Suojaa koko perheen iholle

Jokainen pienen vauvan ja taaperon äiti tietää, että vähän joka toinen päivä on jotain pientä hoidettavaa pipiä tai rohtumaa tai muuta iho-oiretta. Ihopoimut saavat kosteutta ja välit alkavat hieman punoittaa, pienet kynnet raapivat naarmuja herkkään ihoon ja tutista, kuolasta tai uusista ruoka-aineista jää punoitusta kasvoihin. Tarvii olla joku luottotuote, jolla saa suojattua pientä ihoa tehokkaasti ja helposti. Pääsin tutustumaan Linolan Suojaavaan Balsamiin jo kauan sitten ja nykyisin se on tosi paljon meillä käytössä.

Taaperon atooppiselle iholle se on ihan mahtava näin talvikeleillä! Suojaa ja hoitaa, mutta antaa ihon kuitenkin hengittää. Vaippaihottumaankin tää sopii erittäin hyvin vauvalle, jos sellaista tulee. Kuivat kyynärpäät, lohkeilevat kynsinauhat ja vaikka mikä muu ongelma helpottuu tällä. Mä tykkään siitä, että tuote on tosi monipuolinen ja kliinisesti testattu. Se ei sisällä silikonia, parabeeneja, lanoliinia tai mineraaliöljyjä, mutta sisältää bisabololia ja inkiväärijuuriuutetta, jotka toimivat antioksidantteina.

Linolan suojaava balsami on vesi-öljy -emulsio ja se luo iholle tavallaan suojaavan pinnan, joka kuitenkin antaa ihon hengittää. Vähän jos mietitte ulkoiluvaatteissa olevaa Goretex-kalvoapintaa, niin tämä antaa iholle sellaisen. Oon aika tarkka siitä, mitä käytän vauvalla tuotteina ja yleisesti ottaen otan käyttöön vaan apteekkituotteita, kliinisesti testattuja ja varmasti turvallisia. Linola on tällainen.

Tää on siitä kätevä, että käytän tätä nykyään jopa enemmän itelläni. Tiedättekö kun välillä alusvaatteet tuntuu hiertävän vaikka urheiluvaatteiden alla? Tää on ihan superhyvä just sellaisiin kohtiin, mitkä on jostain syystä joutunut koetukselle ja ihoon on tullut hiertymä. Tää suojaa sitä hiertymää, mutta antaa ihon hengittää ja ongelma paranee nopeammin. Mulla usein näillä keleillä halkeilee kynsinauhat. Talvella kädet on mulla tosi kuivat ja kun käsiä pesee koko ajan käsihygienian ylläpitämiseksi koko ajan, menee ne herkästi rikki just kynsinauhoista. Tää on ihan huippuhyvä niihin! Toinen on iho rintojen alla. Mulla ainakin on ollut kohta puoli vuotta putkeen ympäri vuorokauden liivit päällä ja tuo iho rintojen alla on herkkä menemään ihottumalle sen takia. Tää on helpottanut ihan hurjasti. Tuote oikeasti suojaa ihoa ja auttaa hiertymiin. Mulla yleisesti ottaen on tosi kuiva iho ja herkästi saattaa oirehtia polvitaive tai kyynärpää tai mikä vaan.

Lämpimillä ilmoilla tän ihan ykköskäyttö oli kuitenkin vauvan ihopoimujen kanssa. Uitiin paljon ja iholle saattoi ajoittain jäädä vähän kosteutta, ja vauvakin hikoili välillä nukkuessaan, joten piti olla tarkkana, että noi ihanat Michelin -muhkurat eivät ala punoittamaan. Tää ei tahraa, ei tuoksu ja on todella miellyttävä koostumukseltaan. Mä onnistuin saamaan joku 20 hyttysenpuremaa yks ilta ja tää oli sellainen tuote, joka todella helpotti sitä kutinaa!

Kaikin puolin kyseessä on tosi monipuolinen tuote koko perheelle. Tehokas ja tekee mitä lupaa, mutta sen verran lempeä tuote, että uskaltaa käyttää perheen pienimmällekin. Pieni 50 ml pakkaus (n. 13€) menee helposti hoitokassissa tai käsilaukussa, isompi 100 ml pakkaus (n. 21€) taas on hyvä lisä kylppärin kaappiin!

Jos tilaatte tuotteen Yliopiston Apteekin verkkokaupasta, saatte alennuskoodilla MUNGO20 kaikista Linola-tuotteista -20% alennuksen! Koodi on voimassa 22.3. asti. 

Rintalakkoilusta ja siitä, miksi jaksan yrittää

(Postaus on kirjoitettu viikko sitten)

En tiedä milloin julkaisen tän postauksen, mutta tän kirjoittaminen tuntuu oikealta just nyt. Jos siis päivät tuntuu hassuilta julkaisuvaiheessa, niin älkää välittäkö. Mytty on huomenna 5kk. Hänen ensimmäisistä rintaraivareista on kulunut aika tasan 2,5kk. Ja vieläkin herään yöllä imettämään unen läpi tuota pientä myttyä pari kertaa yössä. Hyvässä yössä.

En olisi ikinä uskonut, että imetys nousee mun elämässä näin tärkeään osaan, että kirjoitan siitä usein blogiin ja puhun siitä jatkuvasti läheisteni kanssa. Mutta niin se vaan meni. Asia, joka tuntui melko lailla hälläväliältä Danten kohdalla, onkin ollut hurjan tärkeää nyt. Ja tuntuu niin epäreilulta, että nyt kun se on niin tärkeää, on se myös hirvittävän hankalaa. Kiitos paljon kaikille teille viesteistänne asiaan liittyen. Huomasin teidän lähettämistä yhteydenotoista sen, etten ole ehkä osannut selittää ajatuksiani asian tiimoilta hirveän hyvin. Oon nimittäin saanut vaikka mitä kikkakolmosia pumppauksen onnistumiseksi ja tsemppejä sen jatkamiseksi ja mä tiedän nykyisin kiitos teidän kaiken mahdollisen erikoisista pumpuista ja maidon lisäämisestä. Kyse ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut siitä. Ootte ollu ihanan tsemppaavia ja tukevia, ja kiitän siitä. Välillä on meinannu savu nousta korvista, kun oon imetysjuttuihin saanut ehdotuksen kokeilla rintakumia. Siinä hormonihöyryssä on tullut hetkellinen sellainen “ihanko totta?!” -ärsytys. Että kiitos vaan vinkistä yksinkertaisimpaan ratkaisuun, mitä voi kokeilla, samalla ku oon kokeillut sen lisäksi about kaikkea paitsi päälläni seisomista. Se on ollut lähinnä omaa turhautumista, koska ettehän te voi tietää mitä kaikkea oon kokeillut ja mitä en ja hyvää nuo ainoastaan tarkoittaa.

