Mielipidemaanantai – “Miksi pitäisi hävetä?”

Oon saanut paljon kommentteja ADHD-postaukseeni ja myös paljon yksityisviestejä. Paljon positiivisia viestejä ja on ollut ilo huomata, että postauksesta on herännyt monille kiinnostus selvittää hieman omaakin tilannetta tai sysäys saada asiaan selvyyttä, jos se on ollut pitkään listalla. ADHD:lle kun on ominaista viivytellä asioita, vaikka ne liittyisi omaan terveyteen. I sure know, mulla kesti vuosia korjata mun hampaan lohkeama, vaikka se oli helppo, nopea ja kivuton asia. Hammas oli lohjenneen näköinen iät ajat ja ajoittain jopa ärsytti itseäni, mut ei vaan saanut aikaiseksi. Hyvä siis, jos voin toimi inspiraationa ja omalta osaltani myös muuttaa monien käsitystä ADHD:sta.

Musta on ollut mielenkiintoista lukea noita kommentteja ja viestejä. Moni on kehunut mua rohkeaksi, että “häpeilemättä” kerron tätä asiaa. Kommentit ovat tarkoittaneet hyvää, en siis halua kritisoida näitä kommentteja mitenkään. Ne on kuitenkin herättäneet aikamoisen ajatusmyräkän mielessäni. Siis miksi mun pitäisi hävetä ADHD:ta? 

Rupesin oikein miettimään asiaa tarkemmin. Mulla on D-vitamiinin puutos, johon syön D-vitamiinia purkista. Todennäköisesti tämä D-vitamiinin puute aiheuttaa väsymystä ja heikentää vastustuskykyä. Sen mukana voi tulla mitä kummalisimpia oireita ja se voi altistaa monelle eri sairaudelle, häiriölle ja se on liitetty niin osteoporoosiin, diabetekseen kuin masennukseen. D-vitamiinia saa purkista kaupasta ja sen käyttöä meillä Suomessa suositellaan joka tuutista. Jos kertoisin, että mulla on puutteellisesti D-vitamiinia verikokeen mukaan, kukaan ei varmaan toteaisi, että “kiva kun et häpeä asiaa”. Miksi tämä asia on niin erilainen mielen erinäisissä sairauksissa, häiriöissä tai ihan vaan tällaisessa perinteisestä eroavassa ominaisuudessa tai poikkeavuudessa. Viralliselta luokitukseltaan ADHD on häiriö, tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö. Ihan siinä missä vitamiinin imeytymishäiriö tai mikä tahansa muukaan. Miksi migreenistä voidaan puhua ilman tarvetta hävetä, mutta tällaiseen liitetään häpeän oletus?

Jos vaikka ajatellaan, että ihmisillä on erilaisia veriryhmiä. Niihin voidaan ulottaa oletuksia paremmuudesta ja niissä on aika selkeä jakauma yleisiin ja harvinaisiin. O- on luovuttamisen näkökulmasta mahtava, sillä se kelpaa kaikille. Toisaalta se on surkea, koska se on harvinaisempia ja O-:lle ei käy kuin O-. Oma B+ -veriryhmäni on yleisempi, mutta siitä ei voi luovuttaa kuin kahdelle veriryhmälle. Toisaalta voin saada neljää eri verta. Miten arvioidaan, kumpi on parempaa? Vai onko ne vaan erilaisia? Entä veriryhmien erilaiset ominaisuudet? Joku toinen on herkempi jollekin, kuin toinen. Tutkimukset kai yhdistää veriryhmiin useitakin asioita. Miinusmerkkinen äiti ja plusmerkkinen lapsi voi olla hankala yhdistelmä jne. Ihmiset on erilaisia, veriryhmät on erilaisia. En mä kyllä kuitenkaan usko, että kellekään kommentoidaan mitään veriryhmään liittyvää, mikä liittyis häpeään. “Mä oon B+”. OK, selvä. Ehkä korkeintaan O-:lle joku sanoo, että “muistathan luovuttaa verta, sulla on yleisverta”. Erilaiset veriryhmät, erilaiset vahvuudet, erilaiset heikkoudet.

Entäs sitten vaikka se silmien väri? Vahvuudet ja heikkoudet niissäkin. Perustuu melaniinin määrään värikalvossa. On perinnöllistä. Vaaleasilmäisillä on esim. korkeampi riski saada melanooma, koska pigmenttiä on vähemmän suojaamassa auringonsäteiltä. Aurinkolasit on must. Muitakin piirteitä on erilaisissa silmien väreissä.

Erilaisissa asioissa nykypäivänä saadaan apua erilaisista apuvälineistä. D-vitamiinia saa purkista ja jokaisen raskaana olevan oletetaan sellaista syövän koko raskausajan. Aurinkolaseissa on UV-suoja, mikä on ihan kiva vaaleasilmäisille varsinkin. Osataan hoitaa äidin ja sikiön veriryhmien erilaisuutta.

Miksi nämä kaikki asiat eivät aiheuta häpeän tunnetta, mutta niin moni mielen häiriö, ominaisuus tai erityispiirre aiheuttaa? Tai vähintäänkin oletuksen. Joku sanoi mulle tässä, että “ethän sä voisi asialle mitään halutessas” niin kuin lohdutuksena. Seis. Miksi mä siis haluaisin voida tälle mitään? En mä halua tätä itsestäni poistaa. Tää on mun tiettyjen ongelmien lähde, mutta samalla mun suurin rikkaus. Mä oon Android Macien maailmassa. Tai sinisilmäinen punapää, jonka veriryhmä on AB-. Olen harvinaisempi, poikkeava, mutta en mä osaa ajatella, että tää olis jotenkin huonompi tai parempi. Puolensa ja puolensa. Enhän mä ees tiedä millainen mä olisin ilman, niin miten mä voisin tietää onko tästä enemmän hyötyä kuin haittaa?

Okei, mitä ADHD siis on? Tarkistetaan mun analogia. “ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.” Eli siis me voidaan esim. vauhdittaa tai käynnistää synnytystä oksitosiinilla ja nostaa D-vitamiinipitoisuutta purkista pillereitä nappaillen? Mut mikäs ero siinä sitten on siihen, että ADHD käyttää stimulanttia nostaakseen aivojensa välittäjäaineiden aktivaation tasoa? Miten tämä eroaa ja miksi tätä kukaan häpeäisi? En ymmärrä. Ehkä mun pitäis jollain tasolla hävetä sitä D-vitamiinin puutettakin, mut toisaalta mitäs asun Suomessa ja läträän aurinkorasvalla ja puen itseni peittävästi ruskettumisen sijaan. Häpeällistä suorastaan.

Mä en ylipäätään oikeen ymmärrä tätä häpeän tuntemisen tuskaa suomalaisissa. Asioista ei puhuta, koska ne on jotenkin noloja. Ja sit jengi kantaa sisällään sitä omaa tuskaa ja kokee olevansa jotenkin epänormaali, koska kaikki muut on täydellisiä ja kellään ei oo ongelmia tai haasteita. Koska niistä ei vaan puhuta. Kun asioista ei puhuta asioiden oikeilla nimillä ja avoimesti, tehdään oletuksia, jotka on virheellisiä, pelottavia ja jopa vaarallisia. Rehellisesti sanottuna, mä välillä kelasin, että mulla on joku aivokasvain viime aikoina, kun pätki niin pahasti. Kun asioista ei puhuta, tulee liian suppea kuva erilaisista tilanteista. Enkä nyt puhu vaan ADHD:sta, mutta siitä tää ajatus nyt lähti. Liian moni edelleen kuvittelee, että ADHD = tyhmä nuori poika. No ei ole. Korkeakoulutus tai menestyminen työelämässä tai mikään muukaan ei ole merkki siitä, että ei voi olla ADHD:ta. Se on erilaisuus. Niin kuin valokuvamuisti. Jollekin se voi olla lahja, toiselle hirveä tuska. Luin erään ADHD-tarinan. Lääkkeitä arjen tiettyihin asioihin, lääkkeet pois ja luovuus luovassa työssä kukoistaa. Olisiko meillä ollut Mozartia tai DaVinciä ilman ADHD:ta? Tai vasenkätisyys. Onko se häiriö vai etu esim. urheilussa?

