ADHD – toiminnanohjaus

Viimeksi kirjoitin tunnesäätelystä, nyt ajattelin vielä avata hieman tätä toiminnansäätelyäni ja ADHD-lääkityksen vaikutusta tähän. Tämä on itse asiassa se puoli, missä koen lääkityksen auttavan vähiten, mutta samalla se puoli, jossa uskon terapian olevan kaikista eniten hyödyksi. Ja lisäksi tässäkin on jo selkeitä havaintoja, mitä oon tehnyt. Ja siis ennen kuin kukaan tulee TAAS kommentoimaan, että tätä se on kaikilla muillakin, niin joo, varmasti jollakin tavalla ja jossakin määrin, muttei ihan samalla tapaa.

Ongelmat toiminnanohjauksessa on olleet mulla selkeästi tietynlaisia.

1. Epämiellyttävien asioiden mahdottomuus ja viivyttely

Klo 8.00: Tänään pitää olla klo 12.00 valmiina tietty tärkeä työasia. Siihen menee varmaa tunti.

Klo 9.30: Missähän talitintit majoittuu? Kuka keksi Paavo Pesusienen?

Klo 10.00: Ai siis talitintit ja punatulkut ja varpuset ja varikset toimii niin ja näin ja noin. Mut miks pingviineillä on lyhyet jalat?

Klo 10.45: Saakeli, mulla on se dedis, mä en jaksa nyt tehdä sitä, äääää, niin ärsyttävä juttu, en jaksa, käyn keittää kahvin ja otan jotain evästä.

Klo 11.10: Noin, keittiö siivottu, kahvi keittymässä, nyt mä voin tehdä sen jutun. SIIS MITEN KELLO ON NÄIN PALJON?!

*Raivotyöskentelyä*

Klo 11.59: Okei, nonii, done, hirvee homma, koko aamu meni sen synnyttämisessä, että mä vihaan ton homman tekemistä.

Kukaan ei ole yhtä hyvä viivyttelemään kuin minä. Tunnesäätelypuolella tää johtaa aina negatiiviisiin tunteisiin, koska mä mielestäni teen koko ajan, mutta mitään ei tule valmiiksi. Ja sit mä huomaan tehneeni 4h jotain, mihin ei pitäisi mennä kuin vähän aikaa, ja oon ollut pois lasten luota ja mua harmittaa se ja tunnen syyllisyyttä siitä, että mies on joutunut pärjäämään yksin samalla ku mä oon tutkinu pingviinejä vaik oikeesti piti tehdä jotain aivan muuta.

Lisäksi mä en vaan saa tehdyksi asioita, joista en välitä. Ja ei, siihen ei auta sellainen “keskityt vaan ja teet”. Mun aivot menee ihan tilttiin, vaikka haluaisin oppia tai saada tehtyä. Tästä on yksi erittäin hyvä esimerkki. Sellainen sähköpaikkapiuha autoille, tiedättekö sen? Meillä kotona se menee sisältä katkaisinta painamalla. Mutta meidän Kuopion kodissa mä vihasin sitä syvästi. Se oli ison autokatoksen paikka, jossa piti avata sellainen läppä ja asettaa se ajastin oikeaan aikaan. Se oli kummallinen, epälooginen mun mielestä. Se ei ollut niin kuin tavallinen kello, mutta silti näytti siltä. Mutta siinä ei laitettu sitä kohtaa vaikka 7.30 kohtaan, jos halus auton olevan lämmin 7.30, vaan sillä piti jotain kikkailla, pyöritellä sitä ja asettaa se jollain ihmeellisellä ajatuksella. En edes muista sitä enää, koska se ei mennyt koskaan jakeluun. Mun mies yritti selittää sen mulle oikeesti tuhat kertaa. Yleensä hän sääti sen mulle tai menin kylmällä autolla, koska ei vaan mennyt jakeluun.

Mä en ole tyhmä, mä oon ihan fiksu ja skarppi ämmä. Mut se saakelin sähkökello. Musta tuntuu, että mun aivot meni jokaikinen kerta tilttiin, kun yritin päästä kärrylle. Siis tuli vaan musta näyttö ja punaisella vilkkuva ERROR. EN YMMÄRRÄ. Mä halusin oppia ihan miehenkin kiusaksi, ettei se vois päteä sillä. Mut ei. Joka kerta kun mä aloitin, mua alko aivan huolella ärsyttämään. MIKSI Jumalan vuonna 2016 tämä ei ole digitaalinen tai sellainen, että jos haluan sen aloittavan lämmityksen klo 5, siinä olisi kello, jossa olisi normaali kello ja kiskaisisin sen vivun kohtaan 5? MIKSI tämä on hankala ja huonosti suunniteltu?! —> Vihaan tätä ja tää on surkea ja ärrinpurrin miehelle, joka yrittää selittää, että se on helppo. Ei ole, kun se on ihan paska! Jos joku voi vihata sähköpiuhan ajastinta, niin minä. Tällaisia tilanteita on lukemattomia elämän varrelta.

Vihaan täyttää veroilmoitusta, tehdä kirjanpitoa tai mitään muutakaan epämiellyttävää ja vaikka tiedän, että pitäisi, musta tuntuu, että kaikki korkeammat voimat repii mua vastakkaiseen suuntaan ja oikeasti pesen mieluummin vaikka kylppärin vanupuikolla kuin teen mitään noista asioista, jotka on mulle jostain syystä tosi hankalia. Mä en vieläkään osaa omaa y-tunnusta. Se on helppo, siinä on muutama numero, mutta en osaa sitä. Koko perheen HETUt osaan, osaan joku 30 puhnroa ulkoa, muistan tosi kummallisia kirjain/numeroyhdistelmiä lyhyellä katsomisella, mutta en saa opittua jotain, mitä käytän viikottain. Se vaan menee johonkin mun aivojen mustaan aukkoon, eikä auta muistisäännöt tai mitkään. Mutta muistan tarkalleen missä kohtaa sivua Harry Potterissa ja Azkabanin vangissa tapahtuu tietyt asiat, vaikka oon lukenut sen kirjan viimeksi joskus 10 vuotta sitten.

Mulle on aina ollut vaikea priorisoida asiat oikeasti järkevään järjestykseen. Teen miellyttävimmästä epämiellyttävimpään, vaikka siinä ei ole järkeä. Harhaannun koko ajan niistä asioista, mitkä ei kiinnosta. Viivyttelen siihen asti, että ei enää vaan voi. En halua tietää paljon oon maksanut rahasummana muistutusmaksuja ja huomautuksia ja verottajalle myöhästyneistä ilmoituksista. Paljon. Laskujen laittaminen e-laskuiksi tuntuu ihan mahdottomalta ja laskujen maksaminen on epämukavaa. Siis ihan yksinkertaisia typeriä asioita, enkä voi edes selittää miksi ne asiat ja mikä niissä on niin mahdotonta.

Tää on se osa, mihin kaipaan eniten apua terapiasta. Nimenomaan erilaisin omin toimintastrategioin asioiden tekeminen, koska ei ole sellaista lääkettä tässä maailmassa, joka saa mut kiinnostuu veroista ja kirjanpidosta tai monista muistakaan asioista. Mä oon tosi tehokas kun on pakko. Kun on oikeesti viimeinen mahdollisuus täyttää vaikka veroilmoitus ennen isoja sakkoja, mä saan sen hyvin tehtyä. Mut viivyttelen viimeiseen hetkeen asti. Tein disseni ihan supernopeesti osissa aina ennen jotain deadlinea. Hain kouluun viimeisellä hakutunnilla. Jnejnejne. Näitä on paljon. Vihasin matikkaa lukiossa, tietyt asiat ei vaan musta olleet loogisia (se on hei matikkaa, se on nimenomaan loogista!!). Mua vaan ärsytti esim. se, miksi piti laittaa neliöjuuri, jos oli käytännön tehtävä, joka ei vaan voinut olla -arvoinen. Tai miksi pii on loputon ja mihin se pohjautuu ja aivot sanoo tilt. Mulla on matikasta lukiosta kova rivi 7 ja sekin vaan sen takia, että toinen matikan maikka tykkäs musta ja 6-alkavat koenumerotkin nous 7, koska olin niin viehättävä opiskelija. En ymmärrä mitä tuo ihana naisopettaja mussa oikeasti näki, koska olin ihan painajainen. Istuin takapenkillä, pureksin purkkapalloja, kuuntelin musiikkia täysillä huonoista kuulokkeista, keikuin tuolilla ja valitin, että matikka on perseestä. Ja silti tää opettaja piti musta vaikka mun itteni tekis mieli mennä läimii sitä teini-ikäistä Annaa korville siitä, kuinka paskapää se oli. Muistan vieläkin yhteen kokeeseen valmistautumisen kun poikaystävä yritti auttaa ja selittää ja mä nauroin ja itkin ja raivosin. Ja joku 6puol siitä tulikin. Sitten tuli viimeisen kurssin aika ja se oli ma-ke-pe 8-10 aamuisin. Mä oon aina vihannut aamuja ja märisin sitä, miksi sitä matikkaa pitää olla 6 kurssia, kun mä en aio sitä kirjoittaa. Se ihana opettaja teki mun kanssa sopimuksen. Jos meen kirjottaa matikan, ei tarvii tehä sitä kurssia ja saan siitä 7. (En tiedä kuinka asiallista tää toiminta on, mutta toimi mulle :D) Lyötiin kättä päälle. Kaks viikkoa ennen matikan ylppäreitä tajusin, että se saatanan matikka tulee pilaa mun tosi hyvät ylppärit jollain helkkarin A-arvosanalla, otin kaikki kurssikirjat ja MAOLin esiin, tankkasin joka päivä muutaman tunnin matikkaa ja jos tehtävä meni väärin, hinkkasin niin kauan, että meni oikein. Mä kirjoitin matikasta L 58/60 pistettä niin, että se 2 pistettä tuli siitä, että yhden vastauksen edestä puuttui se neliöjuuri. Ylppäripäivänä matikanope kävi halaamassa ja toivottamassa onnea jatkoon vähän silmät kosteena. Oon kiitollinen edelleen. En siitä Laudaturista, vaan siitä, että se opettaja näki oppilaat yksilöinä ja osas opettaa niitä niin.

