Mielipidemaanantai – Puoskarilaki

Mä törmäsin viime viikolla yhteen kirjoitukseen, mikä meinas oikeesti viedä järjen. Eräs luontaishoitola osasi kertoa, että kehoon kertyneiden myrkkyjen tähden on olemassa ADHDta, ADDta, dementiaa, Alzheimeria ja Asbergeria. (Her word, not mine, mä tiedän, miten se kirjoitetaan  ja siihen ei kuulu b-kirjainta :D). Tämä täti osasi satuilla kolmelta lapseltaan KEHITYShäiriön parantaneesta tutkijasta ja kertoi miten kaikki mahdolliset asiat, häiriöt, taudit ja erilaisuudet oli kaikki rokotteiden ja lääkkeiden syytä. Agressiivisuus ja syöpä iskettiin samaan listaan ja joukosta löytyi myös nämä kaikki. Hänen tarinointinsa mukaan hänen luonnonmukainen hoito voisi parantaa about mitä tahansa. En tiedä pöyristittikö mua enemmän se, että tämä sama täti kertoi tekevänsä lapsettomuushoitoja vai se, ettei hän edes osannut kirjoittaa Aspergeria oikein (virhe oli useammassa kohtaa, se ei ollut typo). No anyway. Kyseessä ei ollut Maria Nordin, joka on niittänyt kyseenalaista mainetta Suomessa jo vaikka kuinka paljon, vaan joku toinen. Osui silmään, kun ensilauseissa oli ADHD ja luin hämmentyneenä loppuun. Vähän samalla fiiliksellä kun olen seurannut Maria Nordinin lausuntoja aurinkolaseista ja aurinkovoiteista ja ties mistä kaikesta.

Puoskarilakihan on Suomessa ollut valmisteilla jo vuosikymmen takaperin ja nyt se on taas kansalaisaloite-vaiheessa, mutta kerännyt tässä kolmen kuukauden aikana yllättävän vähän nimiä, reilu 9000. Tää ihmetyttää mua. En siis oo itsekään allekirjoittanut tätä, koska oon kuvitellut asian olevan työstössä jo paljon pidemmällä. Toki kun kaikkea mahdollista valvotaan lähes holhoukseen asti, tämäkin on tarkkaan valvottua? Ai ei?! Bloggaajana mä joudun olemaan ihan hirveän tarkka kaupallisten yhteistöiden suhteen. Jos lapseni saa palapelin ja se näkyy kuvassa ja ihastelen, että onpas kiva, mä merkitsen sen saaduksi tuotteeksi tai kaupalliseksi yhteistyöksi, vaikka se palapeli olisi putkahtanut meille ilman mun tietoa, eikä mistään näkyvyydestä olisi sovittu mitään. Kaupallisten yhteistöiden merkitsemistä on puuhailtu ties minkä instanssin toimesta ja erilaisia sääntöjä on viritelty tässä vuosien aikana. Vieläkään mitään langettavaa ei tässä ole, vaan asiassa voi korkeintaan mainostaja saada varoituksen, jos vaikuttaja toimii väärin/epäasiallisesti. Varoituskaan ei paina kyllä yhtään mitään, on julkinen nuhtelu korkeintaan. Jos riisuu tän asian, niin mikä on piilomainonnan vaarallisin seuraus? Se, ettei kuluttaja osaa arvioida kaupallista sisältöä lukiessaan, mikä osa on kaupallista ja mikä ei. Ostaa palvelun tai tuotteen tietämättä hyötyykö vaikuttaja siitä mitään. Joku arvioi kehujen aitoutta sen mukaan, onko kaupallinen vai ei, sillä kaikki eivät tietenkään mainosta vain oikeasti hyvänä pitämäänsä, vaan rahan kiilto silmissään. Valitettavasti. Eli ehkä joku mainostaa vaan rahan vuoksi ja joku ostaa ja pettyy tuotteeseen. Käytännössä tämä on oikeastaan se vaarallisin skenaario kaupallisten yhteistöiden merkitsemisessä. Asia on ollut kuitenkin ihan hirveästi framella ja sitä on luukutettu ihan hirveästi. Melkein voisi kuvitella, että piilomainonta olisi hengenvaarallista. Se ei ole, mutta puoskarointi on.

Mä en ole mikään vaihtoehtoishoitojen vihaaja. Tavallaan mä ajattelen, että kullekin omansa. Jos joku uskoo kivienergiaan ja reikihoitoihin, ei ole multa pois. En ole mustavalkoinen tässä asiassa. Olen käynyt osteopaatilla, akupunktiossa ja vyöhyketerapeutilla. Herrajumala mä olin jopa synnyttämiseen erikoistuneella shamaanilla, joka oli yks mun elämäni hullunkurisimpia ja hauskimpia puolituntisia ja myös tosi avartava kokemus, mutta lähtökohtaisesti mä jaan asiat tutkittuun lääketieteeseen ja vaihtoehtohoitoihin, joista toisen näen tärkeänä ja toisen ehkä hyvää mieltä tuovana ja mahdollisesta auttavana tiettyihin asioihin. Placebo-vaikutus on vahva ja moni voi hyötyä jostain vaihtoehtohoidosta ihan tosi merkittävästi, enkä kyseenalaista sinänsä ketään, joka käyttää jotain täntyyppisiä luonnollisen parantamisen palvelua. Voi olla, että ADHD:n tyyppinen neuroepätyypillisyys voitaisiinkin “hoitaa” luonnollisin menetelmin erilaisin valmennuksin ja terapioin, lääkkeettömästi, ja sitähän tehdään ADHD:n hoidossa. Alzheimeriakin voidaan ymmärtääkseni jonkin verran jarruttaa ja ennalta ehkäistä, mutta nää on yksittäisiä asioita. Kun keskusteluun tuodaan kehitysvammat, syövät ja rokotukset, aletaan olla tosi vaarallisilla vesillä.

Kun uskottavan oloinen ystävällinen ja asiallinen ihminen mainostaa aurinkolasien haittoja, aurinkosuojien turhuutta ja sitä, että voi parantaa ties mitä kaikkea huonosta näöstä migreeneihin ajattelemalla oikein, mä näen punaista. Itse näen kaiken sen paskanjauhannan läpi, mutta kaikki eivät.

Palataan siihen piilomainontaan. Sillä halutaan suojata kuluttajaa, joka on vietävissä. Kuka suojelee tätä samaa kuluttajaa näiltä ihmisiltä, jotka lupaavat rahaa vastaan parantaa ties minkä kaiken? En näkisi näitä ihmisiä pahoina, jos he tekisivät tämän omastaa halusta auttaa, höperöydestä ja uskomuksestaan. Niin kuin mummot, jotka suosittelee ties mitä kuusenkerkkää korvatulehdukseen. Mutta kun näillä aloilla liikkuu isot rahat, ja ihmisten tuskalla, kivulla, huonolla voinnilla ja sairauksilla rahastetaan. Epätoivo on vahva tunne, ja sitä hyödyntää niin moni puoskari tässäkin maassa, että ei edes naurata. Mä oikeasti ymmärrän tän. Jos joku ois sanonut mulle 5kk sitten, että Mytyn rintaraivarit paranee sillä, että mä syön pelkkää anjovista viikon ja hytkytän tissejäni macarenan tahtiin, niin olisin varmaan kokeillut sitä yön epätoivoisina rintaraivari-hetkinä. Varsinkin jos mulle olis luvattu, että tämä varmasti hoitaa tilanteen. Mä onneksi kävin asiansa osaavalla kätilöllä, joka on perehtynyt imetysohjaukseen ja kun mitkään oikeasti hyväksi havaitut konstit ei auttaneet, hän neuvoi minua antamaan itselleni armoa ja ruokkimaan lapseni pullosta. Jos lapsellani olisi jokin vakava sairaus tai häiriö, ja mulle luvattaisiin hänen paranemistaan luonnonmukaisin menetelmin, niin mä varmaan kokeilisin epätoivoissani. En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle. Kun elämässä on ollut pieniä epätoivon hetkiä, olen kokeillut mulle annettuja keinoja. Oon kääntynyt vaihtoehtoishoitoihin ja taikauskoonkin.

Mun edesmennyt isoäiti pesi lapsena mun kasvoja samalla yhtä rimpsua mantraten. Ei hän kovin uskonnollinen ollut, mutta jotain siunausta sillä hän haki mun elämäni polulle. Kun esikoiseni itki 1-kuisena täysin epäselvästä syystä tulevaa hirvittävää kipuitkua, itkin hänen kanssaan. Kerran kannoin hänet lavuaarin eteen, pesin kasvot samaa rimpsua hokien. Minä, todellinen realisti ja skeptikko, käännyin hädän hetkellä korkeampien voimien puoleen. Naurattaa jälkeenpäin, mutta enpä kokenut voivani hävitä tilanteessa mitään. Onneksi joku fiksumpi osasi miettiä refluksia ja joku erittäin fiksu länsimaisen lääketieteen edustaja löysi aiheuttajan ja korjasi ongelman, kireästä kielijänteestä johtuvan refluksin, ja mun vauvan ei tarvinnut enää itkeä liekeissä olevaa ruokatorveaan. Joku uskovainen ehkä näkee tämän korkeampana johdatuksena, jossa korkeampien voimien käsi johdatti mut tämän lääketieteellisen ahaan äärelle, mutta no, uskokoot ken haluaa mihin haluaa.

Kunhan se uskominen ei ole henkeen ja terveyteen vaarallista.

Kun ratkaisuja haetaan oman mielen hoitamisella ja luontaishoidoilla, saattaa jäädä se elintärkeä lääketieteellinen hoito hakematta. Kun sulle tuodaan nenän eteen lupaus parantaa ja hoitaa samalla demonisoiden lääketiede, epätoivon hetkellä voi valita sen polun, jolla tilanne pahenee, eskaloituu ehkä jopa hengenvaaralliseksi. Kouluttamattomat (tai aivan eri alalle kouluttautuneet) asiantuntijat neuvovat väärin, ehkä jopa vaarallisesti, ja tilanne voi olla lopuksi karmaiseva. Tai tilanne voi oikeasti olla parantumaton, jolloin virheellinen toivo voi johdattaa pois oireiden asianmukaisesta hoidosta ja pahemmman tilanteen ennaltaehkäisystä. Tai sit se hyvä mieli ei jumalauta suojelekaan sitä lasta ihosyövältä ihan samalla tapaa kuin aurinkosuoja, mutta se tieto tulee ihan inasen liian myöhään. Ja kun ihminen joutuu mahdollisesti luopumaan läheisestään, on sairasta, että joku rahastaa tilannetta niin, että turhan mielenterveyttä syövän toivon lisäksi hän menettää myös rahansa.

