Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

Muhkeaa, puhvia ja runsasta

Just kun ilmoitin viime viikon alussa, että mä en löydä ikinä yhtään mulle sopivaa pantaa, niin maksaessani kampaajalla, huomasin telineessä kivan kultaisenruskean pannan, jonka mallasin päähäni ja ihastuin. Pakko oli saada sama myös vaaleanpunaisena kun käytin tuota ruskeaa monta päivää putkeen heti.

Niin helppo keino piilottaa vähän huono tukkapäivä ja viedä huomio kasvoilta! Kultaisenruskea sopii hiuksiin, mutta tämä pinkki on oma statementinsa! Myös tämän asu mekko oli sellainen löytö, joka meinasi jäädä kauppaan. Mä en koskaan jaksa sovitella vaatteita kaupoilla, laiskuus iskee, ja samalla oon tosi huono palauttaa mitään hutiostoksia, joten usein joku juttu jää henkariin, ellen oo erityisen energisellä tuulella. Keväällä jotenkin tulee ehkä helpommin sovitettuakin jotain, kun ei tarvii kuoria tuhatta kerrosta, mut nyt olin tulossa verikokeesta ja vähän huonolla fiiliksellä lääkärikäynnistä, mutta kun piti tappaa hetki aikaa, niin eksyin Ginan ikkunaan. Ihastuin tän mekon kuosiin, mutta mallattuani peilin edessä meinasin jättää sen henkariin. Mä yleensä tykkään, että mut jätetään rauhaan kaupassa ja aktiiviset myyjät harvoin saa mua kiinnostumaan mistään, mutta onneksi tällä kertaa kun olin viemässä mekkoa sovittamatta takaisin paikalleen, myyjä huikkasi, että mekot on kaikki -40%, joten sain vielä lisäsyyn sovitella tätä. Ja siitä päätellen paljon tää on saanu teiltä kysymyksiä, se kannatti 😀 Itsekin tykkään tästä kuosista tosi paljon ja mekko istuikin ihanan rennosti päälle. Puhvihihat, kulmikas pääntie ja muhkea helma toimii just täydellisesti arjessa rentona kesämekkona.

Jotenkin viime aikoina on taas löytynyt iloa pukeutua, iloa joka on ollut jo pidempään poissa. En ehkä edes tajunnut sitä siinä hetkessä, mutta nyt kun tuntuu kivalta pukea ja meikata, huomaan, että tossa mentiin piiiitkä kausi vaan leggareissa. Tiedän, että COVID on vaikuttanut, mutta ennen kaikkea musta tuntuu nyt pitkästä aikaa siltä, että mä oon taas mä. Ja sen huomaan tosi monessa asiassa, mukaan lukien ihan vaikka siinä, miten luontevaa on olla pitkästä aikaa kuvissa. Mun mielestä on vähän surullista miten vähän puhutaan kaikista niistä muutoksisa, jotka kroppa kohtaa lasten myötä. Mieli vetää aikamoisen rumban läpi, mutta niin vetää kehokin. Eikä se liity pelkästään siihen isoon mahaan ja sit siihen, kuinka tehokkaasti ja nopeasti maha lähtee. Usein näkee kuvia ja ajatuksia postpartumiin liittyen, mutta se on vaan osa asiaa. Mä tiedän ainakin omalta kohdalta, että kun raskauskiloja tokassa raskaudessa tuli reilu 6, niin ne myös jäi sinne synnärille. Mutta aivan eri kroppa sieltä tuli takaisin. Imetys oli oma osansa ja kun katson vuoden takaisia otoksia, huomaan, kuinka erilaiselta näytän. Jotenkin turvonneempi, kasvonpiirteet on erilaiset, kaikki on vähän erilaista. Hormonit elää ja muuttuu paljon parissa perättäisessä raskaudessa, mutta myös sisällä tapahtuu muutoksia, joita ei näe. Mulla esim. rintakehä leveni huomattavasti ja takamus vuorostaan katosi. Ykskaks vanhat tutut mallit ei enää sopineetkaan, ja piti löytää kaikki uudelleen.

Ja mulla ainakin tuntui siltä, että vasta lähes 1,5 vuotta synnytyksestä mun kasvot palautui omannäköiseksi ja tuli sellainen yhtäkkinen “hei, mä näytän iteltäni!” -fiilis. Samalla tajusin kuinka pitkään se oli poissa. Me edelleen ajoittain pohditaan sitä, mikä on meidän lapsiluku ja pakko sanoa, että vaikka raskaus on asia, josta olen erittäin kiitollinen, että olen saanut kokea sen kahdesti, niin olen oikeastaan kiitollinen siitä palkinnosta, en itse siitä ajasta. Tuntuu erittäin jotenkin ahdistavalta ajatuskin joutua kulkemaan taas toi muutosten polku uudelleen. Omalla tavallaan se, että raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa nimitetään välillä toiseksi teini-iäksi, on erittäin osuvaa. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mun kropan malli muuttuu näin paljon ja että mulla kestää tosi kauan tuntea kroppani tietyllä tapaa täysin omakseni. Toisaalta elämänmittaisella polulla tää on tosi lyhyt aika, mut toisaalta, että tuntuu hyvältä, kun tuntee itsensä jotenkin erittäin kotoisaksi omassa ihossaan.

Tietyllä tapaa oon huomannut vähän teini-iän kaltaista tyylinkin etsimistä pitkästä aikaa itsessäni. Korkeavyötäröiset shortsit ja tiukka napapaita eksyi yksi päivä päälle ja ihmettelin itsekin tätä. Siis tiukat, tai no melko tiukat, vaatteet? Ei oo pahemmin näkynyt. On tuntunut siltä, etten tunne kroppaani ja siksi helpoin vaate on ollut joku säkkimäinen mekko, jonka alla voi olla ihan minkä tahansa mallinen keho. Tää mekko kuuluu just siihen kategoriaan. Ja ehkä just siks meinasin eka viedä sen pois. Koska oon osittain tietoisestikin yrittänyt löytää mun vartaloa uudelleen ja tuntea sen jotenkin paremmin ja pukeutua välillä myös sen mukaisesti, enkä sitä piilottaen.

