“Mä en ymmärrä…”

Oli niin mielenkiintoinen keskustelu ystävieni kanssa, ja se keskustelu muistutti toisesta keskustelusta, jonka inspiroima postaus oli osin luonnoksissa jo, joten oli pakko palata asiaan. Ja nyt tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksena puoli vuotta, kunnes nyt palasin tän äärelle taas. Kun samantyyppinen lause pyöri taas huulillani. Ennen kuin aloitan, niin ethän hiilly ja provosoidu heti ensimmäisestä lauseesta, vaan luet ensin loppuun 😀 

“Mä en ymmärrä, miten joku pystyy jättämään oman lapsen vauvavuonna hoitoon ja mennä hoitamaan toisia samanikäisiä lapsia, mä en kyllä pystyis.”

Miten luet tuon lauseen? Tuliko tuomitseva fiilis? Mitä jos pyytäisin lukemaan saman lauseen kirjaimellisesti? Kuka on lauseen “huono” tai epäonnistuja? Se varhaiskasvattaja, joka pystyy johonkin, mitä Mä ei pysty ymmärtämään? Vai Mä, joka ei kykene laajentamaan omaa ajatustaan ymmärtämään jotakin, minkä se varhaiskasvattaja pystyy? 

Pohditaanpa hetki, nimittäin oon huomannu tän mielenkiintoiseks kommunikaation ongelmaksi nykypäivänä. Nimittäin olen sanonut tuon lauseen jotakuinkin noin ja verisesti loukannut sillä erästä ihmistä. Tarkoitinko loukata? En todellakaan. Mä tarkoitin sillä ihan samaa kuin sanoessani vaikkapa “Mä en ymmärrä miten joku kestää tehdä töitä lasten huostaanottojen parissa, mä sekoaisin siinä.”  Tuo lause ei tarkoita mitään pahaa ketään kohtaan. Päinvastoin, se on itse asiassa tietyllä tapaa ihailu. Mä en oikeasti ymmärrä, miten paljon henkisiä voimavaroja vaatii tehdä jotain tiettyjä raskaita töitä, ja nostan hattua heille, jotka niitä tekevät, koska jonkun on ne tehtävä ja itse en vaan olisi tarpeeksi kykenevä. 

Valitettavasti nykypäivänä sanan “ymmärtää” moni ymmärtää erittäin latautuneesti. Sinänsähän sanana ymmärtäminen on hyvin neutraali. Ihminen joko ymmärtää tai ei. Vierasta kieltä, algebraa, tai muiden valintoja. Ymmärrys ei ole sama asia kuin hyväksyntä. Mä saatan vaikkapa ymmärtää, miksi jostain ihmisestä on lapsuuden kokemustensa takia tullut rikollinen, mutta en todellakaan hyväksy niitä rikoksia. Tai no, tuskinpa voin ymmärtää kokonaan tätä kokonaisuutta, mutta osaan tulkita syy-seuraus -suhteen siinä tapauksessa mielestäni jotakuinkin oikein. Samaten kuin osaan ymmärtää, että kaikilla on eri syynsä mennä vaikkapa töihin vauvan ollessa pieni ja vauvan jäädessä hoitoon. On talouteen, uraan ja hyvinvointiin liittyviä syitä. Mut ei se tee siitä itse toimesta mulle sen selkeämpää. Että miten joku ei romahtaisi joka päivä ikävään omaa lasta kohtaan kun hoitaisi muita samanikäisiä. Mä nimittäin en itse olisi kestänyt sitä. Tai näin oletan asiaa kokematta, ja koska jokaisen meidän kokemuspohja määrittää meidän ymmärtämisen, todellisen ymmärtämisen, rajat, on vaikeaa ymmärtää paljoa sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Mietitäänpä toi lause vähän erilaisena. Koska tää esimerkki mun mielestä selittää, miten arvolatautuneesti me puhutaan nykypäivänä. Jos vaikka tuon ekan lauseen sijaan joku sanoisi: “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy olemaan töissä vauvojen puolella varhaiskasvatuksessa samalla kun itse kärsii tahattomasta lapsettomuudesta”, kokisiko kukaan sitä varsinaisesti loukkaavaksi tai tuomitsevaksi? Ne jotka koki ensimmäisen lauseen tarkoittavan jotain arvostelua, kuinka moni näkee tässä enää arvostelua? Väittäisin, että tosi paljon vähemmän tätä voisi ymmärtää jotenkin negatiiviseksi tarkoitetun. Tuo ensimmäinen lause saattaa helpostikin särähtää korvaan sellaisena arvosteluna, että miksi ihmeessä joku jättää lapsensa hoitoon kun taas toinen lause on enemmän ihaileva ihmetys siitä, miten hienosti joku jaksaa jotakin raskasta. Koska lapsettomuus ei ole “epäonnistuminen” yleisen mielipiteen perusteella, siinä missä lapsen oikea hoitoon laittamisen ikä on jatkuvan debatin kohde ja kaikilla on oma mielipide siihen, mikä on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Ja monen mielestä siinä asiassa voi “epäonnistua”. Eli aina joku kokee epäonnistuvansa, jos ei omista sisäisistä syistä, niin yhteiskunnan keskustelun seurauksena. Ja kaipaa juuri sen takia ymmärrystä.

Mutta, menemättä siihen tarkemmin, mikä on oikea aika ja miksi, keskitytään olennaiseen. Nuo lauseet ovat alultaan identtiset. “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy…” Se on neutraali lause, siinä missä ymmärtäminen on neutraali sana. Nykypäivänä jos joku osoittaa ymmärtamistä väärässä asiassa tai jättää sitä osoittamatta jossakin toisessa, on se herkästi tulkinta hyväksynnästä tai arvostelusta. Mutta mitä sanaa enää voisimme käyttää ilman tuota painolastia, jonka olemme itse luoneet? 

Entäs tämä lausepari:
“Mä en ymmärrä miten joku voi olla erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo ihan pakko.”
ja
“Mä en hyväksy sitä, että joku on erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo pakko.”

Kuinka monelle nää tarkoitti ihan samaa? Mulle ne on nimittäin kaksi ihan eri asiaa. Itelleni vauvasta erossa olo on ollut niiiiin raastavaa, etten olisi voinut kuvitella olevani erossa, ellei ole pakko. Eikä sekään tarkoita sitä, että sen raastavuuden tunteminen olisi hyvä tai paha asia, ainakaan verrattuna siihen, ettei koe erossa oloa raastavaksi. Asiassa ei ole oikeasti oikeaa tai väärää, vaikka yhteiskunnallinen paine asiassa varmasti onkin. Ensimmäinen lause on mulle neutraali. En vaan oikeasti ymmärrä miten joku toinen pystyy asiaan, joka itselleni olisi ollut niin raskas. Toinen lause taas on mielipide. Minä en hyväksy asiaa, vaikka olisi mikä syy. Ja huom. tämä väittämä on täysin hypoteettinen esimerkki. Nykypäivänä nää kaks on vaan hyvin pitkälti samaa tarkoittavia monen korvaan, vaikka lauseet on täysin erilaiset. 

Mun mielestä se liittyy siihen, että nykyisin pitäisi ymmärtää ihan kaikkea ja kaikkia. Paitsi ei kuitenkaan kaikkia. Ja jokainen saa omasta mielestään päättää tämän rajan. Usein tuntuu, että on lähes yhteiskunnallinen velvollisuus astua jokaisen saappaisiin ja kokea maailma hänen silmiensä läpi. Miehenä pitää ymmärtää naisia, äitinä lapsettomuudesta kärsiviä, terveenä sairaita jne. On erittäin hienoa ja tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan ymmärtämisestä ja ymmärrys varmasti lisää hyvää kohtelua. Mutta todellisuus on mun mielestä sellainen, että kaikkea ei voi ymmärtää. Siis ihan oikeasti ymmärtää. En minä voi ymmärtää, miltä esim. raiskaus tuntuu. Ja vaikka mulla olisi sellainen kokemus, niin minä en voisi ymmärtää, miltä se tuntuu jostain toisesta samanlaisen rikoksen uhrista. Mä voisin ymmärtää tilastojen ja tutkimusten valossa monia asioita, mutta mä en silti voisi ihan tarkalleen ymmärtää. Ja silti mä voin tuomita teon täysin, ymmärtämättä sen taustoja. Mä voin myös hyväksyä ja jopa ihailla monia asioita. Mä voin ihailla sitä, että joku antaa pois kaiken omaisuutensa, tekee töitä hyväntekeväisyyden parissa, ei hanki omaa perhettä maailman ylikansoittumisen vuoksi ja tekee jokaisen valinnan yhteisen hyvän eteen. Minä, itsekäs pieni ihminen, en voi ymmärtää tuota valintaa millään. Koska itse en pystyisi, koska itse kokisin sen liian suureksi uhraukseksi sen tuoman arvon puolesta tai vaikka koska olisin itse eri mieltä siitä, miten tulisi toimia jossakin tilanteessa. Mutta silti minä hyväksyisin, ihailisin, tällaista valintaa, jota en ymmärrä. 

Mun mielestä on jollakin tapaa kaikista parasta, kun hyväksyy ja ihailee asioita, joita ei pysty ymmärtämään, tai ymmärtää jotain, vaikkei hyväksykään sitä. Ja silti minä aina erotan nämä kaksi toisistaan. Nykyisin pitäisi ymmärtää lähes kaikkea ja kaikkia, ja juuri sen takia “mä en ymmärrä” lause on heti sellainen, joka herättää mielikuvia, suuntaan tai toiseen. Ja se oma tulkinta tilanteesta on sellainen, mikä määrää reaktion. Jos esim. varhaiskasvatukseen 9-kuisen laittava vanhempi itsekin vielä miettii onko ratkaisu kuitenkaan oikea ja seuraa yhteiskunnallista keskustelua ja näkee paljon vastustavia ajatuksia, on hän mahdollisesti itsekin epävarma valinnasta. Silloin se, että joku ei ymmärrä, tuntuu pahalta. Se osuu nimittäin omaan epäilykseen. Mutta jos joku vanhempi on täysin sujut oman valintansa kanssa ja kokee sen ainoaksi oikeaksi, miksei tuohon samaan reagoisi positiivisesti? “Jep, varmaan monille vaikea ymmärtää, koska onhan se ihan tosi rankkaa, mut mä tiedän, että oon sen verran vahva, että pystyn siihen ja oon sillon tosi onnellinen niin, eli on sen väärti”.  “Ok, ei mun tarvii ymmärtää, nostan hattua ja edelleen ihmettelen, miten oot niin vahva.” And end of conversation, eikä kenellekään jää paha mieli. Tai muutamalla lisäkysymyksellä voi päästä kiinni siihen, mitä tarkoittaa se ymmärtämättömyys, ja onko se konkreettisesti ymmärtämättömyyttä vai arvostelua. 

Useinhan kyse on vain lyhyestä lauseesta, jolla on ilmaistu jokin ajatus ilman, että sitä on muotoillut ehkä tarpeeksi diplomaattisen monimutkaiseksi.

Nykypäivänä on vaan niin hirvittävän vahva tarve ymmärtää lähes kaikki, koska usein tuntuu, että erilaisuuden hyväksyminen tulee vain ymmärtämisestä. Ajatuksena hyvä, mutta toisaalta emme koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme, ja siksi olisi tärkeää hyväksyä ja tsempata ihan ilmankin ymmärtämistä. 

Juteltiin joskus keväällä porukalla niitä näitä kun esikoisella oli synttärit. Tuli puheeksi lasten lukumäärä ja kerroin meidän vielä harkitsevan kolmatta lasta ja että olishan sellainen hurjan ihana. Siinä tuli puheeksi lasten sukupuoli ja eräs läheinen kysyi multa, jos saisin valita, kumpaa sukupuolta haluaisin, jos meille tulisi kolmas lapsi. Otin jo happea selittääkseni asiaa kattavasti, mutta hän keskeytti alkuunsa ja totesi, että “älä selitä, vastaa vaan kumpi”.

Siitä starttasi mielekkäämpi keskustelu kuin mun pohdinta mahdollisesta lapsiluvusta ja sukupuoli-toiveista. Nimittäin keskustelu siitä, miten paljon tällä hetkellä ihmisillä on tarve selitellä. Vähän kaikkea.

Olemme monella tapaa tiedostavampi yhteiskunta kuin ikinä ennen. Tiedostetaan eri vähemmistöjen oikeuksia, ajetaan niitäkin oikeuksia aktiivisesti, jotka eivät itseämme koske. Tiedostetaan meidän onnekkuus monella tapaa ja kiitellään siitä ja arvostetaan pieniä asioita. Se on mieletöntä. Mutta tietyllä tapaa musta tuntuu, että oikeus sanoa asioita ääneen riisutusti on jotenkin todella kaukana. Kun paljon elämästä on somessa tulkittavissa (esim. vaikka lihansyönti jostain ruokajulkaisusta tai reissaaminen tai mitä ikinä, asioita jotka viittaa arvopoliittisiin valintoihimme), niin paljon tuntuu olevan tarvetta selittää omia asioita. 