Mutta niin, väittäisin, että kaikki kikkakolmoset vauvan syöttämiseksi rinnalta tuli kokeiltua ja ongelma ei oo missään vaiheessa ollut pumppaaminen. Saan pumppuun 100-125 ml viidessä minuutissa käsipumpulla ja sähköiselläkin ehkä 10 minuutissa. En koe sitä vaivalloiseksi, joten kaiken maailman ihmepumput olis turhia hankintoja. Maitoa tuntuu riittävän tuon muksun tarpeisiin eikä mulle oo ollu mikään ongelma antaa korviketta, jos ei oo ollu pumpattua maitoa just sillon antaa tai jos en oo jaksanu yöllä pumpata tai mitä ikinä. Pumppaamisen vaivalloisuus ei sitä paitsi ole musta koskaan ollut se pumppaaminen, vaan se peseminen, desinfioiminen ja kellon kyttääminen säilytyksen suhteen ja osittainen arpominenkin säilytyksen suhteen kuumassa maassa ollessamme. Tosin, oon ratkaissu asiaa termospullolla reissussa.

Kyse ei siis oo ollut korvikkeen välttelystä tai siitä, etten olisi kokeillut ihan kaikkea ton imetyksen kanssa.“Hyvä siitä tulee korvikkeellakin.” Niin tulee, kyse ei ole siitä. “Korvikkeella kasvaneiden äidit eivät ole yhtään sen enempää epäonnistuneita kuin äidinmaidolla kasvaneiden vauvojen äidit.” No daa, ei olekaan, itsestään selvää mun mielestä, että äiti ei epäonnistu syöttövalintansa mukana, oli se miten päin vaan. “Tärkeintä on, että kasvaa ja voi hyvin.” Jep, niin on, I know. “Kannattaa kokeilla sitä/tätä/tuota.” Kiitos, kokeiltu on kaikkea mahdollista. Rintakumia, rinnan pumppaamista ennen syöttöä, ettei tarvii odottaa herumista, eri asentoja, ääniä, eri paikkoja, leikkien, susiemona, unen läpi, vastaheränneenä, unisenä, nälkäisenä, pullolta rinnalle vaihtaen, kapaloituna, istuen, ihan miten vaan. Ainoa, mitä en ole vielä kokeillut, on ollut sellainen nälkiinnyttäminen, etten vaan anna pulloa vaikka ei millään ottais ja kattoisin 6-12h, suostuuko rinnalle tarpeeksi nälkäisenä. Sitä en koe omakseni, koska tämä lakkoilu ei ole tietoista tai vauvan vika. Hän ei ymmärrä, miksei voisi syödä pullosta, eikä hän tarvitse sitä rinnalta syömistä. Se on mun oma itsekäs haluni ja toiveeni. “Oot tehny ison työn, kun vauva on saanut 5kk äidinmaitoa.” Kiitos, mutta en koe työksi, vaan omaksi valinnaksi, koska edelleen oon ihan sitä mieltä, että ihan yhtä hyvä hänestä olisi tullut korvikkeellakin.

Mistä sitten on kyse? Yritin selittää asiaa miehelleni ja hän ainakin tuntui ymmärtävän sen tästä esimerkistä, niin ehkä mä saan selitettyä sen tännekin auki.

Kuvittele, että pieni lapsesi päättää ykskaks, että hän ei enää koskaan haluakaan halata sinua. Et voi häntä siihen pakottaa mitenkään ja yrittäessäsi halata lastasi, hän alkaa rimpuilemaan, puremaan tai jopa itkemään. Unissaan hän käpertyy vielä kainaloosi, mutta päivällä hän ottaa etäisyyttä eikä missään nimessä halua halata. Voit paijata päätä ja pitää kädestä kiinni, mutta hän ei halua olla halauksessa. Tiedät, että tarjoamalla läheisyyttä aina vähän väliä, on olemassa pieni toivo, että joku kaunis päivä lähiaikoina hän vaan ykskaks päättää, että hän haluaakin halata. Jos nyt lopetat ehdottamisen ja yrittämisen, sitä päivää ei varmasti tule ikinä. Ikinä. Ehkä toisen lapsen kanssa vielä, mutta ei tämän lapsen kanssa. Jos nyt lopetat, päätät, että lapsesi ei koskaan enää halaa sinua. Saatat valvoa öitä ja turhautua päivisin monta viikkoa, mutta on olemassa ihan oikea mahdollisuus, että hän vielä haluaakin halailla. Valvoisitko? Huulta purren yrittäisitkö yhä uudelleen ja uudelleen? 

Tässä ei ole nyt kyse siitä äidinmaidosta, niin upea elämän eliksiiri kuin se onkin. Tässä ei ole kyse siitä, ettenkö uskoisi meidän kiintymyksen olevan ihan yhtä vahvaa pulloruokittuna kuin rinnalta. Hänestä tulee yhtä hyvä ja ihmeellinen ihan sama miten syötettynä, kunhan on ravittu. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että MINÄ itsekkäästi haluaisin vielä kokea sen, että vauva makaa sylissä, katsoo silmiin irrottaen imuotteen hymyilläkseen suupielet maidossa ja jatkaa sitten syömistä. Aktiivisesti, iloisesti ja siitä nauttien.

En oleta, että suuri osa ymmärtää. Osa varmasti ymmärtää, ainakin ne, jotka ovat tämän kokeneet. Mä en olisi Danten kohdalla ymmärtänyt. Mä olin se ihminen, joka hoki, että “kyllä se läheisyys tulee pullostakin annettuna” ja kaikkea muuta mahdollista. Ja niin se on, en kiistä sitä, se läheisyys tulee pullostakin annettuna. Mutta juuri nyt se tuntuu samalta kuin se, että voinhan taputtaa halauksesta kieltäytyvän lapsen päätä. Mä rakastuin imetykseen vasta tämän vauvan myötä, ja mua harmittaa, että vaikka mielestäni tein kaikkeni, mä en todennäköisesti saa sitä hetkeä, kun vauva on rinnalla aktiivisena ja iloisena, että se imetyshetki on meidän jaettu hetki. Nyt kaksi iltaa Myttyskä on piiiiitkääään ollut imetettävänä unen läpi puolen yön aikaan ja mä oon vaan maannut vieressä ja nauttinut joka hetkestä. En oo selannut puhelinta, en oo tehnyt muuta. Oon vaan nauttinut ja yrittänyt tallentaa jokaisen hetken siitä mieleeni. Oon ottanut jopa videon muistokseni. Hänen tämän kolmannen korvatulehduksen ajan jopa yösyötöt alkoi kallistumaan pullon puolelle, mutta nyt kun korva on parantunut, onkin yöt kallistuneet taas imetyksen puolelle. Viime yönä ei tarvinnut antaa pulloa lainkaan, vaan 12 tunnin aikana Mytty oli kolme kertaa imetettävänä. Nää on ihania öitä ja hetkiä ja mussa vieläkin asuva pieni toivonkipinä ottaa ihan kunnolla lisää kipinää näissä tilanteissa. Ja toivohan kuolee viimeisenä.