Jollain tapaa myös huomaan, että elämäntyyli on vaikuttanut pienin tavoin pukeutumiseen. Printit on pop, koska lapset onnistuu yleensä jotenkin mutkin sotkemaan, ja lyhyen hameen alle tulee puettua aina shortsit, koska liikkuminen tykinkuulien kanssa on vaikea ennakoida. Mut noi on sellaisia isompia juttuja. Pienempiä muutoksia on paljon. Käytän tosi vähän korkoja nykyään ja huomaan sen asuvalinnoissani. Mun silmään tosi monet vaatteet ja asut oikein kaipaa kaverikseen korkkareita, ja näyttävät heti aivan erilaiselle, jos jalassa on matalat kengät. Jotenkin ballerinoista tulee herkästi mieleen oma lukioikä ja söpistely pillifarkuissa ja ballerinoissa, ja niihin en osaa kajotakaan, joten käyttöön jää bootsit, tennarit ja lenkkarit. Aika erilainen fiilis tulee kuin vaikkapa korkeiden saappaiden tai avokkaiden kanssa. Tääkin mekko näyttää ihan erilaiselle korkkareiden kanssa. Mutta tuntuu jotenkin ihan vieraalta ajatus, että joskus sitä käytti korkkareita jatkuvasti, ihan kaupungille vaan lounaalle lähtiessä tai muuten vaan. Nyt kaivan luottokenkäni pölyttymästä synttäreinä ja ehkä jonnekin ravintolaan aina välillä.

Jollain tapaa kaipaisin töihin kodin ulkopuolelle. Ja sitähän olen viime aikoina tehnyt. Valitettavasti se ei kyllä auttanut tässä asiassa laisinkaan. Nimittäin mä kuvaan yleensä leggareissa ja hupparissa, koska pyörin studion lattialla tai jossain rämeikössä ties missä asennoissa ja joku mekko nyt on yleisesti ottaen ihan typerä yritys mulle niissä tilanteissa. Nostan hattua kaikille tyylikkäille valokuvaajille, jotka ottaa kuvia kukkamekossa, nahkatakissa ja hatussa. Ite etin mukavimmat vaatteet, joiden tuhoutuminen ei haittaa. Huomaan tän nykyisen elämäni muuttavan koko ajan mun pukeutumista, meikkaamista ja vaikka tukkatyyliä. Siinä missä ennen olin suurimmaksi osaksi aikaa meikit nassussa, tukka kiharalla ja päällä joku näyttävä mekko ja korkkarit, nyt oon enemmän Birkenstocks + leggarit ruokakaupassa -ihminen. Sit kun tottuu siihen peilikuvaan, niin alkaa näkemään sen edellisen ihan kummallisena. Vietin ennen arkea juhlavammassa lookissa kuin nykyisin suuren osan juhlista. Silloin se ei tuntunut juhlavalta, enkä missään nimessä häpeä tai kadu sitä. Päinvastoin! Välillä jotenkin kaipaan sitä! Onhan se jotenkin surullista, että viettäisi suurimman osan arjessa “jossain vaan vaatteissa” ja kivat ja näyttävät vaatteet ja erilaiset muodot, siluetit, värit ja kuviot olisi harvinaista herkkua. Siks oon varmaan viime aikoina tehnyt muutamia hankintoja, jotka on huomiota herättäviä. Valkoisen sijaan halusin pinkin pellavapaidan ja harmaan sijaan ostin juuri kirkkaansinisen paidan. Ja sama päti tähän mekkoon. Tätä sai valkoisenakin nimittäin. Mut mä ihastuin tähän. Tuhat ja yks väriä, isot hihat, muhkea muoto. Tää on just niin tårta på tårta ku olla ja voi and I love it!! Se menneisyyden Anna, joka puki kolmerivisen niittivyön röyhelömekon kanssa, iski kaulaan kettingin ja ranteisiin pari kiloa niittikoruja, on ihan vähän mielissään. On täällä jossain beigen ja okran ja legginsien alla vielä se ihminen, joka nauttii siitä, että seisoo peilin edessä ja miettii, laittaisko mekon kanssa vaaleanpunaisen laukun vai vaaleanharmaan.

Ja voi vitsi miten hauskaa oli havahtua hetkeksi siihen ajatukseen, että hei apua, mä oikeesti harkitsen asusteita, enkä vaan nappaa ekaa käteen sattuvaa.

Tiedän että kirjoitin hyvin samanlaisia ajatuksia juuri viimeksikin, mutta antakaa mulle hetki. On jännittävää herätä horroksesta tajuamatta olleensa pitkään horroksessa.

Miten meni? Oliko oikea värivalinta laukuksi ja mitäs muuten tykkäätte asusta?

Kahviseurani totesi, erittäin hyvällä, mun näyttävän ihan Blair Waldorfilta, joka tälleen Serena -fanin ajoi ehkä minimaaliseen kriisiin, mut sit totesin, että ei, tää panta ei oo ällösöpö vaan just hyvä! 😀 Sitä paitsi niin kauan kun mulla ei oo pannan kaverina bleiseriä, mulla on vielä pari askelta Blairiin 😀

Mekko on Gina Tricotin (tämä!), laukku Chanelin, panta Cocobellan ja kengät Lacosten
(I know, 2000-luvun alussa teini-ikäni viettäneenä tekis mieli repiä noi krokotiilit aika näppärän nopeesti sanonko minne, mut nää on maailman parhaat valkoiset sirot perustennarit!!)