Koska siitähän tässä on kyse. Ei nämä ole mitään kylähulluja noitia, jotka hyvyyttään keittelevät vähän sammakkolientä kaikkien tautien hoitoon. Nämä ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä, joiden kohdeyleisössä on epätoivoisia, toiveikkaita ja pelokkaita kuluttajia.

Miksi puhuin aiemmin kaupallisista yhteistöistä? Eivät ne sinällään tähän liity. Niitä vaan siis säädellään ihan hirveän tarkkaan. Sinänsä vaaratonta tai matalaa vaaraa aiheuttavaa toimintaa. Samaan aikaan kukaan ei estä mainostamasta ties mitä höttöä, jos sen vaan muotoilee tiettyjen vähäisten rajoitusten ympärille. Sen sijaan, että luvataan parannus, kerrotaan tapauksista, jossa näin on käyty antaen mielikuva, että näin usein tapahtuu. Kosmetiikkayritykset, lastentarvikeyritykset, ruokayritykset ja vähän kaikki tässä maailmassa on erittäin tarkkaan säädeltyjä. Ei saa puhua siitä ja tästä ja tuosta, pitää ilmaista se ja tämä ja tuo ja kaiken pitää olla tutkittua. Oletteko esim. koskaan törmänneet sanaan vieroitusvalmiste? Minähän en siis suinkaan syötä lapselleni korviketta, kuten sanon, vaan vieroitusvalmistetta. Tarkkaa on määrittelyn suhteen. Itse asiassa näinkin tarkkaa on äidinmaitokorvikkeeseen ja vieroitusvalmisteeseen liittyvät asiat. Voimariini muuttui oivariiniksi ja auta armias, jos joku käyttää feta-sanaa salaattijuustosta, mut se on täysin OK, että joku kertoo rokottamattomuuden ja luontaishoitojen parantavan Asbergerin. Ei ole todellista.

Terveydenhuollon ammattilaiset ovat tarkkaan valvottuja, humpuukia tarjoavat rahastajat eivät käytännössä lainkaan. Tää on musta käsittämätöntä. Musta on jotenkin erikoista, että monessa asiassa mainostaminen on hirveän tarkkaan säädeltyä sanoja ja muotoilua myöten, ja esimerkiksi kaupallisen yhteistyön merkinnän sijainti kuvan alla tai päällä voi olla jotenkin isokin juttu, mutta samaan aikaan joku voi tehdä tiliä kauppaamalla ihmisille tyhjiä ja terveydelle vaarallisia ajatuksia. Itse allekirjoitan tuon aloitteen asap ja toivon, että moni muukin. Ja toivon, ettei kukaan mene lankaan tällaisessa.

Jokainen päättää toki omasta terveydestä itse, mutta älkää tehkö sitä harhaluulossa siitä, että a) monilla näistä ihmisistä olisi mitään elämämkoulua parempaa osaamista tai b) “hyviä aikeita”, ellei sellaiseksi lasketa oman kukkaron lihottamista täysin tuulesta temmatuilla väitteillä. Kuunnelkaa tutkittua tietoa, tutustukaa itse tutkimuksiin tarkemmin tarvittaessa. Suomalainen lääketiede on ihan mielettömän hienolla tasolla, eikä syöpiä ja autoimmuunisairauksia parannella hyvillä ajatuksilla. Itse ainakin arvostan sitä, ja toivon todella, että propagandaa suoltavat puoskarit saadaan valvottua jatkossa paljon tehokkaammin.

Mielipidemaanantai – Julkinen tuomioistuin

On tässä ollut vahvasti viimeisen aikana ollut mielessä ajatus julkisesta tuomioistuimesta. Ei siitä oikeasta tuomioistuimesta, vaan nykypäivän tuomioistuimesta, jossa prosessi eroaa vahvasti siitä, mitä oikeudelta sopisi odottaa. Somen julkinen tuomiostuin. Yritysten nimienvaihdokset ja uudistetut kuvamateriaalit ovat olleet puheenaiheena ja niistä on kirjoitettu erilaisia pakinoita ja artikkeleita ja mielipiteitä suuntaan sun toiseen. BLM-liikkeen viimeaikaiset hienon työn seurauksena moni yritys on painostettuna tai oma-aloitteisesti tehnyt muutoksia. Samaan aikaan tässä viime päivinä Suomessa on voinut seurata mielenkiintoista viihdesäpinää kun sosiaalisessa mediassa on puitu Sofia Belorfin sekä Niko Ranta-ahon uusia ihmissuhteita ja kaikkea siihen liittyvää hässäkkää. Itse sain kysymyksen Cocopanda-postaukseeni liittyen, missä viitattiin yrityksen omistajan abortinvastaisuuteen. Näitä kaikkia hieman tässä seuranneena ja pohtineena oon miettinytkin paljon tätä nykypäivän julkista tuomioistuinta ja sen toimintaa.

Oikeudenkäynnissä, siinä oikeassa, molemmilla osapuolilla on yleensä puolellaan lain ammattilainen, joka toki voi hieman vääristää osapuolten valtatasapainoa, sillä rahalla saa ja hevosella pääsee. Tämä oletus tosin pohjaa siihen, että rahalla saa parhaan asianajajan tai että vähällä rahalla toimivat asianajajat ja lakimiehet ovat huonoja. Mut ei mennä siihen. Noin niinkuin pääsääntöisesti oikeuteen mennään melko lailla tasapuolisista lähtökohdista, jossa molemmin puolin asiaa hoitaa alaa tunteva ja lakipykäliä ymmärtävä. Suomessa supliikkiudella ei päästä kovin pitkälle, sillä emotionaalinen valamiehistöön vetoaminen ei kuulu oikeuskäytäntöömme. Hieman tylsää, mutta ehdottomasti asiapitoista. Kaikessa vapaissa länsimaissa käytävässä oikeudenkäynnissä pitäisi olla oletusarvona “syytön kunnes toisin todistetaan” ja syytetaakka on syyttäjällä. Vastaajalla ei ole taakkaa osoittaa syyttömyyttään. Toki sen tueksi saa esittää todisteita, mutta syytetaakka on sillä, joka osoittaa sormella. Joskus se täyttyy, toisinaan ei. Lähtökohtaisesti myös lehdistö noudattaa tätä olettamaa ja asioista on kirjoitettava syyttömyysolettama mielessä, ennen kuin tuomio on lainvoimainen. Toki tämä nuoralla tanssiminen toteutuukin usein, mutta uutisten määrä ja sävy voi olla hyvinkin pitkälti syyttömyyden mielikuvan vastaista. On myös tilanteita, joissa syytetty on jo myöntänyt omat tekonsa, mutta syyte ei ole päätynyt tuomioon eikä ole lainvoimainen, eli tuomion uupuessa ei voida puhua kuin syytetystä. Aika selkeä lähtökohta tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Jos hutkitaan.

Somessa taas… No somessa on aivan eri lait. Aivan viidakon lait, joissa kenenkään syyttömyys ei kiinnosta yhtään ketään. Tai ainakin siltä välillä tuntuu. On jotenkin ällistyttävää, miten pienestä voi asiat mennä aivan järkyttäväksi ajojahdiksi. Esimerkiksi ihminen voi saada abortinvastustajan leiman ja joutua aika älyttömän ajojahdin kohteeksi, vaikka hänen “abortinvastaiset” lausunnot ovat uskovaisen kaksosten isän lausunnot liittyen sikiömäärän elektiivisuuteen ja spesifimmin kritiikkiä näiden kriteerien löystämistä kohtaan. Ei tarvita kuin yksi tai kaksi some-vaikuttajaa, emotionaalisesti vahvat viestit someen boikotoinnista, some-mylly pyörähtää käyntiin ja boikotti on päällä. Öyh öyh kuuluu vaan, vaikka suurin osa ei tiedä mistä edes puhutaan. Ihmisen elinkeino ja elanto jää jalkoihin, kun tehdään oikeasti isoakin vahinkoa yritykselle taloudellisesti. Jotkut puolustautuvat, toiset eivät. Kummallakaan ei välttämättä ole väliä. Julkinen tuomioistuin tuomitsee ilman syyttömyysolettamia, edes emotionaalisella tasolla kukaan ei halua uskoa kenestäkään hyvää ja kun luodaan jokin olettama, siitä pidetään kiinni. Esimerkiksi jos valmiiksi ajatellaan, että miehet haluavat määräillä naisten itsemääräämisoikeuksia ja oikeutta yksilön vapauteen, ollaan valmiita käymään lekalla päähän jos joku väittää, että rikas menestyvä yrittäjämies on aborttivastainen. Moni ei edes pysähdy seuraamaan yhtä otsikkoa pidemmälle, vaan lukee yhden sanan ja tuomarin nuija käy. Motiivit vaikka somessa tällaiselle ulostulolle voi olla mitä tahansa henkilökohtaisista tunteista kumpuavaa, mitä yleisö ei tiedä.

Aloituspuheenvuoroja ei ehditä edes pitämään molempien puolelta vaan yhden asianomaisen esittäessä väitteensä, on oikeudenkäynti käytännössä taputeltu. Vasta-argumentteja ei jää kuuntelemaan se äänekkäin kivitysrintamaan juokseva joukko, eli mitäpä niillä on väliä. Leima on jo leimattu, syyllisyys esitetty ja sitten mennään. Syytetyllä voi olla tilanne, jossa ei voi kuin hävitä. Oman kannan esiin tuominen tuo pahimmillaan lisää näkyvyyttä tilanteelle, joka jakaa mielipiteitä. Oikeusteitse haettavat sanktiot tuntuvat jollekin osalle yleisöä pikkumaiselle itseään heikomman ja köyhemmän kiusaamiselle. Syytökset on esitetty, ne ovat saaneet megafonin somessa ja sitten ei auta kuin toivoa, että se tulva laantuu. Ikuinen merkki some-rekisteriin.

Oikeusjärjestelmämme tuntee lähtökohtaisesti myös muutoshaku-mahdollisuuden. Jos tuomioistuin on tehnyt virheen, tuomari on ollut esteellinen tai on tullut uusia todisteita, muutosta tuomioon voi hakea ylemmästä oikeusasteesta. Some-tuomioistuimella ei ole tällaista ihmisoikeuksien mukaista oikeutta tarjota. Tästä esimerkkinä toimikoot case Johnny Depp ja Amber Heard. Kun asia on jo kerran käsitelty (“vaimonhakkaaaja-psykopaatti”), on todennäköisesti seuraava mielenkiinnon kohde jo silmissä, eikä tilannetta pysäytä uudelleentodistelu, joka on vastoin omaa odotusta, skandaalinhalu kun on usein sellaista, että halutaan kuulla ja nähdä vaan oman teorian mukaiset tiedot. Välillä ihmettelen motiivia. Siinä missä syyttäjä ajaa lain toteutumista ja sanktioita sen rikkomisesta yhteiskunnan sääntöjen ylläpitämiseksi, mikä on some-tuomioistuimen motiivi? Välillä tuntuu, että on vaan halu repiä alas jotain. Jotain, mikä on vastoin omaa moraalia, oikeuskäsitystä tai “hyvää tapaa”, mutta näitä ei ole kirjattu mihinkään kansiin. Mielipiteenvapautta ja ihmisoikeuksia luukutetaan perusteluna sille, miksi toisen ihmisen voi tuomita. Tuomita hänet hänen ihmisoikeudestaan, hänen mielipiteestään.