Mä osaan ja pystyn, jos oikeesti haluan. Minä itse haluan. Mutta jos en halua tai heikko tunnesäätely päästää turhautumisen tai epäonnistumisen tunteen käsistä, jostain tulee mulle ihan mahdotonta. Mua ei motivoi mikään. Voin lähteä 5 km lenkille ja luvata, että voin ostaa Chanelin laukun, jos jaksan juosta tiettyyn aikaan. Luovutan 2km kohdalla tietäen, että mikään tai kukaan ei estä mua ostamasta sitä halutessani muutenkin ja koska enmävaanpystyjajaksa. Mutta jos mä kisaan vaikka miestä vastaan ja haluan voittaa, mä jaksan pinkoa kyllä. Tähän lääke on tuonut pienen avun, mutta ei merkittävän. Selkeästi kuitenkin sellaisen, että kykenen tekemään valintoja fiksummin.

2. Keskittymiskyvyn puute ja ajatuksen särkyminen 

Mä aloitan sen veroilmoituksen tai jonku epämiellyttävän työasian. Mulle on siis epämiellyttävää välillä lähettää jopa asiakkaille laskuja, vaikka se tarkoittaa rahan saamista. Rakastan sitä luovaa prosessia ja ideoimista ja esteettistä puolta, mutta sekä raportti että lasku ei herätä mitään positiivisia tuntemuksia. Mut niin. Mä aloitan sen tekemisen. Ja sit tulee joku meili ja harhaannun. Tai lähen puuhaa jotain tosi tärkeää kotona. Se harhaantuminen epämiellyttävästä on järkyttävän helposti tapahtuvaa, mutta toisaalta mä myös tiedän kaiken niistä pingviineistä, jos jään tutkii niitä. Jos se kiinnostus osuu johonki mielenkiintoseen ja fiksuun juttuun, niin ihan parasta. Mut sit ku yritän tehä jotain muuta, kaikki häiritsee. Elän aina siinä ristipaineessa, että pitäis siivota, että sais keskityttyä, ettei ajatus karkaisi, mutta samalla tiedän, että pitäis tehdä jotain, missä on aikamääre, eikä siivota kotia ja tehdä lasten välikausivaate-listausta.

Kun mä hyperfokusoidun johonkin aivan turhaan, niin muhun ei saa kontaktia hirveen helposti, mutta kun mä teen jotain, mitä en haluis tehdä, nii KAIKKI häiriötekijät ajaa sen edelle. Otan kirjanpitokuitit esiin ja mies kysyy mihin kohtaa kalenteria ottaa talviloman niin todnäk varaan meille loman kilpailutettuani kaiken ja tehtyäni kaikki mahdolliset selvitykset ennen kuin saan itseni takas kuittien äärelle. Ja jos mä vaan jatkan sitä tekemistä, niin mä en vaan saa itestäni mitään irti. Ohjekirjat on saatanasta. Jos nään jonku 100-sivuisen manuaalin, meen samantien youtubeen ettii videon. Ei pysty keskittyy. Voin lukea mielenkiintoista tekstiä ja referoida sen tarkkaan, mut unohdan edellisen lauseen jos yritän lukea jotain olennaista. Ihan teflonia ku yritän ymmärtää jotai vero-ohjetta tai jotain asialomaketta. Joka sanasta, hajusta, tunteesta, näköpiiriin tulevasta asiasta tulvahtaa kaikkea mieleen ja jatkaminen on tosi hankalaa. Mua oikeesti nauratti ku sain ADHD-lääkkeen ja avasin sen hitsin lapun sieltä sisältä, tuoteseloste ja haittavaikutukset jne. Se oli sellanen jumalaton raamattu, siis oikeesti varmaan avattuna 1 m x 60 cm pienen pientä tekstiä. Silleen ihan totta, muistakaa nyt kelle tää lääke on.

Tää on mennyt lapsiarjen myötä tosi haastavaks. Ennen tein töitä itekseni kotona ja saatoin lorvailla 4h ja sit puskee 4h ja olin valmis. Saatoin tehdä keskeytyksettä kun oli draivia ja googlaa mangusteja kun ei ollut. Nyt on tilanne eri koska ajankäyttöä säännöstelee jotkut muut ja mulla ei vaan oo varaa tähän luksukseen. Keskeytyksiä tulee koko ajan ja jatkuvasti ja jos en oo kotona, vaan meen vaikka kahvilaan tekemään töitä, mun ajatukset on kotona lapsissa. Mä oikeasti pelkäsin jotain aivokasvainta kun musta tuntu koko kevään, että mun muisti on reikäjuustoa ja keskittyminen tuntu siltä, kun yrittäis säilöä vettä siivilässä. Ei ollut mukavaa.

Lääkitys auttaa tähän tosi paljon. Mä en enää häiriinny samalla tapaa. Yks päivä tein töitä sohvalla olkkarissa ja lapset, äitini ja mieheni pyöri olkkari/keittiö-akselilla. Lelut soi, lapsista lähti ääniä, äiti leikitti lapsia ja mies puuhas keittiössä. Joku lelu jäi soimaan pitkäksi aikaa ja mieheni sanoi ihan kireenä muutamaan kertaan, että sammuttakaa se. Mä en välittäny mistään näistä ja keskityin siihen mitä aloin tekemään siinä sohvalla. Äiti sano kolme kertaa, että voin mennä kyllä toimistooni, ettei häiritse, hän pärjää lasten kanssa. “Ei mua häiritse”. Äiti katto ihan hämmentyneenä ja totes, että ennen oisin ollu ihan kiehumassa vaikka olisin ollut siellä toimistossa asti. Jep, koska ennen mä olisin koko ajan pinnistellyt ja kuullut kaiken. Muistatteko tän postauksen toukokuulta? Jep. Vähän nauratti lukea tuo nyt, kun ymmärtää tuon kaiken niin paljon paremmin. Mutta mä aina keksin selityksen asioille. Että aistit on jotenki avautunu lasten myötä jnejne. Tai sit mulla on ollut vaan aina ADHD ja oon saavuttanut sen kuormittavuuden tason, jolla en enää pärjännyt.

3. Ajanhallinta

“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 45 min myöhemmin: “Anteeks mulla kesti”.
“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 30 min myöhemmin: “Ootko kohta jo valmis?””Helvetti, tarviiko aina hoputtaa?” —> Riita

Tää on hankala asia. Mä oon aina vihannut odottamista, joten etuajassa oleminen on aina no go. Mut ku mä oon aina myöhässä. Osittain ton viivyttelyn takia, osittain sen takia, että harhaannun tekemään ja osittain koska oon erinomaisen optimistinen arvioimaan aikaa. Ja en ymmärrä mikä mut tappais siinä hetken odottamisessa.

“Kauan sulla menee?”

Arvio mun mielessä: Jos kaikkien tähtien asennot on oikein, matka on kutistunut puolella mun mielessä, kaikki valot on vihreitä ja lähtemisessä ei tuu mitään hässäkkää, niin 15 min ihan todella todella superlatiivisin nopein suoritus. “Max 15 min!”

Todellisuus: Vauva puklaa päällensä just ennen lähtöä, pitää vaihtaa vaatteet, auton takakontissa on pahviroskat, mitkä pitää purkaa, että saa vaunut kyytiin, unohdan jotain kotiin ja pitää pinkasta takas sisälle hakemaan se, osun kaikkiin punaisiin valoihin, matka on puolet pidempi ku muistin ja pitää pysähtyä lohduttamaan ujeltavaa takapenkkiläistä ja ettii tuttia. Perillä 40 min päästä.

AINA pitää arvioida ton superlatiivioptimistisen mukaan. Aina. Jos pitää olla perillä 12, niin sitten alan valmistautumaan sen optimistisen mukaan ja aina myöhässä, hengästyneenä just ajoissa paikalla tai 0-5 min myöhässä, mikä on mun mielestä nähtävästi ajoissa. Ai saakeli, miten ärsyttävää.

Mut miks mä teen näin? Kyllä mä tiedän melko hyvin paljon mihinkin menee. Osittain just sen takia, että harhaannun ja unohdan ja se tuottaa lisäaikaa. Ja osittain koska saatan keksiä 3 min ennen lähtöä tietyt kengät, jotka haluan lapselle, joka ei ees kävele ja näyttää söpöltä vaikka jätesäkissä ja sit unohdun ettimään niitä, koska mitkään muut ei kelpaa ja sit 7 min päästä mä laitan toiset kengät ja oon myöhässä.Osittain yksinkertaisesti sen takia, että en halua epäonnistua odottajan silmissä ja jos sanon, että menee pitkään, niin mä koen, että sitä toista harmittaa, että mulla kestää.

Jos mies odottaa mua vaikka syömään tai jotain ja kysyy kauanko menee, sanon sen superoptimistisen arvion, koska musta se tuntuu vähemmän pahalta. Todellisuus on kuitenkin “mitä tahansa kymmenen minuutin ja kolmen vartin väliltä, mutta todnäk menee ainakin puoli tuntia”. Musta tuntuu vähemmän pahalta sanoa vartti ja sit ku mies kyselee nii “ihan just valmis kohta, pieni hetki!”. Helvetin ärsyttävää ja tosi epäkunnioittavaa. “Anteeks taas oli vähän ruuhkaa / anteeks piti vaihtaa vauvan vaatteet vielä lähtiessä / anteeks….“, mikä on ihan mahdollista, mutta mitäpä jos vaan arvioit todellisuuden ja ne kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet?

Anteeksi, mulla menee tässä vielä ihan vähintään puoli tuntia. Ja jos meneekin 20 min, niin sittenhän se on kaikille positiivinen ylläri? Ai mut sit mä saatan joutuu odottaa 10 min, mikä olis tietty ihan kamalaa. Hetkinen!? Mikä itsekäs paskapää.

