Muistojen maanantai – Isä

Miehestäni tuli isä 6.4.2017. Hänen esikoisensa syntyi, maailma muuttui ja koko elämä mullistui. Siinä hetkessä mä makasin synnytyssalin sairaalasängyssä ja pidin rinnallani meidän pientä ihmettä. En muista mitään mieheni reaktiosta. Itkikö mieheni? Miten hän katsoi minua? Miten hän katsoi lastaan? Pitikö hän poikaamme ennen kuin hän otti lapsen syliinsä minun mentyä suihkuun? En muista oikeastaan mitään muuta kuin pätkiä rajusta ensisynnytyksestäni.

Mutta yhden hetken mä muistan. Sen muistan aina.

Olimme jo kotona. Poikamme oli varmaan reilu viikon ikäinen. Olimme jo löytäneet kotiutumisen jälkeen rutiinin, jossa elimme. Vauva nukkui onneksi yöt, mutta heräsi toki syömään vielä kolme kertaa yössä. Minä syötin, mies vaihtoi vaipat. Vaipanvaihtopiste oli vauvan huoneessa, kapean eteisen toisella puolen meidän makuuhuoneesta, jossa kaikki nukuimme. Vauva heräsi yöllä, söi ja piti huolen siitä, että vaippa oli vaihdettava. Mies vei vauvan toiseen huoneeseen ja kuulin, kuinka hän hyräili pienelle samalla kun yritti vaivihkaa vaihtaa vaippaa niin, ettei vauva olisi hirveästi heräillyt ja virkistynyt. Jotain pientä mutinaa ja höpinää kuulin, mutta en noussut. Olin jo löytänyt luottamuksen mieheeni ja siihen, kuinka nuo isot kädet käsittelevät pientä elämäni keskipistettä. Makasin sängyssä ja odotin heitä takaisin. Itsekseen tai varmaankin vauvalle höpötellen mies puki vauvalle pyjaman ja lähti tulemaan kohti minua. Ja pysähtyi.

Vauva oli hereillä. Silmät auki. Mies höpötteli ja ilmeili pienelle ihmeelle sylissään. Ja minä näin sen. Minä näin sen hetken, kun mieheni rakastui lapseemme yhtä peruuttamattoman lopullisesti kuin minäkin. Hän vain seisoi siinä. Keskellä yötä, keskellä pimeää huonetta yövalon kajossa. Seisoi ja katsoi lasta kasvoillaan ilme, jota en ollut koskaan nähnyt sitä ennen. Lopullisuuden, rakkauden ja loputtoman ihailun ilme. Sellainen, jolla hän ei ole koskaan katsonut ketään muuta ennen sitä ja vain yhtä toista ihmistä sen jälkeenkin. Muistan, kuinka katsoin heitä ja tuntui kuin koko maailma olisi pieneksi hetkeksi hidastunut. Ihan kuin leffassa pystyin melkein näkemään, kuinka näkymättömät siteet solmivat isän ja pojan yhteen.

Jollakin tavalla mä aina ajattelin, että rakkaus lapseen alkaa heti sieltä synnytyssalista. Mutta rohkenen väittää, että useimmiten se ei ala sieltä. Se alkaa ennen tai jälkeen. Äidillä se saattaa alkaa jo ennen sitä hetkeä, kun vauvan saa syliinsä. Mä tiedän, että mulla se alkoi jo ennen. Pieni vatsassani kuukausia möyrinyt poikani oli minulle tuttu ja rakas ennen kuin tiesin hänet pojaksi. Ennen kuin hän oli ottanut yhtäkään henkäystä. Kun sain hänet rinnalleni, hän oli minulle tuttu. Minä tiesin hänet. En kokenut suurta tunteiden myllerrystä, sillä tunteet olivat kasvaneet hiljalleen, pikkuhiljaa jo ennen sitä hetkeä. Minä olin hänen, jo ennen kuin hän oli minusta irrallinen. Ensimmäinen ajatukseni saadessani lapseni syliini, oli syyllisyys ja harmi siitä, ettei hän tule koskaan saamaan sisarusta. Siinä hetkessä olin varma, että minä en enää ikinä koskaan synnytä ja että hän saa kasvaa yksin. Minä tiesin jo silloin, että hän riittäisi minulle yksin ja hän olisi koko maailmani. Onneksi mieli on muuttuva ja minulla on nykyisin kaksi maailman täydellisintä lasta, mutta juuri siinä hetkessä minä olin vakuuttunut, että hän ei koskaan saa sisarusta ja tunsin itseni niin valtavaksi pettymykseksi hänelle. Se oli minun voimakkain tunne ja ajatus siinä hetkessä, sillä minun ei tarvinnut rakastua lapseeni. Minä olin ollut sitä jo ennen.