Tuollainenkin kysymys on haastava, jos sen ajattelee näin bloggaajana somessa työskentelevänä. Vastasin niin tai näin, on itse asiassa virhe edes vastata. Ainakin joidenkin silmissä. Jos meidän vanhempien aikana jo tuntui olevan tarvetta todeta “Tärkeintä, että on terve, mutta jos saisin toivoa niin X”. Nykypäivänä tekisi mieli vetää henkeä ja vetää litanja, joka olisi “someen” sopiva.  “Tärkeintä, että on terve, eikä meille ole väliä sukupuolella. Tiedostamme, miten onnekkaita olemme, että ollaan ylipäätään saatu tällainen mahdollisuus kasvattaa perhettämme, vaikka kokonainen ja ehjä se olisi ollut ilmankin tätä, eikä se ole sidottua perhekokoon. Ja onhan monilapsinen perhe epäeettinen valinta, jota pyrimme kyllä kompensoimaan näillä kaikilla keinoilla X, Y ja Z. Ja ylipäätään nykypäivänä sukupuolelle asetettu rooli on liian korkea, ja on käsittämätöntä, että lapselle asetetaan sukupuolioletuksia jo syntymättömänä ja asia ei tarvitsisi olla millään tapaa merkityksellinen, vaan tärkeintä olisi muistaa olla kiitollinen, että on tämä mahdollisuus, jota kaikilla ei ole. Jos nyt kuitenkin olisi ihan pakko valita, niin en edes haluaisi, mutta jos pakko olisi, niin sitten sanoisin, että inan verran enemmän haluaisin, että kyseessä olisi X, mutta se ei perustu mihinkään, mutta jos nyt ihan pakko on valita.” Suunnilleen näin jäisi varmaan suurin osa vastalauseista kokematta. Eikä tääkään itse asiassa riittäisi. Pitäisi varmaan vielä itse asiassa mainita sekin, että “täysin terve” lapsikaan ei ole mikään itsestäänselvä asia tai etteikö sairasta tai synnynnäisen erityispiirteen kanssa syntyvää lastakin rakastettaisi ihan yhtä lailla. Kaatuu ihan siihen ensimmäiseen lauseeseen toi mun pitkä litanjakin. Oikeassakin elämässä tekisi mieli selittää asiaa oikeastaan sen takia, että vastasi kummin päin, olettaisin, että kysyjällä on joku johtopäätös siitä, miksi näin, ja siksi haluaisi etupeltoon kertoa omat syyt, koska ne todennäköisesti eivät ole ne, mitä kysyjä ensimmäisenä olettaisi. Eli minä olettaisin kysyjän olettavan vastauksestani jotakin ja kokisin tarvetta selittää sitä. Miksi? Hypoteettisessä keskustelussa, jossa ei edes tarvitsisi olla mitään selitystä. 

Jos riisun tätä ajatusta tässä yhteydessä, niin tiedän mistä oma tarpeeni saada ymmärrystä kumpuaisi. Jos vastaisin tyttö, ajattelisin, että muut olettaisi sen liittyvän siihen, että on kaksi poikaa ja siksi haluaisin tytön ja haluaisin selittää ajatukseni sen takia, että en ole pisaraakaan pettynyt siihen, että mulla on kaksi poikaa. Toisaalta jos vastaisin poika, niin kokisin tarpeelliseksi selittää, miksi en täss hypoteettisessä pohdinnassa haluaisi siis ollenkaan tyttölasta. Pöydässä kun on siinä hetkessä sekä tyttöjen vanhempia, että poikien vanhempia, ja tuntuisi tärkeältä kertoa omia ajatuksiaan auki, ettei kumpikaan ryhmä loukkaantuisi. Ja nyt puhutaan kuitenkin asiasta, josta en edes tiedä, onko koskaan ajankohtainen.

Tää sama selittelykulttuuri näkyy vähän kaikessa. Roskaruoka-kuvassa on kuvatekstinä “yleensä syödään kyllä jotakinyhteiskunnallisestihyväksyttyä, mutta nyt oli pakko päästä harvinaislaatuisesti mättöaterian pariin!” ja mun ikuinen suosikki… “Rakastan mun lapsiani valtavasti, mutta…” Siis itekin syyllistyn tohon ihan jatkuvasti, kun valitan muksuistani ja koen tarpeelliseksi kuitenkin muistuttaa rakkaudestani kaikkia. Kyllä mä voin olla väsynyt ja kyrpiintynyt siitäkin huolimatta, että rakastaisin lapsiani eikä mun tarvis olettaa, että keskustelukumppani olettaisi, että rakastan niitä jotenkin vähemmän tai ettenkö olisi joka päivä kiitollinen äitiydestäni. Mun mielestä tässä huomaa sen paineen mitä tulee nimenomaan somesta ja se on uinut myös ihan tavallisiin keskusteluihimme. Aina kun sanot mitä tahansa, niin pitäisi muistaa joku, jolle se on vaikea paikka tai kuinka pahalta kuulostaa vaikkapa äidin valitus väsymyksestä, kun joku olis valmis antaa oikean kätensä vauvasta. Eikö ole ihan jo itsestäänselvää tai vähintäänkin sellainen enemmistö, että se tekee siitä ensioletuksen, että vanhempi rakastaa lastaan ja on tästä kiitollinen? Tai että vanhemmat toivovat ylipäätään elävänä syntyvää lasta ensisijaisesti ja hyvin menevää raskausaikaa ja synnytystä ja sitten vasta on ehkä joku pieni etusija toisella sukupuolella, sillä oletuksella, että sillä on mitään merkitystä ja vaikka sitten joskus olisikin tilanne se, että lapsi haluaisi korjata biologisen sukupuolensa, ja rakastavat vanhemmat sitä tukisivat silloinkin. Eikö voisi olla oletusarvona, että nämä kaikki asiat ovat vanhempien tiedossa, ja heillä siitä huolimatta juuri siinä hetkessä, niistä lähtökohdista, on jokin pieni toive, joka voi perustua johonkin hassuunkin perusteluun? Ettei aina tarttis vetää henkeä, ennen kuin aloittaa lauseen.

Välillä tuntuu, ettei enää itsekään osaa vastata mihinkään “no musta vaan tuntuu siltä ja siks haluan tehdä niin”, vaan aina pitäisi ottaa kaikki mahdollinen huomioon, sisäistää se ja sitten tehdä valinta. Jotenkin tuntuu, että koko ajan pitää ilmaista kaikki sanomansa niin, ettei sitä voida ymmärtää väärin. Se luo sen oletuksen, että se pitää kertoa niin, että se ymmärretään auki. Ja se on aika raskasta monellakin tapaa. Mä en aina itse ymmärrä itseänikään, niin miksi mun pitäisi olettaa, että kaikki muutkaan ymmärtää? Oon huomannut tän vaikuttavan mun työssä ja huomaan sen selkeästi hiipivän mieleeni silloinkin kun puhun kaikista lähimpieni ihmisten kanssa.

Kun vastasin tuohon kysymykseen yhdellä sanalla, meinasin poksahtaa. Oli niin vaikeaa olla kertomatta miksi. Koska ymmärtämisen ja ennen kaikkea ymmärretyksi tulemisen tarpeemme on niin valtavan suuri. Ja juuri siksi mua jotenkin kauhistuttaa kuinka latautuneita ja tulkinnanvaraisia niin monet sanat onkaan.

Mä oon jotenkin itse yrittänyt opetella pois ymmärtää -sanan käytöstä juuri sen takia, etten loukkaa ketään. Vaikka mielestäni se ei ole sana, joka on synonyymi hyväsynnälle tai tuomitsemiselle. Samalla oon pyrkinyt itse lisäämään mun sanomisiini lisää kysymyksiä. Miksi? on aina hyvä. Ja niin hönöltä kun se kuulostaakin, niin “Anteeksi, mitä siis tarkoitat tuolla?” on helkkarin hyvä työkalu omaan kommunikaatioon. Jollen ole 100% varma siitä, mitä toinen tarkoittaa, ei ole heikkoutta tai huonoutta varmistua siitä, että ymmärrän oikein asian, enkä vain omaan oletukseeni perustuen tee johtopäätöstä. Se oma oletus kun lähtee liikkeelle usein omasta kokemuksesta ja ennen kaikkea negatiivinen sellainen lähtee usein omasta epävarmuudesta. On väärin laittaa toinen ihminen vastuuseen siitä.

Joulun alla kuulin erittäin monesta lähteestä, liittyen mun pipareiden koristelupipertämiseen, kuinka “ei pysty ymmärtää miten jaksaa” tai “mä sekoisin kun pipertäisin tollasta” ja mä en kertaakaan ottanut sitä pahalla. Itse asiassa päinvastoin. Mutta myönnän itsekin, että olisi ollut vaikeampaa nähdä noi lauseet positiivisena, jos ne koskisi vaikkapa äitiyttäni tai jotain aihetta, josta olen jotenkin hieman epävarma. Ja se on jatkuvasti mulla työn alla. Lakata antamasta sanoille ja lauseille tietynlaista arvoa, ennen kuin olen varma, mitä niillä tarkoitetaan.

Oletteko huomanneet saman ilmiön? Ja miten itse suhtaudutte “En pysty ymmärtää” -lauseisiin?

Kuvituksena asiaan täysin liittymättömät asukuvat, jotka oli mun mielestä kuitenki niin kivat, että halusin julkaista ne tännekin 😀

BCBG Max Azria hame
Jovonna London takki
& Other Stories neule
Stuart Weitzman saappaat
Louis Vuitton laukku
H&M by Simone Rocha rintaneula

20212022

Mietin joskus joulukuun alussa jo, mitä vuodesta 2021 jää päällimmäisenä käteen. Jostain syystä fiilis oli erittäin positiivinen, kaikesta huolimatta. Se ihmetytti itseänikin, sillä vuosi oli oikeasti, kaikessa rehellisyydessä, erittäin raskas. Vuosi alkoi terveyshuolilla ja päätyi koko perheen karanteeniin ja jotenkin se on erittäin kuvaava punainen lanka koko vuodelle.

2021 ensimmäiset kaksi kuukautta meni huolesta soikeana, ahdistuneena, sohvan nurkkaan usein jämähtäneenä ja itkien kaikkea mahdollista. Menettämisen pelkoa, ahdistusta ja turhautumista. Aina kun hetkeksi pääsi irti ajatuksista, jotain tapahtui, mikä muistutti kaiken sen taas. Ja kun huolenaiheen kohde oli jatkuvasti lähellä, ei sitä vaan pystynyt olemaan stressaamatta. Helmikuun loppu sisälsi sekä järkyttävän henkisen myllyn (mediassa asti riepoteltuna) että suuren helpotuksen. Viikkojen odottelun sijaan saatiin tietyt vastaukset heti ja päästiin palauttamaan arkea normaalimmaksi. Maalis-huhtikuu oli palautumisen ajanjakso. Sellainen vähän vauhko ja säikky, mutta jo vähän rentoutumaankin kykenevä. Koko kevät meni aivan uusiksi jo pelkästään siksi, että lapsi ei voinutkaan aloittaa päivähoitoa suunnitellusti, joten mun työsuunnitelmat heitti aikamoisen kuperkeikan, kun jäin vielä seitsemäksi lisäkuukaudeksi kotiäiteilemään.

Kesä oli hurjan onnellinen! Pieni ääni pääni sisällä aina välillä muistutti, että syksy ja talvi on tulossa, mutta tukahdutin sen. Olimme paljon perheenä ja nautimme Suomen kesästä enemmän kuin ikinä. En muista mitään yksittäisiä hetkiä kesältä, mutta muistan kokonaisuuden. Se oli onnellinen. Oma terveyteni reistaili syksyn ja kesän aikana jonkin verran, mutta se tuntuu jotenkin erittäin mitättömältä sen rinnalla, mitä alkuvuosi oli. Tukkaa lähti, stressiä en kestänyt lainkaan vaan väsähdin pienimmästäkin stressisytykkeestä ja yksi rento junamatka päättyi päivystykseen sykkeet tapissa. Kroppa kesti sen stressijakson, mutta puoli vuotta sen akuuteimman jakson jälkeen piti maksella velkoja. Kesällä se ei jotenkin edes tuntunut niin pahalta loppujen lopuksi.

Syksy toi mukanaan sienestyksen ja lukemattomia hyviä hetkiä metsässä. Ehkä aikaa meni tarpeeksi tai ehkä Suomen metsä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta itse ajattelen, että luonto korjasi sen, mikä meni talvella rikki tai otti osumaa. Ja kun samalla päiviini ilmestyi aikaa sitä mukaa kun toinenkin lapsi aloitti päivähoidon, alkoi jotenkin taas tuntua normaalimmalta. Marras-joulukuu olikin jotenkin yllättäen normaliuteen paluuta. Pelkäsin ja jännitin talvea, mutta se alkoikin erittäin miellyttävällä positiivisella yllätyksellä, kun kaikki menikin paremmin kuin odotimme. Niinpä joulukuu oli yhtä ilon aihetta toisen perään. Koko tän myllerryksen keskellä en kuitenkaan oikeastaan ehtinyt jäämään pohtimaan sitä, mitä kaikkea tuohon vuoteen 2021 loppujen lopuksi edes mahtui, tai mitä odotan vuodelta 2022.

Nyt kun 2022 on jo täällä, niin en tiedä vieläkään mitä odottaa. Puhdas taulupohja. Antaa elämän maalata.