Osittain tähän vaikuttaa myös impulsiivinen optimistinen suhtautuminen. “Mä vaan nopee koukkaan tosta kukkakaupan kautta hakee kukat” ja oon myöhässä juhlista. Kun ei siinä ylläri meekään se 3 min vaan 15 min pysäköimisineen ja kaikkineen. Mä oon oppinut tiedostaa, että sanon sen positiivisen sen takia, että en halua saada syytöksiä siitä, että menee niin kauan ja saan “luvan” paremmin, jos myöhästyminen on vähäisempää. Niin tyhmää. Nyt oon huomannut sen, että mä oikeesti mietin tarkkaan miten kauan aikaa menee, arvioin paremmin, ja poistun sitten kotoa vaikka homssuisena tukka harjaamatta ja verkkareissa tai jätän jotain kesken. Prioriteettilistalle on noussut tosi paljon korkeammalle se, että mä en ole myöhässä ja alan valmistautumaan jo etukäteen. On tässä vielä toki työtä, mutta huomaan pystyväni keskittymään paremmin huomioimaan kaikki vaikuttavat tekijät ennen kuin sanon jonkin aja ja priorisoin sen annetun ajan kaiken muun edelle, että varmasti ehdin, vaikka sitten väärissä vaatteissa tai miten vaan.

Edelleen teen tosi optimistisia suunnitelmia. Listaan mielessäni kaiken mitä aion tehdä vaikka 6 h aikana vaikka todellisuus on se, että siihen ei pystyisi kaksikaan ihmistä normitehoilla. Sellanen 24-syndrooma, että vuorokauteen mahtuu muka ihan helvetin paljon, vaikka ei se nyt vaan nii mene ja kaikki suunnitelmat kosahtaa huonosti syövään lapseen tai päikyt skippaavaan vauvaan. En aina osaa arvioida omaa jaksamista ja vauhtia tekemisessä. Oon myös erinomainen ulkoistamaan myöhästymisen kenen tahansa muun syyksi. Mä oon oikeesti suuttunu miehelle joskus siitä, että se on mennyt vessaan kun ollaan oltu ulko-ovilla ja myöhässä 20 min “koska se ei oo osannu suunnitella sitä ja mä joudun oottaa” vaikka ite oon siis myöhässä 20 min. ADHD-lääke on auttanut ihan todella paljon arvioimaan omaa toimintaa ihan eri lähtökohdista kuin ennen ja aika paljon omaa tekemistä jälkeenpäin on saanut nyt hävetä. En anna sen hirveesti itseäni syödä, koska mitä mä voin sille enää nyt? En mitään muuta kuin oppia ja olla parempi tulevaisuudessa. Oon paljon mietiskellyt tosi monia asioita menneisyydestä, joitakin pyytänyt anteeksi jälkikäteen ja yrittänyt selittää miksi oon toiminut niin kuin olen ja että se ei silti ole OK vaikka silloin se on musta tuntunut perustellulta ja siksi haluan vielä nyt pyytää anteeksi.

4. Kummalliset tavat ja vahva tarve tehdä omalla tavalla

Oon oppinut nyt ymmärtämään, että monet asiat, mitä teen on tietynlaisia arjen selviytymismekanismeja. Esimerkiksi meillä ei oo ennen saanut mies purkaa ruokakasseja, jos oon kotona. Keskeytän mitä vaan ja puran ne itse. Koska mun pitää siivota ensin jääkaappi ja laittaa kaikki tiettyyn järjestykseen ja mies tekee sen “väärin”. Väärin, koska eri tavalla kuin mä haluaisin. Jos mä tiesin, että jääkaapissa on kaikki sekaisin, se ärsytti mua ja ahdisti vaikken ees näkis jääkaappia. Kuulostaa ihan flipanneelta, mut welcome to my mind. Oon ymmärtänyt ja oppinut, että mulla on ollut tietynlaisia lievästi pakko-oireisia tapoja tehdä asioita, jotka on häirinneet, jos ne on tehty eri tavalla. Kun pään sisällä on kaoottista, arkea hallitsee tietyin keinoin. Esimerkiksi mulla on tosi vahva symmetrian tai epäsymmetrian tarve tilanteesta riippuen. Ja jääkaapissa jokaisen asian pitää näkyä, että näen kaiken yhdellä silmäyksellä ja mikään ei jää sinne piiloon pilaantumaan. Jos kotona on hirveä kaaos, saatan silti aloittaa siivoamisen jostain ihan turhasta asiasta, koska mä tarviin sen onnistumisen fiiliksen, että joku tulee valmiiksi. Mä oon tosi tarkka siitä, että tavarat menee niiden oikeille paikoille, koska muuten ne on satavarmasti hukassa. Sen takia mä etin mun puhelinta kymmenen kertaa päivässä, koska sille ei ole omaa paikkaa, kun kulkee niin mukana. Sen takia, en oo koskaan ymmärtänyt, miksi joku ihmettelee, eikö laukkujen vaihtaminen päivittäin ole haastavaa, koska mä putsaan aina laukun kun tuun kotiin. Lompakko ja avaimet oikealle paikalle, jnejne. Laukku omalle paikalleen. Jos se jää tekemättä, etitään 2kk päästä autonavainta jostain hevonjeerasta. Meillä oli taannoin autonavain hukassa. Mies pyysi kattoo kaikki laukut, takit jne. Väitin, että ei voi olla, koska tyhjennän ne aina. Katsoin kuitenkin. Autonavain oli miehen housujen taskussa sen kaapissa. Osaan kertoa ulkomailta tasan sen kohdan kaapista, missä joku tavara on meillä, jos mies etsii jotain.

Tähän tietynlaiseen tarpeeseen tehdä omalla tavalla liittyy hyvin paljon tunnelatausta. Monissa se herättää sellaisen tunteen, että oon tosi “my way or the highway” -tyyppi. Niin mä varmaan oonkin, koska se on mulle ollut elintärkeää selviytymiseni kannalta 😀 Mä teen mielessäni suunnitelman ja etenen sen mukaan ja kun joku tuo siihen jonkun uuden tavan toimia, mä meen ihan tilttiin ja tulee kaaos taas päälle. Jos mä suunnittelen, että mies tekee vaikka siivouksen tietyssä järjestyksessä, niin mulla menee ihan pasmat sekaisin, kun se tekeekin toisinpäin ja se mun oma ajanhallinta ja tekemisen hallinta jotenkin täysin katkeaa. Vaikka näennäisesti asia ei liittyisi muhun mitenkään. Ja jos tehdään yhdessä, mulla on yleensä vahva ajatus siitä, missä järjestyksessä ja miten ja kun joku haluaa tehdä eri tavoin, se tuntuukin kuormittavalta, kun se eroaa siitä valmiista järjestelmällisyydestä, jonka oon tiedostamattani luonut. Tietyllä tapaa mun mieli tekee arvion tilanteesta ja ottaa kaiken huomioon ja vetää johtopäätöksenä sen “parhaan” reitin ja siltä poikkeaminen vaatii taas hirveän ajatusprosessin, jota en edes huomaa käyväni. Lääkitys on vaikuttanut tähän tosi paljon, koska se jo aikaisemmissa postauksissa kertomani ylikuormitus on poistunut ja kun on rento ja hyvä olla, on paljon helpompaa vaan antaa kaikkien tehdä omalla tavallaan kun se ei vaikuta omaan mieleen mitenkään. Musta on voinut saada helposti joustamattoman kuvan aina välillä ja vaikka oonkin edelleen ja aina täynnä mielipiteitä ja toimintatapoja, osaan nyt tehdä asioita rennommalla otteella.

Nää on sellaisia vahvoja juttuja, jotka oon mieltänyt toiminnaohjaukseen liittyviksi osiksi mun ADHD:ta ja on tosi mielenkiintoista oivaltaa ja oppia koko ajan lisää.

En usko siihen, että alan nyt selittämään koko elämääni ADHD:n kautta, mutta ADHD:n ymmärtäminen on auttanut ymmärtämään itseäni ja tekemisiäni, ja myös sitä, miten muut ajattelee ja tekee, ja mikä on ollut mulle normaalia ei olekaan sitä välttämättä muille. Siks oon myös pahoittelutilanteissa nyt halunnut läheisille sanoa, että vaikka mä ymmärrän, että ADHD:lla on ollut todennäköisesti vaikutusta asiaan, se ei tee siitä hyväksyttävää. Monet asiat on hyvin erilaisia mun mielessä ja sen, mitä mä voin tarkoittaa hyvällä, voi joku ottaa vastaan ahdistavan tuputtavalta tai painostavalta. Esim. mun mielenkiinnon kohteena olevasta asiasta saatan listata hirveän tulvan, mikä helposti vaikuttaa siltä, että painostan tiettyyn asiaan vaikka todellisuudessa mä haluan vaan jakaa kaiken mitä tiedän asiasta ilman sen kummempaa tarvetta vaikuttaa siihen, mitä joku toinen tekee. Ihan kuvitteellisena esimerkkinä mä saatan selittää paatoksellisesti siitä miksi maalaaminen on musta niin paljon kivempaa kuin piirtäminen koska x y ja z, vaikka mulle on aivan yhdentekevää, piirtääkö joku vai värittääkö vai maalaako. Mutta sille piirtäjälle voi tulla sellainen fiilis, että piirtäminen on huonompi harrastus ja haluaisin hänen maalaavan. En tiedä aukeaako tämä selitys, kun en konkreettisia esimerkkejä omista ihmissuhteista halua käyttää, mutta ehkä joku saa tästä kiinni 🙂

Sellaisia asioita nyt tuli tähän aiheeseen liittyen, mutta impulsiivisuus on vielä oma osansa erikseen. Palaillaan siihen jossakin vaiheessa vielä 🙂 

Muut ADHD-postaukseni löydät täältä.