Mietin tätä eilen. Missä menee mun raja? Mitä mä koen häpeälliseksi? Onko tupakoitsijan keuhkosyöpä mielestäni häpeätauti? Tai huumeriippuvaisuus? Sairaalloinen ylipaino tai anoreksia? “Itseaiheutettuja“(ko?). Mut ei nekään mun mielestä ole häpeällisiä millään lailla. Jokainen asia pitää laittaa ensin kontekstiin ja ymmärtää, että jokaiseen asiaan vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Viime viikkojen aika on ollut mun elämäni opettavaisinta. Oon niiiin monta kertaa kuullut sanat “No yritä nyt vaan keskittyä”. Ihan samalla tapaa kun mä oon ehkä ite joskus miettinyt, että “miksei toi lopeta dokaamista tai syö jotain?”. Onneksi siitä on jo vähän aikaa ja ymmärrystä on kertynyt jo aiemmin. Mä en keksinyt yhtään mitään asiaa, minkä voisin terveyspuolella teilata samantien häpeälliseksi. Esimerkiksi sukupuolitauteja usein kauhistellaan ja hävetään.  Jos ajatellaan, että lähteiden mukaan n. 80 %:lla ihmisistä on tai on ollut sukupuolitauti, niin mun tuttavista pitäisi siis neljällä viidestä olla ollut sellainen. Tunnen paljon ihmisiä, tiedän kaksi tapausta. Asiasta ei vaan puhuta. “Mä meen hammaslääkärille” ja “mä meen sukupuolitautitestiin” kuulostaa jokaisen korvaan vähän erilaiselle työpaikan kahvipöytäkeskustelussa. Itsekin saattaisin hieman ihmetellä jälkimmäistä, vaikka yleisesti ottaen hyvin avoin ihminen olen. Johtuuko häpeä sitten mistä? Ei seksitautikaan välttämättä tule hutiloinnin takia. Kyllä me jokainen tiedetään, miten sukupuolitaudit yleensä tarttuu, mutta ei sukupuolitauti tarkoita välttämättä epäonnistumista yhtään missään tai tyhmyyttä tai välinpitämättömyyttä. Hakeutuisiko useampi useammin testeihin, jos asian yllä ei olisi häpeän stigmaa? Voin itse asiassa vaan kuvitella, mikä ois ollut vastaanotto, jos olisin kirjoittanut postauksen otsikolla “Minulla on klamydia” enkä “Minulla on ADHD“.

Eli selkeästi minunkin mielessäni on jokin taulukko, jonka mukaan nämä asiat menevät. Vitamiineista puhutaan, kihomadoista ei. Huonosta näöstä puhutaan, tarkkaavaisuudesta ei. Miten stimulanttilääke eroaa piilolinsseistä? Toinen näkee huonosti, toinen tarkkailee ja keskittyy eri tavalla. Miksi me häpeämme skitsofreniaa ja huumeongelmaa, mutta emme huonoa näköä? Jos kerrottaisiin avoimemmin menestyvien uraihmisten päihderiippuvuuksista, ehkä kuvitelma pirinarkkarista Kalliossa ei olisi joidenkin ihmisten ainoa mielikuva, kun puhutaan huumeaddiktiosta? Miksi joku voi ottaa allergialääkkeen siitepölyallergiaan, mutta lääke mielenterveys-puolella tai neuro-puolella on jotenkin oletusarvoisesti huono asia? Mä keksin monta paskaa asiaa heinäallergiassa, mutta en yhtäkään hyvää. ADHD:ssa lista on paljon tasapuolisempi.

Jos me emme ala muuttamaan meidän semantiikkaa ja ajattelutapaa monessa asiassa, se vaikuttaa stereotypioin, stigmoin ja aivan turhin itsesyytöksin, masennuksin ja negatiivisin tuntein. Mä oon oikeen iloisesti ja ylpeästi ADHD. Nyt kun tiedän sen, mä oon oppinut itsestäni muutamassa viikossa enemmän kuin 30 vuodessa. Mä oon pyytänyt anteeksi asioita, mä oon sisäistänyt asioita. En kadu, että tää selvisi vasta nyt, mutta jos mun lapsella olisi tämä, toivoisin selvyyden aikaisessa vaiheessa. ADHD:ssa suurin apu on sen ymmärryksessä. ADHD vaikuttaa onnellisuuden tunteeseen, stressiin ja mielialoihin. Monipuolisesti kautta rantain elämään. Enhän mä söis äyriäisiä kala-allergikkona, niin nyt tiedän, miten toimia paremmin mun erityispiirteeni kanssa.

Jos ajatellaan, että ADHD:ta on arvioiden mukaan jopa n. 5%:lla ihmisistä, niin onko se lähelläkään totuutta? Vähän kuin korona. Oliko tosiaan koronatapausten määrä niin tasaista, vai testattiinko eri vaiheissa matalin ja korkein kynnyksin? Mitä jos joka kymmenennellä on oikeasti ADHD? Tai vielä useammalla? Mitä jos se ei olekaan niin poikkeuksellista? Mitä jos ihmisten tiedolla voitaisiin vähentää masentuneisuutta, ahdistusta, väkivaltaa ja itsemurhia? Tilanteita, joihin voi ajautua, kun ei ymmärrä, miksi oma mieli tai kroppa toimii vastoin kuin yleisesti odotetaan yhteiskunnassa?

Onko ADHD vaan nyt alkanut nousta tietoisuuteen? Kritisoijat ilmoittavat heti ensikättelyssä, että tää on tällainen muotijuttu, mitä naiset nyt hihhuloi. Mennään takaisin 100 vuotta. Olisin siirtynyt isäni komennosta mieheni komentoon. Mieheni olisi käynyt töissä ja minä olisin kotona pyykännyt ja hoitanut lapsia. Jossain ehkä peräjeerassa. Ilman telkkaria, somea ja nettiä. Siellä mä olisin lukenut samoja kirjoja, maalannut tauluja ja tehnyt ehkä puutarhatöitä. On muuten inasen vähemmän ärsykkeitä ja virikkeitä kuin 2020 Suomessa. Lievät ja lievähköt ADHD-tapaukset eivät olisi edes tuntuneet ehkä arjessa ja vakavat olisi todennäköisesti listattu hulluudeksi. Vähän niin kuin homous aikanaan. On yleisesti ottaen aika itsestään selittyvää, että naisten ADHD 100 vuotta sitten ja nyt ilmenee varmasti eri tavoin, kun nykypäivän nuori ADHD-äiti voi pyörittää samaan aikaan taloutta, lapsia, työtä ja opiskeluja. Ja ei, ADHD ei poistu viemällä somet ja netit pois, mutta se ehkä oirehtii eri tavalla? En mä osannu ajatella tätä asiaa parikymppisenä, ja ykskaks kolmekymppisenä se kävi sietämättömäksi ja pelottavaksi. En tiedä mihin se olisi voinut johtaa. Todennäköisesti johonkin vakavaan.

Ei huolta. Mun blogi ei muutu ADHD-tiedotuskanavaksi, mutta tulen tästä kirjoittamaan säännöllisin väliajoin. Imen tällä hetkellä asiassa tietoa, opiskelen ja opettelen, mietin mennyttä ja pohdin tulevaa. Juttelen vertaisryhmässä, pohdin asioita läheisteni kanssa. Opin. Ymmärrän. Ilahdun. En halua tässä vaiheessa vielä kirjoittaa mitään lääkkeistä, vaan palaan asiaan kun kokemusta on kokeilukuukauden verran. Haluan myös avata teille tiettyjä asioita ja toimintaa mitä olen tehnyt koko ikäni, jonka nyt ymmärrän ADHD:n aikaansaannokseksi, mutta jonka olen mieltänyt omaksi luonteeksi ja jopa epäonnistumiseksi.