On mulla varmaan toiveita. Yksi niistä on selkein. Vaikka olen n. 97% rauhallisin mielin, niin pieni osa minusta vielä vähän jännittää. Selviydytäänkö talven yli täysin ilman sen kummempia ongelmia. Toivottavasti. En kuitenkaan ihan takki auki uskalla olla sen suhteen. Toivon kaikin puolin terveempää vuotta. Syyskuusta joulukuuhun ei tainnut mennä yhtäkään viikkoa, jona kaikki perheenjäsenet olisivat olleet 100% terveenä, joten 2022 saisi olla armollisempi sen suhteen. Toivon, että 2022 tuo mukanaan jatkuvuutta ja rutiineja, rauhaa ja sellaista normaalia arkea. Koko 2021 (ja 2020) oli yhtä muutosta ja alati jatkuvia suunnanmuutoksia, mahdottomuutta suunnitella ja pohtia kovin pitkälle eteenpäin. Nyt haluaisin voida taas luottaa siihen, että vuosi etenee jotakuinkin normaalisti.

Tammikuussa on meillä lomaa ja sitten paluu arkeen. On meidän viides hääpäivämme ja toivottavasti pääsemme jotenkin sitä viettämään. Mun tammikuun alun suuri suunitelma on siivota varastomme ja tehdä kotimme suursiivous loppuun. Uusi alku. Kaikkeen.

Helmikuussa suuntaamme toivottavasti reissuun. Ostimme jo lokakuussa reissun täysin peruutusoikeuksin ja nyt onkin hauska tilanne, että samana päivänä kanssamme samaan kohteeseen reissaa peräti kolme läheistä perhettä. Eivät ole läheisiä keskenään, osa eivät edes tunne keskenään, ja hauskasti kolme perhettä on tulossa samalla lennolla keskenään. Ja vielä muutaman päivän muiden perässä tulee neljäs läheinen perhekokonaisuus. Haaveilen jo siitä, kuinka kaikki jätämme lapset miesten vastuulle, ja suunnataan viettämään tyttöjen päivää keskenämme. Ai että! Maailma , elämä ja aika näyttää, pääseekö kukaan meistä reissuun, mutta kai sitä vähän uskaltaa haaveillakin?

Maaliskuusta iso osa menee toivottavasti reissussa ja paluun jälkeen onkin jo kevät! Lapsen syntymäpäivä, pääsiäiskausi, kodin laittaminen kesäkuntoon, ja tietenkin se ihana ajanjakso toukokuusta syyskuuhun, kun iso osa arjesta menee takapihalla. Ja jos olen ihan rehellinen, niin aika paljon odotan jo heinä-elokuuta ja sienestyskauden alkua! Can’t wait!

Koti tuntuu jotenkin aika “valmiilta”, jos vielä ton etupihan saisi tossa kevään aikana valmiiksi, se kun jäi kesken kesällä. Aika vähän on haaveita tulevalle vuodelle. Haluaisin vaan saada olla rauhassa. Tuntea, että ui pinnalla eikä koko ajan kaikessa pyri pinnalle jostain syvyyksistä. Työasiat jäi tosi pahasta taka-alalle 2021 alkuvuonna ja vielä olisi paljon sellaista, mihin pitäisi pysähtyä ja keskittyä itse saamaan asioita kuntoon. Ne asiat, jotka tällaiselle ADHD:lle on muutenkin aikeita, kävi aivan ylivoimaiseksi menneen vuoden keväällä ja aika paljon ovat vaatineet loppuvuodesta paneutumista. Mitä enemmän aikaa menee, sitä hankalammaksi käy niiden ottaminen työn alle. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Paljon kaikkea jäi vähän tauolle viime vuoden aikana. Omien haaveiden pohtiminen, omien tulevaisuuden suunnitelmien kartoittaminen. Jopa meidän ajatukset ja keskustelut perheemme lapsiluvusta, urahaaveista ja aivan kaikesta.

Kuvaavinta vuodesta 2021 oli epätietoisuuden ajatusmaailmassa päivä kerrallaan meneminen. Vaikka mä allekirjoitankin edelleen “Live for now, forget forever” -ajatuksen, niin olisihan se kiva, jos eteenpäin katsellessa olisi vähemmän sumuista. Sitä toivon tältä vuodelta!

En lupaa tälle vuodelle yhtään mitään. Kolme tavoitetta mä kuitenkin asetan.

1. Yritän ottaa enemmän yhteiskuvia perheestämme. Sellaisia, joissa olemme me kaikki neljä. Niitä on luvattoman vähän tältä vuodelta.

2. Yritän pukeutua edes kerran viikossa johonkin muuhun kuin “kotivaatteisiin” ja palauttelen asukuvat myös osaksi mun sisältöjä niin blogissa kuin Instagramissa.

3. Yritän ottaa aikaa minulle ja miehelleni pariskuntana, ei osana meidän perhettä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleen aikamoinen myllerrys perheaikaa, ja välillä on unohtunut tämä meidän perheemme pohja, eli me kaksi.

Millainen 2021 teillä oli? Mitä te odotatte vuodelta 2022?

Kuvituksina 5 aivan random otosta menneeltä vuodelta. Kuvaavat sikäli, että kyllä2021 oli aika 100% perhe- ja lasten aikaa.

Pohdintaa koronapassista ja lasten rokotuksista

Mä meinasin, etten kirjoita tästä asiasta, koska tää herättää aina vyöryn muhun kohdistuvia hyökkäyksiä, mutta kun oon lukenut viimeiset pari päivää teidän DM-viestejä Instassa, ja kun en pääse vastaamaan niihin kaikkiin pitkästi, halusin kirjoittaa tästä vielä pidemmin. Varsinkin kun kymmenet ja kymmenet kovasti toivoivat, että useampi ihminen avaisi näistä asioista suuta, vaikka yhteiskunnallinen suhtautuminen asiaan on lähes vaarallinen.

Valitsin väyläksi blogin, koska tämä on oma sivuni, jossa ei tule tapahtumaan kummallista sensuuria miltään taholta.

Postaus ei koske rokotteita, tai siis sitä, tulisiko sellainen ottaa vai ei. Se ei ole mun mielipiteen paikka. Jokaisella on tähän oma näkemys. Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus ottaa rokote ja on hienoa, että Suomi tarjoaa sen veloituksetta jokaiselle. Mun mielestä jokaisella myös tulisi olla oikeus olla ottamatta rokotetta ja erittäin monen lain ja kansainvälisen sopimuksen nojalla näin pitäisi olla. Vaikka syy olisi niinkin yksinkertainen kuin se, että ei halua ottaa rokotetta, on oikeasti siihen annettava ihmiselle oikeus. Haluan kuitenkin muistuttaa, että monesti syy olla haluamatta rokotetta ei liity mihinkään vastaanhangoitteluun, vaan taustalla voi olla esim. terveydellinen huoli, joka ei kuitenkaan täytä erittäin kapeaa terveydellisen syyn määritelmää olla ottamatta rokote.

Esimerkiksi sukuriski verenkiertohäiriöiden tai sydänongelmien puolesta voi jarrutella rokoteintoa. Tai vaikka tilanne, jossa on häiriötä hormonaalisessa toiminnassa ja sitä yritetään saada normalisoitumaan. Rokotteiden haittavaikutuksissa on mm. kuukautiskierron sekaisin meneminen ja myokardiitti-asioista on puhuttu ihan tarpeeksi, että ne on jokaisella tiedossa. Vaikka riskit on varmasti monelta osin pieniä (joskin esim. tuo kuukautisten kohdalla tapahtuva seuraus on osunut häkellyttävän monelle), niin on monille myös taudin vakavan muodon ja kuoleman riski hyvin pieni. Jopa ehkä pienempi kuin haittavaikutusten. Jokaisella tulisi olla oikeus valita, kumman riskin haluaa kantaa.

Oli jokaisen oma rokotekanta mikä tahansa, en halua keskustella siitä, mikä on oikea tai väärä syy olla ottamatta tai ottaa rokote. En sinänsä koe väärää syytä ottaa rokote. Paitsi jos sen ottaa pelosta ja siitä tunteesta, että näin vaaditaan. Ymmärrän täysin nuoria ihmisiä, jotka ottavat rokotteen niinkin “huonosta syystä” kuin että sitten pääsee baariin. Kyseessä ei ole heidän virheensä, tai väärää ajattelua, kuten monet siitäkin syyttelevät. Kyseessä on erittäin kieroutunut tilanne yhteiskunnassa, jossa kiristämällä luodaan hyvin pakonomainen tilanne.

Ymmärrän yhteiskunnallisen selityksen asiaan, mutta siltikään, terveydenhuollon kuormituksen vähentäminen ja riskiryhmien suojelu ei voi olla syynä pakottaa ihminen terveydelliseen toimenpiteeseen. Se ei ole ollut ennenkään, eikä nyt ole sen aika tai paikka. Se avaa vaarallisia ovia sille, mitä jatkossa saamme tehdä. Moni on liputtanut Ursula von der Leyenin lausuntoa siitä, että nyt olisi korkea aika harkita jokaisessa Euroopan maassa rokotepakkoa. Siis Euroopan Komission pääkomissaari, joka lausuu näin.

On huolestuttavaa, millaisia ovia avaa tällainen ratkaisu, mitä monessa maassa tällä hetkellä on tehty. Voidaanko kymmenen vuoden päästä sanoa, että neljäs lapsi on abortoitava, sillä ilmastonmuutoksen takia maailma ei kestä enempää syntymiä? Tai voidaanko esimerkiksi alkoholin vuoksi sairaalahoidossa olleita pakottaa asentamaan jonkin sortin lääkinnällinen apuväline, jotta he eivät voisi juoda alkoholia lainkaan. Onhan alkoholi ollut kuolinsyynä lähes kuusinkertaisesti enemmän kuin korona viime vuonna Suomessa? Entäs sitten sokeri ja nopeat hiilarit ja epäterveellinen ruoka? Missä vaiheessa alkaa olla pakottaa lääketieteellisiä ratkaisuja niissä tilanteissa, ottaen huomioon, että ylipainon terveysvaikutukset ovat tappaneet paljon enemmän kuin tämä nyt jo kohta kaksi vuotta maailman pysähdyksissä pitänyt virus-tauti?

Kuulostaako karuilta ajatuksilta? Aika monen korvaan yhtä karulta pakolta kuulostaa tämä rokote. Vaikka olisit eri mieltä, niin ihmisen koskemattomuuden tulisi olla niin pyhä, että Sinun mielipiteelläsi siitä, mihin raja vedetään, ei pitäisi olla mitään painoa. Jotkut asiat ovat absoluuttisen yksiselitteisiä, eikä niistä tulisi sen takia edes hieman joustaa. Koska jonkun muun mielestä se raja meneekin sitten jossain ihan muualla, siellä mihin sinä et sitä hyväksy.

Lähtökohtaisesti henkilökohtaisesti itse koen niin, että rokotteen tulisi olla niin hyvä, että jokainen halukas sen voisi ottaa ja se suojaisi ottajaansa ja sen jälkeen kenenkään ei tarvitsisi vahtia muiden tekemisiä, sillä oma persus olisi suojeltuna. Näinhän olemme rokotusten suhteen toimineet vuosia, eikö?

Mutta niin, tämä passiasia. Mua on alkanut viime päivinä kiusaamaan tosi paljon se, että tämä ei enää ole kohta pelkästään rokottamattomien ajojahtia, vaan itse asiassa vähävaraisten rokottamattomien ajojahtia.

Kyllä, Suomessa on koronapassi, ei rokotepassi. Tämä tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoisesti rokotteelle voi olla negatiivinen testi (72h näytteenotosta), todistetusti sairastettu tauti (6kk positiivisesta testistä) tai vasta-aineita + 1 rokote-annos. Näillä kaikilla saa koronapassin.

Ongelmia?

“Tietääkseni” -kohtia heti alkuun. Korjatkaa, jos olen väärässä. Tietääkseni, jos olet saanut rokotteet ulkomailla, ne eivät näy OmassaKannassa ja et tällä hetkellä siis saa passia, vaikka olisit täysin rokotettu. Tietääkseni moni joka ei voi ottaa rokotetta terveydellisestä syystä ottaa, odottelee vasta omaa passiaan. Vasta-aineet, korkeatkin, eivät myöskään tosiaan riitä koronapassin saamiseksi, vaan taudin sairastamisen on tullut “jäädä kiinni”.

Mutta sitten se suurin ongelma, mihin huomaan monien tarttuvan.

“Siinäs menee testiin ja sit on passi, ei rokote oo pakko”. Ja samaan aikaan puhutaan passista työpaikoille. Testitulos on voimassa 72h näytteenottoajasta. Joissain paikoissa, kuten Helsingissä, saa pikatestin 25 eurolla. Sekin on monille helvetin iso raha. Tampereella halvin on tietääkseni 79€, tai sitten 35€, jos valehtelee, että on oireita ja saa -100€ Kelan vähentämänä 9Livesilla otetussa testissä. Maksettavaa jää tuolloin 35€. Joillain paikkakunnilla lähin testimahdollisuus on ihan todella kaukana ja joillain paikkakunnilla se maksaa sen parisataa euroa yksityisellä puolella. Helppoa kuin heinänteko isossa kaupungissa asuvalle ihmiselle, jolla on millä mällätä, mutta aika paljon karumpi kohtalo niille, jotka asuvat kauempana tai eivät pysty irrottamaan kuukausibudjetista vaikkapa viikottaista testiä. Koska vaatii viikottain testissä käymisen, jos haluaa esimerkiksi viedä 5-vuotiaan lapsen harrastamaan. Tai uimaan. Kova on hintalappu, jos jokainen uimareissu tai viikottainen harrastus on ykskaks +25-200€.