ADHD: Hyvä ruokkii hyvää

Loma jatkuu vielä tämän kuun loppuun asti ainakin jonkintasoisena, mutta nyt kun ulkona sataa kaatamalla ja lapset leikkii sisällä isin kanssa, karkasin hieman läppärille. Ollut luonnosteluvaiheessa tämä postaus jo hetken ja nyt tuntui hyvältä se kirjoittaa auki. Musta on jotenkin tosi mielenkiintosta ja samalla jännittävää kirjoittaa ADHD-asioista, koska ne on samalla tosi helpottavia ja mielettömän avartavia itelle, mutta myös sellaisia, jotka synnyttää itsessäni myös katumusta, myötähäpeää ja monia negatiivisiakin tunteita. En jotenkin kaipaa asiassa ivailijoiden sellaista “no kyllähän tästä ja tuosta olisi voinut päätellä” jälkiviisastelua ja on aika raakaa myöntää avoimesti isolle yleisölle tiettyjä asioita, jotka ymmärtää nyt, mutta joita ei välttämättä ole tajunnut ennen itse lainkaan. Ja nyt niistä näkee ne molemmat puolet vähän eri tavalla. Kun ADHD on yhdistelmä impulsiivisuutta, tarkkaamattomuutta ja tunnesäätelyn ja toiminnanohjauksen erilaisuuksia, voi niitä olla vaikea ymmärtää.

Kun olen puhunut nyt läheisteni kanssa ADHD-lääkityksen ja asian opettelun vaikutuksesta olooni, olen käyttänyt usein sanoja “hyvä ruokkii hyvää” -kehä. Siltä musta nimittäin tuntuu tosi paljon, enkä osaa itsekään sanoa selkeästi eroa lääkityksen, itseni ymmärtämisen ja rinnakkaisvaikutusten välillä. On siis kovin vaikeaa purkaa ajatuksia edes blogimuotoon, sillä ne on niin ristiriitaiset omassa mielessäni.

Kun kirjoitan ADHD:sta, kirjoitan vain omista kokemuksistani, löytämistäni erilaisista lähteistä ja niistä imetystä tiedosta sekä siitä, millaista juuri minun ADHD on. ADHD on laaja kirjo, joten toivottavasti jokainen tiedostaa sen lukiessaan ja ymmärtää, että nämä ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksiani. En halua kirjoittaa lääkkeestä ja annostuksesta sellaisenaan, sillä se on jokaisen oma asia, joka pitää hoitaa ammattilaisen kanssa, enkä halua antaa ajatuksia sen suhteen suuntaan enkä toiseen. Siitä on kyselty, mutta olen tehnyt sen linjanvedon, että blogissani en tule juuri käsittelemää itse lääkitystä sen kummemmin.

Jos ADHD:ta ei tunne lainkaan, tässä on mielestäni hyvä tiivistys: “ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä. Korjatakseen tätä puutetta AD/HD -henkilö alkaa huomaamattaan liikehtiä levottomasti, puuhastella asiaankuuluimattomia juttuja, puhua pälpättämään tai vaipuu unelmiinsa.” Usein ajatellaan, että ADHD on ylikierroksilla, kun teknisesti ottaen ADHD-aivot ovat alikierroksilla. Ne tarvitsevat stimulaatiota päästäkseen tyypilliselle tasolle. Joku naputtaa sormea pöytään, toinen tärisyttää jalkaa, kolmas ei pysy yksinkertaisesti vaan paikallaan. Mulla sinkoilee mieli. Hyppii yhdestä paikasta toiseen, eikä osaa pysähtyä tai hyperfoksuoituu johonkin tiettyyn asiaan. Stimulantti, kuten lääkitys tai kofeiini (kevyenä stimulanttina) voi rauhoittaa nostamalla tavallaan ns. neurotyypilliselle tasolle.

Eniten ADHD-lääkityksen aloittaminen on vaikuttanut kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini unen, ruoan ja sokerikoukun katoamisen kautta. Tai siltä se siis minusta tuntuu, että tuo on ollut merkittävintä itselleni.

1. Uni

Mä oon aina nukkunut vähän huonosti, enkä oo oikeen edes ajatellut sitä viime vuosina. Mun unenlaatu on heikkoa. Tuntuu, että vaikka saisin tarpeeksi keskeytyksetöntä unta, herään aamulla väsyneenä ikään kuin en olisi nukkunut lainkaan. Välillä ei ole ollut mitään väliä nukunko 3 vai 10 tuntia, olen ollut aamulla ihan zombie. Nukahtaminen on viime aikoina ollut tosi vaikeaa. Oon pyörinyt pitkiäkin aikoja hereillä ja mielessä on ravannut hirveästi asioita. On pitänyt lueskella uutisia tai pelata jotain peliä tai tehdä jotain, mikä vie ajatukset itseensä ja laskee kierroksia. Olen voinut mennä sänkyyn väsyneenä, mutta mieheni ihmetyksekseni olen saattanut sen jälkeen lukea jotain täysin epäolennaista tai pelata Menolippua vähintään puoli tuntia. Se on auttanut rentouttamaan ajatukseni tarpeeksi, että uni tulisi. Jos olen laittanut puhelimen pois, pään tyynyyn ja silmät kiinni, on alkanut poukkoilemaan kaikki mahdollinen mielessäni veroilmoituksesta lapsen harrastuslaskuun ja kodin siivouksesta ystävälle viestin laittamiseen. ADHD-lääkitys on siitä mielenkiintoinen, että se “tehoaa” heti ensikokeilusta. Toki vaikutus saattaa hieman elää ja muuttua, muttaa tämä ei siis “keräänny” tehoavaksi, vaan stimulantti toimii nimenomaan niin, että sen vaikutus on heti samana päivänä. Niinpä ensimmäisen lääkkeen jälkeen aloin kiinnittämään erilaisiin asioihin huomiota ja ennen kaikkea siihen, että herrajumala, mä nukun! Mä ihan oikeasti nukun! Uni tuli illalla ongelmitta, vaikka menin sänkyyn tavallista aiemmin ja olin juonut kahvia vielä illalla (kahvi voi tosiaan auttaa ADHD:ssa nukahtamaan). Mieli oli ollut koko päivän kirkkaampi ja olin pystynyt keskittymään. Mua ei ahdistanut ja keskityin siihen mitä tein, ja vaikka lääkkeen vaikutus olikin jo ohi iltaan mennessä, sain helposti nukahdettua ja nukuin todella hyvää unta. Aamulla lapset meuhkas olkkarissa miehen kanssa aamupalat ja muut ja mä heräsin vasta 9 kun mies oli viemässä esikoista päiväkotiin kuopus mukanaan.

Ennen lääkitystä ollaan eletty monta kuukautta sellaista aikaa, että olen herkästi aamulla kiukustunut miehelleni siitä, että täällä on hirveä meteli, enkä voi nukkua. Olen nukkunut, mutta kuullut kaiken unen läpi. Oon ollut ihan järkyttävän väsynyt herättyäni ja olo on ollut sellainen, kuin en olisi nukkunut lainkaan. Nyt olen nukkunut ihan mielettömän hyvin, vaikka katkonaisesti Mytyn takia ja välillä liian vähän kun en oo malttanut aina mennä ajoissa nukkumaan. Oon tässä vuosien aikana löytänyt selityksiä huonoille unille. Raskaus, imetys, hormonit, vauvat, raudanpuute, jne. Olen raskaana herännyt usein yöllä, mutta olen tehnyt sitä ihan muinakin kausina. Milloin mihinkin. On ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että herään vähintään kahdesti. Juomaan, vessaan, muuten vaan, eikä uni meinaa enää tulla välillä ja ajatukset alkaa sinkoilemaan päässä. Mulle ADHD-lääkitys muutti yöunet aivan täysin ja se vaikuttaa totta kai koko päivän ihan kaikkeen. Mielialaan, keskittymiskykyyn ja ihan kaikkeen. En enää herää kertaakaan yöllä itse, ellen herää Mytyn tekemisiin. En itse asiassa välttämättä herää ihan heti itkuhälyttimen ääniin, vaan menee hetki herätä ja mies herää yleensä ennen. Ennen Mytyn nukkuessa vieressäni mä oikeasti heräsin sen jokaiseen inahdukseen ja äännähdykseen. Nyt mut kyllä herättää ne pahimmat möyrimiset ja korvaan potkimiset, mutta tasan kahdeksi sekunniksi, kun käännän väkkärän ja palaan takaisin unten maille. Mikä ihana mahtava yöuni ♥ Viime yön Mytty nukkui välissämme ja rehellisesti voin myöntää, ettei mulla ole mitään käryä siitä, montako kertaa hän heräsi, söikö hän yöllä ja ylipäätään miten yö meni. Mä nukuin 😀 Kysyin mieheltä aamulla, että oliko Mytyllä vähän parempi yö kuin yleensä vai nukuinko vaan sikeesti. Hän vastasi hymyillen, että “nukuit vaa sikeesti” 😀 Tää on ihan valtava muutos, koska ennen lääkityksen aloitusta heräsin suunnilleen hiiren pieruun terassilla.

Oon myös huomannut, että lääkityksen ajoittaminen on mulla a ja o. Mulla on sellainen ADHD-lääkitys, että otan aamulla yhden lääkkeen, iltapäivällä kevyemmän ja se tavallaan tasaa sitä vaikutuksen loppumista iltaan kohti. Yleensä juon vielä illalla 21/22 aikaan kahvin ja sen jälkeen tulee tosi hyvin uni. Reissussa ei ollut sopivaa kahvia (mä oo valikoiva :D) ja jäi yks ilta kahvi juomatta, niin pyörinkin sitten melkein 2 asti aamulla niin, ettei uni meinannut tulla. Lääkitys + iltakahvi on kyllä tehny mulle ihan erilaiset yöt ja sitä kautta päivätkin.

jaksaminen-3-of-5.jpg

2. Vuorokausirytmi

Mä oon aina ollut myös iltaeläjä ja mun vuorokausirytmi on ollut kaikkea muuta kuin 9-17 elämään sopiva. Mä oon aamuisin ihan pois pelistä. Oon zombiena johonkin klo 14 asti, sitten alkaa tulla tehoja ja oon tehokkaimmillani 20 ja 3 välillä. Jos saisin valita, mä nukkuisin 3-11 ja tekisin työt ja muut tärkeät iltapainotteisesti. Oon aina mieltänyt sen sellaiseksi, että silloin on vähiten mitään häiriötekijöitä ja siks tykkään siitä aikataulusta. Dopamiini vaikutta vahvasti ihmisen sisäiseen kelloon ja tällainen päivärytmi on melko ominaista ADHD:lle. Se ei vaan sovi millään lailla yhteen miehen päivätyön ja lasten vuorokausirytmin kanssa. Lapset heräävät 7. Ei heitä kiinnosta, onko äiti mennyt nukkumaan 3 vai 23. Aamulla herääminen on ollut aina ihan hirveetä mulle, ja oon kaivanut itseni peiton alta kuin väkisin. Nyt kun yöunet ovat oikeasti illasta asti laatu-unta, mä herään helposti aamulla. Yleensä ainakin. Herään ihan ite ilman herätyskelloa järkevään aikaan ja olen tehokas jo aamusta asti, tai vähintäänkin huomattavasti tehokkaampi kuin ennen. Mulla on lääkitys aamupainotteinen sen takia, että se on selkeästi mulle kaikista hankalinta aikaa toiminnanohjauksen kannalta, ja tää on toiminut tosi hyvin. Aamulla lääke, paljon vettä, aamupala ja kahvi. Sitten lounasaikaan taas ruokaa ja kevyempi lääke.

