Long time no ootd

Mitä se tämä on? Asupostausko? Ei kai! En tiedä mikä on iskenyt, mutta pitkästä aikaa on alkanut taas pukeutuminen kiinnostamaan. En mä nyt toki oo alasti elänyt tätä mennyttä vuottakaan, mutta legginsien ja huppareiden iloisessa maailmassa olen itseni löytänyt seilaamasta. Ja metsäkamoissa sienimetsällä.

En osaa sanoa mitä on tapahtunut tänä vuonna ja jo osittain viime vuonna. Ehkä pandemiavuosi, ehkä muuten vaan loppuunpalaminen ulkonäköjuttujen suhteen. Tai jollain tasolla kyllä pukeutuminen, muoti ja kaikki sellainen on kiinnostanut aina, mutta nää elämän tänhetkiset kierrokset kahden pienen lapsen kanssa vaan jotenkin vei siihen, että itse jäi jatkuvasti prioriteettilistalla vähän kauemmas ja ne oman elämän pinnalliset osat kaikista viimeisimmäksi. Ja nyt on taas jotenkin pitkästä aikaa tosi kivaa pukea ja heittää kevyttä arkimeikkiä kasvoille ja lähteä ulos välillä jopa korot kopisten! Ei se kyllä sitä muuta, että siltikin 90% ajasta oon legginseineni homssuisena menossa ulkoilutakki päällä ja pipo päässä.

Mutta en tällä kertaa kun maanantaina olin hoitamassa asioita ja kerrankin ihmisen näköisenä!

Päädyin jopa otattamaan asukuvat itsestäni iskemällä mieheni käsiin kameran, nimittäin tykkäsin tästä asusta ihan superpaljon! Oon blogannut jo yli 13 vuotta ja tietyt asiat ei ehkä muutu koskaan. Esim. mun ihastus sini-valko-konjakinruskea -värimaailmaa kohtaan. Korkeiden saappaiden fiilistely syksyisin ja se, että pukeutumisessani on aina hyvin vahvasti tiettyjä kausia.

Kuten nyt tämä equestrian -henkisen muodin fiilistely ja liivirakkaus! Voisin pitää liiviä joka päivä ja tää liivi oli täydellinen löytö tähän väliin! Käytiin ennen Kotkaan matkustamista Itiksessä lasten kanssa, kun sattui olemaan matkan varrella ja samassa paikkaa oli EspressoHouse (äiti tartti kahvia) ja Citymarket (lapsi tartti tiettyjä vaippoja, joita saa vaan Cittareista ja jotka äiti unohti pakata mukaan) ja käveltiin Carlingsin ohi. Carlings ei oikeen kuulu niihin kauppoihin, joissa mä käyn. Tai no, ollaanpa rehellisiä. Tällä hetkellä mä käyn yleensä kotiin ja sisustukseen liittyvissä kaupoissa, lastenkaupoissa ja ruokakaupoissa. Aika vähän tulee käytyä missään muotikaupoissa, jos Ratinan Zaraa ei lasketa. Siellä tulee välillä jopa käytyä. No anyway, ei oo oikeen koskaan Carlings kuulunu mun listalle shoppailukohteita, ja en ees tiennyt, onko Pirkanmaalla Carlingsia. Se jotenki on unohtunu multa kauppana täysin. No, ikkunasta bongasin tän liivin ja kävin nopeasti sovittaa. Oli tosi ihana, mutta pää ei toiminut ilman kahvia, joten päätin jättää vielä kauppaan ja pohtia asiaa muutaman päivän. Kouvolassa kun käytiin kauppakeskuksessa lounaalla, suuntasin Carlingsiin hakemaan liivin pois, koska se oli kaks päivää koko ajan kummitellut mielessä.

Jotenkin vaan täydellinen! Malli, matsku, värit ja kaikki! Sinisten farkkujen ja valkoisten tai ruskeiden neuleiden kanssa toimiva, ja niitähän mulla riittää. Ehkä jopa mokkatakin päälle kivannäköinen? Ehkä. En tiedä, täytyy kokeilla!

Pukeutumisintoani ei kyllä vähentänyt ainakaan tämä täydellinen vihreä Longchampin messenger-laukku, jota oon ettinyt second handina nostalgiafiiliksissäni jo pari vuotta ja joka nyt löytyi mulle yhdeltä seuraajistani! Ihana! Miten voikin jokin asuste miellyttää silmää näin paljon vuonna 2001 ja 2021? Nyt en itse asiassa oo varma, milloin tää on tullut myyntiin, mutta about 2000-luvun alussa mulla tällainen oli mustana ja oon jo pari vuotta potkinut itseäni siitä, että en tiedä yhtään missä ko. laukku on. Ehkä möin sen, ehkä on jossain vanhempieni varastossa. No, tämä vihreä on vielä ihanampi ja täydellinen aisapari niin mun Mulberryn kaulahuiville kuin myös tälle liiville!