Mä haluan omalta osaltani nimenomaan puhua asiasta, koska tavoitan ison yleisön. Nykyisiä ja tulevia äitejä (ja isejä), jotka ehkä osaavat seurata lapsiaan eri tavalla. Aikuisia, jotka ehkä nyt kokevat hirveää epäonnistumisen tunnetta, stressiä ja jopa ajoittaista ilottomuutta. Heitä, jotka ovat pelänneet kertoa tai hakea apua ja selkeyttä. Mä en näe mitään, en niin mitään hävettävää ADHD:ssa. En vaihtaisi tätä pois. En todellakaan. Mua ei kauhistuta se, että ajoittain tai vaikka päivittäin saatan joutua turvautumaan stimulanttiin. Puoli maailmaa juo kahvia, miten tää nyt ihan hirveesti eroaa? Mä en aio salailla tästä mitään tai piilotella tätä keltään. On surullista, että monet vanhemmat eivät ymmärrä tätä lapsissaan. Aikuisille ihmisille todetaan, että “tsemppaisit ja keskittyisit” ja ihmetellään ja paheksutaan. Ja kun lapsi saa diagnoosin, ei sitä uskota. Kerroin tästä taannoin ja sain epäilyjä heti osakseni. Miksi jengi uskoo kun lääkäri sanoo, että on tauti X, mutta ei usko kun psykiatri, psykiatrian erikoislääkäri sanoo ADHD? Ei, kaikki ne äidit ja isät, tädit ja sedät ja muut epäilijät. Se ei ole tahdonalaista, se ei ole laiskuutta, se ei ole huonoutta tai osaamattomuutta. Todennäköisesti moni ADHD pystyy joissakin asioissa sellaiseen, mihin muut eivät pysty. Ja toisissa asioissa eivät pysty siihen, mihin niin moni muu pystyy. Vähän niin kuin se O- voi antaa vertaan mulle, mutta mä en voi antaa hänelle.

Tulipa tilitys. No anyway. Oli avartava ajatusleikki itelleni. Huomasin itsekin ajattelevani tosi stigmoin monista häiriöistä ja sairauksista. Ja samalla en keksinyt yhtään syytä sille, miksi kihomadot olisi sen hävettävämpää kuin flunssa. Vaikka on kiva, että asiassa ja asioissa puhutaan positiivisesti, haastan kaikki ajattelemaan omaa semantiikkaa. Jos kehutaan vaikka addiktiosta tai häiriöstä kertovaa rohkeaksi tai todetaan “kiva, että et häpeä“, tulee heti sellainen mielleyhtymä, että asiassa olisi jotain hävettävää. Positiivisesta vastaanotosta huolimatta se lisää stigmaa asiassa. “No ethän sä vois sille mitään vaikka haluaisit” tyyppiset kommentit luo mielikuvan, että pitäisi haluta tehdä asialle jotain. Mä tiedän 100%, että jälkimmäisen yksi sanoja ei tarkoittanut mitään muuta kuin hyvää. Nimittäin sen sanoi mm. mieheni, jonka kanssa asiasta keskustelin. Puhuttiin asiasta yleisesti ja jossain välin hän totesi näin. Katsoin hölmistyneenä ja mietin, miksi en haluaisi olla ADHD?

It’s my superpower. Jos multa kysytään. Jälkeenpäin asioita ajatellen, se on mun heikkous ja mun voima. Iso voima. Mut jokainen iso voima on hyvä hallita, ymmärtää sitä ja osata käyttää sitä. Suunnata sitä. Ei se voima itsessään ole huono asia, sen voiman alle luhistuminen tietämättömänä ja itseään ymmärtämättä on. Samalla kun korostan tätä, ymmärrän, että ADHD on kirjo erilaisia tilanteita. Toisille se on rikkaus ja voimavara, kun sen tietää ja tuntee. Toisille se on oikeasti häiriö, hankaluus, elämänlaatua alentava asia. Joillekin se on molempia. Tässä asiassa tieto ei kuitenkaan lisää tuskaa, ellei me tehdä tiedosta tuskallista, hävettävää. Ja sama pätee monissa muissakin tilanteissa.

Join eilen kahvin 22.30. Nukahdin tunnin päästä helposti ja nukuin kuin tukki. Koska mä olen oppinut, mikä toimii mulla ja miten. Mä olen erilainen kuin tällä hetkellä oletettu enemmistö. Mä olen poikkeus pääsääntöön. Mut en mä kyllä haluais olla mitään muuta tai hävetä tätä.

Mielipidemaanantai – Vanhemmuuden tasa-arvosta

Seurasin mielenkiinnolla viikonloppuna kommentteja kollegani Natan Instagram-kuvan puolella. Äitiyspakkauksesta lähti liikkeelle tämä juttu ja se sivusi aika tätä vanhempien eriarvoista asemaa yhteiskunnassamme. En ole asiasta oikeastaan sinänsä eri mieltä, mutta halusin myös hieman jakaa mun ja mieheni kokemuksia asiasta. En siis nähnyt asiaan liittyviä IG-storyja, joten en ole ihan varma, mitä kaikkea niissä oli.

Ensinnäkin, itse äitiyspakkaus-sanaan liittyen pari sanaa. Mä en oo ottanut kummallakaan kerralla äitiyspakkausta. Jo ensimmäisellä kerralla totesin, että en tulisi käyttäneeksi puoliakaan niistä vaatteista ja monet tarvikkeetkin oli sellaisia, joiden tilalle olisin hankkinut erilaiset. En koe tarpeelliseksi ottaa vastaan laatikkoa, jonka itse koen osittain tarpeettomaksi, koska näen, että sillä on parempiakin käyttökohteita. En oo koskaan luukuttanut tätä asiaa mitenkään isosti, koska mä en halua luoda kuvitelmaa siitä, että laatikossa olisi jotain vikaa tai se ei kelpaa mulle. Mä oon saanut pojille töitteni puolesta tosi ihania vaatelahjoituksia ja tykkään itse valita lasteni vaatteet, joten en vaan löydä äitiyspakkauksesta niitä juuri mun makuun olevia juttuja. Mitään vikaa siinä ei ole, päinvastoin. Makuasioita kuosien ja värien suhteen, ja ei vaan osu mun makuuni. Musta on kuitenkin erittäin hienoa, että Suomessa on jokaiselle perheelle mahdollisuus tällaiseen kattavaan pakettiin tarvikkeita. Äitiyspakkaus nimenä vaan on mun mielestä äärettömän huono, nimittäin sen tilalle keksisin ties kuinka monta hyvää nimeä, jotka eivät olisi sukupuolittuneita nimenomaan äidin saamaksi eduksi. Vauvapakkaus, alkupakkaus… Vanhempainpakkaus. On siellä joo siteitä ja jotain muutakin kai äidille, mut niin siellä on myös kondomeja, joita teknisesti ottaen käyttää oletettavasti päätoimisesti mies. Eli haaaa, se on Perhepakkaus. Kela, feel free to use this. Käsittämätöntä, että yleisöäänestyksen ja brändiuudistuksen seurauksenakaan tämä nimi ei ole muuttunut vaan on edelleen jämähtänyt ihan jonnekin takavuosien stereotyyppiseen nimeen.

(Haluan muuten tähän väliin todeta, että tällä postauksella en muuten tosiaan ota lainkaan kantaa Natan kommentteihin tai puhu Natasta, kun puhun joistakin asenteista, joihin olen törmannyt 🙂  

Laajemmin tämä asia sai mut pohtimaan niitä sukupuoli-kommentteja vanhemmuudessa. Niin. Jokainen meistä varmasti tietää sen, kuinka äiti voi viettää lapsen kanssa 90 % ajasta ja sen kerran kun äiti on jossain ilman vauvaa ja joku kuulee, että isä on lapsen kanssa, joku valopää menee ja kommentoi “Onpas kiva kun sun mies vahtii lapsia”. Jep jep, ne on senkin lapsia. Ihan yhteisiä mukuloita. Ei se vahdi MUN lapsia vaan omiaan. Kumma, ettei kukaan koskaan kommentoi miehelle, että onpas kiva kun sun vaimos hoitaa teidän lapset. Ihan munkin läheisistä moni on kommentoinut, miten omistautuva ja ihana mieheni isänä ja usein siinä on sellaista vertaamisen tyyliä. Tai tuntuu siltä, että koetaan, että mieheni tekee jotakin ihmeellistä, vaikka mä teen ihan saman määrän lasten kanssa, ellen enemmän, mutta ei kukaan mulle tuu sanomaan, kuinka hienoa se ja tämä on. Todellisuudessa ehkä verrataan sellaiseen keskiverto-tilanteeseen, jossa mies harvemmin on vanhempainvapaalla, mutta kummalta se silti kuulostaa. Kuinka montaa äitiä kehutaan vuolaasti siitä, että hän on 6kk vanhempainvapaalla?