Oli muuten ihan parasta, että eksyin sinne sovariin, sillä matkalla sinne päädyin kokeilemaan samaan konkurssiin yhtä farkkuhaalaria, ja se oli täydellinen ja alessa 14 €! Siis ai että! Oon ettinyt täydellistä farkkuhaalaria ties miten kauan, ja nyt törmäsin siihen täysin vahingossa! Tämä on kyseessä ja näyttäisi olevan netissä 16,50 € alessa ja kokoa S olis vielä. Mulla on M, mukavan rento on päällä, vaikka miellän itseni enemmän L-kokoiseksi, joten jos normaalisti pidät M-kokoa, voisi olla just sulle passeli! 🙂

Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

“Don’t try to win over the haters; you are not a jackass whisperer.”

Ootteko kuulleet Brené Brownista? Mä oon ladannut hänen pari kirjaansa jo aikaa sitten lukulistalle, mutten ole ehtinyt aloittaa niitä. Ja oon kuunnellut tosi mielekkään TED talkin häneltä ja lukenut kasakaupalla mahtavia lainauksia, jotka oon tallentanut puhelimeeni.

Nyt kun eräs seuraajani kommentoi edelliseen postaukseen yhden suosikeistani, oli pakko jakaa muutama lempilainauksistani tänne teille, koska nää on oikeesti ihan mielettömän hyviä ajatuksia todella moni! Mun piti laittaa muutama suosikkini ja ykskaks niitä oli 25 kappaletta. Toimikoot nämä tekstityksenä näille asukuville, nimittäin nämä on mielestäni erittäin hyviä ajatuksia meistä jokaiselle.

Otsikon lainaus on itse asiassa myös aivan loistava. En tykkää lauseesta “vihaajat vihaa”, koska se on vähän sellainen, että kaikenlainen perseily hyväksytään sellaisena “no sellaista nyt tapahtuu” -kommenttina. Eihän kukaan kai sanois, että “no raiskaajat raiskaa, yritä olla joutumatta uhriks”. Toki fyysinen koskemattomuus on aivan eri asia kuin vihaaminen, mutta henkinen väkivalta, mitä vihapuhe esimerkiksi on, ei ole koskaan OK ja silläkin on uhreja ja seurauksena voi olla myös uhrin fyysinen terveys tai henki. Vihaaminen ja vihapuhe on eri asioita ja olen täysin hyväksynyt esimerkiksi sen, että minua jotkut vihaavat. En voisi olettaa, että minua kaikki rakastavat, eikä se ole minulle mitenkään vaikea paikka. Mutta vihapuhetta en tule koskaan hyväksymään.

“A lot of cheap seats in the arena are filled with people who never venture onto the floor. They just hurl mean-spirited criticisms and put-downs from a safe distance. The problem is, when we stop caring what people think and stop feeling hurt by cruelty, we lose our ability to connect. But when we’re defined by what people think, we lose the courage to be vulnerable. Therefore, we need to be selective about the feedback we let into our lives. For me, if you’re not in the arena also getting your ass kicked, I’m not interested in your feedback.”

En voisi olla enempää samaa mieltä tästä lainauksesta. On ihmisiä, joiden mielipiteet painaa ja ihmisiä, joiden mielipiteet eivät paina. Ensimmäisiä on paljon paljon vähemmän kuin jälkimmäisiä.

“You either walk inside your story and own it or you stand outside your story and hustle for your worthiness.”

“It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again…who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly.”

Myös tämä on yksi suosikkiajatuksiani. Haluan opettaa myös lapseni tähän ajatusmaailmaan, jossa epäonnistumiset, virheet tai mitkään asiat, eivät ole pelkästään huonoja, vaan paljon muutakin. Tärkeintä on olla rohkea, kokeilla ja yrittää niitä asioita, joita itse haluaa ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee omista intohimoista ja tavoitteista.

“What’s the greater risk? Letting go of what people think – or letting go of how I feel, what I believe, and who I am?”

“Daring to set boundaries is about having the courage to love ourselves even when we risk disappointing others.”

Mä opin nää jo kauan aikaa sitten ja mä toivon, että jokainen ottaa nää ajatukset omakseen. Itserakkaus ei ole välttämättä huono asia, itseään pitää rakastaa, itseään pitää kunnioittaa ja omat rajat on kaikista tärkein kartta, joka pitää tietää.

“When I see people stand fully in their truth, or when I see someone fall down, get back up, and say, ‘Damn. That really hurt, but this is important to me and I’m going in again’—my gut reaction is, ‘What a badass.’”

“Even to me the issue of  ‘stay small, sweet, quiet, and modest’ sounds like an outdated problem, but the truth is that women still run into those demands whenever we find and use our voices.”

Ja valitettavasti oma kokemus bloggaajana, vaikuttajana, työelämässä ja äitinäkin on sellainen, että enemmän tätä ajatusmaailmaa viljelee toiset naiset mulle.

“I’m also not a fan of anything that’s brutal, including honesty. Honesty is the best policy, but honesty that’s motivated by shame, anger, fear, or hurt is not “honesty.” It’s shame, anger, fear, or hurt disguised as honesty. Just because something is accurate or factual doesn’t mean it can’t be used in a destructive manner: “Sorry. I’m just telling you the truth. These are just the facts.”

