Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

“Don’t try to win over the haters; you are not a jackass whisperer.”

Ootteko kuulleet Brené Brownista? Mä oon ladannut hänen pari kirjaansa jo aikaa sitten lukulistalle, mutten ole ehtinyt aloittaa niitä. Ja oon kuunnellut tosi mielekkään TED talkin häneltä ja lukenut kasakaupalla mahtavia lainauksia, jotka oon tallentanut puhelimeeni.

Nyt kun eräs seuraajani kommentoi edelliseen postaukseen yhden suosikeistani, oli pakko jakaa muutama lempilainauksistani tänne teille, koska nää on oikeesti ihan mielettömän hyviä ajatuksia todella moni! Mun piti laittaa muutama suosikkini ja ykskaks niitä oli 25 kappaletta. Toimikoot nämä tekstityksenä näille asukuville, nimittäin nämä on mielestäni erittäin hyviä ajatuksia meistä jokaiselle.

Otsikon lainaus on itse asiassa myös aivan loistava. En tykkää lauseesta “vihaajat vihaa”, koska se on vähän sellainen, että kaikenlainen perseily hyväksytään sellaisena “no sellaista nyt tapahtuu” -kommenttina. Eihän kukaan kai sanois, että “no raiskaajat raiskaa, yritä olla joutumatta uhriks”. Toki fyysinen koskemattomuus on aivan eri asia kuin vihaaminen, mutta henkinen väkivalta, mitä vihapuhe esimerkiksi on, ei ole koskaan OK ja silläkin on uhreja ja seurauksena voi olla myös uhrin fyysinen terveys tai henki. Vihaaminen ja vihapuhe on eri asioita ja olen täysin hyväksynyt esimerkiksi sen, että minua jotkut vihaavat. En voisi olettaa, että minua kaikki rakastavat, eikä se ole minulle mitenkään vaikea paikka. Mutta vihapuhetta en tule koskaan hyväksymään.

“A lot of cheap seats in the arena are filled with people who never venture onto the floor. They just hurl mean-spirited criticisms and put-downs from a safe distance. The problem is, when we stop caring what people think and stop feeling hurt by cruelty, we lose our ability to connect. But when we’re defined by what people think, we lose the courage to be vulnerable. Therefore, we need to be selective about the feedback we let into our lives. For me, if you’re not in the arena also getting your ass kicked, I’m not interested in your feedback.”

En voisi olla enempää samaa mieltä tästä lainauksesta. On ihmisiä, joiden mielipiteet painaa ja ihmisiä, joiden mielipiteet eivät paina. Ensimmäisiä on paljon paljon vähemmän kuin jälkimmäisiä.

“You either walk inside your story and own it or you stand outside your story and hustle for your worthiness.”

“It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again…who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly.”

Myös tämä on yksi suosikkiajatuksiani. Haluan opettaa myös lapseni tähän ajatusmaailmaan, jossa epäonnistumiset, virheet tai mitkään asiat, eivät ole pelkästään huonoja, vaan paljon muutakin. Tärkeintä on olla rohkea, kokeilla ja yrittää niitä asioita, joita itse haluaa ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee omista intohimoista ja tavoitteista.

“What’s the greater risk? Letting go of what people think – or letting go of how I feel, what I believe, and who I am?”

“Daring to set boundaries is about having the courage to love ourselves even when we risk disappointing others.”

Mä opin nää jo kauan aikaa sitten ja mä toivon, että jokainen ottaa nää ajatukset omakseen. Itserakkaus ei ole välttämättä huono asia, itseään pitää rakastaa, itseään pitää kunnioittaa ja omat rajat on kaikista tärkein kartta, joka pitää tietää.

“When I see people stand fully in their truth, or when I see someone fall down, get back up, and say, ‘Damn. That really hurt, but this is important to me and I’m going in again’—my gut reaction is, ‘What a badass.’”

“Even to me the issue of  ‘stay small, sweet, quiet, and modest’ sounds like an outdated problem, but the truth is that women still run into those demands whenever we find and use our voices.”

Ja valitettavasti oma kokemus bloggaajana, vaikuttajana, työelämässä ja äitinäkin on sellainen, että enemmän tätä ajatusmaailmaa viljelee toiset naiset mulle.

“I’m also not a fan of anything that’s brutal, including honesty. Honesty is the best policy, but honesty that’s motivated by shame, anger, fear, or hurt is not “honesty.” It’s shame, anger, fear, or hurt disguised as honesty. Just because something is accurate or factual doesn’t mean it can’t be used in a destructive manner: “Sorry. I’m just telling you the truth. These are just the facts.”

Monen monta vuotta bloggaajana ja hyvin usein edelleen jää pari tärkeää asiaa monilta ymmärtämättä. Ei jokin kritiikki sellaisenaan, vaan se miten sen esittää. Saati sitten se, onko edes oikeutettu kritiikkiin. Rehellisyys ja mielipidekin on vähän sellaisia asioita, joita jonkun tulisi kysyä antajaltaan. Ja kuinka moni kritisoija voi oikeasti sanoa, ettei omaa kritiikkiä maalaa joku näistä ajatuksista? Jokaisella meistä on jokin motivaatio olla “rehellinen” ja “antaa kritiikkiä”. Mistä tunteesta ja ajatuksesta se kumpuaa? Läheisilleen tunne voi usein olla hyvinkin positiivinen, mutta mikä positiivinen lähtökohta tai tunne häpeän, vihaisuuden, pelon tai loukkaantumisen ja kateuden tai katkeruuden sijaan voisi olla tekijänä sille, että kokee tarvetta “olla rehellinen ja antaa palautetta” tuntemattomalle ihmiselle, jonka elämään ei tarvitse osallistua? Sitä olisi hyvä miettiä. Jos haluaa naamioida oman palautteenannon tarpeellisuuden esim. altruismiin siitä, että voi muuttaa jonkun asian/ilmiön/vaikuttajan paremmaksi, niin tällainen ajatusmaailma ei ole todellinen, vaan vaikuttimena on jokin muu, jokin henkilökohtainen.

“Empathy is a choice. And it’s a vulnerable choice, because if I were to choose to connect with you through empathy, I would have to connect with something in myself that knows that feeling. In the face of a difficult conversation, when we see that someone’s hurt or in pain, it’s our instinct as human beings to try to make things better. We want to fix, we want to give advice. But empathy isn’t about fixing, it’s the brave choice to be with someone in their darkness—not to race to turn on the light so we feel better.”

“If I share something with you that’s difficult for me, I’d rather you say, “I don’t even know what to say right now, I’m just so glad you told me.” Because in truth, a response can rarely make something better. Connection is what heals.”

Nää on musta erinomaisen hyviä ajatuksia monella tasolla. Elämässä, parisuhteessa, ihmissuhteissa ylipäätään. Usein myös huomaan ajattelevani tämäntyyppisesti kun saan tukevia kommentteja kertoessani jostakin raskaasta. Usein saan ongelmanratkaisua ja ideoita vastaukseksi ja rehellisesti sanottuna, yleensä olen niitä jo itsekin harkinnut ja yleensä sellaiset kommentit tuntuvat myös jollakin tasolla vähättelevältä. Vähän sellaiselta “jos tekisit niin tai näin, voisi tämä olla parempi, eli tilanteeseen on itsestäänselvän helppo ratkaisu, joten eihän tämä ole ongelmakaan”. Uskon, että ihminen osaa pyytää ja kysyä konkreettisia neuvoja, jos sellaisia haluaa. Hyvin usein oon kuullut myös erilaisia kommentteja, jotka ovat “neuvoja”, mutta todellisuudessa ne ovat vain ongelman alleviivaamista, ilman mitään ratkaisua.

“Let go of who you think you’re supposed to be; embrace who you are.”

Me eleteään niin järkyttävän raskaassa maailmassa, jossa jokaisella on ajatus siitä, keitä meidän pitäisi olla. Pettymyksenä oleminen läheisille on ehkä raskain paikka olla.

“Perfectionism is a self destructive and addictive belief system that fuels this primary thought: If I look perfect, and do everything perfectly, I can avoid or minimise the painful feelings of shame, judgment, and blame.”

Mä oon joskus pitänyt itseäni perfektionistina ja päässyt siitä onneksi eroon hyvinkin pitkälti. Mun koti on sotkuinen, enkä välitä, mun elämä on epätäydellinen, minä olen epätäydellinen enkä välitä. Täydellistä mun elämässä ei ole. Edes lapseni eivät ole näennäisen täydellisiä, nukkumisineen, syömisineen ja ihan kaikkineen. Mutta samalla ne on niin täydellisiä, epätäydellisinäkin. Miksi mä sitten keskittyisin jatkuvasti jonkin sellaisen tavoitteluun, joka on oikeasti mahdotonta? Saati, että tekisin sitä vaikkapa blogissani, jossa on tuhansia eri käsityksiä täydellisestä, ja minä en pysty saavuttamaan niistä yhtäkään. Mun ei tarvii olla edes itselleni täydellinen, joten miksi mun pitäisi olla sitä muillekaan? Ja samalla tää on vapauttanut mut tosi paljosta negatiivisuudesta muita kohtaan. En koe ketään kohtaan sentyyppisiä tunteita, kuin moni vihaajani kokee minua kohtaan. Minä kun en ole täydellinen, nii miksi kenenkään muunkaan pitäisi olla?

