Vauvakupla – ansa vai vapaus?

Heräsin tänään täynnä tarmoa ja inspiraatiota. En itse asiassa tiedä miksi, sillä raudanpuuteoireiden vuoksi heräilin pitkin yötä ja lisäksi Myttynen heräsi kahdesti tankkaamaan normaalin yhden kerran sijaan. Ja taaperokin heräsi aivan liian aikaisin ja kömpi sänkyyn väliimme aamukuudelta jatkamaan uniaan. Siinä me oltiin, kaikki neljä samassa sängyssä kun vauva söi ja taapero nukkui. Heräsin sitten päivään joskus hieman ennen 9 ja katselin pitkän tovin kuinka vauva heräili. Kaikki ne ilmeiden kirjot ja se maailman suloisin haukottelu ja venyttely. Tuli inspiraatio kirjoittaa. Vauvakuplasta.

Kolmistaan-Karoliina kirjoitti pari päivää sitten tosi hyvän postauksen vauvakuplasta, joka herätti mussa ajatuksia. Jotenkin se alkuun jopa ärsytti mua, varsinkin kun koin itse uponneeni tähän ihanan höttöiseen vauvakuplaan ja mielestäni postaus antoi kovin negatiivisen kuvan vauvakuplasta. Kunnes tajusin, että me itse asiassa puhumme samoista toimintamalleista, tekemisistä ja olemisista Karoliinan kanssa. Tosin se mitä hän ei pidä vauvakuplana, mä nimenomaan pidän vauvakuplana. Antakaas kun selitän.

Oon samaa mieltä Karoliinan kanssa siitä, että kommentit, joissa toivotaan, että unohtaa kaiken muun ja keskittyy vauvaan, on turhauttavia. Ehkä en osannut heti ajatella tästä samalla tavalla Karoliinan kanssa, koska mä en oo saanut yhtäkään sellaista kommenttia tällä kertaa! Kun oon puhunut vauvakuplasta, oon saanut vaan tsemppejä ja onnentoivotuksia ja “luvan nauttia”. Karoliina kirjoittaa, että vauvakupla tuntuu melkein ansalta, mä taas koen vauvakuplan maailman vapauttavimpana. Mutta edelleen, mä luulen, että mä ymmärrän vauvakuplan käsitteenä hieman eri tavalla tai jopa väärin.

Saan tuosta postauksesta sellaisen fiiliksen, että vauvakupla = pesimistä vauvan kanssa ihokontaktissa ympäri vuorokauden. No suunnilleen siis. Mulle vauvakupla ei ole sitä. Mulle vauvakupla on ollut sitä, että olen saanut keskittyä ja nauttia tästä meidän perhe-elämästä ajattelematta velvollisuuksia. Kun Dante syntyi, en varsinaisesti osannut nauttia vauvakuplasta. Vauvan nukahtaessa mä tein töitä tai siivosin, hoidin velvollisuuksia ja koin kovin vahvasti sen, että mun täytyy tehdä sitä sun tätä. Silloinkin kun olin vauvan kanssa, usein takaraivossa jyskytti jokin velvollisuus. Jopa sellainen syyllisyyden ääni repi minua jatkuvasti. “Pitäisi olla vauvan kanssa”, mutta samaan aikaan “pitäisi tehdä sitä sun tätä”. Mä odotin, että tällä kertaa tuo syyllisyyden ääni ottaisi vielä enemmän valtaa, koska onhan mulla vielä 2,5 -vuotias. Mutta kas, syyllisyyden ääni loistaa poissaolollaan. Juuri sen takia, että mä olen siellä vauvakuplassa ja koen, että mulla on lupa, oikeus olla siellä. Jos kirjoittaisin lukijoilleni, että “en oo pahemmin blogia päivitellyt, kun oon keskittyny hengailemaan miehen kanssa”, en varmasti saisi samanlaista ymmärrystä. Mutta nyt jokainen ympärilläni on silleen “älä stressaa siitä ja tästä, ei sun tarvii tehdä nyt sitä ja tätä, keskity vaan nauttimaan”. Musta on IHANAA, että voi oikein luvan kanssa heittäytyä tähän nautiskelevan pehmoiseen arkeen.

Me ollaan tehty ihan hurjasti kaikkea Myttysen 7 elinviikon aikana. Tähän mahtuu häät ja monen monta sosiaalista tapahtumaa, ollaan päivittäin jossain enkä muista sellaista hetkeä, että kokisin ahdistusta neljän seinän sisällä. Kuten Karoliina, myös minä olen aktiivinen ihminen, joka tykkää mennä ja tehdä. Mua ärsyttäisi ja ahdistaisi olla jumissa kotona, ja siksi vauvakupla ei ookaan mulle ajatuksena sitä. Mä oon ollut nyt vauvan kanssa jopa aktiivisempi kuin raskausaikana ja koko ajan puuhaillaan jotain. Ja silti miellän olevani vauvakuplassa.

Mulle vauvakupla on sellainen sitoutumaton tila, jossa meen ja teen “vauvantahtisesti”. Se ei tarkoita, että jätän kampaajan väliin, koska vauva varmasti haluaisi olla sylissäni 12 tuntia putkeen, jos vauva saisi valita. Mutta voin kieltäytyä ja kieltäydynkin kaikesta minkä koen itse turhaksi tai ei-niin-tärkeäksi ja sen tekeminen ei synnytä syyllisyyden tunnetta. Jos vauva käpertyy rinnalle nukkumaan, saatan jäädä hänen kanssaan kahdeksi tunniksi sohvalle, vaikka olisi tiskivuori ja töitä tehtävänä. Mulle vauvakupla on lupa tehdä asioita juuri sen mukaan, miten haluan. Vauvan kanssa pesien silloin kun siltä tuntuu tai tuolla kaupungilla pyörien, kun siltä tuntuu.

Mulle vauvakupla on sitä, että mä HALUAN olla koko ajan vauvan kanssa, en halua jättää häntä hoitoon ja mulla on hirveä kiire hänen luokseen. Vauvakupla on sitä, että jätän kesken minkä tahansa, mitä olin tekemässä ja jään tekemään hassuja ilmeitä vauvalle, koska vauva hymyilee. Sitä, että suunnitelmat muuttuvat pitkin päivää oman fiiliksen ja vauvan viestimisten mukaan. Ja mistään en kanna syyllisyyttä tai ahdistusta. Teen asiat juuri niin kuin haluan, aina vauva mukanani. Eilen olin vauvan kanssa kaupungilla seitsemän tuntia. Näin kavereita aamupalalla, kävin hierojalla ja lääkärissä ja pyörähdin ostamassa sukkia ja joulujuttuja. Otin take away lounasta.

Siitä olen Karoliinan kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että kenenkään ei pidä stressata vauvakuplasta ja pesimisestä vauvan kanssa. Menevät ja aktiiviset ihmiset varmasti jollakin tapaa säikkyvät sitä ajatusta, että ykskaks pitääkin lukittautua kotiin ja olla siellä about siihen asti, että vauva kävelee. Mä tiedän ton fiiliksen. Se häivähti tälläkin kertaa. Kun olin jo päässyt nauttimaan Danten kanssa todella helposta arjesta ja siitäkin, että hänet voi jättää hoitoon ja mennä yksin, olin taas tämän vauva-arjen kynnyksellä. Ja alkuun mietin, että onko tämä nyt sitä, että mä joudun olemaan kotona hirveän paljon ja mökkihöperöidyn. Juuri siksi mä oon ollut aktiivinen vauvan kanssa heti alusta asti. Ollaan oltu leikkipaikalla koko perheenä, ulkoilemassa, nähty paljon kavereita ja alussa ihan vaikka käyty koko perhe kaupassa. Niistä kaupungilla käymisistä, kaupungilla imetyksistä ja kaupungilla vauva sylissä pyörimisistä on tullut sellainen onnistumisen fiilis, että kyllä tää skulaa. Kun menin yksin vauvan ja taaperon kanssa ekan kerran Ideaparkiin ja selvisin sieltä ilman huutokonserttia tai tahtoikäisen raivaria, olin ihan fiiliksissä. Tulee voimaantunut fiilis, että kyllä se meidän arki jatkuu edelleen samanlaisena.

Mä ymmärrän Karoliinan ajatuksen tuosta ansasta. Heti Myttysen synnyttyä mulla oli sellainen pieni pelko ja ahdistus, että apua, jään vangiksi kotiini. Ja nyt huomaan tekeväni enemmän ja enemmän asioita hänen kanssaan. Ehdin sovittuihin tapaamisiin ja vauvan kanssa on ihana käydä kaikkialla. En tykkää vauvan jättämisestä minnekään, koska mulle tulee ikävä ja vähän sellainen itseäni syyllistäväkin olo. Se ei ole kenenkään muun päähäni iskostama, vaan minun. Kun teen asioita yhdessä vauvan kanssa, en koe, että pala minusta olisi jossain muualla, mutta samalla saan tehtyä kaikkea siitä, mistä nautin.