Ja ei, sitä testiä ei saa julkiselta ilmatteeks. Täältä löytyy Fimlabin tiedote asiaan liittyen.

Julkisen terveydenhuollon koronatestaus on tarkoitettu ensisijaisesti henkilöille, joilla on koronavirustartuntaan viittaavia oireita. Ainoastaan 16- ja 17-vuotiaille ja sellaisille henkilöille, jotka eivät lääketieteellisestä syystä voi ottaa koronarokotetta, voidaan tehdä koronapassitestaus julkisella puolella.

Mikäli olet täysi-ikäinen ja tarvitset koronatestin koronapassia varten, testi tulee teettää omalla kustannuksella yksityissektorilla.

En sinänsä ehkä vastustaisi passia näin lujasti, jos olisi tosiaan mahdollista veloituksetta testata missä tahansa päin Suomea. Siksi en itse asiassa uskonut, että passi koskaan tulisi Suomeen, koska ajattelin, että meidän Perustuslaki ja yhdenvertaisuusperiaatteet eivät sallisi passia, ellei saataisi oikeasti veloituksetonta testausta kaikille ja sen infrastruktuurin luomisen ajattelin olevan liian ongelmallista. Niin vaan passi tuli, luvattiin rokotteelle vaihtoehto ja näin yhdenvertaisuuden toteutuminen, mutta käytännön toteutus on nyt tämä. Ja vaikka Fimlab testaisi, niin viime viikolla kun sinne soitti oireisena, seuraava vapaa aika oli n. 30 tunnin päästä.

Aika moni on myös kertonut, että julkisella puolella on terveydenhuollon työyhteisöissä sovittu, että vaikka ehtisi, ei laiteta negatiivista testitulosta OmaKantaan kuin vasta kun 72 h testistä on mennyt. En tiedä todenperää tälle, mutta aika monelta tämä tuli viestinä Instagramissa. Erittäin huolestuttavaa. 

Uudellamaalla ei tosiaan tällä hetkellä pääse esim. uimahalliin viemään lasta, jos vanhemmalla ei ole koronapassia. Olen omin silmin nähnyt viestin pienen ryhmän vauvauinnista, johon tuli vaatimukseksi koronapassi tämän AVIn linjauksen tähden. Samaan aikaan pk-seudulla esim. Serena on kuitenkin auki ilman koronapassia (hienoa, että on!!). On vaan hieman eri budjettia vaativa tilanne mennä Seranaan kuin paikalliseen uimahalliin.

Onko uiminen välttämätön oikeus? Eipä kai. Mutta pidän jotenkin erittäin epäsuomalaisena, miten erilaiset oikeudet on tällä hetkellä riippuen taloudellisesta asemasta ja sijainnista Suomessa. Samaan aikaan kun Alkoon saa mennä mihin aikaan vaan ja jäädä sinne vaikka koko päiväksi pyörimään, kuntosalille ei ole asiaa ilman passia.

Vaikka tämä suututtaakin varmasti jotkut, niin sanon silti. Ihan virallisten lähteiden mukaan (esim. tässä käytetty CDC:n tietoja) erittäin korkea prosentti vakavista tautimuodoista ja kuolemista kohdistuu ylipainoisiin henkilöihin. Samaan aikaan puhutaan siitä, että rokottamattomien osuus sairaalahoitoa vaativista on merkittävän paljon korkeampi. (Btw, HUS:n lähde sairaalahoitoon tulleista, viimeisin viikko tilasto on tasan 50-50.) Rokotuksin halutaan suojella rokottamattomia, sillä heidän riski sairastua ja kuolla ja näin ollen kuluttaa terveydenhuoltoa on korkeampi”. Tämä väittämä tulee usein vastaan. Ymmärrän sinänsä logiikan, mutta samalla kyseenalaistan sen logiikan, että siinä missä moni terveellistä ruokaa tarjoava ruokapaikka on koronapassin takana, on pikaruokalat ja kahvilat kaikkien saatavilla, ja samaan aikaan kuntosalit ja uimahallit ja muut rajataan niiltä riskin alla olevilta rokottamattomilta. Ihan vaan heitän tämän ihmetyksen ilmoille, jos pohditaan näitä asioita.

Ja vielä syrjimättömyyteen liittyen kysymyksiä ainakin minussa herätti hyvin paljon tämä julkaisu Hesarissa.

Hetkinen. Mä oon ainakin saanut koko aika sen tiedon, että kukaan ei näe koronapassista onko ihminen rokotettu vai negatiivisen tuloksen saanut. Onko minulle valehdeltu? Vai onko tosiaan niin, että passi ei näytä tätä yksityistietoa ja siinä tapauksessa käyttääkö Hesari näin täyttä mutuilua lähteenä luodakseen täysin valheellista mielikuvaa tilanteesta? Eikös siitä misinformaatiosta ole aika paljon ollut tässä puhe viime aikoina? Vai liittyykö se vaan tietyntyyppiseen sisältöön asiassa? Esimerkiksi todenmukaiseen, mutta eri mieltä olevaan? 
(EDIT:// Selvennän vielä. Tiedän kyllä miltä passi näyttää minulle itselleni, mutta koska muille siitä ei pitäisi näyttää kuin QR-koodi, jonka kautta lukijaan tulee tieto siitä, onko passi kunnossa vai ei, ei pitäisi olla yhdelläkään ovimiehellä tietoa siitä, miten jakautuu negatiiviset ja rokotetut, sillä sen tiedon ei tulisi näkyä lukijaan. Näin on ainakin passista kerrottu. En ole kenenkään passia itse lukenut, eli en tiedä mitä se näyttää ja siksi tämä juttu ihmetytti.)

Kaiken lisäksi Uudenmaan AVIn ohjeistus on hyvin epäselvä, eikä tässä maassa pääministeriä myöden tunnu kukaan tietävän, miten tulisi toimia missäkin tilanteessa.

TILASTOJA

Olen kuunnellut keskusteluja ja pohtinut näkemiäni vastaväitteitä tarkkaan. Olen tutkinut lähteitä ja tilastoja. Vaikka nekin on kummallisia. Tätä lähdettä olen nähnyt monessa paikassa. Miten valtavan selkeä hyppäsy on kuolemissa tämän mukaan. Mutta, jos nyt kuitenkin avataan maa-kohtainen data ja katsotaan Suomen z-scorea tässä (valikosta z-scores by country, poista kaikki muut maat paitsi Suomi), niin jos pidetään kaikki iät auki, 2017 ja 2018, aikana ennen pandemiaa, oltiin korkeammalla kuin nyt. Edes 65+ ikäkategoriassa emme pääse 2020 ja 2021 kuin pienten huippujen verran baselinen yli, mutta emme kertaakaan kohtaan “substantial increase”. 2017 päästiin. Ja 2018 oltiin lähellä. Korkeammalla molempina kuin nyt 2020-2021. Vain 85+ ikäryhmässä pääsemme korkeimman huipun 2021, vaikka 2017 käytiinkin lähellä. En mä nyt tämän perusteella allekirjoittaisi kuitenkaan tätä valtavaa ylikuolleisuutta, josta kohistaan.

Kaikki iät Suomi
85+ Suomi
65+ Suomi

 

En henkilökohtaisesti usko, että yksi ihminen on tärkeämpi kuin toinen, mutta realistisella ajatusmaailmalla annan enemmän painoa pienen lapsen hengelle kuin 85+ hengelle, ottaen huomioon, että Suomessa keskimääräinen eliniän odote on 79 vuotta miehillä ja 84,6 vuotta naisilla. Nykypäivänä syntyvillä siis. Toki meillä on täysin virkeitä 100-vuotiaita, enkä missään nimessä ole sitä mieltä, että yhtäkään elämää pitäisi heittää hukkaan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä myös maiden ikärakenteet ja se, että jotain hyvin vakavan tappavaa oli selkeästi joukossamme myös 2017 ja 2018. En vain muista, että silloin lapsen harrastukseen pääsy oli kiinni passista.

Halusin tuoda tämän vain esille sen vuoksi, että kun puhutaan kokonaiskuolleisuudesta, meillä on siitä aika spesifiä ja hyvää dataa, josta ammentaa ajatusta siitä, kuinka vakava tilanne nyt tosiaan on. Emme toki voi tietää, mikä olisi ollut tilanne ilman rajoitustoimia Suomessakaan, joten sinänsä on turha viisastella. Toi tilasto on myös mielenkiintoinen. Jos avaamme Ruotsin, jossa rajoituksia oli merkittävän paljon vähemmän, niin huomaamme selkeän käppyrän 2020 puolella. Siellä päästään lukuun 12 ja sittemmin 2021 puolella lukuun 6. Vuonna 2018 sielläkin päästiin lukemaan 5.2, eli sinänsä tämä 2021 luku ei ole merkittävän korkeampi. Vaihtoehtoisesti Norjan puolella on päästy 5.34-lukemaan vuonna 2017 ja Tanskassa 7.54 kolahti vuonna 2018.

Juu, Ruotsissa näkyy selkeä piikki 2020, mutta kun näitä lukuja katsoo, niin ei se millään lailla siltikään katastrofaalinen ollut. Ja siellä mentiin aika vapaata elämää pitkäänkin.

Kuvat voi klikata isommaksi

Moving on. Ne, joita kiinnostaa käy rämppäämässä noita itse ja leikkii oman elämänsä tilastotietäjää. Koukuttavaa puuhaa, sanoisin.

Nähtävissä olevan statistiikan puolesta on selvää, että rokottamattomia on menehtynyt rokotettuja enemmän. En kuitenkaan voi hyvillä mielin sanoa, että “koronaan”, sillä kuten esim. Aamulehden tähän alle kuvana linkkaamani tilasto hienosti näyttää, kyseessä on tilasto, joka kattaa kaikki kuolemat, jotka ovat tapahtuneet 30 päivän kuluessa tartunnasta kuolinsyystä riippumatta. Kun puhutaan rokotteiden haittavaikutuksista, peräänkuulutetaan kausaliteettia ja syy-seuraussuhteen osoittamista. Sama ei päde tässä tilanteessa toisin päin. Nimittäin tämä sama “with Covid” on käytössä kansainvälisesti hyvin laajasti ja esim. Kanadassa tämä on herättänyt paljon keskustelua kun kuolinsyy on ollut jotain aivan muuta, mutta kuolema on kirjattu Covidista johtuvaksi. Toki on varmasti paikkaansa pitävää, että monia on menehtynyt ihan primääristi tähän tautiin. Mutta niin on aina ollut monen muun viruksen suhteen. Nyt tämä Aamulehden tilasto näyttäisi meille karua palkkikieltä, jossa rokottamattomien viiva on aivan kamalan pelottava. Lähtisin tuota tulkisemaan niin, että 12-29 -vuotiaiden joukossa tilastollinen luku olisi 0,5/100 000, eli 0,0005% ja 30-49-vuotiaissa sanoisin tuon olevan viivottimella mittailtuna 1/100 000, eli 0,001% rokottamattomien lukuna. Sen ero 0% rokotetuilla on loppujen lopuksi aika pieni. (Edit: Korjattu virheelliset prosenttiluvut)

No, toi nyt on lillukanvarsilla kikkailua. Koska on tässä selkeitäkin palkkeja. 50-69 -vuotiaiden kohdalla rokotetut olisi viivotinarviolla 0,006% vs. 0,001% ja yli 70-vuotiaissa, siinä isossa palkissakin, ero on 0,041% vs, n. 0,006%.

Mielenkiintoinen on muuten statistiikka muutenkin, sillä sen alla lukee “kuolemaa kuukaudessa 100 000 henkeä kohti alttiissa väestössä“. Mitä ikinä sekään siis tarkoittaa.

Omaan silmääni ero ei ole hirvittävän valtaisa, varsinkin kun tosiaan kyseessä ei ole varmistettu ja vahvistettu kuolinsyy. Sen sijaan tiedossa on, että Suomen 5,531 miljoonan hengen väestössä on vahvistettuja tartuntoja ollut n. 195000 lähes kahden vuoden ajalta, mikä tarkoittaa, että 96,5% väestöstä ei ole kahden vuoden aikana sairastunut tautiin. Koronan kanssa (30 pv positiivisesta testistä sattunut kuolema) kuolleita on Suomessa lähes kahden vuoden ajalta 1383. Tämä vastaa 0,025% väestöstä. (Edit: Korjattu virheelliset prosenttiluvut)

En halua missään nimessä vähätellä. Jokainen turhaan menetetty henki on kamala asia. On kuitenkin muistettava jatkuvasti myös se, että ihmisiä tappaa moni muukin asia kuin virustaudit, eikä influenssakuolema tai itsemurha ole sen vähemmän kamala asia.

Lapset ja Long Covid

Ja sitten se aihe, joka saa mut näkemään punaista ja jonka vuoksi lähdin tätäkin kirjoittamaan. Mulle tulee todella paljon kysymyksiä liittyen lasten rokotuksiin ja pohdintoja siitä, tulisiko lapsi rokottaa vai ei, nyt kun tuo 5-11 -vuotiaiden rokottaminen lähestyy. 

En ota kantaa. Jokainen rokotuksen haluava on oikeutettu sellaisen ottamaan. 