“Power within is defined by an ability to recognize differences and respect others, grounded in a strong foundation of self-worth and self-knowledge. When we operate from a place of power within, we feel comfortable challenging assumptions and long-held beliefs, pushing against the status quo, and asking if there aren’t other ways to achieve the highest common good.”

Mun yksi seuraaja kysyi taannoin miksi mä kapinoin korona-suosituksia vastaan, että ei kai se oo vaikeaa pitää maskia ja olla menemättä päikkyyn sisälle pakkaamaan lapsen vaatteita? Ei se olekaan vaikeaa. Mä voin pitää maskia ja silti kyseenalaistaa sen järkevyyttä joissakin tilanteissa tai voin kyseenalaistaa vanhoja sääntöjä, jollen koe niitä oikeaksi. Mun eniten vihaama ajatus on “no näin on aina tehty” kun jotakin kyseenalaistetaan. Se on muutoksen suurin este.

“Talk to yourself the way you’d talk to someone you love. Most of us shame, belittle, and criticize ourselves in ways we’d never think of doing to others.”

Kun jokainen oppii tekemään näin, onkin itse asiassa aika paljon vaikeampaa puhua muillekaan yhtä rumasti. Jos itselleen puhuu hirveen rumasti, niin tulee tehneeksi muillekin. Opetus ja ajatus, jossa varmasti isolla osalla ihmisistä on pitkä työ tehtävänä, kuten mullakin.

“We cannot selectively numb emotions, when we numb the painful emotions, we also numb the positive emotions.”

“Because true belonging only happens when we present our authentic, imperfect selves to the world, our sense of belonging can never be greater than our level of self-acceptance.”

“You cannot shame or belittle people into changing their behaviors.”

Ahhh, mun suosikkini. Pätee ihan kaikkeen ilmastojaaritteluista jatkuviin “hyväntahtoisiin” kritiikkeihin vaikuttajille. Muutos lähtee itsestä, halusta muuttua, halusta olla jotakin muuta. Negatiivisista tunteista lähtevä muutos on todennäköisesti korkeintaan negatiivisten tunteiden ajama motivaatio, joka ei ole kovin kantava.

“Just because someone isn’t willing or able to love us, it doesn’t mean that we are unlovable.”

Mä en oikeasti oo pitkään aikaan kokenut kovinkaan merkittäviä tunteita siitä, että joku ei pidä minusta tai sisällöstäni. Se ei sinänsä kerro minusta vaan se kertoo heistä. Kaikesta ei sitä paitsi tarvii tykätä. On monia asioita, joista en välitä, mutta tiedän läheisteni rakastavan niitä. Minun mielipiteeni ei tee asiasta hyvää tai huonoa, se tekee siitä sopivan tai epäsopivan minulle.

“I want to be in the arena. I want to be brave with my life. And when we make the choice to dare greatly, we sign up to get our asses kicked. We can choose courage or we can choose comfort, but we can’t have both. Not at the same time.”

“We fail the minute we let someone else define success for us.”

Juttelin vähän aikaa sitten erään läheiseni kanssa siitä, miten mä jaksan esimerkiksi jatkuvaa kommentointia liittyen äitiyteeni kun pieninkin kommentti äitiydestä voi olla tosi kivulias, se kun osuu niin tärkeään ja arkaan paikkaan ja jäin pohtimaan tätä. Koska vähän kaikessa mä oon omaksunut tän ajatusmallin. Vain minä olen oikea ihminen määrittelemään menestykseni missä vaan. Äitinä tai missä tahansa muussa roolissa. Jos minä koen olevani hyvä äiti lapsilleni, kenenkään muun määritelmät (positiiviset tai negatiiviset) eivät pääse ihoni alle. Minusta ei tule parempaa äitiä mielessäni kenenkään kehuilla, sen menestyksen tunteminen ei ole siis kehuistakaan kiinni, vaikka kivahan niitä on kuulla. Toisaalta se ei tee minusta huonompaa omassa mielessäni, vaikka joku oksentaa näppikselleen kilometriviestin siitä, kuinka huono äiti olenkaan. Sama pätee kaikkeen muuhunkin elämässäni. Minä määrittelen oman menestykseni äitinä, yrittäjänä, ystävänä, ihmisenä. Vastoin joitakin oletuksia, en koe olevani täydellinen missään, ja vähän kaikessa on parantamisen varaakin. Sillä täydellisyyteen en pyri missään, mutta jatkuvaan kehitykseen kyllä.

“We are not here to fit in, be well balanced, or provide exempla for others. We are here to be eccentric, different, perhaps strange, perhaps merely to add our small piece, our little clunky, chunky selves, to the great mosaic of being. As the gods intended, we are here to become more and more ourselves.”

Voi tämä. Tämä niin paljon. Tämän pitäisi olla mun mielestä Vaikuttajien Kuvitteellisen Ammattiliiton motto.

Musta on mielenkiintoista, kuinka koetaan, että vaikuttajien tulisi olla positiivisia esimerkkejä vaikka missä kaikessa. Tehdä kaikki “oikein”, koska vaikuttajien vastuu. Mutta tuo ajatus on kääntynyt päälaelleen. Meidän vaikuttajien tulisi olla me, oma itsemme, ilman taakkaa ja pelkoa siitä, miten meidät kohdataan itsenämme. Me vaikutamme omana itsenämme; toisia toimimaan samoin ja toisia toimimaan toisin. Ja liian usein meitä pyritään työntämään muottiin, joka ei ole meidän oma, vaan jonkun muun määritelmä siitä, keitä meidän pitäisi olla, eikä sille ole mitään perustelua. Ennen kuin joku nousee kaikkien hyväksymäksi ylijumalaksi meidän kuolevaisten tavallisten ihmisten joukosta ja määrittelee sen, mikä on absoluuttisen oikein, kukaan meistä ei ole velvoitettu olemaan esimerkkinä tai sopia johonkin muottiin. Koska meillä jokaisella tulisi olla käsitys siitä, mikä on oikeanlainen muotti. Ja meillä kaikilla on siihen täysi oikeus.

“People are opting out of vital conversations about diversity and inclusivity because they fear looking wrong, saying something wrong, or being wrong. Choosing our own comfort over hard conversations is the epitome of privilege, and it corrodes trust and moves us away from meaningful and lasting change.”

Tää on mun mielestä nyky-yhteiskunnan iso ongelma. Keskustelu vaiennetaan sillä, miten kenenkin kuuluu nähdä ja ajatella, ja “epäsuosituille mielipiteille” ei ole enää sijaa. Samalla kuitenkin moni “epäsuosittu mielipide” tuntuukin olevan määrällisesti suositumpi. Sitä ei vaan saa sanoa ääneen, koska muuten tulee leimatuksi ja nykypäivänä ihmisen oma brändi on hirvittävän tärkeä. Jo pelkästään henkisen hyvinvoinnin lisäksi esimerkiksi työ ja perheensä elättäminen voi olla kiinni jostakin mielipiteestä, joka ei sinänsä ole laiton. Vaikka jokin mielipide ei liittyisi edes millään lailla työhön. On pelottavaa keskustella asioista, joihin haluaa muutosta, jos ei olekaan samalla viivalla yleisesti “hyväksytyn” keskustelunsuunnan kanssa.

“Don’t grab hurtful comments and pull them close to you by rereading them and ruminating on them. Don’t play with them by rehearsing your badass comeback. And whatever you do, don’t pull hatefulness close to your heart. Let what’s unproductive and hurtful drop at the feet of your unarmored self. And no matter how much your self-doubt wants to scoop up the criticism and snuggle with the negativity so it can confirm its worst fears, or how eager the shame gremlins are to use the hurt to fortify your armor, take a deep breath and find the strength to leave what’s mean-spirited on the ground. You don’t even need to stomp it or kick it away. Cruelty is cheap, easy, and chickenshit. It doesn’t deserve your energy or engagement. Just step over the comments and keep daring, always remembering that armor is too heavy a price to pay to engage with cheap-seat feedback.”

Mä annoin jossain vaiheessa esim. monien kommenttien olla. En vastannut, poistin tai annoin olla. Ja sitten mä totesin, että se oli sellainen valittu haarniska, jonka taakse menin. Näin mun “kuuluu tehdä”, ajattelin. Ja ne jäi pyörimään mieleeni. Oon oppinut, että mä oon vielä tossa kick it away -vaiheessa. Että mä potkaisen vastapalloon ja sit mä oon käsitellyt sen asian. Sit mä oon sanottavani sanonut ja voin unohtaa koko asian. Se ei enää herätä ajatuksia, se ei herätä tunteita. Mulle on helpointa kävellä jonkin asian yli itsenäni niin, että oo kokenut, että joku on hyökännyt ja mä olen puolustautunut, tehtäväni tehnyt, voitavani antanut ja voin jatkaa matkaa. Oon kokenut sen pitkään vievän enemmän voimavaroja, jos kävelen oman toimintatapani yli ja väkisin jätän asian sikseen. Ehkä joskus mä pääsen siihen tilaan, jossa mun ei tarvii väistää, potkaista takaisin tai polkea maahan. Mutta nyt se tuntuu joltain muulta kuin multa.

“At the end of the day, at the end of the week, at the end of my life, I want to say I contributed more than I criticized.”