Mä oon pitänyt tätä vauvakuplaa jotenkin todella pehmoisena ja vapauttavana. Mun ei tarvii laittaa pesukoneellista päälle just silloin kun olin ajatellut, jos vauva kaipaa minua tai minä haluan majailla vauva kainalossa lepäillen. Mun ei tarvii jynssätä kotia kiiltävän siistiksi ja puhtaaksi joka toinen päivä tai kirjoittaa viittä postausta viikossa. Mun ei tarvii tehdä yhtään mitään, mä olen vauvalomalla. Karoliina kirjoitti, että hän ei halua vauvakuplaan, vaan hän haluaa vauvat heidän arjen kuplaan. Mulle tää vauvakupla on nimenomaan sitä, että saan nauttia meidän perhearkemme kuplasta mistään muusta välittämättä. En oo missään vaiheessa pitänyt vauvaa erillisenä meidän arjesta vaan nimenomaan osana tätä. Sitä kun käydään pihalla leikkimässä kaikki yhdessä, enkä jää sohvalle möllöttömään vauvan kanssa. Sitä, että mieheni kävelee kärryjen kanssa kun me Danten kanssa juoksennellaan joka toisen puskan ja puun taakse tekemään isille “pöö”. Sitä, että katson piirrettyjä Danten kanssa vauva sylissä ja Dee kainalossa.

(Rakastan tätä kuvaa. Jenni nappasi sen muuten vaan, kun Myttynen söi kesken kuvausten ja röyhtäytin häntä. Kuva oli kuitenkin yksi lemppareistani kaikista ihanista kuvista.)

Mulle vauvakupla on sellainen huolettomuuden tila, jossa voin nauttia meidän ihan arkisesta elämästä ilman itsesyytöstä siitä, että ottaa aikaa levolle ja vaan oleskelulle vauvan kanssa tai suoritusorientoituneesta tekemisestä. Mulle vauvakupla on sitä, että teen aivan mitä haluan ja mulla on sille kerrankin aikaa. En ehkä käy teatterissa ja juokse kissanristiäisissä, mutta avainsana onkin tuo haluaminen. Minä kun en halua tehdä niitä asioita juuri nyt. Jollakin tapaa tuo ihmisten toivotus vauvakuplasta nauttimisesta on myös usein sellainen ajatus, mikä esitetään muodossa “et saisi nyt tehdä sitä ja tätä”. Että siitä vauvakuplasta voisi nauttia vain tapittaen vauvaa 24/7 pesien vauvan kanssa, ja että se kampaajakäynti tai lenkki on pois siitä vauvakuplasta ja -arjesta. Itse en koe sitä niin. Kyllä mä koen edelleen olevani vauvakuplassa vaikka nyt kirjoittelen tätä samalla kun vauva nukkuu vieressäni ja huomenna meen hierojalle jättäen lapset miehen vastuulle pariksi tunniksi, enkä pode tästä mitään negatiivisia ajatuksia tai ahdistusta.

Vauva-aika menee hirveetä vauhtia ohi. Oon vasta ehkä tällä kertaa ymmärtänyt sen eri tavalla. Kuten Karoliina, koen, että kaikki lapsen elämänvaiheet on arvokkaita. Sellaisia, joita nostalgisoi sitten myöhemmin ja ikävöi niiden perään joltakin osin. Mä ikävöin jo nyt sitä, kun Dante oli ihan pieni ja samalla mä ootan sitä, että se on isompi ja voidaan mennä sen kanssa ekaa kertaa leffaan tai kattomaan lätkämatsi tai voidaan keskustella jotain “aikuisten” juttuja. Samalla mä nautin juuri tästä vaiheesta. Se, miksi tämä vauvavaihe on ehkä monilla erityisasemassa sellaisena “rauhoitu nauttimaan”-vaiheena, on tämän ajan lyhykestoisuus. Mun mielestä vauva-aika on tietyllä tapaa ihan muutaman kuukauden juttu. Kohta tuo jo konttaa ja syö kiinteitä ja kasvaa älytöntä vauhtia, siinä missä musta tuntuu, että Dante on ollut taapero jo pitkään. Hän kehittyy ja jatkuvasti oppii uutta, eli sikäli kaikki muuttuu koko ajan, mutta verrattuna vauvan kehitykseen, kaikki hieman hidastuu koko ajan. Onhan siinä ero paljon lapsi muuttuu 1-viikkoisesta 2-vuotiaaksi kuin esim 7-vuotiaasta 9-vuotiaaksi. Kaikki ne vaiheet on ihania, mutta tämä on nopein vaihe, joka päättyy auttamattoman pian. Tämä vaihe menee usein myös pienessä univelassa ja sumussa ja ainakin musta tuntuu, että päivät menee ihan pikakelauksella eteenpäin.

Mun mielestä on jotenkin sääli, että jopa vauvakuplasta on tullut sanana ja ilmiönä sellainen, joka monia ahdistaa ja pelottaa. Se kun ei mun mielestä tarkoita mitään muuta kuin sitä omaa tapaa olla vauvan kanssa ja nauttia siitä ajasta. Oli se sitten yhdessä kotona pesien tai koko ajan jossain liikkuen. Koko äitiys on kuin yksi helvetin suoritus nykyään, joka pitää tehdä juuri oikein ja jokaiseen ilmiöön, sanaan ja toimintatapaan saadaan ulotettua joku ihmeellisen vaativa sävy, joka helposti ahdistaa. Harmi.

Mun mielestä jokaisen tulisi olla siinä omanlaisessa vauvakuplassaan ja se, mikä ei ole pakollista, on tehdä siitä vauva-ajasta kenenkään muun vaatimusten mukainen 🙂 

Ihanat kuvat: Jenni Sofia Visuals

Toinen

“Millaista on nyt, kun on toinen lapsi? Onko erilainen fiilis kuin ekasta?” 

Tätä multa on kysytty tässä parin viikon aikana jo monen monta kertaa ja rehellisesti on sanottava, että onhan tämä tosi erilaista. Ei se vauvan tuoksun nuuhkuttelu, tai imetys tai se järisyttävä rakkaus tuota pientä myttystä kohtaan. Vaan kaikki muu. Jotenkin sitä ajattelee, että asiat menee aika samalla tavalla, tunteet ja hormonit on samanlaisia ja kaikki muukin menee samalla tapaa. Mut just niin kuin synnytykset, myös tämä lapsivuodeaika on hyvin erilaista eri kerroilla. Ainakin mulla on ollut.

Toisaalta tämä on helpompaa. En ole yhtään niin ulalla kuin ensimmäisellä kierroksella. Osaan lukea vauvan nälkäviestintää ja muutakin käyttäytymistä ihan eri tavalla kuin viimeksi. Omat otteet on varmemmat ja vauvaa uskaltaa ihan eri tavalla pitää, kantaa ja hoitaa. Ei tarvitse lämpömittaria kylpyveden mittaamiseksi ja osaa aika hyvin arvioida sitä, miten kauan vauva nukkuu ja mihin aikaan kannattaa tehdä mitäkin. Tietää milloin pumpata ja milloin imettää, miten röyhtäyttää ja miten kantaa turvallisesti yhdellä kädellä.

Toisaalta tämä on vaikeempaa. Mutta se voi olla ihan tunnepuolen joku asia tai ihan vaan hormonaalinenkin juttu. Nimittäin kun mä mietin Danten vauvavuotta nyt, niin alku ei ollut ihan kaikista helpoin. Dante oli tyytyväinen ja hyväntuulinen vauva, mutta ammattilaisilla huomaamatta jäänyt kireä kielijänne ja sen mukanaan tuoma refluksi kieltämättä tuotti muutamia raskaitakin hetkiä. Kun vauva itki vartin suoraa huutoa, enkä voinut mitenkään auttaa. Kun mun suihkuavat rinnat tuotti maitoa vähän liikaa ja vähän liian kovalla paineella ja sen huomasi vauvan syömisessä, mikä vaan pahensi sitä refluksioireilua. Kuitenkin silloin kun elin sitä aikaa, kaikki tuntui ihanalle. Pidin ja pidän edelleen Danten vauva-aikaa helppona ja häntä tosi ihanana, helppona ja rauhallisena vauvana.

Oon sanonut pariin otteeseen, että mulla ei oo ollut baby blueta, vaan baby pink. Olin jotenkin sellaisessa hattaramaailmassa, missä kaiken sen yöheräilyn ja refluksin lomassakin kaikki oli mun mielestä ihanaa. Vaikka ehdimme sen reilun kuukauden oireilun aikana käydä vyöhyketerapiassa, kokeilla Cuplatonia ja pelata maidonsakeuttajilla ja Gavisconilla, mä en muista tuota aikaa mitenkään erityisen pahana. Mä muistan sen itse asiassa tosi ihanana, poislukien ihan muutama hetken muisto, jossa epätoivo valtasi mielen vauvan itkiessä. Meillä oireita itkettiin muutama kerta päivässä noin kolme viikkoa, ennen kuin saatiin se refluksidiagnoosi ja opittiin hoitamaan vauvaa niin, ettei tuo vaikeuttanut elämää. Lyhyt aika, joka kuitenkin ihan selkeästi jätti vaikutuksensa.