Toivoisin vaan ihan hirvittävän kovasti, että kukaan ei ota sitä näistä jommasta kummasta syystä: 

  1. Pakon tuntu, jotta lapsen elämä voi jatkua normaalina 
  2. Muita suojellakseen

“Koronan takia on koko maassa ollut tehohoidossa lokakuun loppuun mennessä vähemmän kuin viisi alle 12-vuotiasta lasta. Pitkittyneiden koronaan liittyvien oireiden vuoksi on erikoissairaanhoidossa tutkittu yhdeksää alle 16-vuotiasta. Nämä tiedot selvisivät THL:n tekemästä kyselystä, johon vastasivat keskus- ja yliopistosairaaloiden pediatriset yksiköt.”
Lähde: Iltalehti, haastattelussa THL:n ylilääkäri Emmi Sarvikivi

 

Jos tästä tilastolähtökohdasta lapsen rokottaminen on jonkun mielestä lapsen edun mukaista, niin ei muuta kuin rokottamaan. Asiaan liitetty pakko on kuitenkin erittäin kummallisesti asiaa kommentoivien ihmisten tuoma, ei lasten oman terveyden vuoksi vaadittava. 

En ole itse asiassa juurikaan kuullut yhdenkään ammattilaisen, asiantuntijan tai poliitikon ilmoittavan, että on lapsen terveydellisen edun mukaista saada rokote tähän tautiin, mutta olen kuullut kyllästymiseen asti, kuinka meidän tulee rokottaa lapset, että saadaan terveydenhuollon kuormitus alas tai ettei aikuiset kuole tautiin.

Vaikka en sinänsä kannata lainkaan täysrajoittamista ja kovempia rajoituksia, niin kyllä mä sanoisin, että lasten pakkorokottaminen aikuisten eduksi on vielä huonompi ratkaisu kuin totaalisulut. 

Meillä on olemassa kansainvälisiä sopimuksia ja lasten oikeuteen liittyviä sitoutumisia, joiden mukaan lapseen terveyteen liittyvät toimet tulee olla vain lapsen oman hyvinvoinnin ja terveyden vuoksi, ei muita suojellakseen. 

Henkilökohtaisesti en halua edes kuvitella maailmaa, jossa on jonkun mielestä OK luoda rokotepakkoja lapsille, suojellaakseen ikääntyvää väestöä. Ja ennen kuin joku tästä rupeaa nyt repimään “tietoa”, että lapsille ei ole mitään rokotemandaatteja, niin on hyvä ja tutustuu esimerkiksi ihan viimeisimpään New Yorkin ratkaisuun lasten osalta ja aika monen muun maan linjauksiin. 

Oli rokotehaittojen statistiikka kuinka epäselvä tai epäluotettava jonkun mielestä, niin sillä ei ole väliä, onko vakavia rokotehaittoja ollut lapsilla 1 vai 1000. Jos Suomessa kuolee yksikin lapsi rokotteen haittavaikutuksiin, on silloin niitä kuolemia 100% enemmän kuin COVIDin aiheuttamia kuolemia. 

Toistan. Jokainen, joka haluaa ottaa rokotteen lapselleen, on niin vapaa tekemään. Pakko, pelottelu ja pakon tuntu ja välillinen pakottavuus sen ympärillä on kritiikkini kohde, ei rokote itsessään. 

Oon saanut älyttömän paljon viestejä liittyen siihen, että vanhemmat pelkää päästää lapsia kouluun, siinä pelossa, että lapsi painostetaan rokotukseen. 

1.12. YLEn tässä jutussa lukee: 

Päätöksen rokotteen ottamisesta tekee ensisijaisesti lapsi itse, jos terveydenhuollon ammattilainen katsoo, että lapsi ikänsä ja kehitystasonsa perusteella kykenee päättämään hoidostaan. 

Että mitähän vittua? Anteeksi nyt vain. Juttu koskee 5-12 -vuotiaita lapsia.

Samaan aikaan vanhemmat on vastuussa lastensa hampaiden harjauksesta ja painon nousemisesta oikeassa tahdissa, mutta että lapsi itse saa päättää ottamansa rokotteen? Että voidaan käsitellä lastensuojelussa sitä, että lapsi ei halua harjata hampaitaan, mutta vanhempi, huoltaja, ei voi päättää lapsen rokotuksesta vaan lapsi itse? No annetaan sitten jokaiselle 11-vuotiaalle ajokortti ja 5-vuotiaat päättäkööt itse mitä syövät. Jos joku terveydenhuollon ammattilainen katsoo lapsen olevan siihen kykenemään, niin why not? 

Mun kohta 5-vuotiaalta tikun poistaminen ihon alta vaatii lähes päällä istumista, mutta toisaalta hän varmaan suostuisi luovuttamaan sisäelimensä, jos joku tarjoaisi tikkarin tilalle. Ja valinta olisi erilaien tänään huomenna ja ylihuomenna ja todnäk jopa 30 min päästä kysyttynä. Enkä nyt niistä alle 12-vuotiaistakaan, jotka tunnen, lähtisi vannomaan, että yksikään pystyy tekemään tällaista valintaa itse. 

On jotenkin hurjaa, että 2021 sitä miettii aika moni vanhempi uskaltaako päästää lapsensa eskariin, vai tuleeko hän sieltä takaisin jonkin terveydenhuollollisen toimenpiteen kanssa ilman vanhemman suostumusta. Toki niihin eskarikuviin kameran eteen lapsi ei voi mennä ilman vanhemman kirjallista suostumusta. 

MIKÄ ON MUN RATKAISU SITTEN?

Mulla ei ole hulluja salaliittoteorioita sille, miksi tämä kaikki tapahtuu. Mun henkilökohtaista ahdistusta lisää jatkuvasti se, että mä en tiedä, enkä näe mitään järjellistä selitystä tälle kaikelle, sillä en millään haluaisi uskoa rahan, vallan ja valtioiden vastuusta vapautumisen olevan avainasemassa näissä päätöksissä, mitä koko ajan tapahtuu.

Siksi mulla ei ole mitään jyrkkiä näkemyksiä koronarokotteiden suhteen. Kaikki halukkaat ottakoot sen. En ole ottanut julkisesti pitkään aikaan kantaa sen suhteen, mikä on oma valintani. Sillä mielestäni yksityisyys asiassa on erittäin tärkeää. Yhdenvertaisuus on mielestäni yksi koko vapaan maan perusasioita, ja se ei millään toteudu tällä hetkellä koronapassin osalta. Ja mitä tulee lasten rokottamiseen, niin jo keskustelun asettelu lasten rokottamisesta aikuisten suojaksi on mielestäni virheellisen lisäksi vastenmielinen.

En olisi osannut edes kuvitella vuosi sitten, että tässä tilanteessa lähdemme kohti vuotta 2022. Mutta, no, toisaalta minussa elää pieni toivonkipinä. Belgian Valloniassa alin oikeusaste on jo todennut passin käytön laittomaksi ja ymmärtääkseni monessa maassa asia on menossa oikeusasteiden käsittelyyn. Toivonkin, että tämä suunta muuttuu 2022. 

Ja no, koska en halua olla osa ongelmaa, vaan osa ratkaisua ja koska aina penätään “mitä sitten tehdään, kun ei terveydenhuolto kestä!”

En näe, että kaiken sulkeminen on vastaus. Ehkä pitäisi miettiä vain hieman järkevämmin, onko järkevää, että kirkkojen kuorolauluesitykset joululta on monessa paikkaa peruttu, mutta Nokia Arenalla 13 000 ihmistä kannustaa Ilveksen ja Tapparan välillä. Juu, paikalla oli koronapassi. Harmi sinänsä, se ei vaan estä tartuntoja leviämästä. En kuitenkaan koe oikeaksi, että tapahtuma-ala, joka on ollut polvillaan jo ties miten kauan, olisi sitä jatkossakin. Vaan koen, että tietyn väkimäärät ylittävät tapahtumat vaatisivat negatiivisen testin kaikilta osallistujilta, niin rokotetuilta kuin rokottamattomilta. Tämä olisi yhdenvertaista, tämä olisi Omikron-uutisoinnin myötä myös erittäin perusteltavaa. Ja tämä vaatisi sen, että testaaminen helpottuisi ja halpenisi monessa paikkaa.

Kun puhutaan siitä, että ei ole perusoikeus mennä kulttuuritapahtuman, niin ei ehkä olekaan. Mutta on mielestäni hyvinkin perustavanlaatuinen oikeus yrittäjän saada jatkaa elinkeinotoimintaansa yhtä lailla kuin kuluttajan päästä samaan tapahtumaan samalla kustannuksella. Ei varmaan kukaan hyväksyisi, jos uskonnon tai seksuaalisen suhtautumisen perusteella lippuhinta olisi eri? Henkilökohtaisesti en näe asiassa eroa nykytilanteessa. En käytännön tasolla.

Jos perutaan lasten jouluesityksiä kirkoissa ja vauvauinteja tai laitetaan ne koronapassin taakse, koen vähintään kummalliseksi sen, että viikon päästä Tampereella pidetään Nokia Arenan avajaiset. Ehkä mä en vaan ymmärrä jotain. 

Kotona työskentelyn hyvät ja pahat, sekä tasapainon löytäminen

Kaupallinen yhteistyö: Elisa

Kotoa työskentely on sekä ilo että murhe, ainakin mun mielestäni. Ja selkeästi myös vähän teidän. Kirjoittelin Instagramiini alkuviikosta hieman ajatuksiani siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia on kotona töiden tekemisessä ja ajattelin kerätä niitä hieman tänne, sekä teidän ajatuksia ottaa tähän myös huomioon. Ja toki kun tässä on vuosia kokemusta itselläni, niin ehkä muutama vinkkikin mulla on asiaan jakaa.

Mulle kotoa työskentely oli aikanaan tosi ihana juttu. Sai määrätä omat aikataulut ja suunnitelmia pystyi muutamaan lennosta. Aina siinä on ollut pieniä negatiivisia puolia. Kun on aina kotona, ei saa hirveästi ihmiskontakteja, ja kun ei tule hirveästi käytyä kodin ulkopuolella joten kotiin ei tule ikävä. Jotenkin aina kun olimme kaksin mieheni kanssa, kotona olo oli meille tosi erilaista. Mieheni oli onnessaan kun pääsi työpäivän jälkeen sohvalle ja mä olin täysin valmis lähtemään jonnekin muualle. Jos oltiin kotona, mä saatoin hyvinkin miettiä töitä, kun taas mieheni oli rentoutumassa omassa kodissaan. Yhteinen ajanvietto meni helposti siihen, että minä tein töitä, ellei ollut jotain erityistä sovittu, ja en kokenut yhteistä kotona oloa mitenkään laatuajaksi. Lisäksi keskittyminen on aina rakoillut. Aloitanko ensin tärkeän ja kiieisen työprojektin vai siivoanko kodin kaaoksen, että voin keskittyä siihen projektiin?

Mutta, mennäänpä järjestyksessä.

PAHAT:

Niin, keskittyminen oli teidänkin mukaan hankalinta kotona töiden tekemisessä. Kun “näkee” ne kodin tekemättömät työt samalla, oli joku hienosti ilmaissut. Jep. On tosi vaikea keskittyä 100%, kun näkee ympärillään kaiken sen muunkin, mitä pitää tehdä. Tää on mullekin ollut aina haaste ja siksi välillä oon siivonnut vaikka aamuviiteen, että seuraavana aamuna voin keskittyä töihin ihan eri tavalla.

Vapaa-ajan ja työajan erottaminen oli teillekin haastavaa. Ja se on ihan totta! Kun ei ole oikeasti työpaikkaa ja työaikoja, niin on tosi vaikea oikeasti erottaa, mikä on vapaa-aikaa ja mikä ei. Mitä jos joku laittaa vaikka mulle IG:ssä viestiä, onko se työaikaa vai ei? Ja kun oon vapaa-ajalla kotona, muistuu ne kiireiset työt ihan yhtä helposti kuin ne kotityöt työajalla. Jos leikin lasten kanssa jotain puuduttavan tylsää rakentelua (:D), niin saattaa ajatus karata heti töihin ja siihen, että nyt ehtisin tekemään tämän ja tuon, niin ei olisi kaikki niin levällään huomenna.

Tauottamisen mainitsi teistä moni. Ei tullut edes mieleen, mutta totta, iso haaste mullekin! Nimittäin lounastaukoni on usein 14-16 välillä, missä ei oo mitään järkeä. Ja eipä tule kyllä pidettyä 10-15 min taukoa kahvia hakien tai ulkona käväisten hengittämässä. Voisi, helpostikin, mutta eipä tule tehtyä.

Sosiaalisen (fyysisen) kanssakäymisen puute. Ahhh, mä tiedän, että moni ymmärtää tän, mutta vitsi oli kiva lukea tätä teidän viesteissä! Koska voitte kuvitella aikana ennen lapsia, kun mies tuli töistä kotiin ja mä olin ollut koko päivän yksin, niin arvatkaa palkjonko asiaa mulla oli hänelle ja kuinka vastaanottavainen hän oli sille? 😀

Näiden lisäksi ergonomia mainittiin monta kertaa. Oh yess, tätäkin kirjoittelen sohvalta todella huonossa asennossa. Oon nyt oikeasti harkinnut jopa säädettävän pöydän ostamista kotiin, että voisin välillä seistä töitä tehdessä, mutta kun sellainen on niin ruma!