“Choose courage over comfort”

Jos haluaisin vielä tatuoinnin, ottaisin tän viimeisen. Mulla löytyy jo yksi aforismi. Eiku kaks. No anyway. “My heart will always overrule my mind” on sellainen lause, joka löytyy kropaltani varmaan hamaan hautaan asti, ja oon mennyt sillä paljon. Tää on toinen vahvasti mulle ominainen toimintapa. On paljon pelottavuudessaan tai vaativuudessaan tai epävarmuudessaan epämukavia asioita, joista kasvaa jotakin suurinta ja parasta koskaan. Rakastuminen on yksi sellainen. Vanhemmuus on yksi sellainen. Oman itsensä löytäminen on sellainen.

Kuvituksena mun mukavan rento arkiasu, jossa
ESPRIT neule
H&M farkut
CHANEL Boy laukku
KAPPAHL takki
ENMUISTAMERKKIÄ vanhat bootsit

Osuiko joku quote erityisesti? Entäs mitä tykkäsitte asusta? 🙂 

Vanha ja uusi

Täs on pariin otteeseen käynyt vyötärön ympärysmitta aika jännissä lukemissa vuosien varrella, joten kun sain taas tossa keväällä nahkahameeni pitkästä aikaa päälle, oli ensimmäinen ajatus, että ei taida jaksaa kolmatta kertaa tätä samaa rumbaa. Oon tyhjentänyt varastoon ja takas mun lempivaatteita niin monta kertaa, että ei ees naurata. Millon ei mahdu, millon on liian isot. Myydäkö vanhat vaatteet vai odottaa, että niihin mahtuu / niitä isompia tarvii vielä? Arghh. Sit katon tota miestä, jolla on kymmenettä vuotta ne samat farkut mut samat kaks lasta ku mulla. Jotenki vähän epäreilua. Mut niin, onneks lempihame mahtuu hyvin vielä päälle. Tää on jo niin vanha, etten enää ees muista. Sanoisin veikkauksena n. 2012, mutta  varmaks en tiedä. On kerran kavennettu vyötärö ompelijalla, koska mun vyötärö ja lantio on eriparia, ja jos joku on hyvä vyötäröltä, on se takuuvarmasti pieni lantiolta.

London, 2015 – Let me pose looking dreamy at the trash cans outside of the photo frame

Lempäälä 2020 – Virnistä ku hullu suunnaten katseen no, naapuritontin roskakatokseen miehelle ilmoittaen “Nonii, mun juna lähtee 8 minuutin päästä ja asemalle on 4 minuutin ajomatka, joten nappaa nyt nopee joku kuva.”
“Mikä sun suupieliä vaivaa, näytät ihan oudolta tässä!”
Kiitti, se on ihan hyvä nyt noin.

Jotenkin tänään kun puin tän hameen, tuli mieleen Lontoo-ajan asukuvat, joissa tätä oli paljon. Muistanette? Tämä, joku yläosa ja farkkupaita oli ihan mun lemppariyhdistelmä ja pidin sitä tosi paljon. Aikana siis kun pukeuduin muuhunkin ku trikoisiin. Tänään oli kerrankin oikeasti työmeno, eikä etäpalaveri pyjamahousuissa, joten jätin mun rakkaat trikoot kotiin ja puin sukkikset ja hameen. Manasin tätä asiaa jo siinä vaiheessa ku kiskoin sukkiksia jalkaan. Mukavaa tästä ei tule. Mut en mä voi ehkä ihan 32-vuotiaana vielä ihan aina käyttää vaan niitä trikoita. En tiedä syytänkö lapsia vai koronavuotta. Koronavuotta, koska ei oikeesti oo minne mennä yleensä. Ja huomaan, että lasten ja tän vuoden myötä mun pukeutumis”taito” on ihan jäissä. Siis ei vaan leikkaa enää yhtään, mitä yhdistää ja mihin. Etin tota Lontoo-kuvien harmaata paitaa ja mietin, että se olis ihana. Se ei löytyny ja olin ihan hukassa heti. Otin sit tänhetken lempineuleen ja totesin, että se leventää vyötäröltä noin 20 cm, mut ihan sama. Söpö se on silti.

Mut siis oikeesti, tuntuu, etten enää osaa yhdistää omalle kropalle sopivia vaatteita jotenkin kivasta ja ennakkoluulottomasti. Niiku joskus 2013-2015. Ei sinänsä ihme. Pue vauva, valites vaatteet 3-vuotiaalle, vaihda vaippa, pue uudelleen, vaihda 3v:n paita, jolle tippu jotain, huomaa olevas myöhässä, heitä päälle joku iso paita, leggarit, ja takki ja säntää ulos ja harjaa tukka ekoissa punasissa valoissa. Siinä mun tänhetkinen pukeminen aika pähkinänkuoressa 😀 Täytyy alkaa taas harjotella. Toisaalta kirjotin eilen Instassa Stadiumin myyälle sanat “tarvii varmaan ostaa ne siniset “farkuiks”, ennen ku loppuu”, joten ehkä peli on menetetty.

Mulle vaatteet ja asut on aina ollut jonkin sortin itseni ilmaisemisen tapa. Imen vaikutteita kaikialta ja sitten yhdistelen miten tykkään. Värit, muodot jne. Tykkään vaatteista, koska tykkään haastaa itseäni yhdistelemään. Vähän niinku kukissa ja leipomuksissa ja maalaamisessakin. Se on yhdistelemistä, esteettistä ja visuaalista. En tykkää pukea samaa asua samanlaisena uudelleen, mutta toisaalta mulla on paljon sellaisia vaatteita kaapissa, joilla on jo aika paljon ikää. Siks musta oli hauska haaste, ku törmäsin Saran blogissa ajatukseen asuni iästä. Aloin pohtimaan sitä taas tänään.

Hame

Cristelle & Co. nahkahame on ehkä 8 vuotta vanha. Se on mun paras arvaus. Kellomallinen ohut nahkahame on ajaton ja on ollut vuosia mun lempivaate talvisin neuleen kanssa. Käytin paljon myös Lontoo-aikana ympäri vuoden.

Neule

Tosi epätyypillinen hankinta nykypäivänä mulle, koska en koskaan hanki akryylineuleita tai “kausivaatteita” nykyisin. Akryyliä sisältävä, pikkuisen villaa sisältävä napamittainen neule ei todellakaan ole ajaton ja klassinen, eikä tule kestämään vuosia. Mutta tämän väri ja nämä koristeelliset härpäkkeet puhutteli niin pahasti, että oli pakko ostaa tämä heräteostoksena. Tai pakkohan ei ole koskaan. Halusin. Sinne jäi H&M:n kassalle tästä euroja, kun lankesin. Toisaalta oon pitäny tätä joku 10 kertaa jo nyt, ja oon omistanut ehkä kuukauden verran.

Laukku

Mun koko kokoelman kirkkain jalokivi. Vasikannahkainen Boy joka on edelleen erinomaisessa kunnossa. Nahka on elänyt, kuten nahalle kuuluu, mutta muuten tämä on aivan kuin paketista kuorittu aikanaan. Ja niin paljon ollaan yhdessä koettu. 2014 tämä minulle muutti, eli on 6  vuotta jo ollut mulla. En vaihtaisi mihinkään, jos olisi pakko jättää vain yksi laukku, niin se olisi tämä.

Nilkkurit

Acnen Pistoleita ihailin aina muilla, mutta mulle ne ei toiminut. Kun tuli Coltit, korkeammalla varrella ja korkeammalla korolla, olin myyty. Oon melko varma, että nää on 2014 alkuvuodelta tai sitten ihan 2013 lopusta, mutta joka tapauksessa, siltä ajanjaksolta. Eli annan näille nyt sen 7 vuotta. Ihanan hyvässä kunnossa edelleen, ei yhtään hävetä laittaa jalkaan. Ja edelleen niiiin hyvät jalkaan, ettei toisia yhtä ihania nilkkureita ole. Mattainen nahka, paksu vetoketju ja tolppakorko ei mene koskaan “pois”, vaan nämä kestävät aikaa erinomaisesti.

Takki 

En voi sanoa olevani tässä asiassa edelläkävijä, mutta kerrankin en ole ihan perässähiihtäjä. Kun tämän ostin joskus 2014/2015, jouduin tilaamaan tän jostain ties mistä asti nettikaupasta, koska ei näitä vaan ollut. Viime vuodet näitä onkin ollut ihan jokaikisellä ketjuliikkeellä, koska Acnen Velocite on jo lähes ikoninen tuote, ja jokainen ketjukauppa tekee siitä nyt joka vuosi omia väriversioita. Yhtäkään näin ihanaa “teko”versiota en ole nähnyt. Tän karva on superpehmeä, mattainen kangas superkestävä ja aktiivisessakin käytössä tää on mulla edelleen kuin uusi. Ainakin viisi vuotta vanhana jo.

Yhteenlaskettu ikä: 26 vuotta. Pisteytys meni näin: Alle 3 vuotta – ei hyvä / 3-5 vuotta – ihan kohtuullinen / 5-10 vuotta – oikein hyvä / yli 10 vuotta – super / + 1 v, jos vaate on hankittu käytettynä.