Se on itse asiassa sangen loogistakin, sillä meillä äideillä on kuukausia aikaa tutustua lapseemme jo ennen hänen syntymää. Tuntea hänen reaktiot koviin ääniin tai siihen, että syömme jotakin sokerista. Tuntea hänen myllerryksen ja sen, miten hän reagoi rauhoittuen siihen, kun hellästi hierotaan vatsaa potkivaa ruumiinosaa. Tietää hänen vuorokausirytminsä ja riehaantumisensa musiikin soidessa. Mä väitän, että olen tiennyt olevani raskaana, ennen kuin olen tehnyt raskaustestiä. Olen molemmat pojat plussannut erittäin haalealla viivalla ennen menkkojen poisjäämistä (dpo11 molempien kohdalla) ja olen tehnyt testin siitä kummallisesta tunteesta, että minä olen raskaana. Ensimmäistäni odottaessa tein itse asiassa maanantaina negatiivisen raskaustestin ja keskiviikkona positiivisen. Minä vain tunsin sen, että olen raskaana. Lapseni ovat olleet osa minua hyvin pitkään. Ja minä olen tuntenut heidät.

Isälle vauva on uusi tuttavuus. Isä on ehkä välillä tuntenut (tai nähnyt) potkuja vatsalla, mutta hän ei ole jakanut koko kroppaansa vauvan kanssa. Ei isä pysty luomaan suoraa yhteyttä vauvaan ennen kuin saa tämän syliinsä. Koko elämän muuttavan ja mullistavan tilanteen aikana ei välttämättä pääse kosketuksiin ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Näin jälkiviisaana ensimmäinen synnytykseni oli melko dramaattinen ja raju, eikä sitä voinut olla helppo katsoa vierestä. Mieheni oli varmaan melkein yhtä uupunut kuin minä. Turhautunut siihen, miten avuton on, kun ei voi auttaa. Väsynyt ja peloissaankin. Ja ykskaks sylissä on koko elämä.

Muistan ikuisesti tuon hetken Kuopion kodissamme, kun mieheni katsoi ensimmäistä kertaa poikaamme niin, että minä näin kaikki minun tunteeni hänen silmissään. Se on yksi rakkaimpia muistojani. Tällä toisella kertaa se sama katse oli läsnä paljon aiemmin. Kun kävelin suihkusta elämäni kunnossa toisen lapsemme syntymän jälkeen katsomaan kun häntä punnittiin, mieheni seisoi kätilön vieressä ja loisti rakkautta. Miehessäni oli se sama rauha, se sama rakkaus, se sama ikuisuus jo ensihetkiltä.

Rakastan näitä kahta tämän postauksen kuvaa. Ne ovat hyvin erilaisia. Tuo höttöinen vaaleanpunainen kuva on mielestäni kuvanakin jo aika täydellinen, mutta huomaan suurentavani jatkuvasti mieheni ilmeeseen ja kuopuksemme silmiin. Siellä se on. Se heidän yhteys. Se heidän rakkaus. Se loputon ja ikuinen suhde, joka ei heidän väliltään koskaan tule sammumaan.

Muistojen maanantai – Patonkitarina

Ties kuinka monetta maanantaita putkeen istun näppiksen äärellä ja mietin, mitä kirjoittaa. Ihmiskontaktien ollessa vähillä ja elämän hidastuttua Koronan myötä herää vähemmän ja vähemmän mielipiteitä, jotka eivät liittyisi koronaan tai perhe-elämään. Koronasta en halua kirjoittaa, koska otin jo aikaisessa vaiheessa tätä tilannetta sen linjan, että en kirjoittele koronasta vaan pyrin pitämään sisältöni positiivisena ja tässä hetkessä haluan tarjota viihdettä. Tietoa, hämmennystä ja harmia riittää muuallakin netissä. Samaan aikaan elämässä ei kuitenkaan tapahdu hirveästi. Voisin hehkuttaa päivästä toiseen kuinka ihanat lapset mulla on, miten parisuhde voi yllättävänkin kivasti koronan keskellä ja miten kivaa on istuttaa ruusuja pihalla, mutta jotenkin musta tuntuu, että aiheet eivät ole sieltä kiinnostavimmasta päästä. Ajattelinkin, että jonkun aikaa Mielipidemaanantain rinnalla voisin kirjoitella ihania muistoja, Muistomaanantain muodossa 🙂

Ajattelin aloittaa eräästä rakkaasta muistosta, sellaisesta pienestä hetkestä, joka oli merkityksetön koko muulle maailmalle, mutta merkillinen juuri minulle. Olen ehkä kertonut tästä jo aiemminkin, mutta uusiakin lukijoita on matkassa sen verran, että eipä se kai haittaa palata siihen muistoon.

