Motivaation muutos

Olen miettinyt viime aikoina usein sitä, miten mun bloggaaminen on vähentynyt melko lailla samassa aikataulussa ADHD-diagnoosin jälkeen. Ensin olin kesälomalla ja en oikeastaan ikinä palannut sieltä. On ollut hurjan paljon ajatuksia siitä, mistä kaikesta haluan kirjoittaa, erilaisia kepeitä ja syviä aiheita. Ne on muistiossa listana otsikoita ja ajatuksia, mutta niiden toteutus on jäänyt. Jollakin tapaa ajattelin alkuun, että diagnoosi ei muuttanut minua, se vaan opetti käsittelemään monia asioita eri näkökulmasta, mutta kyllä se on muuttanut. Monellakin tapaa. Ja sitä kautta suhtautumista tosi tosi moneen asiaan. Ja valitettavasti blogi on ollut yksi näistä asioista, vaikka olenkin ajatellut sen johtuvan oikeastaan vaan siitä, että aikaa ei ole. Toisaalta on ollut aikaa aloittaa uutta liiketoimintaa ja tehdä tosi kivoja projekteja, jotka eivät ole olleet blogissa millään lailla esillä, joten ei se ihan ajanpuuttella selity pelkästään. Enemmän kyse on siitä, kuinka itse miellään eri mediat tällä hetkellä. Instagram on toisaalta hyvin kaupallinen, mutta toisaalta hyvin matalan kynnyksen media, johon voi julkaista puhelimella samalla kun on nukkuva lapsi sylissä. Toisaalta se on myös jotenkin positiivisempi ympäristö. Vaikka saan paljon enemmän kommentteja ja viestejä Instassa, ne ovat tosi harvoin negatiivisia tai törkeitä, siinä missä blogiin niitä tulee tosi paljon korkeemmalla prosentilla kommenttien muodossa.

Samalla kuitenkin blogikulttuurissa on yleisesti ottaen ollut hyvin vahvaa siirtymistä Instagramin DM-viesteihin ja se on ollut tavallaan ihanaa, koska siellä saa kasvot ihmiselle ja suoran vuorovaikutuksen! Ja kyllä mä ainakin huomaan aktiiviset ja muistan heidät! Joka kerta kun joku painaa sydäntä tai muuta emojia storyyn, tulee auki koko sen saman seuraajan historia ja aktiiviset seuraajat jää mieleen. Instagram aikanaan tappoi mun Facebook-aktiviteetin ja omalla tavallaan se on ehkä myös vaikuttanut samalla tapaa blogiin, ainakin jossakin määrin. Toisaalta IG on tylsä alusta, kun storyt poistuvat vuorokauden päästä ja feediin taas ei saa kirjoitettua kovin pitkästi. Storyissa kommunikaatio on 1-1, suoraa viestittelyä jonkun kanssa ja kun se tapahtuu puhelimella, ei jaksa naputella useampaa kymmentä tai jopa sataa pidempää viestiä. Samaan aikaan aika moni kommentoi myös blogikirjoituksia sinne DM-osastoon, mikä syö ennestään tämän aktiivisuutta, mutta samalla antaa lisää kasvoja keskustelukumppaneille.

Oon puhunut avoimesti paljon ADHD-hoidon, lääkityksen ja terapian, vaikutuksesta arkeeni, ja koen sen pelkästään positiivisena muutoksena. Mutta toisaalta, on siinä omat negatiiviset puolensa, jos niitä haluaa niin ajatella. Esiemrkiksi taloudellinen motivaatio on aika hukassa ajoittain. Vielä keväällä tiesin aika hyvin seuraavan kuun myynnit ja sitä seuraavan ja osasin suunnitella asioita pidemmälle sen puolesta ja mulla oli selkeät päämäärät taloudellisesti. Nyt katson välillä kollegoiden menestymisporhallusta ja nostan hattua, mutta huomaan, että en inspiroidu numeroista. En mä nyt missään nimessä voi sanoa olevani vielä lähelläkään “vähempään tyytyjää”siinä mielessä, että taloudellinen menestys ei motivoisi mua ajatuksena, vaan enemmänkin se ajatus menee nykypäivänä sitä ekaa impulssia pidemmälle. Jos ennen rahalliset tavoitteet on olleet sellaisia nollasta sataan ajatuksia, joita on lähtenyt toteuttamaan, niin nyt ne on paljon laveammin pohdittuja. En enää ajattele “hei mäki voisin tehdä näin ja näin!” ja paina menemään, vaan mietin, että “jos mä tekisin näin ja näin, niin mä voisin saavuttaa sitä ja tätä, mutta se ois pois tästä ja tästä” ja ylipäätään ajatuksen kulku on siinä mielessä “hitaampi”, että prosessoin asioita vähän monipuolisemmin. Niin kuin Monopolyssa, jokainen ajatus ei enää ole sellainen “Mene suoraan vankilaan(mihin tahansa), kulkematta lähtöruudun kautta” vaan meen vähän kiertotietä. Monopolyssa siitä sai leikkirahaa, tässä uudentyyppisessä ajattelussani siitä saa ehkä vähän järkevämmin pohditut valinnat arkeen ja elämään. “Olishan se kiva, mutta tämä ja tämä ja tuo asia vaikuttaa, eli enpä mä oikeestaan ees halua sitä ja tätä tehdä niin ja näin”.

Tää pätee vähän kaikkeen, mutta kun lueskelin esim. ADHD-lääkityksen mahdollisia haittavaikutuksia, kiinnitin huomiotani siihen, että lääkkeiden pidempiaikainen käyttö voi aiheuttaa muutoksia motivaatioon; yleensä positiviisia, mutta myös negatiivisia. “…actually work by directing the brain to fix its attention on the benefits, rather than the costs, of completing difficult tasks.” Tuo lause osui silmääni. Ja se ehkä kuvastaa paljon sitä muutosta, mikä mussa on ollut viime aikoina. Tietyllä tapaa esim. bloggaamisessa oon pidempään ajatellut, että harva kirjoitustahti aiheuttaa pettymyksen mun ihanissa seuraajissa tai saatoin kiireisen päivän aikana monta kertaa ajatella, että mun “pitäisi” postata. Nyt se on jotenkin poistunut kokonaan. Osaan eri tavalla miettiä mun viikon tuntimäärän ja tasapainoilla eri tavalla oman hyvinvoinnin, perheen ja työvelvoitteiden sekä muiden asioiden välillä. Mä pystyn ihan eri tavalla nykyään päättää priorisoivani ajan perheeni kanssa ja olla siinä täysillä, ajattelematta sitä, mikä odottaa vielä tekemistä. Jäin itse asiassa pohtimaan tuota motivaatio-asiaa ja totesin, että mun motivaation määrä ei sinänsä ole eri. En koe, että olisin vähemmän motivoitunut asioissa, vaan ennemminkin mä koen, että mun motivaatio on muuttunut.

Jos katson taaksepäin vuosia elämästäni, voin monen asian kohdalla miettiä toimieni motivaatiota. Olenko halunnut toimia niin kuin minulta on odotettu, vai päinvastoin, vai onko mua motivoinut taloudellinen menestys, ulkopuolinen ihailu, sisäinen halu, oma intohimo vai joku muu asia? Vaikea sanoa, koska mun mielestä tuon jakaminen on keinotekoista. Voisin sanoa ihastuneeni neutraaleihin väreihin ja okraan tänä vuonna vaan koska nyt satuin ihastumaan, mutta todellisuudessa joku päätti jo pari vuotta sitten, että 2020 jengi pukee muksunsa rustiikkiseen tyyliin ja okraa myydään ku häkää niillekin, jotka ennen nimitti väriä sinapin väriseks. Olemme yhteiskuntamme tuotoksia. Olen varmasti kokenut tarvetta menestyä ja saada aikaan asioida ja mielellään myös mitattavia asioita, sen perusteella millainen lapsuus ja nuoruus minulla oli, mitä läheiseni ovat ihailleet ja mitä on ihailtu yhteiskunnallisesti. Jokaisella sukupolvella on haasteita mukautua uuteen aikaan, koska muutos on niin iso. Lama-ajan jälkeisessä kulutusyhteiskunnassa ja talouskasvua ihannoivassa maailmassa kasvanut lapsi ei välttämättä pääse ihan yhtä nopeasti kiinni ekologisempaan ajatusmalliin kuin sellainen, joka ei kokenut tietynlaista menneisyyttä. Jälkiviisaana asioiden tarkastelu jälkikäteen antaa paljon laajemman ymmärryksen menneestä hetkestä, vaikka turhaa onkin. Tai ei ehkä täysin, ehkä siitä oppii vähän kuitenkin tulevaankin.

