Mielipidemaanantai – Kahtia jakautunut maailma

Ei musta vaan…? Valkoinen. Ei aurinko vaan…? Kuu. Ei kesä vaan..? Talvi.

Kuka teki noista vastakohdat toisilleen? Ne on kai vastakohtia, mutta eikö ne oo aika samanlaisia? Musta ja valkoinen on molemmat värejä. Tai teknisesti eivät edes ole, mutta olkoot nyt. Aurinko ja kuu taivaankappaleita, kesä ja talvi vuodenaikoja.

Me ihmiset jaetaan asioita vastapuoliksi. Nykyään mun mielestä enemmän kuin koskaan. Mies – Nainen. Vanha – Nuori. “White” – “Person of colour”. (Ihmisiä he kaikki on, ei toistensa vastakohtia, vaan samaa.) Äiti – Isä. (Vanhempia kumpainenkin.) Homo – Hetero. (Rakastava ihminen). Oikeisto – Vasemmisto. Republikaani – Demokraatti. (Poliittisesti aktiivinen ryhmä.) Poika – Tyttö. (Lapsi/nuori). Lapseton – Perheellinen (tosin, perhe voi olla ilman lapsiakin). Rokotettu – Rokottamaton. (Ihminen) Kristitty – Muslimi. (Uskon ihminen). Yrittäjä – Työntekijä. (Veronmaksaja).

Tyttönen – Setämies. Hippi – Matrerialisti. Kulkutautimyönteinen – Lammas. Natsi – Mamupatja. Mitä näitä nyt onkaan. Niitä ei-niin-kivoja versioita.

Entäs jos annettais noiden olla?

Ihminen. Se me jokainen ollaan.

Me ollaan tosi kovia jakamaan asioita kahtia. Ja sen tulos on tällä hetkellä hyvinkin räjähdysherkkä maailma. Rokotekeskustelu on tuonut ihan uuden ulottuvuuden asiaan, sillä on ihan OK mediassa puhua “kulkutautimyönteinen” -sanalla, samaan aikaan kun vastarannan medioissa ja julkaisualustoilla puhutaan lampaista.

Paljon on vuosien aikana tehty työtä rasismin kitkemiseksi. Sovinismin, ikäsyrjinnän, kaikenlaisen rasismin ja syrjinnän kitkemiseksi.

“Ketäs sä paneskelet, naista vai miestä?” ei eroa mun korviin yhtään siitä kuin jos tuntematon kysyy rokotestatusta. Koska esim. rokotestatus ei ole yhtä näkyvä ero ihmisten välillä kuin vaikkapa ihonväri tai oletettu sukupuoli, sitä on OK tiedustella. Voidaan jakaa sitten joukkueet. Sun tiimi ja mun tiimi. Ja huudella toisillemme molemmilta puolin, kumpi onkaan oikeassa. Onhan meillä erinomaisen hieno esimerkki yhteiskunnalliselta tasolta jo vuosikymmenten ajalta. Kun seuraa esim. Jenkkien poliittista keskustelua, voisi kuvitella että ne etuoikeutetut rikkaat poliitikot siellä edustaisi eri planeettoja, nii kauas toisistaan heidät erotetaan. Perheet hajoaa, ystävyydet särkyy, vihamielisyys kasvaa,

Onhan tätä nähty jo sukupuoliasioissa ja erityisesti ihonvärin osalta jo vuosien ja vuosikymmenten ajan. Valitaan oma tiimi ja pysytään siinä. Oli kyseessä HIFK tai Jokerit, terveydelliset ratkaisut tai seksuaalinen suhtautuminen tai uskonto. On jotenki helpompi kun on me ja ne.

Ei muuten ole. Se vaan tuntuu siltä. Vastakkainasettelu herättää tunteita. Vahvoja. On helpompi vihata toista, kuin yrittää ymmärtää. On helpompi lytätä toinen, kun hän on enemmän erilainen kuin samanlainen. On vaikea ajatella, että joku mun halveksuma ihmistyyppi, vaikkapa pedofiili, olisi kaiken kaikkiaan 99% mun kaltainen ihmisolento ja se 1% hänessä eroaa vain jyrkästi minusta. On helpompi nähdä koko ihminen vaan täysin erilaisena, hirviönä suorastaan.

Jos joskus hirviöksi pääsi jollakin rikollisella, nykypäivänä siihen riittää eriävä mielipide jossain aika pienessäkin asiassa. Ja esim. se ihonväri tai värkki jalkojen välissä voi tehdä hirviöksi. Jokainen nykypäivänä ajaa itselleen erityisen tärkeitä asioita ja on helpompi ponnistaa niissä vastapuolen päältä, kuin kaverin. “Kyllä isät pitäisi pakottaa pitämään vanhempainvapaita!” “Kyllä rokottamattomat on sitten itsekkäitä!” “Kyllä rokotetut sitten on tyhmiä lampaita!” “Naisia aina sorretaan miesten toimesta!” “Oikeisto on kyllä niin rasistinen ja konservatiivinen!” jnejnejne. Vastapuolen ryhmän voi alentaa kesksutelussa oman ryhmänsä kanssa, ja nousta sen ryhmän yläpuolelle. On helppoa olla parempi, kun se toinen on tietenkin erilainen. Vaikka se olisikin 99% muuten samanlainen ja ihan eri asiassa itse asiassa olisittekin samassa joukkueessa.

Jos ennen oltiin samassa tiimissä naisten joukkueessa, seuraavaks voi olla naista vastaan joukkueessa rokotusstatuksen perusteella ja sitten ensi viikolla poliittisen suuntautumisen perusteella olla taas eri leireissä.

Kunhan aina olisi joku vastustaja.

Tää kaikki tuli mieleen kun juttelin yhden kaverin kanssa Instagramissa aamulla. Tuli puheeksi tämä Valtaoja – Ebrahimi -tilanne, ja siitä keskustelu jotenkin eteni. Samaan aikaan järjestelin lasten pyykkejä ja taustalla pyöri SWAT-sarjan neljäs tuotantokausi. Ja siinä on ollut vahvasti esillä BLM-liike ja poliisien tilanne Jenkeissä viime vuonna. Se on loistava esimerkki tästä kahtiajaosta. Olkoonkin, että SWAT on fiktionaalinen tv-sarja, herätti se ajatuksen. Siinä yksi päähahmoista, valkoihoinen mies, harmitteli aisaparilleen, kuinka ei voi mennä lapsensa koulun ammattipäivään, koska on poliisi. En tunne tietenkään koko Jenkkien yhteiskunallista kuvaa, mutta mitä olen seurannut Rittenhouse-oikeudenkäyntiä ja yhteiskunnallisia tapahtumia ja -keskusteluja nyt reilun vuoden ajan, onhan kahtiajako merkittävä. Ihonvärin lisäksi pollisiudesta tuli “paha asia”. “Defund the police!” “Kaikki kytät on sikoja!” jne. Mellakat, valkoihoisten yritysten tuhoamiset ja Uncle Bensin kaltaisten yhtiöiden myllyttäminen medioissa on viime vuoden loistava esimerkki kahtiajaosta. Vaikka Jenkkien poliisivoimissa on eittämättä ISOJA ongelmia, on siellä aivan yhtä eittämättä aivan mielettömiä ihmisiä töissä. Vuosikausia uhraamassa itsensä työlle, jonka palkka on huono, työajat raskaat ja jossa on aina uhka kuolla työaikana. Vuosia itsensä työlle ja ihmisten auttamiselle ja turvaamiselle omistautuneet ihmiset muuttuivat viimeistään 2020 vihollisiksi, koska kantavat univormua, jonka tarkoitus on tuoda turvallisuuden tunnetta ja estää rikoksia tapahtumasta. Hyvät, omistautuneet, tärkeää työtä tekevät poliisit iskettiin samaan kategoriaan kaikkien rasististen poliisien kanssa. Henkilökohtaisesti en näe, että tilanteesta seuraa mitään hyvää. Kellekään.