Pohdiskelin viime viikon aikana myös yrityksen ja yksilön vastuita. Usein yrityksen johtohenkilöiden teoista saa kärsiä koko yritys. Vaikka yrityksen muut henkilöt eivät ole tietoisia yhden henkilön valinnoista. Otetaanpa käytännön esimerkki. Jos yrityksen Y johtavassa asemassa oleva henkilö X saisi syytteen seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla, somessa voitaisiin hyvinkin nähdä kampanja, jossa koko yritys Y henkilöitetään tähän henkilöön ja boikotti aloitetaan jo ennen kuin asia on edes oikeudessa. Boikotti aloitetaan ja suositellaan muillekin boikotointia, ennen kuin on tuomiota ja vaikka oikeudenkäynti päättyy syytteiden raukeamiseen, boikotti jatkuu. Voi olla, että Y ei voisi irtisanoa X:ää pelkän syytteen perusteella. Ja miksi edes pitäisi, syyttömyysolettama huomioon ottaen? Entä jos oikeus näkisi X:n syypääksi? Olisiko paikallaan tuomita koko yritys? Jos tuomion jälkeen Y irtisanoisi X:n ja tekisi toimia yrityksen työntekijöiden rauhan ja itsemääräämisoikeuden varmistamiseksi jatkossa, ansaitsisiko Y tulla boikotoiduksi yhden ihmisen teoista? Tai mielipiteistä, jos sellaisia joku esittäisi ominaan työajan ulkopuolella henkilökohtaisessa elämässä? Minkä verran mielipiteitä saa olla yksityishenkilöllä ja minkä verran niistä saa oikeutetusti kantaa vastuuta yritys?

Usein nämä some-tuomioistuimen mukaiset “lait”ovat yhteisen hyvän eteen. Ilmasto, naisten oikeudet jne. Yksioikoisesti ajateltuna ne tuntuvat kiistattoman tärkeältä ja lähes yhtä itsestäänselvältä kuin murhan sanktioiminen. Usein kuitenkin näissä mielipide-eroissa, jotka lain kaltaisesti esitetään, on kuitenkin toinen puoli. Taloudellinen tai moraalinen tai uskonnollinen tai mitä vaan. Sitä ei oteta huomioon, koska tässä some-tuomioistuimessa on vain hyvät ja pahat. Ilmasto hyvä, talous (ja mukanaan tuomat työpaikat) paha. Oma mielipide ratkaisee. Oikea työ (tutkinnon vaativa työ kuten lääkäri tai opettaja) hyvä, “ei edes oikea työ” (kuten vaikka some) paha. Some-tuomioistuimessa ei ole yhtä lakikirjaa, josta hakea vastausta, vaan jokaisella on oma lakikirja, joka myös elää jatkuvasti.

Tätä pinnalla olevaa Belorf – Therman – Ranta-aho – Aitolehti – Daler -keissiä olen seurannut turhautuneena ja varsinkin tänään aika huuli pyöreenä. Niin groteskia kuin mitä voisi kuvitella olevan juuri tapahtumassa ennen kuin maailma syöksyy full on Black Mirror -dystopiaan.

(Jos ette ole seuranneet, antakaas tiivistän sen pohjalta, mitä itse olen asian suhteen ymmärtänyt: 
– On Suomen historian suurimmista huumesyytöksistä syytettynä oleva rikoksensa myöntänyt Niko Ranta-aho, joka eli avoliitossa Sofia Belorfin kanssa joutuessaan vankilaan. Odottaa tuomiota vapaalla oikeudenkäynnin ollessa kesken. Tapailee Katrie Daleria.
– On rahanpesusta ja huumausainerikoksesta syytetty Sofia Belorf, jonka syytteen keskiössä on se, tiesikö hän lahjakellon olleen rikollisella rahalla ostettu vai ei ja pienimuotoinen huumausainerikos (en edes muista enää tarkkaan mikä). Avoliitossa Stefan Thermanin kanssa.
– On Stefan, joka on ollut Nikon hyvä ystävä, vuosia avoliitossa Martina Aitolehden kanssa ja nyttemmin avoliitossa Sofia Belorfin kanssa, aloitettuaan tämän uuden suhteen Nikon ollessa tutkintavankeudessa
– On Martina Aitolehti, joka eli vuosia avoliitossa Stefanin kanssa, on saanut aiemmin pahoinpitelytuomion Sofia Belorfin pahoinpitelystä ja joka on kertonut julkisuuteen eronneensa itse Stefanista ja ymmärtääkseni myös alunperin alkanut seurustelemaan Stefanin kanssa heidän molempien ollessa toisessa parisuhteessa. 
– On Katrie Daler, joka on esitellyt orastavaa parisuhdetta Niko Ranta-ahoon tämän päästyä odottamaan oikeudenkäynnin lopputulosta vapaalle.)

Nämä kaikki henkilöt jakavat erinäisiä palasia elämästään julkisuuteen somessa ja haastatteluin erinäisiin medioihin. Jos olen täysin rehellinen, en tiedä mitä ajatella koko sopasta ja kenestäkään heistä. En tunne ketään heistä, en tiedä tapahtumasarjasta tai tapahtumien järjestyksestä mitään muuta kuin, että harmi kun Keeping Up With -nimi on jo käytössä, sillä tästähän saisi oivan ohjelman tuon nimen alle. On nimittäin aikamoinen vyyhti. Jokainen heistä enemmän tai vähemmän paukuttaa omaa agendaansa someen ja se heille sallittakoot. Viihdyttävintä ja huolestuttavinta tässä koko kuviossa on suuren yleisön käyttäytyminen.

Ensinnäkin iso osa yleisöstä on ottanut omaksi oikeudekseen toimia näiden vastaajien lakimiehinä. Puhua heidän puolestaan, vaikka oikeutta siihen tuskin on. Iso osa yleisöstä on myös päättänyt toimia tässä lakikirjan kirjoittajana ja luonut oman hierarkian asioille. Onko Sofia Belorf gold digger? Onko Martina Aitolehti? Onko sillä väliä ja tarvitaanko me tuollaisia termejä nykypäivänä? Onko rikas mies ehdottomasti sellainen, että häntä ei voi rakastaa muuta kuin rahasta? Onko tietyn elämäntyylin ja turvallisuuden saaminen jotenkin vähemmän oikea syy kuin mikä tahansa muukaan olla toisen ihmisen kanssa? Missä nämä rikokset on tarkelleen ottaen määritelty? Tilanteessa naisvoittoinen some-yleisö heittelee tuomioita joka suuntaan jonkin some-tuomioistuimella tiedossa olevan käsikirjan mukaan luokitellen rikokset niiden vakavuusasteen mukaan. Samaan aikaan kun luukutetaan naisten oikeuksia, naisten välistä tasa-arvoa, naisten vapautta jne., tässäkin some-oikeudenkäynnissä tuomitaan lähtökohtaisesti nimenomaan naiset. Sofia on sitä ja tätä. Martina on sitä ja tätä. Katrie on sitä ja tätä. Kenenkään oikeita tunteita, tarkoitusperiä tai ajatuksia ei tunneta, motiivi ei siis ole tiedossa, sitä voi kaikki vaan veikkailla. Yksikäään teko ei itse asiassa ole edes tuomittava, paitsi tietenkin julkisessa some-tuomioistuimessa. Samaan aikaan kun käydään läpi kuinka kamalia ja hirveitä ovat tämän joukon henkilöiden tämä tai tuo teko, heitetään lokaa heistä kunnianloukkaus-merkistöt täyttäen. Ajaessa julkisessa some-tuomioistuimessa syytettä oman moraalin mukaisista asioista syyllistytään jatkuvasti oikeiden yhteiskuntamme lakien rikkomiseen.

Ketään ei tunnu enää kiinnostavan mitä on oikeasti tapahtunut. Kunhan saadaan rangaistus sille tuomittavimmalle asialle. Joka on…? Niin, jännästi se harvoin tässä tuomioistuimessa tuntuu olevan törkeä huumausainerikos. En ole ihan varma, mikä on tällä hetkellä suuren yleisön mukaan tuomittavinta. Gold diggeriys? Varatun miehen viettely? Vanhat pahoinpitelytuomiot? Ralli pyörii, sirkus jatkuu. Jokainen some-julkaisu analysoidaan omin motiivein ja omin todistein. Eikä hiljaisuuskaan riitä, vaikka kyllä heti noustaan puolustuslinjalle “mitäs jakavat julkisuuteen?!”. Some-hiljaisuus analysoidaan nimittäin myös. Kun asia ei varsinaisesti kiinnosta pätkääkään, popparit sylissä on mielenkiintoista seurata tätä sosiaalista koetta nimeltä “inhimillisyys ja ennakkoluulottomuus somessa”. Kunnes tajuaa, että nämä kaikki ovat oikeita ihmisiä. Oikeita ihmisiä, joilla on tunteita, joilla on lapsia, joilla on oma henkinen kestokykynsä. Eivät käsikirjoitettuja hahmoja huonossa saippuaoopperassa. Nämä oikeat ihmiset elävät elämäänsä osittain somessa, tarjoten kurkistuksen arkeensa. He jakavat sen mitä haluavat. Joku toinen heidän kuviossa jakaa jotain muuta heihin liittyen. Kukaan katsojista ei saa täyttä kuvaa.

Some kuitenkin mahdollistaa sen, että samalla kun nämä henkilöt tuntuvat kaukaisilta hahmoilta, some voi vaikuttaa. Emme istu kotona sohvillamme telkkareiden äärellä ja mietitä kumpi voittaa Stephanie vai Sally, vaan kaikki voivat ottaa kantaa, asettua “oikeaan” tiimiin. Ei riitä oman sankarin puolustaminen, täytyy myös tuomita se oma antisankari. Hänet pitää tuomita. Kostaa hänen “väärästä” ajatusmallista ja käytöksestä. Julkinen tuomioistuin jakaa tuomioita omien ennakkoluulojen, moraalien ja valikoitujen todisteiden pohjalta ja tarina kirjoittaa itse itseään. Jos omassa päässä avovaimon on oltava tietoinen miehensä rikollisesta toiminnasta, ei riitä, että tätä vastaan todistaa myös se ex-mies, jolla on kaikki syy olla katkera erosta johtuen. Kyllä olisi pitänyt tietää. Jos omassa päässä “lompakkoloisiminen” on tuomittavaa, on myös mahdotonta, että joku kaunis nuori nainen rakastuu rikkaaseen mieheen muustakin syystä kuin taloudellisesta. Kyllä se rahasta vaan. Jos omassa päässä ihminen ei voi muttua, saa nykyhetkeä arvioida vanhojen tuomioiden pohjalta.