Mä tiedostan, että mua on ohjannut elämässäni paljon ulkopuolinen motivaatio. Toisaalta oon aina ollut se ihminen, joka on uskaltanut olla oma itsensä vaikka se ei aina olisi helppoa, mutta samalla ymmärrän, kuinka vahvasti mua on ajanut eteenpäin asiat, jotka eivät ole olleet lähtöisin minusta. Mun lapsuudessa mua verrattiin usein erääseen läheiseeni. Ei sinänsä edes omat vanhempani, mutta erinäiset ihmiset. Koin lapsena olleeni hieman ruma ankanpoikanen jalon joutsenen rinnalla. Olin kömpelö, höpöttävä poikatyttö, joka oli aina vähän liikaa, ja hän oli, no lähes täydellinen. Kun hain oikikseen, asenne oli se, etten todellakaan pääse kerrasta, kun se on niin vaikeaa. Muistan, että opiskelupaikan saamisessa mua ilahdutti ehkä jopa enemmän sellainen “näytinpäs!”-fiilis kuin ajatus siitä, että pääsen opiskelemaan oikikseen. Pitkään pidin sellaista alaspainavaa ja väheksyvää ajattelua jotenkin motivoivana ja sain siitä draivia. Nyt kun mietin, ajatus tuntuu vieraalta. Jos joku hyväntahtoisesti ajattelee mahdollisia lopputulemia, joista yhdessä epäonnistun, otan ajatuksen vastaan mieluusti ja pidän sitä rikkautena. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka lähes tsemppaavat sitä, että epäonnistuisit. Kaikessa tai tietyssä elämän osa-alueessa. En oo keksinyt oikein muuta syytä tähän kuin ihmisten omat käsittelemättömät epävarmuudet, enkä oo asiaan sen enempää pureutunutkaan. Tällaiset ihmiset oon aika kovalla kädellä karsinut tai jättänyt kädenmitan päähän.

Mutta palatakseni siihen ulkoiseen motivaatioon. Bloggaamisessa se on tosi vahvasti läsnä arjessa. Ihmiset toivovat bloggaajille tosi paljon. Hyvää ja pahaa. Suoranaista epäonnistumista, että “oppisi” tai vaikka vapaaehtoisesti lapsettomalle äitiyttä, että ymmärtäisi miten nautinnollista äitiys on. Suurin osa näistä ajatuksista on usein oikeasti hyväntahtoisia. Olisinko ollut tyylikkäämpi ja kauniimpi, jos olisin vuosia käyttänyt välillä ponnaria tai pitänyt tukkaa suorana? Ehkä? Ainakin joidenkin silmissä? Halusinko pitää kiharana vai halusinko alkuun pitää kiharana ja sittemmin en halunnut muuttua muiden toiveiden pohjalta? Oliko ponnarittomuus jotain pientä kapinaa? En minä tiedä, mutta tässä on menty varmaan 12 vuotta bloggaajana niin, että vietän suurimman osan päivästäni ponnari tai nuttura päässä, mutta musta ponnarikuvien löytäminen on mainio haaste kelle tahansa. Ehkä kummallinen esimerkki, mutta olkoot. Mitä enemmän minulta on odotettu jotain, vaadittu jotain tai yritetty puskea mua johonkin suuntaan, sitä enemmän mä oon halunnut mennä toiseen suuntaan. Ja bloggaamisessahan sitä vetoa ja tunkua on koko ajan. 2008 bloggaaminen ja 2020 bloggaaminen on ihan eri eläin. Ei enää tiedä mistä voi sanoa mitään, ettei joku loukkaannu tai jotain korttia vedetä, minkä voisi tehdä paremmin. Nykypäivänä pitäisi olla kulutusvastainen, poliittisesti vain tiettyä mieltä, vihreä liberaali mielellään, ja maailmaa pitäisi katsoa tiettyjen (julkisesti) suosittujen mielipiteiden kautta. Jos ennen mun motivaatio oli olla oma itseni ja käydä kumnallista yhden naisen sotaa tätä ajatusta vastaan, niin nyt mun motivaatio on käyttää aikaani mielekkäämpään. Mun motivaatio tulla kuulluksi on vähentynyt ja sitä myötä myös bloggaamiseni. Ja itse asiassa mun tarve saada hyväksyntää yhtään keltään on ihan älyttömän pieni.

Tästä on yksi ihan konkreettinen esimerkki. I’m with Sanna -ilmiö Trendin kansikuvan jälkeen. Multa nimittäin kysyttiin pariinkin otteeseen Instagramista aiheesta. Oliko tietoinen vastalause minulta olla julkaisematta kuvaa tuossa haasteessa, eli enkö ole I’m with Sanna? Muutama näistä kysymyksistä oli suorastaan tuomitseva sitä kohtaan, että ottanut tuohon kantaa. En mitenkään julkisesti vastustanut tuota ilmiötä, vaan mulla oli omat ajatukseni ko. tilanteesta, niin itse jutun kuin sitä seuranneen porun puolesta, mutta aloitettuani postauksen aiheesta, päätin vaan jättää sen kirjoittamatta. Ei ollut motivaatiota. En jaksanut kirjoittaa kanssani jyrkästi eri mieltä oleville ja käydä vääntöä asiasta, enkä toisaalta jaksanut kirjoittaa asiaa ehkä kanssani samoin ajatteleville, koska mitä mä saisin siitä? Nimittäin mun motivaatio on hyvin sisäistä tällä hetkellä. Sen keskiössä on se, mitä mä haluan, vaikka kukaan muu ei sitä ymmärtäiskään enkä välttämättä minä itsekään, koska opitut mallit sanovat, että pitäisi tehdä toisin? Ja kun mietin mitä tahansa  postausaihetta, mietin kaikkia niitä puolia, jotka tulevat nousemaan esiin ja joilla minua ja ajatteluani ojennetaan. Ja melko usein totean, että aivan sama. Tätä ajattelua on ollut bloggaamiseni aikana ennenkin, mutta silloin saattoi välillä vaan esitellä huulipunia tai jotain muuta pinnallista ajatellen, että asia ei herätä mielensäpahoitusta kenessäkään.

Nykypäivänä kaikki herättää. Oli se kauramaito, huulipuna tai mikä tahansa muu. Ilmasto, muilla ei oo varaa, nyt on taloudellisesti rankkaa niin monilla, lapsettomuus jnejne. Vastakortit lentelee omassaki mielessä. Mun tekis mieli välillä pitää Instagram Live, jossa saisitte heittää postausaiheita, ja mä voisin heittää takaisin, miten minkä tahansa aiheen saa käännettyä negatiiviseks. En äkkiä usko, miten löydettäs joku sellainen, missä niin ei olis. Koska hyväntekeväisyydestäkin kirjoittaminen on väärin. Joko siinä kiillottaa omaa sädekehäänsä tai sitten sitäkin pitäisi tehdä paljon enemmän ja voi voi kun Chanel ja lapset ilman ruokaa. Btw, Chanel-laukut -teemainen negislive ois jo itsessään hauska, koska kyseinen kapistus on vedetty aivan jokaiseen asiaan, mitä vaan voi. Ehkä jos vertailisin eri sinisiä farkkuja, niin se menis vielä sellaisena, että se ei herättäisi tunteita. Eikun kyllä sekin herättäisi, koska mulla olis liikaa farkkuja. Ja jos kävisin vertailee niitä liikkeessä, niin olisi väärä liike. Ja joku pieni lapsi jossain on nekin farkut tehnyt, ja jos ei oo vaan kotimainen yrittäjä, niin sen lapsi on sitten mennyt liian nuorena hoitoon, kun se äiti ei voinut olla äiti vaan yrittäjä ja kun sillä naisella ei oliskaan lapsia, niin epäonnistunut olis, kun jotain pennikauppaa pyörittää, ku vois tehdä elämällään jotain fiksua, eli olla äiti…. Ja ja ja… 

Yrittäjyyden ja kotiäitiyden yhdistelmässä bloggaaminen on haastavaa sikäli, että aika on kortilla. Kotiäidin työaikana hoidan lapseni, mutta uusi työaika alkaa illalla kun lapset nukkuvat ja mulla olis aikaa tehdä töitä. Usein tää aika alkaa joskus 20 aikaan, jos miehen kotiintulon ja lasten nukkumaanmenon välissä halutaan tehdä asioita perheenä? Mihin sitten mahtuu se oma aika tai parisuhdeaika? Voin muuten kertoa ihan ilman mitään syyllisyyden tunnetta, että toissailtana mun oli tarkoitus jakaa asukuvia, mutta päädyin katsomaan miehen kainalossa Deppin uusinta leffaa. En koskenut kertaakaan puhelimeen, en harkinnut jonkin tylsän asian tekemistä samalla (kynsien viilaus, ohjelmistojen päivitys jne.) vaan keskytin ja nautin siitä leffasta. Eilen juttelin pitkään äitini kanssa. Takaraivossa ei jyskyttänyt tarve tehdä jotain muuta. Koska oikeasti, kotona töitä tehden on tosi vaikeaa välillä jakaa työaika ja muu aika. Eilen mulla oli aamupäivän aikana kolme kuvausasiakasta. 14.30 maissa iskin muistikortin koneeseen ja suuntasin leikkimään lasten kanssa, kun esikoisen päikkykaveri äitinsä kanssa oli käymässä. Ja sitten kello olikin jo melkein 19 ja totesin miehelle, että “apua, meni koko päivä ihan ohi, en oo tehny mitään duunijuttuja“. Mies naurahti ja seurasi kun mullakin selkeesti raksutti rattaat päässä, että kyllä vaan muuten tein. Ennen ajatus töistä olisi varjostanut leikkitreffejä tosi paljon, kun olisi koko ajan tullut mieleen, että pitää tehdä pitää tehdä ja illalla olisin istunut koneella puolitehoilla pitkään, sen sijaan, että olisin parantanut maailmaa äitini kanssa.

