Marraskuun ensimmäinen

  

Viime kuun alussa ajattelin, että haluan kirjoittaa joka päivä jotain blogiini, koska oli jotenkin sellainen fiilis, että aika palata takaisin kesän lomien jälkeen. Se meni miten meni, joten enpä taida sanoa yhtään mitään nyt 😀 Lokakuu yllätti kyllä todella paljon kiireisyydellään, sillä mun valokuvaus-liiketoiminta sai tosi räjähtävän lähdön, mikä yllätti itteni täysin. Positiivinen yllätys tietenkin sellainen, mutta se on ollut vähän kaikesta muusta pois. Onneksi kuitenkin perheaika on ollut edelleen mun hallitsevin aikani käyttökohde ja jotenkin tänään mulle iski tajuntaan, kuinka arvokasta tämä aika on. Joo, unta on vähän, kasaantuvia töitä, sotkua ja kaaosta ja univelkaa paljon, mutta samalla myös jotenkin konkreettisesti näin silmieni edessä mitä tarkoittaa 6 kuukautta. Nimittäin oltiin tänään Lotta Polvianderilla perhekuvissa käymässä minikuvauksessa ja jäätiin samalla napsimaan muutamat kuvat itsekin kun oli hetki aikaa ja perhe kuvauksiin puettu. Mieheni oli tuossa kuvassa hyvin samanlaisessa asennossa kuin toukokuussa, Dante harteilla ja Adrian sylissä. Ja kun katsoin kaksi kuvaa peräjälkeen, tuli mulle ihan hirveä samanaikainen haikeus ja paniikki ja rauha ja ilo. Ihan kamalaaaaa miten nopeasti nuo kasvavat. Danten kohdalla muutos on pienempi, mutta tuo Adrianin muutos tuntui jotenkin järkyttävälle näin kuvia vierekkäin katsomalla. Samalla kuitenkin tajusin, että on maailman ihanin asia, että tuo muutos on mielestäni niin suuri. Mä näen häntä joka päivä niin paljon, että mitkään hänen muutokset ei juuri rekisteröidy, koska ne tulevat pikkuhiljaa. Kehitys, ulkonäkö, puhe jne. Olen etuoikeutetussa asemassa kun saan viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa ja samalla kuitenkin tehdä töitä. Ja kuitenkin samalla Dante seisoi jotenkin eri tavalla kuin yleensä, katsoi jotenkin erilaisella katseella ja puhui jotain “ison pojan” asiaa tänään illalla ja mä pysähdyin tuijottamaan tuota esikoistani ja näin sieluni silmin hänet juuri siinä hetkessä sellaisena kuin voisin kuvitella hänet kouluikäisenä kertomassa koulupäivästä. Jotenkin ihan sekunnin ajan hän näytti jotenkin hirvittävän isolta.

Multa on ennätyspaljon kysytty tällä hetkellä miksi teen töitä ja pidän Adriania kotihoidossa. Mielipiteitä riittää. Jonkun mielestä ei pitäisi tehdä töitä ja olla täysillä lapsen kanssa, osa ihmettelee, miksi en laittaisi Adriania hoitoon. Itse asiassa Adelle on laitettu hoitohakemus sisään päikkyyn, 12h/vk ajatuksena, ja alkaisi joskus ensi vuoden alussa. Paikkaa ei ole vielä luvattu enkä ole edes ihan varma asiasta, mutta se on lähtöisin oikeastaan sekä omasta työajan lisäämisestä päiväsaikaan että siitä, että tuota pientä ihmistä ei saa pois päikystä ilman huutoa suurena osana kertoja kun ollaan viemässä tai hakemassa isoveljeä. Danten kohdalla musta tuntui oikealta laittaa hänet hoitoon “vasta” 2,5-vuotiaana ja hän olikin 20h/vk -hoitoajalla ensimmäisen vuoden ja meni “kokopäiväisesti” päikkyyn vasta 3,5-vuotiaana. Toimi hirveen hienosti ja oli juuri hänelle juuri sopiva tapa aloittaa tuo. Nyt ei kannata ottaa kenenkään nokkiinsa. Tämä ei tarkoita, että 9-kuisena päikkyyn meno tai 4-vuotiaana päikkyyn meno on musta väärin. Mun mielestä on tärkeintä, että jokainen tekee sen oman perheen ja lapsen ehdoilla. Eikä syyn tarvitse olla sen kummempi kuin äidin hyvinvointi jos yhdistää työ- ja perhe-elämää. Mulle aikainen lapsen laitto varhaiskasvatuksen pariin tuntuu jotenkin väärälle ja olen aina ajatellut, etten halua menettää mitään lasten ensivuosista. Samalla kuitenkin Adrianilla on ihan järkyttävän suuri draivi olla muiden lasten kanssa. Sitä saa oikeesti hakea koko ajan pois muiden vierestä leikkipaikalla ja esimerkiksi eilen se oli menossa istumaan jonkun tuntemattoman miehen syliin tutkimaan leluja, koska on aika ennakkoluuloton ja todella harvoin vierastaa ihmisiä, jos ympärillä on muita lapsia. Se on ihan kuin kala vedessä monenlaisessa tuollaisessa tilanteessa ja harvoin edes vilkaisee minuun päin, jos ollaan jossain lasten suosimassa ympäristössä.

Oon tätä asiaa pallotellut tosi paljon, varsinkin kun lapsen mummi on käytettävissä muutettuaan tähän lähelle. Ollaan jauhettu asiasta loputtoman paljon mieheni kanssa. En itse asiassa tiedä olenko yhtään tätä samaa mieltä vielä parin kuukauden päästä, mutta tulipahan nyt haettua. Ajatuksena viedä Adrian kolmena päivänä viikossa aamuksi päiväkotiin kuin “kerhoon” konsanaan ja hakea sieltä päikkyaikaan pois. Sinänsä hyöty ei mulle ajankäytöllisesti ole merkittävä, vaan saisin vapaata viemisineen ja tuomisineen ehkä 3,5 tuntia, mutta toisaalta, on se silti kolme tuntia työaikaa ja toisaalta pois jostain muusta. Illoista, viikonlopuista ja perheen yhteisestä ajasta. Nimittäin jos olen koko päivän Adrianin kanssa kotona, niin ehdin tekemään töitä yleensä sen verran mitä hän nukkuu. Se voi olla kolme tuntia tai puoli tuntia ja jos siihen nukkumiseen osuu joku matka autolla tai jossain käyminen, niin se on sitten siinä. Kun haen Danten kolmen jälkeen kotiin, pitää ensin klaarata pari lasta ja kun mies tulee kotiin, haluan viettää aikaa perheenä. Yhdessä. Sitten onkin iltapalat, iltapesut ja nukkumaanmenot ja usein mun työpäivä alkaa joskus illalla 20 aikaan. Tai sitten otan yhteisistä hetkistämme, mistä en pidä. On harrastuksia, on leikkipuistoja, on kaikenlaista. Tänään oli leikkitreffit, perhekuvaus ja sitten kävin töissä kuvaamassa vähän ja sitten ruokakaupan kautta kotiin jengin kanssa päivällistä kokkailemaan. Nyt ne on menossa unille isin kanssa ja mä avasin koneen. On tää oikeesti aikamoista excelöintiä välillä tää aika, kun yleensä saan yhden työpäivän arkena viikossa ja silloin huomaan jo klo 16 ikävöiväni aivan sairaasti Adriania.

Mutta mä myös rakastan mun työtä! Kaikkia palasia mun työstä! Teen paljon erilaisia juttuja ja koen erilaisia onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita. Irtaantumisia vauva- ja pikkulapsi-arjesta, itseni haastamista ja kaikenlaista mitä työelämä sisältääkään. Aikuisten elämää. Mä en ole sellainen pullanhuuruinen mamma (vaikka oon tänäänkin leiponut pipareita, laulanut vieraalle lapselle nuotin vierestä Elefanttimarssia ja keskustellut Smurffijengistä pitkän pätkän), vaan äitiys on mun mielestä ihanaa, mutta se ei ole ainoa asia, mikä elämässä kiinnostaa. Oon päivä päivältä kiitollisempi ja kiitollisempi siitä, millaisia mahdollisuuksia yrittäjyys kotoa käsin on mulle antanut, vaikka se antaakin samalla paljon painetta kun usein on vähän kaiken ristipaineessa. Asiakasten odotusten, omien velvoitteiden ja halujen (yhteinen aika lasten kanssa, siisti koti jne.) yhdistämisen ja vähän kaiken osalta.