Monen monta vuotta bloggaajana ja hyvin usein edelleen jää pari tärkeää asiaa monilta ymmärtämättä. Ei jokin kritiikki sellaisenaan, vaan se miten sen esittää. Saati sitten se, onko edes oikeutettu kritiikkiin. Rehellisyys ja mielipidekin on vähän sellaisia asioita, joita jonkun tulisi kysyä antajaltaan. Ja kuinka moni kritisoija voi oikeasti sanoa, ettei omaa kritiikkiä maalaa joku näistä ajatuksista? Jokaisella meistä on jokin motivaatio olla “rehellinen” ja “antaa kritiikkiä”. Mistä tunteesta ja ajatuksesta se kumpuaa? Läheisilleen tunne voi usein olla hyvinkin positiivinen, mutta mikä positiivinen lähtökohta tai tunne häpeän, vihaisuuden, pelon tai loukkaantumisen ja kateuden tai katkeruuden sijaan voisi olla tekijänä sille, että kokee tarvetta “olla rehellinen ja antaa palautetta” tuntemattomalle ihmiselle, jonka elämään ei tarvitse osallistua? Sitä olisi hyvä miettiä. Jos haluaa naamioida oman palautteenannon tarpeellisuuden esim. altruismiin siitä, että voi muuttaa jonkun asian/ilmiön/vaikuttajan paremmaksi, niin tällainen ajatusmaailma ei ole todellinen, vaan vaikuttimena on jokin muu, jokin henkilökohtainen.

“Empathy is a choice. And it’s a vulnerable choice, because if I were to choose to connect with you through empathy, I would have to connect with something in myself that knows that feeling. In the face of a difficult conversation, when we see that someone’s hurt or in pain, it’s our instinct as human beings to try to make things better. We want to fix, we want to give advice. But empathy isn’t about fixing, it’s the brave choice to be with someone in their darkness—not to race to turn on the light so we feel better.”

“If I share something with you that’s difficult for me, I’d rather you say, “I don’t even know what to say right now, I’m just so glad you told me.” Because in truth, a response can rarely make something better. Connection is what heals.”

Nää on musta erinomaisen hyviä ajatuksia monella tasolla. Elämässä, parisuhteessa, ihmissuhteissa ylipäätään. Usein myös huomaan ajattelevani tämäntyyppisesti kun saan tukevia kommentteja kertoessani jostakin raskaasta. Usein saan ongelmanratkaisua ja ideoita vastaukseksi ja rehellisesti sanottuna, yleensä olen niitä jo itsekin harkinnut ja yleensä sellaiset kommentit tuntuvat myös jollakin tasolla vähättelevältä. Vähän sellaiselta “jos tekisit niin tai näin, voisi tämä olla parempi, eli tilanteeseen on itsestäänselvän helppo ratkaisu, joten eihän tämä ole ongelmakaan”. Uskon, että ihminen osaa pyytää ja kysyä konkreettisia neuvoja, jos sellaisia haluaa. Hyvin usein oon kuullut myös erilaisia kommentteja, jotka ovat “neuvoja”, mutta todellisuudessa ne ovat vain ongelman alleviivaamista, ilman mitään ratkaisua.

“Let go of who you think you’re supposed to be; embrace who you are.”

Me eleteään niin järkyttävän raskaassa maailmassa, jossa jokaisella on ajatus siitä, keitä meidän pitäisi olla. Pettymyksenä oleminen läheisille on ehkä raskain paikka olla.

“Perfectionism is a self destructive and addictive belief system that fuels this primary thought: If I look perfect, and do everything perfectly, I can avoid or minimise the painful feelings of shame, judgment, and blame.”

Mä oon joskus pitänyt itseäni perfektionistina ja päässyt siitä onneksi eroon hyvinkin pitkälti. Mun koti on sotkuinen, enkä välitä, mun elämä on epätäydellinen, minä olen epätäydellinen enkä välitä. Täydellistä mun elämässä ei ole. Edes lapseni eivät ole näennäisen täydellisiä, nukkumisineen, syömisineen ja ihan kaikkineen. Mutta samalla ne on niin täydellisiä, epätäydellisinäkin. Miksi mä sitten keskittyisin jatkuvasti jonkin sellaisen tavoitteluun, joka on oikeasti mahdotonta? Saati, että tekisin sitä vaikkapa blogissani, jossa on tuhansia eri käsityksiä täydellisestä, ja minä en pysty saavuttamaan niistä yhtäkään. Mun ei tarvii olla edes itselleni täydellinen, joten miksi mun pitäisi olla sitä muillekaan? Ja samalla tää on vapauttanut mut tosi paljosta negatiivisuudesta muita kohtaan. En koe ketään kohtaan sentyyppisiä tunteita, kuin moni vihaajani kokee minua kohtaan. Minä kun en ole täydellinen, nii miksi kenenkään muunkaan pitäisi olla?

“Power within is defined by an ability to recognize differences and respect others, grounded in a strong foundation of self-worth and self-knowledge. When we operate from a place of power within, we feel comfortable challenging assumptions and long-held beliefs, pushing against the status quo, and asking if there aren’t other ways to achieve the highest common good.”

Mun yksi seuraaja kysyi taannoin miksi mä kapinoin korona-suosituksia vastaan, että ei kai se oo vaikeaa pitää maskia ja olla menemättä päikkyyn sisälle pakkaamaan lapsen vaatteita? Ei se olekaan vaikeaa. Mä voin pitää maskia ja silti kyseenalaistaa sen järkevyyttä joissakin tilanteissa tai voin kyseenalaistaa vanhoja sääntöjä, jollen koe niitä oikeaksi. Mun eniten vihaama ajatus on “no näin on aina tehty” kun jotakin kyseenalaistetaan. Se on muutoksen suurin este.

“Talk to yourself the way you’d talk to someone you love. Most of us shame, belittle, and criticize ourselves in ways we’d never think of doing to others.”

Kun jokainen oppii tekemään näin, onkin itse asiassa aika paljon vaikeampaa puhua muillekaan yhtä rumasti. Jos itselleen puhuu hirveen rumasti, niin tulee tehneeksi muillekin. Opetus ja ajatus, jossa varmasti isolla osalla ihmisistä on pitkä työ tehtävänä, kuten mullakin.