(“Ota nyt se kuva” -ilme)

Näin jälkiviisaana voin sanoa, että vuosia olin paikalla, mutten 100% läsnä. Päässä pyöri jatkuvasti asioita, mitä piti tehdä tai vähintään halusi tehdä. Blogi oli tosi paljon yksi niistä, kaikkien muiden ohella. En tiedä mistä oon saanut päähäni sellaisen ajatuksen, että mä haluan tuottaa postauksia päivittäin ja se oli vuosia mun tahti. Viime vuodet tahti on hiljentynyt, mutta oon silti pitänyt hyvänä tahtina 5 postausta viikossa, 3 sellaisena vähittäisvaatimuksena ja kaikki alle sen on ollut suunnilleen lomaa. Toki kaksi pientä lasta pitää aika monta lautasta ilmassa koko ajan, mutta muutos ajatusmaailmassa on erilainen kuin ajanpuute pelkästään. Tekemättömät asiat eivät pyöri kehää mielessäni. Prioriteetit ovat selkeämmin omissa ajatuksissani selvät ja on helpompi vetää linjanveto työajalle ja perheajalle ja kaikelle muulle. Itse asiassa, on vähän ku mulla olis ollu oman pääni sisällä aina sellainen pieni nalkuttava puoliso, joka muistuttelee joka kerta, että pitäis tehdä sitä sun tätä, ja sit ku tottuu siihen nalkuttajaan, niin unohtaa tehdä itse asian ilman jatkuvaa muistutusta. Ei se nalkuttaminen välttämättä saa asiaa aikaisemmin tapahtuvaksi, mutta ainakin pysyy mielessä. (Ja pilaa ne kivat hetket). Ja nyt kun oon jotenkin tosi 100 % läsnä muussa tekemisessä, ei tule välttämättä edes mieleen kirjoitella blogin puolelle. Ja huomaakin ykskaks, että muutama päivä on mennyt.

Jotenkin ennen mielsin bloggaamisen aina halusta kumpuavaksi. Halusin kirjoittaa. Sitten tuli ehkä sellainen vaihe, että se tuntui velvollisuudelta. Itseltä ja seuraajiltakin oletusten ja vaatimustenkin kautta. Kyllä työkseen bloggaavan ja siitä palkkaa saavan pitäisi tuottaa mielekästä sisältöä jatkuvalla syötöllä. Niin. Toisaalta mulla ei ole työntekijä-maista sopparia, joka kertoisi paljonko työaikaa mun tulisi käyttää palkkani eteen ja mun taloudellinen tilanne on riippuvainen omasta työnteosta hyvin suoraan eli jos en tee töitä, en saa rahaa. Jos taas koen saavani tarpeeksi rahaa, teen sitten varmaan tarpeeksi töitä? Se, että joku muu tekee enemmän ja saa vähemmän, ei sinänsä tarkoita, että mun pitäisi tehdä enemmän tunteja tai laskuttaa vähemmän. Silti pitkään koin, että mun pitää tehdä määrä X asioita ja nyt mä lähden oikeastaan aina siitä lähtökohdasta, että mitkä on välttämättömät prioriteetit ja seuraavaksi mietin, mitä mä haluan tehdä. Niinku nyt. Kun halusin tulla kirjoittamaan tästä asusta ja päädyin kirjoittamaan paatoksen kaikesta muusta. Mut tulipahan mieleeni. Ihan siksi, että olisin halunnut heti alkuun pahoitella hidasta postaustahtia. En mä edes tiedä miksi. En koe syyllisyyttä, miksi siis pahoittelisin asiaa. Olen priorisoinut muut työt ja perheen bloggaamisen edelle tälläKIN viikolla. Olen joutunut kaksi viikkoa putkeen muuttamaan kaikki suunnitelmat yllättävien altistus/koronatesti-odottelu -päivien vuoksi ja se on verottanut omansa mun ajassa, jonka voin käyttää tähän. Mutta silti mä jotenkin edelleen ajelehdin siinä kummallisessa välitilassa. Toisaalta koen sisällöntuottamisen velvollisuudeksi, miellyttäväksi sellaiseksi, jota minulta odotetaan. Tiedän tuottavani iloa monille ja haluan tuottaa senkin takia sisältöä. Se tuottaa myös minulle iloa. Eli se ei tunnu siis kuitenkaan velvollisuudelle. Ehkä kaikissa viihteen ja luovan työn tekemisissä on tällaista? Mieluisan työn tekemisen sietämätön vaikeus? Haluaisin mutten ehdi, mutta ehtisin kyllä jos oikeasti haluaisin, mutta koska haluan myös muuta.

(Kiitti rakas ku kerroit, että tää hameen vyötärönauha on noussu…)

Jollain tavoin ennen oli helpompaa. Elämässä oli vähemmän. Vaikka samalla tämä hetki tuntuu siltä, ettei ole kerrottavaa. Täällä mä oon mammaillut viikon, ottanut kuvausasiakkaita, käsitellyt kuvia, lähetellyt laskuja ja suunnitellut joulukuun töitä. Hoitanut lapsia, tehnyt tylsää ruokaa ja iloinnut uusien lempitrikoiden löytymistä. (Kaksi taskua trikoissa, vetskarilla!! :D) Mut silti elämässä on jotenkin enemmän. Viikon riemuhetki? Raivasin kuraeteisen, joka on ollut sotkussa jo varmaan puoli vuotta. Viikon ahdistushetki? Soitin äidilleni pienessä meltdownissa ja ilmoitin, että perkele voinko tuoda kakarat sinne pariks yöks, mun on pakko nukkua ja mä haluan olla yksin kotona, mä en oo ollut kolmeen vuoteen kotona, mä haluan vaan olla täällä kotona, mä tuon nää ja jätän ja tuun kotiin, sopiiko, sano millon sopii?!!?!? ja seuraavana päivänä noi kaikki lähti anoppilaan kolmeks tunniks ja mä ilmotin äidilleni, että eikun tuu sittenki sä kylään, kun en mä halua olla näistä erossa. Välillä mietin, että oon liian vanha tähän. It’s a young woman’s game. Mun elämä on trikoita, lapsiahdistuksia, puhkeavia poskihampaita (ei onneks omia sentään), päikkykavereita, leikkitreffejä, leikkipuistoja ja aina välillä jotain muuta. Mut toisaalta, mitä tossa saan teiltä viestejä, niin… Niin on teidänkin! Ehkä mä voisin siis vaan päivittää mun ajatukset tälle vuosikymmenykselle. Mulla ei oo a) aikaa tai b) asiaa tänne yhtä usein kuin ennen, mutta on teilläkin elämässä niin paljon kaikkea, että ei teillekään ehdi tulla niin nopeesti ikävä.

Mut niin se asu… Siitä oli tuhat samanlaista kuvaa, missä se asu ei ees näy fiksusti. Koska ollaan molemmat mieheni kanssa jo niin ruosteessa kuvaamisen suhteen. Joka helkkarin päivä mä uhoan, että mä haluan sellaiset aidot kuvat, missä mulla on trikoot ja koti paita ja joka ikinen kerta isken kameran miehelle käteen vaan silloin, kun oon jopa pukenut jotain muutakin.Tällä kertaa en sentään juuri harjannut hiuksia, eli melkein puoli pistettä tästä suorituksesta. Kerran oli ihan oikea asiakastapaaminen ei-etänä, vierailu kodin ulkopuolella muutakin kuin muksujen kanssa. Puin kivat vaatteet. Paita repsottaa, hame on rytyssä ja hameen vyötärönauha on noussut. Mut hei, tältä mä varmaan oikeesti ajoittain näytän. Lähikaupan myyjät tokikaan ei tunnistaisi ilman tohveleita ja verkkareita todennäköisesti näistäkään asioista huolimatta.