Mä alotin ADHD:hen liittyen terapiassa käymisen vähän aikaa sitten ja se jatkuu aika intensiivisenä nyt loppuvuoden. Se on ollut tosi mielekästä, vaikka mun ADHD:n hoidossa selkeästi nimenomaan lääkitys on ensisijaista, sekä psykiatrin että psykoterapeutin mielestä. Mä tiedostan hyvin paljon mun tekemistä ja käyttäytymistä, mutta mulla on haasteita tietyissä asioissa ja tilanteissa siitä huolimatta. Keskittyminen pirstaloituneessa arjessa on kaikista isoin kuormittava tekijä, ja siihen auttaa nimenomaan lääkitys, ei sinänsä terapia. Mutta terapiassa on ollut jo nyt paljon mielenkiintoista ja siellä ollaan just puhuttu prioriteeteista ja arvoista ja vähän kaikesta. Siinä onkin vierähtänyt paljon aikaa niiden pohdintojen äärellä. Välillä saatan käyttää hirveästi aikaa tehdäkseni jollekin asiakkaalle mieluisan asian, vaikka sen taloudellinen korvaus mulle on muutaman kympin ja samalla unohdan tehdä jotain toisen liiketoiminnan asiakkaalle, joka on arvoltaan satoja ja satoja euroja. Enkä koe sitä siltikään huonoksi asiaksi, koska monesti taloudellisuus ei ole mulle prioriteetti vaikka sen pitäisi olla. On hyvin ADHD:lle tyypillistä toimintaa hinkata jotain kuvakäsittelyä tunnin, koska se on kivaa ja luovaa tai suunnitella jotain kampanjaa ja toteuttaa sen kuvien ja tekstien muodossa, mutta samalla joku lasku saattaa jäädä laskuttamatta kuukauden. Siis rahaa minulle. Ja silti en saa aikaiseksi. Just joku asiakas kyseli kuvauslaskunsa perään, kun toimitin kuvat, mutta laskua ei oo näkyny. Kiva ku on rehellisiä asiakkaita 😀 Kyllä mä tiedän, että yrittäjänä mun pitäisi keskittyä laskuttamaan nelilukuista laskua, eikä hinkkaamaan minikuvauksen kuvaa, jonka asiakas on jo hyväksynyt iloisin mielin. Tää pätee monessa asiassa ja tuo oman haasteensa arkeen. Välillä mietin, että on mahtavaa, että raha ei selkeästikään ole suurin motivaattori mulle tehdä töitä. Ja samalla tulee sellainen ajatus, että ei se voi mennä niin. Kaikki työaika on pois ajasta lasteni kanssa, joten sen pitäisi olla sen arvoista. Ja itse asiassa se kyllä on. Ei ehkä aina rahallisesti, mutta ainakin henkisesti. Eikä varsinkaan tämänkaltaisena vuonna saa yhtään pitää itsestään selvänä sitä, kuinka onnekas on kun on a) ylipäätään töitä ja b) vieläpä töitä, joita on mielettömän kiva tehdä. Yt-neuvottelut ja lomautukset ovat olleen niin monessa ihan läheltäkin liippaavassa yrityksessä, että on kyllä hyvin mielen päällä se, kuinka onnekas on tässä tilanteessa.

Tällaisessa arjessa on myös vaikea itsekään vetää rajaa sille, milloin on töissä ja milloin ei ole. Käytännössä olen aina töissä kun en tee jotain muuta. Tai voisin olla. En oo jo pitkään aikaan laskenut kuinka paljon aikaa käytän töihin oikeasti kuussa. Vaihtelee tosi paljon, mutta myös koska saatan tiskata ja tehdä mielessäni hirveän paljon samalla, jonka sanelen puhelimeen samalla tai sitten ryöpsäytän jonnekin muistioon. Olen yrittänyt jakaa aikaani selkeisiin työaikoihin, mutta koska myös mieheni työajat elää ja kaikki mun työssä elää ja muuttuu nopealla sykkeellä, on mun tosi vaikeaa suunnitella mitään ja usein se on vain ajanhaaskausta, jos olen käyttänyt aikaa suunnitteluun. Mä esimerkiksi myös ajattelin tasan kuukausi sitten, että tulee tosi mukavan rento lokakuu. Töitä olikin ihan yllättävän paljon. Eli turha suunnitella yhtään mitään. COVID ja hallituksen päätökset sen suhteen vaikuttavat tosi paljon, enkä voi ees ylipäätään tietää, mikä on työ- tai hoitotarve-tilanne tammikuussa. Ajatuksena on kuitenkin se, että tammikuun alussa saa kolme hieman rauhallisempaa aamua viikossa. Kun katson lapsiani, huomaan jatkuvasti heidän eroavaisuudet. En usko, että olisin edes harkinnut Adrianin laittamista edes pikkuajalle hoitoon vajaa 1,5-vuotiaana, ellen kokisi sitä hirveen hyvänä asiana hänelle. Hän nimittäin syö itse, pääsääntöisesti lusikalla, kaiken. Osaa jotenkin hirveän hyvin ilmaista itseään esim. väsymyksen ja muiden asioiden osalta. Kun väsyttää, hän hakee harsonsa, tuttinsa ja kävelee nukkariin. Viesti erinomaisen selvä. On hirveän reipas ja osaa pitää puoliaan hirveän hyvin, liiankin jopa. Kun katson häntä nyt, uskon hänen pärjäävän hyvin päikyssä ja jopa itse asiassa nauttivan siitä, varsinkin pienissä määrissä.

Niin, en tiedä. Mulle välillä tää koko pikkulapsiarki on sukkulointia sen välillä, että kaipaisi enemmän työaikaa ja omaa aikaa ja samalla ihan hirveää ikävää ja täyttä haluttomuutta olla erossa lapsistani. En enää muista mistä mun piti kirjoittaa. Marraskuun odotuksistani ehkä. Niitä on monia, kuten aina, mutta ne on aika erilaisiakin. Odotan paria hauskaa hetkeä ystävien seurassa, jotka on laitettu kalenteriin. Odotan tosi mielenkiintoista yhden projektin etenemistä, josta pääsen vihdoin kertomaan teillekin. Toivon näiden ihanien syyssäiden jatkumista vielä. Odotan sitä, että miehen vähän pidemmän työrupeaman jälkeen arki palaa loppukuusta taas normaaliksi ja sitten saakin jo alkaa fiilistellä joulua. Odotan avoimin mielin koko kuukautta, koska taas muistin tässä kuussa sen, miten mitään ei voi ennustaa lainkaan.