Pidän tätä kaikkea jollakin tapaa sairaana. Ei riitä seurata tilannetta vierestä ja pyöritellä päätään omien katsantokantojen vastaiselle toiminnalle. On osallistuttava, on oltava lakimies, tuomari ja valamiehistö. Samaan aikaan kun syytökset lentävät ja käytetään omaan agendaan sopivia todisteita, unohtuu oikeasti tärkeät asiat taka-alalle. Tästäkin Eisalatuista Elämistä saatais oikeasti olennaisia asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oikeassa oikeusjärjestelmässä rikosrekisterimerkinnät pysyvät tai poistuvat, riippuen tilanteesta. Some-tuomioistuimen tuomiot vaikuttavat vuosia. Pitkän kunniakkaan uran tehnyt näyttelijä voi saada ikiajoiksi naistenhakkaajan leiman, todisteiden valossa ilmeisesti melko syyttä. Yritys voi kokea vakavan kolhun tai jopa konkurssin yksittäisen ihmisen teon tai ajatuksen vuoksi. Ihminen voi saada ikuisen leiman, vaikka se olisi perusteeton tai vähintään jyrkästi liioiteltu.

Syyllisyys ei synny sen seurauksena, että toimii lainvastaisesti. Syyllisyys syntyy sen seurauksena, että toimii vastoin “minun” moraalia. Jos nuori äiti tapailee huumesyytteissä olevaa. Jos nuori nainen kelpuuttaa miehekseen vain rikkaan miehen. Jos nuori nainen purkaa tunteitaan katkeran eron jälkeen kovin sanoin. Teko itsessään ei ole yksiselitteisesti väärin, vaan se määräytyy tekijän mukaan. Mikä on sallittua äidille, ei ole sallittua isälle. Mikä on sallittua jätetylle, ei ole sallittua jättäjälle.

Huolestuttavinta näissä kaikissa ilmiöissä on niiden toistuvuus, niiden raakuus ja niiden täysi valvomattomuus. Ei näiden “golddiggeröintien”ja “katkerien tilitysten” ja “huumeparonien deittailujen”. Vaan näiden some-oikeudenkäyntien. Kun niitä oikeita tuomioistuimia valvotaan. Niitä ohjaa tietyt raamit, ylilyöntejä ei sallita ja mahdolliset virheet korjataan. Some-tuomioistuimia ei valvo kukaan. Vastuuseen ei joudu. Ja näiden oikeudenkäyntien keskellä on kuitenkin lapsia ja oikeita ihmisiä. Viime vuodet ovat jo näyttäneet esimerkkiä siitä, miten some-ajojahti voi päättyä moneen erilaiseen tilanteeseen, mukaan lukien itsemurhaan. Meidän oikeusjärjestelmämme ei tunne kuolemanrangaistusta ja tuomiotkin kärsitään mahdollisimman inhimillisissä oloissa. Some ei tunne inhimillisyyttä ja jollekin tällainen somessa käyty julkinen oikeudenkäynti voi olla liikaa.

Mulla on tänään pyörinyt Black Mirrorin yks jakso mielessä. Se ihkaensimmäinen, The National Anthem. Black Mirrorin jaksot ovat toki moniulotteisia ja moniselitteisiä, joten oma johtopäätökseni jaksosta ei välttämättä ole sen perimmäinen tarkoitus ja siitä kun jakson katsoin, on jo hetki. Jaksossa rakastettu Brittien prinsessa kidnapataan vaatimuksena, että pääministerin on oltava sukupuoliyhteydessä sikaan, jotta prinsessa vapautetaan. Ensin kaikki vastustavat ajatusta, ja terroristien kanssa ei neuvotella -mantraa viljellään. Kun kidnappaajaa ei löydy, prinsessa kuvataan ahdingossa ja lähetetään yksi sormi, enemmistö kansasta vaatii pääministeriä toimeen. Media ei tiedä miten uutisoida aiheesta vai uutisoidako lainkaan. Some pakottaa myös median viestimään asiasta, sillä some räjähtää asiasta. Yksiselitteisesti ollaan valmiita uhraamaan yksi oikeus ja vapaus (pääministerin) toisen (prinsessa) eteen. Julkisen painostuksen alaisena pääministeri päätyy toimimaan kidnappaajien vastenmielisen ja laittoman vaatimuksen mukaisesti. Prinsessa on keskustan autioilla kaduilla vapautettuna jo puoli tuntia ennen “tapahtuman” alkua, mutta kansa istuu telkkareiden ääressä katsomassa jotakin kamalaa, jotakin täysin hajottavaa, mikä on myös itse asiassa täysin turhaa. Kukaan ei taida enää edes muistaa olla huolissaan prinsessasta, kun kansakunta katsoo toista tuntia ruudulta jotain, minkä vielä eilen tuomitsi.

Yleensä Black Mirrorin jaksot tuntuvat tulevaisuuden dystopialta, joka on vielä hieman liian kaukainen. Mutta kuinka kaukana tuosta itse asiassa ollaan nykypäivänä? Ihmisten tekoja ruoditaan somessa, mikä tekee niistä kiinnostavat myös medialle. Luodaan tilanne, missä on vaikea yhdenkään tuntevan ihmisen olla hiljaa, varsinkin kun se hiljaisuus tulkitaan jollakin tapaa joka tapauksessa, ja todennäköisesti kovaäänisimmät tulkitsee sen väärin. Kun jokin esitetään kovaäänisesti oikeaksi toimintatavaksi ja ainoaksi oikeaksi ajatukseksi, ei vastalauseelle ole sijaa. Ei anneta puolustuspuheenvuoroa syyttömyysolettama mielessä. Ei anneta muutoksenhakumahdollisuutta tai länsimaisuuden yhtä kulmakivistä, fair trialia. Meillä jokaisella on omat arvot, omat mielipiteet. Olisi hienoa, jos keskityttäisiin puhumaan niistä ilmiöiden, ei ihmisten, kautta. Ei ehkä olla vielä ihan tuossa sika-jakson tilanteessa, mutta aika lähellä. Nimittäin jo nyt äänekkään joukon moraali voi kääntää asioita päälaelleen. Se on aikamme rikkaus, mutta samalla mun mielestä aikamme suurin riski.

Ei muiluteta ihmistä, muilutetaan ilmiö, jooko? Sen sijaan, että lynkataan esimerkiksi Sofia Belorf,lynkataan, tai mieluummin, keskustellaan ilmiöstä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, miksi sitä, että rikas mies valitsee kauniin naisen ei paheksuta yhtä paljon kuin sitä, että nuori nainen valitsee rikkaan miehen. Olisi mielenkiintoista nähdä syytösten sijaan keskustelua siitä, saako yrityksen omistajalla olla mielipiteitä esimerkiksi aborttiin liittyen, jos nämä mielipiteet eivät vaikuta työpaikalla yrityksessä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, millaisia oikeuksia lapsella on vanhempien erotilanteessa esimerkiksi uusien puolisoiden suhteen, sen sijaan, että keskitytään heristelemään syyttävää sormea vuoron perään eri vanhempia kohtaan.

Tämä yllämainittu suhdekiemura-kuvio on tämän viikon viihde-some-oikeudenkäynti. Ensi viikolla on taas joku muu. Ja sitä seuraavalla. Prosessi ei kestä kauaa kun asialistalla on jo seuraava oikeudenkäynti. Päivästä ja viikosta toiseen seuraaville nämä julkiset oikeudenkäynnit puuroutuvat, menettävät kulmia ja oikeastaan jopa shokkiarvoaan kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä. Vähän kuin tuomarille, joka käy läpi 20 asiaa päivässä. Mitä yksi pahoinpitely siellä ja yksi petos täällä. Another day at the office. Mutta ihmisille, syytetyille, jokainen oikeudenkäynti on raskas ja kuluttava.

Pelottavinta tässä julkisessa some-tuomioistuimessa on täysi vastuuttomuus. “No hei, mä olin vaan yksi sadoista” -tyyppinen ideologia vapauttaa jokaisen omasta loanheitosta. Mutta mitä jos kaikki se loka olisi kiviä? Ja joku kuolisi siihen kivitykseen, eikä voitaisi olla varmoja kuka heitti sen tappavan kiven? Ottaisitko silti riskin ja heittäisit? Yksi kivi ei tapa, mutta sata voi tappaa. Henkinen väkivalta ei ole yhtä näkyvää, mutta se on vähintään yhtä tuhoisaa.

Mielipidemaanantai – “Miksi pitäisi hävetä?”

Oon saanut paljon kommentteja ADHD-postaukseeni ja myös paljon yksityisviestejä. Paljon positiivisia viestejä ja on ollut ilo huomata, että postauksesta on herännyt monille kiinnostus selvittää hieman omaakin tilannetta tai sysäys saada asiaan selvyyttä, jos se on ollut pitkään listalla. ADHD:lle kun on ominaista viivytellä asioita, vaikka ne liittyisi omaan terveyteen. I sure know, mulla kesti vuosia korjata mun hampaan lohkeama, vaikka se oli helppo, nopea ja kivuton asia. Hammas oli lohjenneen näköinen iät ajat ja ajoittain jopa ärsytti itseäni, mut ei vaan saanut aikaiseksi. Hyvä siis, jos voin toimi inspiraationa ja omalta osaltani myös muuttaa monien käsitystä ADHD:sta.

Musta on ollut mielenkiintoista lukea noita kommentteja ja viestejä. Moni on kehunut mua rohkeaksi, että “häpeilemättä” kerron tätä asiaa. Kommentit ovat tarkoittaneet hyvää, en siis halua kritisoida näitä kommentteja mitenkään. Ne on kuitenkin herättäneet aikamoisen ajatusmyräkän mielessäni. Siis miksi mun pitäisi hävetä ADHD:ta? 

Rupesin oikein miettimään asiaa tarkemmin. Mulla on D-vitamiinin puutos, johon syön D-vitamiinia purkista. Todennäköisesti tämä D-vitamiinin puute aiheuttaa väsymystä ja heikentää vastustuskykyä. Sen mukana voi tulla mitä kummalisimpia oireita ja se voi altistaa monelle eri sairaudelle, häiriölle ja se on liitetty niin osteoporoosiin, diabetekseen kuin masennukseen. D-vitamiinia saa purkista kaupasta ja sen käyttöä meillä Suomessa suositellaan joka tuutista. Jos kertoisin, että mulla on puutteellisesti D-vitamiinia verikokeen mukaan, kukaan ei varmaan toteaisi, että “kiva kun et häpeä asiaa”. Miksi tämä asia on niin erilainen mielen erinäisissä sairauksissa, häiriöissä tai ihan vaan tällaisessa perinteisestä eroavassa ominaisuudessa tai poikkeavuudessa. Viralliselta luokitukseltaan ADHD on häiriö, tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö. Ihan siinä missä vitamiinin imeytymishäiriö tai mikä tahansa muukaan. Miksi migreenistä voidaan puhua ilman tarvetta hävetä, mutta tällaiseen liitetään häpeän oletus?