En voi sanoa vihanneeni imetystä ensimmäiselläkään kerralla, mutta suhtauduin siihen väheksyen ja silleen “ihansama”. Ajatus isosta vauvasta rinnalla tuntui jotenkin vieraalta ja olin itse asiassa aika tyytyväinen, kun Dante vaan päätti lopettaa 7-kuisena. Nyt mulla on käsilläni 5-kuinen, jota yritän opettaa takaisin siihen rinnalle. Jotenkin ristiriitaista, mutta minkäs voi. Mulla on myös jostakin ihan selittämätön ajatus siitä, että JOS vaan saan vielä Mytyn takaisin rinnalle, tulee hänestä sellainen piiiiitkään rinnalla viihtyvä pikkuinen. Asia, joka tuntui musta ihan kamalalta edellisellä kerralla. Nauroin miehelle eilen, että mistä vetoa, että tää vielä tästä innostuu oikein kunnolla ja sit taistelen 2-vuotiaana vieroittamista rinnalta. Mutta todellisuudessa se ei ahdistanut mua lainkaan.

Oon yrittänyt miettiä tätä jo jonkun aikaa. Miksi mulle on niin tärkeää imetys nyt? Pahimmillaan olen pohtinut, että rakastinko mä Dantea jotenkin vähemmän? Mytty on ihan eri tavalla mussa kiinni ja mun sylikissana. Hän seuraa mua katseellaan, vahtii ja ilahtuu heti kun katson häntä. Hän selkeästi haluaa nimenomaan minun syliin usein ja on ihan äitin vauva. Dante ei ikinä ollut sitä, hänelle kelpasi aina molemmat vanhemmat yhtä lailla. Onko meillä jotenkin vahvempi suhde, mietin välillä. Sitten katson esikoistani ja totean, että ei ole. Ihan yhtä paljon rakastan molempia vauvojani ja olen aina rakastanut. Voi olla, että jokin meidän henkilökohtaisessa kemiassa saa mut haluamaan tätä imetyksen jatkumista niin hirveästi. Tai voi olla, että mä en yhtään tiedä tuleeko meille enempää vauvoja. Sen ajatuksen ajankohta ei ole nyt. Meille ei ainakaan vielä hetkeen tule enempää lapsia ja tämä koko pohdinta nostetaan pöydälle aikaisintaan vuoden päästä, koska nyt tarvii ottaa vähän happea ja oppia pärjäämään näiden kahden kanssa. Ehkä epätietoisuus siitä, saanko enää IKINÄ kokea tuota rinnalla ruokailevaa vauvaa ja sen tuomaa onnea, on perimmäinen syy sille, miksi en ole vielä valmis luovuttamaan.

Oli miten oli, ei tässä ole kyse korvikkeen vihaamisesta tai ei-imettävien tuomitsemisesta tai epäonnistumisen tunteesta tai mistään muustakaan. Mä tiedän, että lapsellani on ollut kolme korvatulehdusta, jotka ovat varmasti häirinneet tätä meidän onnistumista omalla tavallaan ja tuoneet tähän hommaan ihan omat haasteet. En koe, että olisin voinut tehdä mitään eri tavalla, enkä ole hetkeäkään tuntenut mitään antipatioita vauvaa kohtaan missään kohtaa. Tässä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että minä itsekkäästi haluan vielä edes kerran kokea sen maagisen hetken lapseni kanssa, sillä sitä ei enää ole mahdollista kokea myöhemmin elämässä juuri tämän vauvan kanssa.

Tämä tällaisena hieman surullisena vuodatuksena menkööt nyt vielä yhtenä imetysjuttuna blogiin. Ennen kaikkea tämä olkoot muistutuksena kaikille tuoreille äideille, tuleville äideille ja vauvoista haaveileville. Oli kyseessä imetys tai joku muu arkinen juttu, nauttikaa siitä ihan täysillä aina. Mä voin lämpimästi muistella niitä leffan verran kestäviä tiheän imun tankkaustuokioita ihan alussa, ja onneksi iloitsin ihania imetyshetkiä muutenkin, mutta jos olisin tiennyt tämän kestävän näin lyhyen aikaa, olisin ehkä vielä enemmän tallettanut mieleeni jokaisen ihanan hetken ja keskittynyt niihin täysillä. Ehkä saan vielä siihen mahdollisuuden tämän vauvan kanssa kuitenkin.

Tätä ei voi suunnitella. Tämä ei ole asia, jonka voin vaan päättää. Oon nyt muuttanut sen verran tätä tekemistä, etten yritä tyrkätä Mytylle ruokaa suuhun joka ikinen kerta kun se vähän käännähtää yöllä tai puhisee unissaan. Tuntuu, etten nukkunut moneen yöhön kunnolla, kun olin koko ajan kärppänä odottamassa, että tuo osoittaa ensimmäisenkin heräämisen merkin. Nyt oon syöttänyt hänet kun oon mennyt itse nukkumaan ja siirtänyt omaan sänkyyn nukkumaan, jotta saan hyvän pätkän unta itse. Kun sängystä on alkanut kuulumaan selkeää etsivää raapimista yöllä, oon syöttänyt hänet ja viimeiset pari iltaa se on onnistunut ihan imettäen. En ole enää ollut aamuisin niin väsynyt ja tuntuu, että mieli on ollut kirkkaampi. Päivällä olen pumpannut enää 3-4 kertaa, mutta enemmän kerralla. Se ehkä mukailee myös kasvavan vauvan tarvetta maidolle paremmin. Olen ottanut henkiseksi takarajaksi 6kk. Jos siis seuraavan kuukauden kohdalla en huomaa muutosta kohti parempaa, niin “luovutan”. Jos yösyötöt edelleen tuntuu hyvälle, jatkan yösyöttöä sen jälkeenkin, mutta en enää elätä toivoa siitä, että mulla on joskus sylissä aktiivinen vauva, joka tapittaa silmiini syödessään. Niin pahaa kuin tällä hetkellä tekeekin nähdä kuvia sellaisista ja toivoa, että meilläkin vielä olisi tuo, niin tarvitsen henkisen takarajan sille, milloin lopetan toivomisen ja alan tekemään “surutyötä” sen puolesta, että tämä nyt vaan meni tällä kertaa näin. Ehkä tämä kuukausi kääntääkin koko homman päälaelleen tai sitten toivo hiipuu jo aiemmin.