Tää stereotyyppinen ajattelu istuu tosi vahvasti monissa ihmisissä, mutta rehellisesti sanottuna oon itse kokenut vanhemmuuden tästä huolimatta tosi tasa-arvoisena. Esimerkiksi päiväkodistamme tulee aina viesti molemmille vanhemmille ja tarvittaessa molempia meitä tavoitellaan. Kerran olen saanut kesken päivän puhelun päikystä ja minua ennen oli tavoiteltu miestä, mutta ei oltu saatu kiinni ja soittivat minulle. Ensisijaisesti soittivat miehelle, koska hän oli vienyt lapsen aamulla päikkyyn. Oon kokenut neuvolakäynnit, lääkärikäynnit ja muut tosi tasa-arvoisesti järjesteyiksi. Tästä on monilla erilaisiakin kokemuksia, mutta meidän neuvolassa ollaan oltu mielestäni ihan samanlaisia isää kohtaan kuin äitiä kohtaan. Suhde neuvolahoitajaan on ehkä hieman erilainen minulla, sillä olen ollut äitiysneuvolassa ja sitä kautta nähnyt hoitajaa useammin. Äitiysneuvola lienee ihan perusteltua, sillä mieheltä ei paljoa mittailla kohdun mittaa ja kuunnella sykkeitä. Mutta muutoin meillä ainakin neuvolasta on otettu yhteyttä ihan yhtä lailla molempiin tai siihen, joka on ajan varannut. Vauvauintipaikkamme hoitaa yhteydenpidon aina mieheeni, sillä hän on sen varannut. On hämmentävää kuulla ihan kummallisia kokemuksia tässä asiassa ja on surullista, että niin värittyneesti edelleen suhtaudutaan monissa paikoissa.

On mielenkiintoista huomata, että edelleen niin moni kokee, että äitiä pidetään vauvan ensisijaisena hoitajana ja isä on mukana melkeinpä statistin ominaisuudessa. Se on vahvassa ristiriidassa omien kokemusten ja mieheni kokemusten kanssa. Kysyin itse asiassa mieheltäni, onko hän koskaan kokenut tällaista asettelua. Hän ei ole kuulemma koskaan kokenut näin. Halusin myös tuoda tämän puolen ilmi, koska itsellä on ainakin hyvin positiivisia kokemuksia tästä suhtautumisesta vanhempiin samanarvoisina. Toki mieheni on ollut molemmista lapsistamme vanhempainvapaalla pitkiä aikoja ja päässyt osallistumaan neuvolakäynteihin ja muihin. Eli ei se aina mene niin, eikä tuota värittynyttä ja ummehtunutta ajattelua tarvitse pelätä jos äitinä haaveilee töihin paluusta ajoissa tai isänä haluaa olla pitkään lasten kanssa kotona. Kyllä me ollaan saatu lähes poikkeuksetta positiivisia ajatuksia asiaan liittyen.

Mitä tulee siihen äitien asemaan ensisijaisina hoitajina, niin mä jotenkin vierastan sellaista raivoisaa tasa-arvoista pakottamista vanhempien kesken. Mun mielestä jokainen perhe tekee omalle perheelleen sopivimman ratkaisun ja siihen mun mielestä tällä hetkellä on hyvin eväät yhteiskunnassamme. Toki erilaisten valintojen tuominen julkisuuteen ja ääneen on tärkeää, että se isien jääminen kotiin saadaan helpommaksi ja tietyllä tapaa jopa yleiseksi, eikä miehillä olisi niin isoa kynnystä jäädä kotiin. Ja tietyllä tapaa mä en koe mitenkään vääräksi sitä, että monesti puhutaan asioista aika äitivetoisesti kun puhutaan vauvoista. Äidit ja isät ovat ihan yhtä kykeneviä hoitamaan lasta ja pitämään lapsen elossa ja hyvinvoivana. Äidit ja isät kiintyvät lapsiin ihan samoissa määrin ja uskon vakaasti omastakin kokemuksesta siihen, että isä on lapsille aivan yhtä tärkeä hoitaja kuin äiti. Samaan aikaan kuitenkin fakta on se, että äidit jäävät enemmän ja useammin lasten kanssa kotiin miesten ollessa töissä, jolloin usein lapsen ja äidin suhde kehittyy vahvemmin. Tätä sanelee usein biologiset tekijät kuten imetys tai työelämän tekijät kuten se, että perheen taloudellisen tilanteen vuoksi on parempi, että isä jatkaa töissä ja äiti jää kotiin. Koska yleisemmin asiat menevät näin, on yleisempää, että äiti on lapselle jollakin tavalla “tärkeämpi” alkuvaiheessa. Imetystä miehet eivät pysty järjestämään vauvalle, mutta yhteiskunnan asenteita ja käytännön tilanteita pitäisi ehdottomasti saada hieman erilaiseksi. Mä en nää sinänsä järkeä pakottaa perheitä tiettyihin ratkaisuihin vaan esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon luominen työpaikkoihin ja koulutusvaiheisiin jo itsessään loisi sellaisen tilanteen, että monissa perheissä olisi nykyistä parempi mahdollisuus sille, että isä jäisi kotiin lasten kanssa jossakin vaiheessa.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mä uskon myös tietynlaiseen biologiseen siteeseen äitien ja lasten välillä. 9 kk sydämet vierekkäin saman kropan sisällä on omiaan luomaan sellaisen suhteen, jonka lapsen isä ei vaan voi saada. Meidän lasten kokemuksilla mun on pakko sanoa, että mä aistin heidät ihan eri tavalla ja alusta asti olen kokenut, että mun suhde lapsiini on ollut hieman erilainen. Esimerkiksi kun en ole lasteni kanssa, mun on vaikea olla, kun taas mieheni pystyy helpommin sulkemaan isyytensä hetkeksi pois mielestä. Lapsi on 50 % ja 50 % vanhempiaan, ja tasa-arvoisessa rakastavassa perheessä molemmat vanhemmat ovat tasaisesti läsnä lapsen arjessa. Silti mä koen, että lasten kiintymys äitiin on alkuun erilaista ja muotoutuu pikkuhiljaa vauvan kasvaessa. Eikä siinä ole mun mielestä mitään väärää, eikä ole väärin puhua siitä. Raskaus, synnytys, imetys… Ne on kaikki äidin ja vauvan välisiä tapahtumia, joissa on fyysinen suhde äidillä ja vauvalla, eikä isä voi mitenkään päästä aloittamaan sitä yhteyden rakentamista samoista lähtökohdista, kun äiti on ottanut tunnepuolellakin varaslähdön. Osallistuva, läsnä oleva ja rakastava isä kyllä saa äidin kiinni pitkässä juoksussa, mutta äidin sisällä kasvanut vauva voi olla alkuun enemmän kiinni äidissä eikä tällaisen oletuksen tekeminen ole musta mitenkään väärin.

Mun mielestä tasapuolisuuden ja tasa-arvoisuuden luominen vanhemmuudessa palvelee kaikkia, koko perhettä. Vanhempia ja lapsia. Mutta mun mielestä tuntuu välillä kummalliselle, miten tässäkin asiassa samalla kun haetaan liberaalimpaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa, tuomitaan tietyllä tapaa konservatiivinen ajattelu asiassa ja lyödään painetta perheisiin toimia tietyllä tavalla. Mun mielestä vanhemmuudessa kaikki oletukset on turhia ja kaikki omien toimintatapojen pakkosyöttämiset muille perheille, on se isoin ongelma. Koska jokainen tilanne on uniikki. Jopa samassa perheessä. Esikoiseni kanssa mä kaipasin jotain tietoa vapaudesta, sitoutumiskammoinen minä pelkäsi esim. täysimetystä, koska koin itseni mahdottoman tärkeäksi vauvalle ja en kestänyt sitä painetta. Kun elämä muuttui täysin, se kaikkien positiivisten tunteiden lisäksi ahdisti. Olin sitoutunut ja rakastunut esikoiseeni ensi sekunneista, mutta samalla hieman ahdisti. Tämän kuopuksemme kohdalla mä olin aivan hirveässä vauvakuplassa, enkä olisi malttanut olla sekuntiakaan erossa. Ehkä tilanteessa oli vähemmän muutosta, kun olin jo äiti, tai sitten hormonitasapaino oli erilainen tai tähtien asento. Who knows. Esikoiseni kohdalla olisin varmaan ihan hyvin voinut mennä kodin ulkopuolisiin töihin tämän ollessa 6kk, mutta nyt kuopuksen ollessa 8kk musta tuntuu ihan hirveelle olla poissa se 8 tuntia hänen luotaan. Itse asiassa musta tuntuu hirveelle olla pois ihan vaikka se neljäkin tuntia.