Keskiarvo 5, eli jeee, “oikein hyvä”. Todellisuudessa mä saattaisin pitää päälläni keskiarvolla 1 olevaa asua, tai jos vaihtaisin tästä neuleen 7 vuotta vanhaan, niin nousis ropisten. Mutta se ei musta loppujen lopuksi oo oleellista. Nimittäin me jokainen muututaan, elämä ja kroppa muuttuu. Hankinnoissa täytyy huomioida niin paljon enemmän kuin ikä, vaikka sekin on mielenkiintoinen mittari. Nimittäin se kertoo jotain onnistumisesta, jos edelleen lähes 10 vuoden kohdalla joku vaate ilahduttaa.

Toisaalta täytyy myös muistaa, että teininä ja parikymppisenä muuttuu paljon ihmisenäkin. Olisi mun mielestä hullunkurista odottaa vaikka 24-vuotiaalta korkeaa keskiarvoa tässä, ja sitten taas 40-vuotiaana on todennäköisesti ollut jo löytänyt “oman tyylinsä”, mitä ikinä se onkaan, aika paljon paremmin. Toki jokaisen on hyvä miettiä hankintoja jo nuorena, varsinkin tänä päivänä kun tieto ja tiedostavuus on eri tasolla kuin esim. vaikka mun nuoruudessa 15 vuotta sitten. Mutta kyllä mä odotan 30-vuotiaalta itseltäni enemmän kuin 20-vuotiaalta itseltäni mitä tulee hankintoihin, varsinkin vaatteissa ja asusteissa. Mua ilahduttaa vaatteiden kestävyys monestakin syystä, mutta erityisesti, koska ne ovat kestäneet monenlaiset elämänjaksot. Luottovaatteita, ja syystäkin. Ei se silti tarkoita, ettenkö edelleen tekisi välillä heräteostoksia. Huomattavan paljon vähemmän kuin ennen toki.

Viimeisen 5-10 vuoden aikana oon oppinut tuntemaan oman kroppani, oman viihtymiseni ja oman mukavuuteni rajat tosi hyvin ja tiedän, mistä tykkään ja mistä en. On ihan eri juttu pukeutua tässä iässä kuin 10 vuotta sitten. Ainakin mulle. Hyviä materiaaleja peräänkuulutan yleensä hyvinkin vahvasti ja niihin mun mielestä kannattaa kaikkien panostaa, ja toisaalta itse annan usein painoarvoa myös esineen jälleenmyyntiarvolle. En esim. juuri koskaan kustomoi kirjaimia mun nahkatuotteisiin jne. ja lastenvaatteissakin tiedostan jälleenmyyntiarvon monilla merkeillä halpavaatteisiin verrattuna.

Näin lasten kanssa ei oikeesti ole edes aikaa. Seurata trendejä, huomata muita ihmisiä kadulla (tuolla pellon keskellä :D) tai edes käyskennellä kaupassa inspiroitumassa. Nykyään ostaminen on enemmänkin sellaista lempikauppojen uutuusvalikoiman selailu ajoittain tai sitten tietty asia mielessä koko netin päälleen kääntäminen. Jos vaate ei ole 10/10 ensikosketuksella, sen hinnalla ei ole väliä. Halpa ei vaikuta innostaen, päinvastoin yleensä. Jos taas jokin on aivan aivan aivan ihana, niin sitten tulee välillä joustettua. Niin kuin tämän neuleen kohdalla. Joka osui käsiin ja silmiin itse asiassa koska olin päivittämässä farkkuja. Kuusi vuotta vanhoja harmaita farkkuja, joissa oli kaks reikää jo aika härskisti, kun on sormet menneet läpi ohuesta kankaasta pukiessa 😀 Kävin ostamassa uuden koon, kun ne alkoi jo valua päältä. Persus on harjoitellut enemmän risti-istunnassa legojen kasaamista ku lentopallohyppyjä ja se näkyy farkuissa, joten oli ehkä korkea aika. Niin. Joskus ne H&M:nkin vaatteet voi olla niitä luottovaatteita vuodesta toiseen. Ne farkut on nimittäin kuluneet ohueksi käytössä ja pesussa.

Mun vaatefilosofia ei oo millään lailla hirveen ehdoton. Nostan hattua kaikille niille, jotka ostavat vain käytettyä tai vain kotimaista. Hienoa työtä, oikeesti. Mä oon liian laiska ja liian huono ja tykkään tehdä välillä “huonoja” hankintoja, jotka on kuitenki mulle hyviä ja toimivia. Tärkeintä on kai jatkuvasti tehdä pientä ajatustyötä miksi ja miten shoppailee ja ajatella sitä kokonaisuutena, josta voi antaa itselleen jonkin arvosanan. Ite en vieläkään kolkuttele kiitettävää, mutta kyllä mä oon tässä pikkuhiljaa parempaan päin mennyt.

Pitäs ehkä madaltaa kynnystä näihin asukuva-juttuihin. 2 minuuttia on vallan hyvä. Ehdin junaankin.

Asuja on turha verrata keskenään, kun lämpötilatkin on aika eri. Vaikka nuo on tammikuulta nuo Lontoon kuvatkin. Oli vissiin lämmin talvi siellä silloin. Vertauskuvia vihaan sinänsä laittaa, en tarvii visuaalista muistutusta itsestäni kuusi vuotta nuorempana, ruskettuneena ja hyvin nukkuneena, mutta toisaalta, olen 6 vuoden verran viisaampi (köhh…) ja  perheen verran rikkaampi ♥ Mutta mitä tykkäätte tästä uudemmasta asusta?

Okei, sen verran vertaan, että vaikka välillä tää oma tukka tuntuu ihan ohuelta ja lyhyeltä, onpas se muuten terveen ja pitkän näköinen. Siis kakshaaraisista huolimatta 😀  I swear to God toi mun tukka on peilistä katottaessa ihan tummanruskea ja sit valossa ulkona on ihan tollanen kupari. En jummarra miten.

Motivaation muutos

Olen miettinyt viime aikoina usein sitä, miten mun bloggaaminen on vähentynyt melko lailla samassa aikataulussa ADHD-diagnoosin jälkeen. Ensin olin kesälomalla ja en oikeastaan ikinä palannut sieltä. On ollut hurjan paljon ajatuksia siitä, mistä kaikesta haluan kirjoittaa, erilaisia kepeitä ja syviä aiheita. Ne on muistiossa listana otsikoita ja ajatuksia, mutta niiden toteutus on jäänyt. Jollakin tapaa ajattelin alkuun, että diagnoosi ei muuttanut minua, se vaan opetti käsittelemään monia asioita eri näkökulmasta, mutta kyllä se on muuttanut. Monellakin tapaa. Ja sitä kautta suhtautumista tosi tosi moneen asiaan. Ja valitettavasti blogi on ollut yksi näistä asioista, vaikka olenkin ajatellut sen johtuvan oikeastaan vaan siitä, että aikaa ei ole. Toisaalta on ollut aikaa aloittaa uutta liiketoimintaa ja tehdä tosi kivoja projekteja, jotka eivät ole olleet blogissa millään lailla esillä, joten ei se ihan ajanpuuttella selity pelkästään. Enemmän kyse on siitä, kuinka itse miellään eri mediat tällä hetkellä. Instagram on toisaalta hyvin kaupallinen, mutta toisaalta hyvin matalan kynnyksen media, johon voi julkaista puhelimella samalla kun on nukkuva lapsi sylissä. Toisaalta se on myös jotenkin positiivisempi ympäristö. Vaikka saan paljon enemmän kommentteja ja viestejä Instassa, ne ovat tosi harvoin negatiivisia tai törkeitä, siinä missä blogiin niitä tulee tosi paljon korkeemmalla prosentilla kommenttien muodossa.

Samalla kuitenkin blogikulttuurissa on yleisesti ottaen ollut hyvin vahvaa siirtymistä Instagramin DM-viesteihin ja se on ollut tavallaan ihanaa, koska siellä saa kasvot ihmiselle ja suoran vuorovaikutuksen! Ja kyllä mä ainakin huomaan aktiiviset ja muistan heidät! Joka kerta kun joku painaa sydäntä tai muuta emojia storyyn, tulee auki koko sen saman seuraajan historia ja aktiiviset seuraajat jää mieleen. Instagram aikanaan tappoi mun Facebook-aktiviteetin ja omalla tavallaan se on ehkä myös vaikuttanut samalla tapaa blogiin, ainakin jossakin määrin. Toisaalta IG on tylsä alusta, kun storyt poistuvat vuorokauden päästä ja feediin taas ei saa kirjoitettua kovin pitkästi. Storyissa kommunikaatio on 1-1, suoraa viestittelyä jonkun kanssa ja kun se tapahtuu puhelimella, ei jaksa naputella useampaa kymmentä tai jopa sataa pidempää viestiä. Samaan aikaan aika moni kommentoi myös blogikirjoituksia sinne DM-osastoon, mikä syö ennestään tämän aktiivisuutta, mutta samalla antaa lisää kasvoja keskustelukumppaneille.