Tää on ollut tosi hyväks mun vuorokausirytmin kannalta. Aamupalaa ei tuu skipattua, koska tiedän tarvitsevani sitä. ADHD-lääkkeet on tunnetuja siitä, että saattavat viedä ruokahalun ja jopa tehdä ruoan epämiellyttäväksi. Mulla ei oo ollut sitä ongelmaa onneksi, ettei ruoka maistuisi, mutta ruokahalu on tipotiessään lääkkeen ottamisen jälkeen, joten on ollut tärkeää syödä aamulla ja lounasaikaan ihan rytmitetysti eikä ruokahalun sanelemana. Mä oo ennen tätä ihan helposti mennyt päiviä niin, että herään, juon maitokahvin ja alan puuhailemaan. Sitten huomaan, että jaa perskele kello on 16/17/18, en oo syöny mitään ja sit se nälän tajunta iskee ihan hirveellä jyrinällä, vaikka ei ois ollu nälkä 5min sitä ennen. En oo oikeen koskaan tuntenut sellaista varsinaista “nälkää”. Mut sit ku oon tajunnut, että en oo syönyt, on ollutkin pakko saada heti jotain ruokaa, ei väliä mitä, kuuuuuolen nälkään. Ja niinpä oon yleensä turvautunut johonkin nopeaan hiilaripommiin ja liian isoon annokseen. Nyt mä syön tosi tarkkaan lounaan, koska en anna itelleni lupaa ottaa iltapäivälääkettä ilman ruokaa.

Ruokarytmitys kuulostaa yksinkertaiselta. Itse asiassa kaikki ADHD-“ongelmat” kuulostaa helposti ratkaistavilta. “Syö oikeessa rytmissä”, “nuku tarpeeksi” ja “keskity”. Hei thanks. Vähän ku sanois masentuneelle, että hei piristy jooko. Mun ADHD:lle tyypillistä on se, että mä en ihan oikeesti malta/muista/osaa pitää itsestäni huolta. Lasten ruokarytmit on tosi tarkkoja, terveelliset välipalat, jos menee pieleen ja sopivat ruokamäärät ja ravintoaineet. Ite saatan juoda aamulla kahvin ja vetää iltapäivällä kulhon spagettia ja nakkeja. Kaikki lasten neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit yms. aina tosi tarkkaan huolehdittu, mutta itteni saaminen vaikka hammaskiven poistoon on yks helvetin produktio.

Epäsäännöllinen ruokarytmi ja epäsäännöllinen vuorokausirytmi vaikuttaa huonosti kehen tahansa. Pitkät ruoattomat ajat ja hiilaripommiruoat ja sokeriset herkut välissä on omiaan heiluttamaan tunteita ja luomaan sellaisia “täynnä energiaa/aivan kuollut”-oloja. Nyt kun syön fiksusti ja rytmitetysti, olo on varmasti jo senkin takia hyvä. Nälkää mä en varsinaisesti voi sanoa tuntevani vieläkään, mutta toiminnanohjauksessani itseni muonitus on noussut kyllä prioriteetti-listalle korkealle.

Ennen mä olin tosiaan aktiivisimmillani 20 jälkeen illalla, nyt mä alan olee ihan taputeltu 21 jälkeen. Ei lähde. Ei luovat jutut, ei mitkään. Kun lapset on nukkumassa, alkaa mullaki rauhoittuminen ja väsy tulla puseroon. Ihanaaaaa, yhteiskuntaan sopiva aikataulu!! 😀

3. Ruoka ja sokeri 

Mä oon se tyyppi, joka on kattonu vatsa täynnä telkkaria ja siellä on syöty pizzaa ja mä oon saanu aivan järjettömän pizzahimon. Tai keksihimon. Tai mitä ikinä nyt mun näköpiiriin onkaan tuotu. Vaikkei ois nälkä. Mun ruokapakkomielteet on mun parisuhteessa ja lähimmissä ihmissuhteissa ihan legendaarisia. Ei oo kovin kauaa aikaa siitä, kun me oltiin miehen kanssa hotellissa, meillä oli herkkuja ja oli suklaatakin, mutta mun teki mieli Pätkistä. Olin ihan valmis lähtee autolla kauppaan hakemaan Pätkistä. Pätkispätkispätkis. Näitä tulee siis ihan oikeesti päivittäin. PAKKOSAADA johonkin ja se ei vaan lähde pois mun mielestä, ennen kuin saan sen, tai tulee toinen pakkomielle. Oon joskus mennyt ihan kaatosateessa kävellen kauppaan, ostanut tölkin kokista ja juonut siitä ehkä desin. Mies ei oo koskaan ymmärtänyt tätä 😀 Keksin, että haluan jotain, meen roikkuu jääkaapille tai kaapille, ja jos sitä ei ole, muu ei kelpaa ja on lähdettävä hakemaan sitä tai märehtiä sen puutetta. Ai jumaliste miten ärsyttävää.

Tää on mun mielestä yhdistelmä impulsiivisuutta ja sitä, että en osaa sulkea ärsykkeitä pois. Kun se nousee mieleen, se on vähän ku telkkari suoraan naaman edessä ja vaikka kuinka hakkaat off-nappulaa, se tulee sieltä takaisin. Koko ajan. Kun olin syönyt lääkettä muutaman päivän, tuli hetkiä kun tv-sarjassa vaikka joku kehui maailman parhaita muffinseja. Ja keksejä. Ja ties mitä. Ja mä huomasin ajattelevani “hmm, tekeekö mun mieli jotain hyvää?” Ei. Ei tehnyt. Nää ADHD-oivallukset on usein olleet just sellaisia, että mietin jälkeenpäin, että samassa tilanteessa ennen mä olisin toiminut eri tavalla.

Yllättävin seuraus ADHD-lääkityksestä on ollut kyllä mun sokerikoukun täydellinen katoaminen. Siis mä oon yleensä se ihminen, joka laittaa sokeria siis about kaikkeen. Kahvi ilman sokeria on musta suorastaan rikos. Teessä on sokeria ja saatan silti syödä suklaata siinä rinnalla. Laitan riisipuuroonkin sokeria. Syön päivän aikana yllättävän paljonkin kaikkea hyvää, tajuamatta sitä edes itse. Tulee joku hetki, että tekee jotain mieli ja haen pari palaa suklaata tai jotain. Mä oon syönyt vuosia päivittäin suklaata tai karkkia tai keksiä. Oikeasti päivittäin. En koskaan syö paljoa kerralla, mut se on ollut sellasta napsimista. Pari palaa, pari karkkia jne. Ja siis mä en varsinaisesti tykkää makeasta hirveästi? Tykkään leipoa, mutta harvemmin syön leipomuksia. Harvoin tilaan ravintolassa jälkiruoaksi makeaa tai jaan miehen kanssa suhteessa 10/90%. Siks on jotenkin käsittämätöntä, miten paha sokerikoukku mulla on aina ollut. Ajatus vaikka 2h automatkasta tai junamatkasta ilman jotain pientä evästä mukana on ollut ihan kamala. Ja sitten tuli ADHD-lääke ja humps, se oli siinä. 31 vuoden rakkaussuhde päättyi samantien. Ensimmäinen kahvi sen jälkeen oli musta aivan ällömakea ja keitin uuden ilman sokeria. Oon aina rakastanut Espressohousen lattea ja laittanut isoon latteen aina kaksi pussia sokeria. Join sellaisen ekalla lääkitysviikolla ilman sokeria ja musta se oli hirveän makea muutenkin. Ja sit huomasin täysin tiedostamattoman herkuttelun loppumisen. Ei ollut päivän mittaan konvehtia siellä tai suklaapalaa täällä. Hain ekan viikon illalla keittiössä välipalaa kun lounaan ja illallisen väliin tuli aika pitkä rako ja nappasin omena, koska teki mieli. Omenan. Mieheni katto mua ku avaruusoliota.

Oon ollut kaupassa nälkäisenä ja pitäytynyt kauppalistassa ostamatta yhtään mitään muuta. Ei oo tehnyt mieli mitään. Tää näkyi heti naamassa ja kropassa sellaisena yleisenä turvotuksen laskuna ihan muutamassa päivässä, vaikka tajunta siitä tuli vähän viiveellä. Tajusin nimittäin joskus 3 viikon kohdalla, että olin syönyt kolmen viikon aikana yhtä paljon makeita herkkuja kuin yleensä 3 päivässä. Viimeisen kuukauden (huom, lomakausi!) aikana oon syönyt muistaakseni 0 jätskiä, 7 irtokarkkia ja yksittäisiä suklaapaloja siellä täällä. Tiedän määrät, koska oon havahtunut asiaan niin selkeästi. Jos joku ois sanonut mulle 2kk sitten, että mun pitäis pitää karkiton kuukausi, ois se ollut todella kamala ajatus. Ja nyt tiedän, että oon syönyt karkkia kahdesti. 3 irttaria Virossa ja 4 eilen lounaan jälkeen jälkkäripöydästä löytyneestä kiposta. 5 h ajomatkat on mennyt ilman mitään evästä, eikä herkkuja vaan ole tehnyt mieli.