En tiedä miksi, mutta odotan myös hirveästi jotain selkeyttä tähän korona-meininkiinkin. Meillä oli ajatuksissa olla pitkässä reissussa Australiassa tänä talvena, mutta se nyt on aika selvää, että ei tule tapahtumaan valitettavasti. Olen koko tämän kesän ja syksyn alun miettinyt, että me ei ylipäätään matkusteta minnekään, vaikka onhan se mahdollista. Loppuvuosi ollaan ainakin ihan kotimaassa. Nyt kun piti alkaa lyömään lukkoon miehen lomia, niin onkin tullut hirveä päättämättömyyden ajanjakso. Jotenkin nyt on tullut itselle ainakin hirveän selväksi, että tää tilanne ei ole menossa mihinkään vielä pitkään aikaan vaan on nuoralla tanssimista tasapainoillen ihan järkyttävien talouden seurauksien ja kiihtyvän pandemian välillä. Niinpä uskon tällaisen välitilan jatkuvan pitkään. Sinänsä mitään pakkoa ei ole matkustaa minnekään ja pidän hieman vastuuttomana lyhyitä ulkomaanmatkoja moniin kohteisiin ja omaehtoisen karanteenin noudattamatta jättämisen. Mulla ei sinänsä oo matkakuumetta lainkaan, mutta haluaisin ihan hirveästi mennä Arabiemiraatteihin Jennin luokse käymään lopputalvesta tai alkukeväästä ennen kuin siellä menee aivan liian kuumaksi. Jenni on lapsemme kummitäti ja olisi ihana nähdä heitä. Arabiemiraatteihin reissaaminen onkin melkeinpä ainoana mielessä, sillä määränpäässä ei ole karanteenia jos on negatiivinen koronatesti tehtynä ja toisaalta meidän reissu oli viimeksikin hyvin pitkälti rannalla lasten kanssa olemista ja vuokra-autolla liikkumista ilman sen kummempia ihmiskontakteja, että eipä meillä nytkään olisi tarvetta siellä olla mitenkään eri tavalla. Ja hyvin valmisteluin jaksaa kyllä sitten pitää omaehtoisen karanteenin kotona paluun jälkeen, jos reissuun päätyy lähtemään, kun ruoan saa tilattua kotiin ja on oma piha missä lasten myllertää. Töitä voi tehdä kotoa käsin ketään näkemättä, eikä oikeesti pari viikkoa ole aika eikä mikään.

Ähh, en tiedä. Toisaalta mielestäni matkailualaa ei voida pitää myöskään ihan loputtomiin ahdingossa, toisaalta jotenkin mun mieleen on iskostunut ajatus reissaamisen paheksuttavuudesta tässä tilanteessa. Samalla kuitenkin on hirveä ikävä ystävää ja yhteistä aikaa perheenä heidän kanssaan. Tää tietty vaikuttaa myös radikaalisti kaikenlaisiin lasten hoitosuunnitelmiin, joten pitäisi vaan päättää, mitä tehdään. Tuntuu kuitenkin ajatuksenkin tasolla jotenkin hirveän hankalalta sitoutua reissuun joskus alkuvuonna, kun tässä ehtii tilanne elämään vaikka kuinka. Mut samalla en mä halua käyttää miehen lomia himassa hengailuunkaan pelkästään, joten sitten ne jättää mieluummin vaikka kesään. Argh. Ja jos pidetään lomat Suomessa, niin mikäs järki on aloittaa sitä hoitoa siinäkään tapauksessa. Joten joten. Kuten sanoin, tässä marraskuun ekana kannattanee suunnitella tasan ja ainoastaan marraskuun tokaa. Ja seki saattaa muuttua vielä 😀

Elääkö joku muukin tätä hirveetä päättämisen vaikeuden tunnetta nyt korona-aikaan? 😀 Miten te olette ajatelleet tätä reissaamisasiaa? Ehdoton ei mahdollisesti jopa mahdollisesti muutaman vuoden vai käyttekö samankaltaisia ajatuksia? 

Peli-ilta Finlaysonin kattojen yllä

Kirjoittelin tänään Danten harrastuksista hieman Instagramissani ja nyt tuli mieleeni yksi omiin harrastuksiin liittyvä juttu, mistä oon halunnut teille kertoa 🙂 Kuten varmasti tiedätte, oon tosi innokas pakohuonekävijä ja ollaan koluttu niitä aika paljon ympäri maailman ja viihdytty eri huoneissa Suomessakin. Tampereella ollaan käyty eri järjestäjillä, ja listailin mun Suomen suosikit tässä postauksessa. Vähän aikaa sitten Room Escapelta otettiin yhteyttä ja kuulosteltiin mun mielenkiintoa käydä testaamassa heidän uutta huonetta. Todellakin! Sainkin mahdollisuuden järjestää hauskan illan mun ystäville Finlaysonin Room Escapella, joka on itse asiassa tilana ollut mulle mieluisin pakohuonepaikka ja heti kun ensi kerran sinne astuin, mietin, että sinne pitää joskus järkkää hauska ilta ystävien kanssa.

Room Escape sijaitsee siis Tampereen Finlaysonilla, Finlayson Event Loungessa. Tila on ihan mahtava! Siellä on terassi Finlaysonin kattojen yllä, minne voi hyvällä säällä laittaa ulos ruokapöydän, tilata pitopalvelun ja järjestää siellä yksityiset juhlat tai yritystapahtuman! Mikä tekee Room Escapesta ihan mielettömän kivan, on se, että lähes kaikkia huoneita on kaksi tai kolme identtistä. Tää on oikeesti aika harvinaista, koska oon usein ettinyt tällaista mahdollisuutta polttareihin tai esim. mun kahden vuoden takaisiin Ahmazing Race -synttärijuhliin. Mun mielestä pakohuone on parhaimmillaan 4, max. 5-6 hengen joukkueessa ja itse asiassa ihan paras on mun mielestä aina toi neljä. Siinä ei levii pakka, mutta on tarpeeks paljon erilaisia mieliä, mikä usein jää puuttumaan 2 hengen jengillä. Jos sitten taas järkkää synttärit, illanistujaiset tai polttarit, niin helposti pitäs pelata neljä tuntia aina putkeen, jos kaikki haluis pelaa vuorotellen saman huoneen. Tai sitten pitäis pelata eri huoneet, eikä sit oikeen vois vertailla niitä. No, Room Escapella ei ole tätä ongelmaa, koska parhaimmillaan 18 henkeä pääsee suorittamaan samaa huonetta samanaikaisesti, nimittäin Cabinia on tuolla peräti kolme kappaletta ja Out of Marsia ja tätä uutta Ballpit Takeoveria onkin kaksi kumpaistakin.

Pienenpieniä eroja huoneessa voi olla erinäisten pienten esineiden muodossa, sillä Room Escapen erottaa monista kilpailijoista se, että Room Escapen jengi itse rakentaa huoneet alusta loppuun. Ne ei tule valmiina paketteina jostain, vaan jokainen yksityiskohta on mietitty, testattu, muokattu ja tehty intohimoisten pelinrakentajien toimesta täällä. Kuten mä viimeks kirjoitin, huonoin kokemus on huoneesta, jossa vihjeisiin ei ollut selkeää logiikkaa eikä pelinrakentajakaan osaa kertoa vastausta, koska “peli on ostettu valmiina Venäjältä / Jenkeistä” tms. Arvostan aina eniten näitä täysin itse tehtyjä huoneita, koska ne on oikeesti loogisia ja hauskoja pelata, kun vihjeet perustuu selkeään asiaan, eikä oo silleen, että jah, mistäs tää ois pitäny keksiä?

Room Escapen pelit ei oo lineaarisia, mikä tekee niistä mun mielestä vaikeampia, mutta hauskempia. Et tiedä mistä aloittaa, ja joskus saatat jumittaa vartin, mutta sitten alkaa flow ja teet 10 minuutissa hurjasti.

Meillä oli tosiaan sellainen 17 hengen porukka tuolla pelaamassa, ja jaettiin se suositusten mukaan “eritasoisten” pelaajien kesken. Meitä oli 4 konkaria, jotka ovat pelanneet paljon ja sitten muutama ihan ensikertalainen ja muut asettui jonnekin sinne välille. Tehtiin siis joukkueet, ja mentiin yksi hauska ilta pelaamaan! Ensin kaksi joukkuetta ja sitten kaksi muuta. Oli ihan superhauskaa, kun kaikki pelas samanlaisen huoneen ja jännitys tiivistyi loppuun asti, kun emme tienneet kuka voitti! Meidän joukkueessa oli yksi konkari, yksi ensikertalainen, yksi useamman kerran ollut ja yksi kerran ollut. Ja se toimi ihan hyvin, mutta toisaalta kaikkien luonteet aika vahvoja ja aktiivisia, niin olipahan häsellystä paikoitellen ku kaikki kaakatti omaansa 😀

Mutta hitsi miten hauska huone! Vaikea, mutta mielekäs! Hyvin tehty ja hyvällä logiikalla, jos ei ois jäänyt selkeitä asioita vähän huomaamatta. Hups. No, tärkeintä oli, että oli hauskaa. (JA että voitettiin meidän puolisojen joukkue :D)  Musta huoneessa oli supehauskoja elementtejä, jotka rokattiin! Kvaak kvaak, tietäjät tietää 😉 Puolisoidemme joukkue oli ikimuistoinen varmasti järjestäjille, siellä nimittäin keksitiin jotain sellaista, että juttuja saatiin vähän ruuvata. Olivat ekat, jotka keksivät kokeilla väkivallatta ja sääntöjenmukaisesti jotain mikä nauratti meitä muita pitkään.