Oon puhunut avoimesti paljon ADHD-hoidon, lääkityksen ja terapian, vaikutuksesta arkeeni, ja koen sen pelkästään positiivisena muutoksena. Mutta toisaalta, on siinä omat negatiiviset puolensa, jos niitä haluaa niin ajatella. Esiemrkiksi taloudellinen motivaatio on aika hukassa ajoittain. Vielä keväällä tiesin aika hyvin seuraavan kuun myynnit ja sitä seuraavan ja osasin suunnitella asioita pidemmälle sen puolesta ja mulla oli selkeät päämäärät taloudellisesti. Nyt katson välillä kollegoiden menestymisporhallusta ja nostan hattua, mutta huomaan, että en inspiroidu numeroista. En mä nyt missään nimessä voi sanoa olevani vielä lähelläkään “vähempään tyytyjää”siinä mielessä, että taloudellinen menestys ei motivoisi mua ajatuksena, vaan enemmänkin se ajatus menee nykypäivänä sitä ekaa impulssia pidemmälle. Jos ennen rahalliset tavoitteet on olleet sellaisia nollasta sataan ajatuksia, joita on lähtenyt toteuttamaan, niin nyt ne on paljon laveammin pohdittuja. En enää ajattele “hei mäki voisin tehdä näin ja näin!” ja paina menemään, vaan mietin, että “jos mä tekisin näin ja näin, niin mä voisin saavuttaa sitä ja tätä, mutta se ois pois tästä ja tästä” ja ylipäätään ajatuksen kulku on siinä mielessä “hitaampi”, että prosessoin asioita vähän monipuolisemmin. Niin kuin Monopolyssa, jokainen ajatus ei enää ole sellainen “Mene suoraan vankilaan(mihin tahansa), kulkematta lähtöruudun kautta” vaan meen vähän kiertotietä. Monopolyssa siitä sai leikkirahaa, tässä uudentyyppisessä ajattelussani siitä saa ehkä vähän järkevämmin pohditut valinnat arkeen ja elämään. “Olishan se kiva, mutta tämä ja tämä ja tuo asia vaikuttaa, eli enpä mä oikeestaan ees halua sitä ja tätä tehdä niin ja näin”.

Tää pätee vähän kaikkeen, mutta kun lueskelin esim. ADHD-lääkityksen mahdollisia haittavaikutuksia, kiinnitin huomiotani siihen, että lääkkeiden pidempiaikainen käyttö voi aiheuttaa muutoksia motivaatioon; yleensä positiviisia, mutta myös negatiivisia. “…actually work by directing the brain to fix its attention on the benefits, rather than the costs, of completing difficult tasks.” Tuo lause osui silmääni. Ja se ehkä kuvastaa paljon sitä muutosta, mikä mussa on ollut viime aikoina. Tietyllä tapaa esim. bloggaamisessa oon pidempään ajatellut, että harva kirjoitustahti aiheuttaa pettymyksen mun ihanissa seuraajissa tai saatoin kiireisen päivän aikana monta kertaa ajatella, että mun “pitäisi” postata. Nyt se on jotenkin poistunut kokonaan. Osaan eri tavalla miettiä mun viikon tuntimäärän ja tasapainoilla eri tavalla oman hyvinvoinnin, perheen ja työvelvoitteiden sekä muiden asioiden välillä. Mä pystyn ihan eri tavalla nykyään päättää priorisoivani ajan perheeni kanssa ja olla siinä täysillä, ajattelematta sitä, mikä odottaa vielä tekemistä. Jäin itse asiassa pohtimaan tuota motivaatio-asiaa ja totesin, että mun motivaation määrä ei sinänsä ole eri. En koe, että olisin vähemmän motivoitunut asioissa, vaan ennemminkin mä koen, että mun motivaatio on muuttunut.

Jos katson taaksepäin vuosia elämästäni, voin monen asian kohdalla miettiä toimieni motivaatiota. Olenko halunnut toimia niin kuin minulta on odotettu, vai päinvastoin, vai onko mua motivoinut taloudellinen menestys, ulkopuolinen ihailu, sisäinen halu, oma intohimo vai joku muu asia? Vaikea sanoa, koska mun mielestä tuon jakaminen on keinotekoista. Voisin sanoa ihastuneeni neutraaleihin väreihin ja okraan tänä vuonna vaan koska nyt satuin ihastumaan, mutta todellisuudessa joku päätti jo pari vuotta sitten, että 2020 jengi pukee muksunsa rustiikkiseen tyyliin ja okraa myydään ku häkää niillekin, jotka ennen nimitti väriä sinapin väriseks. Olemme yhteiskuntamme tuotoksia. Olen varmasti kokenut tarvetta menestyä ja saada aikaan asioida ja mielellään myös mitattavia asioita, sen perusteella millainen lapsuus ja nuoruus minulla oli, mitä läheiseni ovat ihailleet ja mitä on ihailtu yhteiskunnallisesti. Jokaisella sukupolvella on haasteita mukautua uuteen aikaan, koska muutos on niin iso. Lama-ajan jälkeisessä kulutusyhteiskunnassa ja talouskasvua ihannoivassa maailmassa kasvanut lapsi ei välttämättä pääse ihan yhtä nopeasti kiinni ekologisempaan ajatusmalliin kuin sellainen, joka ei kokenut tietynlaista menneisyyttä. Jälkiviisaana asioiden tarkastelu jälkikäteen antaa paljon laajemman ymmärryksen menneestä hetkestä, vaikka turhaa onkin. Tai ei ehkä täysin, ehkä siitä oppii vähän kuitenkin tulevaankin.

Mä tiedostan, että mua on ohjannut elämässäni paljon ulkopuolinen motivaatio. Toisaalta oon aina ollut se ihminen, joka on uskaltanut olla oma itsensä vaikka se ei aina olisi helppoa, mutta samalla ymmärrän, kuinka vahvasti mua on ajanut eteenpäin asiat, jotka eivät ole olleet lähtöisin minusta. Mun lapsuudessa mua verrattiin usein erääseen läheiseeni. Ei sinänsä edes omat vanhempani, mutta erinäiset ihmiset. Koin lapsena olleeni hieman ruma ankanpoikanen jalon joutsenen rinnalla. Olin kömpelö, höpöttävä poikatyttö, joka oli aina vähän liikaa, ja hän oli, no lähes täydellinen. Kun hain oikikseen, asenne oli se, etten todellakaan pääse kerrasta, kun se on niin vaikeaa. Muistan, että opiskelupaikan saamisessa mua ilahdutti ehkä jopa enemmän sellainen “näytinpäs!”-fiilis kuin ajatus siitä, että pääsen opiskelemaan oikikseen. Pitkään pidin sellaista alaspainavaa ja väheksyvää ajattelua jotenkin motivoivana ja sain siitä draivia. Nyt kun mietin, ajatus tuntuu vieraalta. Jos joku hyväntahtoisesti ajattelee mahdollisia lopputulemia, joista yhdessä epäonnistun, otan ajatuksen vastaan mieluusti ja pidän sitä rikkautena. Ja sitten on sellaisia ihmisiä, jotka lähes tsemppaavat sitä, että epäonnistuisit. Kaikessa tai tietyssä elämän osa-alueessa. En oo keksinyt oikein muuta syytä tähän kuin ihmisten omat käsittelemättömät epävarmuudet, enkä oo asiaan sen enempää pureutunutkaan. Tällaiset ihmiset oon aika kovalla kädellä karsinut tai jättänyt kädenmitan päähän.

Mutta palatakseni siihen ulkoiseen motivaatioon. Bloggaamisessa se on tosi vahvasti läsnä arjessa. Ihmiset toivovat bloggaajille tosi paljon. Hyvää ja pahaa. Suoranaista epäonnistumista, että “oppisi” tai vaikka vapaaehtoisesti lapsettomalle äitiyttä, että ymmärtäisi miten nautinnollista äitiys on. Suurin osa näistä ajatuksista on usein oikeasti hyväntahtoisia. Olisinko ollut tyylikkäämpi ja kauniimpi, jos olisin vuosia käyttänyt välillä ponnaria tai pitänyt tukkaa suorana? Ehkä? Ainakin joidenkin silmissä? Halusinko pitää kiharana vai halusinko alkuun pitää kiharana ja sittemmin en halunnut muuttua muiden toiveiden pohjalta? Oliko ponnarittomuus jotain pientä kapinaa? En minä tiedä, mutta tässä on menty varmaan 12 vuotta bloggaajana niin, että vietän suurimman osan päivästäni ponnari tai nuttura päässä, mutta musta ponnarikuvien löytäminen on mainio haaste kelle tahansa. Ehkä kummallinen esimerkki, mutta olkoot. Mitä enemmän minulta on odotettu jotain, vaadittu jotain tai yritetty puskea mua johonkin suuntaan, sitä enemmän mä oon halunnut mennä toiseen suuntaan. Ja bloggaamisessahan sitä vetoa ja tunkua on koko ajan. 2008 bloggaaminen ja 2020 bloggaaminen on ihan eri eläin. Ei enää tiedä mistä voi sanoa mitään, ettei joku loukkaannu tai jotain korttia vedetä, minkä voisi tehdä paremmin. Nykypäivänä pitäisi olla kulutusvastainen, poliittisesti vain tiettyä mieltä, vihreä liberaali mielellään, ja maailmaa pitäisi katsoa tiettyjen (julkisesti) suosittujen mielipiteiden kautta. Jos ennen mun motivaatio oli olla oma itseni ja käydä kumnallista yhden naisen sotaa tätä ajatusta vastaan, niin nyt mun motivaatio on käyttää aikaani mielekkäämpään. Mun motivaatio tulla kuulluksi on vähentynyt ja sitä myötä myös bloggaamiseni. Ja itse asiassa mun tarve saada hyväksyntää yhtään keltään on ihan älyttömän pieni.