Kiitos teille kaikille vinkeistä ja mukana elämisestä. ♥

Vauvan aurinkoloman tärkein varuste – pehmeä kuiva vaippa

Hieman vajaa kaksi vuotta sitten vaihdoimme vaippamerkkiämme juuri täällä Arabiemiraateisssa ollessamme. Kotimaista vaippamerkkiä pakkasimme reissuun mukaan mielestämme hurjan määrän, mutta kolmen viikon reissussa jouduttiin auttamatta vaippakaupoille. Sormi meinasi mennä suuhun sen suhteen, mitäs tehdä kun on vauvasta asti pidetty samaa merkkiä. Varsinkin kun kokemus yhdetä kilpailevasta merkistä oli sellainen, että koko pylly meni ihan punaiseksi. Kaupassa Pampers kuulosti tutuimmalta (ja sitä myötä turvallisimmalta) merkiltä ja kiinnitin huomiota kahteen eri tuotteeseen, nimittäin Pampers Premium Protection löytyi perus-Pampersin vierestä. Omalle lapselle haluaa tietty aina parasta ja sana premium kuulosti siltä. Päädyimme kokeilemaan. Ja sille tielle oikeastaan jäimme! Ihastuimme vaipan paljon silkkisempään tuntuun ja kun Dantelle ei vaan löytynyt sopivan kokoista housuvaippaa toiselta merkiltä, niin siitä asti valintamme on ollut Pampers.

Oon tykännyt alusta asti Pampersissa niiden keveydestä ja pehmoisuudesta ja siitä, että jopa täällä lämpötilojen kolkutellessa 30 lämpöastetta, vaippa ei tunnu ikinä hiostavalta. Ei toki olla koskaan pidetty vauvaa samassa vaipassa tuntitolkulla, mutta jo vaipan täyttyessäkään, se ei tunnu koskaan kostealta tai hiostavalta. Ja sen eron kyllä huomaa! Ihoa ei tarvii rasvailla tai hoitaa ja vauva viihtyy hyvin vaipoissa. Mekin ollaan köllitty tosi paljon allasalueella palmujen varjossa uv-teltassa ihan vaan vaippasilteen vauvaa pitäen.

Jotenkin kun Dante ehti kasvamaan jo aika isoksi ja pois vaipoista ennen toista lasta, niin tää koko vauvarumbaan palaaminen on tuntunut ihan hassulle. Niitä vaippoja oikeesti menee ihan reippaasti, sillä oikeastaan vauvan kuuluu kastella vaippa 5-6 kertaa päivässä vähintään. Tai se on ainakin sellainen hyvänä pidetty turvaraja sille, ettei vauva ole kuiva. Oon aika tarkka sen suhteen, että pidän päässä lukua siitä, montako vaippaa päivässä on mennyt. Pampers Premium Protection kestää meillä ihan helposti tuollaisen 12-tuntisen yön ja meillä ei oo lähes ikinä tarve vaihtaa vaippaa yöllä, koska ei vaihdeta pissavaippoja yön aikana. Ikinä ei ole ollut aamulla peppu punainen tai iho kostean tuntuinen, eli tuo 12 tunnin kuivuuslupaus pitää kyllä erittäin hyvin. Päivän aikana vaippoja menee meillä just se 5-6, joten jos tuosta laskette, niin kolmen viikon aikana reissussa tarvii noin 130 vaippaa! Kuvitelkaa mikä määrä! Tykkään kun nää Pampersit on tosi ohkaisia ja vie vähän tilaa hoitokassissa, koska me usein lähdetään liikkeelle ihan vaan aisakassilla hoitolaukkuna ja sitten mulla saattaa olla käsilaukussa vielä jotain vaihtovaatetta ja sen sellaista. Helposti pieneen aisakassiin mahtuu märkäliinat, 4 vaippaa, pullo maitoa, tutit ja kuolalaput.

Nyt kun Mytty on hieman isompi, eikä vaippa kastu ihan samaan tahtiin kuin alussa, niin samassa vaipassa voi mennä useampikin tunti. Noi Pampers Premium Protectioneiden heart quilts-pintakerroksella varustetut vaipat on ihan täydellisiä, sillä tuo pintakerros on ihan silkinpehmeä ja kaikki imeytyy sen läpi pois kosketuksista vauvan iholle. Ja edelleen tykkään hirveästi tosta kosteusindikaattorista, joka helpottaa kuumalla vauvan nestetasapainon valvomista ja kertoo hyvin helposti vaipanvaihdon tarpeen.

Tässä vaiheessa kuivuuden ja pehmeyden lisäksi tärkeimmäksi ominaisuudeksi on kyllä noussut noiden pysyvyys päällä ja se, ettei vaippa liiku ja falskaa kovemmassakaan menossa. Koska meillä on tällä hetkellä menoa ja meininkiä! Tyyppi nimittäin kierii ja pyörii minkä ehtii ja tässä reissussa on otettu myös ensimmäiset ryömimismatkat! Isoveli aikanaan lähti kävelemään Dubaissa, joten ihan kai linjassa se, että tämä pienempi ottaa täällä nelivedon päälle. Nyt kun paikallaan ei malta pysyä yhtään, osaan kyllä arvostaa sitä, että koskaan ei oo tarvinnu vaihtaa vaatteita sen takia, että vaippa on falskannut. Tuo istuvuus on meidän pitkänmallisille pojille ihan paras, ja vaikka se pysyy napakasti, ei se ole vielä ikinä vaikuttanut painavan mistään kohtaa.