“We cannot selectively numb emotions, when we numb the painful emotions, we also numb the positive emotions.”

“Because true belonging only happens when we present our authentic, imperfect selves to the world, our sense of belonging can never be greater than our level of self-acceptance.”

“You cannot shame or belittle people into changing their behaviors.”

Ahhh, mun suosikkini. Pätee ihan kaikkeen ilmastojaaritteluista jatkuviin “hyväntahtoisiin” kritiikkeihin vaikuttajille. Muutos lähtee itsestä, halusta muuttua, halusta olla jotakin muuta. Negatiivisista tunteista lähtevä muutos on todennäköisesti korkeintaan negatiivisten tunteiden ajama motivaatio, joka ei ole kovin kantava.

“Just because someone isn’t willing or able to love us, it doesn’t mean that we are unlovable.”

Mä en oikeasti oo pitkään aikaan kokenut kovinkaan merkittäviä tunteita siitä, että joku ei pidä minusta tai sisällöstäni. Se ei sinänsä kerro minusta vaan se kertoo heistä. Kaikesta ei sitä paitsi tarvii tykätä. On monia asioita, joista en välitä, mutta tiedän läheisteni rakastavan niitä. Minun mielipiteeni ei tee asiasta hyvää tai huonoa, se tekee siitä sopivan tai epäsopivan minulle.

“I want to be in the arena. I want to be brave with my life. And when we make the choice to dare greatly, we sign up to get our asses kicked. We can choose courage or we can choose comfort, but we can’t have both. Not at the same time.”

“We fail the minute we let someone else define success for us.”

Juttelin vähän aikaa sitten erään läheiseni kanssa siitä, miten mä jaksan esimerkiksi jatkuvaa kommentointia liittyen äitiyteeni kun pieninkin kommentti äitiydestä voi olla tosi kivulias, se kun osuu niin tärkeään ja arkaan paikkaan ja jäin pohtimaan tätä. Koska vähän kaikessa mä oon omaksunut tän ajatusmallin. Vain minä olen oikea ihminen määrittelemään menestykseni missä vaan. Äitinä tai missä tahansa muussa roolissa. Jos minä koen olevani hyvä äiti lapsilleni, kenenkään muun määritelmät (positiiviset tai negatiiviset) eivät pääse ihoni alle. Minusta ei tule parempaa äitiä mielessäni kenenkään kehuilla, sen menestyksen tunteminen ei ole siis kehuistakaan kiinni, vaikka kivahan niitä on kuulla. Toisaalta se ei tee minusta huonompaa omassa mielessäni, vaikka joku oksentaa näppikselleen kilometriviestin siitä, kuinka huono äiti olenkaan. Sama pätee kaikkeen muuhunkin elämässäni. Minä määrittelen oman menestykseni äitinä, yrittäjänä, ystävänä, ihmisenä. Vastoin joitakin oletuksia, en koe olevani täydellinen missään, ja vähän kaikessa on parantamisen varaakin. Sillä täydellisyyteen en pyri missään, mutta jatkuvaan kehitykseen kyllä.

“We are not here to fit in, be well balanced, or provide exempla for others. We are here to be eccentric, different, perhaps strange, perhaps merely to add our small piece, our little clunky, chunky selves, to the great mosaic of being. As the gods intended, we are here to become more and more ourselves.”

Voi tämä. Tämä niin paljon. Tämän pitäisi olla mun mielestä Vaikuttajien Kuvitteellisen Ammattiliiton motto.

Musta on mielenkiintoista, kuinka koetaan, että vaikuttajien tulisi olla positiivisia esimerkkejä vaikka missä kaikessa. Tehdä kaikki “oikein”, koska vaikuttajien vastuu. Mutta tuo ajatus on kääntynyt päälaelleen. Meidän vaikuttajien tulisi olla me, oma itsemme, ilman taakkaa ja pelkoa siitä, miten meidät kohdataan itsenämme. Me vaikutamme omana itsenämme; toisia toimimaan samoin ja toisia toimimaan toisin. Ja liian usein meitä pyritään työntämään muottiin, joka ei ole meidän oma, vaan jonkun muun määritelmä siitä, keitä meidän pitäisi olla, eikä sille ole mitään perustelua. Ennen kuin joku nousee kaikkien hyväksymäksi ylijumalaksi meidän kuolevaisten tavallisten ihmisten joukosta ja määrittelee sen, mikä on absoluuttisen oikein, kukaan meistä ei ole velvoitettu olemaan esimerkkinä tai sopia johonkin muottiin. Koska meillä jokaisella tulisi olla käsitys siitä, mikä on oikeanlainen muotti. Ja meillä kaikilla on siihen täysi oikeus.

“People are opting out of vital conversations about diversity and inclusivity because they fear looking wrong, saying something wrong, or being wrong. Choosing our own comfort over hard conversations is the epitome of privilege, and it corrodes trust and moves us away from meaningful and lasting change.”

Tää on mun mielestä nyky-yhteiskunnan iso ongelma. Keskustelu vaiennetaan sillä, miten kenenkin kuuluu nähdä ja ajatella, ja “epäsuosituille mielipiteille” ei ole enää sijaa. Samalla kuitenkin moni “epäsuosittu mielipide” tuntuukin olevan määrällisesti suositumpi. Sitä ei vaan saa sanoa ääneen, koska muuten tulee leimatuksi ja nykypäivänä ihmisen oma brändi on hirvittävän tärkeä. Jo pelkästään henkisen hyvinvoinnin lisäksi esimerkiksi työ ja perheensä elättäminen voi olla kiinni jostakin mielipiteestä, joka ei sinänsä ole laiton. Vaikka jokin mielipide ei liittyisi edes millään lailla työhön. On pelottavaa keskustella asioista, joihin haluaa muutosta, jos ei olekaan samalla viivalla yleisesti “hyväksytyn” keskustelunsuunnan kanssa.