Nyt kun tämä toinen tuli maailmaan, ykskaks mulle on muistunut mieleen ne hetkittäiset avuttomuuden hetket tosi vahvasti. Kun Dante kerran itki ruoan jälkeen kuin syötävä, enkä minä osannut auttaa. En oo ehkä ikinä tuntenut itseäni niin avuttomaksi. Tällä kertaa huomasimme kielijänteen jo synnytyssalissa kireäksi. En ymmärrä, miten tälläkään kertaa sairaalassa lastenlääkäri ei tuota nähnyt (vaikka ihan erikseen vielä pyysin tarkistamaan), kun me maallikot osattiin heti sanoa sydämenmallisesta kielestä ja selkeästi kiristävästä jänteestä, että sen ei kuulu olla niin. Ja onneksi saman huomasi heti vauvan yhdeksäntenä elinpäivänä myös yksityinen lääkäri, joka leikkasi kireän kielijänteen samantien. Voisi kuvitella, että tämä olisi jotenkin rauhoittanut mieltäni. Luonut sellaisen varman fiiliksen, että todennäköisesti tämä vauva ei joudu käymään läpi samanlaista refluksia oireineen eikä joudu kärsimään siitä kipuilusta. Mutta ehei. Jokaisen pienimmänkin puklun jälkeen mä huomaan olevani ihan peloissani ja hieman ahdistuneena selaamassa netistä sitä, kuinka paljon takaisinvirtausta on normaalia. Rintojen suihkutessa herumisen aikana mun tekee mieli oikeesti mätkiä omaa kroppaani. Eilen illalla hormoniryöpyssä istuin itkemässä sitä, että mulla on “ihan paskat tissit, jotka vaan hukuttaa ton lapsen ja aiheutan sille refluksin”. Ja samaan aikaan mä en ees tiedä miksi mä pelkään niin paljon. Koska juuri äsken ja monesti tänään päivän mittaan meillä on ollut maailman ihanin imetyshetki, kun vauva on rauhassa ja rennosti saanut syödä ja minä nauttia hänen sylittelystä ja imettämisestä. Hormonit näköjään pitää huolen siitä, että kaikki tunteet elää jotenkin erittäin vahvana.

Oman lapsen kipu ja itku on toki jotain niin kamalaa, että olisin valmis tökkimään itseäni jääpiikeillä silmiin, ettei lapseni tarttisi kärsiä kivusta. Mun sydän lamaantuu joka kerta kun touhukas taapero satuttaa itseään ja pienen vauvan itku on erittäin rankkaa mulle. Koen itseni niin avuttomaksi niissä tilanteissa, jos en voi auttaa lastani mitenkään. Ja juuri ne yksittäiset avuttomuuden ahdistuneet pelot on pulpahtanut ykskaks pintaan tässä aina hetkittäin päivän aikana. Vaikka Myttynen ei ole tainnut itkeä koko tämän viikon aikana kertaakaan muuta kuin herättyään nälkään, kun olen vienyt tissin pois suusta puristellakseni liian paljon heruvasta rinnasta pahimmat suihkut pois tai kielivenyttelyn aikana. Hän on ollut ihan perustyytyväinen vauva, joka on nukkunu yönsä ruokatauoin ja joka on itkenyt sydäntäsärkevästi tasan yhden verikokeen aikana.

Tää on ihan hölmöä. Ymmärrän koko ajan itsekin, että huolehdin turhaan, mutta samalla huomaan, että ensimmäisenä vauvavuonna oli tietynlaista “ignorance is bliss”-meininkiä. En tiennyt, en osannut pelätä. Enkä mä nytkään voi sanoa pelkääväni tai olevani jotenkin ahdistunut, vaan aina ajoittain huomaan muistojen palaavan mieleen ja mut on yllättänyt se, että ne muistot on tullu takaisin juuri sellaisena valppautena ja tarkkaavaisuutena ja tiedostavuutena, eikä sellaisena varmuutena siihen omaan tekemiseen. Siinä missä viimeksi en edes huomannut hormonien heittelyä, nyt tiedostan sen, että ne hormonit aiheuttaa mussa jatkuvia aaltoiluja tunnepuolella, myös sen, että yksikin pieni takaisinvirtaus saa mussa heti kaikki hälytyskellot soimaan. No, onneksi niitä takaisinvirtauksia on ehkä se yks päivässä tai kahdessa 😀 Samoin kuin viimeksi, olen taas hyvinkin hattaranpinkissä maailmassani, tosin tällä kertaa mukana on ripaus kokemuksen luomaa tietoa.

Päivät on ihania, vauvantuoksuinen arki on mahtavinta mitä on. Vauvan rauhallinen tuhina imetyksen aikana, pitkät sylittelyt masu masua vasten imetyksen jälkeen ja ihana nukahtavan vauvan ilmeily on jotain niin mieletöntä, että jokainen päivä toivon, ettei päivät menisi niin nopeasti. Haluaisin imeä itseeni tätä vauva-ajan ihanuutta niin paljon kuin mahdollista. Se tunne, kun nostaa pienen vauvan sängystä ja hän käpertää jalat alleen ja venyttää selkäänsä sellaisena pienenä myttynä… Voi että, jos vaan voisin pullottaa sen fiiliksen! Se pehmeä myttyisyys on jotain älyttömän ihanaa! Mut on yllättänyt myös se, kuinka vahvasti omissa ulottuvuuksissani mä oon ollut tällä kertaa. Danten vauva-aika meni hirveetä vauhtia, ja puuhasin paljon kaikkea ensikuukaudet. Työt oli ojennuksessa, asiat hoidettu. Vauva-Danten nukkuessa mä sain paljon aikaiseksi ja mulla oli intoa ja inspiraatiota tehdä kaikkea. Ehkä siihen vaikutti tuleva muutto Kuopiosta Lempäälään, jota piti valmistella niin töiden kuin sen muutonkin puolesta. Nyt oon ihan kokonaan hukuttautunu tähän ihanaan vauvakuplaan. Kahden viikon ajan postit ja laskut kerääntyi työpöydälle, pyykit pyykkikoriin ja kaikki työmeilit meiliohjelmaan. Tänään sain hieman meilejä käytyä läpi ja laskuja maksettua ja ylipäätään hoidettua asioita ja taloutta. Tuntuu, että aina vauvan nukkuessa oon joko viettänyt laatuaikaa Danten kanssa tai vaan pitänyt vauvaa lähellä, tuijottanut ja nuuhkinut ja ollut ihan vauvakuplassa.  Tänään oli pakko skarpata vähän vauvan nukkuessa. Oikeesti, musta tuntuu, että mä en ollut näin pahasti pois tästä maailmasta Danten kohdalla, mutta ehkä mä olen vaan jo unohtanut tuon.

Oon antanut itselleni oikeuden olla ihan saamaton ja vaan olla tässä vauvaihastelun pumpulisessa maailmassa. Tää aika menee niin nopeesti ohi! Mä luulin, että mulla olisi liian kiire taaperon kanssa tässä arjessa keskittyä täysillä vauvaan. Mä oikeesti ajattelin jotenkin jo valmiiksi syyllisyyden tunnoissani, että mä en ehdi hurahtamaan tähän vauvaan ja vaipumaan sellaiseen ihanaan vauvakuplaan tällä kertaa. Mä jotenkin jopa surin etukäteen sitä, etten ehdi keskittymään tähän vauvaan samalla tavalla. Yllätyksekseni tääkin on mennyt vastoin odotuksia. Huomaan viis veisaavani kaikesta muusta ja keskityn vaan ihan 100% mun molempiin poikiin ja saatan keskellä yötä yösyötön jälkeen vaan halailla tuota pientä Myttystä ja ihastella häntä loputtoman paljon. Isona erona edelliseen kertaan on kuitenkin se, että näiden tunteiden rinnalla on jatkuvasti syyllisyydentunne, jota ei ollut ensimmäisellä kierroksella. Joko tunnen syyllisyyttä kun en ole Danten kanssa uimakoulussa ja temppukerhossa ja hiekkalaatikolla joka päivä tai tunnen syyllisyyttä siitä, että vauva nukkuu itsekseen pinniksessä samalla kun mä halailen esikoista. Ja rehellisesti sanottuna oikeen mikään muu ei kiinnosta. Ostin päivää ennen Myttysen syntymää uuden laukun, enkä ottanut sitä paketista kahteen kokonaiseen viikkoon.