Mutta tosiaan, mikä tekee Room Escapesta erityisen on se, että siellä ei ole pelkästään pakohuoneita, vaan tilassa on neukkareita, terassi ja viihtyisä lounge-alue. Sillä aikaa kun 2 joukkuetta pelasi, 2 odottavaa sai ihan oman haasteen. Neukkaripelin, jota modattiin niin, että sinne jemmattiin kaikenlaista kummallista. Appelsiinia ja limua ja viiniä. Nimittäin odottavien joukkueiden tehtävä oli ratkaista se neukkaripeli ja tehdä toisille sangria!

Neukkaripeli on siitä hauska, että sitä voi pelata illanistujaisissa tai palaverin “välitunnilla” osissa tai miten vaan. Neukkarit voi vuokrata muuten vaan tai pelin kanssa ja tila on tosi valoisa ja viihtyisä kattoikkunoineen. Me ruokailtiin toisessa neukkarissa terassin sijaan koska perus heinäkuun sade, mutta oli silti ihanan valoisaa ja mukava olla. Tilaan saa tilata omat ruoat tai pitopalvelun ja paikan henkilökunta on IHAN SUPER! Kiitos vielä, meillä oli mahtava ilta! Tää on tosi kätevää, nimittäin RoomEscape räätälöi pyynnöstä erilaisia paketteja ja heillä on mm. Polttaripaketti.

Suuntaa-antavasti kerrottakoot, että tällainen ilta, jota me vietettiin kustantaa alkaen 760 euroa 20 hengeltä. Kuulostaa tavallaan paljolta tollasena summana, mutta se on itse asiassa 40 e per henkilö sisältäen tosiaan sen pakohuoneen ja tilan, missä olla ja hengailla ihan kaupungin ytimessä, joten ei todellakaan paha hinta! Polttaripakettiin sisältyy yksi pakohuone (max 6 hengelle) ja neuvottelutila tunniksi sisältäen Arkkupulman ja tän hinta on alkaen 200 €, 12:lle hengelle alkaen 350 €. Polttaripaketti on loistava polttareiden lisäksi esim. synttäreille tai illanistujaisiksi. Mutta tosiaan, tuolla pystytään järjestämään parhaimmillaan paljon isommallekin porukalle tila ja pakohuoneet, joten kannattaa olla yhteydessä Room Escapeen suoraan ja kysellä räätälöityä hintaa.

Mut hetkinen, mikä Arkkupulma you ask? No, siellä on sellaisia arkkuja. Niihin voi jemmata jotain. Ne voi olla yrityspäivissä tai yksityistilaisuuksissa tai missä vaan ja niihin voi jemistellä esim. alkoholia tai karkkia tai mitä nyt ikinä. Hauskaa, kun sillä voi aloittaa tai sitten pakohuoneen jälkeen vielä pikkutehtävä ennen seuraavaa vaihetta.

Jos mä oisin tiennyt tästä mahdollisuudesta mun Ahmazing Race -synttäreiden aikaan, mä lupaan, että me oltais päädytty tonne viimeiselle etapille ja illaksi! Ottakaa korvan taakse tää suositus, lämpimästi suosittelen! Mahdollisuus viedä ruokaa ja juomaa etukäteen, kylmäkaappeja ja tilaa on, mahdollisuuksia laittaa musiikkia ja hengailla samassa paikkaa ilman siirtymiä, varsinkin kun paikka on tosi viihtyisä, niin ihan super!

  

Mitä tulee sitten itse pakohuoneisiin, niin me mennään miehen kanssa seuraavaksi kokeilemaan se Cabin. Sitä suositellaan ekaksi huoneeksi tuolla, kuulemma tosi hauska ja veikeä huone, joka tarpeeksi haastava kahdelle, eli pitää mennä treffeille miehen kanssa testaamaan. Mä suosittelen aina soittamaan Room Escapelle ja kertomaan vähän oman joukkueen tilanne. Mikä olis paras huone? Teema on toki tärkeä, mutta toisaalta Room Escapella on tarkkaa statistiikkaa siitä, miten vaikeita tai helppoja huoneet on, mitkä on poispääsyprosentit jne. Sieltä tulee aina hyvää vinkkiä siitä, mihin kannattaa mennä. Tää on ihan superhauskaa kaveriporukalla, puolison kanssa tai vaikka työjengillä. Mä oon ollut omien läheisteni lisäksi esim. yrityksen tiimipäivässä tollaisessa (oli tosi hauskaa!) ja tätä käytetään maailmalla aika paljon itse asiassa rekrytoinnissa ja tiimiarvioinnissa, koska tuollainen huone näyttää aika paljon pelaajista. Pelinjohtajat myös voivat kommentoida peliä sen jälkeen mm. kommunikaation ja tiimityöskentelyn puolelta. Tää Ballpit Takeover oli hankala. Tosi hauska, mutta haastava huone. Ihan ensikertalaisille en voisi suositella, mutta toisaalta konkareille voin suositella lämpimästi, ei tuu olemaan liian helppoa!

Pakohuoneiden menestys riippuu mun mielestä paljolti siitä, että siellä pitää saada hypättyä sellaiseen hyvään flowhun, missä ei muista muuta kuin sen tehtävän siinä mielessä. Huoneen pitää olla haastava ja jännittävä, mutta ei liian. On tylsää, jos peli jää kesken, koska aika loppuu kesken, mutta toisaalta ei oo hauskaa päästä huoneesta ulos 20 min ennen ku aika on loppu. Jää sellainen fiilis, että on liian helppo. Paitsi, tähän on pakko sanoa, että ei aina niinkään. Nimittäin mähän arvoin joskus alkuvuonna tollaisen pakohuonepelikäynnin yhteistyössä Elämyslahjojen kanssa ja meitä oli minä + 3 mun IG-seuraajaa Helsingissä pelaamassa vähän aikaa sitten. Me tavattiin 2h ennen peliä ja tavattiin kaikki ekaa kertaa ja voi että! Siis ei oo IKINÄ kulkenu peli niin hyvin ku tällä porukalla, me vaan seilattiin ongelmasta toiseen ja oltiin ulkona jossain 40 min kohdalla ilman yhtäkään vihjettä. Pelinohjaajakin oli vähän hämmentynyt. Mutta siitä jäi sellainen fiilis, että superhauska huone, ei liian helppo, mut kaikki vaan meni nappiin. Eli joskus tuo voi olla hauskinta nimenomaan tuntemattomien ihmisten kanssa!

Mistä päästäänkin itse asiassa siihen, että mä vähän ehdotin Room Escapelle, että pidetään joskus joku peli-ilta mun seuraajille tuolla. Ois superhauskaa tavata teitä! Ja tiedostan sen, että olen onnekkaassa asemassa kun on yleensä aina pakohuonepeli-kaveri, kun mies on yhtä innostunut ja on innokkaita kavereita lähtemään mukaan, mutta kaikilla ei ole niin. Ehkä ei ole sellaisia kavereita, joiden kanssa lähteä jenginä pelaamaan, tai ei ole puolisoa tai puolisoa ei kiinnosta. Tai sitten on niin tiukat aikataulut lastenhoidon ja töiden kanssa, että yhteinen aika on kortilla, mutta tää kun on sellainen, minne ei voi mennä yksikseen pelailemaan. Mä mietin, että joskus ois hauska pitää joku peli-ilta teidän kanssa, ja mikäs sen parempaa ku tuolla upeassa lounge-tilassa. Pohditaan ja katsotaan miten pandemia etenee 🙂 Ja ei kannata pelätä pakohuoneita, vaan mennä kokeilemaan ihan reippaasti joskus, koska pakopelit ei ole pelottavia, ellei oo ihan älyttömän klaustrofobinen tai niitä oo merkitty pelottaviksi ja K-18 -huoneiksi. Ne on oikeesti tosi tosi hauskoja, ja siellä todellakin saa ajatukset muualle. Hauska näin jälkiviisaana miettiä asiaa, mutta ei ihme, että mä oon löytänyt nää “harrastukseks”. Mikäpä sen stimuloivampaa aivoille kuin adrenaliinin virtaus suonissa kun taistelee kelloa vastaan keskittyen pulmiin. Mähän nauroin jo ennen diagnoosia miehelle, että musta tuntuu, että pakohuone on mulle rentouttavin aktiviteetti, kun joutuu miettimään sitä yhtä asiaa, eikä mieleen mahdu muuta. Allekirjoitan edelleen, tuo on jotenkin ihan eri maailmaan sukellus aina!