“Don’t grab hurtful comments and pull them close to you by rereading them and ruminating on them. Don’t play with them by rehearsing your badass comeback. And whatever you do, don’t pull hatefulness close to your heart. Let what’s unproductive and hurtful drop at the feet of your unarmored self. And no matter how much your self-doubt wants to scoop up the criticism and snuggle with the negativity so it can confirm its worst fears, or how eager the shame gremlins are to use the hurt to fortify your armor, take a deep breath and find the strength to leave what’s mean-spirited on the ground. You don’t even need to stomp it or kick it away. Cruelty is cheap, easy, and chickenshit. It doesn’t deserve your energy or engagement. Just step over the comments and keep daring, always remembering that armor is too heavy a price to pay to engage with cheap-seat feedback.”

Mä annoin jossain vaiheessa esim. monien kommenttien olla. En vastannut, poistin tai annoin olla. Ja sitten mä totesin, että se oli sellainen valittu haarniska, jonka taakse menin. Näin mun “kuuluu tehdä”, ajattelin. Ja ne jäi pyörimään mieleeni. Oon oppinut, että mä oon vielä tossa kick it away -vaiheessa. Että mä potkaisen vastapalloon ja sit mä oon käsitellyt sen asian. Sit mä oon sanottavani sanonut ja voin unohtaa koko asian. Se ei enää herätä ajatuksia, se ei herätä tunteita. Mulle on helpointa kävellä jonkin asian yli itsenäni niin, että oo kokenut, että joku on hyökännyt ja mä olen puolustautunut, tehtäväni tehnyt, voitavani antanut ja voin jatkaa matkaa. Oon kokenut sen pitkään vievän enemmän voimavaroja, jos kävelen oman toimintatapani yli ja väkisin jätän asian sikseen. Ehkä joskus mä pääsen siihen tilaan, jossa mun ei tarvii väistää, potkaista takaisin tai polkea maahan. Mutta nyt se tuntuu joltain muulta kuin multa.

“At the end of the day, at the end of the week, at the end of my life, I want to say I contributed more than I criticized.”

“Choose courage over comfort”

Jos haluaisin vielä tatuoinnin, ottaisin tän viimeisen. Mulla löytyy jo yksi aforismi. Eiku kaks. No anyway. “My heart will always overrule my mind” on sellainen lause, joka löytyy kropaltani varmaan hamaan hautaan asti, ja oon mennyt sillä paljon. Tää on toinen vahvasti mulle ominainen toimintapa. On paljon pelottavuudessaan tai vaativuudessaan tai epävarmuudessaan epämukavia asioita, joista kasvaa jotakin suurinta ja parasta koskaan. Rakastuminen on yksi sellainen. Vanhemmuus on yksi sellainen. Oman itsensä löytäminen on sellainen.

Kuvituksena mun mukavan rento arkiasu, jossa
ESPRIT neule
H&M farkut
CHANEL Boy laukku
KAPPAHL takki
ENMUISTAMERKKIÄ vanhat bootsit

Osuiko joku quote erityisesti? Entäs mitä tykkäsitte asusta? 🙂 

Vanha ja uusi

Täs on pariin otteeseen käynyt vyötärön ympärysmitta aika jännissä lukemissa vuosien varrella, joten kun sain taas tossa keväällä nahkahameeni pitkästä aikaa päälle, oli ensimmäinen ajatus, että ei taida jaksaa kolmatta kertaa tätä samaa rumbaa. Oon tyhjentänyt varastoon ja takas mun lempivaatteita niin monta kertaa, että ei ees naurata. Millon ei mahdu, millon on liian isot. Myydäkö vanhat vaatteet vai odottaa, että niihin mahtuu / niitä isompia tarvii vielä? Arghh. Sit katon tota miestä, jolla on kymmenettä vuotta ne samat farkut mut samat kaks lasta ku mulla. Jotenki vähän epäreilua. Mut niin, onneks lempihame mahtuu hyvin vielä päälle. Tää on jo niin vanha, etten enää ees muista. Sanoisin veikkauksena n. 2012, mutta  varmaks en tiedä. On kerran kavennettu vyötärö ompelijalla, koska mun vyötärö ja lantio on eriparia, ja jos joku on hyvä vyötäröltä, on se takuuvarmasti pieni lantiolta.

London, 2015 – Let me pose looking dreamy at the trash cans outside of the photo frame

Lempäälä 2020 – Virnistä ku hullu suunnaten katseen no, naapuritontin roskakatokseen miehelle ilmoittaen “Nonii, mun juna lähtee 8 minuutin päästä ja asemalle on 4 minuutin ajomatka, joten nappaa nyt nopee joku kuva.”
“Mikä sun suupieliä vaivaa, näytät ihan oudolta tässä!”
Kiitti, se on ihan hyvä nyt noin.

Jotenkin tänään kun puin tän hameen, tuli mieleen Lontoo-ajan asukuvat, joissa tätä oli paljon. Muistanette? Tämä, joku yläosa ja farkkupaita oli ihan mun lemppariyhdistelmä ja pidin sitä tosi paljon. Aikana siis kun pukeuduin muuhunkin ku trikoisiin. Tänään oli kerrankin oikeasti työmeno, eikä etäpalaveri pyjamahousuissa, joten jätin mun rakkaat trikoot kotiin ja puin sukkikset ja hameen. Manasin tätä asiaa jo siinä vaiheessa ku kiskoin sukkiksia jalkaan. Mukavaa tästä ei tule. Mut en mä voi ehkä ihan 32-vuotiaana vielä ihan aina käyttää vaan niitä trikoita. En tiedä syytänkö lapsia vai koronavuotta. Koronavuotta, koska ei oikeesti oo minne mennä yleensä. Ja huomaan, että lasten ja tän vuoden myötä mun pukeutumis”taito” on ihan jäissä. Siis ei vaan leikkaa enää yhtään, mitä yhdistää ja mihin. Etin tota Lontoo-kuvien harmaata paitaa ja mietin, että se olis ihana. Se ei löytyny ja olin ihan hukassa heti. Otin sit tänhetken lempineuleen ja totesin, että se leventää vyötäröltä noin 20 cm, mut ihan sama. Söpö se on silti.