Vauvakuplassa vellomisen lisäksi ainoa mitä haluan tehdä päivittäin on käydä ulkona. Jotenkin tässä kun on ollut paljon sisällä vauvan kanssa, huomaa eron normaaliin toimeliaaseen arkeen niin selvästi. Haluan mennä ulos, ihan vaikka leikkipaikalle Danten kanssa, hengittämään raikasta ilmaa ja olemaan vaan tuolla upean syysruskan keskellä. Nyt nautin vielä tästä kotoilusta muutaman päivän ennen kuin mies palailee töihin, jonka jälkeen arki lyönee vastaan kasvoille niin, ettei enää voi olla pelkästään täällä pehmoisen hattaraisessa vauvafiiliksessä. Odotan todella innolla alkavaa vuotta, koska saamme olla perheenä kotona useita kuukausia, miehen jäädessä vanhempainvapaalle. Toki se tarkoittaa, että mun on tehtävä töitä silloin, mutta silti. Täytyy ehkä siihen mennessä saada ittensä vähän aktivoitua, mut tämän vuoden loppuun asti annan itseni olla ihan oikealla äitiyslomalla. Aika ihanaa ♥

Huomenna irrottaudun hieman vauvakuplasta muuhun maailmaan. Ja hei, mulla on jossain puolivalmis luonnos siitä lasagnesta, mistä ootte hirveesti kyselly, täytyy sekin julkaista! (Nyt alko tekee mieli lasagnea. Tää jatkuva imetysnälkä on ihan naurettavaa!) 

Kuulumisia vauva-arjesta

Päivät menee hurjaa vauhtia vauvakuplassa asustellessa. Tänään oltiin jo toistamiseen Myttysen kanssa neuvolassa, kun tyyppi on 16 päivää vanha. Apua, onko tässä muka mennyt yli 2 viikkoa jo? Neuvolassa oli kaikki ihanasti. Sen verran tiheään ja tyylillä on pikkuinen asunut rinnalla, että arvelinkin 4 kilon ylittyvän tänään. Ensitarkastuksella reilun viikon ikäisenä pikkuinen oli jo hienosti ylittänyt syntymäpainonsa (3570 gr) ja tänään mittariin tärähti jo melkein 4200 gr. Vähän nauratti siinä neuvolan terkkariakin, että on vissiin ruoka-aikaan oltu kotona. Tuli pieni stressi jo siitä, että kasvaako tää mun pikkuruinen muru hirveen nopeesti, mutta tsekkailin Danten kasvua ja siellä oli ihan samanlainen nousu alussa. Neuvolassa siis kaikki hienosti ja seuraava onkin jo vajaan parin viikon päästä. Onneksi neuvola on lähellä, niin ei oo niin hankalaa juosta siellä jatkuvasti. Ja onhan se hurjan kiva seurata näin tiiviisti kehitystä ja kasvua.

Muuten viikko on mennyt jotakuinkin kotona, asioilla pyörähtäessä ja koko perheenä aikaa viettäen. Eilen otettiin suunnaksi Helsinki ja junailtiin koko perhe pääkaupunkiin. Minä pääsin ripsihuoltoon, vauva kielijänteen jälkitarkastukseen, mies parturiin ja Dante mummon luokse koko päiväksi. Oli pieni epäselvyys lääkärinaikamme suhteen, kun meidän vahvistuksessa luki Ympyrätalo, mutta lääkäri olikin Töölössä. Siitä sitten temmottiin rattaiden kanssa vauhdilla Töölöön, kun lääkäri onneksi otti meidät sitten muiden asiakkaiden välissä vastaan. Ollut aikamoinen tää kuvio, kun meillä piti olla imetysohjaaja täällä Tampereella, mutta koska hän on itse juuri sairaslomalla, piti ratkoa joku toinen tekemään jälkitarkastuksen. Kielijänne kuroutuu ensimmäisen parin viikon aikana, jos on kuroutuakseen, joten oli tärkeää päästä tsekkaamaan onko kielivenyttelyt toimineet. Vaikka tuo 2,5 kilsan matka Hakaniemestä Töölöön oli aika haipakkaa vauhtia, oli se myös jollain tavalla ihana osa päivää. Helsinki oli todella kauniissa ruskassa ja reitin varrelle mahtui niin Tokoinranta kuin Töölönlahti, ja siinä rattaiden kanssa miehen kanssa kävellessämme oli ihan mieletön syksyn tuoksu ilmassa. Vähän tuo maksoi illalla ehkä hintaa, kun katselin mun puhelimen askelmittarista, että päivän aikana kertyi kaiken kaikkiaan yli 8 kilsaa kävelyä, mikä on kieltämättä vähän liikaa näin 2 viikkoa synnytyksestä.

Mä oon toipunut ihan hurjan hyvin. Kroppa on tosi jees, mikä on sinänsä vähän petollista, kun just tulee rehkittyä ja tehtyä liikaa huomaamattaan. Tän päivän pyhitinkin lepäämiselle. Kun keskivartalon lihakset on ihan soossina vieläkin, ei vaan ihan oikeesti saa repiä liikaa. Tähän viikkoon on myös mahtunut peräti kahdet newborn-kuvaukset (vähän sattumankin kautta) ja ollaan saatu ihastella ihania perhekuvia ja vauvakuvia tässä kun valokuvaajilta on tullut sneak peekiä ja valmiita kuvia. Lotta Polviander otti meistä aivan ihania odotusajan kuvia kahdesti, joten ei ollut kovin suuri yllätys, että Lotan luokse suunnattiin myös newborn-kuviin. Vauva tosin halusi valvoa koko kuvauksen ja aika meni jotakuinkin vaipanvaihtoihin ja imetyksiin, mutta jotenkin siellä väleissä Lotta onnistui taas ottamaan vinon pinon ihania kuvia. Tänään otettiin vielä lisää kuvia meillä kotona toisen kuvaajan kanssa, ja odotan innolla niiden näkemistä ♥

Vauvan kanssa menee ihanasti. Mitä olen verrannut Danten vauva-aikaan, niin öisin heräillään tällä hetkellä kerran tai jopa kaksi enemmän, mutta muuten aika samanlainen tyytyväinen pikkumies täällä tuhisee. Hirveän paljon nukkuu vielä päivisinkin, niinkuin nytkin tässä vieressäni, ja mulla tulee melkein ikävä. Onneksi ei sentään halua sitten sen vastapainoksi seurustella öisin, joten vaikka herätyksiä tulee muutama yössä, silmät ei taida yöllä edes aueta, vaan on tyytyväinen kun pääsee rinnalle ja sitten jatkaa uniaan. On tää toki ollut aikamoinen totuttelu taas pitkästä aikaa, kun D rupes nukkuu täysiä öitä aika pienenä, niin tässä kahdessa vuodessa on tehokkaasti unohtunut, kuinka paljon öiden katkonaisuus vaikuttaakaan, vaikka unimäärät on tunneissa ihan järkeviä. Sen huomaa kyllä sitten päivällä, kun D ottaa omansa ja kotiakin pitäisi välillä siivota ja tehdä ruokaa, niin ykskaks onkin tilanne sellainen, että aikaa ei ole millekään muulle. Varsinkin kun on koko ajan tarve vähän nuuhkia ja halia vauvaa, vaikka toinen ihan vaan nukkuisi. En aio tulla täältä kuplasta pois ennen kuin on pakko. Ja onneksi ei ole pakko. En tiedä onko tää mun viimeinen äitiysloma, ja aion ottaa tästä ihan kaiken ilon irti nyt.

Eilen meinasin poksahtaa kun ripsihuollon ajan olin erossa vauvasta. Oon tähän mennessä ollut erossa vauvasta sen puoli tuntia, kun oon jättänyt Myttysen kotiin miehen kanssa ja hakenut Danten päiväkodista. Osa rutiiniamme on se, että isi vie päikkyyn ja äiti hakee ja en ole halunnut rikkoa sitä vauvan takia, mutten toisaalta ole halunnut ajeluttaa pientä turhanpäiten mukana, joten oon heti ensiviikosta asti ollut pari kertaa puoli tuntia kerrallaan erossa pienestä. Nyt kuitenkin oli tavallaan tällainen pinnallisen turha syy ja meinasin poksahtaa siinä ripsihuollon lopussa, kun oli jo niiiiiin ikävä. Vauvahan pärjäsi erinomaisen hyvin isin kanssa lähietäisyydellä, mutta mulla oli jo hirvee ikävä.