Jos vaikka ajatellaan, että ihmisillä on erilaisia veriryhmiä. Niihin voidaan ulottaa oletuksia paremmuudesta ja niissä on aika selkeä jakauma yleisiin ja harvinaisiin. O- on luovuttamisen näkökulmasta mahtava, sillä se kelpaa kaikille. Toisaalta se on surkea, koska se on harvinaisempia ja O-:lle ei käy kuin O-. Oma B+ -veriryhmäni on yleisempi, mutta siitä ei voi luovuttaa kuin kahdelle veriryhmälle. Toisaalta voin saada neljää eri verta. Miten arvioidaan, kumpi on parempaa? Vai onko ne vaan erilaisia? Entä veriryhmien erilaiset ominaisuudet? Joku toinen on herkempi jollekin, kuin toinen. Tutkimukset kai yhdistää veriryhmiin useitakin asioita. Miinusmerkkinen äiti ja plusmerkkinen lapsi voi olla hankala yhdistelmä jne. Ihmiset on erilaisia, veriryhmät on erilaisia. En mä kyllä kuitenkaan usko, että kellekään kommentoidaan mitään veriryhmään liittyvää, mikä liittyis häpeään. “Mä oon B+”. OK, selvä. Ehkä korkeintaan O-:lle joku sanoo, että “muistathan luovuttaa verta, sulla on yleisverta”. Erilaiset veriryhmät, erilaiset vahvuudet, erilaiset heikkoudet.

Entäs sitten vaikka se silmien väri? Vahvuudet ja heikkoudet niissäkin. Perustuu melaniinin määrään värikalvossa. On perinnöllistä. Vaaleasilmäisillä on esim. korkeampi riski saada melanooma, koska pigmenttiä on vähemmän suojaamassa auringonsäteiltä. Aurinkolasit on must. Muitakin piirteitä on erilaisissa silmien väreissä.

Erilaisissa asioissa nykypäivänä saadaan apua erilaisista apuvälineistä. D-vitamiinia saa purkista ja jokaisen raskaana olevan oletetaan sellaista syövän koko raskausajan. Aurinkolaseissa on UV-suoja, mikä on ihan kiva vaaleasilmäisille varsinkin. Osataan hoitaa äidin ja sikiön veriryhmien erilaisuutta.

Miksi nämä kaikki asiat eivät aiheuta häpeän tunnetta, mutta niin moni mielen häiriö, ominaisuus tai erityispiirre aiheuttaa? Tai vähintäänkin oletuksen. Joku sanoi mulle tässä, että “ethän sä voisi asialle mitään halutessas” niin kuin lohdutuksena. Seis. Miksi mä siis haluaisin voida tälle mitään? En mä halua tätä itsestäni poistaa. Tää on mun tiettyjen ongelmien lähde, mutta samalla mun suurin rikkaus. Mä oon Android Macien maailmassa. Tai sinisilmäinen punapää, jonka veriryhmä on AB-. Olen harvinaisempi, poikkeava, mutta en mä osaa ajatella, että tää olis jotenkin huonompi tai parempi. Puolensa ja puolensa. Enhän mä ees tiedä millainen mä olisin ilman, niin miten mä voisin tietää onko tästä enemmän hyötyä kuin haittaa?

Okei, mitä ADHD siis on? Tarkistetaan mun analogia. “ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.” Eli siis me voidaan esim. vauhdittaa tai käynnistää synnytystä oksitosiinilla ja nostaa D-vitamiinipitoisuutta purkista pillereitä nappaillen? Mut mikäs ero siinä sitten on siihen, että ADHD käyttää stimulanttia nostaakseen aivojensa välittäjäaineiden aktivaation tasoa? Miten tämä eroaa ja miksi tätä kukaan häpeäisi? En ymmärrä. Ehkä mun pitäis jollain tasolla hävetä sitä D-vitamiinin puutettakin, mut toisaalta mitäs asun Suomessa ja läträän aurinkorasvalla ja puen itseni peittävästi ruskettumisen sijaan. Häpeällistä suorastaan.

Mä en ylipäätään oikeen ymmärrä tätä häpeän tuntemisen tuskaa suomalaisissa. Asioista ei puhuta, koska ne on jotenkin noloja. Ja sit jengi kantaa sisällään sitä omaa tuskaa ja kokee olevansa jotenkin epänormaali, koska kaikki muut on täydellisiä ja kellään ei oo ongelmia tai haasteita. Koska niistä ei vaan puhuta. Kun asioista ei puhuta asioiden oikeilla nimillä ja avoimesti, tehdään oletuksia, jotka on virheellisiä, pelottavia ja jopa vaarallisia. Rehellisesti sanottuna, mä välillä kelasin, että mulla on joku aivokasvain viime aikoina, kun pätki niin pahasti. Kun asioista ei puhuta, tulee liian suppea kuva erilaisista tilanteista. Enkä nyt puhu vaan ADHD:sta, mutta siitä tää ajatus nyt lähti. Liian moni edelleen kuvittelee, että ADHD = tyhmä nuori poika. No ei ole. Korkeakoulutus tai menestyminen työelämässä tai mikään muukaan ei ole merkki siitä, että ei voi olla ADHD:ta. Se on erilaisuus. Niin kuin valokuvamuisti. Jollekin se voi olla lahja, toiselle hirveä tuska. Luin erään ADHD-tarinan. Lääkkeitä arjen tiettyihin asioihin, lääkkeet pois ja luovuus luovassa työssä kukoistaa. Olisiko meillä ollut Mozartia tai DaVinciä ilman ADHD:ta? Tai vasenkätisyys. Onko se häiriö vai etu esim. urheilussa?

Mietin tätä eilen. Missä menee mun raja? Mitä mä koen häpeälliseksi? Onko tupakoitsijan keuhkosyöpä mielestäni häpeätauti? Tai huumeriippuvaisuus? Sairaalloinen ylipaino tai anoreksia? “Itseaiheutettuja“(ko?). Mut ei nekään mun mielestä ole häpeällisiä millään lailla. Jokainen asia pitää laittaa ensin kontekstiin ja ymmärtää, että jokaiseen asiaan vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Viime viikkojen aika on ollut mun elämäni opettavaisinta. Oon niiiin monta kertaa kuullut sanat “No yritä nyt vaan keskittyä”. Ihan samalla tapaa kun mä oon ehkä ite joskus miettinyt, että “miksei toi lopeta dokaamista tai syö jotain?”. Onneksi siitä on jo vähän aikaa ja ymmärrystä on kertynyt jo aiemmin. Mä en keksinyt yhtään mitään asiaa, minkä voisin terveyspuolella teilata samantien häpeälliseksi. Esimerkiksi sukupuolitauteja usein kauhistellaan ja hävetään.  Jos ajatellaan, että lähteiden mukaan n. 80 %:lla ihmisistä on tai on ollut sukupuolitauti, niin mun tuttavista pitäisi siis neljällä viidestä olla ollut sellainen. Tunnen paljon ihmisiä, tiedän kaksi tapausta. Asiasta ei vaan puhuta. “Mä meen hammaslääkärille” ja “mä meen sukupuolitautitestiin” kuulostaa jokaisen korvaan vähän erilaiselle työpaikan kahvipöytäkeskustelussa. Itsekin saattaisin hieman ihmetellä jälkimmäistä, vaikka yleisesti ottaen hyvin avoin ihminen olen. Johtuuko häpeä sitten mistä? Ei seksitautikaan välttämättä tule hutiloinnin takia. Kyllä me jokainen tiedetään, miten sukupuolitaudit yleensä tarttuu, mutta ei sukupuolitauti tarkoita välttämättä epäonnistumista yhtään missään tai tyhmyyttä tai välinpitämättömyyttä. Hakeutuisiko useampi useammin testeihin, jos asian yllä ei olisi häpeän stigmaa? Voin itse asiassa vaan kuvitella, mikä ois ollut vastaanotto, jos olisin kirjoittanut postauksen otsikolla “Minulla on klamydia” enkä “Minulla on ADHD“.

Eli selkeästi minunkin mielessäni on jokin taulukko, jonka mukaan nämä asiat menevät. Vitamiineista puhutaan, kihomadoista ei. Huonosta näöstä puhutaan, tarkkaavaisuudesta ei. Miten stimulanttilääke eroaa piilolinsseistä? Toinen näkee huonosti, toinen tarkkailee ja keskittyy eri tavalla. Miksi me häpeämme skitsofreniaa ja huumeongelmaa, mutta emme huonoa näköä? Jos kerrottaisiin avoimemmin menestyvien uraihmisten päihderiippuvuuksista, ehkä kuvitelma pirinarkkarista Kalliossa ei olisi joidenkin ihmisten ainoa mielikuva, kun puhutaan huumeaddiktiosta? Miksi joku voi ottaa allergialääkkeen siitepölyallergiaan, mutta lääke mielenterveys-puolella tai neuro-puolella on jotenkin oletusarvoisesti huono asia? Mä keksin monta paskaa asiaa heinäallergiassa, mutta en yhtäkään hyvää. ADHD:ssa lista on paljon tasapuolisempi.

Jos me emme ala muuttamaan meidän semantiikkaa ja ajattelutapaa monessa asiassa, se vaikuttaa stereotypioin, stigmoin ja aivan turhin itsesyytöksin, masennuksin ja negatiivisin tuntein. Mä oon oikeen iloisesti ja ylpeästi ADHD. Nyt kun tiedän sen, mä oon oppinut itsestäni muutamassa viikossa enemmän kuin 30 vuodessa. Mä oon pyytänyt anteeksi asioita, mä oon sisäistänyt asioita. En kadu, että tää selvisi vasta nyt, mutta jos mun lapsella olisi tämä, toivoisin selvyyden aikaisessa vaiheessa. ADHD:ssa suurin apu on sen ymmärryksessä. ADHD vaikuttaa onnellisuuden tunteeseen, stressiin ja mielialoihin. Monipuolisesti kautta rantain elämään. Enhän mä söis äyriäisiä kala-allergikkona, niin nyt tiedän, miten toimia paremmin mun erityispiirteeni kanssa.