Tiedostaminen on tärkeää ja epäkohtien nostaminen esiin erittäin tärkeää. Se saa monet heräämään ajattelemaan omaa ajatteluaan. Mä itse vielä viime keväänä totesin, että “mä en näe väriä, mä näen ihmisen”, koska naiivista ajattelin oikeasti ajattelevani näin. Kunnes joku tuli lempeän asiallisesti selittämään, miksi tämä ajattelu ei ole OK. Ja ymmärsin. Ja tajusin, että on ihan typerää ajatella ja sanoa niin. Totta kai minä näen eron ihonvärissä. Olisi typerää väittää toisin. Se onkin eri asia täysin, herättääkö kyseinen havainnointi minussa mitään erittelevää ajattelua. Minulle molemmat on ihmisiä, ja täysin tasavertaisia. Opin myös kuuntelemaan ja kuulemaan enemmän. Puhumaan vähemmän. Silloin kun en ymmärrä. Oppinut kysymään. Kuuntelemaan vastauksen. Välillä se onnistuu paremmin. välillä ihan surkeasti.

Ongelma tässä on mielestäni siinä, että yhdistäessämme jonkin epämiellyttävän, ikävän tai jopa aivan selittämättömän kamalan teon tiettyyn ihmisryhmään, arvostelemme kaikkia sen ryhmän ihmisiä tai viemme heiltä ja heidän työltään arvoa. Esimerkkinä nyt vaikka poliisit. Jokaiseen ryhmään mahtuu mätämunia, pahoja ihmisiä, ilkeitä ihmisiä, rikollisia, ja muista piittaamattomia ihmisiä. Naisiin, vaikuttajiin, yrittäjiin, äiteihin, ateisteihin ja kaikkiin muihin ihmisryhmiin joihin tunnen itse kuuluvani. Ihan yhtä lailla “maanantaikappaleita” mahtuu poliiseihin, lääkäreihin, juristeihin, yrityksiin, poliitikoihin, viihdetähtiin ja naapureihin, opettajiin ja lähikaupan kassoihin. Ammatti, ihonväri, poliittinen suuntaus tai mikään muukaan valinta ei tee ihmisestä “huonoa” tai “huonompaa”. Toiselle esimerkiksi upseeri on maamme puolustaja ja toiselle ammattitappaja. Toiselle abortteja tekevä lääkäri on elintärkeä lääketieteen ammattilainen, toiselle sikiöntappaja. Näin jotkut ihmiset ajattelevat. Juuri näin jyrkästi.

Poliisius, lääkäriys, uskonnollinen suuntautuminen, rokote tai vaikka vanhemmuus ei tee kenestäkään jotakin kamalaa. Laittomuuksiin syyllistyjiä löytyy jokaikisestä ihmisryhmästä. Mutta koska mielipide-erot on meille niin äärimmäisen tärkeitä, haluamme ajatella, että olemme mahdollisimman kaukana jostakin ihmisestä, koska hän on eri mieltä. Mä en itse asiassa muista paljoakaan lapsena saatuja opetuksia, mutta yhden muistan. “Na vkus i zvet tovareshei net!” oli äidilläni tapana sanoa ja on edelleen. Suomennettuna vapaasti tämä on “Makuun ja väriin ei ole tovereita”. Sama sanonta löytynee joka kielellä jossakin muodossa, mutta mä muistan tän venäjäksi koska mut on lapsena kasvatettu venäjäksi. Suomeksi lähin, jonka keksin, on “mielipideasioista ei sovi kiistellä”. Tykkään enemmän tosta venäjänkielisestä ilmaisusta. Nimittäin se on mielestäni jotenkin aidompi ja todenmukaisempi, mutta myös pehmeämpi. Nimittäin ihan totta, makuun ja väriin ei ole kavereita. Ei täydellisen 100% samanlaisia. Mä rakastan miestäni ja hän minua, mutta me syömme eri karkkeja, tykkäämme eri väreistä ja siinä missä hän juo yleensä punaviiniä, mä otan valkoviiniä. Silti olemme onnellisia yhdessä. Suomenkielinen sanonta taas tuo jo heti nelisanaiseen lauseeseen kiistelyn, negatiivisen sävyn. Venäjänkielinen sanonta taas on mielestäni erittäin kylmän realistinen. Ei ole kavereita mielipide-asioissa. Ei täydellisiä. Samasta asiasta samaa mieltä olevat ovat eri mieltä eri asiasta. Molemmat voi tykätä suklaasta, mutta eivät välttämättä pinkistä väristä.

******

Jotenkin tykkään tosta lauseesta. Koska brutaalin rehellisyyden lisäksi se kuvastaa mun mielestä erittäin vahvasti myös tietyllä tapaa hyväksyntää. Hyväksytään se tosiasia, että hei, näissä asioissa nyt ei ole kavereita. Ja sikäli mun mielestä ainoa asia, missä voi olla me vs. te, on lainkuuliaisuus. Lait ei ole mielipideasia. Ne on luotu yhteisiksi pelisäännöiksi. Kaikki ei ole silloinkaan ihan itsestäänselvää. On itsesuojelua, on vahinkoja, on paljon kaikenlaista. Mutta se on sentään raja jonka mä jotenkin näen sellaisena, ettei ole ihan veteen piirretty. On tiettyjä realiteetteja, jotka eivät ole mielipiteitä. Esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tietyssä lämpötilassa. Mutta hyvin iso osa ihmiselämää on mielipiteitä.

Se on välillä tosi hankalaa. Perustavanlaatuisissa arvoasioissa on vaikea pysyä rauhallisena ja yrittää ymmärtää toista osapuolta. Voin olla tyynenä kun joku ryssittelee tai huorittelee, mutta en mä pysty itsekään välttämättä pysyä rauhallisena, jos joku tulee laukomaan vaikka jotain abortinvastaista ajattelua. Haluan ymmärtää ihmisiä niissäkin tilanteissa. Olen eri mieltä, mutta haluan ymmärtää. Haluan ymmärtää ihmisen syyt omalle ajattelulleen ja jos hän haluaa kuulla ja ymmärtää minua, niin jakaa omani. Ei se ole helppoa, ei tietenkään.

Jollakin tapaa viimeisen vuoden aikana olen vasta ymmärtänyt, kuinka etuoikeutetussa tilanteessa olen saanut elää 30 vuotta. Heteroseksuaali valkoihoihinen nainen Suomessa. Lottovoitto. Jonkun mielestä olisin ehkä ollut etuoikeutetumpi poikana kuin tyttönä. Tai Suomessa syntyneenä. Mä itse en oo koskaan kokenut tarpeeksi alemmuutta sukupuolen tai synnyinmaani perusteella, ymmärtääkseni oikeasti vähemmistöjä. Oon aina ajatellut, että pamu-taustalla rasismia koko lapsuuteni kuunnelleena mulla on jotain perspektiiviä, mutta todellisuudessa ei mulla sinänsä ole ollut. Oon kuitenkin saanut elää näin todella kärjistäen sanottuna “nättinä, hoikkana, koulussa menestyvänä, valkoihoisena naisena Suomessa”, mikä on luonut muhun hyvin vahvan turvallisuuden tunteen, jota en osannut edes pitää etuoikeutena. En tule toivottavasti koskaan kokemaan tarpeeksi sortoa täysin ymmärtääkseni monia vähemmistöjä, muuta viimeinen vuosi on avannut jollakin tapaa silmiäni enemmän. Olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, kuinka sanojalla ei ole väliä, jos sanoma on “väärä”. Kuinka mielipide riisuu ammattitaidon ja osaamisen. Molemmin puolin kahtiajakoa. Olen ollut itse hyvin kahden vaiheilla, enkä ole osannut ottaa puolta. Olen ollut koko ajan ainoastaan skeptinen. Molempiin suuntiin. Olen halunnut tietää, ymmärtää, löytää vastauksen. En ole sitä löytänyt, mutta olen löytänyt sen, millaiseksi ihmiset tulevat, jakaessaan oman ryhmänsä kahteen osaan ja vihatessaan toista ryhmää.

Mun mielestä rokote-keskustelussa maailma on kärjistynyt pahemmin kuin koskaan. Siinä missä monessa muussa asiassa ollaan yritetty edes kuunnella vähemmistöä, kunnioituksella ja kohteliaasti, tässä asiassa molemmat puolet jyrää vain omaa näkökulmaa. Molemmat puolet yrittää väkisin muuttaa toistensa ajattelua. Vahvat mediatalot valitsee uutiset oman näkemyksensä perusteella. Mielipide-asioita piilotetaan misinformaatio-tittelin taakse, koska ne ovat eroavaa mieltä. Jankataan ja intetään, mutta kukaan ei ymmärrä ketään, eikä kukaan tykkää kenestäkään.