Mango neule huivilla
Zalando saappaat (Bianca Di -merkkiset)
Zara farkut (ikivanhat)
Carlings liivi (STAY)
Longchamp laukku

Olipa hassua tehdä asupostaus piiiiiitkästä aikaa! Toivottavasti into jatkuu ja näitä tulee taas vanhaan tapaan tai ees välillä!

Mitäs tykkäsitte asusta? Ja vitsi pakko sanoa, että tykkään kyllä tästä oman blogipohjan mahdollisuudesta kuvien vierekkäisyydelle postauksissa, nää on jotenki kivannäköisiä asukuvissa! Mitä mieltä te ootte?

Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.

Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

Muhkeaa, puhvia ja runsasta

Just kun ilmoitin viime viikon alussa, että mä en löydä ikinä yhtään mulle sopivaa pantaa, niin maksaessani kampaajalla, huomasin telineessä kivan kultaisenruskean pannan, jonka mallasin päähäni ja ihastuin. Pakko oli saada sama myös vaaleanpunaisena kun käytin tuota ruskeaa monta päivää putkeen heti.

Niin helppo keino piilottaa vähän huono tukkapäivä ja viedä huomio kasvoilta! Kultaisenruskea sopii hiuksiin, mutta tämä pinkki on oma statementinsa! Myös tämän asu mekko oli sellainen löytö, joka meinasi jäädä kauppaan. Mä en koskaan jaksa sovitella vaatteita kaupoilla, laiskuus iskee, ja samalla oon tosi huono palauttaa mitään hutiostoksia, joten usein joku juttu jää henkariin, ellen oo erityisen energisellä tuulella. Keväällä jotenkin tulee ehkä helpommin sovitettuakin jotain, kun ei tarvii kuoria tuhatta kerrosta, mut nyt olin tulossa verikokeesta ja vähän huonolla fiiliksellä lääkärikäynnistä, mutta kun piti tappaa hetki aikaa, niin eksyin Ginan ikkunaan. Ihastuin tän mekon kuosiin, mutta mallattuani peilin edessä meinasin jättää sen henkariin. Mä yleensä tykkään, että mut jätetään rauhaan kaupassa ja aktiiviset myyjät harvoin saa mua kiinnostumaan mistään, mutta onneksi tällä kertaa kun olin viemässä mekkoa sovittamatta takaisin paikalleen, myyjä huikkasi, että mekot on kaikki -40%, joten sain vielä lisäsyyn sovitella tätä. Ja siitä päätellen paljon tää on saanu teiltä kysymyksiä, se kannatti 😀 Itsekin tykkään tästä kuosista tosi paljon ja mekko istuikin ihanan rennosti päälle. Puhvihihat, kulmikas pääntie ja muhkea helma toimii just täydellisesti arjessa rentona kesämekkona.

Jotenkin viime aikoina on taas löytynyt iloa pukeutua, iloa joka on ollut jo pidempään poissa. En ehkä edes tajunnut sitä siinä hetkessä, mutta nyt kun tuntuu kivalta pukea ja meikata, huomaan, että tossa mentiin piiiitkä kausi vaan leggareissa. Tiedän, että COVID on vaikuttanut, mutta ennen kaikkea musta tuntuu nyt pitkästä aikaa siltä, että mä oon taas mä. Ja sen huomaan tosi monessa asiassa, mukaan lukien ihan vaikka siinä, miten luontevaa on olla pitkästä aikaa kuvissa. Mun mielestä on vähän surullista miten vähän puhutaan kaikista niistä muutoksisa, jotka kroppa kohtaa lasten myötä. Mieli vetää aikamoisen rumban läpi, mutta niin vetää kehokin. Eikä se liity pelkästään siihen isoon mahaan ja sit siihen, kuinka tehokkaasti ja nopeasti maha lähtee. Usein näkee kuvia ja ajatuksia postpartumiin liittyen, mutta se on vaan osa asiaa. Mä tiedän ainakin omalta kohdalta, että kun raskauskiloja tokassa raskaudessa tuli reilu 6, niin ne myös jäi sinne synnärille. Mutta aivan eri kroppa sieltä tuli takaisin. Imetys oli oma osansa ja kun katson vuoden takaisia otoksia, huomaan, kuinka erilaiselta näytän. Jotenkin turvonneempi, kasvonpiirteet on erilaiset, kaikki on vähän erilaista. Hormonit elää ja muuttuu paljon parissa perättäisessä raskaudessa, mutta myös sisällä tapahtuu muutoksia, joita ei näe. Mulla esim. rintakehä leveni huomattavasti ja takamus vuorostaan katosi. Ykskaks vanhat tutut mallit ei enää sopineetkaan, ja piti löytää kaikki uudelleen.