Tästä on yksi ihan konkreettinen esimerkki. I’m with Sanna -ilmiö Trendin kansikuvan jälkeen. Multa nimittäin kysyttiin pariinkin otteeseen Instagramista aiheesta. Oliko tietoinen vastalause minulta olla julkaisematta kuvaa tuossa haasteessa, eli enkö ole I’m with Sanna? Muutama näistä kysymyksistä oli suorastaan tuomitseva sitä kohtaan, että ottanut tuohon kantaa. En mitenkään julkisesti vastustanut tuota ilmiötä, vaan mulla oli omat ajatukseni ko. tilanteesta, niin itse jutun kuin sitä seuranneen porun puolesta, mutta aloitettuani postauksen aiheesta, päätin vaan jättää sen kirjoittamatta. Ei ollut motivaatiota. En jaksanut kirjoittaa kanssani jyrkästi eri mieltä oleville ja käydä vääntöä asiasta, enkä toisaalta jaksanut kirjoittaa asiaa ehkä kanssani samoin ajatteleville, koska mitä mä saisin siitä? Nimittäin mun motivaatio on hyvin sisäistä tällä hetkellä. Sen keskiössä on se, mitä mä haluan, vaikka kukaan muu ei sitä ymmärtäiskään enkä välttämättä minä itsekään, koska opitut mallit sanovat, että pitäisi tehdä toisin? Ja kun mietin mitä tahansa  postausaihetta, mietin kaikkia niitä puolia, jotka tulevat nousemaan esiin ja joilla minua ja ajatteluani ojennetaan. Ja melko usein totean, että aivan sama. Tätä ajattelua on ollut bloggaamiseni aikana ennenkin, mutta silloin saattoi välillä vaan esitellä huulipunia tai jotain muuta pinnallista ajatellen, että asia ei herätä mielensäpahoitusta kenessäkään.

Nykypäivänä kaikki herättää. Oli se kauramaito, huulipuna tai mikä tahansa muu. Ilmasto, muilla ei oo varaa, nyt on taloudellisesti rankkaa niin monilla, lapsettomuus jnejne. Vastakortit lentelee omassaki mielessä. Mun tekis mieli välillä pitää Instagram Live, jossa saisitte heittää postausaiheita, ja mä voisin heittää takaisin, miten minkä tahansa aiheen saa käännettyä negatiiviseks. En äkkiä usko, miten löydettäs joku sellainen, missä niin ei olis. Koska hyväntekeväisyydestäkin kirjoittaminen on väärin. Joko siinä kiillottaa omaa sädekehäänsä tai sitten sitäkin pitäisi tehdä paljon enemmän ja voi voi kun Chanel ja lapset ilman ruokaa. Btw, Chanel-laukut -teemainen negislive ois jo itsessään hauska, koska kyseinen kapistus on vedetty aivan jokaiseen asiaan, mitä vaan voi. Ehkä jos vertailisin eri sinisiä farkkuja, niin se menis vielä sellaisena, että se ei herättäisi tunteita. Eikun kyllä sekin herättäisi, koska mulla olis liikaa farkkuja. Ja jos kävisin vertailee niitä liikkeessä, niin olisi väärä liike. Ja joku pieni lapsi jossain on nekin farkut tehnyt, ja jos ei oo vaan kotimainen yrittäjä, niin sen lapsi on sitten mennyt liian nuorena hoitoon, kun se äiti ei voinut olla äiti vaan yrittäjä ja kun sillä naisella ei oliskaan lapsia, niin epäonnistunut olis, kun jotain pennikauppaa pyörittää, ku vois tehdä elämällään jotain fiksua, eli olla äiti…. Ja ja ja… 

Yrittäjyyden ja kotiäitiyden yhdistelmässä bloggaaminen on haastavaa sikäli, että aika on kortilla. Kotiäidin työaikana hoidan lapseni, mutta uusi työaika alkaa illalla kun lapset nukkuvat ja mulla olis aikaa tehdä töitä. Usein tää aika alkaa joskus 20 aikaan, jos miehen kotiintulon ja lasten nukkumaanmenon välissä halutaan tehdä asioita perheenä? Mihin sitten mahtuu se oma aika tai parisuhdeaika? Voin muuten kertoa ihan ilman mitään syyllisyyden tunnetta, että toissailtana mun oli tarkoitus jakaa asukuvia, mutta päädyin katsomaan miehen kainalossa Deppin uusinta leffaa. En koskenut kertaakaan puhelimeen, en harkinnut jonkin tylsän asian tekemistä samalla (kynsien viilaus, ohjelmistojen päivitys jne.) vaan keskytin ja nautin siitä leffasta. Eilen juttelin pitkään äitini kanssa. Takaraivossa ei jyskyttänyt tarve tehdä jotain muuta. Koska oikeasti, kotona töitä tehden on tosi vaikeaa välillä jakaa työaika ja muu aika. Eilen mulla oli aamupäivän aikana kolme kuvausasiakasta. 14.30 maissa iskin muistikortin koneeseen ja suuntasin leikkimään lasten kanssa, kun esikoisen päikkykaveri äitinsä kanssa oli käymässä. Ja sitten kello olikin jo melkein 19 ja totesin miehelle, että “apua, meni koko päivä ihan ohi, en oo tehny mitään duunijuttuja“. Mies naurahti ja seurasi kun mullakin selkeesti raksutti rattaat päässä, että kyllä vaan muuten tein. Ennen ajatus töistä olisi varjostanut leikkitreffejä tosi paljon, kun olisi koko ajan tullut mieleen, että pitää tehdä pitää tehdä ja illalla olisin istunut koneella puolitehoilla pitkään, sen sijaan, että olisin parantanut maailmaa äitini kanssa.

(“Ota nyt se kuva” -ilme)

Näin jälkiviisaana voin sanoa, että vuosia olin paikalla, mutten 100% läsnä. Päässä pyöri jatkuvasti asioita, mitä piti tehdä tai vähintään halusi tehdä. Blogi oli tosi paljon yksi niistä, kaikkien muiden ohella. En tiedä mistä oon saanut päähäni sellaisen ajatuksen, että mä haluan tuottaa postauksia päivittäin ja se oli vuosia mun tahti. Viime vuodet tahti on hiljentynyt, mutta oon silti pitänyt hyvänä tahtina 5 postausta viikossa, 3 sellaisena vähittäisvaatimuksena ja kaikki alle sen on ollut suunnilleen lomaa. Toki kaksi pientä lasta pitää aika monta lautasta ilmassa koko ajan, mutta muutos ajatusmaailmassa on erilainen kuin ajanpuute pelkästään. Tekemättömät asiat eivät pyöri kehää mielessäni. Prioriteetit ovat selkeämmin omissa ajatuksissani selvät ja on helpompi vetää linjanveto työajalle ja perheajalle ja kaikelle muulle. Itse asiassa, on vähän ku mulla olis ollu oman pääni sisällä aina sellainen pieni nalkuttava puoliso, joka muistuttelee joka kerta, että pitäis tehdä sitä sun tätä, ja sit ku tottuu siihen nalkuttajaan, niin unohtaa tehdä itse asian ilman jatkuvaa muistutusta. Ei se nalkuttaminen välttämättä saa asiaa aikaisemmin tapahtuvaksi, mutta ainakin pysyy mielessä. (Ja pilaa ne kivat hetket). Ja nyt kun oon jotenkin tosi 100 % läsnä muussa tekemisessä, ei tule välttämättä edes mieleen kirjoitella blogin puolelle. Ja huomaakin ykskaks, että muutama päivä on mennyt.

Jotenkin ennen mielsin bloggaamisen aina halusta kumpuavaksi. Halusin kirjoittaa. Sitten tuli ehkä sellainen vaihe, että se tuntui velvollisuudelta. Itseltä ja seuraajiltakin oletusten ja vaatimustenkin kautta. Kyllä työkseen bloggaavan ja siitä palkkaa saavan pitäisi tuottaa mielekästä sisältöä jatkuvalla syötöllä. Niin. Toisaalta mulla ei ole työntekijä-maista sopparia, joka kertoisi paljonko työaikaa mun tulisi käyttää palkkani eteen ja mun taloudellinen tilanne on riippuvainen omasta työnteosta hyvin suoraan eli jos en tee töitä, en saa rahaa. Jos taas koen saavani tarpeeksi rahaa, teen sitten varmaan tarpeeksi töitä? Se, että joku muu tekee enemmän ja saa vähemmän, ei sinänsä tarkoita, että mun pitäisi tehdä enemmän tunteja tai laskuttaa vähemmän. Silti pitkään koin, että mun pitää tehdä määrä X asioita ja nyt mä lähden oikeastaan aina siitä lähtökohdasta, että mitkä on välttämättömät prioriteetit ja seuraavaksi mietin, mitä mä haluan tehdä. Niinku nyt. Kun halusin tulla kirjoittamaan tästä asusta ja päädyin kirjoittamaan paatoksen kaikesta muusta. Mut tulipahan mieleeni. Ihan siksi, että olisin halunnut heti alkuun pahoitella hidasta postaustahtia. En mä edes tiedä miksi. En koe syyllisyyttä, miksi siis pahoittelisin asiaa. Olen priorisoinut muut työt ja perheen bloggaamisen edelle tälläKIN viikolla. Olen joutunut kaksi viikkoa putkeen muuttamaan kaikki suunnitelmat yllättävien altistus/koronatesti-odottelu -päivien vuoksi ja se on verottanut omansa mun ajassa, jonka voin käyttää tähän. Mutta silti mä jotenkin edelleen ajelehdin siinä kummallisessa välitilassa. Toisaalta koen sisällöntuottamisen velvollisuudeksi, miellyttäväksi sellaiseksi, jota minulta odotetaan. Tiedän tuottavani iloa monille ja haluan tuottaa senkin takia sisältöä. Se tuottaa myös minulle iloa. Eli se ei tunnu siis kuitenkaan velvollisuudelle. Ehkä kaikissa viihteen ja luovan työn tekemisissä on tällaista? Mieluisan työn tekemisen sietämätön vaikeus? Haluaisin mutten ehdi, mutta ehtisin kyllä jos oikeasti haluaisin, mutta koska haluan myös muuta.