Reissun päällä arvostaa kyllä kansainvälisiä merkkejä, kun löytää aina turvallisen tutun merkin. Ei tarvii lähteä arpomaan ja kokeilemaan mitään muita, kun Pampersia saa kansainvälisesti ympäri maailman ja tietää, että se on laadukas valinta, kliinisesti ja dermatologisesti testattu ja lastenlääkäreiden kanssa yhteistyössä kehitetty. Nytkin tämän reissun päättyessä on hieman auki, jos lähdetäänkin vielä uudelleen tämän kevään aikana reissuun ja jos taas saa pakata kimpsut ja kampsut, niin ainakin voi onneksi luottaa aina siihen, että sama tuttu tuote löytyy toiselta puolelta maailmaa, eikä mukaan tarvii mahduttaa 100 vaippaa 🙂

On ilo päästä edustamaan Pampersia, sillä Mytty on alusta asti ollut ja tulee varmasti jatkossakin olemaan Pampersvauva. Kotona ja reissussa 🙂

Vauvan hoitoa reissussa

Viimeksi kun reissasimme pienen Danten kanssa, kaikenlaista tuli koettua. Hänen ensimmäisellä aurinkomatkalla olimme myös Arabiemiraateissa ja tuolloin pikkuinen sai itselleen kurkunpääntulehduksen, jonka kanssa päädyimme sairaalaan tarkkailuun yhdeksi yöksi. Muuten ollaan saatu reissata aika terveenä, mutta tuo jätti aika vahvan muiston ja nykyään reissuun lähtiessä pakkaan mukaan tutut ja turvalliset apuvälineet aurinkorasvojen ja passien lisäksi.

Kun Dante oli pieni, käytettiin me kotimaista vaippamerkkiä ja tuossa reissussa hän oli jo vieroittunu rinnalta, joten käytettiin myös sellaista Arlan valmista korviketta. Muistan pakkausvaiheessa, kun matkalaukuissa oli kolme lavaa korviketta ja hirveä määrä vaippoja. Nyt ollaan vähän viisastuttu tuosta ja tiedetään tasan mitä kohdemaasta on saatavilla. Vauva elää rintamaidolla ja vaippamerkkiämmekin saa paikan päältä. Mutta tietyt jutut tulee Suomesta mukaan varmuuden vuoksi. Kuumemittari, särkylääke, nenäimuri, laastareita ja Physiomer Baby Mist -suihke. Muistan itse asiassa tuosta kahden vuoden takaisesta reissustamme sen, kun soittelin hotellin respaan ja kysyin saisimmeko lainata imuria. He hieman hämmentyneinä ihmettelivät, että kyllä he voi lähettää siivoojan siivoamaan. Ei ei, kun mä haluan vaan sen imurin kymmeneksi minuutiksi lainaan. Siivooja katto aika äimistyneenä kun putsattiin Danten nenä (hän halusi jäädä odottamaan imuria) ja totesi, että hän haluaa lapsenlapsilleen samat välineet 😀

Valitettavasti Myttyskä on ehtinyt tässä ensimmäisen neljän kuukautensa aikana sairastamaan jo kahdesti korvatulehduksen (tai sitten jälkimmäinen oli ensimmäisen jälkitauti, kukapa näitä tietää), mutta ne on kyllä menneet yllättävän helpohkosti ohi ja pikkuinen alkaa olla jo aika tottunut tuohon nenän putsaukseen. Lentomatkoilla meillä on aina Baby Mist mukana, vaikka se on 115 ml ja lentokoneiden ne rajoitukset on se 100ml per purkki. Tuote on ponnekaasuton, eli ei tuota ongelmia lentomatkustamisessa ja me ollaan aika usein saatu tähän lääkäriltä ihan resepti, eikä oo ikinä kyseenalaistettu asiaa turvatarkastuksessa. En tosin mene vannomaan miten tätä saa oikeasti kuskata käsimatkatavaroissa, mutta meille se on joka tapauksessa aina olennaisinta saada mukaan reissuun.

Lentäessä tää on siitä kiva, että jos vauvalla/lapsella on vähääkään nuhaa, niin tätä kannattaa suihkauttaa juuri ennen lennolle lähtöä avaamaan tukkeutunut nenä. Tukossa oleva nenä nimittäin aivan varmasti aiheuttaa korvakipua pienelle matkaajalle nousussa tai laskussa. Sen lisäksi, että tuote putsaa tukkoisen nenän, se kosteuttaa nenän limakalvoja, joten on erittäin hyvä tuote kaiken sairastelun jälkimainingeissakin, jos on joutunut usein imuroimaan nenää. Myös kuivassa keinoilmassa lentokoneessa tai ilmastoidussa hotellihuoneessa voi limakalvot kuivahtaa hieman, joten tää on siitäkin kiva tuote käyttöön reissussa.

Meillä molemmat lapset on näköjään sitä sorttia, että ihan pieninkin nuha johtaa korvatulehdukseen. Tää on näköjään meillä perinnöllinen rakenteellinen juttu, joten on erityisen tärkeetä olla mahdollisimman varuillaan ennen kuin ensimmäisiä sairastumisen merkkejä näkyy kunnolla. Oon aika varovainen käyttämään mitään turhia tuotteita lapsella arjessa, mutta tää on niin luonnonmukainen tuote, että ei yhtään pohdituta sen käyttö. Tuote sisältää steriiliä, luonnollista ja isotonista merivettä, eikä siinä ole säilöntäaineita, minkä takia tuotetta voi käyttää vaikka päivittäin. Tätä saa tosiaan apteekista ilman mitään reseptiä ja suosittelen ehdottomasti jokaiselle perheen pienimmälle tätä oman putelin.

Physiomer Baby Mist on lastenlääkäreiden suosittelema tuote. Physiomer on valikoima terveydenhuollon tarvikkeita. Lue pakkausseloste huolellisesti ennen käyttöä.

Korvaamaton

Oon sattunut lukemaan muutaman kivan jutun tällä viikolla liittyen vauvoihin ja pikkulapsiarkeen. Kevyesti vollotin hammaslääkärin vastaanotolla odottaessani ja lukiessani vauvan kirjettä äidille samalla vauvan vaunuja heijaten. Se oli hyvä muistutus monesta asiasta ja ihan yhtä lailla oli hyvä muistutus, jonka luin jossain muualla vauva-arjen ja pikkulapsiarjen lyhyydestä. En sitä tähän hätään löytänyt, mutta välillä nukkumattoman yön jälkeen vauva-aika voi tuntua loputtoman pitkältä, vaikka sitä se ei ole. Valitettavasti ei ole.