Asennevirhe on yksi, jonka haluan itse mainita. Usein kotona töitä tekevä on vastuussa ruoasta, kodin siivouksesta ja lasten päiväsaikaan osuvista menoista. Jos pitää mennä lääkäriin, neuvolaan tai mitä ikinä, niin usein oletus on se, että se kotoa töitä tekevä joustaa. Ja itse ainakin huomaan häpeäväni, jos mieheni tulee kotiin klo 17 ja meillä on koti ihan pommi, eikä ole ruokaa valmiina. Miksi? Enhän mä ole siellä kodinhoitajana vaan tasa-arvoisena työtä tekevänä vanhempana. Ja auta armias, jos mä lähtisin viideksi päiväksi vaikka jonnekin toiseen kaupunkiin tekemään töitä muuten vaan. Ei menis ihan yhtä hyvin läpi kuin miehen työmatkat. Sama pätee sairaslomiin. Jos lapsi on sairaana, helposti menee siihen, että oletusarvoisesti se kotona muutenkin töitä tekevä vanhempi jää kotiin lapsen kanssa. Mutta ei se nyt ole ihan sama asia tehdä töitä kotona tai tehdä töitä kotona kipeän lapsen kanssa. 

Sama pätee sairaslomiin. Jos lapsi on sairaana, helposti menee siihen, että oletusarvoisesti se kotona muutenkin töitä tekevä vanhempi jää kotiin lapsen kanssa. Mutta ei se nyt ole ihan sama asia tehdä töitä kotona tai tehdä töitä kotona kipeän lapsen kanssa. 

Onneksi hyviä puolia on kyllä ihan yhtä lailla kuin huonoja! 

HYVÄT:

Ajansäästö on yksi sellainen “itsestäänselvä”. Ei tarvitse mennä töihin (+ ehkä aamulla pukea ja laittautua) vaan työt voi aloittaa vaikka heti kun silmät avaa ja harjaa hampaansa. Ei tarvitse käyttää aikaa siirtymisiin ja lounaan voi syödä vaikka työpöydän äärellä säästäen työpäivän pituudessa. Ja jos sattuu olemaan vaikka puhelupalaveri, jossa ei itse tarvitse kuin kuunnella ja osallistua vain aika vähän, voi samalla vaikka tehdä ruoan tai ladata pyykit tai vähän siivoilla. Kyllä, kotona työskentely voi olla äärimmäisen aikatehokasta. 

Mistä päästään omaan suosikkiini, eli vapauteen, eli joustavuuteen. Jos haluan, voin mennä sienestämään keskellä päivää aurinkoiseen aikaan ja tehdä ne pari tuntia töitä sitten illalla. Toki vapaus on juuri se kaksiteräinen miekka, joka aiheuttaa paljon tuon Bad-kohdan ongelmista, mutta jos sitä osaa käyttää, niin ahh, parasta! Joustavuudella saa tehokkuutta niin paljon! 

Moni mainitsi myös rahan säästymisen, kun ei tarvitse kulkea töihin. Kyllä, varmasti näkyy erittäin hyvin menoissa, jos joka päivä pitää ajaa töihin tai mennä julkisillakin. 

Moni mainitsi myös pukeutumisen. Että töitä voi tehdä vaikka pyjamassa. Allekirjoitan. On ihanaa, että saa olla vaikka kuinka homssuinen, mutta näen tässäkin riskin sille Bad-kohdalle omalla tavallaan, nimittäin sitä äkkiä tulee siihen tilaan, jossa kaikenlainen muu pukeminen kuin lökövaatteet onkin ykskaks hankalaa. Ja mä jotenkin koen, että pukeutuminen ja meikkaaminen tuo omanlaistaan buustia siihen omaan tekemiseen ja olemiseen ja ajoittain kaipaan tekosyytä vähän laittautua. Kotona työskennellen ja lasten kanssa vapaa-ajan viettäen ne tekosyyt on aika vähissä. 

Moni mainitsi myös hyvin mielenkiintoisen ajatuksen. Saa enemmän tehtyä kun ei ole häiriötekijöitä ja introverteille työpaikat voi olla tosi kuluttavia. En olekaan ajatellut noin, mutta tottahan tuokin on! 

Itse olen myös huomannut, että kun tämä oma vuorokausirytmi on mitä on, niin mulle on helpompaa määrätä itse omat aikataulut kuin mennä sillä yhteiskunnan 9-17 -aikataululla. Tosin nyt kun meillä on lapsia, niin heidät pitää saada päikkyyn 9ksi, kun alkaa kaikki mielenkiintoinen, joten on vähän mukauduttava tähän, että sitten tekee itsekin työt lasten päiväkotipäivän aikana. 

All in all, aika 50-50. 

Mutta itse ainakin huomasin, että mun tyyppisessä työssä välillä alkoi lipsua sille puolelle, että löysin enemmän negatiivista tästä. Joten oli pakko tehdä muutoksia tekemiseen ja arjen rytmittämiseen. Ja siksi näissä julkaisuissa on ollut Elisa kaupallisena kumppanina, sillä koen, että mun laitevalinnoilla on iso vaikutus tähän tekemiseen. Kaikki alla mainitut laitteet löytyy koostusti täältä.

TASAPAINO: 

Yksi puoli tasapainossa on tietenkin työaikojen noudattaminen ja aikatauluttaminen. Värikoodattu kalenteri on hyvä juttu, aikataulut auttaa luomaan sitä rajaa päivien kulkuun. Mutta myös pienet valinnat työlaitteiden ja vapaa-ajan laitteiden välillä auttaa. Mä huomaan, että siinä missä joustan omassa mielessäni tehtyihin aikatauluihin, laitevalinnat tekee konkreettisen muutoksen päiviini. 

Mä oon ajoittain lähes inhonnut mun puhelinta, kun se muistuttaa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä. Kaksi SIM-korttia puhelimessa on helpottanut elämää niin, että saa molemmat numerot samaan puhelimeen, mutta samalla avannut ovet sille, että on aina tavoitettavissa. Sama juttu läppärinkin kanssa, että aina tulee työasiat sieltä ekana mieleen. Jos vaikka avaan puhelimessa Lightroomin käsitelläkseni jonkun kivan vapaa-ajan kuvan, hyökkää sieltä näytölle heti monta asiakaskuvaa ja muistutus töistä. 

Niinpä oon jakanut laitteet kahteen osaan. Työkoneet ja vapaa-ajan koneet. Paikoitellen jako on vähän sellainen, että se on vähän tekemällä tehty, mutta silti se auttaa. 

Kaksi tietokonetta

Ostin taannoin uuden pöytäkoneen, ja päätin siirtää kaikki työasiat läppäriltä pöytäkoneelle. Läppäri on vapaa-ajan käytölle ja töiden suhteen for emergencies only, eli pääsen pilven kautta hakemaan jotain tarvittaessa. Jos en ole “työajalla”, en mene tsekkailemaan jotain asiakashommaa, vaan se jää seuraavaan päivään. Suunnittelen työaikoja hieman eteenpäin ja suljen pöytäkoneen siihen aikaan kun olen suunnitellut. Piste. Sen käynnistäminen uudelleen on sellainen henkinen porras, jota ei tule otettua ihan yhtä helposti. Varsinkaan, jos ei olekaan toimistossa, vaan jossain muualla. Läppärin kun nappaisi helposti sohvalle vastaamaan pari viestiä tai tekemään jotain muuta, samalla kun on vapaa-ajalla. Ehh. Ei. 
Läppärille en ole yhdistänyt työsähköpostejani ja loin ihan uuden meilin asioille, jotka ei liity töihin. Ahh, autuutta. Näin vuosien jälkeen kun käytin samaa meiliä kaikkeen. 

Mulla on vanhempi MacBook 12” käytössä vapaa-ajan koneena ja iMac 24” nyt pöytäkoneena. Aivan ihana tää uus pöytäkone, tykkään hurjasti! Pöytäkoneen käytössä tulee helposti muuten yksi lisäplussa näihin haasteisiin. Sen kanssa ei tulekaan hypättyä sohvalle tekemään töitä, vaan se pakottaa ergonomisempaan asentoon. Ergonomisempi työtuoli olisi hankintalistalla, jos jostain löytyis siedettävän näköinen! Lisäksi pöytäkone vangitsee työt selvemmin yhteen huoneeseen, yhteen paikkaan. Ja kaiken työhön liittyvän. 

Kaksi puhelinta 

Älkää hätäilkö, on mulla muitakin keinoja hallita tätä kuin kaksi joka laitetta 😀 Mutta tää kyllä auttaa. Mulla on työpuhelin ja oma puhelin. Se työpuhelin jää pöydälle pöytäkoneen viereen, enkä ole tavoitettavissa. Siinä on mun kuvaustilin IG ja SIM-kortit sun muut. Mun vapaa-ajan puhelimessa taas oma tili ja Whatsapp ja mitä ikinä. Työpuhelimeen yhdistyy työmeilit, omaan puhelimeen ei. 

Mulle tää on paljon parempi ratkaisu kuin se, että täytyy kantaa vain yhtä puhelinta. Ihan vaan sen takia, että saan jälleen vedettyä sen keinotekoisen rajan töiden ja vapaa-ajan välille ja keskityttyä vapaa-aikaan. 

Mulla on työpuhelimena tällä hetkellä Samsung S21 5G Ultra ja omana puhelimena Honor 50 5G. Samsungissa on hieman parempi kamera (ei kovin yllättävää kun hintaerokin on kolminkertainen), ja sillä ajattelin ensin, että tämä jäisi kuitenkin mun vapaa-ajan puhelimeksi, kun kuitenkin iso osa työasioista menee järkkärillä. Suoritusteho näissä on mun mielestä töiden puolesta aivan yhtä hyvä, mutta Honor päätyi ainakin nyt vielä vapaa-ajan puhelimekseni kahdesta syystä. Sen akku lataa nopeammin ja kestää mun mielestä paremmin ja se on superkevyt! Eli menee ohuena ja kevyenä puhelimena paremmin mukana kaikkialla! 

Mutta, saatan vielä vaihtaa mieltäni asiassa ja kääntää nää toisinkin päin. Juuri nyt tää tuntuu tosi toimivalta jaolta. En ala viestittelemään kavereiden kanssa kesken päivän, jos on työpuhelin vaan vieressä ja istun koneella, jolla on auki WhatsappWeb työnumerolla. Sama toisinpäin.

Tarkempi postaus tuosta Honorin puhelimesta löytyy muuten täältä.

P.S. WhatsappWeb on maailman paras asia, kun voi näppäillä viestit koneella! 

Vastamelukuulokkeet

Aivan absoluuttisen tarpeelliset töiden tekemiseen kotona, jos on muitakin kotona. Nimittäin lasten äänet kantautuu mun korviin mistä vaan ja en vaan osaa olla reagoimatta, jos kuulen itkua tai naurua. Jos siis olen kotona niin, että muu perhe on kotona ja mies viihdyttää lapsia, mutta mulla on vielä työaika, niin kuulokkeet korville ja jotain tosi kevyttä niihin taustalle, jos tuntuu, että vastamelu itsessään ei riitä. 

Sain Elisan yhteistyömme tiimoilta nämä Urbanistan Miamit, jotka on aivan älyttömän hienot, mutta myös superhyvät käytössä! Mulla edelliset mun kuulokkeet liuku päästä, nää on tosi paljon jämäkämmät korvilla, mutta eivät myöskään purista. Mä en nimittäin yleensä pysty pitämään mitään pantoja tai kuulokkeita tosi pitkään, kun alkaa päätä särkeä. Nää on superhyvät senkin takia, että näissä on naurettavan pitkä akunkesto! Musikaalinen mieheni käyttää tosi paljon kuulokkeita ja tietää niistä paljo ja nämä nähtyään oli tosi yllättynyt siitä, miten pitkä soittoaika näissä on. 40 tuntia aktiivisella melunvaimennuksella. Mulle on aina hirveän hankalaa muistaa ladata kaikki pelit ja välineet, joten tää on mulle tosi hyvä juttu! Äänenlaatu näissä on erinomainen! Kokeilin näitä verrata mieheni hintavampiin yksilöihin, ja en huomannut eroa lainkaan! 

Toki varmasti ammattimuusikot ja ammattilaiset huomaavat eron, mutta hei, mä en tarvitsekaan näitä sellaiseen käyttöön ja mulle nää on täydelliset! Ja nää värit! OMG nää värit! Tää jalokivivihreä oli niin upea, että se oli selvä suosikkini, mutta herrajumala toi punainen on upea myös! Löytyy valkoisena ja mustana kanssa, jos ei niin välitä näistä väreistä. Hinta-laatu -suhde ihan 10/10, nää maksaa 149€ siis. 

Sain Honor-paketin mukana Honorin Earbuds 2 Lite -nappikuulokkeet, ja nää on itse asiassa tosi yllättävän hyvä uusi tuttavuus nämäkin! Mä en oo oikeen hirveesti aina luottanut nappikuulokkeiden pysyvyyteen liikkeessä, mutta näissä on tosi hyvä istuvuus ainakin mun korvaan (joudun aina käyttää sitä pienintä kumirengasta, ettei paina, mut sit tippuu helposti pois) ja oon mielelläni käyttänyt näitä nyt lenkeillä. 

Vastamelukuulokkeet on ihan ykkösasia mun mielestä kotona työskentelyyn. Oli se sitten sitä pyykin lastaamista palaverin aikana tai lasten mökän vähentämistä keskittyäkseen, näille löytyy kyllä käyttöä! 