(Kiitti rakas ku kerroit, että tää hameen vyötärönauha on noussu…)

Jollain tavoin ennen oli helpompaa. Elämässä oli vähemmän. Vaikka samalla tämä hetki tuntuu siltä, ettei ole kerrottavaa. Täällä mä oon mammaillut viikon, ottanut kuvausasiakkaita, käsitellyt kuvia, lähetellyt laskuja ja suunnitellut joulukuun töitä. Hoitanut lapsia, tehnyt tylsää ruokaa ja iloinnut uusien lempitrikoiden löytymistä. (Kaksi taskua trikoissa, vetskarilla!! :D) Mut silti elämässä on jotenkin enemmän. Viikon riemuhetki? Raivasin kuraeteisen, joka on ollut sotkussa jo varmaan puoli vuotta. Viikon ahdistushetki? Soitin äidilleni pienessä meltdownissa ja ilmoitin, että perkele voinko tuoda kakarat sinne pariks yöks, mun on pakko nukkua ja mä haluan olla yksin kotona, mä en oo ollut kolmeen vuoteen kotona, mä haluan vaan olla täällä kotona, mä tuon nää ja jätän ja tuun kotiin, sopiiko, sano millon sopii?!!?!? ja seuraavana päivänä noi kaikki lähti anoppilaan kolmeks tunniks ja mä ilmotin äidilleni, että eikun tuu sittenki sä kylään, kun en mä halua olla näistä erossa. Välillä mietin, että oon liian vanha tähän. It’s a young woman’s game. Mun elämä on trikoita, lapsiahdistuksia, puhkeavia poskihampaita (ei onneks omia sentään), päikkykavereita, leikkitreffejä, leikkipuistoja ja aina välillä jotain muuta. Mut toisaalta, mitä tossa saan teiltä viestejä, niin… Niin on teidänkin! Ehkä mä voisin siis vaan päivittää mun ajatukset tälle vuosikymmenykselle. Mulla ei oo a) aikaa tai b) asiaa tänne yhtä usein kuin ennen, mutta on teilläkin elämässä niin paljon kaikkea, että ei teillekään ehdi tulla niin nopeesti ikävä.

Mut niin se asu… Siitä oli tuhat samanlaista kuvaa, missä se asu ei ees näy fiksusti. Koska ollaan molemmat mieheni kanssa jo niin ruosteessa kuvaamisen suhteen. Joka helkkarin päivä mä uhoan, että mä haluan sellaiset aidot kuvat, missä mulla on trikoot ja koti paita ja joka ikinen kerta isken kameran miehelle käteen vaan silloin, kun oon jopa pukenut jotain muutakin.Tällä kertaa en sentään juuri harjannut hiuksia, eli melkein puoli pistettä tästä suorituksesta. Kerran oli ihan oikea asiakastapaaminen ei-etänä, vierailu kodin ulkopuolella muutakin kuin muksujen kanssa. Puin kivat vaatteet. Paita repsottaa, hame on rytyssä ja hameen vyötärönauha on noussut. Mut hei, tältä mä varmaan oikeesti ajoittain näytän. Lähikaupan myyjät tokikaan ei tunnistaisi ilman tohveleita ja verkkareita todennäköisesti näistäkään asioista huolimatta.

       

Tuntuu melkein nostalgiselta tehdä tämä, mutta…

LICHI hame
LICHI paita
ZARA takki
LOUIS VUITTON laukku
BIANCA DI saappaat

Olin Instagram-mainoksen uhri, ja testasin LICHIn tuotteita, jotka olikin ihan nappikokoisia ja ihananlaatuisia. Jos kerran kuussa laittaa asukuvia niin eiks oo kiva, että ne on asusta, joka näytti 200 % kivemmalta livenä ku näissä kuvissa, joissa se näyttää tasapaksun leventävältä? No anyway. Tulipahan avauduttua tässä asukuvien verukkeella 🙂

Mitäs te tykkäätte tästä? 

Lokakuun asuja 2013-2020

Voi apua, tuli ihan järjetön tarve päästä selaamaan vanhoja asujani, kun näin ainakin Elisa Taskulan pohtivan oman tyylinsä muuttumista aikojen saatossa. Oma tyylini on tällä hetkellä nimittäin ihan sillisalaattia. On vaatteita, joihin haluaisin pukeutua. Haluaisin ajatella, että se kyseinen tyyli on ihan elegantti, klassinen, ehkä vähän näyttäväkin, mutta ennen kaikkea sellainen tyylikäs ja yhdistelty. Sitten on se tyyli, johon mä oikeesti useimmiten pukeudun. Siihen kuuluu hienosti se, että eilenkin kävelin Partioaittaa ympäri myyjän kanssa etsimässä just tietynlaisia vuorattuja trikoita. Että että. Mun viiden vuoden takainen “leggings are not pants, cover your ass”-mantra on ottanut sikäli osumaa, jos treenihousut lasketaan leggareiks. Voisin elää mun Adidaksen Alphaskin-trikoissa, joissa on taskupaikka puhelimelle / lompakolle / tutille ja vaan vaihtaa yläosaa. Surullista, mutta välillä tällä hetkellä realiteetti. Niiden kanssa on yleensä maiharit ja joku yläosa, mutta korkkarit on vähän pölyyntyneet kaapissa. Ja tänää intoilin vuorattuja Timberlandeja (mun täytyy lakata piipahtamasta jossai eräilykaupoissa vaateostoksilla), ku ois “iisit katseenkestävät step-in kengät lasten kanssa”. Mutta en koe tätä kuitenkaan kriisinä. Joo, mutsilookissa mennään tukka likasena ja kengät säähän sopivana, mutta väliaikaista tää ehkä kuitenkin on? Ja oon mä tänäki vuonna pitäny useemmin nahkatakkia ku sadetakkia, eli ehkä mulla on vielä selviytymismahdollisuuksia? Ehkä.

No, aika näyttää, ja toisaalta en sinänsä stressaa mun mammatyyliä. Se on mulle vaan merkki siitä, että a) vietän aktiivista elämää lasteni kanssa, b) vietä paljon aikaa perheeni kanssa ja c) arvostan vaatteitani, enkä halua altistaa niitä hiekkalaatikossa möyräämiselle. Sinänsä hauskaa, että tällä hetkellä työjutuissakaan ei tarvii pukeutua. Suurin osa tapahtuu kotoa etänä ja kuvauksissa möyrään niistä samoissa trikoissa muiden lasten perässä tai maastossa aikuisia kuvaten. Että niin, ei tässä oo hirveesti syytä pukeutua. Aina välillä on ja sillon tuntuu välillä siltä, ettei ees osaa. Esim. viime viikolla ku käytiin miehen ja ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja oli hyvä syy pukea vähän nätimpää päälle 🙂

Mut niin, mites mä pukeuduin tähän aikaan vuodesta menneinä vuosina? Ootte yleensä tykännyt näistä ja pyytänyt näitä postauksia, joten täältä tulee 🙂

2013: 

Joko on ollut ihan helkkarin lämmin lokakuu, tai asukuvat on ollu vähän jälkijunassa. Väittäisin, että nää on syyskuun puolelta, mutta päätin, että otan vaan randomilla kuukauden mukaan kuvat ja julkaisen vaikka olis kuinka kamalia, joten näillä mennään. Tosta asusta ei löydy kaapista enää mitään. Paitsi noi korvikset, jotka on aina olleet rakkaat, mutta viime vuosina käyttänyt vähemmän, koska aina on joku pieni apina niitä repimässä. Mä en tiedä onks tässä asussa more is more (ihoa) vai less is more (kangasta), mutta no. En näkisi itseäni ihan tossa hamemitassa ja paljaassa navassa juuri nyt, mutta toisaalta tolla kropalla, niin mikä jottei. Vähän naurattaa, että ajattelin tuolloin, että kun on vähän mahaa. Eh. Toi tukka oli mulle vuosia niin mun juttu ja rakastin sitä silloin, mutta kiitos kaikki korkeimmat voimat, ollaan tultu pitkä tie tosta. Jos toi oli se “ei-keltainen”, niin mitähän se keltainen ois mahtanut olla?