Meille annetaan elämämme aikana monia rokotteita ja lääkkeitä. Tämä on vain yksi monesta. Ja silti tämä on repinyt kansan kahtia. Samaan aikaan maailmassa on tuhansia muita aiheita, joista voimme olla samaa mieltä tai eri mieltä. Akuutteja ja tärkeitä asioita liittyen ilmastoon, politiikkaan, vapauksiin, elinoloihin ja talouteen. Niissäkin kaikissa on aina kaksi vastapuolta, jotka heittelevät kiviä toisiinsa päin.

Me vs. Ne.

Olisiko ehkä helpompaa, jos päästäisimme irti siitä, että yritämme väkisin jaotella meitä ihmisiä mielipiteiden perusteella?

Yritän ymmärtää. Olen ehkä eri mieltä joistain asioista. Mutta vaikka näen erot, oli ne sitten ihonvärissä, sukupuolessa tai vaikka missä, haluan ajatella, että ne eivät muuta mielikuvaani ihmisestä. Jos joku ystäväni on mun kanssa eri aaltopituudella moraalisesti, yhteiskunnallisesti tai vaikka uskonnollisesti jostain asiasta, se ei vähennä hänen ihmisyyttään ja tärkeyttään minun silmissäni. Haluan yrittää ajatella niin muistakin.

Vaikka kasvatan poikani poikina, en kasvata heitä ajattelemaan, että jompikumpi sukupuoli olisi parempi. Siinä on jokapäiväinen homma pienten sanojen ja ilmaisujen tasolla. “Äiti, sä näytät aika komeelta!” sanoi lapseni mulle eilen. Mä olin heti korjaamassa, että yleensä tytöt on kauniita ja pojat komeita. Ehdin avaamaan suuni, ennen kuin aivoni pääsivät mukaan. Sanonhan itsekin poikiani kauniiksi jatkuvasti, miksen voisi siis olla komea tässä keskustelussa? Pienet asiat tulee jostain selkärangasta, mutta lasten kasvattaminen opettaa hurjasti joka päivä. Haluan opettaa heidät näkemään maailman. Näkemään värierot, tilanne-erot ja kaikenlaiset erot, mutta samalla tavalla kuin värikynäpakkauksessa. Ne kaikki kynät kuuluu siihen, ei muuten ole kiva värittää, jos on vain yksi väri.

Loppujen lopuksi…

It’s all about the money and the power.

Kahtiajako tuottaa rahaa ja valtaa. On niitä brändejä, ihmisten tai yritysten, jotka edustavat “oikeaa asiaa”. He hyötyvät valtavasta kahtiajaosta. On iso ryhmä omia tukijoita, jotka nostavat jalustalle. Molemmin puolin asiaa.Mitä enemmän meillä on kahtiajakoa, sitä enemmän meillä on isoja tunteita. Ja tiedättekö mikä myy? Isot tunteet.

Markkinoinnin tärkein tehtävä on vedota tunteisiin. Markkinointi on myynnin työväline. Isot tunteet myyvät. Oli se rahan ottamista pois poliisiresursseista tai ilmastokeskustelu tai rokotekeskustelu. Eurot, dollarit ja muut valuutat liikkuu. Liikkuessaan pois yhtäältä, ne siirtyvät toisaalle. Ja se, mikä ei liiku euroissa, liikkuu vallankäyttönä. Jollakin on valtaa. Hänen mielipiteensä takia. Niin kuin mullakin on valtaa. Mulla on valtaa vaikuttaa satoihin ja tuhansiin ihmisiin, jotka seuraavat minua mun somessa. Se on lähes mitattavaa omaisuutta. Mun mielipiteet joissakin asioissa on saanut ihmiset pitämään minua heidän tiimiin kuuluvana. Toisten kohdalla mä jäin siihen “ne”-ryhmään.

Iso osa kahtiajaosta on keinotekoista. Me olemme kaikki ihmisiä, ja jos keskittyisimme oikeaan asiaan, näkisimme, että 99% olemme kaikki samaa. Veikkaisin, että jos patologi tekee ruumiinavauksen ihmiselle, jolla ei ole vaikkapa näkyviä hakaristi-tatuointeja, ei hän ajattele ihmistä minään muuna kuin biologisena kokonaisuutena. Ilman ennakkoluuloja. Hänen silmiin me lienemme 100% samanlaisia kaikki. Hän etsii yhtäläisyyksiä ja sitten sitä yhtä poikkeusta, jolla päädyimme sinne patologin pöydälle. Elossa se poikkeus, se ero, se on meidän henkinen puoli. Meidän sielu, äly, sydän.. Miksi ikinä haluaa mieltääkään oman persoonan, mielipiteiden ja ajatusten säilytyspaikkansa.

Mutta silti. Me olemme kaikki ihmisiä. Kaikki 99% samanlaisia. Mitä jos vaan kohtelisimme toisiamme samanlaisina, eikä erilaisina?

Nimittäin kahtiajaon maksajina on me ihmiset. Vaaleaihoiset ja tummemmat, vanhat ja nuoret, äidit ja isät, miehet ja naiset, yrittäjät ja työntekijät. Jokainen menetetty ihmissuhde, kokemus, elämys, perhe, ura ja mikä tahansa, minkä on hajottanut keinotekoinen kahtiajako meidän välille, on turha menetys.

Sodat ja aseteollisuus, uskonnot, politiikka, lääketeollisuus ja viihdeteollisuus ovat kaikki isoimpia rahakoneistoja mitä on. Ne elävät kahtiajaosta. Mutta valta, se on vielä parempaa kuin raha.

Ainoaksi kärsijäksi jää vaan ihmisyys ja yhteisöllisyys. On yhteisöllisyyttä toki nytkin. Se “Me”-tiimi ja “Te/Noi”-tiimi. Niissä on vahva yhteisöllisyys. Puhutaan naisten asemasta ja feminismistä, mutta kun joku heittää ensimmäisen vahvasti mielipiteitä jakavan kortin pöytään, on ura-äidit ja kotiäidit toisensa kurkuissa ja sairaanhoitajat ja yrittäjät tukkanuottasilla. Unohtuu se naisten asia heti, kun pääsee vähän muissa asioissa puukottamaan vastapuolta.

Divide & Conquer. Hajota ja hallitse. Sillä aikaa kun ihmiset tappelee kahdessa leirissä kaikesta mahdollisesta, isot asiat seisoo paikallaan vuosikausia. Kuka hyötyy? Eri tilanteissa eri tekijät varmastikin. En minä näe yhtä pahaa täällä ohjailemassa meitä kuin nukketeatteria.

Me ollaan vaan jääty tähän todella surkeaan luuppiin, jossa kaivamme itseämme syvemmälle vihaan. En mä oikeastaan tiedä voittaako siinä kukaan kuin hetkellisesti.

Siellä ne kaksi pelaa koko ajan vastakkain. Enemmän saatais yhdessä aikaiseksi kun oltaisiin kaikki vaan ihmisiä. Ehkä kaikilla olisi silloin parempi olla.

Mielipidemaanantai – Oman yrittäjyyteni hankaluudet

Oon tässä viikonlopun aikana miettinyt monenlaista yrittäjyyteen liittyvää ajatusta, ja näin maanantain kunniaksi ajattelin avata niitä pitkästä aikaa mielipidemaanantaihin! Sinänsä en halua, että teksti olisi pelkästään negatiivinen, sillä ajatukseni yrittäjyydestä ovat enemmän positiivisen puolella, muutenhan en varmasti enää olisikaan yrittäjä. Yrittäjyyden joustavuus, mahdollisuudet ja monet muut piirteet ovat erittäin ihania ja positiivisia, varsinkin perharjessa, mutta tämä ajatus tuleekin ihmiseltä, jolla on puolisona ja lasten vanhempana henkilö, joka on työntekijä-asemassa ja hyvin turvallisessa sellaisessa. Kahden yrittäjän taloudessa varmasti monet mun positiivisena pitämät asiat eivät ole niin yksioikoisia, sillä turvattomuus yrittäjyydessä on aina läsnä.