Jos ajatellaan, että ADHD:ta on arvioiden mukaan jopa n. 5%:lla ihmisistä, niin onko se lähelläkään totuutta? Vähän kuin korona. Oliko tosiaan koronatapausten määrä niin tasaista, vai testattiinko eri vaiheissa matalin ja korkein kynnyksin? Mitä jos joka kymmenennellä on oikeasti ADHD? Tai vielä useammalla? Mitä jos se ei olekaan niin poikkeuksellista? Mitä jos ihmisten tiedolla voitaisiin vähentää masentuneisuutta, ahdistusta, väkivaltaa ja itsemurhia? Tilanteita, joihin voi ajautua, kun ei ymmärrä, miksi oma mieli tai kroppa toimii vastoin kuin yleisesti odotetaan yhteiskunnassa?

Onko ADHD vaan nyt alkanut nousta tietoisuuteen? Kritisoijat ilmoittavat heti ensikättelyssä, että tää on tällainen muotijuttu, mitä naiset nyt hihhuloi. Mennään takaisin 100 vuotta. Olisin siirtynyt isäni komennosta mieheni komentoon. Mieheni olisi käynyt töissä ja minä olisin kotona pyykännyt ja hoitanut lapsia. Jossain ehkä peräjeerassa. Ilman telkkaria, somea ja nettiä. Siellä mä olisin lukenut samoja kirjoja, maalannut tauluja ja tehnyt ehkä puutarhatöitä. On muuten inasen vähemmän ärsykkeitä ja virikkeitä kuin 2020 Suomessa. Lievät ja lievähköt ADHD-tapaukset eivät olisi edes tuntuneet ehkä arjessa ja vakavat olisi todennäköisesti listattu hulluudeksi. Vähän niin kuin homous aikanaan. On yleisesti ottaen aika itsestään selittyvää, että naisten ADHD 100 vuotta sitten ja nyt ilmenee varmasti eri tavoin, kun nykypäivän nuori ADHD-äiti voi pyörittää samaan aikaan taloutta, lapsia, työtä ja opiskeluja. Ja ei, ADHD ei poistu viemällä somet ja netit pois, mutta se ehkä oirehtii eri tavalla? En mä osannu ajatella tätä asiaa parikymppisenä, ja ykskaks kolmekymppisenä se kävi sietämättömäksi ja pelottavaksi. En tiedä mihin se olisi voinut johtaa. Todennäköisesti johonkin vakavaan.

Ei huolta. Mun blogi ei muutu ADHD-tiedotuskanavaksi, mutta tulen tästä kirjoittamaan säännöllisin väliajoin. Imen tällä hetkellä asiassa tietoa, opiskelen ja opettelen, mietin mennyttä ja pohdin tulevaa. Juttelen vertaisryhmässä, pohdin asioita läheisteni kanssa. Opin. Ymmärrän. Ilahdun. En halua tässä vaiheessa vielä kirjoittaa mitään lääkkeistä, vaan palaan asiaan kun kokemusta on kokeilukuukauden verran. Haluan myös avata teille tiettyjä asioita ja toimintaa mitä olen tehnyt koko ikäni, jonka nyt ymmärrän ADHD:n aikaansaannokseksi, mutta jonka olen mieltänyt omaksi luonteeksi ja jopa epäonnistumiseksi.

Mä haluan omalta osaltani nimenomaan puhua asiasta, koska tavoitan ison yleisön. Nykyisiä ja tulevia äitejä (ja isejä), jotka ehkä osaavat seurata lapsiaan eri tavalla. Aikuisia, jotka ehkä nyt kokevat hirveää epäonnistumisen tunnetta, stressiä ja jopa ajoittaista ilottomuutta. Heitä, jotka ovat pelänneet kertoa tai hakea apua ja selkeyttä. Mä en näe mitään, en niin mitään hävettävää ADHD:ssa. En vaihtaisi tätä pois. En todellakaan. Mua ei kauhistuta se, että ajoittain tai vaikka päivittäin saatan joutua turvautumaan stimulanttiin. Puoli maailmaa juo kahvia, miten tää nyt ihan hirveesti eroaa? Mä en aio salailla tästä mitään tai piilotella tätä keltään. On surullista, että monet vanhemmat eivät ymmärrä tätä lapsissaan. Aikuisille ihmisille todetaan, että “tsemppaisit ja keskittyisit” ja ihmetellään ja paheksutaan. Ja kun lapsi saa diagnoosin, ei sitä uskota. Kerroin tästä taannoin ja sain epäilyjä heti osakseni. Miksi jengi uskoo kun lääkäri sanoo, että on tauti X, mutta ei usko kun psykiatri, psykiatrian erikoislääkäri sanoo ADHD? Ei, kaikki ne äidit ja isät, tädit ja sedät ja muut epäilijät. Se ei ole tahdonalaista, se ei ole laiskuutta, se ei ole huonoutta tai osaamattomuutta. Todennäköisesti moni ADHD pystyy joissakin asioissa sellaiseen, mihin muut eivät pysty. Ja toisissa asioissa eivät pysty siihen, mihin niin moni muu pystyy. Vähän niin kuin se O- voi antaa vertaan mulle, mutta mä en voi antaa hänelle.

Tulipa tilitys. No anyway. Oli avartava ajatusleikki itelleni. Huomasin itsekin ajattelevani tosi stigmoin monista häiriöistä ja sairauksista. Ja samalla en keksinyt yhtään syytä sille, miksi kihomadot olisi sen hävettävämpää kuin flunssa. Vaikka on kiva, että asiassa ja asioissa puhutaan positiivisesti, haastan kaikki ajattelemaan omaa semantiikkaa. Jos kehutaan vaikka addiktiosta tai häiriöstä kertovaa rohkeaksi tai todetaan “kiva, että et häpeä“, tulee heti sellainen mielleyhtymä, että asiassa olisi jotain hävettävää. Positiivisesta vastaanotosta huolimatta se lisää stigmaa asiassa. “No ethän sä vois sille mitään vaikka haluaisit” tyyppiset kommentit luo mielikuvan, että pitäisi haluta tehdä asialle jotain. Mä tiedän 100%, että jälkimmäisen yksi sanoja ei tarkoittanut mitään muuta kuin hyvää. Nimittäin sen sanoi mm. mieheni, jonka kanssa asiasta keskustelin. Puhuttiin asiasta yleisesti ja jossain välin hän totesi näin. Katsoin hölmistyneenä ja mietin, miksi en haluaisi olla ADHD?

It’s my superpower. Jos multa kysytään. Jälkeenpäin asioita ajatellen, se on mun heikkous ja mun voima. Iso voima. Mut jokainen iso voima on hyvä hallita, ymmärtää sitä ja osata käyttää sitä. Suunnata sitä. Ei se voima itsessään ole huono asia, sen voiman alle luhistuminen tietämättömänä ja itseään ymmärtämättä on. Samalla kun korostan tätä, ymmärrän, että ADHD on kirjo erilaisia tilanteita. Toisille se on rikkaus ja voimavara, kun sen tietää ja tuntee. Toisille se on oikeasti häiriö, hankaluus, elämänlaatua alentava asia. Joillekin se on molempia. Tässä asiassa tieto ei kuitenkaan lisää tuskaa, ellei me tehdä tiedosta tuskallista, hävettävää. Ja sama pätee monissa muissakin tilanteissa.

Join eilen kahvin 22.30. Nukahdin tunnin päästä helposti ja nukuin kuin tukki. Koska mä olen oppinut, mikä toimii mulla ja miten. Mä olen erilainen kuin tällä hetkellä oletettu enemmistö. Mä olen poikkeus pääsääntöön. Mut en mä kyllä haluais olla mitään muuta tai hävetä tätä.

Mielipidemaanantai – Vanhemmuuden tasa-arvosta

Seurasin mielenkiinnolla viikonloppuna kommentteja kollegani Natan Instagram-kuvan puolella. Äitiyspakkauksesta lähti liikkeelle tämä juttu ja se sivusi aika tätä vanhempien eriarvoista asemaa yhteiskunnassamme. En ole asiasta oikeastaan sinänsä eri mieltä, mutta halusin myös hieman jakaa mun ja mieheni kokemuksia asiasta. En siis nähnyt asiaan liittyviä IG-storyja, joten en ole ihan varma, mitä kaikkea niissä oli.

Ensinnäkin, itse äitiyspakkaus-sanaan liittyen pari sanaa. Mä en oo ottanut kummallakaan kerralla äitiyspakkausta. Jo ensimmäisellä kerralla totesin, että en tulisi käyttäneeksi puoliakaan niistä vaatteista ja monet tarvikkeetkin oli sellaisia, joiden tilalle olisin hankkinut erilaiset. En koe tarpeelliseksi ottaa vastaan laatikkoa, jonka itse koen osittain tarpeettomaksi, koska näen, että sillä on parempiakin käyttökohteita. En oo koskaan luukuttanut tätä asiaa mitenkään isosti, koska mä en halua luoda kuvitelmaa siitä, että laatikossa olisi jotain vikaa tai se ei kelpaa mulle. Mä oon saanut pojille töitteni puolesta tosi ihania vaatelahjoituksia ja tykkään itse valita lasteni vaatteet, joten en vaan löydä äitiyspakkauksesta niitä juuri mun makuun olevia juttuja. Mitään vikaa siinä ei ole, päinvastoin. Makuasioita kuosien ja värien suhteen, ja ei vaan osu mun makuuni. Musta on kuitenkin erittäin hienoa, että Suomessa on jokaiselle perheelle mahdollisuus tällaiseen kattavaan pakettiin tarvikkeita. Äitiyspakkaus nimenä vaan on mun mielestä äärettömän huono, nimittäin sen tilalle keksisin ties kuinka monta hyvää nimeä, jotka eivät olisi sukupuolittuneita nimenomaan äidin saamaksi eduksi. Vauvapakkaus, alkupakkaus… Vanhempainpakkaus. On siellä joo siteitä ja jotain muutakin kai äidille, mut niin siellä on myös kondomeja, joita teknisesti ottaen käyttää oletettavasti päätoimisesti mies. Eli haaaa, se on Perhepakkaus. Kela, feel free to use this. Käsittämätöntä, että yleisöäänestyksen ja brändiuudistuksen seurauksenakaan tämä nimi ei ole muuttunut vaan on edelleen jämähtänyt ihan jonnekin takavuosien stereotyyppiseen nimeen.