       

Tuntuu melkein nostalgiselta tehdä tämä, mutta…

LICHI hame
LICHI paita
ZARA takki
LOUIS VUITTON laukku
BIANCA DI saappaat

Olin Instagram-mainoksen uhri, ja testasin LICHIn tuotteita, jotka olikin ihan nappikokoisia ja ihananlaatuisia. Jos kerran kuussa laittaa asukuvia niin eiks oo kiva, että ne on asusta, joka näytti 200 % kivemmalta livenä ku näissä kuvissa, joissa se näyttää tasapaksun leventävältä? No anyway. Tulipahan avauduttua tässä asukuvien verukkeella 🙂

Mitäs te tykkäätte tästä? 

Lokakuun asuja 2013-2020

Voi apua, tuli ihan järjetön tarve päästä selaamaan vanhoja asujani, kun näin ainakin Elisa Taskulan pohtivan oman tyylinsä muuttumista aikojen saatossa. Oma tyylini on tällä hetkellä nimittäin ihan sillisalaattia. On vaatteita, joihin haluaisin pukeutua. Haluaisin ajatella, että se kyseinen tyyli on ihan elegantti, klassinen, ehkä vähän näyttäväkin, mutta ennen kaikkea sellainen tyylikäs ja yhdistelty. Sitten on se tyyli, johon mä oikeesti useimmiten pukeudun. Siihen kuuluu hienosti se, että eilenkin kävelin Partioaittaa ympäri myyjän kanssa etsimässä just tietynlaisia vuorattuja trikoita. Että että. Mun viiden vuoden takainen “leggings are not pants, cover your ass”-mantra on ottanut sikäli osumaa, jos treenihousut lasketaan leggareiks. Voisin elää mun Adidaksen Alphaskin-trikoissa, joissa on taskupaikka puhelimelle / lompakolle / tutille ja vaan vaihtaa yläosaa. Surullista, mutta välillä tällä hetkellä realiteetti. Niiden kanssa on yleensä maiharit ja joku yläosa, mutta korkkarit on vähän pölyyntyneet kaapissa. Ja tänää intoilin vuorattuja Timberlandeja (mun täytyy lakata piipahtamasta jossai eräilykaupoissa vaateostoksilla), ku ois “iisit katseenkestävät step-in kengät lasten kanssa”. Mutta en koe tätä kuitenkaan kriisinä. Joo, mutsilookissa mennään tukka likasena ja kengät säähän sopivana, mutta väliaikaista tää ehkä kuitenkin on? Ja oon mä tänäki vuonna pitäny useemmin nahkatakkia ku sadetakkia, eli ehkä mulla on vielä selviytymismahdollisuuksia? Ehkä.

No, aika näyttää, ja toisaalta en sinänsä stressaa mun mammatyyliä. Se on mulle vaan merkki siitä, että a) vietän aktiivista elämää lasteni kanssa, b) vietä paljon aikaa perheeni kanssa ja c) arvostan vaatteitani, enkä halua altistaa niitä hiekkalaatikossa möyräämiselle. Sinänsä hauskaa, että tällä hetkellä työjutuissakaan ei tarvii pukeutua. Suurin osa tapahtuu kotoa etänä ja kuvauksissa möyrään niistä samoissa trikoissa muiden lasten perässä tai maastossa aikuisia kuvaten. Että niin, ei tässä oo hirveesti syytä pukeutua. Aina välillä on ja sillon tuntuu välillä siltä, ettei ees osaa. Esim. viime viikolla ku käytiin miehen ja ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja oli hyvä syy pukea vähän nätimpää päälle 🙂

Mut niin, mites mä pukeuduin tähän aikaan vuodesta menneinä vuosina? Ootte yleensä tykännyt näistä ja pyytänyt näitä postauksia, joten täältä tulee 🙂

2013: 

Joko on ollut ihan helkkarin lämmin lokakuu, tai asukuvat on ollu vähän jälkijunassa. Väittäisin, että nää on syyskuun puolelta, mutta päätin, että otan vaan randomilla kuukauden mukaan kuvat ja julkaisen vaikka olis kuinka kamalia, joten näillä mennään. Tosta asusta ei löydy kaapista enää mitään. Paitsi noi korvikset, jotka on aina olleet rakkaat, mutta viime vuosina käyttänyt vähemmän, koska aina on joku pieni apina niitä repimässä. Mä en tiedä onks tässä asussa more is more (ihoa) vai less is more (kangasta), mutta no. En näkisi itseäni ihan tossa hamemitassa ja paljaassa navassa juuri nyt, mutta toisaalta tolla kropalla, niin mikä jottei. Vähän naurattaa, että ajattelin tuolloin, että kun on vähän mahaa. Eh. Toi tukka oli mulle vuosia niin mun juttu ja rakastin sitä silloin, mutta kiitos kaikki korkeimmat voimat, ollaan tultu pitkä tie tosta. Jos toi oli se “ei-keltainen”, niin mitähän se keltainen ois mahtanut olla?

En halua olla itselleni liian jyrkkä. Sopi siihen elämään, aikaan ja makuun, joten mitä sitä nyt dissaamaan 🙂 Mutta en pukisi enää noita, en laittaisi enää tukkaa noin.

Postaus täällä.

Tää taas on paljon enemmän mua. Ei, ei ollut ihan näin lämmintä lokakuussa, mutta tää on joku Singapore-asu, jonka julkaisin silloin. Noi farkut taitaa edelleen olla ja toi toppikin, mutta toppi on päätynyt siihen käyttöön mihin se kuuluukin, eli yövaatteisiin 😀 Sinänsä en näkisi ongelmaa pukea tota babydoll-toppia edelleen päälle, vaikka onkin alusvaate, mutta mutta. Sanotaanko nyt vaikka niin, että yläkerta on kokenut sen verran muutosta, että voisi näyttää vähemmän antavalle tuo nykypäivänä? 😀

Noi kengät mulla on edelleen ja on edelleen yhdet ehdottomista suosikeistani. Mutta tuo laukku! Pakko mennä penkomaan mun vaatehuonetta, toihan on ihana! Enhän oo myynyt sitä, enhän? (Koska mun elämään kahden lapsen kanssa sopii just clutch-mallinen laukku :D)

Postaus täällä.

No tämä sitten! Allekirjoitan tavallaan edelleen, mutta vähän on liikaa nahkaa mun makuuni tällä hetkellä. Nahkasaappaat ja nahkahousut lähinnä. Vaihtaisin saappaat mokkaisiin/mattaisiin tai nilkkureihin, niin ehkä sopis paremmin. Takki ja toppi löytyy edelleen, laukusta ei mitään hajua. Myyty tai pukeutumishuoneessa vetolaatikossa, jonne vois kurkkaa useamminkin. On tai ei ole. Täytyy tutkia.

Tääkään ei ehkä ihan arkisin mun asu vaan keikka-asu rokkikeikalle, ja oletettavasti peräti lokakuulta ihan oikeastikin, koska Lontoossa saattoi olla lokakuussa noin lämmin.

Postaus täällä.

2014: 

Tästä asusta on jäljellä paita ja turkiskauluri. En ihan itekään ymmärrä miks oon myynyt ton kietaisunahkatakin, mutta no, myöhäistä sitä on nyt miettiä. Noi aurinkolasit ei ollu ehkä ne sopivimmat mulle, muuten toi asu on ihan kiva, joskaan en välttämättä enää osaisi käyttää noin tummaa isoa maksihametta noin paksussa kankaassa.

Sinänsä yhdistelmä, jossa conssit hame ja kashmirpaita toimis mulle edelleen. Ei varsinaisesti mun tyyliä tämä asu enää, mutta en häpeäisi pukea päälle.

Postaus täällä.

2015: 

Tämä on ihan mua! Metsästin tota takkia aikanaan kissojen ja koirien kanssa, mutta möin tän myöhemmin, enkä itekään tajua miksi ja varmaan sen vuoksi ostin joku aika sit lähes samanlaisen. Tuo oli täydellinen. Noi saappaat on mulla edelleen kaapissa, mutten ymmärrä lainkaan, miten oon ikinä liikkunu noilla. Nyt kun laitan ne jalkaan, tekee kyllä pahaa ajatus kävellä noista yhtään pidempään. Kaunis korko, hirveä muotoilu. On mulla korkeampiakin, mutta noi on jotenki tiukat, jyrkät ja ei tue mistään. Mut niin kauniit! Ja mä oon nykyään liian mukavuudenhaluinen. Varmaan kramppais jalka, jos nyt koittaisin noilla kävellä. Tukanväri, meikki, vaatteet.. Näillä voisin lähteä ulos ovesta vaikka heti, jos noi kengät vaan millään tuntuis vähän kivemmalle 😀

Postaus täällä.