Kahden lapsen äitiys näin kahden viikon kohdalla on vielä rutiinien ettimistä ja tasapainottelua. Tuntuu, että vauva ja taapero ajoittaa tarpeensa aina juuri samalle sekunnille. Taaperoa pitäisi päästä halaamaan yöunille juuri silloin kun vauva roikkuu rinnalla tai heräilee syömään. Jomman kumman lykkäämisestä isin käsiin tulee väkisin hirveän syyllinen fiilis. Vauvan nukkuessa pitkiä pätkiä on ikävä vauvaa, toisaalta vauvan herätessä en oikein tiedä mitä tuollaisen pienen kanssa tekisi. Laulelen, silittelen, halittelen, sylittelen. Mutta aina ajoittain vauva vaan seurailee tekemistämme ja mä koen syyllisyyttä siitä, että teen taaperon kanssa jotain tai laitan ruokaa tai jotain muuta, enkä keskity vauvaan 100%. Jotenkin niin tottunut siihen, että taaperon kanssa täytyy olla 100% läsnä jatkuvasti, kun jutellaan ja tehdään koko ajan jotain. Niin tuntuu, että en anna tälle pienelle köllijälle tarpeeksi, mutten edes tiedä mitä hänelle pitäisi tai osaisi antaa. Kai ne asiat pikkuhiljaa muistuu mieleen tässä lähiaikoina 😀

On kyllä ihanaa, kun voi taas tehdä kaikkia asioita ilman maharajoituksia tai raskausrajoituksia. Juuri tänään kokkailin illalliseksi karitsaa ja ai että lasi punaviiniä maistuikin ihanalle sen kanssa! Ja voi vitsi miten ihanaa on maata vatsallaan ja kumartua ja pukea mitä haluaa, eikä mitä voi. Enpä olisi osannut kuvitella, että kaipaan farkkuja! Tässä raskaudessa mä selvisin nimittäin hyvin pitkälti vaan mekoilla ja en juuri tainnut housuja pukeakaan 😀 Jos trikoita ei lasketa. Onkin siis aivan ihanaa pystyä vetämään hankalammatkin nilkkurit ihan itse jalkaan ja kyykätä pukemaan taaperoa ilman, että pitää miettiä tasapainon jakautumista. Mä rakastan äitiyttä ja näitä mun vauvojani, mutta my God mä en tykkää yhtään raskaana olosta. Vaikka on tässä synnytyksenjälkeisessä arjessa aika kovia hormonimyllerryksiä ja hikoiluja ja äidinmaitoa kaikkialla ja vaikka mitä, niin silti tää on niin paljon mukavampaa!

Viikonloppusuunnitelmissa on nauttia vielä ihan tästä kotonaolosta vauvan kanssa, siivota ja ehkä jopa avata jotkut postit, joita oon vaan lapannut työpöydälle viimeiset 1,5 viikkoa. Aikaa ois ollut. Jaksamistakin. Mutta mä liitelen vielä jossain ihan omissa ulottuvuuksissa, jossa arki ei ole mulle vielä todellista. En vaihtaisi hetkeäkään tästä vauva-ajasta, tää on niin ihanan hattaraista kaikin puolin!

Mitä teille kuuluu? Joko ootte kyllästynyt vauvaspämmiin? 😀

Kuvat: Lotta Polviander

Synnytyskertomus

Meidän pieni poikamme saapui maailmaan ryskeellä ja rytinällä keskiviikkoiltana aikamoisena yllätyksenä, niinpä blogi on pysynyt aika hiljaisena tässä 🙂

Nyt kun tuo pieni tuhisija nukkuu vieressä, ajattelin tulla tuoreesta muistista hieman jakamaan synnytyskokemusta tämän pikkukaverin kohdalla. Hänen saapumisensa oli nimittäin aikamoisen erilainen kuin isoveljellään.

*ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS SYNNYTYSKERTOMUKSET JÄRKYTTÄÄ. TARINA ON POSITIIVINEN.*

Mullahan alkoi ensimmäiset supistukset jo tiistai-illalla 17.9. Illalla supisteli sellaisia kevyen “avaavia” supistuksia pari tuntia ja ajattelin jo hetken, että ohhoh, nyt mennään aika ajoissa. Ne lopahtivat siinä yön aikana ja toisinto oli edessä keskiviikkona. Torstaina olin TAYSissa kokokontrollissa (ensimmäinen synnytys oli jättänyt pelon isosta vauvasta, mitä ultrat on koko ajan näyttäneet, kun poikamme on kasvanut lähes pari viikkoa isompana). Kokoarviossa todettiin kokoarvioksi n. 3,5 kg vauva ja että kohdunkaulankanava on pehmeä, 1,5 cm jäljellä ja että kohdunsuu on jo 3 cm auki. Esikoisen kohdalla kalvojen pyörittelystä esikoisen syntymään meni vuorokausi, joten kun kalvot pyöriteltiin, minä toivoin tämänkin tulevan sillä seurauksella, kun kerta tilanne oli niin edennyt. Tästä sitten mentiinkin sunnuntaihin asti jatkuvassa valmiustilassa (voitte lukea tästä pari postausta alempana), kun välillä supisti semikipeesti 18 tuntia putkeen ja kävin TAYSissa melkein päivittäin. Pitkä latenssivaihe, joka ei avannut enempää paikkoja, vaikka sunnuntaina lääkäri aika reippaasti pyöritti kalvoja uudelleen uskoen vauvan sillä jo syntyvän ja yrittäen jouduttaa tilannetta supistusten vuoksi. Ehei.

(Ekat kipeemmät supparit alko tulla about tässä vaiheessa) 

Maanantaina supisteli hieman, muttei mitenkään mahdottomasti ja päätin lähteä tiistaina kampaajareissulle Helsinkiin ystävä seurana ja tukena. Hieman shoppailua, hieman rentoa lounasta ilman lapsia, kampaamokäynti ja muutenkin rento päivä. Kotimatkalla supisteli, muttei niin, että kaasujalkaa olisi pitänyt yhtään enempää painella suuntana TAYS. Keskiviikkoaamuna olin seuraavassa kokoarviossa ja tilannearviossa. Kielsin lääkäriä pyörittämästä kalvoja, ettei tuu taas hirveitä suppareita, ja lääkäri teki todella hellän arvion ja kokoarvion. Sama tilanne ja 3600 gr. Lääkärin kanssa pohdimme vaihtoehtoja ja lääkäri ehdotti käynnistystä perjantaiksi. Mun siskolla oli eilen häät, joten ehdotin vastaehdotuksena maanantaista käynnistämistä ja totesin, että kestän kyllä vielä muutaman päivän, vaikka supistelisi enemmänkin. Sain ajan ja lähetteen käynnistykseen ja olo oli hirveän helpottunut. Maanantaina kasassa olisi 39 täyttä viikkoa, häät juhlittu vauva masussa ja kaikki erittäin hyvällä mallilla. Sovittiin jo päikystä haut esikoiselle maanantaille ja kaiken valmiiksi.

Sovittelin vaatekaappini vaatevarastoa, joka vielä meni päälle pohtien asuvalintaa siskoni häihin. Lähettelin kuvia perheelle ja totesin,että käyn vielä vilkaisemassa pari liikettä, jos löytyisi joku täydellinen mekko, vaikka ihan siedettäviä vaihtoehtoja olikin. Lähinnä ehkä ne neljä seinää kotona alkoi painaa jo päälle tuon supisteluviikon jälkeen, joten hain Danten päikystä, itselleni ihania leikkokukkia kotiin ja suuntasin Ideaparkiin Danten kanssa vähän pyörähtämään. 15 jälkeen tuli ekoja supistuksia. Olin vaan suoraan sanottuna ihan älyttömän turhautunut siihen, että ne vaan jatkuu ja jatkuu. No ei siinä, niitä tuli 10 minuutin välein ja ne ei olleet kipeitä. Laitoin miehelle viestiä 16 aikaan lähinnä turhautumistani ja naureskelin, että hei alle 72 h häihin, kyllä mä kestän. Klo 17 treffattiin ystäväperhe leikkipaikalla ja lapset kiipeili ja oli liukumäessä. Vähän supistukset alkoi olla jytäkämpiä, mutta mä en enää luottanut kroppaani millään lailla näiden tuntemusten kanssa. 18 oltiin kotona ja ystävälle laitoin viestiä, että ehkä on hyvä, jos on valmiustilassa. En todellakaan enää olisi kehdannut hälyttää vanhempiani turhalle matkalle Helsinkiin ja meillä oli väliaikaishoitajaksi sovittu ystävämme, joka asuu parin minuutin matkan päässä. Vielä 18.30 laitoin hänelle viestiä, että käy rauhassa saunassa ja ei kiirettä tulla. Siinä hieman ennen 19 kuitenkin alkoi supparit ottaa sen verran tulta alleen, että laitoin hänelle viestiä, että voisi ehkä tulla. Että ehkä käydään turhaan TAYSissa kuitenki mieluummi ku että synnytän kotiin.