Mä voin myös nyt jälkiviisaana sanoa, etten oo ollut niinkään sellainen, joka haluaa herkutella, vaan mä oo hakenut jotain. Jotain, mitä en osaa selittää itsekään. Oon lukenut paljon dopamiinista, ja tiedän nyt, että se alkaa nousemaan kun jotain odottaa, ei silloin kun sen saa. Juurikin pakkomielteily ja jonkin asian odottaminen todnäk nostaa mulla dopamiinia ja kun mä oon miettinyt 2h, että kohta saan Pätkiksen, on dopamiini noussut, mutta kun oon saanut sen Pätkiksen, oonki ottanu siitä 1/3 ja todennut, että next.

Tää on mun mielestä ihan yks avainasioita omalle hyvinvoinnille. En impulsiivisesti hae jotain nopeaa mielihyvää. En hae pieniä sokerinousuja, ja mulle ei tule samalla niitä nopeita laskuja. Ei tuu kiukkuja, väsyjä ja ärsytyksiä, kun sokerit on alhaalla, kun ne ei heittele. Jos on sellainen olo, että haluan jotain, pysähdyn ja mietin, mitä mä haluan. Yleensä vastaus löytyy liian pitkästä ruokavälistä tai siitä, että on jano ja tarvii vettä. Ollut erittäin avartavaa ymmärtää itseään ja toimintaansa kun sille on selkeä selitys eikä vaan sellainen puolivillainen “mä olen sokerihiiri”. Jos mun pitäis nyt olla puoli vuotta ilman suklaata, se ei kauhistuttaisi mua ajatuksena lainkaan.

Nää on pieniä osia siitä isosta kokonaisuudesta, mitä mulle on ollut viime viikot. Mutta tärkeitä. Hyvä ja levollinen uni auttaa siihen, että päivä alkaa hyvin ja ei oo valmiiks loppuväsynyt. Toki meillä on edelleen nukuttu vähän rauhattomasti Mytyn kanssa, mutta nyt miehen öinä mä en herää joka rasahdukseen ja nukun. Nopeat hiilarit ja sokerit on pois päiväjärjestyksestä, mikä vaikuttaa siihen oman mielen stabiliteettiin ja pomppimiseen älyttömän paljon. Ja tähän vielä rinnalle se hyvä ruokarytmi ja järkevä vuorokausirytmi, niin vaikka ollaan ihan perusasioiden äärellä, en usko, että olisin päässyt niihin ilman apua. Hirveetä sanoa näin, mutta musta tuntuu, että mun elämä muuttu päivässä. Mulla osui lääke nähtävästi nappiin kerrasta, vaikka nyt vähän säädettiin vielä annostuksia. Haittavaikutukset on olleet tosi vähäisiä. Ekana parina päivänä oli päänsärkyä illalla. En ole varma johtuiko siitä lääkkeen vaikutuksen loppumisesta vai siitä, että unohdin juoda vettä ja en juonut kahvia niinä päivinä. Kroppa on kuitenkin tottunut kofeiiniin ja saan ajoittain päänsärkyä, jos aamukahvi jää juomatta. Ekana parina päivänä tuli myös sellainen kuuma ja hikoileva olo tunnin kohdalla lääkkeen ottamisesta, mutta oli myös kuumia päiviä, eli se saattoi sitä korostaa. Syke mulla on valmiiks aika korkea ja se on noussut inasen, verenpaine laahaa lääkityksenkin kanssa nippanappa optimissa, on edelleen ennemmin alhainen kuin yhtään korkea. Mieli on ollut ihan mahtava ja olo kaiken kaikkiaan, joten nähtävästi mulla on käynyt onnekkaasti, että ainakin nyt näyttää siltä, että mulle löytyi heti sopiva lääke. Oon myös pitänyt lääkkeettömiä päiviä, enkä ole huomannut mitään vieroitusoireita, vaan ne on olleet vaan paluu normaaliin. Mulla alkaa kesälomien jälkeen kognitiivinen terapia, jota odotan ihan tosi paljon! Se varmasti avartaa asioita entisestään.

Mä haluan puhua tästä avoimesti, koska mulle tää on ollut niin mullistava asia, että olisi vaikea olla puhumatta siitä. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa, että tästä on turha vetää yhtään mitään johtopäätöksiä omaan tekemiseen ja olemiseen, vaan jos epäilee itsellään ADHD:ta, täytyy lähteä selvittämään asiaa asiantuntijoilta. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen ADHD on myös erilainen. Mulle ihan merkittävintä on ollut muutos tunnesäätelyssä ja myös muutos toiminnanohjauksessa tietyllä tapaa, mutta ennen kaikkea tosi iso helpotus kaiken kaikkiaan. Mulla oli aikoja keväällä kun epäilin oikeasti jotain tosi vaarallista. Mun mummilla on ollut Alzheimer ja hetkittäin mun muistin ollessa ihan reikäjuustoa, oon miettinyt vaikka mitä synkkiä ajatuksia. On ollut iltoja, kun en oo saanut unta, kun oon ajatellut, että mulla on varmaan aivokasvain. Nyt kun ymmärrän itseäni, tunteitani ja toimintaani, elämä on hyvin erilaista. Ja tämä polku on mun osalta vasta alussa, mikä on ihan siisteintä ikinä!

Palaan seuraavaksi omilla postauksillaan tunnesäätelystä ja toiminnaohjaukseta (jos näistä on kysyttävää, kysykää toki, yritän sitten otaa ne osaksi postausta) ja myös siitä, millaisia ajatuksia ADHD-lääke jatkuvana elämässä herättää.

Pahoitteluni kierrätetyistä kuvista, nyt en ole ehtinyt kuvakäsittelyhommiin, niin mennään vanhoilla 🙂 

Mielipidemaanantai – Puoskarilaki

Mä törmäsin viime viikolla yhteen kirjoitukseen, mikä meinas oikeesti viedä järjen. Eräs luontaishoitola osasi kertoa, että kehoon kertyneiden myrkkyjen tähden on olemassa ADHDta, ADDta, dementiaa, Alzheimeria ja Asbergeria. (Her word, not mine, mä tiedän, miten se kirjoitetaan  ja siihen ei kuulu b-kirjainta :D). Tämä täti osasi satuilla kolmelta lapseltaan KEHITYShäiriön parantaneesta tutkijasta ja kertoi miten kaikki mahdolliset asiat, häiriöt, taudit ja erilaisuudet oli kaikki rokotteiden ja lääkkeiden syytä. Agressiivisuus ja syöpä iskettiin samaan listaan ja joukosta löytyi myös nämä kaikki. Hänen tarinointinsa mukaan hänen luonnonmukainen hoito voisi parantaa about mitä tahansa. En tiedä pöyristittikö mua enemmän se, että tämä sama täti kertoi tekevänsä lapsettomuushoitoja vai se, ettei hän edes osannut kirjoittaa Aspergeria oikein (virhe oli useammassa kohtaa, se ei ollut typo). No anyway. Kyseessä ei ollut Maria Nordin, joka on niittänyt kyseenalaista mainetta Suomessa jo vaikka kuinka paljon, vaan joku toinen. Osui silmään, kun ensilauseissa oli ADHD ja luin hämmentyneenä loppuun. Vähän samalla fiiliksellä kun olen seurannut Maria Nordinin lausuntoja aurinkolaseista ja aurinkovoiteista ja ties mistä kaikesta.

Puoskarilakihan on Suomessa ollut valmisteilla jo vuosikymmen takaperin ja nyt se on taas kansalaisaloite-vaiheessa, mutta kerännyt tässä kolmen kuukauden aikana yllättävän vähän nimiä, reilu 9000. Tää ihmetyttää mua. En siis oo itsekään allekirjoittanut tätä, koska oon kuvitellut asian olevan työstössä jo paljon pidemmällä. Toki kun kaikkea mahdollista valvotaan lähes holhoukseen asti, tämäkin on tarkkaan valvottua? Ai ei?! Bloggaajana mä joudun olemaan ihan hirveän tarkka kaupallisten yhteistöiden suhteen. Jos lapseni saa palapelin ja se näkyy kuvassa ja ihastelen, että onpas kiva, mä merkitsen sen saaduksi tuotteeksi tai kaupalliseksi yhteistyöksi, vaikka se palapeli olisi putkahtanut meille ilman mun tietoa, eikä mistään näkyvyydestä olisi sovittu mitään. Kaupallisten yhteistöiden merkitsemistä on puuhailtu ties minkä instanssin toimesta ja erilaisia sääntöjä on viritelty tässä vuosien aikana. Vieläkään mitään langettavaa ei tässä ole, vaan asiassa voi korkeintaan mainostaja saada varoituksen, jos vaikuttaja toimii väärin/epäasiallisesti. Varoituskaan ei paina kyllä yhtään mitään, on julkinen nuhtelu korkeintaan. Jos riisuu tän asian, niin mikä on piilomainonnan vaarallisin seuraus? Se, ettei kuluttaja osaa arvioida kaupallista sisältöä lukiessaan, mikä osa on kaupallista ja mikä ei. Ostaa palvelun tai tuotteen tietämättä hyötyykö vaikuttaja siitä mitään. Joku arvioi kehujen aitoutta sen mukaan, onko kaupallinen vai ei, sillä kaikki eivät tietenkään mainosta vain oikeasti hyvänä pitämäänsä, vaan rahan kiilto silmissään. Valitettavasti. Eli ehkä joku mainostaa vaan rahan vuoksi ja joku ostaa ja pettyy tuotteeseen. Käytännössä tämä on oikeastaan se vaarallisin skenaario kaupallisten yhteistöiden merkitsemisessä. Asia on ollut kuitenkin ihan hirveästi framella ja sitä on luukutettu ihan hirveästi. Melkein voisi kuvitella, että piilomainonta olisi hengenvaarallista. Se ei ole, mutta puoskarointi on.