MUISTOJEN MAANANTAI – PATONKITARINA

Hain aikanaan opiskelemaan Lontooseen hetken mielijohteesta. Mulla oli koulupaikka Helsingin oikiksessa, mistä olin vapaavuotta viettämässä Australiassa. Oikis selvis mulle hyvin aikaisessa vaiheessa opintoja sellaiseksi kouluksi, joka ei kiinnostanut. Näin jälkiviisaana olisi toki voinut ottaa notaarin paperit ulos tai taistella vaikka maisteriin asti, sillä työ voisi olla nykypäivänä mulle kiinnostavaa tai vähintäänkin hyödyllistä. Mutta sanoisin silti, että vuodet maailmalla ovat olleet hyödyllisempiä.

Australian vuosi oli tulossa tiensä päähän, edessä oli matka maailman ympäri seuraavan 3,5 kuukauden ajan ja sen jälkeen tulevaisuus auki. Sinänsä hyvä parisuhde Australiassa olisi jatkunut, mutten ollut itse varma asiasta. En ollut valmis olemaan niin kaukana perheestäni, toista osapuolta piti Australiassa työ ja intohimo, eli surffaus. Rakastin niin paljon, etten mitenkään voinut kuvitella raahaavani surffaria Suomeen, mutta en tarpeeksi jäädäkseni Australiaan kauas perheeni luota. Tammikuussa reissumme alkoi Suomesta, kun olimme parin viikon kotikäynnillä. Hain viimeisenä päivänä hakuaikaa hieman spontaanisti Lontooseen opiskelemaan “muotikouluun“. En uskonut hetkeäkään pääseväni ja päätin, että teen elämäni päätökset myöhemmin joskus. Ehkä sitten siellä reissussa tai sen jälkeen. Palaisinko Australiaan kun mitään lopullista ei ollut sovittuna vaan otimme aikalisän parisuhteelle ja sovimme palaavamme asiaan myöhemmin? Palaisinko Suomeen oikikseen? Hakisinko toiseen kouluun? Suomessa? Australiassa? Apua. Maksoin jonkun pienen hakemusmaksun Lontooseen varmaan lähinnä ajatuksena “tulipahan tehtyä jotain“. Pakkasin laukut ja lähdin reissuun. Thaimaan kautta Laosiin ja sieltä Vietnamin kautta Balille. Vietnamissa hirveä norovirus vei multa voimat ja melkein järjen ja koko aika Vietnamissa meni ihan harakoille. Balille saavuin juuri toenneena, mutta aika heikkona. Viisi päivää syömättä tai kanaliemellä pärjänneenä olo ei ollut hehkeä. Meri raahasi mut mukaansa Balin kantapaikkaamme pelaamaan korttia tuttujen kanssa ja iskiessäni pyllyni penkkiin, osuivat silmäni veistoksellisen komeaan mieheen, joka näytti kuin kahden miesunelmani (Alex O’Loughlin ja Adam Levine) rakkauslapselle.