Oli huippuhauska ilta, kiitos ystäville, jotka pääsitte kaikki paikalle ja kiitos Room Escapelle tästä mahdollisuudesta. Mulla on fiilis, että ei jäänyt vikaks kerraks! 🙂

Tähän liittyen mulla on tarjolla teille kiva arvonta, joten olkaapas kuulolla huomenna, varsinkin he, joilla on mahdollisuus pelata Helsingissä tai Tampereella! Arvonta tulee olemaan Instagramin puolella 🙂

Matkallelähtöahdistus

 

Oon viime aikoina kirjoitellut paljon positiivisia ajatuksia lapsiperhearjesta ja vauvahuumassa viihtymisestä. Tänään on ollut jollakin tapaa sen vastapuolinen päivä, kun tuntuu, että joka suunnasta tulee painetta ja ei ole jaksamista tai mahdollisuutta vastata niihin tarpeeksi hyvin. Tajusin eilen, että mähän tosiaan lähden jo edeltä keskiviikkona Myttyskän kanssa Helsinkiin, missä mulla on muutamia asioita hoidettavana ennen reissua. Sieltä me lähdetään sitten ensi viikon lopulla kohti kolmea viikkoa Arabiemiraateissa ja nyt kun kotoa lähtöön on tosiaan alle kolme vuorokautta mun osalta, oon ykskaks täällä ihan huuli pyöreenä järkyttävän pitkän to do -listan kanssa ja mietin miten ehdin. Kaiken ihanan vauva-ajan keskellä tää on mun mielestä yks vaikeimpia asioita tässä hetkessä; mitään ei voi suunnitella. Ei voi suunnitella omaa nukkumistaan ja jaksamistaan, eikä voi suunnitella omia töitä ja menoja ihan miten vaan, sillä on melko lailla vauvan “armoilla”. Se ei tietty ole välttämätöntä ja moni pystyykin lähtemään kotoa ja olemaan töissä tai tehdä asioita suunnitelmallisesti, mut ite en jotenkin osaa. Jos mä tiedän, että Mytty tarvii mua, niin en pysty oikein keskittymään mihinkään, enkä saa mitään aikaiseksi.

Nyt pitäisi ehtiä viimeistelemään viime vuoden kirjanpito omalta osaltani kirjanpitäjälle valmiiksi, hoitaa pari vakutuusasiaa kuntoon, hoitaa muutama kiireinen työasia, järjestää työt ja pakata kolmeksi viikoksi reissuun ja halia Benjiä varastoon ja tehdä vaikka ja mitä vielä.

Normaalisti tekisin vaan listan työjärjestyksestä ja hyökkäisin sen kimppuun. Käyttäisin ajan supertehokkaasti Danten ollessa päikyssä tai mieheni hoitaisi Danten sillä aikaa. Saattaisin jopa turvautua epäonnistuneen äidin ykköskikkaan, eli siihen, että lajittelen kuitteja lapsen leikkiessä vieressä legoilla tai katsoen piirrettyjä. Vauvavuosi on tietyllä tapaa hyvin hallitsematon. Minä en hallitse omia aikojani tai omia tekemisiäni samalla tapaa kuin yleensä. Kaiken etusijalle menee vauva ja hänen rytminsä nukkumaanmenojen ja imetysten ja kaiken muun kanssa. Enkä mä halua olla se äiti, joka syöttää ja nukuttaa, vaan haluan myös itse olla läsnä, leikittää ja sylitellä. Niinpä kalenteri elää, dedikset paukkuu ja järjestelmällisyys on hukassa. Se ei häiritse mua yllättäen lainkaan muuten arjessa, mutta kun edessä on selkeä aikaraja sille, minkä verran on tunteja siihen, että ei enää voi tiettyjä asioita tehdä, niin vähän alkaa ahdistaa tekemisen määrä ja kaikki kiire, minkä tässä ehtii vielä kerryttämään. Ja sit kun ei vaan halua yhtään odotuttaa vauvaa hetkeäkään tai jättää häntä yhtään vähemmälle huomiolle ja keskittyä hetken johonkin muuhun kuin häneen.

No ei siinä, toisaalta iso osa näistä asioista on omia aivopieruja, jotka eivät ole missään nimessä välttämättömyys. Esimerkiksi tänään syväsiivosin Danten huoneen, mikä on pitänyt tehdä jo iät ajat. Oliko se pakko tehdä ennen reissua? No ei, mutta mulla on joku pakkomielle siitä, että kodin pitää jäädä tosi siistiksi kun lähden reissuun. Älkää kysykö, ei todellakaan käy mitenkään järkeen puunata ja imuroida ennen lähtöä, mutta mua ahdistaa jättää koti sotkuiseksi. Haluan palata siistiin kotiin (jonka räjäytän sitten levittäen matkalaukkujen sisällön levälleen) ja tietyllä tapaa loma on aina sellainen tietynlainen stoppi arjelle, jota oon pitänyt henkisenä takarajana tietyille asioille. “Siivoan kuraeteisen viimeistään ennen meidän reissua”. Sinänsä ihan sama, jos meidän treenivaatteet ja vieraslakanat ei oo ihan tiptop-järjestyksessä, mutta mä saan aina jonku ihmeellisen pinttymän asiasta. Sit pitäis vielä juosta hakemassa sitä sun tätä kaupasta, korjauttamassa lapsen aurinkolasit ja muuta sarjassamme “ai-niin-joo-on-tehtävä-ennen-reissua”!

Reissusta oon kyllä superinnoissani ja siinä vaiheessa kun pääsen koneeseen, niin tiedän, että unohdan kaiken muun ja keskityn vaan siihen rentoutumiseen perheen kanssa. Kaikkeni teen ennen ja mitä en ehdi, no sitä ei auta märehtiä kohteessa enää ja kuluttaa lomaa siihen. Ehkä just sen takia mä oon välillä valmis tekemään hommia vaikka aamu-viiteen, kunhan mä sitten saan lähteä kevein sydämin reissuun enkä jää miettimään mitään keskeneräistä. Tunnistaako joku ittensä tällaisesta?

On ihana päästä reissuun. Tää talvi on ollut sanalla sanoen ihan paska. Siis ei omassa elämässä, vaan ihan noin niinkuin talvena. Sitä ei jotenkin ennen lapsia edes tajunnut kuinka masentavia tällaiset talvet ovatkaan. On aina märkää ja pimeää ja ulkoilut menee ihan persiilleen. Koska taapero nukkuu päikkäreitä, niin se rajaa ulkoiluaikaa siltä osin, että lounas ja päikkärit on yleensä 13-16 välisenä aikana. Se ei jätä kuin aamua ulkoilulle, jos haluaa ulkoilla valoisaan aikaan. Sit kun lapsilla on muskaria ja uintia ja luistelukoulua, jotka osuu aamuille, niin ei aina oikeasti edes ole mahdollista käydä lasten kanssa valoisaan aikaan pihalla. Sit tuntee ittensä ihan ääliöksi kun on tuolla pilkkopimeässä jossain leikkipaikalla. Kellon ollessa 17. Ja siis mitä tehdä omalla pihalla näillä keleillä? Kylmää ja märkää ja ei todellakaan mitään mielekästä aktiviteettia. Lumettomien talvien ankeus on auennut mulle vasta tässä lapsiarjessa. Lumisessa talvessa on aina erilainen meininki. Voi leikkiä pihalla lumella, olla pulkkamäessä ja jopa pimeä on erilaista, kun ympärillä on lunta. Tää tällainen ikuinen syksy on ihan tylsää. Herrajumala tää on ollut niin kuppanen talvi, että meidän talvivarastossa olleet muutama kankainen juttu on homehtunut. Huoh. Ja joo, toki vois vähentää lasten harrastuksia, mut toisaalta kun tuolla ulkona on niin ankeeta, niin kiva kun on ees jotain kehittävää tekemistä. Mä niiiiin ottaisin mieluummin sen -10 lumisen pakkastalven kuin tämän masentavan ikuisen marraskuun.