2016:

Oh dear God noi ripset. Ku otin pidennykset pois, näköjään tekoripset riistäyty käsistä koon suhteen. Huhhei. Onneks mennään vähän maltillisemmin nykypäivänä 😀 Oon tässä kuvassa raskaana ja superturvoksissa, mutta te ette tienny sitä sillon. Asussa ei sinänsä mitään vikaa, mutten ehkä enää pukis. En tiedä ei vaan iske mulle. Vois toimia astetta tummemmilla sukkahousuilla itse asiassa, tai en tiedä. Noi shortsit, laukku, saappaat ja takki on edelleen käytössä, mutta niin. Ihan kiva, ihan mua 2016, mutta ei mua 2020.

En oo muuten pitkään aikaan käyttänyt noita kenkiä. Pitäisi kokeilla ne jossai asussa tai laittaa myyntiin.

Postaus täällä.

2017:

Danten vauvavuotta elettiin ja nilkkurit oli mun lempiasia ja kashmir-neuleet. Ihan kiva asu tämäkin ja tähän voisin pukeutua nytkin sellaisenaan, mutta ei tää mitenkään säväytä. Arkinen ja varmasti lämmin. Toi takki täytyy kaivaa taas talveks esille, se on kätevä ja kiva lasten kanssa.

Tässä asussa näkyy muuten hyvin yks mun sellainen inho-juttu. En tykkää lyhyestä yläosasta ja matalista kengistä. Mulla on kroppaani nähden pitkät jalat, mutten välitä tosta miltä ne näyttää näin, kun katkeaa nilkasta ja sitten leveimmästä kohdasta pyllyn kohdalla, niin en tykkää. Nilkkurit yhdessä anorakin kanssa näyttää heti paremmalta kuin neuleen kanssa, mutta tykkäisin tossa enemmän joko siitä, että housut ois mustat, eli kenkien kanssa jatkuis linja tai sitten selkeästi lyhyemmät, että välistä näkyisi nilkkaa. Mähän en siis yleensä siedä mustia kenkiä minkään muun kuin mustien housujen/sukkisten kanssa, ja sama toisinpäin, etten kestä laittaa mustien sukkisten kanssa mitään muuta kuin mustat kengät. Yleensä siis. Kummallisia juttuja, jotka käy omaan silmääni. Pienillä asioilla on yllättävän suuri merkitys. Jos mulla on skinny-farkut, yläosa on pidempi tai muhkeampi kuin tässä tai sitten kengät on vähintään puoleen väliin pohjetta. Tai rennon leveät maiharit, koska sitten se katkaisee tän vaikutelman, josta en tykkää. Kaikki muu tästä löytyy vielä kaapissa paitsi laukku, eli edelleen kyllä ihan mun tyylisiä vaatteita, yhdistäisin vain hieman muuttaen.

Tän asun nimi oli “rento arkiasu”. Ehh. Ei mennä siihen, mitä tuo lause nykypäivänä tarkoittaa 😀

Postaus täällä.

2018: 

Ahh, tuo ihana smokkipuku! Tykkään siitä ihan superpaljon edelleen, mutta yhdistäisin sen nyt ehkä rennompaan paitaan. Mustavalkoinen asu ja punainen huulipuna on ihanat, mutta rehellisesti tällä hetkellä käytän aika vähän huulipunaa, ainakaan näin näkyvää, koska jotenki ajattelen, että hosuessani lasten kanssa sitä tarttuu johonkin. Pitäisi petrata, ei huulipunatahra ketään tapa. Mä oon aina tykännyt itelläni punaisesta huulipunasta ja se tuo kivasti vihreyttä silmissäni esiin.

Onneksi palasin takaisin ripsipidennyksiin, mulla aivan selkeästi sokaistui toi tekoripsien pituus. Asu ja erityisesti tukanväri miellyttää, mutta kengät ehkä vaihtaisin. En tosin oo ihan varma, että mihin kenkiin.

Postaus täällä.

2019:

Jos mä joskus haaveilen kolmannesta lapsesta, niin jos sellainen joskus on tuloillaan, niin alkakaa vaan zoomailee mun nenääni. Siitä kyllä näkee kun mä oon raskaana tai just synnyttänyt. Nää oli ekat asukuvat Mytyn syntymän jälkeen ja nenä on ehkä tuplasti normaalin kokonen. On toi oikeesti aika ihmeellistä mitä kroppa tekee, että saadaan lapsi maailmaan ja että tohonkin on selvä selitys. Asun kaikki osat on edelleen kaapissa ja asu on edelleen hyvin mua. Voisin pukea ehkä sellaisenaankin. vaikka ehkä liian söpö mulle just nyt, vaikka noi mun mielimaiharit tuokin siihen vähän jotain asennetta. Noi hanskat oli ehkä välttämättömät kun oltiin liikkeellä vauvan kanssa ja tartti olla koko ajan lämpimät kädet, mutta herrajumala mä inhoan hanskoja kuvissa 😀 Mulla on omituisia pakkomielteitä vaateasioissa 😀

Postaus täällä.

2020: 

   

Hameen mitta on pidentynyt selkeästi, asusteiden määrä vähentynyt ja väripaletti muuttunut maanläheisemmäksi. Kyllä tää tämänhetkinen tyyli tuntuu aivan ehdottomasti omimmalta. Laukkua voisin joskus kokeilla jotain muutakin ku tota LV:tä, mut se kyllä palvelee hienosti arjessa ja illanvietossakin.

Mikä näistä on teidän suosikki? Mun on tuo 2015! 🙂 

Perjantain parhaat – Heräteostokset yhdessä asussa

Aina välillä heräteostokset ovat sangen onnistuneita, nimittäin ne palvelevat luottovaatteina tai -asusteina, vaikka niitä ei sinänsä edes etsinyt vaan sattuivat miellyttämään ostohetkellä. Tässä asussa niitä yhdistyi neljä kappaletta, joten ajattelin tehdä postauksen, missä yhdistyy asukuvat ja Perjantain parhaat.

Aloitetaan laukusta. Voi jos olisin viime kesänä tiennyt, että tästä sävymaailmasta tulee lyömätön suosikkini. Nimittäin kaikki kamelinruskea, okranruskea ja sen sävymaailman edustajat ovat olleet mieleeni koko tämän vuoden erittäin paljon. Kun kiersimme Euroopan matkallamme viime vuoden kesällä, oli mulla etsinnässä ihan erilainen laukku ja olinkin jo ostanut toisen laukun, kun myyjä kaivoi kätköistä tämän konjakinvärisen juuri alennukseen saapuneen yksilön. Jokin siinä ihastutti ja tein ihan päättömän ostopäätöksen ostaa kallis laukku ehkä viiden minuutin harkinnalla. No, kuten jo huhtikuussa nostin tämän laukun postauksessa yhdeksi käytetyimmistä, niin sitä se on edelleen. Kaikki merkkilaukkuja fiilaavat mamat, tää on ihan mahtava muksujen kanssa! Nahka on kestävää ja vähän vaikka läikkyy jotain, voi pyyhkiä kunnolla. Toisin kuin esim. rakkaissa Chaneleissani, tämä nahka ei ole samalla tapaa pehmeää ja herkkää kuin lampaannahka, vaan sellainen nahkatakkimainen jämäkkä nahka, joka kestää kyllä vähän kaikenlaista. Yli vuoden aktiivisen käytön jälkeen tää on edelleen kuin uusi. Ja tähän Balenciagan miniin mahtuu ihan helkkaristi kaikkea, vaikka se ei näytä siltä päälle päin. Vaikka esimerkiksi Boy on mallina mun silmään yhä edelleen yksi ihanimpia laukkuja, niin kyllä tähän mahtuu enemmän tavaraa tunkematta. Pari puhelinta, korttikotelo, iso lompakko, avaimet, autonavaimet, aurinkolasit, tutteja, kasvomaskeja, kynä ja pikkusälää mikä tarttuu aina mukaan. Tilaihme ja erittäin käytännöllien arjessa! Pehmeä paksu hihna crossbodyna on myös kevyt vaihtoehto ja laukku on myös kevyt verrattuna moniin muihin tämän kokoluokan nahkalaukkuihin, metalleista huolimatta.