Mua on tänään väsyttänyt. Jostain syystä meillä oli poikkeuksellisen rankka yö toissa yönä. Tai no, meidän mittapuulla ainakin. Nukahdettuaan sänkyynsä toissaillalla, Mytty heräsikin vajaan tunnin päästä ja aina laskiessani hänet sänkyyn, hän heräsi vähän ajan päästä itkuun ja nukahti heti samantien syliini. Heitin kaikki itselleni hieman ehdottomaksi tehdyt säännöt romukoppaan, otin vauvan kainalooni ja makoilin sohvalla häntä pidellen ja hyssyttäen takaisin unten maille aina kun hän muuttui rauhattomaksi sylissäni. Hän oli kapalopussissa sisällä pelkässä vaipassa ja availin hieman häntä parempaan asentoon päälleni makaamaan masullaan hieman pystyssä. Niin kuin hän majaili alkuun jatkuvasti, masu masua vasten, ihot vastakkain. Istuin katselemassa sivusilmällä Netflixiä, mutta todellisuudessa ihailin vain häntä. Pieniä pulleita käsivarsia, pikkuruisia sormia ja tuhisevaa pientä nenää. Silittelin hänen vauvahiuksiaan ja ihania pullaposkia. Ihoa, joka on sileämpää kuin silkki. Ihan oikeasti pysähdyin ja tunsin kuinka taas sukelsin takaisin sinne vauvakuplaan, jossa niin autuaan onnellisesti vietin vauvan ensimmäiset viikot. Kun piti laittaa kapalo takaisin päälle ja viedä vauva sänkyyn, katsoin hänen alastonta yläruumistaan ja sitä ihanan pehmeää sileyttä, mitä hän on ja velloin vaan siinä rakkauden tunteessa ja hänen ihastelussaan. Heitin pyjamani makkarin lattialle ja vedin vauvan ihokontaktiin, missä nukuimme koko yön, enkä palauttanut häntä kapaloonsa tai sänkyynsä missään vaiheessa.

Tai no, hän nukkui, minä heräsin jokaiseen tuhahdukseen, puhahdukseen, kääntymisyritykseen ja kaikkeen mahdolliseen. Olin aamulla ihan sirpaleina herättyäni ehkä kolmekymmentä kertaa yön aikana, mutta silti valinta nukkua vauva aivan kiinni minussa oli mielestäni erinomaisen hyvä vielä aamullakin.

Hän tarvitsi minua. En ehkä tiedä miksi, mutta ei minun tarvitsekaan.

Tullessani äidiksi ensi kerran, oli mulla hyvin vahvoja mielipiteitä siitä, miten lapsemme kasvattaisimme ja miten vauvavuoden toteuttaisimme. En kadu sitä lainkaan. Ne vahvat mielipiteet ja periaatteet, jotka yhdessä mieheni kanssa meitä johdattivat, olivat tärkeä suunnitelma vauvavuotemme matkalle. Emme noudattaneet esikoisenkaan kohdalla juuri sitä tarkkaa reittiä, jonka piirsimme vanhemmuudemme karttaan ennen lapsen syntymää, mutta aika tarkkaan otimme käännökset ennalta sovituissa kohdissa. Tämän toisen kohdalla tuntuu siltä, että ne periaatteet ja ajatukset ovat näin jälkiviisaana hirveän jyrkkiä, ja samaan päämäärään pääsee myös eri reittejä pitkin. Niinpä tällä kertaa olen käyttänyt näitä vahvoja mielipiteitä ja ajatuksia enemmänkin tienviittoina.

Ehkä uskallan eri tavalla antaa tilanteen vauvan sanelemaksi, kun mulla on jo kokemusta ja onnistumisen tunnetta esikoisesta. Esikoisemme on kultainen ja ihana tyyppi, hauska persoona, joka on elinvoimainen, onnellinen ja iloinen vekkuli pieni lapsi. Koen, että tähän asti olemme onnistuneet hänen kanssaan ja tehneet oikeita ratkaisuja, joten uskallan antaa itselleni ehkä enemmän tilaa soveltaa tällä kertaa. Tai ehkä kokemus on opettanut, että ne asiat, joita pidin kamalina ennen lapsia, eivät olekaan kovin kamalia sittenkään. Tekemiseeni on tullut rentoutta, sellaista hetkessä elämisen makua ja tilanteiden tulkitsemista ilman pakottavia sääntöjä. Olen myös antanut tilaa lastemme erilaisuudelle, jonka havaitsee jo nyt.

Tämä meidän pienempi on hurjan paljon enemmän kiinni minussa. Hän oikein sädehtii kun bongaa minut toiselta puolelta huonetta ja omalla hassulla nelikuisen tavallaan sätkii ja ääntelee halutessaan syliini. Hän sulaa hymyyn itkunkin keskeltä kun näkee minut. Kun nostan hänet syliini itkun keskeltä, hän käpertyy ihan lähelle ja on siinä, kurkkii silmäripsiensä alta ja tarrautuu kiinni hiuksiini. Ihan oikeasti, jos nelikuinen osaisi halata, niin sanoisin, että Mytty halaa. Hän painautuu kiinni poski poskea ja vasten ja on siinä tosi kauan niin.

En halua ajatella, että siteeni lapsiini olisi jotenkin erivahvuinen. Molemmat ovat minulle elintärkeitä ja rakastan heitä aivan yhtä paljon. Se side on kuitenkin erilainen, koska he ovat erilaisia. Esikoisemme oli alusta asti tietyllä tapaa hyvin paljon itsenäisempi ja tämä meidän pienempi on jollakin tavalla vahvemmin kiinni minussa. En osaa selittää sitä, aistin sen ja niin tekevät kaikki läheisemmekin. Vaikka koen, että meillä on esikoiseni kanssa älyttömän vahva suhde, tämä meidän pienempi tarvitsee minua vauvana eri tavalla. Lapsemme ovat erilaisia jo nyt. Dante oli tarkkailija, varovainen ja asioita tutkiva heti pienestä pitäen. Myttynen on seurallinen, hän janoaa olla sylissä ja lähellä ja jutustella koko ajan. Dantekin hymyili paljon, mutta Mytty hymyilee paljon enemmän. Keskellä yötäkin, silmien auetessa pimeässä, hän väläyttää hymykuoppiaan ja on niin täynnä iloa, sellaista kuplivaa hyvää mieltä, kiljahduksia ja kommunikaatiota.

Koko tämän ajan olen kokenut äitiyden tietyllä tapaa luontevammaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Eikä se kai ole mikään ihme, teenhän tällä hetkellä jotain, mitä olen jo tehnyt kertaalleen. Kaikki ei ole uutta ja ihmeellistä, epävarmuuksia ja kysymyksiä on paljon vähemmän. Heti vauvan synnyttyä olen osannut ihan eri tavalla olla läsnä vauvalle ja unohtaa kaiken muun. Sen huomasivat kaikki läheisetkin. Olin kuulemma jotenkin rauhallisempi ja rennompi. Ehkä Myttynen on erilainen kuin isoveljensä. Tai ehkä minä osaan vaan kuunnella häntä eri tavalla kuin Dantea aikanaan. Tai oikeastaan, ehkä minä olen antanut itselleni luvan ja oikeuden tehdä asiat enemmän vaistolla kuin suunnitelmanvaraisesti tällä kertaa. Eilen haliessani toista iltaa putkeen sohvalla jatkuvassa sylittelyssä Myttyskän kanssa pohdin näitä asioita ääneen miehelleni ja hän nyökytteli vierellämme ja totesi vaan, että “ehkä sä oot myös ollut enemmän avoin Adrianille ja tällaiselle läheisyydelle“.