Viime vuonna oltiin koko joulukuu poissa ja se oli paras päätös ikinä. Nyt mennään kolmeksi viikoksi pois, mutta vasta nyt, koska oli monia syitä miksei haluttu lähteä ennen tätä, yksi niistä ehdottomasti siskoni vauva, jota päästiin eilen katsomaan. Olis ollut kamalaa olla reissussa hänen syntyessään. Joulu haluttiin olla kotona ja kaikki nää vaikutti meidän lähtömahdollisuuksiin. Tavallaan nyt ollaan jo voiton puolella kun päivät alkaa pitenee ja kohta on oikeesti kevät, mutta on se kyllä ihanaa häippäistä kolmeksi viikoksi jonnekin missä lämpöasteita on reippaasti päälle 20, aurinkoisia tunteja aamusta iltaan ja lasten kanssa mahdollisuus uida ja istua hiekkalaatikolla tuntitolkulla. Oon ollut niin rikki tähän pimeyteen, että mietin jo nyt, mihin pakenemme ens vuonna tätä vuodenaikaa. Ehkä ens vuonna uskaltaa näiden pienten kanssa jonnekin Aasiaan, missä voi hyvillä mielin viihtyä vaikka kaksi kuukautta tätä talvea karussa. Nyt kun lapset on pieniä, niin on vielä helppo lähteä. Paitsi materian puolesta. Musta tuntuu, että noille pitää pakata ihan hirveesti kaikkea mukaan 😀 Jo yökylään yhdeksi yöksi tuntuu olevan tarve hirveälle arsenaalille kaikkea ja tänäänkin aloitin pakkaamisen lasten tavaroista. Saa nähdä paljonko jää tilaa matkalaukkuihin omille jutuille. Jo siis kaiken maailman kellukkeet ja härpäkkeet vie tilaa, mut sit esim. tällaiselle kolmen viikon matkalle tarvii miettiä lelujakin ja muuta aktiviteettia lapselle. Hiekkaleluja, rantaleluja yms. En mä halua joka reissu ostella uusia, vaan yrittää edes jotenkin käyttäytyä tässäkin asiassa järkevästi. Sit onki matkalaukku puolillaan jotain kuormuria, uimarengasta ja unipehmoa. Argh. Onneksi Danten lempileikki on leikkiä keittiöleikkejä, ja kun meillä on huoneistohotelli, niin ehkä sieltä löytyy pari kattilaa ja kauhaa 😀 Ja aina voi ostaa herran lempilelua, eli pastaa 😀

Ollaan onneksi saatu nyt säädettyä meille järkevänkokoinen vuokra-auto, jolla päästään Ras al Khaimahiin kaikkine tavaroinemme. Mytty on just sen ikäinen, että tarvii vielä olla vaunukopassa, eikä istuimessa, mutta onneksi meillä on sellainen kunnon kuljetuskassi ja vaunukoppa, joka menee kasaan pienehköön tilaan. Tässä ollaan muutama päivä arvottu otetaanko Danten matkarattaat vai ei. Toisaalta hän on melkein 3 ja haluaa kävellä kaikkialle, toisaalta väsyy vielä nopeasti. Toisaalta hänelle olisi seisomalauta meidän isoissa vaunuissa, toisaalta kyydissä seisominen on ihan eri asia kuin köllöttely rattaissa. Vaikka ollaankin menossa lepolomalle, niin ehkä kuitenkin tulee tarpeeseen. Sit täytyy myös muistaa, että meillä on neljän ihmisen tavarat, mutta vaan kaksi aikuista, eli neljä kättä, jotka voi niitä tavaroita roudata lentokentän hihnalta vuokra-autoon jne. Saattaapi olla aikamoinen seikkailu. Ja kun mä olen ihan paska pakkaamaan yhtään mitään. Siis miten niin en tarvii mukaan lasten kanssa rantalomalle kymmentä hametta ja viisiä korkkareita?! Näin keskellä talvea vietettyäni viime kesän viimeisilläni raskaana haluaisin pakata mukaan ainakin kaikki mun lempparikesävaatteet, vaikka todellisuudessa mä elän varmaan 24/7 sielläkin samassa kuin täällä; trikoissa ja teepparissa.

Kyllä, pakkauskriisi on päällä ja lähtöahdistus myös. Hellittänee viimeistään kentällä. Tuntuu, että mitä harvemmin matkustaa, sitä vaikeammaksi se muuttuu 😀 Tietynlainen rutiini jotenkin katoaa siitä tekemisestä.

Onneksi mies tulee hieman perässä sitten Helsinkiin, niin voin unohtaa kaiken ja hän voi tuoda ne mukanaan 😀

Asuna asu, jonka kuvasimme iät ajat sitten, kun “talvi ei ollut vielä alkanut”. Olin tänään samassa liikkeessä, koska näköjään se talvi ei myöskään ala. Tältä mä näytän suurimman osan ajasta tällä hetkellä. Hieman säähän masentunut ja se näkyy myös vaatevalinnoissa.

Onko joukossanne samanlaisia matkallelähtöahdistujia?

“Miten sä jaksat?”

Miten mä jaksan? Se on kysymys, jonka saan todella usein nykyään Instan DM:nä, blogin kautta ja ihan läheisiltäni. Sama kysymys esitetään kahdella tapaa. Yksi on sellainen huolestunut tai ennemminkin välittävä. Sellainen “Miten sä Anna jakselet?” Siihen on helppo vastata. Hyvin. Oikeesti tosi hyvin. Tai no, on mullakin hetkiä kun väsyttää ja oon uupunut, mutta suurimmaksi osin mulla on hyvä olla ja hyvä mieli. Tällä hetkellä tuntuu, että näiden kahden murun kanssa riittää tekemistä aamusta iltaan, eikä valitettavasti talommekaan ole muuttunut itsensä itsekseen siivoavaksi ja lisäksi mulla on melko aktiivinen sosiaalinen elämä, teen töitä melko normaalissa tahdissa edelleen ja mulla on kouluhommatkin työn alla. Onhan tässä paljon, jollekin se saattaa jopa kuulostaa liian paljolta. En kuitenkaan koe mitään osaa elämästäni suorittamiseksi, vaan kaikki mun elämän osa-alueet tuntuvat musta mielekkäiltä. Olen onnellinen, se on mun perusmielentila.

Eilen oli vähän väsyttävä päivä. Mulla oli viimeiset työasiat, jotka piti saada pakettiin ennen joululomia ja lautasella oli nämä kaksi viimeistä viikkoa aika paljon kaikkea. Terveyshuolia, taaperon sairastamista, vauvan reagoimista rokotuksiin ja kaikki jouluhässäkät ja nimijuhlat. Kaikki odottamattomat tapahtumat söivät aikaani ja siirsivät asioita tähän viikkoon. Paljon kaikkea siis ja jotenkin eilen illalla se tuntui jaloissa ja mielessä. Kuitenkin mietin jouluruokaostoksia purkaessani, että kaikesta siitä jumalattomasta väsymyksestä huolimatta, mun on hyvä olla. Rauha itseni kanssa ja hyvä fiilis tästä omasta elämästäni.

Siitä pääsenkin siihen, miten tuo kysymys esitetään huomattavasti useammin tällä hetkellä. Miten sä jaksat?” Paljon kysymyksiä siitä, miten saa jaksamisen ja ajan riittämään kaikkeen siihen, mitä mä teen.