Musta välillä tuntuu, että usein halutaan luoda tässäkin asiassa tietynlainen miesvastainen salaliittoteoria, jossa ikään kuin yhteiskunta, miehet tai muut naiset pakottavat äidit tiettyyn muottiin. Itse en koe asiaa niin. Mun mielestä Suomessa on oikeasti todella hyvä vapaus valita, ja niin vaan on, että tosi moni perhee valitsee sen mukaan, mitä tilastot näyttävät. Mun mielestä tuntuu välillä jopa pahalta, että “perinteistä” vauvavuoden perhemallia pidetään jotenkin vääränä, antifeministisenä tai ummehtuneena.

Mulle vanhemmuuden tasa-arvoa on se, että vanhemmat yhdessä kommunikoivat keskenään sen, mikä on perheelle ja kaikille sen jäsenille parasta. Se ei ole asia, joka kuuluu kellekään muulle kuin perheelle. Omia ideologioita perheen toimivuudesta ei ole mitään syytä työntää toisille, eikä tässä asiassa pitäisi olla mitään syytä tuomita erilaisia valintoja. Se, että jollain tavalla on tehty vuosia, ei tee siitä tavasta parempaa kuin jostain uudesta, modernista vanhemmuuden muodosta. Mutta ei se tee siitä välttämättä huonompaakaan.

Koitteko te vauvavuonna vanhemmuudessanne muiden puolelta epätasa-arvoa?

Mielipidemaanantai – “Finnish dream” ja oman tulevaisuuden turvaaminen

Kirjoittelin juuri Instagramin puolelle meidän terassihuonekaluista ja kävin miettimään sitä, kuinka paljon rakastan tätä meidän kotia. Tätä taloa. Taloa, jota en itse asiassa koskaan halunnut omistaa. Kun tavattiin mieheni kanssa, hän oli jo asunut omistuskämpässä ja omakotitalossa ja mä olin suhannut pitkin maailmaa vuokrakämpissä ja koin sen mulle ehdottoman sopivaksi. En itse asiassa halunnut omistaa asuntoa. Mun vanhemmat painosti mua ostamaan ensiasunnon kun asuin ulkomailla ja olishan se ollut fiksu sijoituskohde varmaankin. Mua se vaan ahdisti ihan hirveesti. Koin asunnon omistamisen hirveän sitovaksi ja ahdistavaksi ja sellaiseksi lopulliseksi. Sinänsä hölmöä. Mutta siltä se tuntui. Halusin elää sitä elämää, jossa olisin voinut pakata laukkuni milloin vaan, antaa irtisanomistiedon ja todeta, että heissulivei, eikä tarvii miettiä tuhansia euroja velkoja niskassa. Sain yllättävänkin paljon arvostelua osakseni mitä kummallisemmista lähteistä liittyen siihen, etten ollut koskaan omistanut kotia.

Mitä asuntomarkkinoille käy? Saanko tämän myytyä nopeasti hyvään hintaan tarvittaessa? Sellaisia kysymyksiä, joita en halunnut miettiä. Maksoin iloisesti vuokraa ja kartutin itseäni fiksumpien ja rohkeampien säästöjä. Se oli mulle varsin OK. Miehelläni taas oli aina halu omistaa omakotitalo ja asua omassa talossa. Joku päivä ihan oikeasti omassa, eikä pankin. Muistan, että seurustelumme alkuvaiheilla käytiin keskusteluja asiasta, koska mä en nähnyt itseäni pitkään aikaan talo-omistajana vaan mä viihdyin erittäin hyvin meidän pienessä Kampin vuokrakodissa.

Niin se vaan elämä muuttaa. Mun ensiasuto oli tämä meidän koti. Kuopioon muuttaessamme mä en halunnut ostaa kotia. Mä en ollut yhtään varma koko siitä Kuopio-hankkeesta ja halusin tutustua kaupunkiin paineetta. Ja siis onhan vuokrasuhteissa usein määräaikainen sopimus esim. 11 kuukaudeksi tai vuodeksi, mutta jotenkin siinä tietää paljon tulee takkiin, jos tulee. Tiedättekö mitä tarkoitan? En osaa selittää, mutta jotenkin vuokra tuntuu hyvälle, helpolle. Jos jotain hajoaa, ei tarvii ite miettiä ja korjata ja maksaa, vaan se on vuokranantajan vastuulla. Ei tarvii miettiä mitään kamalia mahdollisuuksia, joita saattaa tulla vaikka missä muodossa. On huoleton monella tapaa.

Kyllästyimme Kuopion ekaan kotiin pikkuhiljaa ja halusimme sitä muuttaa, mutta emme kuitenkaan halunneet, koska what’s the point? Laittaa rahaa johonkin, mikä ei ole omaa. Niinpä ostimme rivitaloasunnon toiseksi Kuopio-vuodeksemme. Kuulostaapa pahalta. Siinä vaiheessa emme toki tienneet, että kyseessä on lyhytaikainen ilo, vaan luulimme, että Kuopiossa viihdymme vielä muutaman vuoden ainakin. No, laitettiin se koti omannäköiseksi ja pian jouduttiin se myymään, sillä Pirkanmaa odotti. Ja kun sanon tuossa, että ostimme, niin mies osti. 100% osti ja omisti. Tiesimme, että seuraava kotimme tulisi olemaan kalliimpi, joten oli fiksumpaa säästää ensiasunnon ostajan etu varainsiirtoveron osalta seuraavaan taloon. Ja niinpä tämä meidän nykyinen kotimme on minun ensiasuntoni, josta mieheni omistaa osan. Ei ehkä perinteisin ensimmäinen koti 😀

Se, mistä oikeastaan halusin kirjoitella, on tämä Finnish dream. Tämä kodin omistamisen unelma, joka meihin valetaan jo aika nuorena. Moni kokee tärkeäksi ja haluttavaksi elämässä sen, että ostaa oman kodin. Sitä pidetään melkein omituisena, jos joku ei halua niin tehdä. Mä ymmärrän nykyään molempia ajatusmaailmoita. Musta on ihanaa, että meillä on tämä oma koti, jota on ihanaa laittaa, mutta kyllä mä ymmärrän edelleen sitä mun viiden vuoden takaista ajatusta sitovuudesta. Nyt kun on perhe ja lapsia, se sitovuus tulee jo sitä kautta. Pitää miettiä koko perheen etua, ei vaan omaansa, ja esim. nopea innostuminen ja ulkomaille muuttaminen ei ole ihan samanlaista kuin vaikka nuorena sinkkuna. Ehkä siksi mua ei ahdistanut ostaa kotia. Lapsi oli haaveena jo siinä vaiheessa kun ostimme kotimme Kuopiossa ja olinkin jo raskaana rempatessamme sitä. Kaikki muuttui raskauden ja lasten myötä, mutta silti muistan hyvin sen ajatuksen ja fiiliksen asuntolainan ja oman kodin sitovuudesta. Se vaan tuntui liian hankalalta ja sitovalta joskus ja ymmärrän hyvin, jos joku ei halua sitä vastuuta elämässään. Ei kaikkien tarvitse omistaa kämppää, ajaa farkkuvolvoa ja omistaa mökkiä. Oon alkanut lämpenee mökkiajatukselle, vaikka sellainen meille tuskin tulee, mutta farkkuvolvoa vastaan kapinoin maasturilla 😀 Wild. Pääsin kuitenkin sitoutumiskammostani ohi, eikä kauppakirjojen allekirjoittaminen tuntunutkaan kovin pahalle, kun tämän ostimme.

Yksi ajatus mulla kuitenkin on kaikille. Kun kirjoitan, että mieheni omisti meidän edellisen kodin, niin haluan ehdottomasti tehdä kaikille selväksi, että ilman mitään turvaa sellainen järjestely ei mielestäni ole hyvä. Jos puoliso omistaa kodin ja lyhentää lainaa ja toinen käyttää samassa suhteessa rahaa muihin yhteisiin kuluihin, on tilanne epäreilu. Mahdollisen eron sattuessa toinen jää nollan päälle ja toisella on maksetun kodin muodossa säästöjä. Ihan turha yhtään kenenkään tuossa tilanteessa sanoa, että tuntee kyllä oman puolison ja hän on reilu yms. Ei. Jos ei olla naimisissa tai omisteta yhdessä kotia, niin kodin omistajalla on aivan erilaiset oikeudet kuin toisella osapuolella. Älkää olko hölmöjä naiset, jooko? Sitä näkee liian paljon. Mä lainasin ihan asiakirjalla miehelleni rahaa asunnon pääomaan ja päivitimme velkakirjaa aina sitä mukaa kun remontoimme ja teimme hankintoja. Mies lyhensi kämppää, minä maksoin aika paljon kaikkea muuta.