Älykello

Mulla on pääsääntöisessä käytössä Polar Ignite 2. Se on tosi hyvä, sillä se auttaa mua seuraamaan ajankäyttöä ja aktiivisuutta, mutta ennen kaikkea saan muistutukset eri asioista suoraan ranteeseeni. Tässä on hyvä ansa, jos ohjaa meilit ja muut tähän. Mä oon ohjannut tähän vain vapaa-ajan yhteydenotot ja jättänyt meilin laittamatta tähän kiinni. Omalla tavallaan se on siis enemmän vapaa-ajan laite, mutta samalla myös tärkeä työväline mulle. Nimittäin ajastetut muistutukset tauoista tulee tosiaan suoraan ranteeseeni värisemään, ja sitten pidän pienen breikin, nimittäin en oo ainakaan vielä keskinyt, miten kellolla voi torkuttaa. Mä nimittäin torkutan kaiken puhelimella. “Ihan just”. 

Tää on tosi tärkeä palanen tällä hetkellä mulle mun hyvinvoinnin tarkkailussa, sillä siihen ei tule työviestit lainkaan, mutta omaan hyvinvointiin liittyvät muistutukset tulee. Niinpä tämä on kädessä aamusta iltaan ja usein öisinkin. 

Mä huomaan myös sen, että on helppo kontrolloida omaa unen määrää ja laatua tämän avulla, ja hyvin nukutut yöunet takaa mulla ainakin paremmat työtehot. 

Tabletti – Nokia T20 4G

Meillä on ollut pojilla jo pidempään Huawein Mediapadi, joka on edelleen erittäin pätevä laite, vaikka on useamman vuoden vanha. Nyt saatiin kokeiluun tämä ihan uusi Nokian T20 pädi, ja vitsi miten hyvä laite tää onkaan! Mä päätin heti lunastaa tän omaksi meille, nimittäin on kyllä ihan superhyvä laite tähän hintaan! (269€)

Pädi, tai tabletti virallisemmin, on tosi mielipiteitä jakava laite. Mullakin. Toisaalta tuntuu pahalta tyrkätä lapselle pädi kasvojen eteen työpuhelun ajaksi, mutta toisaalta, en tiedä miten selviäisin ilman! Joo, piirrettyjä voi katsoa siltä ja se ei oo pitkällä tähtäimellä hirveen hyvä, MUTTA, mä väitän, että myös piirrettyjen valinta on isossa roolissa. Ei liian nopeaa ja värikästä, vaan opettavaa ja rauhallista. Ja ihan täydellä sydämellä pakko sanoa, että Elisa Viihde Viaplayn lasten tarjonta on ihan huikea! Ryhmä Haut katellaan telkkarista joka aamu aamupuuron kanssa, mutta siis täällä on lasten valikoimissa ihan hirveästi kaikkea! 

Pädin kultainen arvo tulee muuten ihan muissa asioissa kuin piirretyissä. eKirjat on yksi iso juttu, mutta ennen kaikkea pädi voi olla todella kehittävä ja opettavainen laite. Nimittäin, esim. Meillä 4-vuotisneuvolassa ainoaksi kehityskohteeksi nostettiin kynänkäyttö. Nohh, minä fiksuna tyttönä kerroin lapselle, että pädiä pitää käyttää kynällä! Pädin mukana ei tarvitse edes tulla kynää, kun näitä pehmopäisiä kyniähän saa ihan mistä vaan. 

Niinpä meillä isompi usein puuhailee pädillä juurikin jotain tämänkaltaista. Kirja-peli kynällä, missä pitää opetella kirjoittamaan? Kaksi viikkoa tätä ja hän oli huomattavasti taitavampi oman nimen kirjoittamisessa kynällä paperille. Ja kas, kun ote kynästä koko ajan vahvistuu (kivassa puuhassa), niin ykskaks piirtäminen kiinnostaa ihan eri tavalla!

Nykypäivänä on niiiiin paljon appeja, joissa on kehittävää sisältöä lapsille kirjainten ja numeroiden opettelusta kaikenlaiseen muuhun tekemiseen, että tää on kyllä supertärkeä väline niihin hetkiin kun äitin pitää tehdä töitä ja lapselle pitää keksiä jotain tekemistä. On myös paljon helpompi itsensä keskittyä, kun lapselle antaa pädin, eikä laita vaikka piirrettyjä telkkariin. Pieni hinta pienestä keskittymisrauhasta. Ja rehellisesti, mulla ei olisi koskaan riittänyt maltti opettaa lapselle kaikkia kirjaimia. Hän on oppinut ne kylvyn vaahtomuovi-kirjaimista ja pädiltä. 

Aikuisellekin tämä on mieluisa. eKirjojen lukeminen on musta paljon kivempi isommalta ruudulta kuin kännykältä, joten melko usein illalla käperryn lukemaan kirjaa pädiltä. Siinä ei ole linkattuna mitään someja, instagrameja, meilejä tai muita, joten sen kanssa saa olla täydessä rauhassa. 

Lisäapurit arkeen

Pieniä lisäapureita arkeeni on oikeastaan kolmea sorttia. Valvontakamera sisälle kotiin, kantavampi nettiyhteys ja laturi, johon saa monta laitetta kerralla. 

Samsungin 3-in-1 -laturi on loistava sellaiselle, jolla on käytössä useampi Qi-lataukseen sopiva laite! Saa puhelimen, kuulokkeet ja älykellon halutessaan latautumaan samaan aikaan! Mulla on AINA laturit hukassa, joten tämän hommasin nyt mun työpöydälle pysymään kiinteästi siinä, enkä siirrä sitä muualle.

Qi-yhteensopivat laitteet saa tähän latautumaan vaikka kolme kerrallaan, joten ihan kaikkiin kelloihin tai kuulokkeisiin tämä ei käy, mutta monissa on nykypäivänä langaton lataus.

Mulla lisäksi kaikki laitteet on USB-C -laturilla, joten ne kaikki saa ladattua tarvittaessa läppärin laturilla. Ei oo jatkuvasti laturit väärässä paikassa kun yksi on sijoitettu työpöydälle ja toinen sohvan taakse ja kaikkiin laitteisiin menee sama piuha tarvittaessa.

Valvontakamera-kuvia oottekin nähneet usein mun Instassa. Lasten huoneissa on kamerat. Ei tarvii jatkuvasti singahtaa sinne toteamaan, että jaha, leikkivät kiltisti. Voi vaikka tehdä ruokaa ja näytöltä nähdä, että jep, kiltisti ovat. Ihan vauva-aikana mulle hyvä valvontakamera lapsen nukkarissa helpotti työntekoa. Ei tarvinnut joka äännähdyksellä kipittää sinne, vaan näki hyvin töidenkin ääreltä, mikä meno. 

Vaihdettiin tosiaan Elisa Talokuitu Pro:hon tuossa vähän aikaa sitten ja onhan tää mielettömän kätevää, kun nettiyhteys ei katkea pihalla tai kauimmaisessa kulmassa taloa. Noita wifi-laitteita löytyy siis jokaiseen kotiin, vaikka ei olisi Talokuitua ja ne saavat nettiyhteyden toimimaan tasaisemmin monessakin tilassa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan, koska mä en ees tiennyt tällaisten olemassaolosta ennen kuin bongasin kaverin kotona. 

Go digiless

Aina välillä mä huomaan, että parhaiten pääsee pois työmoodista menemällä vanhanaikaisesti digittömänä. Ei uutisia nähtävissä, ei viestejä, ei meilejä, ei puheluita. Ei mitään. Kirja. Muistivihko. Kynä. That’s it! Saa vähän mielenrauhaa. 

Mutta, oon myös huomannut hyvin tärkeäksi tehdä kahta eri to do -listaa. Työasioiden ja kodin asioiden muistilistaa. Kodin asiat pidän muistivihkossa, työasiat kalenterissa, joka päivittyy pöytäkoneelle ja työpuhelimeen. Kalenterissani on värikoosi työasioille, lasten asioille, ja vaikka mille. Värejä on monta eri ja tiedän aina mitä milloinkin on nopealla vilkaisulla kalenteriini. Läppärilläni olen täppännyt pois näkyvistä työasiat, pöytäkoneella taas näkyy kaikki. Vapaa-aika vaikuttaa töiden suunnitteluun, mutta töiden ei saisi antaa vaikuttaa vapaa-aikaan. Näin mä ajattelen. 

Siinä mun vinkkejä!

Kaikki laitevinkit löydätte keskitetysti TÄÄLTÄ.

Teidän vinkkeinä oli suuressa enemmistössä tehtävälistat ja tauottaminen, jotka on itselläkin selkeästi sellaisia, missä pitäisi panostaa enemmän. 

Tuliko tästä jotain hyviä uusia ideoita tai ajatuksia? Ja hei, jakakaa vielä ajatuksia, jos teille tulee sellaisia! 

Uusi puhelin, uusi innostus

Kaupallinen yhteistyö: Elisa

It’s been a while, mutta nyt olisi pitkästä aikaa puhelinasiaa! Mä muistan kuinka aikanaan, olikohan kuusi vai seitsemän vuotta takaperin tapasin silloisen Huawein markkinointipäällikön ja aloitin yhteistyön kyseisen puhelinmerkin kanssa. Siitä asti olenkin ollut monta vuotta Huawei-tyttö. Yhteistyön aikana tutustuin myös Honorin puhelin-tuotteisiin, mutta mun puhelinmerkkinä pysyi vuosia Huawei. Nyt COVIDin ja muidenkin syiden vuoksi Huaweilta ei ole tullut Suomen markkinoille hetkeen mielenkiintoisia puhelinmalleja ja olinkin kesällä tilanteessa, jossa tarvitsin ehdottomasti toisen pätevän puhelimen Huawein rinnalle, mutten osannut yhtään valita, minkä puhelimen ottaisin. 

Päädyin pitkän harkinnan, kokeilun ja tuntikausien nettivertailun jälkeen siihen, että ostin Elisalta Samsungin Galaxy S21 5G Ultran. Tämä oli itse asiassa jo ennen kuin päädyimme Elisan kanssa yhteistyöhön, joten kokemukseni kaikkineen on kuin keltä tahansa kuluttajalta. Olen ollut puhelimeen tyytyväinen, mutta sain nyt mahdollisuuden kokeilla Honorin uutta lippulaivapuhelinta, ja se oli tietenkin hurjan mielenkiintoinen mahdollisuus! Honor on kuulunut ennen Huaweille, mutta tänä vuonna se on irtautunut omaksi yritykseksi ja on julkaissut ensimmäisenä itsenäisenä puhelinmallina Honor 50 5G -puhelimen, joka eilen lanseerattiin Suomessa! Mä sain puhelimen hyppysiini jo ennen lanseerausta ja olen päässyt kokeilemaan puhelinta erittin suurella mielenkiinnolla. 

Nyt kun Elisalla on tästä käynnissä ennakkomyynti, haluan kertoa tästä ennen 15.11. myyntiin tuloa, sillä ennakkoon ostajat saavat Elisalla puhelimen mukaan HONOR Earbuds 2 Lite -kuulokkeet kaupan päälle. Kuulokkeissa on aktiivinen melunvaimennus ja kohinanvaimennus äänipuheluissa, ja niiden arvo on 79 €, joten ihan superhyvä lisä, jos on muutenkin hankkimassa puhelimen! Mä ostin aikanaan Samsungin Elisalta mm. sen takia, että puhelimessa pystyi helposti jakamaan maksun puhelinlaskulle, nimittäin Elisalla on ihan OIKEASTI kuluton ja koroton mahdollisuus maksaa erissä. Kun ostat 100 €:n arvoisen tuotteen, maksat siitä 100€, etkä yhtään enempää, maksoit sen sitten kerralla tai 12kk, 24kk tai 36 kk aikana. Ja vaikka ensin valitsisit pidemmän maksuajan, voi milloin vaan maksaa kaiken kerralla pois. Tekee hankinnoista oikeasti helpompia, jos tulee ykskaks tarve vaikkapa puhelimelle tai tietokoneelle.

Yksi syy, miksi Elisalta itsekin puhelimen tilasin ja miksi suosittelen Elisaa nytkin, on Elisan pidennetty takuu puhelimille. Tässä Honor 50 5G:ssa kuten monessa muussakin tuotteessa on nimittäin valmistajan myöntämä 24 kk takuu, mutta jos ostaa puhelimen Elisalta, takuuta onkin 36 kk, ja Elisa Takuu tulee automaattisesti, jos on Elisan puhelinliittymä (ei Prepaid), Mobiililaajakaistaliittymä, kodin kiinteä laajakaista (esim. meidän Talokuitu Pro) tai Elisa Viihde. Honorit voi myös huoltaa Fonumeissa, joten jos jotain tapahtuu, puhelimen voi huoltaa joko Fonumilla tai sitten Elisan myymälän kautta. Mulle toi yhden lisävuoden takuu oli ehdottomasti turva, jonka koin 1500€ hankinnassa erittäin isoksi lisäksi! 

Mutta niin, itse puhelimeen ja miksi se kannattaisi hankkia?

Mulle tässä on hyvin kiinnostavaa Huawei-tausta, sillä koko Huawei-aikani olin puhelimiini erittäin tyytyväinen. Sen varmasti huomasitte tekin 🙂 Nyt kun Honor julkaisi tämän uuden mallin, mua kiinnosti sen tuomat mahdollisuudet, sillä olen kaivannut Huaweistani tiettyjä aspekteja! Vaikka Honor onkin täysin itsenäinen yritys, on sillä pitkä historia Huawein kanssa, ja sanoisin, että mua kiinnosti tässä ehdottomasti tämä Huawein legacy. 