Näistä saappaista saan aina paljon kysymyksiä kuvissa ja joudun aiheuttamaan aina pettymyksen. Ne on nimittäin ihan todella monta vuotta vanhat. Ne oli vanhat jo kun tapasin mieheni, eli tuota noin. Kymmenkunta vuotta nää on tainnut olla mulla. Ehkä? Rehellisesti sanottuna en enää edes muista, mutta edelleen palvelevat erinomaisesti. Ellen väärin muista, nää on mulla ainakin jossain mun Aussi-kuvissa, eli nää on siinä tapauksessa todennäköisesti vuodelta 2010. Kärsineet ne hieman on ja just laitoin ne kuraeteisen lavuaarin viereen toivoen, että sappisaippualla ja vedellä saa pahimpia pois, mutta rehellisesti sanottuna, nää on ehkä myös sellaiset kengät, jotka “saa olla” vähän ryönätyt. Tiedättekö ku esim. valkoiset Conssit näyttää oudolta puhtaana, mut heti ku niillä on remunnu yhet festarit, niin ne on heti paremmat? No, näissä vähän sama. Mun mielestä ainakin. Ja itse asiassa nyt ku mietin, niin nää on yllättävän pienillä jäljillä vaikka on ottaneet osumaa niin mustikkametsässä kuin festareilla. Ihan luottokengät vuodesta toiseen, koska sopii musta niin kivasti kaikkien mekkojen kanssa ja väritykseltään niin neutraalit, että sopii kaikkeen mutta samalla noi hapsut tuo niihin “sitä jotain. Ehdottomasti sarjassamme “kengät, joista en luovu”, vaikka alkavat olla kuluneet. Ostotarjouksia oon saanut näistä myös aika paljon 😀

Tää beige takki pääsee listalle myös, sillä se oli heräteostos pistäytyessäni alusvaateostoksille BikBokiin ja mallatessani tätä, päätin sovittaa kunnolla kotona ja ihastuin. Ostin tän jo ennen ku joka paikkaan tuli (ainakaan mun silmään) näitä oversized flanellipaitatyyppisiä takkeja. Tässä oli musta täydellinen vaalea beige väri ja ihana malli. Rento ja kiva trikooiden ja farkkujen kanssa, mutta tosi ihanan kaunis myös mekon kanssa vyö kiinni. Sopii niin mekon kanssa kuin myös ihan lasten kanssa ulkoiluun. Hieman on nukkaantunut pinta hihoista, mutta ei mitään, mitä ei nukkakone pelastaisi. Yks mun simppeleimpiä takkeja, mutta samalla sellainen, josta moni on jo kysynyt, että mistä tää on. Huomaan tarttuvani tähän uudelleen ja uudelleen kotoa lähtiessä, ruokakauppaan ja kaupungille ja oikeestaan ihan kaikkialle. Tää on muuten nyt jo alessa, eli täältä löytyy, jos joku kiinnostui 🙂 Kokomitoitus on aika reilu, mulla on L, eli ellei halua hukuttavan isoa, oma koko tai jopa pienempi. Mun oma koko on L/40 suunnilleen.

Ja tämä mekko. Oon kehunut sitä aiemminkin. Mun ihan sellainen pelastusvaate ihan joka päivään. Pyöräilyshortsit, tämä, jotku nilkkurit tai saappaat ja takki ja valmis! Farkku on ajaton, pallohihainen malli on suloisen rento ja helma on tarpeeksi pitkä mulle näyttämättä hävyttömältä. Mulla on myös tän kanssa välillä ollut vyö, mikä tuo tähän heti eri ilmettä ja ryhtiä. Oon nykyään niin tylsä pukeutuja, etten ehdi yhtään miettii omaa pukeutumistani, joten yleensä menen minne vaan, heitän tämän mekko-buutsit -yhdistelmän. Farkkumekko on siitä kiva, että toimii musta myös mustien sukkisten kanssa koko talven, eli on käytännöllinen ympäri vuoden. Tämä ei farkkumaisesta pinnastaan huolimatta ole paksua kangasta, vaan päinvastoin kevyt ja mukava, joten siinä jaksaa koko päivän. Vihaan kiristäviä tai hankaavia vaatteita, ja tässä voisin vaikka nukkua.

Löysin sitä Booztilta joka koossa 🙂

Ei otettu tällä kertaa mitään lähikuvia asusta, kun oli vähän pimeähköä ja kiire, mutta kuvissa välähtävä kello on blogiani ja Instagramiani seuraaville tuttu. Menin kiireellä Stockan alakerrassa Helsingissä syystä X ja bongasin tämän kellon ja pysähdyin kuin naulattuna. Jotenkin tuo vaaleanpunaisen ja ruusukultaisen yhdistelmä viehätti. Mulla on ollut sama kello joskus kulta-valkoisena joskus kymmenen vuotta sitten, mutta se hajosi niin perusteellisesti kerran, ettei sitä saanut korjattua. No, ostin tämän siltä seisomalta ja se on ollut eniten käyttämäni kello kohta vuoden. Ja saa aina paljon kyselyjä teiltäkin. Kyseessä on Michael Korsin Bradshaw siis, tarkkaa värimallia en äkkiseltään muista. Mulla on ollut Korsin kelloja kohta varmaan 10 vuotta ja tykkään niistä yhä vaan edelleen 🙂

Huomasin tätä googlatessa, että sitä mun kulta-valkoista saa muuten edelleen, hyvässä alessa näytti myös olevan täällä. Nyt iski myös silmään se, että tästä mun kellosta on myös älykello, eli tällainen. Linkit on ekoihin silmiin osuneisiin kauppoihin, en tiedä löytyykö parempia hintoja edullisemmin, mutta tulipahan nyt vastaan. Korupuolella kun ollaan, niin samaan syssyyn sanottakoot, että vaikka Keto-sormukseni ei ollutkaan mikään herätyshankinta, niin ihan lempparein edelleen ja joka päivä sormessa. Samaten tuo kaulakoru, josta kyselette usein. Se ei ole mun heräteostos, vaan miehen. Tai no, hän halusi ostaa jotakin kivaa mulle Adrianin syntymän johdosta ja sain tällaisen ihanan Efva Attlingin Offspring-korun. Ihana ajatus ja todella kaunis koru juuri mun mieleeni. Rehellisesti sanottuna, en enää edes muista, milloin on ollut toinen koru kaulassa, kun tää tuntuu tulevan pois tasan kun olen hierojalla 😀 Nukun, käyn suihkussa ja elän aina tämän kanssa ja Adrian hipelöi tätä aina pienissä sormissaan kun on sylissä. Ihan täydellinen valinta mieheltäni.

Siinäpä ne tämän perjantain parhaat, eli arkiset heräteostokset yhdessä asussa 🙂 Mitäs tykkäätte asusta? Entä sen osista? 

Throwback Thursday – Kesäkuun asuja 2013 – 2019

Huhhei, mulla oli tänään hirveen söpö asu omasta mielesstäni ainakin, mutta arvatkaa vaan ehdinkö mä ottamaan mitään kuvia. No en. Oltiin kaverilla leikkitreffeillä, sitten keskustassa käytiin pyörähtämässä leikkipuistsossa ja puistolounaalla (erittän glamuuuuuristi Mäkkäristä, koska lapselle lupasin nugetteja ja mulla oli kiire psykiatrin vastaanotolle, niinpä McWrap it is), minkä jälkeen mä kävin taas ADHD-asioissa psykiatrilla ja sitten koko perhe juhannusostoksilla. Kun muistin asun kuvaamisen, olin jo sotkenut sen Mytyn iltaruokaan ja mansikoihin, eli mekko on pesussa jo 😀 No ei se mitään, ehkä huomenna ehtii. Sitä pohtiessa tuli mieleeni yrittää muistaa, mitä mulla oli viime vuonna juhannuksena päällä. Ei mitään mielikuvaa, mutta tismalleen tänä päivänä 2019 mulla oli ainakin nämä ylläolevat valkoisen asun asukuvat blogissa ja muistelisin, että ne oli pari päivää myöhässä, eli aika tarkka throwback sanoisin 🙂 Päätin samalla muistella muita menneitä asuja kesäkuulta.

Kaikki tämän viime vuoden asun vaatekappaleet ja asusteet ovat edelleen käytössä, mikä nyt oletusarvoistakin, kun viime vuoden kuva. Kurkkasin hieman pidemmälle ja kiinnosti sekin, kuinka moni vaate sieltä ajalta on vielä käytössä. Tässä tämän asun postaus.