Vaikka olisi kuinka rakastunut ja vaikka oma puoliso olisi kuinka ihana, äkillisten tilannemuutosten varalta oman elämänsä ja taloutensa varmistaminen ja turvaaminen on aina hyvä ja tärkeä asia. Minä olen aina rakastanut miestäni ja halunnut hänen kanssaan perheen ja nähnyt meillä pitkän yhteisen tulevaisuuden. Ja silti halusin luoda sellaiset puitteet, että tilanne ei koskaan pääsisi kärjistymään sellaiseksi, että jäisin tyhjän päälle. Jos miehelleni olisi sattunut jotain, omaisuuteni olisi ollut paperilla hänen ja hänen vanhempansa olisivat perineet hänet. Hänen vanhempansa ovat toki ihania, mutta ihmisten ihanuuden ja kiltteyden ja kaiken muun varaan ei tule laskea omaa elämää ja taloutta. Mun mielestä on hurjan tärkeää korostaa tätä tässä tilanteessa, koska en halua antaa tilanteesta väärää kuvaa. Jos miehelleni olisi käynyt jotain, olisin varmasti ollut ihan murtunut, eikä raha olisi ollut päällimmäisenä mielessä. Mutta olisi ollut vielä ikävämpää joutoa setvimään jotain, mitä ei tarvitse setviä, jos sen hoitaa heti kuntoon. Me molemmat miehen kanssa tiesimme, mikä on tilanne ja läheisemme tiesivät sen myös, mutta elämä on arvaamatonta ja erilaisten tilanteiden varalle varautuminen on vain fiksua. Vielä nykypäivänäkin ollaan edelleen liian usein tilanteessa, jossa mies omistaa kodin ja autonkin, ja nainen ei paperilla omista mitään. Ei näin.

Omistatte tai ette, muistakaa aina pitää puolenne talousasioissa ja varautukaa tulevaisuuteen. On mitä erilaisimpia tilanteita, joissa on vaikka sukulaisen omistamaa kotia tai sijoituskotia tai vaikka mitä. Ihmiset tienaavat eri suhteessa toisiinsa. Edelleen kuitenkin on tärkeää muistaa, että naiset tekevät ison työn, jota ei voi mitata rahassa. Edelleen lastenhoito ja lasten hankinnat ovat enemmän naisten harteilla ja naiset pitävät enemmän huolta kodista. Naisten hoitaessa käytännössä perheen koko elämää miehet ansaitsevat. Paperilla omaisuus jakaantuu epätasaisesti vaikka yhteisen elämän eteen panostus on ihan samalla tasolla. Kaikkien ei tarvitse omistaa ja kaikkien ei tarvitse välittää materiasta. Liian usein vaan edelleen naiset ovat liian kilttejä vaatiakseen omansa ja tasa-arvoisuuden ja tasapuolisuuden suhteessa. Hyvässä suhteessa hyvän tyypin kanssa sitä ei tarvitse edes vaatia, vaan se on itsestäänselvää myös toiselle puoliskolle.

Luottakaa, iloitkaa ja rakastakaa, mutta turvatkaa oma elämä myös erilaisten tilanteiden varalta. Vakuutuksin, sopimuksin ja kirjallisessa todistettavassa muodossa. Ja jos haluatte aina elää rennosti ja huolettomasti, niin muiden unelmissa epäonnistuminen ei ole epäonnistumista lainkaan. Kaikille on varmasti tässä maailmassa sopiva asumismuoto, säästämismuoto ja elämäntapa. Älkää antako kenenkään arvostella sitä. 

Mielipidemaanantai – Luksusmerkkien hinnankorotus

Chanel ja Louis Vuitton korottivat tässä hintoja aika huomattavalla tavalla ja se on herättänyt paljon ajatuksia. En ensin meinannut kirjoittaa asiasta mitään, koska aihe ei välttämättä kosketa hirveän monia mun seuraajia, mutta sitten joku erehtyi kysymään multa asiaa postauksessa, joten totesin, että aihe on perusteltu postausaihe 😀 Hyvä logiikka, eikö?

Chanel ja monet muut merkitkin nostavat hintojaan ihan järjestäen vuosittain. Yleensä Chanelin hinnannousu tapahtuu kerran vuodessa, joko joka vuosi tai joka toinen vuosi, syksyllä. Nyt hinnat ampaisivat reippaasti ylöspäin, pahimmillaan jopa neljänneksen verran. Ykskaks sama laukku, joka maksoi vielä tammikuussa vaikkapa 3000 €, olikin nyt jo 3500 €. Mitä ajatuksia se minussa sitten herätti? No ne ajatukset voisi kiteyttää melko lailla muotoon “jaha”. Ei herättänyt sen kummemmin mitään tunteita. Toisaalta harmittaa, että laukkujen hinta nousee, jos ajattelen niiden hankintaa, mutta toisaalta tällä hetkellä ei ole mitään erityisiä laukkuhaaveita, joten tavallaan hinnannousu lämmittää mieltä, sillä olemassa oleva kokoelmani muuttui ykskaks lähes viidenneksen arvokkaammaksi. Ja sitähän se on koko ajan tehnyt. Ostin aikanaan tuossa viitisen vuotta sitten Boy-laukkuni alle 2800 € hintaan (ostin sen punnissa kun sitä vielä sai Heathrown kentältä, jolloin se maksoi euroissa n. 2700 € sillä kurssilla). Saman laukun arvo uutena on tällä hetkellä 4700 €. Jos nyt möisin tuon viisi vuotta käyttämäni laukun, jäisin siitä käytettynäkin todennäköisesti ainakin tuhannen euron voitolle. Osa on ostanut Chanelinsa aikana, jolloin niitä myytiin alle 2000 € ja nykyisin suurin klassikko maksaa päälle 7000 €.

Tätä hinnannousua Chanel on perustellut vallitsevalla tilanteella ja laukkujen valmistuskustannusten nousulla. Sitä on varmasti tapahtunut, mutta eihän näissä laukuissa maksa pelkät materiaalit. Niissä maksavat materiaalien ja yrityksien kulujen (henkilöstö, liikkeet yms.) lisäksi erittäin paljon ne kuusi kirjainta. C.H.A.N.E.L. Brändi maksaa. Mun mielestä hinnannousussa on ollut huvittavinta seurata sen aiheuttamaa kritiikkiä yrityksiä kohtaan. Keskimääräisesti laukkujen hinnat ovat vuosittain nousseet n. 10 % ja nyt ne nousi keskimääräisesti n 15 %. Hirveä kritiikki saatiin asiasta ja samalla Chanel on teilattu siitä, että he hyväksikäyttävät ihmisten ahdinkoa kun globaalisti talous on huonoissa kantimissa. Ekskusemuaa, mutta mistä lähtien Chanel on ollut välttämättömyyshyödyke? Kyllä mä ymmärtäisin jupinan, jos äidinmaitokorvike ja jauhot ois nyt hinnoiteltu +30% tässä tilanteessa, mutta nyt puhutaan täysin turhasta ja epävälttämättömästä kulutushyödykkeestä, johon ei ole tarvetta kellään! Ja kyllä, näin sanoo ihminen, jolla on kymmenkunta Chanelia ja jolla on aina mielessä ostoslista kyseiselle yritykselle (burgundy mini hopeisin helyin kiitos!) ja joka viimeksi tänään fiilisteli tuota vaaleanharmaata laukkuani kun se oli liikenteessä mukana. Mä rrrrakastan Chanelia ja mun Chanelin laukkuja, mutta kyseessä ei missään nimessä ole elintärkeä kulutushyödyke.

Mun mielestä kun puhutaan juomavedestä, laaturuoasta ja vaikkapa lääkkeistä, voidaan jupista hinnoista minkä ehtii. Mutta kun puhutaan huulipunasta, käsilaukusta tai vaikka autosta, niin ei voi napista hinnoista. Kyllä mustaki Louboutinin huulikiilto olis ollu joskus kiva, mut kun se makso jonku 100 €, niin en silloin kokenu sitä järkeväks ostaa ja en ostanut. Ostin jonku toisen merkin.