Nyt täytyy kuitenkin heti alkuun muistuttaa tärkeästä pointista. Meillä kaikilla on erittäin erilainen tarve puhelimille ja kiinnostuksen kohteet niiden tarjoamissa mahdollisuuksissa. Toinen pelaa puhelimella paljon, toinen käyttää Lightroomia ja kameraa ja kolmas tarvitsee perusluotettavan puhelimen. Sikäli siis on mun mielestä ihan hölmöä ostaa puhelin, joka ei ole jokaisen omien tarpeiden mukainen. Mun äiti tai vaikka mieheni, tarvitsee aivan erilaisen puhelimen kuin minä, ja siksi en ole lähtenyt vertailemaan (ainakaan kauheasti) nyt puhelinta muihin, vaan kerron siitä omanaan. Nimittäin mun Samsungin hinta on 1499€ ja se on markkinoiden hintavammasta päästä puhelimia. Toisaalta uusi Honor 50 5G kuuluu keskihintaisiin puhelimiin, ja sen hinta on 499€-599€ muistin määrästä riippuen. Ja tässä 1000 € hintaluokassa on tietenkin eroja, mutta toisaalta jollekin käyttäjälle ne erot voivat olla lähes huomaamattomat, jos ei tarvitse sitä korkeimman hintaluokan puhelinta. 

Ja Honor 50 5G palvelee kyllä hintaluokkaansa nähdä ERINOMAISESTI. Eilen oli hauska nähdä positiivisen järkyttyneitä ilmeitä kun hinnat kerrottiin, nimittäin mun ilme oli varmaan samanlainen. En oikeastaan voinut uskoa, kuinka edullinen puhelin on! 

Jos puhelimen tarkat speksit kiinnostaa, kannattaa ne tsekata vaikkapa täältä kohdassa Tarkemmat tiedot. Mä en oo koskaan ollut tunnettu siitä, että ymmärtäisin hertzejä tai milliampeereja, vaan haluan kertoa puhelimistani käytännön tasolla. Siitä lähtökohdasta, missä itse käytän laitteitani. Mä käytän puhelinta niin, että mulle tärkeimmäksi siinä tulee aina: 1) Suorituskyky, eli laitteen pitää pysyä mun erittäin nopeassa vauhdissa ja pystyä pyörittämään erittäin painavaa Lightroomia ilman ongelmia ja hidasteluja. 2) Akun on kestettävä ja ladattava nopeasti! Mä en siedä sitä, että akku loppuu eikä mulla oo aikaa odotella latautumista. Mä tarvitsen nopean latauksen ja puhelimen, jota ei tarvitse ladata kesken päivän, vaikka käyttäisi mitä ohjelmia siinä. Ja sitten tietenkin 3) kameran on oltava mun tarpeisiin sopiva ja siinä mulla still-kuvat on olennaisempia kuin videot, mutta myös videoiden on tarjottava mulle laadukkaita videoita niin työtilanteissa kuin perhearjessa. 

Nyt kun mulla on työpuhelimena Samsungini, Honor 50 5G kiinnosti nimenomaan vapaa-ajan puhelimella, ja nämä kolme asiaa prioriteettina. 

Puhelin oli heti ensikosketukselta erittäin mielenkiintoinen, sillä se oli niin älyttömän kevyt!! 227 grammaa painava Samsungini tuntui ykskaks todella painavalta, sillä Honor 50 5G painaa vian 175 grammaa ja sen tuntee kyllä heti kädessä! Puhelimen muotoilu ja kameroiden sijoittelu oli myös erittäin mieluisa heti ensikäsittelystä, sillä puhelin on todella ihanasti tasapainotettu ja on erittäin mukava yhdellä kädellä käyttää. Jos joku miinus on sanottava mun Samsungista, niin nuo kamerat on painotettu liian selkeästi tuohon kulmaan ulkonevalla levyllä, jolloin puhelin on tosi etukenoinen ilman kuorta tasapainottamassa sitä kädessäni. Ja kuorihan tuo lisäpainoa merkittävästi, varsinkin sellainen kuori, joka tuohon sopii. Ensi-ihastumiseni Honor 50 5G:n kohdalla olikin nimenomaan tässä sen ulkomuodossa. 

Pyöristetty näyttö on kaunis ja kirkas, toistaa upeasti kuvat. Puhelin on kädessä napakka, mutta kevyt. Kamerat eivät paina puhelinta mihinkään suuntaan, ja yksikätisyys toteutuu hyvin. Puhelimessa on Huawein käyttäjille tutut ihanat puolet! Rystysnapautuksin toimivat kuvakaappaukset ja helppokäyttöisyystoiminnoin tapahtuvat ohjaukset swaippaamalla tekee arjesta helpompaa, kun ei tarvii osua tietyille napeille. Sormenjälki lukee nopeasti, kasvojentunnistus älyttömän nopea, myös himmeässä valossa. 

Pienestä painostaan huolimatta puhelimessa on pätevä akku. 4300 mAh akku on samankokoinen kuin uusimmassa iPhonessa, mutta Honor 50 5G:ssa on 66W superlataus, eli omalla laturillaan ladattuna, puhelin latautuu 70% asti 20 minuutissa. Ja tämä ihan oikeasti toteutuu! Ja mikä parasta, puhelimen mukana tulee oma laturi! Kuulostaa ehkä hassulta, mutta monissa puhelinmalleissa ei nykypäivänä tule laturia mukana, vaan se pitää ostaa erikseen. Mä esim. luulin, että mun Samsungin voisi ladata niillä samoilla USB-johdoilla kuin mitä meillä on monta kotona Huawein latureita, mutta ehei, sepä ei pikaladannut niillä, vaan piti ostaa erikseen vielä pikalataukseen sopiva laturi. Tässä se tuli mukana, samaten kuin kuulokkeet ja takakuori. Ohut, läpinäkyvä suojus olikin erittäin kiva lisä, nimittäin puhelin on kivasti suojattu, mutta sen kauneus näkyy edelleen tuosta ja samalla puhelin ei paina vieläkään juuri mitään! 

Mitä tulee kameraan, niin en voi sanoa, että kamera pärjäisi aivan täysin kalleimpien puhelinten hintaluokkien kameroille, mutta ero on yllättävän vähäinen. Varsinkin kun vertaillessani mun toiseen puhelimeen on pidettävä mielessä, että sillä on ollut aikaa oppia, ja tämä on vielä ihan uusi minulle! Takakamerat on erittäin pätevät! Niillä saa erittäin kivoja kuvia monenlaisessa valossa ja niissä on tosi hyvä tarkkuus! Kameroita on takana neljä, eli 108 MP (f1.9) pääkamera, sekä laajakulma ultralaajakulmalla, makro ja syvyyskamera. Etukamerana on 32 MP:n (f/2.2) kamera (vrt. Samsungini 40 MP).  Tässä on mahdollisuus laajakuva-selfieen ja bokehiin selfiessä, minkä saa helposti päälle ja pois kuvatessa. 

Mulle tää puhelin jää ehdottomasti vapaa-ajan puhelimekseni ja uskon, että tullaan kameran kanssa erittäin hyvin toimeen! Tykkään tosi aidosta värien toistamisesta, eli kamera ei ylikyllästä ja PRO-toiminnolla kuvaamisessa saa säädettyä siitä lähes järkkärin kaltaisen kuvamahdollisuuden, jonka voi sitten jälkikäsitellä Lightroomissa. Tykkään siitä, että värit toistuvat aitona, ja kuvan terävyys ei kärsi sielläkään, mikä ei ole tarkennuksen keskellä! 

Video-ominaisuudet tässä on ihan mahtavat! Ensinnäkin video itsessään on jo hyvin laadukas ja siinä toistuu värit todella aidosti. Esittelen näitä tarkemmin Instagramissani, mutta keron tässä muutaman tärkeimmän 🙂 Tuo multi-video -ominaisuus on ihan mahtava! Ensinnäkin kahden eri kuvatarkkuuden kuvaaminen on ihan superkiva, mutta tuo picture in picture -kamera se kiva onkin! Just jos vaikka haluan videoida teille vaikkapa mahtavan sieniniityn metsässä ja samalla näkyä itse kuvassa, niin eipä hei tarvii käännellä puhelinta! 🙂 

Ja ahhhhh mikä onni! Tässä on ihan mieletön kuvausmahdollisuus videoilla, jolla saa säästettyä itseltään video-editointia pois vaikka kuinka! Ja jep, mä vihaan editoita videoita, siksi multa ei koskaan tuu reelsejä, ja siksi tää on niiiiiin paras! Nimittäin, videota kuvatessa voit vaihtaa videotyyppiä kesken kaiken ilman tauottamista tai katkaisemista ja se käy tosi kätevästi swaippaamalla vaan ylöspäin ja valitsemalla oikean videon. Eli esimerkiksi jos kuvaan meikkivideota, voin ensin kuvata kahta videota samanaikaisesti (lähikuvaa vaikkapa silmämeikistä ja kokonaiskuvaa kasvoista), sitten voin vaihtaa kesken kaiken vaikka kokonaiskuvaksi ja nopeuttaa sitä vaikka 4-kertaiseksi nopeudeksi siksi aikaa kun levitän vaikkapa meikkivoidetta!) Ei tarvitse jälkeenpäin yhdistellä palasia, vaan koko videon voi kuvata kokonaisuutena, jossa ei tarvitse keskeyttää sitä tekemistä ja sitten palata siihen uudelleen. Kesken videon voi vaihtaa vaikka siihen kuva-kuvassa toimintoon, jossa voi kuvata vaikka kokonaiskuvaa ja sen keskellä pienemmässä ruudussa vaikka jotain yksityiskohtaa zoomaten tai itseään, ja sitten voi palata taas kuvaamiseen ilman sitä pikkukuvaa. Ihan superkiva tehdä tällä videoita! Odotettavissa siis hirveä kasa videoita lähiaikoina! 😀 

Voisin kirjoittaa tästä taas varmaan superpitkän romaanin, mutta kuten sanottua, jokaisella meillä on erilainen tarve puhelimelle. Siksi mä haluan korostaa, että jokaisen kannattaa tehdä se oma harkinta ja miettiä, tarvitseeko sen markkinoiden kalleimman mallin vai onko esimerkiksi keskihintaisissa puhelimissa omia tarkoituksiaan erittäin hyvin palveleva puhelin? Mä voin ainakin rehellisesti myöntää, että jos olisin nähnyt hinnan ennen puhelimen kokeilemista, niin olisin varmaan jo mielessäni hylännyt koko mallin. Eihän se voi olla tarpeeksi hyvä mun tarpeisiin? No kun voi! Ja säästää todella paljon rahaa, nimittäin edullisempi malli (499€) tarjoaa RAM-muistia 6 Gt ja tallennustilaa 128 Gt ja vuorostaan tuo 599€ maksava malli  RAM-muistia 8 Gt ja tallennustilaa 256 Gt. Mulla on tuo Emerald Green -värinen pienimuistisempi 499€ maksava malli ja pakko sanoa, ettei viikon tehokäytössä ole kertaakaan tökännyt esimerkiksi Lightroomia käyttäessä puhelin. 

Vertauksen vuoksi sanottakoot, että mun Samsungissa on 16 Gt RAMia, ja en huomaa käytössä eroa. Se ei tarkoita, etteikö eroa olisi! Vaan se tarkoittaa, että mun tarpeisiin tuolla ei ole suurta merkitystä, koska mä en käytä puhelinta sellaisessa käytössä, missä tuo etu ja ero korostuisi! 

Ja tämän takia mä suosittelen kaikille erittäin tarkkaa pohdintaa siitä, mitä puhelimelta oikeastaan tarvitsee ja missä hintaluokassa kannattaa sitä puhelinhankintaa silloin tehdä. Moni meistä tarvitsee myös vapaa-ajan puhelimilta eri asioita kuin työpuhelimilta, jos on kaksi eri puhelinta käytössä. Mulle kaksi eri puhelinta on valinta, jolla haluan tehdä tilaa vapaa-ajan ja työajan erottamiseksi selkeämmin. 

Elisalta Honor 50 5G saa tosiaan jopa 36 kk korottamalla ja kuluttomalla maksuajalla, jolloin edullisempi malli on 13,86€/kk ja kalliimpi 16,62€/kk. Samsungini erämaksu vuorostaan on 41,08€/kk, eli tuohon väliin jää reilu 25€/kk käytettäväksi johonkin muuhun. Erotuksella saa jo melkein Elisa Kirjan sekä Elisa Viihde Viaplayn, jotka mulla on esim. molemmat käytössä. Joku varmasti tarvitsee premium-luokan puhelinta käyttöön, mutta musta tuntuu, että puhelinmarkkinoillakin on usein vallitsevana trendinä se, että pitää olla uusin ja kallein malli, vaikka erittäin hyviä puhelimia löytyy erittäin monessakin hintaluokassa. Kunhan vaan tiedostaa, mihin puhelintaan tarvitsee ja mihin sitä käyttää. Jos tämä tuntuu oikealta, kannattaa se ennakkotilata nyt ennen 14.11., jolloin mukaan tulee tosiaan nuo tosi näppärät (ja korvissa hyvin pysyvät!!) Honor -kuulokkeet 🙂 

Mä jatkan tän kokeilua ja fiilistelyä ja kertoilen lisää, sitä mukaa kun tulee mieleen puhelimeen tutustuessani 🙂 

Tuleeko jotain kysymyksiä mieleen?