2018: 

Yhdistelmänä ei ehkä se kaikista upein, mutta kiva asuyhdistelmä kuitenkin, käytin vielä pari vuotta sitten jotenkin aktiivisemmin värejä. Kaikki tämänkin asun osat löytyvät edelleen kaapista ja mun on aktivoiduttava kyllä ton mun punaisen Chanelin käytön kanssa. Mä jotenkin aina himmaan sitä johonkin spesiaaliin hetken, jota ei ikinä näköjään tule 😀 Se on niin ihanan karkki, että tarttis vaan käyttää sitä muuten vaan omaksi iloksi. Tähän asuun vaihtaisin nyt eri kengät, enkä enää pukisi välttämättä tuota mekkoa ton huitulan kanssa, sillä korkea kaulus ja huitula on jotenkin vähän tunkkainen. Avarampi kaula-aukko toisi ilmaa tuohon asuun. Taisi olla tuolloinkin jo olkavarsien keratosis pilaris sen verran pahana ajoittain, että tykkäsin ja tykkään edelleen peittää olkavarret välillä kesälläkin ja tuo mekko on hihaton. Näissä kuvissa tuntuu jotenkin tuo luomivärikin kovin tummalta päivämeikkiin, vaikka turha sitä on parin vuoden takaisia nyt arvostella. Silloin tuntui sopivan ja tykkäsin, nyt oon käyttänyt aika paljon kevyempää silmämeikkiä arjessa yleensä 🙂

Postaus löytyy täältä.

Myös tää asu on toissavuodelta kesäkuulta. Kaikki samat elementit löytyy kaapista ja edelleen tykkään näistä kaikista tosi paljon. Edelleen voisin pukea tismalleen samana tämän asun 🙂 Tässä asussa tykkäsin tummasta meikistäkin vielä nytkin

Tämä postaus löytyy täältä.

2017: 

2 kuukautta Danten syntymästä. Voi mikä nostalgia iski kun näki tämän Kuopion kotikadun. Tuon laukun minä möin jo pari vuotta sitten parempaan kotiin, ja vaaleanpunaisesta liehupaidasta en ole ihan varma kohtalosta (kirppiskasassa? myyty jo?), mutta aktiivisessa käytössä se ei ole ollut hetkeen. Takki, hame, kengät ja arskat on edelleen aktiivisessa käytössä ja erittäin mieluisat edelleen 🙂

Asu on tavallaan vähän much, oli jo 2017, mutta silti tykkäsin silloin ja tykkään edelleen ja voisin laittaa sellaisenaan edelleen päälle, mistä herääkin kysymys, missähän ihmeessä toi paita on? Postaus kokonaisuudessaan täällä.

2016:

Näistä suosikkiasuni, rakastin tota mekkoa ja hatun sekä valkoisten asusteiden kanssa se on mun silmään ihan 10/10 edelleen. Täytyy kaivaa toi mekko pitkästä aikaa esiin. Se on jossain haudattuna kesävaatteissa, mutta veikkaan, että se ei enää mene vyötäröltä millään kiinni näiden parin muksun ja eletyn neljän vuoden jälkeen. Jos ei, niin jätän sen motivaatiomekoksi kyllä 😀

Tämä postaus löytyy täältä.

2015:

Tuon ajanjakson perusasu, bf-farkut ja paita + korkkarit. Korkkarit on ehkä jo myyty, farkut löytyy edelleen, en saa ihan selvää mikä paita mulla tossa oli, mut saattaa hyvin olla sama paita tallessa vieläkin. Sitruunanvärinen takki on yks kevät- ja kesäsuosikkeja ja edelleen löytyy kaapista. Laukku on mennyt vaihtoon, kirjaimellisesti. Chanel Maxi vaihtui Jumboon ja olen käyttänyt sitä paljon enemmän, vaikka olihan tuokin ihana! Voisinpa mennä viisi vuotta taaksepäin ja tirvaista itteäni tuon contouringin suhteen, mutta hei, elettyä elämää ja ehkä tää on oman aikansa ysärikulmat 😀 En ees muuten aloita noista kulmista, kiitos luojan Annika Kakko tuli ja pelasti mun lärvin microbladingilla. Oli nimittäin inasen painavat. No, ei tää nyt mikään disaster ollut. Näytin iloiselta, olin onnellinen ja näytin ihan kivalta. Eli mitäpä väliä 🙂

Postaus löytyy täältä.

2014: 

 

Asusta ei taida olla tallessa kuin housupuku ja pari korua, kaikki muu on uusissa kodeissa. Toi shampanjanvärinen jumpsuit on muuten edelleen yksi suosikkejani kesällä, oli mm. täällä asukuvissa päällä 2018 🙂 Voisin pukea asun samanlaisena vaikka heti, eli ei tässä nyt niin radikaalisti ole mikään muuttunut kuitenkaan.

Koko postaus täällä.

2013: 

 

Apua noi pidennykset ei todellakaan olleet ihan yhtä laadukkaat kuin viimeisimmät, mitkä mulla oli 😀 No, ei murehdita sitä. Tää on toinen suosikkiasujani kesäkuun asuista. T-paita saattaa olla edelleen tallessa tai on joku toinen samanlainen. Farkutkin on vielä tallessa 🙂 Huivi, laukku ja kengät löytyy myös. Kenkiä en oo pitänyt pitkään aikaan, tuntuu, että noissa 12 cm koroissa taittuu nilkat. Täytyy kokeilla pitkästä aikaa uusiks 😀 Givenchyn clutchin olin unohtanut (!!!! jep, miten?!), onneksi tein tän postauksen, toihan on AIVAN IHANA. Täytyy ehkä piipahtaa useammin tuolla mun laukku/kenkä-huoneessa 😀 Laittasin tän asun any day tällaisenaan päälle. Ehkä vaihtraisin kengät, toisaalta nudenväriset kengät sopii kaikkeen 🙂

Tämä postaus löytyy täältä.

Pakko vielä toinen kuva laittaa 2013…

I love everything about this. Toi mekko oli upea (tai siis toppi ja hame, missähän helkkarissa tääkin on, mikä kotitonttu on nyysinyt mun vaatteita? Ei niin, että mahtuisin siihen enää, mut tulipahan mieleeni, etten muista myyneeni sitä…), toi nahkatakki on mun ikisuosikki (mun sisko aina nyysi tätä, mutta tää on sentäs tallessa) ja ihan totta, miten mä kävelin noilla hiton kengillä niin huoletta ennen? Meen pukee ne jalkaan ja tiskaan noissa ihan vaan todistaakseni itelleni, että I CAN! Jimmy Choo H&M:lle laukku on ihan yksi ikisuosikkeja, onneksi mulla on sellainen edelleen 🙂 Ja kuka muistaa ton korun?! En pysty uskomaan, että mä oon unohtanut ton! Yks päivä sain viestin seuraajalta IG, missä oli kuvassa toi mun yhteistyökoru. En ees muista minkä firman kanssa oli se yhteistyö, mutta muistan, että rakastin mun tota Guessin korua ja koska sellaisia ei löytynyt mistään, halusin suunnitella sellaisen, että mahdollisimman moni mun seuraaja saisi sen. Se mun suunnittelema oli kevyt, eri matskusta, mutta toi mun Guessin koru oli sellainen ihan järkyttävän painava kettinki (näin 31-vuotiaana kalkkistuneena tätinä asiaa arvioiden). Ihme, että mun hartiat on vieläki jumissa 😀

Halusin laittaa tän asun tänne, koska mä muistan niin elävästi ton päivän, vaikka oon unohtanut monta asiaa. Olin vähän ottanut siipeeni rakkausjutuissa, kun olin ihan korviani myöten ihastunut ja sit se homma ei lähtenyt erinäisistä syistä. Se oli siitä veemäinen särkynyt sydän, ettei siinä oikeen ees voinut syyttää ketään tai vihaa sitä kundia, mut silti olin rikki. Makasin himassa jonku kolme päivää haisten pahalle jossain verkkareissa ja sit totesin, että ei perkele, mä en vietä kesää näin ja laitoin mun lempivaatteet ja painelin keskustaan ihan muuten vaan näissä kledjuissa. Tuli muuten heti parempi mieli silloin. Pitäis tehdä niin aina kun on maannut himassa kolme päivää trikoissa ja juossut muksujen perässä estämästä niitä syömästä hiekkaa.

Postaus täällä.

All in all, monta pientä muutosta ja monta isompaakin muutosta kuten vaa’an lukema, pari muksua, alati elävä hiusväri ja meikkityyli muuttunut vaikka kuinka. Aina välillä sitä haihattelee sitä oman menneisyyden nuoruuden lookia, ruumiinrakennetta ja ties mitä, mutta kyllä mä mieluiten pidän näistä tuon viimeisimmän 🙂

Mikäs oli teidän suosikki näistä? 

P.S. Miks mä muistan näyttäneeni koko Adrianin raskauden ihan rätiltä, mut sit näytinki ihan hyvältä viime kesäkuussa? 😀 

P.P.S. Mihin voin reklamoida nää mun synnytykset ja imetykset? Haluaisin palautusoikeuden noihin 2013 tisseihin. 