Mut siis oikeesti, tuntuu, etten enää osaa yhdistää omalle kropalle sopivia vaatteita jotenkin kivasta ja ennakkoluulottomasti. Niiku joskus 2013-2015. Ei sinänsä ihme. Pue vauva, valites vaatteet 3-vuotiaalle, vaihda vaippa, pue uudelleen, vaihda 3v:n paita, jolle tippu jotain, huomaa olevas myöhässä, heitä päälle joku iso paita, leggarit, ja takki ja säntää ulos ja harjaa tukka ekoissa punasissa valoissa. Siinä mun tänhetkinen pukeminen aika pähkinänkuoressa 😀 Täytyy alkaa taas harjotella. Toisaalta kirjotin eilen Instassa Stadiumin myyälle sanat “tarvii varmaan ostaa ne siniset “farkuiks”, ennen ku loppuu”, joten ehkä peli on menetetty.

Mulle vaatteet ja asut on aina ollut jonkin sortin itseni ilmaisemisen tapa. Imen vaikutteita kaikialta ja sitten yhdistelen miten tykkään. Värit, muodot jne. Tykkään vaatteista, koska tykkään haastaa itseäni yhdistelemään. Vähän niinku kukissa ja leipomuksissa ja maalaamisessakin. Se on yhdistelemistä, esteettistä ja visuaalista. En tykkää pukea samaa asua samanlaisena uudelleen, mutta toisaalta mulla on paljon sellaisia vaatteita kaapissa, joilla on jo aika paljon ikää. Siks musta oli hauska haaste, ku törmäsin Saran blogissa ajatukseen asuni iästä. Aloin pohtimaan sitä taas tänään.

Hame

Cristelle & Co. nahkahame on ehkä 8 vuotta vanha. Se on mun paras arvaus. Kellomallinen ohut nahkahame on ajaton ja on ollut vuosia mun lempivaate talvisin neuleen kanssa. Käytin paljon myös Lontoo-aikana ympäri vuoden.

Neule

Tosi epätyypillinen hankinta nykypäivänä mulle, koska en koskaan hanki akryylineuleita tai “kausivaatteita” nykyisin. Akryyliä sisältävä, pikkuisen villaa sisältävä napamittainen neule ei todellakaan ole ajaton ja klassinen, eikä tule kestämään vuosia. Mutta tämän väri ja nämä koristeelliset härpäkkeet puhutteli niin pahasti, että oli pakko ostaa tämä heräteostoksena. Tai pakkohan ei ole koskaan. Halusin. Sinne jäi H&M:n kassalle tästä euroja, kun lankesin. Toisaalta oon pitäny tätä joku 10 kertaa jo nyt, ja oon omistanut ehkä kuukauden verran.

Laukku

Mun koko kokoelman kirkkain jalokivi. Vasikannahkainen Boy joka on edelleen erinomaisessa kunnossa. Nahka on elänyt, kuten nahalle kuuluu, mutta muuten tämä on aivan kuin paketista kuorittu aikanaan. Ja niin paljon ollaan yhdessä koettu. 2014 tämä minulle muutti, eli on 6  vuotta jo ollut mulla. En vaihtaisi mihinkään, jos olisi pakko jättää vain yksi laukku, niin se olisi tämä.

Nilkkurit

Acnen Pistoleita ihailin aina muilla, mutta mulle ne ei toiminut. Kun tuli Coltit, korkeammalla varrella ja korkeammalla korolla, olin myyty. Oon melko varma, että nää on 2014 alkuvuodelta tai sitten ihan 2013 lopusta, mutta joka tapauksessa, siltä ajanjaksolta. Eli annan näille nyt sen 7 vuotta. Ihanan hyvässä kunnossa edelleen, ei yhtään hävetä laittaa jalkaan. Ja edelleen niiiin hyvät jalkaan, ettei toisia yhtä ihania nilkkureita ole. Mattainen nahka, paksu vetoketju ja tolppakorko ei mene koskaan “pois”, vaan nämä kestävät aikaa erinomaisesti.

Takki 

En voi sanoa olevani tässä asiassa edelläkävijä, mutta kerrankin en ole ihan perässähiihtäjä. Kun tämän ostin joskus 2014/2015, jouduin tilaamaan tän jostain ties mistä asti nettikaupasta, koska ei näitä vaan ollut. Viime vuodet näitä onkin ollut ihan jokaikisellä ketjuliikkeellä, koska Acnen Velocite on jo lähes ikoninen tuote, ja jokainen ketjukauppa tekee siitä nyt joka vuosi omia väriversioita. Yhtäkään näin ihanaa “teko”versiota en ole nähnyt. Tän karva on superpehmeä, mattainen kangas superkestävä ja aktiivisessakin käytössä tää on mulla edelleen kuin uusi. Ainakin viisi vuotta vanhana jo.

Yhteenlaskettu ikä: 26 vuotta. Pisteytys meni näin: Alle 3 vuotta – ei hyvä / 3-5 vuotta – ihan kohtuullinen / 5-10 vuotta – oikein hyvä / yli 10 vuotta – super / + 1 v, jos vaate on hankittu käytettynä.