Yritysten tavoite on voiton maksimoiminen. Lähtökohtaisesti. Toki on eri tapoja hoitaa yritystä, mutta lähtökohtaisesti yrityksen johto on vastuussa osakkeenomistajille ja osa sitä vastuuta on voiton kerryttäminen. Jos Chanelilla on nyt koettu, että tällainen hinnankorotus on brändille ja tuotteille sopiva, niin siinäpä sitten korottavat. En ymmärrä napinaa asiassa, koska kenenkään ei ole pakko hankkia Chanelia (toisin kuin vaikkapa sähköä), niin miksi se ketään hetkauttaa. Joo, siihen on voinut säästää pitkään ja se on ollut haavelistalla, mutta niin vaan asuntomarkkinatkin elävät paljon tässä tilanteessa ja siinäkin tapahtuu odottamattomia juttuja, vaikka joku säästäisikin jo viidettä vuotta kämppään. Life happens. Luksustuotteiden uudelleenhinnoittelu tämän koko maailmaa ravisuttavan pandemian aikana on musta ihan perusteltua. Varmasti Chanelin suurimmilla markkinoilla on tullut turpaan ihan reippaasti ulkonaliikkumiskieltojen ja muiden vuoksi, mutta liikkeet on pidettävät pystyssä maailman kalleimmilla paikoilla. Enkä nyt edes ala listaamaan tähän kaikkia niitä tapoja, joilla korona vaikuttaa myös Chaneliin, koska en sitä tiedä. Mutta vaikka lähdetään siitä oletuksesta liikkeelle, että hintojen nostolle ei olisi tarvetta, niin en mä nää mitään väärää siinä, että niitä nostaa. Se on osa yrityksen strategiaa.

Musta on kummallista lukea keskustelua siitä, että tuotantohinnat eivät ole voineet nousta niiiin paljoa? Newsflash, merkkituotteissa ei makseta 200 grammasta nahkaa ja 200 grammasta metallia, vaan jostain ihan muusta. Brändi hinnoittelee itsensä tilanteeseen sopivalla tavoin ja kuluttaja tekee ostovalinnan. Ja tästä päästään siihen naurettavimpaan osaan keskustelua. “En kyllä enää vie rahojani kyseiseen lafkaan”. Ok. Saan samantyyppistä kommenttia aina välillä. “En enää tule blogiin / tämä oli viimeinen kerta”. Ne kommentit menee suoraan roskiin, sillä mitä syytä niitä on julkaista, jos jättäjä ei tule lukemaan niihin vastausta? Kuluttajalla on vapaus valita ja jokainen valitsee mihin aikansa tai rahansa käyttää. Jos ei halua tämän jälkeen ostaa Chanelia, niin ei sitten osta. Mutta se, että kuvittelee tuollaisella olevan mitään vaikutusta, kertoo vain omasta yksinkertaisuudesta asioissa. Ensinnäkin, Chanelilla on jo iät ajat myyty ei-oota. Joidenkin mallien kohdalla tämä koskee myös Vuittonia. Esimerkiksi mä olisin ostanut jo aikapäiviä sitten riemulla Multi-Pochetten, mutta kun ei niitä saa mistään. Ja Chanelin kohdalla on monia monia värejä ja malleja, joita ostettaisiin tuhansia ja tuhansia enemmän kuin nyt, mutta kun ei ole, ei tule. Osa brändinhallintaa. Merkki on niin haluttu, että se voi nostaa hintaa radikaalisti, sillä se menee silti. Se, että jokunen mahdollinen potentiaalinen asiakas nyt kääntää kytkintä ja menee kilpailijalle, kiinnostaa Chanelia todennäköisesti erittäin vähän. Yrityksen strategiaa kun tuskin on se, että pyritään miellyttämään kaikkia ja pyritään saamaan asiakkaiksi kaikki. Ehei, sen strategia on jotain muuta.

Hinnannousulla ohjataan kuluttajia. Sillä muovataan haluttua kohderyhmää, sillä kirkastetaan brändiä, sillä luodaan kysyntää eri tuoteryhmille. Esimerkiksi viime aikoina todella haluttu Chanel Mini Square nousi tuon 25 %, kun taas Mini Rectangular vain 15 %. Laukuissa oli 400 € hintaero, joka nyt kapeni 150 euroon. Klassikoiden hinnat nousivat 15-25%, mutta Boyn hinta nousi vain 5%, mikä on tasoittanut hintaeroja. Saman kokoluokan Boy maksaa nyt vähemmän kuin saman kokoluokan klassikko. Tätä on tehty ennenkin. Hintoja on muutettu maailmanlaajuisesti eri määriä, millä on saatu muutettua kuluttajien toimintaa eri puolilla maailmaa.

Mä en aio tänä vuonna ostaa uusia laukkuja (ellei jostain ilmesty näköpiiriin jo mennyttä emerald greeniä tai sitä burgundya miniä), vaan aion käyttää tänä vuonna mieluummin saman summan kotimaan matkailuun ja kotimaisten yritysten tukemiseen. Se on omalla prioriteettilistalla tänä vuonna korkeammalla, eikä liity millään lailla tähän hinnannousuun. Oon ostanut jo tätä ennenkin useamman mun laukun Della Margasta, sillä se on musta aina parempi kuin viedä ne eurot kokonaan ulkomaille.

Summa summarum. Mun mielestä Chanel nostakoot hintojaan mihin tahansa summaan haluaa. Musta on vaan hienoa, jos tietyt kulutushyödykkeet ovat kalliita tai että jälleenmyyntiarvo on korkea. Hyvänä esimerkkinä toimikoot vaikka monet suomalaiset lastenvaatevalmistajat, kuten vaikkapa Metsola. Oon metsästänyt Metsolan kettuhaalaria meidän pienelle jo pari kuukautta. Muutama mennyt ohi FB-ryhmissä. Viimeksi hinnaksi taisi tulla 55 € ja ko. haalarin myyntihinta oli 59 €. Ennemmin näin kuin 10 € hintaiset vaatteet, joiden valmistusketju on todella iso kysymysmerkki. Jos omia periaatteita vastaan tämä taistelee, on varmasti paljon muita valmistajia, jotka valmistavat näitä ei-välttämättömiä kulutustuotteita. Hyvänä esimerkkinä voisin antaa käsilaukku-ihmisille suomalaisen, tamperelaisen, PIHKA-merkin, jonka kaunis Roihu-laukku on yksi suosikeistani, käytössä valtavan paljon ja erottuu edukseen jopa tässä kokoelmassa, joka mulla on, ja joka maksaa hieman päälle 300 €. Suomalainen käsityö, laatu ja ihana design. Mä en halua paasata tässä jotenkin teennäisesti, älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan mun Chaneleita, mutta niin rakastan myös mun Roihu-laukkua. Jokainen valitsee minne vie rahansa, ja jos suurten yritysten toiminta menee ihon alle, niin on paljon parempia ja tärkeitä käyttökohteita, minne omat eurot voi kiikuttaa.

Herättääkö tää teissä mielipiteitä vai kiinnostaako koko asia lainkaan? 

Mielipidemaanantai – Äitiyden “FOMO”

Olette varmaan kaikki kuulleet FOMO-käsitteen? Fear of missing out, FOMO, on ajatus, joka ihmisellä on ollut pitkään, mutta mitä some on ruokkinut viime vuodet aika vahvasti. Tästä on ollut paljon mielenkiintoisia artikkeleita ja kuten otsikosta voikin jo päätellä, se ei sinänsä liity tähän postaukseen mitenkään. Niin kuin mun postauksissa yleensä. Mut se on sellainen hyvin hutera ja vino aasinsilta siihen, mitä tämä postaus koskee. Nimittäin oon tässä äitiyteni aikana kehittänyt ihan erilaisen FOMO-tyyppisen ajatusmallin, josta mun on välillä tosi vaikea päästä pois.