Henkinen puoli on hirveän helppo vastata. Mä nautin lähestulkoot kaikesta mitä mä teen. 

Mä oon esteettinen ihminen ja saan nautintoa kaikesta pienestä näpräämisestä ja askartelusta. Kotona voi olla kaaos ja saatan silti ottaa aikaa jollekin pipertämiselle. Koska let’s face it, oikeasti sille ei ole aikaa ikinä. Niinpä on otettava aika kaikelle sille, mitä tykkää tehdä. 

Lapset ei tunnu musta koskaan taakalle, mutta meillä onkin myös erittäin “helpot” lapset. Vauva nukkuu yöt yhdellä herätyksellä ja senkin läpi nukkuu. On iloinen hymyilijä, jonka kanssa voi olla kaupungilla tuntitolkulla asioillaja joka viihtyy lähellä ja osallistuen tekemiseemme, mutta ei vaadi koko aika sylissä oloa tai itkeskele kipujaan tai pahaa mieltä. Taaperokin on sieltä helpommasta päästä sanoisin, vaikka ajoittain hänkin saa kunnon uhmakohtauksen. Hauska tyyppi, jonka kanssa on ihana jutella ja leikkiä kaikkia mielikuvitusleikkejä. Mä oikeesti nautin tosi paljon tästä ajasta, jonka saan viettää lasteni kanssa ja usein jäädessäni vaikka jomman kumman kanssa kaksin, haluan vaan halia ja puuhailla yhdessä, enkä koe, että lasten hoito olisi tehtäväni. Toki Dante saisi syödä helpommin ja paremmin ja suostua asioihin ilman sitä jatkuvaa “ei”-sanan yliviljelyä, mutta nää nyt on jo niiiiiiin pieniä juttuja. Toki vastuun kantaminen pienistä ihmisistä on paikoin väsyttävää, mutta en jotenkin osaa yhtään tuntea siitä mitään negatiivista. Saatan keskustelussa sanoa, että kaikki aika menee lasten kanssa, mutten tarkoita sitä valitukseksi. Se on etuoikeuteni. Danten vauvavuosi opetti mulle sen, että vauva-aika menee ohi siivillä ja siksi haluan nauttia tästä heidän lapsuudesta, ennen kuin he ovat varhaisteinejä ja heitä ei vois vähempää kiinnostaa kasana lattialla köllöttely.

Mä tykkään hirveän paljon meidän kodista ja siivoaminen on lähes terapeuttista. Toki myönnän, että välillä menee hermot siihen, että siivoat maanantaina ja tiistaina on jo ihan hirveä kaaos. En aina muista hoitaa kaikkea kodinhoitoon liittyvää ajallaan ja mulla on ikuisuusprojekteja kotona, ja suurinta osaa en saa ikinä tehtyä silloin kun haluaisin. Mutta kun maailma ei lakkaa pyörimästä vaikka joku ikuisuusprojekti odottaisi vielä kuukauden tai kaksikin. En ota siitä stressiä vaan totean, että parhaani tein. Parhaani huomioiden käytettävissä olevat aika- ja energiaresurssit.

Tämän hymyn voimalla jaksan vaikka kymmenen kaaospäivää. Katsokaa nyt tuota! ♥

Saan nautintoa työstäni. Tykkään tekemästäni. On kiva kirjoittaa blogia ja jakaa ajatuksia vaikka missä asioissa, mutta lisäksi nautin erilaisten kampanjoiden suunnittelusta ja itseni haastamisesta niin keittiössä kuin kuvaamisessa kuin sommittelussa. Saan iloa kokiessani onnistumisia työssäni, ja olen tyytyväinen tehdessäni hyvää tulosta. Työ on tietyllä tapaa erittäin helposti mitattavissa olevaa onnistumista arjessa, missä ei muuten tule koettua mitattavia tuloksia, sillä en minä saa päivän lopuksi pisteitä siitä, olinko hyvä äiti tai vaimo. Mua kiinnostaa mun opiskelut ja siellä on paljon kiinnostavia kursseja. Kaikkea en mitenkään ehdi tehdä sillä laatuvaatimuksella, jonka asetan itselleni tai jonka joku muu asettaa mulle. En ota siitä stressiä vaan totean, että parhaani tein.

Kaiken kaikkiaan, arkeni ja tekemiseni ovat hyvin pitkälti sellaisia, joista saan paljon positiivista energiaa. Arjessa on hyvin vähän sellaista, mistä koen, että “minun pitää” vaan ennemmin, että “minä saan”. Jaan arkeni velvollisuudet sellaisen tyypin kanssa, jonka kanssa mulla on hauskaa ja arkemme velvoitteet jakautuvat tasapuolisesti, joten päivät rullaavat eteenpäin vähän omallakin painollaan. Meillä on onnekas taloudellinen tilanne, mikä riisuu turhaa stressiä pois. Jokaista euroa ei tarvitse laskea, vaikka olemmekin keskituloinen perhe, emmekä ökyrikkaita. Olemme kuitenkin tyytyväisiä siihen, mitä meillä on ja tämä on mielestämme hyvä tasapaino töiden ja vapaa-ajan välille.

Välillä ei kiinnosta tehdä edes lounasta, ja välillä tekee mieli leipoa ja koristella kakku. Annan itselleni luvan tehdä juuri niin kuin hyvältä tuntuu 🙂

Tämän konkreettisemmin on vaikea sanoa, miten mä jaksan. Kyse ei ole siitä, että olisin päättänyt olla onnellinen tai että olisin pakottanut itseni tekemään näitä asioita, ja pakottanut itseni ajattelemaan positiivisesti näistä. Olen ollut paikoitellen onnekas ja paikoitellen määrätietoinen ja päätynyt tilanteeseen, jossa elämässäni on niin paljon positiivista ja ihanaa, että päivän perussävy on aina positiivinen. Se auttaa jaksamaan sitä, että välillä tuntuu, ettei ehdi edes istahtamaan. Koska oikeasti, ihan oikeasti tykkään tästä mun arjesta ja elämästä. Jokainen päivä on erilainen. Välillä poistun himasta, koska siivoton koti ärsyttää enkä jaksa siivota. Välillä taas haluan olla monta päivää neljän seinän sisällä ja puunata lasten päiväunien ajan jokaisen nurkan.

En koe, että elämäni on jaksamista, vaan että jokainen päivä on melko lailla ihana. Silloinkin kun on rankkaa, pienempi hymyilee sydäntäsärkevän ihanasti tai isompi kikattaa Uteliaan Vilin seikkailuille ja väsymys tai arjen stressi melko lailla unohtuu niihin tunnelmiin. Lapset väsyttävät ja kuluttavat ja koettelevat hermojakin, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka paljon energiaa ja inspiraatiota he tuovat. Jaksan sillä voimalla, kuinka paljon iloa saan heistä.

Jaksan sillä voimalla, kuinka paljon tukea saan lähipiiriltä. Juuri erään kaaospäivän keskellä ystäväni tuli pariksi tunniksi jelppimään ja kun kiittelin häntä, hän vaan naureskellen totesi, että “tämä kuuluu tähän YYA-sopimukseen”. Olen otettu siitä, että lähipiirini on erittäin auttava ja ihana, mutta samalla tiedostan, että myös itse pyrin aina auttamaan tai omalta osaltani noudattamaan tuota sanatonta sopimusta. Mulle oli tänä vuonna vaikeinta keksiä äidilleni joululahjaa, koska koen erittäin suurta kiitollisuutta siitä, kuinka paljon hän on auttanut meitä, eikä mikään tunnu tarpeeksi hyvältä kiitokselta tästä vuodesta. Tuntuu, että meille on apukäsiä usein enemmän kuin edes tarvitsemme, mikä on tosi onnekas tilanne. Ja tietenkin kun kotona on puoliso, jolle arjen jakaminen 50:50 on itsestäänselvää, ei arki pääse jyräämään. Kaikki tekeminen ei varmasti jakaudu aina 50:50, mutta asenne on molemmilla se, että yhdessä tässä ollaan ja tätä eletään. Ei tarvitse vaatia tai pettyä,kun toinen osallistuu oma-aloitteisesti ja pyytämättä.