Nuo sanat olivat positiivinen kommentti ja se tuntui hyvältä. Ja samaan aikaan pahalta. Hyvältä, sillä tavalla lämpimältä samalla tapaa kuin silloin kun äitini sanoi ensiviikoilla, että mä oon jotenkin rauhallisempi ja sukeltanut syvemmälle tähän vauva-aikaan tämän vauvan kanssa. Hyvältä, koska olen iloisesti vauvahuumassa. Vaaleanpunaisessa maailmassa, jossa rakkauslaulut muuttuukin täydellisesti kuvaamaan vauva-arjen tunteita (kyllä, olen luukuttanut repeatilla Aerosmithin I Don’t Want to miss a Thingia) ja on ihanaa, että tämä näkyy minusta ulospäinkin. Pahalta, koska tuli sellainen olo, että en antanut tätä esikoiselleni.

Ennen esikoisemme syntymää mulla oli mielipide kaikkeen. Ei piirrettyjä ruokapöydässä, ei joustoa nukkumaanmenoajoissa, ei yhdessä nukkumista, ei sitä ei tätä. I was a much better at parenting before I ever had kids. Näin ton memen jossain ja nauratti. Jep. Kyllä nää meidän lapset on opettaneet mua paljon enemmän kuin minä heitä. Joka ikistä itselleni asettamaa toivetta, vaatimusta ja sääntöä me rikottiin Danten kanssa. Ja silti meillä on maailman ihanin poika, jossa en kyllä vaihtaisi mitään. Kun opetimme Dantea nukahtamaan itsekseen, eikä syliin, noudatin suunnitelmaa ja ohjeistusta järkähtämättä. Emme koskaan ole uskoneet kasvatusmetodeissamme lapsen itkettämiseen tai huudattamiseen, vaan noudatimme Pull Up Put Down-tekniikkaa, jossa lapsi rauhoitellaan sylissä, mutta lasketaan sänkyyn ennen nukahtamista. Ja mehän teimme niin, lähes orjallisesti. Ensimmäisenä iltana laskin hänet varmaan 100 kertaa sänkyynsä, kunnes hän nukahti sinne itse itkemättä. Kuuntelin kaikkien puheita tutista luopumisen vaikeudesta, oikeasta potan aloitusajankohdasta ja kaikesta mahdollisesta. Stressasin kaikkea. Tutista luovuimme kylmiltään ja se meni aivan yli odotusten, täysin vaipattomaksi tuo oppi 2,5-vuotiaana kuin itsekseen ja jokaikisellä mittarilla kaikki on mennyt erittäin hyvin. Hän on aina nukahtanut itsekseen omaan sänkyyn iltasadun tai -laulun jälkeen. Jeee, tavoite saavutettu! Mutta olisko kaikki mennyt silti samalla tavalla, vaikken olisi stressannut asioita? Vaikken olisi laittanut häntä sänkyyn silloinkin kun olisin halunnut katsella nukkuvaa lastani sylissäni? En tiedä, mutta eipä siitä olisi mitään kovin kamalaakaan voinut seurata. Mä noudatin suunnitelmaa, toteutin vanhemmuuttani ajoittain muualta opittujen neuvojen ja tekniikoiden kautta. “Älä totuta nukahtamaan tissille”,”älä heijaa uneen”, “älä sitä ja älä tätä”. 

Danten vauvavuodesta ei ole kuin hetki, mutten enää muista kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita. Kuuntelinko itseäni? Toivottavasti. Teinkö poikkeuksia, ihan tunnepohjalta? Annoinko tilaa meille löytää oma rytmi, eikä noudattaa jotakin valmista suunnitelmaa? Kyllä, aina. Mutta mä ahdistuin usein ihan turhista asioista. Kun lapsi nukkui sairaana vieressäni, mietin, että nyt se tottuu siihen ja ei halua nukkua itse ja potkii mua kouluikäiseksi asti unissaan. Kun halusin tehdä eri tavalla kuin “suunnitelmassani”, en varmasti useinkaan poikennut säännöistämme vaan koska teki mieli. Nyt olen oppinut ajattelemaan eri tavalla. Jos minä HALUAN vauvan lähelleni, niin kuinka paljon hän mahtaakaan haluta minut lähelleen?

On vaikea selittää tätä asiaa, kun kyseessä on hiuksenhieno ero omassa ajattelutavassani. Usein esikoisemme kohdalla tein jotain fiilispohjaltani, mutta ajattelin, että teen väärin, ei pitäisi tehdä näin, olenpa nyt epäonnistunut ja heikko. Ehkä Danten vauvavuoden hujahdus kuin sekunneissa on avartanut silmiäni sille, että tämä vaihe on älyttömän lyhyt ja menee ohi hetkessä. Teen samoja asioita kuin viimeksiksin, mutta tällä kertaa itseni sättimisen ja ahdistumisen sijaan mä koen positiivisia tunteita ja ajatuksia. Siivoaminen tai työmeilit odottavat, sillä vauvani tarvitsee. Se ei ole huono asia tai epäonnistuminen jossakin mun suunnitelmassani. Hän oppii kyllä nukkumaan omassa sängyssään, vaikka ottaisin hänet kainaloon silloin kun hän selkeästi sitä haluaa, kun hän sitä tarvitsee.

Ensimmäinen lapseni opetti minut karistamaan turhan ehdottomuuden lapsen kasvattamisessa. Toinen lapseni opetti minut jopa nauttimaan siitä. Oon lukenut lukemattomia kirjoituksia vauvoihin liittyen ja ne ovat täynnä neuvoja ja ohjeita kuinka toimia. Ne voi olla todella overwhelming, paremman suomalaisen sanan puutteessa. Olen tehnyt molempien lasteni kanssa samoja asioita, samoja valintoja, poikkeuksia ja sääntöjä. Ensimmäisen kohdalla koin samat asiat usein epäonnistumisena jotka nyt toisen kohdalla koen jopa viisautena ja vauvani tuntemisena. Istuessani ensimmäisen kanssa heijaamassa häntä unille, koin että epäonnistuin suunnitelmassani kun tämän toisen kohdalla ihastelen häntä ja olen rauhallisin mielin. Olen tekemässä juuri sitä, mitä minun kuuluu tehdä.