Nyt kun sairastuin loppuviikosta ja jouduin siirtämään kasan kuvauksia, niin hetken kyllä kieltämättä taas puhisin itsekseni epäkohtia. Nimittäin yrittäjän kaipaa tietynlaisia mahdollisuuksia, kuten sairaslomia ja selkeitä työaikoja, vaikka samalla se työajattomuus palvelee joissakin tilanteissa. Esimerkiksi nyt kun olen innostunut sienestämisestä ja päivät on tosi lyhyitä, niin on onni, että hyvän kelin aikana voi painella metsään ja sienestää tunnin-pari tai enemmänkin ja työhommat voi tehdä pimeämpänä vuorokaudenaikana. Ei ihan itsestäänselvää monellakaan työntekijällä, että keskellä päivän voisi pitää vapaata töistä. Vapaat työajat myös helpottaa lasten asioiden sumplimista. Välillä mietin, miten kaksi työntekijää pystyy hoitamaan lasten lääkärit ja neuvolat ja vasut ja muut, kun ne on aina työajalla!

Tässä kaikessa vapaudessa on omat miinuksensa.

Sairaslomat

Ai että mä kaipaisin mahdollisuutta todelliseen sairaslomaan! Mä oon ollut yrittäjä jo yli 10 vuotta, ja mä en oo tietääkseni kertaakaan ollut sairaslomalla yrittäjänä. Rehellisesti sanottuna se viidakko, jolla selvittää yrittäjän omavastuut sairaslomaan ja muuhun, ei oo tuntunut sen väärtiltä, että jaksaisin sitä selvittää, jotta olisin vaikka 3 päivää pois töistä niin, että saisin saikkukorvausta. Nimittäin saikku yrittäjällä perustuu YELiin, eikä ansiotuloihin ja YELissä on omat ongelmansa.

Sitä paitsi en sinänsä edes haaveile siitä, että saisin rahaa sairasvapailta, vaan ennemminkin tässä tarkoitan haasteellisuutta siinä, kun on kaksi pientä lasta, ja aina välillä on jäätävä kotiin sairaslomalle, jonkun meistä. Jos lapsi ei voi mennä päiväkotiin koska on sairas, niin työntekijänä voisin jäätä kotiin hoitamaan lapseni ja mulle maksettaisiin normaalisti ja sitten tekisin työni palattuani töihin. Case closed. Yrittäjänä tilanne on hyvin erilainen. Jos lapsi sattuu sairastumaan niin, että mulla on joku tosi tärkeä projekti, niin jos jään sairasvapaalle, se projekti jää tekemättä, eikä siitä tule silloin laskutusta. Siinä missä työntekijänä on helppo ajatella kalenteri sellaiseksi tasaiseksi palkaksi, yrittäjänä laskutusmäärät vaihtelevat tosi paljon.

Esimerkiksi, mun olis tosi paljon helpompi sairastua ihan milloin vain muuna viikonloppuna kuin menneenä viikonloppuna. Tulin nimittäin kipeeksi juuri kesken joulukuvausten, eli mun piti siirtää 18 joulukuvausta toisaalle! 18! Voitteko kuvitella mikä määrä adminia sekin on? Ja sitten kun miettii sen, että aivan sama onko kuumetta ja silmät ristissä, on infottava asiakkaille tilanne ja palattava mahdollisimman pian uusien päivämäärien kanssa.

Jos taas kyseessä olisi vaikkapa hääkuvaus, niin eihän kukaan voi kipeänä mennä kuvaamaan häitä, ja se tarkoittaisi sitten sitä, että se laskutus vaan katoaisi tuhkana tuuleen. Tässä joulukuva-tilanteessa kuvauksen tulo per tuntimäärä pienenee, koska sairastuin ja jouduin käyttämään admin-aikaa reippaasti enemmän kuin yleensä. Sairastaessani työni vaan siirtyvät eteenpäin, eli ne on tehtävä sitten joskus myöhemmin, mikä tarkoittaa 0-päiviä saikulla.

Oon tänä syksynä menettänyt mm. newborn-kuvauksen, koska perheessämme oli flunssaoiretta, ja koska en uskaltanut ottaa vastaan vauvakuvausta peläten, että veisin perheelle RS-viruksen, päätyi perhe toisaalle, että vauva todellisuudessa olisi “newborn”.

Ennen kaikkea olisi jotenkin ihana, jos voisi olla oikeasti 100% sairaslomalla. Nimim. katsoin eilen lastenleffan poikien kanssa ja pari jaksoa Squid Gamea ja pieni ääni päässäni sätti minua siitä, että olisi pitänyt tehdä edes muutama työjuttu, vaikka en todellakaan yhtään jaksanut. Siinä itsekin sairaana kuumeessa oleva lapsi sylissä olin kyllä päättäväisesti täysin sairaslomalla, mutta ei omaa mieltään voi vaientaa. Työt tulee mieleen myös sairaslomalla. Ja varmasti ne tulee myös työntekijälle, mutta menetykset tekemättömästä työstä on usein eri suhteessa.

Vapaa-aika ja työaika

Tähän samaan liittyen on oikeastaan vapaa-ajan ja työajan suhde. Harvoin teen viikkoa, jolloin teen 40h työviikkoa. En enää ole pitkään aikaan laskenut työtunteja. Välillä tulee 16-tuntisia päiviä ja välillä 2-tuntisia päiviä. Välillä teen työpäivän aikana työt, välillä istun aamun pikkutunneille. Välillä on hiljaisia kuukausia (heinäkuu) ja välillä on superkiireisiä kuukausia (syksy). Monet kuvaukset tai vaikuttajatyöt on tiettyyn aikaväliin sidottuja, eikä oikein voi todeta, että “sori, mulle ei nyt sovi tämä viikko, palataanko asiaan 3 viikon päästä?”, jotta pitäisi kiinni vaikka 40h työviikosta. Nimittäin silloin asiakas menee muualle.

Tässä lähtökohdassa on tosi hankalaa vetää rajaa työajan ja vapaa-ajan välille. Sekä hyvässä, että pahassa. Hiljaisempina aikoina, kun olen onnistunut pitämään lomaa, on ollut kyseessä valinta. Joko olen oikeasti lomalla, enkä edes avaa sähköpostia tai käytän hiljaisen ajan ja esim. mieheni loman siihen, että otan kiinni töitä, jotka ovat jääneet roikkumaan, kuten vaikka kirjanpidon.

Oon vasta viimeisen parin vuoden aikana oppinut paremmin jakamaan itseäni. Asiaa helpottaisi varmasti se, jos työni olisi jossain muualla kuin kotona ja voisin tehdä sitä vain tiettynä kellonaikana. On hurjan haastavaa mun yrittäjyydessä vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Onko IG-seuraajilleni vastaaminen työaikaa? Entä kuvausasiakkaalle? Entä leipominen yhteistyökuviin, jos sen tuotos tulee anyway syötyä itse? Mulla on aina mun puhelin, aina mun läppäri samassa tilassa, kotona. Työt on aina kotona.

Oon ratkaissut tän niin, että lähden välillä pois kotoa. Jos on stressaava tai kiireinen ajanjakso töiden kanssa, lähdetään koko perhe pois. Leikkipuistoon, metsään, jonnekin. En ota puhelinta mukaan. Tai jos otan, jätän kameran käyttöön ja sammutan mobiilidatan. Tai annan puhelimeni miehelleni. Jos olisimme vain kotona, niin mun mieli harhailisi jossain välissä takaisin töihin. Työtila tai kalenteriin lyödyt kellonajat ovat loppujen lopuksi vain teeskentelyä, sillä niiden ulkopuolella ja jälkeenkin, työt hiipivät mieleeni. Ajatusta vääristää ehkä osittain myös se, että yrittäjänä vain tietyt tunnit on selkeää laskutettavaa työtä. En mä lopeta asiakkaan kuvan käsittelyä kesken, jos oon käyttänyt siihen jo sille aallokoimani ajan. Ja toisaalta, paljon mun työstäni, kuten tämä postaus, on sisältöä, joka ei ole pakollista, josta en laskuta penniäkään mistään, mutta joka ihan yhtä lailla kuuluu mielestäni työhöni, sillä koen vaikuttajana tuottavani sekä kaupallista, että ei-kaupallista sisältöä. Yritäpä siinä laskea sitten työtunteja. 

Kun olen lasteni kanssa vaikka retkellä, en mieti töitä ja keskityn laatuaikaan perheeni kanssa. Kiireisinä ajanjaksoina se on kotona hankalaa. Mulla pitää olla jotain muuta tekemistä, muuten työt tulee mieleen. 