(Haluan muuten tähän väliin todeta, että tällä postauksella en muuten tosiaan ota lainkaan kantaa Natan kommentteihin tai puhu Natasta, kun puhun joistakin asenteista, joihin olen törmannyt 🙂  

Laajemmin tämä asia sai mut pohtimaan niitä sukupuoli-kommentteja vanhemmuudessa. Niin. Jokainen meistä varmasti tietää sen, kuinka äiti voi viettää lapsen kanssa 90 % ajasta ja sen kerran kun äiti on jossain ilman vauvaa ja joku kuulee, että isä on lapsen kanssa, joku valopää menee ja kommentoi “Onpas kiva kun sun mies vahtii lapsia”. Jep jep, ne on senkin lapsia. Ihan yhteisiä mukuloita. Ei se vahdi MUN lapsia vaan omiaan. Kumma, ettei kukaan koskaan kommentoi miehelle, että onpas kiva kun sun vaimos hoitaa teidän lapset. Ihan munkin läheisistä moni on kommentoinut, miten omistautuva ja ihana mieheni isänä ja usein siinä on sellaista vertaamisen tyyliä. Tai tuntuu siltä, että koetaan, että mieheni tekee jotakin ihmeellistä, vaikka mä teen ihan saman määrän lasten kanssa, ellen enemmän, mutta ei kukaan mulle tuu sanomaan, kuinka hienoa se ja tämä on. Todellisuudessa ehkä verrataan sellaiseen keskiverto-tilanteeseen, jossa mies harvemmin on vanhempainvapaalla, mutta kummalta se silti kuulostaa. Kuinka montaa äitiä kehutaan vuolaasti siitä, että hän on 6kk vanhempainvapaalla?

Tää stereotyyppinen ajattelu istuu tosi vahvasti monissa ihmisissä, mutta rehellisesti sanottuna oon itse kokenut vanhemmuuden tästä huolimatta tosi tasa-arvoisena. Esimerkiksi päiväkodistamme tulee aina viesti molemmille vanhemmille ja tarvittaessa molempia meitä tavoitellaan. Kerran olen saanut kesken päivän puhelun päikystä ja minua ennen oli tavoiteltu miestä, mutta ei oltu saatu kiinni ja soittivat minulle. Ensisijaisesti soittivat miehelle, koska hän oli vienyt lapsen aamulla päikkyyn. Oon kokenut neuvolakäynnit, lääkärikäynnit ja muut tosi tasa-arvoisesti järjesteyiksi. Tästä on monilla erilaisiakin kokemuksia, mutta meidän neuvolassa ollaan oltu mielestäni ihan samanlaisia isää kohtaan kuin äitiä kohtaan. Suhde neuvolahoitajaan on ehkä hieman erilainen minulla, sillä olen ollut äitiysneuvolassa ja sitä kautta nähnyt hoitajaa useammin. Äitiysneuvola lienee ihan perusteltua, sillä mieheltä ei paljoa mittailla kohdun mittaa ja kuunnella sykkeitä. Mutta muutoin meillä ainakin neuvolasta on otettu yhteyttä ihan yhtä lailla molempiin tai siihen, joka on ajan varannut. Vauvauintipaikkamme hoitaa yhteydenpidon aina mieheeni, sillä hän on sen varannut. On hämmentävää kuulla ihan kummallisia kokemuksia tässä asiassa ja on surullista, että niin värittyneesti edelleen suhtaudutaan monissa paikoissa.

On mielenkiintoista huomata, että edelleen niin moni kokee, että äitiä pidetään vauvan ensisijaisena hoitajana ja isä on mukana melkeinpä statistin ominaisuudessa. Se on vahvassa ristiriidassa omien kokemusten ja mieheni kokemusten kanssa. Kysyin itse asiassa mieheltäni, onko hän koskaan kokenut tällaista asettelua. Hän ei ole kuulemma koskaan kokenut näin. Halusin myös tuoda tämän puolen ilmi, koska itsellä on ainakin hyvin positiivisia kokemuksia tästä suhtautumisesta vanhempiin samanarvoisina. Toki mieheni on ollut molemmista lapsistamme vanhempainvapaalla pitkiä aikoja ja päässyt osallistumaan neuvolakäynteihin ja muihin. Eli ei se aina mene niin, eikä tuota värittynyttä ja ummehtunutta ajattelua tarvitse pelätä jos äitinä haaveilee töihin paluusta ajoissa tai isänä haluaa olla pitkään lasten kanssa kotona. Kyllä me ollaan saatu lähes poikkeuksetta positiivisia ajatuksia asiaan liittyen.

Mitä tulee siihen äitien asemaan ensisijaisina hoitajina, niin mä jotenkin vierastan sellaista raivoisaa tasa-arvoista pakottamista vanhempien kesken. Mun mielestä jokainen perhe tekee omalle perheelleen sopivimman ratkaisun ja siihen mun mielestä tällä hetkellä on hyvin eväät yhteiskunnassamme. Toki erilaisten valintojen tuominen julkisuuteen ja ääneen on tärkeää, että se isien jääminen kotiin saadaan helpommaksi ja tietyllä tapaa jopa yleiseksi, eikä miehillä olisi niin isoa kynnystä jäädä kotiin. Ja tietyllä tapaa mä en koe mitenkään vääräksi sitä, että monesti puhutaan asioista aika äitivetoisesti kun puhutaan vauvoista. Äidit ja isät ovat ihan yhtä kykeneviä hoitamaan lasta ja pitämään lapsen elossa ja hyvinvoivana. Äidit ja isät kiintyvät lapsiin ihan samoissa määrin ja uskon vakaasti omastakin kokemuksesta siihen, että isä on lapsille aivan yhtä tärkeä hoitaja kuin äiti. Samaan aikaan kuitenkin fakta on se, että äidit jäävät enemmän ja useammin lasten kanssa kotiin miesten ollessa töissä, jolloin usein lapsen ja äidin suhde kehittyy vahvemmin. Tätä sanelee usein biologiset tekijät kuten imetys tai työelämän tekijät kuten se, että perheen taloudellisen tilanteen vuoksi on parempi, että isä jatkaa töissä ja äiti jää kotiin. Koska yleisemmin asiat menevät näin, on yleisempää, että äiti on lapselle jollakin tavalla “tärkeämpi” alkuvaiheessa. Imetystä miehet eivät pysty järjestämään vauvalle, mutta yhteiskunnan asenteita ja käytännön tilanteita pitäisi ehdottomasti saada hieman erilaiseksi. Mä en nää sinänsä järkeä pakottaa perheitä tiettyihin ratkaisuihin vaan esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon luominen työpaikkoihin ja koulutusvaiheisiin jo itsessään loisi sellaisen tilanteen, että monissa perheissä olisi nykyistä parempi mahdollisuus sille, että isä jäisi kotiin lasten kanssa jossakin vaiheessa.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mä uskon myös tietynlaiseen biologiseen siteeseen äitien ja lasten välillä. 9 kk sydämet vierekkäin saman kropan sisällä on omiaan luomaan sellaisen suhteen, jonka lapsen isä ei vaan voi saada. Meidän lasten kokemuksilla mun on pakko sanoa, että mä aistin heidät ihan eri tavalla ja alusta asti olen kokenut, että mun suhde lapsiini on ollut hieman erilainen. Esimerkiksi kun en ole lasteni kanssa, mun on vaikea olla, kun taas mieheni pystyy helpommin sulkemaan isyytensä hetkeksi pois mielestä. Lapsi on 50 % ja 50 % vanhempiaan, ja tasa-arvoisessa rakastavassa perheessä molemmat vanhemmat ovat tasaisesti läsnä lapsen arjessa. Silti mä koen, että lasten kiintymys äitiin on alkuun erilaista ja muotoutuu pikkuhiljaa vauvan kasvaessa. Eikä siinä ole mun mielestä mitään väärää, eikä ole väärin puhua siitä. Raskaus, synnytys, imetys… Ne on kaikki äidin ja vauvan välisiä tapahtumia, joissa on fyysinen suhde äidillä ja vauvalla, eikä isä voi mitenkään päästä aloittamaan sitä yhteyden rakentamista samoista lähtökohdista, kun äiti on ottanut tunnepuolellakin varaslähdön. Osallistuva, läsnä oleva ja rakastava isä kyllä saa äidin kiinni pitkässä juoksussa, mutta äidin sisällä kasvanut vauva voi olla alkuun enemmän kiinni äidissä eikä tällaisen oletuksen tekeminen ole musta mitenkään väärin.

Mun mielestä tasapuolisuuden ja tasa-arvoisuuden luominen vanhemmuudessa palvelee kaikkia, koko perhettä. Vanhempia ja lapsia. Mutta mun mielestä tuntuu välillä kummalliselle, miten tässäkin asiassa samalla kun haetaan liberaalimpaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa, tuomitaan tietyllä tapaa konservatiivinen ajattelu asiassa ja lyödään painetta perheisiin toimia tietyllä tavalla. Mun mielestä vanhemmuudessa kaikki oletukset on turhia ja kaikki omien toimintatapojen pakkosyöttämiset muille perheille, on se isoin ongelma. Koska jokainen tilanne on uniikki. Jopa samassa perheessä. Esikoiseni kanssa mä kaipasin jotain tietoa vapaudesta, sitoutumiskammoinen minä pelkäsi esim. täysimetystä, koska koin itseni mahdottoman tärkeäksi vauvalle ja en kestänyt sitä painetta. Kun elämä muuttui täysin, se kaikkien positiivisten tunteiden lisäksi ahdisti. Olin sitoutunut ja rakastunut esikoiseeni ensi sekunneista, mutta samalla hieman ahdisti. Tämän kuopuksemme kohdalla mä olin aivan hirveässä vauvakuplassa, enkä olisi malttanut olla sekuntiakaan erossa. Ehkä tilanteessa oli vähemmän muutosta, kun olin jo äiti, tai sitten hormonitasapaino oli erilainen tai tähtien asento. Who knows. Esikoiseni kohdalla olisin varmaan ihan hyvin voinut mennä kodin ulkopuolisiin töihin tämän ollessa 6kk, mutta nyt kuopuksen ollessa 8kk musta tuntuu ihan hirveelle olla poissa se 8 tuntia hänen luotaan. Itse asiassa musta tuntuu hirveelle olla pois ihan vaikka se neljäkin tuntia.

Musta välillä tuntuu, että usein halutaan luoda tässäkin asiassa tietynlainen miesvastainen salaliittoteoria, jossa ikään kuin yhteiskunta, miehet tai muut naiset pakottavat äidit tiettyyn muottiin. Itse en koe asiaa niin. Mun mielestä Suomessa on oikeasti todella hyvä vapaus valita, ja niin vaan on, että tosi moni perhee valitsee sen mukaan, mitä tilastot näyttävät. Mun mielestä tuntuu välillä jopa pahalta, että “perinteistä” vauvavuoden perhemallia pidetään jotenkin vääränä, antifeministisenä tai ummehtuneena.

Mulle vanhemmuuden tasa-arvoa on se, että vanhemmat yhdessä kommunikoivat keskenään sen, mikä on perheelle ja kaikille sen jäsenille parasta. Se ei ole asia, joka kuuluu kellekään muulle kuin perheelle. Omia ideologioita perheen toimivuudesta ei ole mitään syytä työntää toisille, eikä tässä asiassa pitäisi olla mitään syytä tuomita erilaisia valintoja. Se, että jollain tavalla on tehty vuosia, ei tee siitä tavasta parempaa kuin jostain uudesta, modernista vanhemmuuden muodosta. Mutta ei se tee siitä välttämättä huonompaakaan.