Ja mulla ainakin tuntui siltä, että vasta lähes 1,5 vuotta synnytyksestä mun kasvot palautui omannäköiseksi ja tuli sellainen yhtäkkinen “hei, mä näytän iteltäni!” -fiilis. Samalla tajusin kuinka pitkään se oli poissa. Me edelleen ajoittain pohditaan sitä, mikä on meidän lapsiluku ja pakko sanoa, että vaikka raskaus on asia, josta olen erittäin kiitollinen, että olen saanut kokea sen kahdesti, niin olen oikeastaan kiitollinen siitä palkinnosta, en itse siitä ajasta. Tuntuu erittäin jotenkin ahdistavalta ajatuskin joutua kulkemaan taas toi muutosten polku uudelleen. Omalla tavallaan se, että raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa nimitetään välillä toiseksi teini-iäksi, on erittäin osuvaa. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mun kropan malli muuttuu näin paljon ja että mulla kestää tosi kauan tuntea kroppani tietyllä tapaa täysin omakseni. Toisaalta elämänmittaisella polulla tää on tosi lyhyt aika, mut toisaalta, että tuntuu hyvältä, kun tuntee itsensä jotenkin erittäin kotoisaksi omassa ihossaan.

Tietyllä tapaa oon huomannut vähän teini-iän kaltaista tyylinkin etsimistä pitkästä aikaa itsessäni. Korkeavyötäröiset shortsit ja tiukka napapaita eksyi yksi päivä päälle ja ihmettelin itsekin tätä. Siis tiukat, tai no melko tiukat, vaatteet? Ei oo pahemmin näkynyt. On tuntunut siltä, etten tunne kroppaani ja siksi helpoin vaate on ollut joku säkkimäinen mekko, jonka alla voi olla ihan minkä tahansa mallinen keho. Tää mekko kuuluu just siihen kategoriaan. Ja ehkä just siks meinasin eka viedä sen pois. Koska oon osittain tietoisestikin yrittänyt löytää mun vartaloa uudelleen ja tuntea sen jotenkin paremmin ja pukeutua välillä myös sen mukaisesti, enkä sitä piilottaen.

Jollain tapaa myös huomaan, että elämäntyyli on vaikuttanut pienin tavoin pukeutumiseen. Printit on pop, koska lapset onnistuu yleensä jotenkin mutkin sotkemaan, ja lyhyen hameen alle tulee puettua aina shortsit, koska liikkuminen tykinkuulien kanssa on vaikea ennakoida. Mut noi on sellaisia isompia juttuja. Pienempiä muutoksia on paljon. Käytän tosi vähän korkoja nykyään ja huomaan sen asuvalinnoissani. Mun silmään tosi monet vaatteet ja asut oikein kaipaa kaverikseen korkkareita, ja näyttävät heti aivan erilaiselle, jos jalassa on matalat kengät. Jotenkin ballerinoista tulee herkästi mieleen oma lukioikä ja söpistely pillifarkuissa ja ballerinoissa, ja niihin en osaa kajotakaan, joten käyttöön jää bootsit, tennarit ja lenkkarit. Aika erilainen fiilis tulee kuin vaikkapa korkeiden saappaiden tai avokkaiden kanssa. Tääkin mekko näyttää ihan erilaiselle korkkareiden kanssa. Mutta tuntuu jotenkin ihan vieraalta ajatus, että joskus sitä käytti korkkareita jatkuvasti, ihan kaupungille vaan lounaalle lähtiessä tai muuten vaan. Nyt kaivan luottokenkäni pölyttymästä synttäreinä ja ehkä jonnekin ravintolaan aina välillä.