(Näkyykö ehkä hieman turhautunut epäusko äidilleni viestittelyssä? :D) 

Totesin miehelle, että vanhemmilleni en soita ennen kuin ollaan menossa saliin ja että jos mä meen vielä kerran TAYSiin käyrille ilman, että lähden sieltä ilman vauvaa, mun pää levii täysin. Jarruttelin lähtöä, vaikka 18 lähtien suppareita tuli aika tasaiseen 3-4 minuutin välein ja niitä sai ihan jo ottaa vastaan. 19.20 mies ilmoitti, että nyt kyllä lähdetään, eikä oteta riskejä. Vastahakoisesti menin autoon ja suunnattiin TAAS sairaalalle. Matkalla supistukset alko olla sellaisia, että supparin aikana luukutin musiikkia täysillä ja olin hiljaa. Mies oli ajamassa mua pikaparkkiin synnärin ovelle, mutta edelleen vastustin asiaa ja halusin kävellä pitkäaikaisparkilta. Eka sellainen supistus, joka piti ottaa jo mieheen nojaten vastaan tuli autosta ulos päästyä, mutta uppiniskaisesti kävelin vielä tuon matkan osastolle. Parkkilipuke leimattiin 19.50., osastolla olin 19.57 synnytyskertomuksen mukaan. Ensimmäisenä osastolla tuli vastaan sama kätilö, josta en lainkaan välittänyt viimeksi ja joka oli mun mielestä vähättelevä ja epämukava ja kävelin hänen ohitseen toisen kätilön luokse. Pyysin katsomaan tilannetta ennen käyrillä makuuttamista ja meinasi tulla itku, kun edelleen tuomio oli sama 3 cm ja kohdunkaulaa jäljellä. Olin just miehelle sanonut, että jos nää ei oo avannu mitään, niin mä en enää ala. 20 minuuttia käyrillä oli ihan yhtä helvettiä, kun järkyttävän lujia supistuksia alkoi tulemaan nopealla välillä. Käyrien jälkeen pyysin päästä altaaseen ilokaasun kera, mutta kätilö vielä sanoi hieman epäröivästi, että jos menen altaaseen, saatan sieltä lähteä vielä kotiin, jos synnytys ei etene ja se olisi epämukavaa. Allas oli muutenkin varattu, joten sain kipupiikin pakaraan ja mut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen. Siellä supistuksia tuli parin minuutin välein ja ne oli aivan karmeita. Kipupiikin piti viedä niistä terää pois, mutta vaikka tunsin kipupiikin vaikutuksen pään huippauksena, en tuntenut mitään eroa kivussa, vaan mun mielestä supistukset vaan koveni.

(Kello 20.56, odottamassa saliin menoa)

Mulla osu ihana sellainen tsemppaava ja rempseä kätilö siihen päivystyksen puolelle ja hänen avullaan sain muutaman supparin siedettävästi otettua vastaan käyrillä maatessakin, mikä oli ihan helvettiä. Kätilö kävi kurkkaamassa mua siellä tarkkailuhuoneessa about 20 minuutin päästä ja totesi, että tsekataan nyt vielä se tilanne, kun näytin kuulemma aika kipeeltä. “Jaha, täällä on 4-5 cm auki, lähdetäänpäs saliin”. Siitä äkkiä yläkertaan ja saliin just tasan 21. Supparit alko tekee jo niin kipeetä, ettei mitään järkeä. Heti salissa ujelsin, että antakaa mulle jotain vahvempaa, en mä tällasta kestä. “Puhuttiin” spinaalista ja epiduraalista, eli mä yritin pitää aivot kasassa niiden 2 minuutin välein tulevien suppareiden kourissa sen verran, että saisin a) pyydettyä tai valittua jotain tai b) edes tuotettua jotain järkevää toivetta. Kätilön ehdottaessa spinaalia uikutin supistusten välissä, että mä haluaisin tuntea synnyttäväni, mutten näin paljoa kipua 😀 Hän vähän hymyili, että kun ei heillä oo tarkkoja keinoja taata tällaisia, mutta ehdotti kohdunkaulan puudutetta. “Mikä vaan on nopeatehoisin” oli siinä vaiheessa mun vastaus ja oli ihan yks ja sama tunsinko mä mitään aktiivista synnytystä, kunhan mä en tuntis enää sitä kipua. Puudutus laitettiin 21.15 ja se oli ihana! Tunsin edelleen supistukset vahvasti, mutta kuitenkin niin, ettei ne meinannut viedä tajua pois. Samaan aikaan erikoistuva lääkäri, joka puudutti ilmoitti, että auki 8 cm.

Anteeksi mitä? Viikossa 0 cm ero ja sitten tunnissa +5 cm?!

Kätilö kysyi saako puhkaista kalvot (“anna mennä!”) ja kalvot puhkaistiin 21.22. Edelleen puhuttiin kätilön kanssa kivunlievityksestä ponnistamiseen ja hän valmisteli tippaa mahdollisten puudutusten varalta. Kalvojen puhkaisun jälkeen hän vielä kokeili ja vähän silleen rennosti totesi, että voitais ottaa yksi “kokeilutyöntö”, kattoa liikkuuko vauva miten. Okei. Seuraavan supistuksen kohdalla hän kovasti tsemppasi ponnistamaan, klo 21.29 kertoo synnytyskertomukseni. Supistusten välissä hän vielä kävi koneella tsekkaamassa supistuskäyrää ja valmisteli jotain ja kiireen vilkkaa sitten aina hanskaa käteen kun ilmoitin supistuksen tulevan ja sit “vähän ponnistettiin”. Mä en ees tajunnut, että me oikeesti jo ponnistettiin. Kun sitten kysyin muutaman minuutin päästä, että hetkinen, onko tää nyt jo ponnistusta, niin hän totesi vaan, että juujuu, 21.29 oli eka ponnistus. Ohjeisti miehen siihen mun toiselle puolelle, ohjeisti mut laittamaan jalan miehen lantiolle ja miestä pitämään jalkaa ja asettui itse oikealle ja sanoi, että sitten vaan ponnistat tosi lujasti ja tosi pitkään heihin nojaten. Uikutin, että haluan pitää yhden supistuksen taukoa ja hän totesi, että “saat toki, jos pystyt” ja sitten vaan ilmoitin, että hanska käteen, nyt mennään ihan supistuksen alusta. Pari rajua ponnistusta ja olin valmis kuolemaan ja luovuttamaan. Huusin kuin kuoleva, että mä en pysty mä en pysty ja mies huutaa takaisin, että “pakko pystyä, täällä on pää tulossa ulos, mä nään tän pään!” (Se siitä “et sitten kattele navan alapuolelle” sopimuksesta esikoisen ajalta.) Ykskaks karjuessani kätilö sanoi vaan rennosti, että “älä työnnä enää” ja samalla huoneeseen ampaisi toinen kätilö ja he yhdessä ohjasivat vauvan hartiat ulos ja laskivat rinnalleni pienen poikamme.

“Syntymäaika 21.40”. Että mitä?

Oli ihan absurdia ymmärtää, että olin sairaalassa 1h40min, vauva tuli niin kovalla vauhdilla. 0 repeämää, 0 tikkiä. Ihan pieni nirhauma, jota ei kuulemma kannattanut mitenkään hoitaa, vaan turvotuksen laskiessa paranisi itsekseen nopeasti. Sylissä pieni ihme syntymäpainoltaan 3570 gr ja pituutta piskuiset 50 cm.

Mun synnytyskokemus oli aivan mieletön!! Kun mietin esikoisen synnytystä, pidän sitä edelleen kauniina ja voimaannuttavana kokemuksena, ihanana hetkenä, jolloin minusta tuli äiti. Synnytyksenä, jossa mentiin rajuimman kautta, mutta minä selvisin ja minä synnytin. Mutta pieni osa siitä tuntuu jotenkin kadonneen siihen järkyttävään tokkuraan ja kipuun ja kestoon ja kaikkeen. En muistanut sitä hirveän hyvin enää heti sen jälkeenkään. Imukupilla ulos avustettu synnytys tuntui myös jollakin tasolla sellaiselta, että minä en ihan itse pystynyt (vaikken olisikaan mitenkään avustamatta pystynyt vinossa olleen tarjonnan vuoksi) ja minua autettiin. Tämä synnytys oli räjähtävä, kivulias, mutta niin aktiivinen! Olin aivan virkeänä ja adrenaliineissa tuon jälkeen, vauva tukevasti rinnalla, olin aivan läsnä. Esikoisen synnytyksessä en nähnyt istukkaa (en halunnut), en nähnyt miehen katkaisevan napanuoraa ja olin aika passiivinen. En ollut kiinnostunut mistään muusta kuin vauvasta ja itkin vaan aika lohduttomana sitä ompelua ja jotenkin sitä kaikkea. Toki varmasti se tunnin ompelukin rampautti. Nyt kätilö kysyi multa tunnenko vielä napanuoran sykkeen (olin toivonut, ettei katkaista ennen kuin on lopettanut sykkimisen, että vauva saa kaikki viimeisetkin raudat ja muut sieltä), katsoin miehen katkaisevan napanuoran ja tutkin kiinnostuneena istukkaa kätilön kanssa. Kävelin vielä ennen 23 suihkuun, eikä se tuntunut maailmanlopulta kuten viimeksi. Pääsin näkemään punnituksen ja naureskelin miehen kanssa välipalaa syödessä. Osastolle meidät kärrättiin 23.56 perhehuoneeseen tutustumaan pieneen.