Mä en ole mikään vaihtoehtoishoitojen vihaaja. Tavallaan mä ajattelen, että kullekin omansa. Jos joku uskoo kivienergiaan ja reikihoitoihin, ei ole multa pois. En ole mustavalkoinen tässä asiassa. Olen käynyt osteopaatilla, akupunktiossa ja vyöhyketerapeutilla. Herrajumala mä olin jopa synnyttämiseen erikoistuneella shamaanilla, joka oli yks mun elämäni hullunkurisimpia ja hauskimpia puolituntisia ja myös tosi avartava kokemus, mutta lähtökohtaisesti mä jaan asiat tutkittuun lääketieteeseen ja vaihtoehtohoitoihin, joista toisen näen tärkeänä ja toisen ehkä hyvää mieltä tuovana ja mahdollisesta auttavana tiettyihin asioihin. Placebo-vaikutus on vahva ja moni voi hyötyä jostain vaihtoehtohoidosta ihan tosi merkittävästi, enkä kyseenalaista sinänsä ketään, joka käyttää jotain täntyyppisiä luonnollisen parantamisen palvelua. Voi olla, että ADHD:n tyyppinen neuroepätyypillisyys voitaisiinkin “hoitaa” luonnollisin menetelmin erilaisin valmennuksin ja terapioin, lääkkeettömästi, ja sitähän tehdään ADHD:n hoidossa. Alzheimeriakin voidaan ymmärtääkseni jonkin verran jarruttaa ja ennalta ehkäistä, mutta nää on yksittäisiä asioita. Kun keskusteluun tuodaan kehitysvammat, syövät ja rokotukset, aletaan olla tosi vaarallisilla vesillä.

Kun uskottavan oloinen ystävällinen ja asiallinen ihminen mainostaa aurinkolasien haittoja, aurinkosuojien turhuutta ja sitä, että voi parantaa ties mitä kaikkea huonosta näöstä migreeneihin ajattelemalla oikein, mä näen punaista. Itse näen kaiken sen paskanjauhannan läpi, mutta kaikki eivät.

Palataan siihen piilomainontaan. Sillä halutaan suojata kuluttajaa, joka on vietävissä. Kuka suojelee tätä samaa kuluttajaa näiltä ihmisiltä, jotka lupaavat rahaa vastaan parantaa ties minkä kaiken? En näkisi näitä ihmisiä pahoina, jos he tekisivät tämän omastaa halusta auttaa, höperöydestä ja uskomuksestaan. Niin kuin mummot, jotka suosittelee ties mitä kuusenkerkkää korvatulehdukseen. Mutta kun näillä aloilla liikkuu isot rahat, ja ihmisten tuskalla, kivulla, huonolla voinnilla ja sairauksilla rahastetaan. Epätoivo on vahva tunne, ja sitä hyödyntää niin moni puoskari tässäkin maassa, että ei edes naurata. Mä oikeasti ymmärrän tän. Jos joku ois sanonut mulle 5kk sitten, että Mytyn rintaraivarit paranee sillä, että mä syön pelkkää anjovista viikon ja hytkytän tissejäni macarenan tahtiin, niin olisin varmaan kokeillut sitä yön epätoivoisina rintaraivari-hetkinä. Varsinkin jos mulle olis luvattu, että tämä varmasti hoitaa tilanteen. Mä onneksi kävin asiansa osaavalla kätilöllä, joka on perehtynyt imetysohjaukseen ja kun mitkään oikeasti hyväksi havaitut konstit ei auttaneet, hän neuvoi minua antamaan itselleni armoa ja ruokkimaan lapseni pullosta. Jos lapsellani olisi jokin vakava sairaus tai häiriö, ja mulle luvattaisiin hänen paranemistaan luonnonmukaisin menetelmin, niin mä varmaan kokeilisin epätoivoissani. En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle. Kun elämässä on ollut pieniä epätoivon hetkiä, olen kokeillut mulle annettuja keinoja. Oon kääntynyt vaihtoehtoishoitoihin ja taikauskoonkin.

Mun edesmennyt isoäiti pesi lapsena mun kasvoja samalla yhtä rimpsua mantraten. Ei hän kovin uskonnollinen ollut, mutta jotain siunausta sillä hän haki mun elämäni polulle. Kun esikoiseni itki 1-kuisena täysin epäselvästä syystä tulevaa hirvittävää kipuitkua, itkin hänen kanssaan. Kerran kannoin hänet lavuaarin eteen, pesin kasvot samaa rimpsua hokien. Minä, todellinen realisti ja skeptikko, käännyin hädän hetkellä korkeampien voimien puoleen. Naurattaa jälkeenpäin, mutta enpä kokenut voivani hävitä tilanteessa mitään. Onneksi joku fiksumpi osasi miettiä refluksia ja joku erittäin fiksu länsimaisen lääketieteen edustaja löysi aiheuttajan ja korjasi ongelman, kireästä kielijänteestä johtuvan refluksin, ja mun vauvan ei tarvinnut enää itkeä liekeissä olevaa ruokatorveaan. Joku uskovainen ehkä näkee tämän korkeampana johdatuksena, jossa korkeampien voimien käsi johdatti mut tämän lääketieteellisen ahaan äärelle, mutta no, uskokoot ken haluaa mihin haluaa.

Kunhan se uskominen ei ole henkeen ja terveyteen vaarallista.

Kun ratkaisuja haetaan oman mielen hoitamisella ja luontaishoidoilla, saattaa jäädä se elintärkeä lääketieteellinen hoito hakematta. Kun sulle tuodaan nenän eteen lupaus parantaa ja hoitaa samalla demonisoiden lääketiede, epätoivon hetkellä voi valita sen polun, jolla tilanne pahenee, eskaloituu ehkä jopa hengenvaaralliseksi. Kouluttamattomat (tai aivan eri alalle kouluttautuneet) asiantuntijat neuvovat väärin, ehkä jopa vaarallisesti, ja tilanne voi olla lopuksi karmaiseva. Tai tilanne voi oikeasti olla parantumaton, jolloin virheellinen toivo voi johdattaa pois oireiden asianmukaisesta hoidosta ja pahemmman tilanteen ennaltaehkäisystä. Tai sit se hyvä mieli ei jumalauta suojelekaan sitä lasta ihosyövältä ihan samalla tapaa kuin aurinkosuoja, mutta se tieto tulee ihan inasen liian myöhään. Ja kun ihminen joutuu mahdollisesti luopumaan läheisestään, on sairasta, että joku rahastaa tilannetta niin, että turhan mielenterveyttä syövän toivon lisäksi hän menettää myös rahansa.

Koska siitähän tässä on kyse. Ei nämä ole mitään kylähulluja noitia, jotka hyvyyttään keittelevät vähän sammakkolientä kaikkien tautien hoitoon. Nämä ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä, joiden kohdeyleisössä on epätoivoisia, toiveikkaita ja pelokkaita kuluttajia.

Miksi puhuin aiemmin kaupallisista yhteistöistä? Eivät ne sinällään tähän liity. Niitä vaan siis säädellään ihan hirveän tarkkaan. Sinänsä vaaratonta tai matalaa vaaraa aiheuttavaa toimintaa. Samaan aikaan kukaan ei estä mainostamasta ties mitä höttöä, jos sen vaan muotoilee tiettyjen vähäisten rajoitusten ympärille. Sen sijaan, että luvataan parannus, kerrotaan tapauksista, jossa näin on käyty antaen mielikuva, että näin usein tapahtuu. Kosmetiikkayritykset, lastentarvikeyritykset, ruokayritykset ja vähän kaikki tässä maailmassa on erittäin tarkkaan säädeltyjä. Ei saa puhua siitä ja tästä ja tuosta, pitää ilmaista se ja tämä ja tuo ja kaiken pitää olla tutkittua. Oletteko esim. koskaan törmänneet sanaan vieroitusvalmiste? Minähän en siis suinkaan syötä lapselleni korviketta, kuten sanon, vaan vieroitusvalmistetta. Tarkkaa on määrittelyn suhteen. Itse asiassa näinkin tarkkaa on äidinmaitokorvikkeeseen ja vieroitusvalmisteeseen liittyvät asiat. Voimariini muuttui oivariiniksi ja auta armias, jos joku käyttää feta-sanaa salaattijuustosta, mut se on täysin OK, että joku kertoo rokottamattomuuden ja luontaishoitojen parantavan Asbergerin. Ei ole todellista.

Terveydenhuollon ammattilaiset ovat tarkkaan valvottuja, humpuukia tarjoavat rahastajat eivät käytännössä lainkaan. Tää on musta käsittämätöntä. Musta on jotenkin erikoista, että monessa asiassa mainostaminen on hirveän tarkkaan säädeltyä sanoja ja muotoilua myöten, ja esimerkiksi kaupallisen yhteistyön merkinnän sijainti kuvan alla tai päällä voi olla jotenkin isokin juttu, mutta samaan aikaan joku voi tehdä tiliä kauppaamalla ihmisille tyhjiä ja terveydelle vaarallisia ajatuksia. Itse allekirjoitan tuon aloitteen asap ja toivon, että moni muukin. Ja toivon, ettei kukaan mene lankaan tällaisessa.

Jokainen päättää toki omasta terveydestä itse, mutta älkää tehkö sitä harhaluulossa siitä, että a) monilla näistä ihmisistä olisi mitään elämämkoulua parempaa osaamista tai b) “hyviä aikeita”, ellei sellaiseksi lasketa oman kukkaron lihottamista täysin tuulesta temmatuilla väitteillä. Kuunnelkaa tutkittua tietoa, tutustukaa itse tutkimuksiin tarkemmin tarvittaessa. Suomalainen lääketiede on ihan mielettömän hienolla tasolla, eikä syöpiä ja autoimmuunisairauksia parannella hyvillä ajatuksilla. Itse ainakin arvostan sitä, ja toivon todella, että propagandaa suoltavat puoskarit saadaan valvottua jatkossa paljon tehokkaammin.

Kaunis kuultava kesämeikki

Kuvailin taas pitkästä aikaa teille meikkivideota, kun kysyin IG haluatteko ennemmin videon vai Instagram Liven, ja video voitti. Saitte tosin hyvin Instagram Live -tyyppisen videon, kun hieman sekoilin sitä kuvatessa 😀 Akku loppumassa, joku soitti, yms. Ja höpisin taas hirveesti kaikkea, eli alle 10 min meikkiin meni sellainen mukava 30 min 😀 Noniin, eli sillä mennään nyt.