Onneksi Meri veti puoleensa tämän herrashenkilön ystävää kuin hunaja Nalle Puhia, sillä en todellakaan olisi ollut millään lailla flirttailevalla tuulella. Mutta niin siinä kävi, että löysin itseni seuraavat päivät kuin liimattuna tähän henkilöön. “Hetkinen, miksi tämän jutun nimi on patonkitarina”?! saattaa jokunen teistä miettiä? Ei, tämä ei ole sellainen blogi 😀 I’m getting there. Tämä Bali-tuttavuus vei jalat alta (olinhan niin heikko noron jäljiltä… :D) ja onnistui pelkällä olemassaolollaan sulkemaan ainakin tiettyjä mahdollisuuksia lähitulevaisuuden osalta. Selvää oli se, että Gold Coastille minä en ollut enää palaamassa. Jos siellä olisi odottanut rakkaus, en olisi menettänyt järkeäni sinä ensimmäisenä iltana Balilla. Joitakin päiviä liitelin pilvissä, kunnes hän palasi kotiinsa Länsi-Australiaan ja minä jäin Balille miettimään sitä lähitulevaisuutta omalta osaltani. Minne menen, mitä teen? Seuraava pysähdyspaikka matkallamme olisi ollut Gold Coast ja parin viikon huili kotona kaukana kotoa, mutta mua veti jostain kumman syystä Länsi-Australiaan. Pohtiessani jatkosuunnitelmia, sähköpostiini kilahti kutsu Lontooseen, hakemani koulun pääsykokeisiin. Apua. Lontoossa ei paljoa annettu armoa kalenteroimisen suhteen, nimittäin kutsu oli samalle viikolle, alle neljän päivän päähän. Samaan aikaan juuri tapaamani tyyppi pohti paluuta Balille, sillä Ausseille Bali on vähän kuin suomalaisille Tukholma. Lähellä ja helppo päästä. Lentoliput Lontooseen maksoivat reippaasti toista tuhatta ja pääsykoe hyvin epävarma. Puolen tunnin matikan koe, jonka jälkeen kutsu ryhmähaastatteluun vain ja ainoastaan jos matikan kokeen klaarasi. Vajaa pari tonnia siitä ilosta, että feilaisin puolen tunnin kokeen? No, jos kaikki menisi pieleen, niin näkisinpä Lontoo-perhettäni. Ilmoitin tulevani Balille tai Perthiin myöhemmin, klikkasin Lontoo-lennot, ilmoitin palaavani neljän päivän matkan jälkeen ja pakkasin kimpsut ja kampsut. Meri olisi hyvässä tallessa Balilla sen ajan. Lensin 18 tuntia suuntaansa viettääkseni kaksi päivää Lontoossa.

Laskeuduin väsyneenä Lontooseen itseäni sättien. Meidän koko matka maailman ympäri meni tietyissä lämpöasteissa, eikä mulla ollut mitään sopivaa talviseen Lontooseen. Saatika sellaiseen Lontooseen, missä pitäisi tehdä vaikutus muotikouluun. Seisoin Heathrowlla ja mietin, mitä helvettiä mä siellä edes tein? Aikaeroväsyneenä, päätä pahkaa rakastuneena ja vailla mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin tehdä lähivuosina. En edes tiennyt haluanko asua Lontoossa tai opiskella muodin johtamista. Ehkä? Ehkä en? Matkustin Lontoo-maman luokse, iskin jalkaan kaksi kokoa liian isot Uggit ja hänen talvitakin, jätin matkalaukun, varasin ajan ekalle kampaajalle värjäämään mun keltaiseksi reissussa palaneen reuhkan ja suuntasin ostamaan jotain edes hieman sopivaa muotikoulun haastatteluun, sillä Lontoo-äitini tai Lontoo-siskoni varasto ei kattanut mitään ja hellemekko helmikuisessa Lontoossa ei ollut optio.

Kävelin Pimlicosta Lontoo-perheeni kotoa Victoriaan parin kilometrin matkan. Kävellessä imin itseeni Lontoon fiilistä. Wicked-musikaali vastapäätä muistutti kaikista niistä kerroista, jotka olin tarponut saman julisteen ohi Lontoo-perheeni kotiin kävellessä. Kaksikerroksiset punaiset bussit ja koppakuoriaistaksit luikertelivat ruuhkassa ohitse ja helmikuisessa Lontoossa oli miellyttävän lämmin ja lehtiin oli jo ilmestynyt lehtiä. Rakastin Lontoota. Rakastan edelleen, se herättää mussa aina ilon ja onnen. Se on kaupunki, jossa olen aina ollut onnellinen. Hain evästä kampaajaa odotellessa. Istuin alas ja katselin ympärilleni.

Nappasin ajatuksissani ihan randomilla kevyen lounaan. Patongin ja mehua. Pinaattia, brie-juustoa, karpaloa ja pekonia yhdistänyt patonki oli tajunnanräjäyttävän hyvää! Ehkä mulla oli nälkä, kun en lennon jälkeen malttanu edes syödä Lontoo-maman ehdotuksista huolimatta. Jännitti ja pelotti ja ahdisti ja väsytti, niin ruoka ei maistunut. Mutta pienen kävelyn (ja yli 20 h kestäneen matkan) jälkeen, se mun nopea lounas oli maailman paras! Näin jälkeenpäin voin sanoa, että vaikka olen aika monesti ostanut Upper Crustin kyseisen patongin, ei se ole millään lailla maailmaa mullistava kulinaristinen kokemus. Mutta se hetki, se hetki mullisti mun tulevaisuuden. Istuin niillä portailla ja tiesin jokaisella solullani haluavani Lontooseen. Haluavani muuttaa yksin Lontooseen ja selvittämään, millainen tulevaisuus minulla on. Siinä hetkessä mä olin jotenkin älyttömän onnellinen. Vapaa. Huoleton. Onnellinen.