(Itsensä aivan naarmuille raapinut pieni ja maailman onnellisin äiti) 

Päällimmäinen tunne synnytyksestä oli lähinnä hämmentynyt. Mitä juuri tapahtui, ja miten se meni näin nopeasti? Kaikki on erittäin tuoreessa muistissa, joka hetki. Oli ihanaa, että mies osallistui synnytykseen aktiivisesti, ihan kuin toinen kätilö ja koin, että me tosiaan saimme tämän vauvan maailmaan yhdessä. En vaihtaisi mitään. Supistukset oli aivan infernaalisen kipeitä, mutta koska tilanne eteni vauhdilla, eivät ne lamaannuttaneet. Mä tunsin jokaikisen sekunnin tämän lapsen saapumisesta maailmaan ja vaikka luulin sen kivun oikeesti vievän tajun, niin samalla se oli maailman mielettömin kokemus.

Tämä pieni tuli 3 päivää ennen kuin isoveljensä aikanaan (rv 38+2 ja rv 38+5), joten kokoluokaltaan nämä kaksi pikkuherraa ovat hyvin samankokoisia, tämä toinen hieman lyhyempi vain. TAYSin painoarvio heitti 30 grammaa, eli aika hyvin siellä on osattu seurata tätä raskautta 😀

Ensimmäinen yö meni perhehuoneessa osastolla ja vielä hieman torstai aamulla mietittiin, jos meidät kotiutettaisiin jo silloin, mutta se olisi tietänyt käymistä TAYSissa sekä perjantaina että viikonlopun aikana, joten päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi, varsinkin kun saimme huoneen potilashotellista, jonne Dantekin sai jäädä yötä meidän kanssa. Vanhempani tosiaan ajoivat silloin synnyttäessäni vahtimaan Dantea ja viettivät torstain pojan kanssa (kävivät toki osastolla, että isoveli pääsi tutustumaan vauvaan), mutta kun siskoni hääjärjestelyt tarvitsivat myös heitä takaisin Helsinkiin, joten oli kiva olla koko perhe perhehotellissa (vaikka perjantaina seinät alkoikin hieman kaatumaan taaperon niskaan). Perjantaina oli lääkärintarkastus, ekat rokotukset ja kaikki mahdollinen tutkiminen, jonka seurauksena pääsimme lähtemään 16 aikaa.

(Maailman paras asia, Belly Bandit. Ainoa asia, millä sain unta ekana yönä, kun tuntui, että tuki edes vähän keskikroppaa)

Vauva voi hyvin, minä erinomaisesti. Maito nousi kolmantena yönä ja täällä on nyt lähinnä viihdytty tänäänkin rinnalla roikkuen tai unessa. Hieman tuntuu siltä, että kaikki sisuskalut ja sisäelimet olis iha hujan hajan sisällä, eikä mitään kantoa keskikropassa ole, mutta muuten olo on aika normaali. Toki en nyt ihan ehkä heti lähtis ratsastaa tai vesiskootterilla aaltoihin pomppimaan, mutta yllättävän hyvin olen jaksanut.

Oon jotenkin ihan superonnellinen ja kiitollinen tästä synnytyksestä, sillä se oli kokemuksena hyvin voimaannuttava ja tietyllä tapaa eheyttävä. Ihan täydellinen synnytyskokemus, josta en vaihtaisi mitään ♥ Ja nyt vieressä tuhisee maailman paras palkinto ♥

Sellainen synnytys tällä kertaa. Ihan liian täydellinen kokemus, sillä tällaisen jälkeen tulee vauvakuume varmaan paljon herkemmin kuin viimeksi 😀 

Questions Answers pt.2

Viime Q&A:ssa kehotin teitä kysymään jos vielä jotain tulee mieleen ja niitä kysymyksiähän tuli ihan hyvin 🙂 Tässä siis seuraava satsi vastauksia 🙂

Haluaisitko kertoa Danten synnytyksestä? Miten lähti etenemään? Mitä kivunlievityksiä sait? Kauan kesti?

Danten synnytys lähti oikeastaan siitä, että kävin lääkärissä kalvojen pyörityksessä n. 13 aikaan päivällä ja 16 aikaan alkoi melko säännölliset, joskin hyvin vähäkipuiset supistukset. Ne kovenivat iltaa kohti ja 23 aikaan mulle tuli sellainen olo, että tänään ehkä tulee lähtö. 2.30 käytiin kääntymässä käyrillä KYSissä ja 5 aamulla mentiin sitten jo aika kipeenä synnyttämään. Sairaalaan tullessa olin 3 cm auki ja sain jonku kipulääkkeen ja ilokaasua, jonka jälkeen sitten 10-11 aikaan epiduralin kun olin 4 cm auki. Siitä meni vain pari tuntia ja olin täydet 10 cm auki ja ponnistaminen aloitettiin joskus 13 aikaan, mutta Dante on saapunut maailmaan imukupin avustamana vasta 16.15. Hieman vinossa ollut pää ei oikein halunnut tulla ulos, joten ponnistusvaihe kesti iäisyyden. Sinä aikana sain vähän kaikkea mahdollista oksitosiinitipasta kohdun johonkin puudutukseen, mutta niistä on aika heikot mielikuvat 😀

Oletko ehtinyt muiden kiireiden keskellä auttamaan siskosi hääjärjestelyissä? Olisi kiva kuulla niistä jotain!

Olen. Siskoni on yksityinen ihminen ja haluaa sellaisena pysyä, joten en tule siskoni häistä kertoilemaan sen enempää. Erittäin onnellinen olen heidän puolestaan ja odotan innolla juhlapäivää 🙂

Olisi kiva kuulla miten avioliitto, ’aikuisuus’, vanhemmuus, maalle muutto; kukin näistä suurista ekämänmuutoksista on muuttanut persoonaasi. Olen lukenut blogiasi vuosikausia, enemmän ja vähemmän säännöllisesti. (On toki ollut pidempiäkin katkoja. ) Olet mielestäni aivan eri ihminen kuin silloin vuosia sitten. Miten itse näet nämä muutokset ja kasvamisen ihmisenä. Mikä näistä asioista on koulinut sinua mielestäsi eniten? Vai onko joku muu asia, joka on aiheuttanut muutosta persoonassasi?

Tietyllä tapaa persoona on varmasti monen asian summa ja näistä jokainen varmasti vaikuttaa. Sen verran haluan korjata, että vaikka asumme pellon reunalle, en koe asuvani “maalla”, se on mun mielestä vähän erilainen meininki. On kauhean vaikea sanoa mitään omasta persoonasta ja sen muuttumisesta, olen aina mielestäni ollut Anna ja mulla on tiettyjä persoonapiirteitä, jotka oon kantanu mukana jo vuosikausia. Toisaalta toki jokainen tällainen tärkeä elämänmuutos rakastumisesta äitiyteen on käänteentekeviä elämässä ja varmasti vaikuttavat aina ja joka päivä elämässä, mutta en mä oikein osaa ajatella persoonaa jotenkin sellaisena yhtenä osana, ja sen muutoksia mitenkään sen tarkemmin 🙂 Vaikea siis sanoa mitään tähän 🙂 Kiva kun oot ollu mukana vuosikausia! ♥

Mitä mieltä olet brittikuninkaallisista ja näitkö ketään heistä esim. ohimennen asuessasi Lontoossa? 

Mun mielestä brittimonarkia on tosi mielenkiintoinen ja tykkään seurata heidän juttuja. Vähän vanhoillinen ja ummehtunut, mut jotenki omalla tavallaan niin poikkeuksellinen ja sikäli mielenkiintoinen 🙂 Näin kuningattaren kahdesti, kerran ajoi saattueessa kotioveni edestä kun otettiin asukuvia 😀

Toivoisitko vielä asuvasi joskus ulkomailla tai haaveiletko esimerkiksi omasta lomakodista ulkomailla tai mökistä Suomessa?

Mökkihaaveita ei oo koskaa ollut ja onneks miehelläkään ei enää ole, mutta ulkomailla asumisesta haaveillaan aina ajoittain ja lomakoti Kroatiassa on yksi sellaisia “jos meillä on joskus rahaa” -haave 🙂

Olisitko jäänyt Lontooseen jos olisit saanut sieltä huipputyön aikanaan?

En usko. Lontoon työkulttuuri ja työajat on aika brutaaleja ja se ei ole mun mielestä liian helppo paikka perheen kasvattamiselle, mikä oli kuitenkin jollain tasolla mulla haaveissa aina 🙂

Mitä tekisit nyt jos voittaisit lotossa?

Apua. Ostaisin kotimme ulos pankilta, lahjoittaisin osan perheelleni, laittaisin osan hyväntekeväisyyteen kotimaan lapsille, ostaisin ehkä jonku unelmien laukun ja matkan ja loput laittaisin rahastoihin lapsille 🙂

Mistä haet sisustusinspiraatiota?