“Äiti tulee ihan just…” Kun kesken ulkoilun ajastustekniikka ei toimikaan, ja lapset joutuu odottamaan vartin. Onneks on isi viihdyttämässä.

Joustavuuden huonot puolet

Jos lapsella on neuvola, rokotus, vasu, lääkäri tai mikä tahansa juttu keskellä päivän, niin mitä veikkaatte, kumpi vanhemmista sen hoitaa? Joustavalla työajalla oleva yrittäjä, vai kauempana kotoa töissä oleva työntekijä, jolla on palaveria toisen perään koko päivän? Tai jos lapsi oksentaa kesken päivän päivähoidossa tai hänellä tulee kuume? On henkisesti tosi hankalaa ajatella asioita tasapuolisesti, kun tiedossa on, että toisella on mahdollisuus joustaa.

Mutta kun se joustaminenkin on vähän kuin kuminauha. Äärimmilleen pingotettuna se jossain vaiheessa napsahtaa kivuliaasti takaisin.

Hyvä esimerkki. Nyt kun lapset on molemmat päivähoidossa (kuopus osittain vielä), niin kalenterissa kuopuksen päikkypäivät on mun työpäiviä. Pari viikkoa sitten työpäiväni olivat ti-to. Jes, 8h työaikaa! Paitsi ettei ihan. Nimittäin lapsilla on 7h45 min päikkyaikaa, ja siitä kun ollaan päikyllä, niin menee vielä n. 10 min siihen, että oon työpöydän äärellä. Ja tuntia ennen hakua mun pää alkaa muistuttelemaan, että kohta pitää mennä. Sitten ei tuukaan aloitettua mitään isompaa projektia, kun tietää, että kohta se pitää anyway keskeyttää.

No, ei siinä. 7,5h työaikaa. About. Luksusta verrattuna siihen, mihin oon tottunut. Vannon, että oon välillä iskenyt pyllyni pesohvaan lapset päikkyyn vietyäni, ja ajatellut, että juon siinä kahvin ja teen töitä hetken ja sit siirryn työpöydälle. Ja kuorinut itseni siitä sohvalta joskus 14-15 aikaan tekemään lounasta. Ja huomannut kellon ekaa kertaa siinä kohtaa. Hups. Mut niin, se esimerkki. Olipa kerran viikko, kun piti olla kolme täyttä työpäivää. Ensimmäisenä niistä oli kuopuksen aika TAYSiin kello 12.00. TAYSin ajat vaan ilmestyy tietoihin, ja sit jos niitä yrittää vaihtaa niin ei-keskipäivän ajat menee jonneki kuukauden päähän. OK. Vienkö siis lapsen päikkyyn, mistä alle 3h päästä mun pitäisi hänet hakea niin, että hän on juuri nukahtanut ja on aivan persuksiin ammuttu karhu? Vai pidänkö vaan suoraan kotona, että päästään fiksusti ajoissa lääkäriin? Päätin pitää kotona aamupäivän. Lääkärisstä oltiin vapaana 13.15, lapsi nukahti autoon matkalla takaisin, joten mulla oli klo 13.45 kotipihassa nukkuva lapsi ja aivan turha häntä olisi ollut viedä enää päiväkotiin alle pariksi tunniksi. Koko päivä meni siinä suunnilleen sitten. Ja koska osa-aikaisen muksun päikkypäivät on suunniteltu kuukautta aiemmin, ja ennen TAYSin kutsua, niin ei, hänen päivää ei voida vaihtaa tiistaista perjantaiksi. Saman viikon toinenkin työpäivä jäi samanlaiseksi pikkulapsiarjen arvaamattomuuden takia. Tämänkin takia vaihdettiin nuoremman päikkyaika kokopäiväiseksi, kun varmaan 10% päikkypäivistä jäi käyttämättä jonkun yllättävän asian takia. Ei jatkossakaan varmasti ole ihan joka päivä päikyssä, mutta ei sitten ärsytä, jos jää pikkyviikko yksipäiväiseksi tän takia.

Tiedostan itsekin, että helpompi ja fiksumpi mun on nää hoitaa kuin työntekijä-mieheni, mutta kyllä ne ajan myötä kasaantuu pieneksi sellaiseksi kiukuksi ja katkeruudeksi. Jonka toinen puoli on se kiitollisuus, ettei tarvii hirveesti sumplia aikoja, kun voi mennä mihin aikaan vaan lapsen kanssa vaikkapa neuvolaan.

“Kun sähän oot muutenkin kotona”

Jos teille tulisi joku vaikka huoltomies käymään, tai jotain muuta kesken päivän, niin olisitteko työtilallanne kodin ulkopuolella ihan vaan ollaksenne poissa? Ette tietenkään. Kukapa omaa elämäänsä haluaa hankaloittaa? Mutta kun tämä kätevä “aina paikalla” on kyllä yks ärsytys välillä. Vähän aikaa sitten mainitsin, että mieheni on lasten kanssa saikkupäivää kotona. Eräs tuttu ihmetteli, miksi, kun mähän oon muutenkin kotona?

Aaa, joo, aivan! Mä unohdin tän mahdollisuuden täysin! Sen, että mä kuvaan 2,5h newborn-kuvauksia ja sit yhden 1-vuotiaan ja sit tuun tekee vähän admin-hommia kotiin kahden alle 5-vuotiaan kanssa! Aivan iisisti! Tai vaikka kyseinen päivä oliskin tarkoitus viettää kokonaan yöpöydän äärellä kuvia käsitelle, kampanjasuunnittelua tehden ja adminia tehden. Koska kotona töiden tekeminen on sama kuin se, että on kotona, niin kyllähän siinä ehtii hoitaa kodin ja pari kipeää lasta samalla. Eipä muuten ehdi! Tai ehkä jotkut ehtii, mutta sen ei pitäisi mennä niin! Itsellä tuo tarkoittaa käytännösä sitä, että mies lähtee työpäiväksi pois heidän muonitsemisen, ulkoilun ja kaiken sekoilun vahtimisen. Ja kun mies tulee kotiin, niin aloitan työpäiväni. 

Onneksi mieheni suhtautuu asiaan järjellä ja niin, että jaamme nämä lasten sairastelujen aiheuttamat poissaolopäivät. 

YEL

Ainiin se YEL. Katsokaas kun. Tää on itsessään ihan omanlaisensa vitsi. Tästä on muutkin vaikuttajat puhuneet viime aikoina jonkun verran, mutta annan konkreettisen esimerkin. Jos maksaa YELiä 40 000 vuosiansion mukaan, YEL-maksuja tulee vuodessa maksettavaksi n. 10 000 € edestä. Sen voi maksaa OY:n tuloista, eli ne eivät tule siis henkilökohtaisesti maksettavaksi palkasta, mutta toisaalta tarkoittaa, että laskutettavaa on oltava +10 000 € palkan päälle. Leikitään, että yrityksellä ei ole muita kuluja kuten kaiken maailman kirjanpitoja ja tilakuluja ja muita. Yrittäjän pitäisi siis maksaa n. 800 € YEL-maksua joka kk. 

Jos yrittäjä sairastuisi, saisi hän tämän 40 000 €:n YELin mukaan sairaslomarahaa. Verojen jälkeen siitä jäisi per saikkupäivä n. 58 € ja kuukaudelta 1460 €. Eli huom, maksaisit joka kk 800€, jotta saisit ehkä sairaslomakuukaudeltasi 1400 €. Joojoo, toki YEL kerryttää eläkettä, mutta ehkä tämä avaa hieman ymmärrystä sille, miksi harva yrittäjä maksaa YELiä lähellekään oikeaa palkkaansa. 

Koska, ja tää on asia mitä moni ei ajattele. Yrittäjänä päivät on harvalla yrittäjällä tasaisia. Että joka päivä on vaikka 100€ tienestit. Kun ne voi mennä niin, että yks päivä on 2000€ laskutus, sit ei oo 8 päivään mitään, sit on 250€, sit on 100€, sit ei 6 päivää mitään jnejne. Tyhjät päivät on sitä työtä, mitä tekee niiden laskutusten eteen, mutta ne laskutukset yleensä liittyy yhteen tiettyyn päivään tai tapahtumaan. Esimerkiksi vaikka hääkuvaajalla tai juhlasuunnittelijalla tietyt häät. Sitten jos sairastut häiden aikaan, niin se voi olla -2000€ takkiin siltä viikonlopulta, ja siinä naurattaa muuten erittäin vähän se, että vaikka viideltä päivältä flunssassa saisi sitten sen 250 €. 