Koitteko te vauvavuonna vanhemmuudessanne muiden puolelta epätasa-arvoa?

Mielipidemaanantai – “Finnish dream” ja oman tulevaisuuden turvaaminen

Kirjoittelin juuri Instagramin puolelle meidän terassihuonekaluista ja kävin miettimään sitä, kuinka paljon rakastan tätä meidän kotia. Tätä taloa. Taloa, jota en itse asiassa koskaan halunnut omistaa. Kun tavattiin mieheni kanssa, hän oli jo asunut omistuskämpässä ja omakotitalossa ja mä olin suhannut pitkin maailmaa vuokrakämpissä ja koin sen mulle ehdottoman sopivaksi. En itse asiassa halunnut omistaa asuntoa. Mun vanhemmat painosti mua ostamaan ensiasunnon kun asuin ulkomailla ja olishan se ollut fiksu sijoituskohde varmaankin. Mua se vaan ahdisti ihan hirveesti. Koin asunnon omistamisen hirveän sitovaksi ja ahdistavaksi ja sellaiseksi lopulliseksi. Sinänsä hölmöä. Mutta siltä se tuntui. Halusin elää sitä elämää, jossa olisin voinut pakata laukkuni milloin vaan, antaa irtisanomistiedon ja todeta, että heissulivei, eikä tarvii miettiä tuhansia euroja velkoja niskassa. Sain yllättävänkin paljon arvostelua osakseni mitä kummallisemmista lähteistä liittyen siihen, etten ollut koskaan omistanut kotia.

Mitä asuntomarkkinoille käy? Saanko tämän myytyä nopeasti hyvään hintaan tarvittaessa? Sellaisia kysymyksiä, joita en halunnut miettiä. Maksoin iloisesti vuokraa ja kartutin itseäni fiksumpien ja rohkeampien säästöjä. Se oli mulle varsin OK. Miehelläni taas oli aina halu omistaa omakotitalo ja asua omassa talossa. Joku päivä ihan oikeasti omassa, eikä pankin. Muistan, että seurustelumme alkuvaiheilla käytiin keskusteluja asiasta, koska mä en nähnyt itseäni pitkään aikaan talo-omistajana vaan mä viihdyin erittäin hyvin meidän pienessä Kampin vuokrakodissa.

Niin se vaan elämä muuttaa. Mun ensiasuto oli tämä meidän koti. Kuopioon muuttaessamme mä en halunnut ostaa kotia. Mä en ollut yhtään varma koko siitä Kuopio-hankkeesta ja halusin tutustua kaupunkiin paineetta. Ja siis onhan vuokrasuhteissa usein määräaikainen sopimus esim. 11 kuukaudeksi tai vuodeksi, mutta jotenkin siinä tietää paljon tulee takkiin, jos tulee. Tiedättekö mitä tarkoitan? En osaa selittää, mutta jotenkin vuokra tuntuu hyvälle, helpolle. Jos jotain hajoaa, ei tarvii ite miettiä ja korjata ja maksaa, vaan se on vuokranantajan vastuulla. Ei tarvii miettiä mitään kamalia mahdollisuuksia, joita saattaa tulla vaikka missä muodossa. On huoleton monella tapaa.

Kyllästyimme Kuopion ekaan kotiin pikkuhiljaa ja halusimme sitä muuttaa, mutta emme kuitenkaan halunneet, koska what’s the point? Laittaa rahaa johonkin, mikä ei ole omaa. Niinpä ostimme rivitaloasunnon toiseksi Kuopio-vuodeksemme. Kuulostaapa pahalta. Siinä vaiheessa emme toki tienneet, että kyseessä on lyhytaikainen ilo, vaan luulimme, että Kuopiossa viihdymme vielä muutaman vuoden ainakin. No, laitettiin se koti omannäköiseksi ja pian jouduttiin se myymään, sillä Pirkanmaa odotti. Ja kun sanon tuossa, että ostimme, niin mies osti. 100% osti ja omisti. Tiesimme, että seuraava kotimme tulisi olemaan kalliimpi, joten oli fiksumpaa säästää ensiasunnon ostajan etu varainsiirtoveron osalta seuraavaan taloon. Ja niinpä tämä meidän nykyinen kotimme on minun ensiasuntoni, josta mieheni omistaa osan. Ei ehkä perinteisin ensimmäinen koti 😀

Se, mistä oikeastaan halusin kirjoitella, on tämä Finnish dream. Tämä kodin omistamisen unelma, joka meihin valetaan jo aika nuorena. Moni kokee tärkeäksi ja haluttavaksi elämässä sen, että ostaa oman kodin. Sitä pidetään melkein omituisena, jos joku ei halua niin tehdä. Mä ymmärrän nykyään molempia ajatusmaailmoita. Musta on ihanaa, että meillä on tämä oma koti, jota on ihanaa laittaa, mutta kyllä mä ymmärrän edelleen sitä mun viiden vuoden takaista ajatusta sitovuudesta. Nyt kun on perhe ja lapsia, se sitovuus tulee jo sitä kautta. Pitää miettiä koko perheen etua, ei vaan omaansa, ja esim. nopea innostuminen ja ulkomaille muuttaminen ei ole ihan samanlaista kuin vaikka nuorena sinkkuna. Ehkä siksi mua ei ahdistanut ostaa kotia. Lapsi oli haaveena jo siinä vaiheessa kun ostimme kotimme Kuopiossa ja olinkin jo raskaana rempatessamme sitä. Kaikki muuttui raskauden ja lasten myötä, mutta silti muistan hyvin sen ajatuksen ja fiiliksen asuntolainan ja oman kodin sitovuudesta. Se vaan tuntui liian hankalalta ja sitovalta joskus ja ymmärrän hyvin, jos joku ei halua sitä vastuuta elämässään. Ei kaikkien tarvitse omistaa kämppää, ajaa farkkuvolvoa ja omistaa mökkiä. Oon alkanut lämpenee mökkiajatukselle, vaikka sellainen meille tuskin tulee, mutta farkkuvolvoa vastaan kapinoin maasturilla 😀 Wild. Pääsin kuitenkin sitoutumiskammostani ohi, eikä kauppakirjojen allekirjoittaminen tuntunutkaan kovin pahalle, kun tämän ostimme.

Yksi ajatus mulla kuitenkin on kaikille. Kun kirjoitan, että mieheni omisti meidän edellisen kodin, niin haluan ehdottomasti tehdä kaikille selväksi, että ilman mitään turvaa sellainen järjestely ei mielestäni ole hyvä. Jos puoliso omistaa kodin ja lyhentää lainaa ja toinen käyttää samassa suhteessa rahaa muihin yhteisiin kuluihin, on tilanne epäreilu. Mahdollisen eron sattuessa toinen jää nollan päälle ja toisella on maksetun kodin muodossa säästöjä. Ihan turha yhtään kenenkään tuossa tilanteessa sanoa, että tuntee kyllä oman puolison ja hän on reilu yms. Ei. Jos ei olla naimisissa tai omisteta yhdessä kotia, niin kodin omistajalla on aivan erilaiset oikeudet kuin toisella osapuolella. Älkää olko hölmöjä naiset, jooko? Sitä näkee liian paljon. Mä lainasin ihan asiakirjalla miehelleni rahaa asunnon pääomaan ja päivitimme velkakirjaa aina sitä mukaa kun remontoimme ja teimme hankintoja. Mies lyhensi kämppää, minä maksoin aika paljon kaikkea muuta.

Vaikka olisi kuinka rakastunut ja vaikka oma puoliso olisi kuinka ihana, äkillisten tilannemuutosten varalta oman elämänsä ja taloutensa varmistaminen ja turvaaminen on aina hyvä ja tärkeä asia. Minä olen aina rakastanut miestäni ja halunnut hänen kanssaan perheen ja nähnyt meillä pitkän yhteisen tulevaisuuden. Ja silti halusin luoda sellaiset puitteet, että tilanne ei koskaan pääsisi kärjistymään sellaiseksi, että jäisin tyhjän päälle. Jos miehelleni olisi sattunut jotain, omaisuuteni olisi ollut paperilla hänen ja hänen vanhempansa olisivat perineet hänet. Hänen vanhempansa ovat toki ihania, mutta ihmisten ihanuuden ja kiltteyden ja kaiken muun varaan ei tule laskea omaa elämää ja taloutta. Mun mielestä on hurjan tärkeää korostaa tätä tässä tilanteessa, koska en halua antaa tilanteesta väärää kuvaa. Jos miehelleni olisi käynyt jotain, olisin varmasti ollut ihan murtunut, eikä raha olisi ollut päällimmäisenä mielessä. Mutta olisi ollut vielä ikävämpää joutoa setvimään jotain, mitä ei tarvitse setviä, jos sen hoitaa heti kuntoon. Me molemmat miehen kanssa tiesimme, mikä on tilanne ja läheisemme tiesivät sen myös, mutta elämä on arvaamatonta ja erilaisten tilanteiden varalle varautuminen on vain fiksua. Vielä nykypäivänäkin ollaan edelleen liian usein tilanteessa, jossa mies omistaa kodin ja autonkin, ja nainen ei paperilla omista mitään. Ei näin.

Omistatte tai ette, muistakaa aina pitää puolenne talousasioissa ja varautukaa tulevaisuuteen. On mitä erilaisimpia tilanteita, joissa on vaikka sukulaisen omistamaa kotia tai sijoituskotia tai vaikka mitä. Ihmiset tienaavat eri suhteessa toisiinsa. Edelleen kuitenkin on tärkeää muistaa, että naiset tekevät ison työn, jota ei voi mitata rahassa. Edelleen lastenhoito ja lasten hankinnat ovat enemmän naisten harteilla ja naiset pitävät enemmän huolta kodista. Naisten hoitaessa käytännössä perheen koko elämää miehet ansaitsevat. Paperilla omaisuus jakaantuu epätasaisesti vaikka yhteisen elämän eteen panostus on ihan samalla tasolla. Kaikkien ei tarvitse omistaa ja kaikkien ei tarvitse välittää materiasta. Liian usein vaan edelleen naiset ovat liian kilttejä vaatiakseen omansa ja tasa-arvoisuuden ja tasapuolisuuden suhteessa. Hyvässä suhteessa hyvän tyypin kanssa sitä ei tarvitse edes vaatia, vaan se on itsestäänselvää myös toiselle puoliskolle.

Luottakaa, iloitkaa ja rakastakaa, mutta turvatkaa oma elämä myös erilaisten tilanteiden varalta. Vakuutuksin, sopimuksin ja kirjallisessa todistettavassa muodossa. Ja jos haluatte aina elää rennosti ja huolettomasti, niin muiden unelmissa epäonnistuminen ei ole epäonnistumista lainkaan. Kaikille on varmasti tässä maailmassa sopiva asumismuoto, säästämismuoto ja elämäntapa. Älkää antako kenenkään arvostella sitä.