En minä silloin tiennyt mitä elämässä tapahtuisi. Tulisiko minun ja Länsi-Australian välille rakkaustarina? (Tulisi, mutta se olisi aivan erilainen kuin mielessäni, nimittäin Bali-rakkauden kanssa seikkaillessani Perthissä, tutustuisin samalla rakkaaseen ystävään, joka olisi ystävä vielä vuosienkin päästä. Siellä Länsi-Australiassa, mutta silti aina sydämessä.) Päätyisinkö loppuelämäkseni Lontooseen työskentelemään muodin pariin? (En, vaan Lempäälään äidiksi ja yrittäjäksi.) Pääsisinkö edes siitä pääsykokeesta läpi? (Pääsisin.) Muuttaisiko rakastumiseni kohde Lontooseen ja olisimme onnellisia siellä yhdessä? (Emme, emme pääsisi edes sellaisten valintojen äärelle, mutta hän jäisi kaveriksi vuosiksi tapahtuneen jälkeen.) Olisiko missään seuraavien vuosien valinnoissani varsinaisesti järkeä? (Paperilla arvioiden ei, mutta enpä olisi tässä hetkessä ilman niitä.) 

Tuo hetki, tuo patonkitarina oli kuin leffahetki. Imelän ällöttävä hetki leffassa, missä mahtipontinen musiikki alkaa soimaan ja kaikki elämän palaset loksahtavat paikalleen. Mutta minä muistan sen hetken aina sellaisena, joka ohjaa mua edelleen. Joskus odottamaton tuoksu, maku tai tunne voi kääntää elämän tiellä rattia jyrkästi jonnekin ja sen tien päässä voi odottaa yllättävä seikkailu. Siinä hetkessä oli niin paljon. Nuoruuden rakastumista, unelmiin uskomista, huoletonta vapautta ja kuplivaa iloa. En enää koskaan tule tuntemaan niin. En ole enää koskaan niin huoleton, sillä sydämeni on jakautunut osiin ja lapseni ovat mielessäni aina. En tule enää koskaan olemaan rakastunut niin suloisen naiivin nuorella tavalla. Rakastunut ajatukseen ihmisestä, en oikeasti häneen. Rakastunut tarinaan meistä, en todellisuuteen. En tule enää koskaan tekemään päätöstä jossakin asiassa vaan sen takia, että siinä hetkessä se tuntuisi hyvältä. Punnittavanani on aina oman elämäni lisäksi kolmen muun ihmisen elämä. 2012 kävelin Thamesin rantaa ja haaveilin rakkaudesta. 2019 samalla paikalla elämäni tärkein ihminen muiskautti äidilleen pusun ja halasi lujaa. Olen aina kulkenut juuri sinne, minne mun on ollut tarkoituskin päätyä. Onneksi tärkeinä hetkinä toimin sydämelläni.

Tulen muistamaan sen hetken aina. Voin nytkin melkein haistaa kirpeän helmikuun ilman nenässäni ja kuulla Lontoon liikenteen mielessäni. Ja tiedän, että tulen vielä joskus uudelleen istumaan niillä samoilla portailla miettimässä ihan muita asioita. Muistelemassa eri aikaa elämässäni. Muistamassa kuinka sekin hetki, sekin valinta, oli askel tällä tiellä, joka johti minut tähän hetkeen. Hetkeen, jossa voin pussata pojilleni hyvän yön suukot, tehdä itselleni karpalo-brie-pekoni -leivän ja käpertyä mieheni kainaloon katsomaan leffaa. Enkä vaihtaisi yhtään mitään.

Tällaiset hetket, nämä muistot, ovat äitinä minulle entistä tärkeämpiä. Kun minä lopetin oikiksen ja muutin Lontooseen, olin pettymys vanhemmilleni. Heillä oli ajatuksia ja haaveita varalleni. Vanhempina ja viisaampina he myös ajattelivat tietävänsä, mikä olisi oikea ja paras polku minulle elämässäni. Elämäni kolmannen vuosikymmenen isoissa valinnoissani ei monelta kannalta arvioiden ole aina ollut järkeä. Mutta ne on olleet tärkeitä valintoja minulle tehdä. Toivon, että nyt äitinä, osaan sivuuttaa omat unelmani ja haaveeni lasteni varalle ja antaa heidän löytää oma polkunsa. Olla pitämässä kädestä kiinni tai luvata odottaa seuraavassa käännöksessä. Antaa heille tilaa kirjoittaa oma tarinansa. Ja toivoa, että siihen mahtuu monta ikimuistoista hetkeä. Rakastumisia ja rakkautta, unelmia ja huoletonta iloa.