Mä tiedän tapauksen, jossa yrittäjä menetti useamman tuhatta euroa sen takia, että oli altistuminen koronan takia. Kun tästä kerroin esimerkin, niin vastauksena tuli, että no, pitäisi maksaa YELiä. Mutta kun ei se YEL huomioi laisinkaan sitä, jos ne tulot jakautuu tosi epätasaisesti päivien varalle. Se vaikka 5000 € laskutukseen johtava asia voi olla vain tietyn viikon aikana ja se kasvattaa sen vuoden kokonaistulon vaikkapa sinne 40 000 euroon, jonka mukaan vakuutuksen ottaa. 

Se on sit vähän niinku voi-voi, jos on kipeä, eikä pysty hoitamaan jotain, ja menettää koko laskutuksen siinä sitten. Puhumattakaan siitä, vaikka olisi jo tehnyt työtä homman eteen. 

Jollei yrittäjänä jakaudu tulot tosi tasaisesti joka päivälle, niin äkilliset sairastumiset on sellaisia, että niissä ei paljoa YEL lämmitä.

Vaikuttajana suurennuslasin alla

Mut tää on mun yrittäjyydessä myös yksi haaste siinä mielessä, että näin mä välillä mietin kun katson itseäni mun asiakkaiden silmin. Jos vaikka on kuvat editointipöydällä ja en oo tehnyt niitä vielä valmiiksi tai tiedän, että mulla on kassa yhteydenottoja odottamassa, enkä oo vastannut meileihin, niin en esim. kehtaa julkaista vaikka kuvaa metsälenkiltä tai jos oon lasten kanssa jossain. Tulee sellainen olo, että näyttää siltä kuin en tekisi töitä yhtään, vaan oon täällä vaan viettämässä kivaa päivää lapsen kanssa tai sienestämässä. Vaikka todellisuudessa mä en ole kellekään mitään selontekoa velkaa ajankäytöstäni. Jos vaikka tekisin 40h työviikkoa, niin se, mitä teen niiden 8h ulkopuolella, ei ole kenenkään asia. Ja jos mietin, että mulla on lapsi osittain kotihoidossa, niin mun työajanhan ei pitäisi olla sitä 40h viikossa. 

Ja sitten kun tekee näin julkista työtä, niin jos julkaisen jotain vapaa-ajan huvitteluja vaikka mun some-kanavissa, niin kuka tahansa voi kattoa niitä ja miettiä, että jaa, siellä vaan hupaillaan eikä mun meiliin vastata. 

Mulla on myös vähän tyhmä ajatusmaailma itelläni välillä. Usein mielessäni lasken työnteoksi työpöydän (ja ajoittain kameran edessä) vietetyt tunnit. Oon joskus tullut himaan 9h kuvaamasta ja ilmoittanut miehelle seuraavana aamuna, että “hitsi kun en ehtinyt eilen tekemään yhtään töitä”. Tai jos oon mennyt ottamaan kuvia johonkin kamppikseen ja ollut keskustassa kolme tuntia ja sit miettinyt, että koko työpäivä meni ihan ohi, kun olin tuolla. Usein tää johtuu ehkä siitä, että mulla on niin kiva työ, että vaan sen sellaisen työpöydän äärellä istumisen ja adminin lasken työajaksi. EI! Mut välillä se ei vaa mun omassa päässä mee yghtään järkevästi.

Ja siis tää on varmasti vaan mun omassa päässä, mutta onhan se varmasti asiakkaan silmiin kummallista, jos en vastaa vaikka viesteihin ja oonkin keskellä päivää vaikka leikkipuistossa. Tai jos päivittelen mun omalle some-tilille kesken sairasloman niitä sun näitä, ja sit en vastaa toisella tilillä viestiin. Mä en koskaan oleta, että esim. vakuutukseni yhteyshenkilö on tavoitettavissa 16.30 jälkeen, mutta sit kuitenkin oletan, että mun asiakkaat olettaa, että mä olen tavoitettavissa. Tätä ehkä ruokkii se, että saan aika usein yhteydenottoja mihin tahansa aikaan myös 18-22 välillä. Sit jos mä en vastaa, ja päivittelen jotain liibalaabaa, niin tulee sellainen fiilis, että oonpa perseestä. 

Haluan esimiehen

Mulle usein sanotaan, että oonko harkinnut assaria? Mut mä oon tässä miettinyt, että itse asiassa assarin sijaan mä kaipaisin esimiestä 😀 Siis jotain muuta ihmistä tekemään mulle selväksi odotukset mun työaikoja, vapaita ja muita kohtaan. Muistan kun joskus ollessani nuorena kassatyöntekijä, sain aika pitkän sairasloman kun tippui jalkapöydälle jotain. Ilmoitin, että voin mä kyllä tulla kassalle töihin parin päivän päästä, että eihän tässä mitään. “Et saa tulla, oot sairaslomalla”. Ai saakeli. Voi kun joku sanoisi tän mulle nykypäivänäkin. Koska mä oon ihan paska esimies itselleni. Sellainen vaiheilija! “Nyt kyllä oot oikeesti saikulla, etkä ees koske koneeseen… mut tossa on se ja tää ja toi ja eiku nyt saikku, ei mut tossa olis vielä toi…”

Mä oon vaan niin huono kun oon “left at my own devices”, tietyllä tapaa. Tarviin raamit tekemiselleni ja oon yrittänyt runnoa niitä paikalleen omassa yrittäjyydessäni. Työaikojen noudattamista, työtilalle menoa jne. Mut sit aina päästään siihen samaan, eli siihen pieneen ääneen pääni sisällä, joka tietää, että ei muuten ole pakko. Siis sama kuin vaikka urheilussa. Jos mä lähden salille muuten vaan, niin todnäk menee ihan läpsyttelyks. “Jaksan jaksan, no enpä muuten jaksa, ihan sama, hyvin meni muutenkin!” Jos taas menisin PT:n (tai apua, mieheni) kanssa salille, niin se “jaksat, jaksat!” auttaisi ihan varmasti jaksamaan. Mulle sopii sellainen kiristävä ja pakottava PT-suhde 😀 Ja esimiehen (tai tiimin kanssa) työskennellessä on selkeät raamit sille, mitä multa odotetaan ja mihin aikaan mun oletetaan olevan tavoitettavissa ja silloin kun joku muu on vartijana, tulee vedettyä täysiä kun pitää ja levättyä täysiä, kun ei tarvitse. 

Otsikko johtuukin juuri tästä. Tämä ei välttämättä ole kovin universaali ongelma yrittäjillä, ehkä suurin osa ongelmista on omassa päässäni ja kyvyttömyydestä sitoutua työaikoihin ja omiin päätöksiini. Mutta sitä mulle tekee valinnan vapaus. Joka on myös yrittäjyyden kaikista parhain yksittäinen puoli! 

Tunnistaako muut yrittäjät tästä itsensä? 

Mielipidemaanantai – Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto

Tiedättekö mitä mä kaipaan suomalaiseen terveydenhuoltoon? Omalääkäriä. Sellaista kunnon vanhanaikaista “perhelääkäriä”, joka hoitaa samaa perhettä vauvasta vaariin ja joka tietää aina mitä terveyserityisyyksiä on yhdellä perheellä, ja osaa tehdä harkinnan siitä, mikä on relevanttia ja mikä ei ja miten jokin asia yhdellä lapsella voi mahdollisesti vaikuttaa toiseen lapseen. Ulkomailla paikoin onkin tällainen GP-systeemi. Siellä general practitioner, yleislääkäri saattaa tarkoittaa juurikin lääkäriä, joka ottaa haltuun koko perheen asiakkaikseen ja parhaassa tapauksessa hoitaa samalla useampaa sukupolvea. Jos jokin menee ohi oman osaamisalueen, niin sitten ohjaa asiantuntijalle, ja seuraa senkin asian sitten loppuun.

Rehellisesti sanottuna viimeiset pari kuukautta terveydenhuolto Suomessa on lähinnä ahdistanut ja ärsyttänyt. Neuvolassa ei todellakaan ole ollut mahdollista päästä mihinkään tutkimuksiin millään osa-alueella, vaikka molemmat lapset on kasvaneet alikäyrillä, vaikka tämä toinen syökin oikein innolla ja hyvin. Yksityisellä puolella taas aivan liian paljon on asiakkaan itsensä vastuulla. Etsi sopiva lääkäri, varaa aika, kerro asia, päädy ehkä tutkimuksiin ja loppujen lopuksi kukaan ei tee mitään seurantaa tai edes yleensä palaa asiaan tulkitakseen verikokeita. Ellet siis itse muista varata erikseen vielä aikaa tälle.