Hyvin usein kotona oltuani pari vuorokautta putkeen ilman mitään muuta taukoa lapsista kuin heidän päikkärit, voisin oikeasti antaa pari sormea, jos vaan saisin mennä ja tehdä asioita yksin. Rakastan mun lapsia, ne on parasta maailmassa, mutta kaipaan jatkuvasti yksinoloa ja sen suomaa ylellistä mielenrauhaa, hiljaisuutta ja hetkeä kasata omat ajatukset ja tehdä jotain aikuismaista, mitä minä haluan tehdä, ilman, että pitää koko ajan katsoa, ettei toinen syö maasta löytynyttä kiveä tai huutaa “ÄLÄ KOSKE SIIHEN!” triljoonatta kertaa sen päivän aikana. Ja sit kun mä saan olla yksin, mua ahdistaa. Mä tunnen pienen möykyn mun sisällä, joka ikävöi lapsia ja joka jäytää mun olemista koko ajan muistuttamalla siitä, että I’m missing out on something. Something very very important. Nimittäin kun mä olen jossain ilman lapsia, musta tuntuu valehtelematta siltä, että osa minusta on muualla ja se jäljelle jäänyt osa ei tiedä miten päin olla ilman niitä lapsia. Tää pätee kauppareissuun ilman lapsia ihan yhtä lailla kuin siihen, että teen jotain omaa keskellä päivää. Jos vaikka maalaan, leivon tai puuhailen jotain mikä ei liity a) kotimme ylläpitoon, b) töihin tai c) muutoin yhteiseen hyvään, mulla on päällä syyllisyys ja ahdistus siitä, että laiminlyön mun velvoitteita ja mun kullannuppuja. On muuten todella rentouttavaa se sellainen. Niinpä mä rentoudun nykyään useimmiten jossain klo 21 ja 02 välillä, kun lapset on unilla, koti siivottu ja työt tehty. Mun maalailut osuu yleensä jonnekin keskiyön tienoille ja on suoraan pois mun omista yöunista, mikä ei palvele kyllä yhtään ketään.

Tää on ihan käsittämätöntä. Mun lapset ei mene rikki, jos ovat isänsä kanssa puoli päivää. Mä en mene siitä rikki. Meidän kiintymyssuhde ei kärsi siitä. En edes enää imetä, joten siihenkään se ei vaikuta. Lapseni saavat parasta mahdollista hoitoa vanhemmaltaan, joten kyse ei ole siitä, että mua ahdistaisi se, että lapsillani on jokin hätänä. Toki osa ahdistusta tulee varmasti siitä tiedosta, että jos tuo pieni myttyinen Myttymme saisi valita, hän haluaisi minut aina lähelleen ja varmasti ajoittain ikävöi. Mutta se on vain se pieni osa. Se suurempi osa tulee siitä, että mä en halua olla erossa heistä. Samalla kun haluan olla yksin. Eikö oo kiva ja simppeli yhtälö?

Tää ei sinänsä ole varsinainen FOMO. Toivon toki, etten missaa Mytyn ensimmäistä askelta/sanaa/mitäikinävirstanpylvästä, mutta en mä sinänsä pelkää, että menetän sen. Enemmän mä välillä saan itseni kiinni ajattelemasta sitä, että mitä jos mulle käy jotain, miks mä oon tekemässä jotain ihan turhaa, kun voisin olla lasteni kanssa? Ajatus on toki ihan sekopäinen, eikä onneksi vaivaa kovin usein, mutta välillä sellainenkin tulee mieleen. Enimmäkseen kyse on kuitenkins siitä, että mulla on koko ajan joku jäytävä tunne sisälläni siitä, että mun kuuluu olla jossain muualla. Parin tunnin poissaolo kotoa johtaa yleensä siihen, että mä juoksen kotiin hukuttamaan vauva sylittelyyn ja mulla on ikävä taaperoa päikkypäivän aikana, saati jos hän on joskus viikonlopun mummolassa. Mun äiti vinkui varmaan vuoden Dantea viikonloppuhoitoon ennen kuin myönnyin.

Mulla on vähän sellainen FOMO-on-any-the-time-with-my-kids -ahdistus melko usein. Ja samaan aikaan maailmassa on niin paljon mitä haluan tehdä, nähdä ja kokea! Siis olisinkin siellä äitikuplassa niin järkyttävän vahvasti, ettei mua ees kiinnostais mikään muu kuin mun lapset. Ehei. Mun lapset on ihanat, mutta kyllä mua kiinnostaa niiden lisäksi moni muu asia. Haluan oppia tekemään moussekakun mirror glazingilla. Haluan maalata ehkä joku kymmenen taulua viikossa, käydä urheilemassa yksikseni, saada tän meidän kodin joku kaunis päivä ihan oikeasti lattiasta kattoon siistiksi (oon ihan varma, että tää koti sotkee itse itsensä, I swear to you), haluan käydä miljoonassa ei-lapsiystävällisessä paikassa ja ennen kaikkea haluan olla yksin, rentoutua ajattelematta mitään ja tehdä ihan mitä mieleni halajaa. Ja se tuntuu olevan mulle aivan älyttömän hankalaa. Kun mä teen jotain noista asioista, mitä haluan, mussa on koko ajan sellainen pieni hermostuminen päällä. Ihan kuin olisi kiire jonnekin, ihan kuin joku odottaisi, joku kaipaisi. Ja mä hoputan itseäni kunnes pysähdyn ostoskärryn kanssa keskelle kauppaa ja tajuan, että ei, mulla ei oikeasti ole kiire. Ja tasan kahden minuutin päästä mulla on se sama odottava, pienesti ahdistava tunne mielen päällä.

Oon tullut siihen tulokseen, että tässä elämäntilanteessa mä haluan liikaa kaikkea ja en osaa karsia. Haluan tehdä ja mennä ja kokea, mutta haluan olla myös 24/7 lasteni kanssa. En ole jotenkin osannu pysähtyä ja todeta, että nyt on vaan tätä lapsiarkea ja tätä elämää. Mä ehdin leipomaan, maalaamaan ja tekemään kaikkea sitä muuta sitten kuin lapset eivät ole enää näin pieniä. Ehdin kattomaan kaikki ne leffat, jotka haluan nähdä. Ja voin nauttia siitä tekemisestä ilman sitä, että puolet kokemuksesta valuu vaan siihen, että mun aivot laukkaa ylikierroksilla. Yksi ainoita hetkiä kahden lapsen äitinä, jolloin olen ollut 100% keskittynyt ja läsnä jossain tekemisessä, joka on tapahtunut kodin ulkopuolella ennen klo 21.00, on ollut meidän pakohuone-treffit miehen kanssa. Kun sain jonkin selkeän mission ajateltavakseni, oli pakko keskittyä ja silloin sain suljettua kaiken muun mielestäni. Sen hanskaaminen arjessa ei vaan onnistu. Kun istun alas tekemään töitä, mua ahdistaa kodin epäsiisteys tai sitten mua ärsyttää se työskentely samalla kun kuulen hersyvää vauvannaurua olohuoneesta. Kun leikin lasten kanssa, muistan jonkun sähköpostin, joka odottaa vastausta tai sappisaipuoitavan vaatteen, joka pitäisi hoitaa.

Olin joskus tosi ylpeä mun kyvystä olla tosi läsnä hetkessä, keskittyä ja nauttia jokaisesta tilanteesta sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Nyt en enää muista miten se tehdään. Tuntuu, että oma keskittyminen on ihan reikäjuustoa, kun nää äitivaistot on kuin joku spider sense, koko ajan silmät selässä seurailen mitä lapset tekevät ja missä menevät. En enää osaa karistaa sitä monen asian samanaikaista ilmassa pitämistä ja siitä on tullut niin vahvasti arkea, että siitä pois pääseminen on hirveän hankalaa.

Nyt tämä kuulostaa jotenkin tosi ahdistavalta. Ei se itse asiassa ole. Päinvastoin, olen helkkarin onnekas, koska mulla on ihan liikaa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, ja tämä tunne syntyy lähinnä siitä, että kaikki tunnit vuorokaudessa ei riitä siihen, että saa kaiken haluamansa. En siis halua missään nimessä valittaa, enkä oikeastaan edes kaipaa varsinaisia neuvoja tilanteeseen, vaan halusin jakaa kanssanne tämän ajatuksen, jos tämä on jollekin tuttua. Vauvavuosi ja pikkulapsiarki saa käsittelemään paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia ja moni uusi asia, uuteen tottuminen, on jatkuva prosessi. En siis ahdistu tästä, vaan otan vastaan sellaisenaan ja opettelen hengittämään syvään ja ottamaan itselleni omaa aikaa sitä halutessani. Enkä syyllistä itseäni siitäkään jos koko sen ajan kaipaan perhettäni.

Tunnistaako joku itsensä ajatuksistani?