Videolta löytyykin meikki kokonaisuudessaan, ja sen alla tuotteet listattuna ja mahtava alennuskoodi Cocopandalle vielä näihin kaikkiin 🙂 Pahoittelen etukäteen, video on hyvin IG livemäistä höpöttelyä JA nähtävästi tossa mun puhelimeen kiinnittyvässä ringlightissa on tollanen pieni suhina/vinkuna-ääni, joka kuuluu videolla ihan tosi selvästi. I’m sorry, ens kerralla en käytä tuota valoa, kun ei siitä juuri ollut apuakaan! Yrittäkää kestää!

Eli kuten videolla näkyy, pohjalla on Lancomen Prep & Hydrate primer, joka on ihan mahtava pohjustus. Todellisuudessa voin kehua useampaa eri primeria, mutta tää on ihanan silkkisen pehmeä ja tosi ihanasti liukuu iholle. Mulle ei ihan hirveen usein valikoidu Lancomen tuotteita, koska ne ei vaan yksinkertaisesti koskaan oo sellaisia 10/10 mulle ja mun iholle, mutta tää on ihan best! Rodialin Soft Focus Glow Dropseista kirjoittelin jo täällä ja edelleen liputan tän puolesta. Kiireisenä aurinkoisena päivänä ainoa meikkituote, jolla saa kuultoa ja hehkua väsyneelle iholle. Dermalogican öljytön sävyttävä kosteusvoide on kuten Dermalogican tuotteet yleisestikin, ihan loistotuote, jos haluaa tosi kevyen “meikin”, sillä tää sävyttää ihan hieman ja tasoittaa ihon pahimpia virheitä ja harmautta, mutta ei ole kuitenkaan lainkaan peittävä.

Kesäpäivänä tää on usein mun “ihomeikki”, eli aamun öljyn päälle nämä ja avot. Sillä mennään. Kesällä on musta ihanaa, kun iho saa kevyen luonnollisen päivetyksen, eikä sitä juuri tule peiteltyä millään peittävillä tuotteilla. Paitsi ne pesukarhusilmät mielellään aina välillä 😀

Vaaaaanha rakkaus, uus aivan ehdoton suosikki ja kaikkien aikojen paras meikkivoide. Ne löytyy kaikki tästä kuvasta.

Sensain Flawless Satin Foundation oli riskihankinta. Päätin kokeilla. Sävy osui aivan nappiin ja tuo meikkivoiteen koostumus on paras, mitä oon koskaan kokeillut. Käytin tässä ennen tätä pidemmän aikaa YSL:n yhtä meikkivoidetta ja Bobbi Brownin yhtä meikkivoidetta, mutta tän jälkeen ei oo paluuta. Tää on täydellinen!

Silmäpussien peittoon ainoa mulle sopiva tuote on Helena Rubinsteinin Magic Concealer, josta kirjoitin jo täällä. Älyttömän riittoisa tuote, edelleen sama purkki kuin tuolla edellisellä videolla ja ehkä vasta puolillaan. Aivan joka sentin arvoinen siis. Videolla puhuin tosta lentokoneessa räjähtämisestä, mut tajusin, että oonhan lentäny tän kaa helmikuussa, ja hyvin meni 🙂

Peter Thomas Roth 24K Gold Lift & Firm Prism Cream on tällä hetkellä ehdottomasti kärkeen kiivennyt highlighter. Love this! (Kuten ehkä videollakin huomasi :D) Tää ei oo sellainen glitterinen lainkaan, vaan pehmeä. Tää ei kiillä, tää hehkuu. Tää sopii kaikille ihon sävyille  Intelligent Shade-Sensing Sphere -teknologian avulla ja tää on kosteuttava, eli ei pakkaannu lainkaan siihen levitetylle alueelle vaan levittyy kuin tosi kevyt päivävoide.

Ylhäällä highlighter, alhaalla meikkivoide.

Tähän päälle taputtelen tosi vähän tätä puuteria, josta unohdin ottaa kuvan! Laura Mercierin irtopuuteri, josta kirjoitin mm. täällä.

Mun microbladingista on niin pitkä hetki, että oon kaivanut esiin kulmameikit pitkästä aikaa. Mä oon jo vuosia käyttänyt lähes yksinomaan Anastasia Beverly Hillsin tuotteita, parilla poikkeuksella ja tää Anastasian duo, jossa on kulmakynä ja kulmageeli on täydellinen yhdistelmä. Mulla nyt käytössä sävy Taupe, mutta myös Soft Brown ja Medium Brown löytyy meikkilaatikosta.

Jane Iredalen Longest Lash Thickening and Lengthening Mascara ripsari oli uus kokeilu, koska oon tykännyt Jane Iredalen tuotteista muutenkin. IHANA! Siis aivan nappi mulle, joka tykkää tuuheista ja tuuheuttavista harjoista. Yleensä oon nyt käyttänyt Helena Rubinsteinin ripsaria, mutta tää on mennyt edelle, ihan silkkisen kaunis lopputulos ripsipidennyksillä ja tosi kaunis pakkuuntumaton lopputulos alaripsillä. Ihan loistava tuote, joka on nyt muuten -40%, ja jää alle 30 euron! Nyt kannattaa kokeilla, jos tykkää sellaisista tuuheista ja pörröisistä ripsariharjoista ja ripsarista, joka ei pakkaannu.

En videolla laittanut eyelineria, kun oli vähän kevyempi meikki eikä iltameikki, mutta kehumani YSL:n eyelinerin lisäksi voin lämpimästi suositella tätä Baremineralsin eyelineria, jos haluatte sellaisen kevyemmän eyelinerin, eikä ihan sellaista hyökkäävän pikimustaa. Tämä sopii niille, jotka tykkää pestä meikin pois vedellä ilman sen kummempaa läträilyä. Ripsipidennysten tyveen tosi kiva, koska lähtee ilman sen kummempaa hankaamista öljyisin meikein. Jos on kuitenkin herkästi valuvat silmät, en voi suositella, lähtee nimittäin tosiaan hyvin vedellä.

Ja sitten tämä videolla näkynyt ihmetuote, eli Milani Luminoso Glow Shimmering Face Palette. Mä käytän tätä highlighterina, luomivärinä, poskipunana ja huulikiiltona 😀 Super-monipuolinen, tosi kauniit sävyt ja tässä yhdistyy hyvä pigmentti ja pehmeä lopputulos, eli voi kerrostaa eri sävyjä.

RMS tuollainen tummempi nude (Brain Teaser) huulipuna löytyy täältä. Ihana arkimeikissä kevyesti taputellen tai ihan kunnon huulipunana sellaisessa Glowing Goddess -tyyppisessä meikissä, jossa on kuparia ja pronssia!

Viihdyn erittäin hyvin sen 90% ajasta ilman meikkiä (ripsipidennyksillä ja microbladingilla toki), mutta välillä on kiva meikata 🙂

Nyt saatte Cocopandalta ihanan alennuksen mun alekoodilla. Cocopandalla on muutenkin käynnissä Juhannusale, ja monet tuotteet on hyvässä alessa, näistäkin muutama on -40%. Koodilla ANNAJUHANNUS saatte vielä -15% tilauksesta, jonka loppusumma ylittää 59 €. Alennuskoodi on voimassa 21.6.-27.6. Täältä löydät kaikki tässä postauksessa näkyvät tuotteet ja täältä löytyy Cocopandan viikon tarjoukset, joista voi bongailla lisää tärppejä!

Mitäs tykkäätte meikistä? 

Tutoriaali ponnariletteihin

 

Huhhei mikä hässäkkä tän videon kanssa, mutta vihdoin sain sen julkaistua! Eilinen video samaan aikaan Instagram-liven kanssa oli niin alhaalta ylöspäin kuvattu, että olisitte nähneet paljon enemmän mun kaksoisleukoja kuin lettiä, joten tässä tänään aamulla kuvaamani uusi video, joka jostain syystä katkesi osiin. No, ei siinä mitään, tärkeintä on, että tekotapa selviää videolla ja halukkaat pääsee kokeilemaan 🙂

Mua vähän ärsyttää näissä kuvissa tuo vasemman letin puolella kulkeva suortuva, joka eksynyt väärälle puolen, mutta toisaalta mä en tee näitä koskaan hirveen tarkasti. Itelle on tosi vaikea tehdä tarkasti kahta samanlaista tasaista lettiä ja tykkään näiden tällaisesta räjäytetystä lookista. Seuraavaksi ostoslistalle pääsee tukanväriset miniponnarit, jotka katoaisi tonne tukan joukkoon vähän paremmin!

Muutama teistä kokeilikin eilisen IG-liven jälkeen näitä ja tuli ihania lopputuloksia, joten jos teette tällä ohjeella, nii laittakaa mulle IG kuvia! Ihana nähdä erilaisia lopputuloksia sitten! Samalla tekniikalla menee yksi tai kaksi lettiä, tosin yksinäinen letti näyttää paljon muhkeammalle vielä kuin nämä 🙂 Pikaisella laskutoimituksella ponnareita menee n. 20-25 tähän mun puolipitkään/pitkään tukkaan, ja muita tarvikkeita kuin hiusharjaa tai ponnareita tähän ei tarvita. Jos tukka on tosi luonnonkihara, kannattaa suoristaa se ennen lettejä, mutta vähän laineilla oleva tukka menee letteihin ihan helposti. Mä tykkään laittaa nää välillä illalla, koska näistä tulee aamuks kivasti volyymiä tukkaan ja sit kun kääntää vaan hiusten latvat laineelle, on aika kiva lopputulos.

Nää toimii tosi hyvin vähän ohuemmassakin tukassa, koska näitä hajottamalla ja nypläämällä saa tosi tuuhean näköisen lopputuloksen.

Ihana helppo kampaus kesäkeleille ja tähän voi tehdä vaikka mitä kivoja lisäyksiä pinnein, kukin tai nauhoin! Mun on seuraavaks ehkä pakko lisätä tähän kukkia!♥

    

Joko ootte kokeilleet näitä! 🙂