Luulen, että ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos oli isompi. Minua huoletti oma vapaus, oma riippumattomuus ja sitoutumattomuus ja oma itsenäisyys. Huolettomuus. En edes huomannut tai tajunnut sitä silloin. Mulle oli tärkeää tieto siitä, että mä olen vielä minä, itsenäinen ja tarvittaessa vauvani pärjää ilman minuakin. Jokin syvä sitoutumiskammoni pelotti minua ensimmäisen lapsen kanssa. Miehenikin muisteli eilen hymyssäsuin kuinka tärkeää mulle olikaan se tieto, että mä voin tarvittaessa jättää vauvan jonkun muun kanssa, eikä vauva ole musta “riippuvainen”. Jokin pieni pelko päässäni piti kiinni huolettomuudestani ja vapaudestani, mutta sitäkin enemmän tätä tarvetta ja pelkoa väritti yksinkertaisesti se vastuun ja sitoutumisen taakka. Se tieto omasta korvaamattomuudesta ja tärkeydestä. Mä valmistauduin pienesti koko ajan siihen, että vauvani pärjää ilman minua, jos minulle jotain sattuu. Kyllähän hänen piti nukahtaa yöksi ilman tissiä, jos mä en joskus olisikaan saatavilla.

Niin hölmöä. Kyllä, jälkiviisaus on juuri näin ylitsevuotavan ärsyttävän besserwisser, joka lällättelee menneisyyden minulle.

Näin äitinä oon ymmärtänyt, että mä en ole enää koskaan huoleton ja vapaa. En haluaisikaan olla. Kannan lapsiani aina sydämessäni eikä minun tarvitse olla heistä erossa. Vaikka en ole fyysisesti läsnä, en ole koskaan enää vapaa. He ovat aina osa minua. Minun ei tarvitse valmistella heitä olemaan erossa minusta, minun ei tarvitse ajatella heidän pärjäämistään ilman minua. Jos sille tulee pakkotilanne, niin sitten tulee ja se on jotenkin selätettävä. Mutta kaikkeen varautuminen ja kaiken pelkääminen ja minusta valmiiksi vauvani vieroittaminen on oikeastaan vaan ihan hölmöä.

Niin paljon kun mua välillä naurattaa sanonta “vauva on viisas”, olen oppinut rakastamaan sitä sanontaa. Vauva on viisas, koska hän on primitiivinen. Hän tekee vain sitä, mikä biologisesti tuntuu oikealta. Hänen tekemisiinsä ei vaikuta opitut tavat ja mallit, ei yhteiskunnan vaatimukset tai kohteliaat toimintatavat. Vauva vaan lukee omaa tarvettaan ja viestii sen. Hän tekee ihan hassuja juttuja. Syö itsensä täyteen puklatakseen kaaressa ja syödäkseen vaan lisää. Tuntuuhan se hölmöltä, mutta hänellä on tehtävä suoritettavanaan; hänen on tilattava itselleen lisää ruokaa lähiviikoille. Kaikki vauvan tarpeet eivät ole aina selkeitä, mutta hän kommunikoi asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän kommunikoi tarpeensa selkeästi, jos vastapuoli vaan kuuntelee ja antautuu ymmärtämään.

Vaikka minä istun yhden illan tai yhden viikon jokaisen illan vauva sylissäni, en istu siinä loppuelämää niin. Hänen tarpeensa muuttuvat ja joku päivä minä istun sohvalla katsomassa telkkaria ja suremassa sitä, että “vauvani” viipottaa jossain pitkin kyliä. Kumpikohan silloin harmittaa enemmän; se kainalokkain vähän valvottu yö vai ne kerrat kun tein jotain vähemmän tärkeää kieltäen meiltä molemmilta sen mitä halusimme ja jopa tarvitsimme siinä hetkessä?

On onni olla suomalainen. Asua maassa, jossa minä voin huoleti viettää lapseni kanssa monta kuukautta näin halutessani. Minulla ei ole taloudellista, terveydellistä tai muutenkaan pakottavaa syytä rytmittää vauvaa tai meidän arkea mahdottomasti ja ehdottomasti. Ei ole mitään vahvempaa pakotetta tai sääntöä tehdä asioita kenenkään muun tarpeiden mukaisesti kuin tuon minun pienen vauvani. Se ei siltikään tarkoita, että olisin jotenkin vain äiti ja vauvassani jotenkin luvattoman paljon kiinni (asia, mikä pelotti mua ensimmäisellä kierroksella). Kyllä mä edelleen olen minä ja teen mun juttuja. Tässä mä istun kirjoittamassa omia ajatuksiani ja kuuntelemassa musiikkia. Musiikin yli kuulin äsken kiljahduksen. Sydän pysähtyi pikkuisen, niin kuin aina kun kuuluu odottamaton ääni. Kävikö Dantelle jotain? Musiikki pois ja korvat hörölle. Ei. Siellä ne kiljahtelee, Dante riemusta kikattaen ja taustalla kuuluu myös pienempiä kiljahduksia. Haluaisin olla todistamassa tuota, mennä heidän luokseen, mutta samalla tiedän, että tämä on heidän isin hetki. Hänen hetki nauttia jakamattomasta huomiosta lasten kanssa.

Olen löytänyt eri tavalla äitiyden riemun. En enää pelkää sitä, että olen korvaamaton ja minua ei ahdista se, että lapseni tarvitsevat minua. Minua ei ahdista tai turhauta se, että sekuntina minä hyvänsä tämäkin teksti jää kesken kun minua tarvitaan. Taas, sillä aloitin tämän jo eilen. Maailma pärjää ilman mun siirappista jaarittelua, mutta lapseni eivät pärjää minua. Eikä se ole epäonnistumistani. Päinvastoin, se on elämäni tärkein onnistuminen.

En enää pelkää sitä, että olen korvaamaton. En minä menettänyt vapauttani tai huolettomuuttani. Sain jotain arvokkaampaa. Olen korvaamaton heille, jotka ovat minulle korvaamattomia. Olen heille täydellinen, vaikken ole sitä edes itselleni. He haluavat ja tarvitsevat minut juuri tällaisena ja se on ihana, vapauttava ja täydellisen huoleton tunne. Millään muulla ei nimittäin ole väliä, kuin sillä, että juuri tänään, juuri nyt, mä olen jollekin koko maailma ja he ovat sitä mulle.

Kai minä halusin tällä postauksella vaan muistuttaa jokaista odottajaa ja tuoretta äitiä, että parasta mitä voi lapsensa lisäksi antaa itselleen, on oikeus nauttia ja elää tätä aikaa tunteella ♥