Keskiarvo 5, eli jeee, “oikein hyvä”. Todellisuudessa mä saattaisin pitää päälläni keskiarvolla 1 olevaa asua, tai jos vaihtaisin tästä neuleen 7 vuotta vanhaan, niin nousis ropisten. Mutta se ei musta loppujen lopuksi oo oleellista. Nimittäin me jokainen muututaan, elämä ja kroppa muuttuu. Hankinnoissa täytyy huomioida niin paljon enemmän kuin ikä, vaikka sekin on mielenkiintoinen mittari. Nimittäin se kertoo jotain onnistumisesta, jos edelleen lähes 10 vuoden kohdalla joku vaate ilahduttaa.

Toisaalta täytyy myös muistaa, että teininä ja parikymppisenä muuttuu paljon ihmisenäkin. Olisi mun mielestä hullunkurista odottaa vaikka 24-vuotiaalta korkeaa keskiarvoa tässä, ja sitten taas 40-vuotiaana on todennäköisesti ollut jo löytänyt “oman tyylinsä”, mitä ikinä se onkaan, aika paljon paremmin. Toki jokaisen on hyvä miettiä hankintoja jo nuorena, varsinkin tänä päivänä kun tieto ja tiedostavuus on eri tasolla kuin esim. vaikka mun nuoruudessa 15 vuotta sitten. Mutta kyllä mä odotan 30-vuotiaalta itseltäni enemmän kuin 20-vuotiaalta itseltäni mitä tulee hankintoihin, varsinkin vaatteissa ja asusteissa. Mua ilahduttaa vaatteiden kestävyys monestakin syystä, mutta erityisesti, koska ne ovat kestäneet monenlaiset elämänjaksot. Luottovaatteita, ja syystäkin. Ei se silti tarkoita, ettenkö edelleen tekisi välillä heräteostoksia. Huomattavan paljon vähemmän kuin ennen toki.

Viimeisen 5-10 vuoden aikana oon oppinut tuntemaan oman kroppani, oman viihtymiseni ja oman mukavuuteni rajat tosi hyvin ja tiedän, mistä tykkään ja mistä en. On ihan eri juttu pukeutua tässä iässä kuin 10 vuotta sitten. Ainakin mulle. Hyviä materiaaleja peräänkuulutan yleensä hyvinkin vahvasti ja niihin mun mielestä kannattaa kaikkien panostaa, ja toisaalta itse annan usein painoarvoa myös esineen jälleenmyyntiarvolle. En esim. juuri koskaan kustomoi kirjaimia mun nahkatuotteisiin jne. ja lastenvaatteissakin tiedostan jälleenmyyntiarvon monilla merkeillä halpavaatteisiin verrattuna.

Näin lasten kanssa ei oikeesti ole edes aikaa. Seurata trendejä, huomata muita ihmisiä kadulla (tuolla pellon keskellä :D) tai edes käyskennellä kaupassa inspiroitumassa. Nykyään ostaminen on enemmänkin sellaista lempikauppojen uutuusvalikoiman selailu ajoittain tai sitten tietty asia mielessä koko netin päälleen kääntäminen. Jos vaate ei ole 10/10 ensikosketuksella, sen hinnalla ei ole väliä. Halpa ei vaikuta innostaen, päinvastoin yleensä. Jos taas jokin on aivan aivan aivan ihana, niin sitten tulee välillä joustettua. Niin kuin tämän neuleen kohdalla. Joka osui käsiin ja silmiin itse asiassa koska olin päivittämässä farkkuja. Kuusi vuotta vanhoja harmaita farkkuja, joissa oli kaks reikää jo aika härskisti, kun on sormet menneet läpi ohuesta kankaasta pukiessa 😀 Kävin ostamassa uuden koon, kun ne alkoi jo valua päältä. Persus on harjoitellut enemmän risti-istunnassa legojen kasaamista ku lentopallohyppyjä ja se näkyy farkuissa, joten oli ehkä korkea aika. Niin. Joskus ne H&M:nkin vaatteet voi olla niitä luottovaatteita vuodesta toiseen. Ne farkut on nimittäin kuluneet ohueksi käytössä ja pesussa.

Mun vaatefilosofia ei oo millään lailla hirveen ehdoton. Nostan hattua kaikille niille, jotka ostavat vain käytettyä tai vain kotimaista. Hienoa työtä, oikeesti. Mä oon liian laiska ja liian huono ja tykkään tehdä välillä “huonoja” hankintoja, jotka on kuitenki mulle hyviä ja toimivia. Tärkeintä on kai jatkuvasti tehdä pientä ajatustyötä miksi ja miten shoppailee ja ajatella sitä kokonaisuutena, josta voi antaa itselleen jonkin arvosanan. Ite en vieläkään kolkuttele kiitettävää, mutta kyllä mä oon tässä pikkuhiljaa parempaan päin mennyt.

Pitäs ehkä madaltaa kynnystä näihin asukuva-juttuihin. 2 minuuttia on vallan hyvä. Ehdin junaankin.

Asuja on turha verrata keskenään, kun lämpötilatkin on aika eri. Vaikka nuo on tammikuulta nuo Lontoon kuvatkin. Oli vissiin lämmin talvi siellä silloin. Vertauskuvia vihaan sinänsä laittaa, en tarvii visuaalista muistutusta itsestäni kuusi vuotta nuorempana, ruskettuneena ja hyvin nukkuneena, mutta toisaalta, olen 6 vuoden verran viisaampi (köhh…) ja  perheen verran rikkaampi ♥ Mutta mitä tykkäätte tästä uudemmasta asusta?

Okei, sen verran vertaan, että vaikka välillä tää oma tukka tuntuu ihan ohuelta ja lyhyeltä, onpas se muuten terveen ja pitkän näköinen. Siis kakshaaraisista huolimatta 😀  I swear to God toi mun tukka on peilistä katottaessa ihan tummanruskea ja sit valossa ulkona on ihan tollanen kupari. En jummarra miten.