En halua olla itselleni liian jyrkkä. Sopi siihen elämään, aikaan ja makuun, joten mitä sitä nyt dissaamaan 🙂 Mutta en pukisi enää noita, en laittaisi enää tukkaa noin.

Postaus täällä.

Tää taas on paljon enemmän mua. Ei, ei ollut ihan näin lämmintä lokakuussa, mutta tää on joku Singapore-asu, jonka julkaisin silloin. Noi farkut taitaa edelleen olla ja toi toppikin, mutta toppi on päätynyt siihen käyttöön mihin se kuuluukin, eli yövaatteisiin 😀 Sinänsä en näkisi ongelmaa pukea tota babydoll-toppia edelleen päälle, vaikka onkin alusvaate, mutta mutta. Sanotaanko nyt vaikka niin, että yläkerta on kokenut sen verran muutosta, että voisi näyttää vähemmän antavalle tuo nykypäivänä? 😀

Noi kengät mulla on edelleen ja on edelleen yhdet ehdottomista suosikeistani. Mutta tuo laukku! Pakko mennä penkomaan mun vaatehuonetta, toihan on ihana! Enhän oo myynyt sitä, enhän? (Koska mun elämään kahden lapsen kanssa sopii just clutch-mallinen laukku :D)

Postaus täällä.

No tämä sitten! Allekirjoitan tavallaan edelleen, mutta vähän on liikaa nahkaa mun makuuni tällä hetkellä. Nahkasaappaat ja nahkahousut lähinnä. Vaihtaisin saappaat mokkaisiin/mattaisiin tai nilkkureihin, niin ehkä sopis paremmin. Takki ja toppi löytyy edelleen, laukusta ei mitään hajua. Myyty tai pukeutumishuoneessa vetolaatikossa, jonne vois kurkkaa useamminkin. On tai ei ole. Täytyy tutkia.

Tääkään ei ehkä ihan arkisin mun asu vaan keikka-asu rokkikeikalle, ja oletettavasti peräti lokakuulta ihan oikeastikin, koska Lontoossa saattoi olla lokakuussa noin lämmin.

Postaus täällä.

2014: 

Tästä asusta on jäljellä paita ja turkiskauluri. En ihan itekään ymmärrä miks oon myynyt ton kietaisunahkatakin, mutta no, myöhäistä sitä on nyt miettiä. Noi aurinkolasit ei ollu ehkä ne sopivimmat mulle, muuten toi asu on ihan kiva, joskaan en välttämättä enää osaisi käyttää noin tummaa isoa maksihametta noin paksussa kankaassa.

Sinänsä yhdistelmä, jossa conssit hame ja kashmirpaita toimis mulle edelleen. Ei varsinaisesti mun tyyliä tämä asu enää, mutta en häpeäisi pukea päälle.

Postaus täällä.

2015: 

Tämä on ihan mua! Metsästin tota takkia aikanaan kissojen ja koirien kanssa, mutta möin tän myöhemmin, enkä itekään tajua miksi ja varmaan sen vuoksi ostin joku aika sit lähes samanlaisen. Tuo oli täydellinen. Noi saappaat on mulla edelleen kaapissa, mutten ymmärrä lainkaan, miten oon ikinä liikkunu noilla. Nyt kun laitan ne jalkaan, tekee kyllä pahaa ajatus kävellä noista yhtään pidempään. Kaunis korko, hirveä muotoilu. On mulla korkeampiakin, mutta noi on jotenki tiukat, jyrkät ja ei tue mistään. Mut niin kauniit! Ja mä oon nykyään liian mukavuudenhaluinen. Varmaan kramppais jalka, jos nyt koittaisin noilla kävellä. Tukanväri, meikki, vaatteet.. Näillä voisin lähteä ulos ovesta vaikka heti, jos noi kengät vaan millään tuntuis vähän kivemmalle 😀

Postaus täällä.

2016:

Oh dear God noi ripset. Ku otin pidennykset pois, näköjään tekoripset riistäyty käsistä koon suhteen. Huhhei. Onneks mennään vähän maltillisemmin nykypäivänä 😀 Oon tässä kuvassa raskaana ja superturvoksissa, mutta te ette tienny sitä sillon. Asussa ei sinänsä mitään vikaa, mutten ehkä enää pukis. En tiedä ei vaan iske mulle. Vois toimia astetta tummemmilla sukkahousuilla itse asiassa, tai en tiedä. Noi shortsit, laukku, saappaat ja takki on edelleen käytössä, mutta niin. Ihan kiva, ihan mua 2016, mutta ei mua 2020.

En oo muuten pitkään aikaan käyttänyt noita kenkiä. Pitäisi kokeilla ne jossai asussa tai laittaa myyntiin.

Postaus täällä.

2017:

Danten vauvavuotta elettiin ja nilkkurit oli mun lempiasia ja kashmir-neuleet. Ihan kiva asu tämäkin ja tähän voisin pukeutua nytkin sellaisenaan, mutta ei tää mitenkään säväytä. Arkinen ja varmasti lämmin. Toi takki täytyy kaivaa taas talveks esille, se on kätevä ja kiva lasten kanssa.

Tässä asussa näkyy muuten hyvin yks mun sellainen inho-juttu. En tykkää lyhyestä yläosasta ja matalista kengistä. Mulla on kroppaani nähden pitkät jalat, mutten välitä tosta miltä ne näyttää näin, kun katkeaa nilkasta ja sitten leveimmästä kohdasta pyllyn kohdalla, niin en tykkää. Nilkkurit yhdessä anorakin kanssa näyttää heti paremmalta kuin neuleen kanssa, mutta tykkäisin tossa enemmän joko siitä, että housut ois mustat, eli kenkien kanssa jatkuis linja tai sitten selkeästi lyhyemmät, että välistä näkyisi nilkkaa. Mähän en siis yleensä siedä mustia kenkiä minkään muun kuin mustien housujen/sukkisten kanssa, ja sama toisinpäin, etten kestä laittaa mustien sukkisten kanssa mitään muuta kuin mustat kengät. Yleensä siis. Kummallisia juttuja, jotka käy omaan silmääni. Pienillä asioilla on yllättävän suuri merkitys. Jos mulla on skinny-farkut, yläosa on pidempi tai muhkeampi kuin tässä tai sitten kengät on vähintään puoleen väliin pohjetta. Tai rennon leveät maiharit, koska sitten se katkaisee tän vaikutelman, josta en tykkää. Kaikki muu tästä löytyy vielä kaapissa paitsi laukku, eli edelleen kyllä ihan mun tyylisiä vaatteita, yhdistäisin vain hieman muuttaen.

Tän asun nimi oli “rento arkiasu”. Ehh. Ei mennä siihen, mitä tuo lause nykypäivänä tarkoittaa 😀

Postaus täällä.

2018: 

Ahh, tuo ihana smokkipuku! Tykkään siitä ihan superpaljon edelleen, mutta yhdistäisin sen nyt ehkä rennompaan paitaan. Mustavalkoinen asu ja punainen huulipuna on ihanat, mutta rehellisesti tällä hetkellä käytän aika vähän huulipunaa, ainakaan näin näkyvää, koska jotenki ajattelen, että hosuessani lasten kanssa sitä tarttuu johonkin. Pitäisi petrata, ei huulipunatahra ketään tapa. Mä oon aina tykännyt itelläni punaisesta huulipunasta ja se tuo kivasti vihreyttä silmissäni esiin.

Onneksi palasin takaisin ripsipidennyksiin, mulla aivan selkeästi sokaistui toi tekoripsien pituus. Asu ja erityisesti tukanväri miellyttää, mutta kengät ehkä vaihtaisin. En tosin oo ihan varma, että mihin kenkiin.

Postaus täällä.

2019:

Jos mä joskus haaveilen kolmannesta lapsesta, niin jos sellainen joskus on tuloillaan, niin alkakaa vaan zoomailee mun nenääni. Siitä kyllä näkee kun mä oon raskaana tai just synnyttänyt. Nää oli ekat asukuvat Mytyn syntymän jälkeen ja nenä on ehkä tuplasti normaalin kokonen. On toi oikeesti aika ihmeellistä mitä kroppa tekee, että saadaan lapsi maailmaan ja että tohonkin on selvä selitys. Asun kaikki osat on edelleen kaapissa ja asu on edelleen hyvin mua. Voisin pukea ehkä sellaisenaankin. vaikka ehkä liian söpö mulle just nyt, vaikka noi mun mielimaiharit tuokin siihen vähän jotain asennetta. Noi hanskat oli ehkä välttämättömät kun oltiin liikkeellä vauvan kanssa ja tartti olla koko ajan lämpimät kädet, mutta herrajumala mä inhoan hanskoja kuvissa 😀 Mulla on omituisia pakkomielteitä vaateasioissa 😀

Postaus täällä.

2020: 

   

Hameen mitta on pidentynyt selkeästi, asusteiden määrä vähentynyt ja väripaletti muuttunut maanläheisemmäksi. Kyllä tää tämänhetkinen tyyli tuntuu aivan ehdottomasti omimmalta. Laukkua voisin joskus kokeilla jotain muutakin ku tota LV:tä, mut se kyllä palvelee hienosti arjessa ja illanvietossakin.

Mikä näistä on teidän suosikki? Mun on tuo 2015! 🙂