Meillä oli tuossa tilanne, jossa toista lasta hoiti gastroenterologi Tampereella ja toista hematologi Helsingissä. Molemmat varmasti erittäin ammattitaitoisia ja hyviä lääkäreitä. Kumpikaan ei edes näin korona-aikaan nähnyt kumpaakaan lasta. Verikokeita otettiin, toiselta löytyi laktoosi-intoleranssi, toiselta raudanpuute. Molemmille vuoronperään kerroin myös sisaruksen tilanteesta ja miten se on edennyt ja molemmat puhuivat ristiin. Toisen mielestä laktoosi-intoleranssi ei liity lapsen oireisiin ennen 4-5 vuotta, toisen mielestä liittyy ehdottomasti. Toisen mielestä voi pienemmälläkin olla sitä, toisen mielestä ei todellakaan. Raudanpuutetta oirehtivalta ei otettu B12- ja D-vitamiinia (olennaisia raudanpuutteen ja levottomien jalkojen kannalta), toiselta otettiin. Mulla alkoi itselläkin jo pakka leviimään sen suhteen, että mitä keneltä on otettu. Ja kun toi lasten verikokeiden ottaminen on niin lystiä, ettei sinne todellakaan halua mennä yhtään ylimäärästä kertaa.

Sit jatkuvasti on arvoja yli tai ali viitearvojen, jotain kummallisia tuloksia ja vastauksena “no, näitä välillä on, voi olla joku oireeton tulehdus”. Ja sit mulle oikeesti alko riittämään. Kun tuntui siltä, että piti olla itse se lääkäri, etsiä ja selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, poissulkea niitä ja sitten pyytää kuin kumileimasin joihinkin kokeisiin, joista en todellakaan tiedä onko edes tarpeellisia, kun en ole lääkäri. Koska ei tuntunut laisinkaan siltä, että kukaan edes tiesi kenen kanssa puhui asiasta. Neuvolasta ei ole kukaan seurannut sitä, että 2kk sitten tuli tieto, että lapsella on raudanpuute. Eipä varmaan kukaan muistele asiaa 1,5v neuvolassakaan. Kun viimeisimpien verikokeiden jälkeen oli puhelu lasta hoitavalle lääkärille, niin ensimmäinen minuutti meni siinä, että lääkäri kävi läpi historiaa, mitä ollaan hänen hoidossaan eletty kaksi kuukautta. Ei ennen puhelua saati niin, että muistaisi lapsen jossain määrin. Samoja asioita käytiin läpi kuin kuukautta aiemmin eikä asia edennyt. Eikä se tuntunut yhtään siltä, että joku “kantaisi” tätä terveysasiaa laisinkaan.

Ja havahduin siihen, että jokaikiselle lääkärille joutuu selittämään lapsen historian suunnilleen alusta aina kun tulee vastaanotolle, jos sillä nyt sattuisi olemaan merkitystä, että korvat on putkitettu ja millä maidolla on kasvanut ja mikä juttu. Samat kysymykset, samat lisäykset kysymysten lisäksi. Huoh.

Ulisin miehelle yksi päivä, kuinka paljon mä haluaisin, että mä voisin tuntea tässä asiassa, että joku muu “kantaa tässä vastuuta”, kantaa tätä asiaa. Ei tietenkään kanna vastuuta, mutta ottaa asian hoitaakseen. On oman alansa, lääketieteen, ammattilainen ja ottaa kattavasti käsittelyyn meidän perheen terveyden. Tietää sen erityispiirteet jokaisen osallisen osalta ja osaa itse tehdä sen poissulkemisen siitä, mikä voi tai ei voi vaikuttaa asiaan. Ja kun on tämä kokonaiskuva tilanteesta, niin sitten osaa myös tehdä sen valistuneen, ammattitaitoisen ratkaisun siitä, mikä liittyy asiaan ja mikä ei.

Ja sitten kävi suoranainen ihme. Randomisti varattu aika itselleni yleislääkärille johtikin puheluun lääkäriltä, johon ihastuin noin viidessä minuuttissa. Kun kysyin alkuun, tarviiko mun sanoa henkilötunnus ja mitä tietoja hän haluaa alkuun, niin selvisi, että hän oli käynyt mun tiedot kannasta jo läpi ja kyseli vielä, että onko kukaan koskaan palannut mun edellisiin verikokeisiin. No ei ole ei. Ja huomasi sieltä jonkin ihan hitusen yli viitearvon olleen asian, jota edes minä en ollut huomannut. Viiden minuutin puhelussa koin enemmän luottamusta häneen kuin yhdenkään lääkärin kanssa ja päädyin googlaamaan hänet puhelun jälkeen. Yleislääketieteen erikoislääkäri. Paljon positiivisia arvioita ja tieto siitä, että hoitaa kaikkia vauvasta vaariin. Varasin seuraavalle päivälle ajan tälle lääkärille myös lapselle, otin samantien tupla-ajan ja suuntasin sinne käymään kaiken läpi. Hän kysyi, kuunteli ja oli aktiivinen. Kiinnostui ja ihmetteli. “Miksei tätä ole vielä tutkittu?” Jaa. Teki mieli vastata, että varmaan koska mä en ollut sitä pyytänyt. Osannut pyytää. Se käynti lääkärissä oli ehkä helpottavin asia pariin kuukauteen. Tuntui, ettei mun nyt tarvinnut etsiä, miettiä ja pohtia. Kun muistin vasta jälkeenpäin kysyä vielä yhtä asiaa ennen kuin mennään lapsen kanssa verikokeisiin, jätin soittopyynnön hänelle. Hän soitti, oli sitä ennen katsonut mun uusimman ferritiiniarvon ja kun se tuli ohimennen puheeksi, hän tiesi sen tarkalleen. 89. Olin itsekin katsonut sen aamulla. Se ei ollut “oikein hyvä”, tai “lähes 90” tai “lähes 100”. Se oli 89. Selkee. Pikkujuttuja, mutta niillä hän on saanut sellaisen tunteen, että joku oikeasti seuraa tilannetta, tutkii asiaa ja on läsnä. Ja se on aina ollut asia, joka on puuttunut yksityisellä puolella. Ja no, julkisellakin. Ainoa kosketus julkisella on ollut neuvola-terveydenhoitaja, joka on ollut mahtava, mutta esim. neuvolalääkäri on vaihtunut nonstop. Ja yksityisellä puolella on ollut niin monta eri lääkäriä viiden vuoden aikana tällä perheellä, ettei edes naurata.

Musta tuntuu, että viime viikon lääkärikäynti tiputti mun harteilta ihan järkyttävän suuren painolastin. Ei mikään muuttunut, edelleen selvitellään. Mutta ei olla siinä osaamattomina “yksin”. Ja se luottamus, se hyvä fiilis, se on puuttunut tähän asti.

Mä yleisesti ottaen ihmettelen ihan hirveästi sitä, miten vähän tässä meidän hyvän terveydenhuollon luvatussa maassa panostetaan ennaltaehkäisevään hoitoon ja seurantaan. Aika monessa asiassa ennaltaehkäisevä tieto voi olla erittäin edullinen ja helppo selvittää, mutta vahingon tapahtuessa, erittäin kallis yhteiskunnalle korjata. Suomessa vitamiinit, hivenaineet, ravintolisät, antioksidantit ja aminohapot on sellaisia asioita, jotka tuntuu olevan keskustelussa kivoja pikkulisiä arkeen, mutta ei niiden “puute” ketään “oikeasti voi häiritä”. Ehhhhh. Meillä täällä pimeässä kylmässä Suomessa on ihan poikkeukselliset olosuhteet aika monelle tärkeälle elimistön kannalta kriittiselle “pikkujutulle”, kuten esimerkiksi vitamiinille tai välittäjäaineiden rakennuspalikalle. Kyllä se vaan kuulkaa vaikuttaa, että yhteen aikaan vuodesta aurinkoa ja valoa on 20 tuntia vuorokaudessa, ja toisessa 3. Kyllä se myös vaikuttaa, millainen maaperä on, mitä syödään jnejne. Ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Koska on aivan liian monta mielenterveys-puolen diagnoosia, joiden taustalla on jonkin hivenaineen tai vitamiinin puute. Työkyvyttömyyttä, masennusta ja lieveilmiöitä, jotka syntyy väsymyksestä ja vetämättömyydestä. Isoja terveyskriisejä, jotka syntyy siitä, ettei tiedetä jotain, minkä selvittäminen on helppoa ja halpaa.