Jollain tapaa kaipaisin töihin kodin ulkopuolelle. Ja sitähän olen viime aikoina tehnyt. Valitettavasti se ei kyllä auttanut tässä asiassa laisinkaan. Nimittäin mä kuvaan yleensä leggareissa ja hupparissa, koska pyörin studion lattialla tai jossain rämeikössä ties missä asennoissa ja joku mekko nyt on yleisesti ottaen ihan typerä yritys mulle niissä tilanteissa. Nostan hattua kaikille tyylikkäille valokuvaajille, jotka ottaa kuvia kukkamekossa, nahkatakissa ja hatussa. Ite etin mukavimmat vaatteet, joiden tuhoutuminen ei haittaa. Huomaan tän nykyisen elämäni muuttavan koko ajan mun pukeutumista, meikkaamista ja vaikka tukkatyyliä. Siinä missä ennen olin suurimmaksi osaksi aikaa meikit nassussa, tukka kiharalla ja päällä joku näyttävä mekko ja korkkarit, nyt oon enemmän Birkenstocks + leggarit ruokakaupassa -ihminen. Sit kun tottuu siihen peilikuvaan, niin alkaa näkemään sen edellisen ihan kummallisena. Vietin ennen arkea juhlavammassa lookissa kuin nykyisin suuren osan juhlista. Silloin se ei tuntunut juhlavalta, enkä missään nimessä häpeä tai kadu sitä. Päinvastoin! Välillä jotenkin kaipaan sitä! Onhan se jotenkin surullista, että viettäisi suurimman osan arjessa “jossain vaan vaatteissa” ja kivat ja näyttävät vaatteet ja erilaiset muodot, siluetit, värit ja kuviot olisi harvinaista herkkua. Siks oon varmaan viime aikoina tehnyt muutamia hankintoja, jotka on huomiota herättäviä. Valkoisen sijaan halusin pinkin pellavapaidan ja harmaan sijaan ostin juuri kirkkaansinisen paidan. Ja sama päti tähän mekkoon. Tätä sai valkoisenakin nimittäin. Mut mä ihastuin tähän. Tuhat ja yks väriä, isot hihat, muhkea muoto. Tää on just niin tårta på tårta ku olla ja voi and I love it!! Se menneisyyden Anna, joka puki kolmerivisen niittivyön röyhelömekon kanssa, iski kaulaan kettingin ja ranteisiin pari kiloa niittikoruja, on ihan vähän mielissään. On täällä jossain beigen ja okran ja legginsien alla vielä se ihminen, joka nauttii siitä, että seisoo peilin edessä ja miettii, laittaisko mekon kanssa vaaleanpunaisen laukun vai vaaleanharmaan.

Ja voi vitsi miten hauskaa oli havahtua hetkeksi siihen ajatukseen, että hei apua, mä oikeesti harkitsen asusteita, enkä vaan nappaa ekaa käteen sattuvaa.

Tiedän että kirjoitin hyvin samanlaisia ajatuksia juuri viimeksikin, mutta antakaa mulle hetki. On jännittävää herätä horroksesta tajuamatta olleensa pitkään horroksessa.

Miten meni? Oliko oikea värivalinta laukuksi ja mitäs muuten tykkäätte asusta?

Kahviseurani totesi, erittäin hyvällä, mun näyttävän ihan Blair Waldorfilta, joka tälleen Serena -fanin ajoi ehkä minimaaliseen kriisiin, mut sit totesin, että ei, tää panta ei oo ällösöpö vaan just hyvä! 😀 Sitä paitsi niin kauan kun mulla ei oo pannan kaverina bleiseriä, mulla on vielä pari askelta Blairiin 😀

Mekko on Gina Tricotin (tämä!), laukku Chanelin, panta Cocobellan ja kengät Lacosten
(I know, 2000-luvun alussa teini-ikäni viettäneenä tekis mieli repiä noi krokotiilit aika näppärän nopeesti sanonko minne, mut nää on maailman parhaat valkoiset sirot perustennarit!!)

Oli muuten ihan parasta, että eksyin sinne sovariin, sillä matkalla sinne päädyin kokeilemaan samaan konkurssiin yhtä farkkuhaalaria, ja se oli täydellinen ja alessa 14 €! Siis ai että! Oon ettinyt täydellistä farkkuhaalaria ties miten kauan, ja nyt törmäsin siihen täysin vahingossa! Tämä on kyseessä ja näyttäisi olevan netissä 16,50 € alessa ja kokoa S olis vielä. Mulla on M, mukavan rento on päällä, vaikka miellän itseni enemmän L-kokoiseksi, joten jos normaalisti pidät M-kokoa, voisi olla just sulle passeli! 🙂

Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?