Välillä en halua poistua kotoa ja välillä taas tekee hyvää käydä ihan vaan kahvilla kaupungilla. Fiiliksen mukaan 🙂 

Kaiken saamamme tuen ja avun keskellä en kovin usein koe väsymystä mitenkään raskaasti. Ja silloin kun asiat tuntuvat kasaantuvan, muistan tärkeimmän. Armollisuuden itselleni. Kodin ei aina tarvitse olla puhdas ja siisti, ruoka saa ajoittain olla noutoruokaa, lapsi voi joku päivä katsoa tavallisen 30 minuutin sijaan pidempään piirrettyjä ja jos väsyttää, niin sosiaaliset menot on OK perua. Näin juhlakautena tuntuu, että tää armollisuus on tärkeintä. Nimijuhlien järjestelyt meni tosi pitkälti vaivatta ja stressittä ja sama on suunnitelma jouluksi. Jokaisen sukkalaatikon ei tarvii olla täydellisessä järjestyksessä vain koska on joulu ja ruokaa ei tarvii tehdä monimutkaisemman kautta ja kaikkea itse. Tärkeintä on rentoutua ja nauttia läheisten seurasta. Tuntuu, että juuri tällä hetkellä on kaikilla stressi vähän pinnassa. Pitäisi siivota, pakata lahjoja ja tehdä ruokaa tuntitolkulla. Jouluperinteet aiheuttaa perheriitoja ja jouluahdistus on ilmassa.

Mä oon ehkä vaan laskenut rimaa. En ota mistään stressiä vaan totean, että parhaani tein. Eilen oli ihanaa käydä koko perheenä ostamassa jouluruoat. Puolet unohtui ja oli aikamoinen sirkus kun rokotuksiin pienellä kitinällä reagoiva vauva ei halunnut olla turvakaukalossa vaan sylissä ja taapero halusi ostaa about KAIKEN. Mutta oli kiva tehdä jotain normaalia koko perheenä. Usein nykyään toinen käy kaupassa ja toinen on lasten kanssa kotona. Tai jaetaan lapset ja sillä aikaa kun olen kaupassa pienemmän kanssa, isompi on isin kanssa Hoplopissa. Välillä normaalit arkiset asiat on osa kokonaisuutta ja yhteinen kauppareissu voikin olla kaikessa tivolinomaisessa toiminnassaan aika hauskaa.

Toivon kaikille stressitöntä ja rentouttavaa joulunaikaa! Itse olen aivan fiiliksissä tästä, kun joulu osuu tiistaille, eli meillä on nyt ensin ihana perheviikonloppu ja sen perään mies on päivän töissä, jonka jälkeen taas kolme päivää kotona. Ihanaa ♥

Juuri nyt halusin kirjoittaa tämän postauksen, vaikka se ei oikeestaan varmasti anna mitään uutta kellekään. Tuli vaan sellainen fiilis. Kuvat eivät täytä laatuvaatimuksiani eikä sisältökään ole kovin mietittyä. Mutta ei se haittaa. Tältä näyttää mun arki puhelimen kamerarullassa ja tällaista höttöä on pääni sisältö lauantaiaamulla 🙂 

36 h Helsingissä

Herrajumala, että voikin väsyttää. Kotiuduttiin juuri tuolta Helsingin reissulta ja se olikin aikamoinen seikkailu kaiken kaikkiaan. Pariin päivään mahtuu niin paljon tapahtumia, että tuntuu kuin olisi viikon reissusta tultu kotiin.

Suuntasin eilen poikien kanssa Helsinkiin, missä äitini odotteli. Käytiin lounaalla ja sitten chekattiin Clarioniin. Mulla oli aika kampaajalle ja äitini jäi poikien kanssa hotellihuoneeseen päikkäreille. Otettiin hotelli ihan käytännöllisyyden takia, kun vanhemmat asuu Vantaalla ja ajatus oli jättää äiti illalla vähäksi aikaa Myttysen kanssa, mutten halunnut olla kaukana vauvasta. Noora teki taikojaan ja tukka on nyt mintissä, vaikka tämä asiakas haukotteli ehkä triljoona kertaa penkissä ja oli kaikkea muuta kuin pirteää seuraa. Siitä äkkiä takaisin hotellille syöttämään pikkuinen ja viettämään poikien kanssa aikaa ennen kuin lähdettäisiin iltaa viettämään. Kälyni haki Danten siitä leikkimään heille ja poikahan oli odottanut tätä kuin kuuta nousevaa. Päiväkodin vasu-keskustelumme mukaan Dante puhuu eniten päikyssä nimenomaan mieheni siskosta ja pastasta (he loves it!), joten pastan keitto tädin kanssa oli viikonlopun huippukohta.

Laitoin itseni ihmiseksi ja suunnattiin miehen kanssa Huawei-gaalaan juhlistamaan Huawein kymmentä vuotta Suomessa. Tilaisuus olisi kestänyt keikkoineen neljä tuntia, mutta sain itsestäni reilu pari tuntia irti, ja sitten oli aika mennä takaisin hotellille halimaan vauvaa. Mulle tulee jotenki ihan hirvee ikävä Myttystä ihan lyhyessäkin ajassa ja kun päivään kuului kahden tunnin poissaolo kampaajalla ja sitten vielä iltameno, niin olin ihan valmis käpertymään Myttysen kainaloon, vaikka välissä olinkin useamman tunnin ehtinyt hänen kanssaan hengailla. Oli itse asiass jo ikävä Danteakin, mutta se ei ollut kovin palkitseva jälleennäkeminen, kun hän ilmoitti haluavansa lähteä baballe ja ilmoitti heti kättelyssä, ettei ollut ikävä. Pusuakin piti oikein maanitella, ennen kuin hän lähtikin mummolaan. Ihan kiva, että lähti, koska aamulla nää mun sappivaivat oireili jotenkin juuri niin kuin mulle kuvailtiin sappitulehduksessa olevan, joten soitettuani lääkäriin, ohjattiin meikäläinen päivystykseen. Aamu meni siellä odotellen labroja ja positiivinen yllätys oli se, että vaikka nuo labrat on edelleen yli viitearvojen, on kaikki paitsi yksi tullut alemmas. Siitä sitten äkkiä syömään, koska koko aamu piti olla syömättä sillä uhalla, että pitää mennä magneettiin. Pääsin vajaa puoli tuntia ennen puoltapäivää pois päivystyksestä ja 12 piti aloittaa ruokapaasto illalle varattuun magneettiin. Sain onneksi syötyä välissä ja stressaavan aamun jälkeen olikin mukavaa kömpiä ripsihuoltajan sänkyyn päiväunille, kun sain viiden viikon tauon jälkeen taas ripset kuntoon. Mun ripsihuoltaja on ihan paras, nimittäin viiden (!!) viikon taukokaan ei näyttänyt lainkaan pahalta vielä!

Dante jäi vielä mummolaan kun me ajeltiin Myttysen ja miehen kanssa Tampereelle magneettiin ja nyt vihdoin painoin pyllyn kotisohvaan kiinni. Vielä on vaikka ja mitä kaikkea tänä viikonloppuna, mikä on ihan kiva, niin saisin ehkä vähän ajatuksia pois tästä terveystilanteesta. Maanantaina on vuorossa vihdoin se gastroenterologi, jolta saanee jotain vastauksia. Radiologi ei magneettikuvia vielä mitenkään kommentoinut, saisin lausunnon halutessani huomenna, mutta se on ehkä turhaa. Todennäköisesti onnistuisin taas googlaamaan itselleni jonkun syövän, eli parempi vaan antaa ammattilaisen kertoa mulle asiat maanantaina.

Sellaiset pari päivää. Jos nyt tää tilanne näiden sairastelujen ja terveysmurheiden kanssa alkaisi olla vihdoin ohi, niin olisi kiva. Kauhee ikävä jo Danteakin, mutta onneksi se jäi vielä energiansa kanssa mummolaan, niin me voidaan tipahtaa nukkumaan heti kun Mytty luovuttaa ja nukkua aamulla siihen asti, että tuo pieni herää. Tekee ihan hyvää 🙂