En oikee mistään? Fiilistelen tiettyjä juttuja ja IGssa hyppii väkisin silmälle jotain, mut aika oman maun mukaan. Siihen varmasti vaikuttaa mitä näkee siellä sun täällä. Pinterestistä ajoittain etsin jotain inspiskuvia 🙂

Oletko ajatellut käydä joskus matkalla maassa jossa synnyit?

En juuri nyt. En usko, että on tarvetta, en koe, että paikalla on mulle mitään annettavaa 🙂

Minkälaisia urahaaveita?

Apua. Monimutkaisia. En itsekään tiedä, nyt haluan opiskella lisää ja katsoa sitten kun olen oikeasti aikuinen 😀

Mitä mieltä olet oravanpyörästä jossa ihmisten tulisi olla koko ajan työnteossa, eikä esimerkiksi äitejä arvosteta enää paljoa koska tulisi olla koko ajan yhteiskuntaa palvelemassa eli työssä?

Mun mielestä täysin typerää.Mun mielestä ihmisen elämän tarkoitus on olla onnellinen, voida hyvin ja elää innostavaa ja mielenkiintoista elämää. Työ on vain yksi osa tätä kaikkea, eikä koko ajan tarvii olla kiireinen ja hyödyllinen.

Koetko olevasi erityisherkkä tai väärin ymmärretty henkilö?

En. Itse asiassa inhoan koko konseptia erityisherkkä, ellei puhuta oikeesti kunnon diagnoosista, mitä esim. kosketus/ääniherkillä lapsilla on. Enkä varmaan oo väärin ymmärrettykään. Joitain ihmisiä hieron vastakarvaan tein mitä tein ja he haluavat ymmärtää väkisin väärin ja kärjistettynä kaiken sanomani, mutta eipä sille mitään voi 🙂

Saanko udella miksi et halua spinaalia? Odotan myös toista lastani ja synnytys lähestyy pikkuhiljaa… Spinaali käsittääkseni tehokas ja käytetty kivunlievitys esikoista seuraavissa synnytyksissä. Onko mulla mennyt jotain tärkeää infoa spinaalista ohi? Tsemppiä odotukseen viime metreille. Ja synnytykseen, huh! 👍

Vaikka tiedän, että lapsi ei synny imukupilla vetämällä vaan siihen tarvitaan äidin ponnistus, niin mulla jäi Danten synnytyksestä sellainen olo, etten tehnyt sitä aktiivisesti itse. Vähän sellainen fiilis, kun olisi kiivennyt kalliokielekkeelle, mutta joku ois antanu käden ja vetäny sen loppumatkan ylös. Nyt mä haluan kiivetä sen vuoren kokonaan itse. Ja spinaalissa on hyvin usein se “kiva”puoli, että se vie tunnon niin perusteellisesti, ettei tunne mitään. Toisaalta ihan kiva, kun ei satu, mutta toisaalta mä haluan tuntea synnytyksen aktiivisesti ja olla siinä todella läsnä. Opin ekastani sen, että siihen pahimpaankaan kipuun ei kuole, ja jollakin tavalla synnytyksessä on jotain eläimellisen voimaannuttavaa, jonka haluan tuntea, vaikkakin sitten hieman lievitettynä lääkkeellisin menetelmin tarvittaessa 🙂 Pelkään, että spinaali vetäisi ihan täysin tunnottomaksi ja jäisi harmittamaan.

Kerrotko pahimman lentokokemuksesi? 

Siis mulla ei oo ollu mitään pahaa, oikeesti. Tai siis pari kertaa kovempaa turbulenssia ja kerran Lontoossa poistettii joku matkustaja koneessa, ku se säpis jotai, mut ei oo ikinä ollu mitään pelottavaa tai ikävää 🙂

Kuulutko kirkkoon? 

Juu, kuulun, enkä aio erota. Sain köyhän perheen lapsena kirkon toiminnasta niin paljon, että haluan antaa takaisin 🙂

Onko kengänkoko kasvanut raskauksien myötä? 

Ei mun mielestä. Edelleen kengästä riippuen 39-40 🙂

Mikä on erilaista odotellessa ekaa ja toista? 

No mun kohalla vähän kaikki. Jotenki raskauteen ei pääse sisään samalla tapaa ja siitä ei ihan samalla tapaa “nauti” seuraamalla ja koko ajan tiedostamalla. On liian kiinni siinä toisessa lapsessa ja sen kanssa peuhaamisessa, että jotenkin pääsisi uppoomaan tähän raskaushuumaan. Toisaalta jotenkin tosi paljon helpompaa, kun ei jännitä samalla tapaa, luottaa kroppaan ja mieleen ja tietää mitä on tapahtumassa. Mulla on tässä raskaudessa esim. paino noussut puolet edellisestä, koska oon ollut paljon aktiivisempi ja rohkeampi tekemään. Lisäksi on muutenki koko raskaus menny vähän ohi, koska oon koko ajan ollu tekemässä jotain, enkä vaan laskemassa päiviä. Mut omalla tavallaan ihania molemmat. Toinen paljon syvempi kokemus, toinen jotenkin rennompi ja kivempi sen puolesta 🙂

Mitä kävi podcastille? Se oli mun lempipodcast, sulla on ihana ääni ja hyviä ajatuksia. 

Musta tuntuu, että heti siinä kun olin aloittanut, tosi moni muuki aloitti podcastin. Ja kun ne oli jotenki paljon järjestelmällisempiä kahden tai useamman podcastaajan vuoksi, niin tuntui vähän jotenki turhalta jatkaa, ku hyvää sisältöä tuli paljon järkevämmin ja järjestelmällisemmin. Ja itse asiassa, huomasin myös sen, että mä ite en tykkää kuunnella podcasteja 😀 En oo kuunnellu yhtäkään kavereiden podcastia. Mä oon musiikki/äänikirja -ihminen, en tykkää podcastien kuuntelusta. En myöskään siis siedä lainkaan esim. radiojuontajien höpöttelyä, niin sinänsä ei mikään ihme.

Seuraatko mitään urheilua telkkarista tai seuraatteko miehen kanssa mitään yhdessä? 

Lätkän MMt ja fudiksen MM/EM-kisat mä katon, muuten en juurikaan. Olympialaisista ehkä jotain. Mies ei juuri ikinä penkkiurheile, mun kaa saattaa kattoa lätkää. Tykkää urheilla, ei penkkiurheilla 😀 Yhdessä seurataan aina jotain sarjaa yks kerrallaan, mut nyt vähemmän ollaan ehitty tai kiinnostuttu mistää tietystä sarjasta. Viimeks ollaan katottu yhessä Bodyguard ja Sherlock Holmes.

Missä Meri menee, siis hän jonka kanssa asuit Ausseissa? 

Asuu Ausseissa kahden ihanan pienen tytön äitinä miehensä kanssa ♥

Minkä sivuaineen haluaisit kauppiksessa? 

Vaikee sanoa, kun toi mun kauppishomma on sillai vaiheessa, että täytyy kattoa miten se kasataan siihen maisterisiirtoon. Sit ku se on tehty ja lupa myönnetty, alan miettimään tarkemmin. Kiinnostaa oikeuteen ja vakuutuksiin liittyvät asiat, mutta en yhtään tiedä. Johtamisen puolelta paljon kiinnostavaa myös 🙂

Onko sulla jotain neuvoa oman yrityksen aloittamisesta? Mikä on hyvä aloitus markkinoinnille? 

Apua, mun on vaikea sanoa tälleen pääpiirteittäin mitään. Riippuu niin paljon liikeideasta, liiketoimintasuunnitelmasta ja kaikesta mahdollisesta. Jos haluaa yrittäjäksi, kannattaa olla hyvin vahva siinä alun suunnitteluvaiheessa, sillä se on tärkeää, että saa luotua itselleen hyvän rahallisen ja toiminnallisen suunnitelman. Myös on hyvä olla realisti ja tiedostaa riskit, mutta samalla luoda kannattavat ja hyvät tavoitteet. Kaiken kaikkiaan tosi vaikea sanoa, mutta hakisin tähän erilaista tukea ja neuvoja ja selvittäisin ehdottomasti myös erilaiset rahoitusmahdollisuudet 🙂

Mitä musiikkia tykkäät kuunnella? 

Vähä laidasta laitaan. Melodista tai popahtavaa rokkia, rokkia ja kaikkea muutakin. Mun suosikkibändejä on Biffy Clyro, Stone Sour, Mötley Crue, Poets of the Fall, Volbeat ja kuuntelen aika paljon täntyyppistä musaa. Aika paljon kuuntelen Spotifyn Daily Mixeja ja venäläistä musiikkia myös 🙂

Siinäpä ne, toivottavasti bongasin kaikki ja jokainen sai vastauksen kysymykseensä 🙂