Omaa aikaa

Hellurei! Ai että on ollut kiva päivä! Ollaan hengattu takapihalla, oon tehnyt töitä ja samalla ihmetellyt poikien myllerrystä ja päivän päätteeksi kävimme tyttökavereiden kanssa vähän istumassa terassilla yksillä (oikeesti yksillä, kelatkaa!). Teki niiin hyvää nähdä äiti-kavereita ilman vauvoja, vaikka vauvat onkin kaikilla aivan ihania ja on ihana nähdä porukalla noiden meidän häseltäjien kanssa. Kotimatkalla kuuntelin musiikkia itsekseni ja pohdin tätä tämänhetkistä elämäntilannetta. Inspiroiduin vetämään kalenteriin päiviä, jolloin näen lapsivapaasti kavereita ja tehdään jotain kivaa. Nautitaan tästä terassista ja juhlitaan ihanaa kesää. Käydään ulkona ilman kotiintuloaikaa ja ollaan välillä huolettomia. Niin huolettomia kuin kahden pienen lapsen vanhempina voi olla.

Musta tuntuu, että viime aikoina meillä on miehen kanssa molemmilla ollut vähän liiankin vahvana prioriteettina kotielämä lasten kanssa. Toki me molemmat rakastamme viettää aikaa lasten kanssa kotona, mutta välillä unohtuu se aikuinen kolmekymppinen elämä kodin ja perheen ulkopuolella. Ennen kuin saimme lapsia, hitsauduimme miehen kanssa hyvin vahvasti yhteen ja teemme tosi paljon yhdessä. Niinpä kun usein ei voi mennä yhdessä vaikkapa leffaan tai terdelle istuskelemaan tai vaikka myöhäiselle illalliselle, niin ne jää tekemättä. Vaikka onhan tässä kavereita ja ystäviä joiden kanssa nähdä ja tehdä, sillä aikaa kun toinen vanhempi on lasten kanssa. Jotenkin me tehdään tosi paljon koko perheenä, mikä on samalla tosi ihanaa, mutta samalla aika kuluttavaa ja tuntuu, ettei ole ikinä aikaa sellaisille lapsettomille aikuisten menoille.

Vanhemmuus on tietyllä tapaa jatkuvaa balanssin etsimistä. Kodin ja muun elämän, hyvän vanhemmuuden ja oman ajan välillä. Musta on hyvä, että yhteiskunnassa on paljon ollut tapetilla se, minkä verran vauva voi olla ilman primäärihoitajaa ja on paljon puhuttu vauvan ja lapsen tarpeista. Se on vaan tietyllä tapaa avannut myös väylän sille, että vanhempien oman ajan ottaminen on muuttunut jotenkin keinoksi syyllistää vanhempia ja varsinkin äitejä. Vaikka olisi paksu kuori ja osaisi olla ajattelematta näitä asioita pääsääntöisesti, niin kyllä se muovaa myös sitä omaa ajattelua ja toimintaa. Eikä se ole huono asia välttämättä! On ihan hyvä, että tiedostavuus asiassa kasvaa ja vanhemmat osaavat tehdä ratkaisuja, jotka ovat parhaaksi lapselle. Mutta samalla pitäisi muistaa, että jokainen äidin meno ei ole pahaksi vauvalle, vaikka vauva ei olisikaan mukana. Mä huomaan tosi usein, että on jotenkin haastavaa suunnitella omia menoja ilman vauvaa. Tuntuu, että kahden lapsen jättäminen koko illaksi miehen kontolle tuntuu musta tosi pahalle ja on syyllinen olo. Vaikka en yhtään syyllistäisi miestäni jos hän haluaisi mennä jonnekin. Kahden lapsen arki on ihan erilaista kuin yhden kanssa ja välillä tuntuu siltä, kuin olisi repeämässä kahtia. Vielä kuitenkin kovin pieni 3-vuotias tarvitsee ja haluaa yhtä, vauva vaatii toista. Siinä on yhdellä vanhemmalla paljon tekemistä ja tuntuu jotenkin itsekkäälle jättää mies yksin pärjäämään minkään ei-välttämättömän takia. Sitä paitsi, mun vauvat on niin ihania, miksi mä haluaisin mennä minnekään ilman heitä? No ehkä koska sitten voisi sanoa lauseen loppuun ilman keskeytystä, syödä rauhassa ja kuunnella täysin läsnäollen kaveria. Jollain tapaa mä vaan silti liian paljon poden syyllisyyttä omista menoista.

 

  

Meidän ystäväperheellä on ollut kalenterisuunnitelma omalle ajalle ja mekin ollaan sitä kokeiltu, mutta aina se on jäänyt. Nyt kaivoin taas kalenterin esiin ja rupesin jakamaan päiviä. Kolme iltaa viikossa perheen yhteistä aikaa, kaksi molemmille vanhemmille omaa aikaa, jonka saa käyttää miten haluaa. Kotona omia juttuja puuhaillen, harrastuksissa tai vaikka kavereiden kanssa. Aika laitetaan kalenteriin ja silloin ollaan ihan vaan itsekseen ja ladataan akkuja. Kun äidilläni on mahdollisuus, pyydetään lapsenvahdiksi ja tehdään kahdestaan.

Jotenkin yksin ilman puolisoa puuhailu tuntuu syyllistävän lisäksi jotenkin tylsältä. Haluaisi jakaa puolison kanssa muutakin kuin sen perhearjen ja kodin. Mutta nyt sille ei vaan ole päivittäin mahdollisuuksia, vaan sen aika on vielä tulevaisuudessa. Nyt voimme puuhailla omillamme aina välillä ja kertoa siitä toisillemme. Suunnittelin tänään kalenteriin vaikka mitä kivoja ideoita tyttöjen iltoihin ja kavereiden kanssa tekemisiin ja nyt on intoa tälle kesälle ihan tuplaten. Ja kun tulin kotiin, juoksin poikieni luokse, kaappasin Danten hippaan takapihalle ja nauroin Mytyn hämmästynyttä konttailua nurmikolla. En ollut poissa kuin kolmisen tuntia, mutta mieli tuntui jotenkin tyhjentyneen sotkuisesta kodista ja lasten nukuttamisista ja syömisistä. Jotenkin ehdimme valahtaa tuossa pahimmassa korona-ajassa siihen, että tehtiin ihan kaikki yhdessä 24/7 ja vietettiin tosi paljon aikaa kotona, niin nyt on tehnyt hyvää tehdä muutakin 🙂

  

Ainiin, ja hyvä lisäsyy sille kodin ulkopuolella käymiselle ilman lapsia? No, voi pukea valkoisen tai hempeän mekon miettimättä levittääkö joku sen päälle sosetta tai jäätelöä. Ja voi laittaa korkeat korkkarit, koska tietää, ettei tarvii kumarrella ja juosta jonkun perässä koko ajan. Toki mukavuudenhaluinen minä on nähtävästi valinnut tän kesän uniformuks mukavat kengät, eli kiilakorot ja jonkun pussimaisen mekon, jossa on mukava olla. Tilava crossbody-laukku, letit päähän ja kevyt kesämeikki. Siitä on mun kesän uniformu tehty 🙂 Tai no korjaan, siitä on mun vapaa-iltojen uniformu tehty, nimittäin mun arkiuniformu on trikoot + reikäinen t-paita, jonka abstrakti kuviointi on yleensä herra Myttysen ansiota 😀

Nyt mä suuntaan tonne ihanan aurinkoiselle terassille miehen kainaloon täyttelemään kalenteria ja unelmoimaan kaikesta siitä, mitä joskus vielä yhdessä seikkaillaan! Tää pikkulapsiarki on ihmeellistä. Samalla en halua yhtään, että mun pienet pullat kasvaa isoksi ja itsenäiseksi, vaan haluan pitää ne aina tällaisina pehmeinä pieninä pikkuisina, mutta samalla odotan sitä aikaa elämässä, kun voi ottaa vaikka pari päivää ihan omalle mielipuuhalle, miettimättä lasten vahtimista, viihdyttämistä tai hoitamista. Aina kun jään haaveilemaan kaikesta siitä, mitä haluan tehdä sitten “isona” muistan, että todennäköisesti sittenkin haluaisin varmaan mennä ajassa takaisin tähän vauva-aikaan, jota ei koskaan saa takaisin. Taidankin siis mennä sinne terassille molempien makkareiden kautta ja antaa mun unituhiseville enkeleille pusut. On ihana viettää välillä aikaa ilman heitä, mutta voi että on maailman ihaninta viettää aikaa heidän kanssa ♥

Mitäs te tykkäätte tästä asusta? Julkaisin näitä lettikuvia jo aiemmin, mutta koko asua niissä kuvissa ei tainnut näkyä 🙂 

H&M mekko
GUCCI laukku
H&M kengät