Mä oon itsekin suhtautunut esim. välittäjäaineisiin (siis mitä ne on?!) ja vitamiineihin (no vähä energiaboostausta ehkä!) ihan todella vähätellen. Kunnes on alkanut aukeemaan ihan uusi maailma. Miten tärkeitä on tietyt asiat, miten vakavasti ne vaikuttaakaan. Mitä kellekään sanoo B12-vitamiini? Ei kai hirveesti muuta ku yks niistä vitskuista, joita on. Niiiin. Mitä nyt se on vahvasti suhteessa aivolisäkkeeseen, joka taas vastaa aika monesta tärkeästä hormonista kilpirauhasesta lähtien. Se vaikuttaa jopa siihen, pissattaako meitä yöllä ja onko meillä näköongelmia. Yks helvetin vitamiini. Jonka puutteeseen muuten lähes poikkeuksetta kuoltiin joskus aiemmin, ja nyt siihen on sitten olemassa ihan piikkiä, jos ei se imeydy jostain syystä. Ainiin ja se syy? Niitä on monta. Osa ei-niin-miellyttäviä, osa aika simppeleitä, eli esim. tietyn aineen käyttö nukutuksessa, joka annetaan maskista hengittämällä. Niin kuin esim. lapsilla putkituksessa. Sen lisäksi, että vaikkapa B12-vitamiinin puute voi aiheuttaa raudanpuutteen, levottomat jalat ja esimerkiksi runsaan yökastelun ja jopa huonon näön, väsymyksen ja vetämättömyyden ja pahantuulisuuden lisäksi siis, se saattaa myös aiheuttaa kylmät kädet ja jalat ja pahimmillaan selkäytimen haurastumista. Sounds like fun. Vitamiinit. Onpas turhia.

Lääkkeitä sitten vuorostaan voidaankin antaa vaikka kuinka. Mua hirvitti ajatus siitä, että joudutaan antamaan lapselle rautalisää. Se on nyt pienellä tauolla. Koska esim. raudanpuute on usein oire, ei syy itsessään. Jokin aiheuttaa sitä. Tuudittautuminen rautalisään (joka itsessään aiheuttaa ongelmia suolistossa), joka poistaa oireet, on vasta laastari jatkuvaan verenvuotoon, jonka aiheuttajaa kukaan ei tiedä. Pitäisi aina selvittää se syy, eikä tuijottaa jotakin arvoa, mitä haetaan lääkkeillä ja erityisvalmisteilla. Ruokavalion muuttaminen on vain puoli tarinaa, koska vaihtuvien sääolosuhteiden vuoksi kaikenlaista lisää voikin tarvita eri muodoissa. En muista tarkkoja lukuja ja lähteitä, mutta lähtökohtaisesti esim. D-vitamiinin, raudan ja magnesiumin puutetta pidetään lähes länsimaiden “kansantauteina”. MIKSI? Sen lisäksi, että kaikkeen näistä löytyy ratkaisuja ravinnosta tai ravintolisistä, MIKSI meillä on näitä puutteita, ja miksi ne on hyväksytty jotenkin normaaliksi?

Mun mielestä käsite ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta on aivan todella aliarvostettu nykypäivänä. Harjataanhan me hampaitakin, ettei tulisi reikiä ja muita ongelmia. Miksi ei sitten samaa ennaltaehkäisevää strategiaa noudateta terveydenhuollossa? Lasten raudanpuutteen syiksi on vuosia listattu raudanpuutteiset äidit raskausaikana. Miksei niitä äitejä auteta? Neuvolassa napataan hemppa-arvo, todetaan se erittäin hienoksi ja heippa. Vaikka siis kansainvälisesti on aikapäivää sitten saavutettu konsensus siitä, että se ei ole hyvä raudan mittari. Hemppa-arvo voi vaihdella vaikka kuinka, ihan vaikka nesteytyksen määrän perusteella ja se on muutenkin huono mittari, sillä sitä ei pitäisi verrata muihin vaan omaan “normaaliin”, jos jotakin. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei toki rajoitu vain vitamiineihin ja hivenaineisiin, vaan vähän kaikkeen. Jollei ole pää kainalossa, kaikki on hyvin. Joo, rintaan ammuttu tarvii akuuttia apua, mutta kyllä se kamala kohtalo voi kohdata sellaisenkin, jolla vaan jatkuvasti hieman vuotaa joku haava.

Julkisella puolella perustellaan kaikkea resurssipulalla. Okei, suosittelisin ensin tunkemaan kotihoidontuen lakkauttamisen taloudellisista syistä kaltaiset tutkimukset jonnekin todella syvälle ja käyttämään ne resurssit johonkin järkevämpään. Noin niinkuin aluksi. Tulee muutama muukin mielenkiintoinen tilanne tähän liittyen mieleen. Mut lisäksi olisi mun mielestä hienoa, jos ymmärrettäisiin, että tässä vuodetaan kaiken muun lisäksi yhteiskunnan rahoja, kun ei korjata vahinkoja edullisesti silloin kun ne on vasta alkamaisillaan, vaan niitä korjaillaan sitten, kun niiden korjaaminen on jo vaikeaa ja kallista.

Meillä arvostetaan erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäreitä, sellaisia pelastajia katastrofin aikana. Mutta kun moni niistä katastrofeista voi olla vältettävissä! Tiedolla, seurannalla ja ennaltaehkäisyllä. Esimerkkinä vaikka se, että kun asuin Lontoossa, mut yllätti se, että siellä oli kaikki ehkäisymuodot ilmaisia tyyliin kaikille tai tietyn ikäryhmän edustajille tai miten nyt ikinä menikään. Sieltä sait hakea kalliilta tuntuvat ehkäisyt maksamatta mitään. Epätoivottuja raskauksia haluttiin välttää tuomalla ehkäisy kaikkien saataville. On se nimittäin aika paljon yhteiskunnallisesti tehokkaampaa ja edullisempaa hoitaa nuo ehkäisyasiat kuntoon kuin niiden epätoivottujen raskauksien ja lasten, ja kaikkien niiden ympärillä pyörivien lieveilmiöiden korjaaminen.

Suurin osa meistä varmasti käy tankkaamassa autonsa, ennen kuin se tyssää tielle tyhjällä tankilla ja pitää soitella hinausautoa apuun. Miksemme tee samaa hyvinvoinnillemme? Miksi se on niin vaikeaa, jos vaikka haluammekin hoitaa asian? Kun on valmiiksi väsynyt ja voimaton, avun hakeminen on jo muutenkin vaikeaa, saati sitten se, että jaksaa taistella sen saamiseksi. Oon tässä viimeisen parin kuukauden aikana oppinut enemmän biologiaa kuin koko koulu-urani aikana. Rehellisesti sanottuna, en ymärrä edelleenkään miksi mä opiskelin jotain kalalajien mätejä ja leikkasin kalaa auki bilsantunnilla yläasteella, mutta en vielä 30-vuotiaana tiennyt ihan hirveesti mitään omasta kehostani. Mä oon opetellut vasta tässä 2020-2021 välittäjäaineista ja vitamiineista ja aminohapoista ja antioksidanteista ja vaikka mistä. Jotenkin niissä olisi ollut jo silloin kouluaikaan aika paljon enemmän konkretiaa kuin jossain niissä asioissa mitä silloin käytiin läpi. Oli se sitten bilsassa tai terveystiedossa. Enkä mä sano, että tää on nyt välttämättä opetuksen vastuulla, mutta ois sinne lukion ja yläasteen oppimäärään saanut paljon tärkeää tietoa, josta olisi konkreettisesti hyötyä arjessa nykypäivänä. Saati esim. niihin neuvola-materiaaleihin ja muihin elämän varrella koettuihin terveyskeskus- ja lääkärireissuihin.

No, ehkä vielä joku päivä tämäkin asia muuttuu niin, että ihan yhteiskunnallisesti tälle annetaan painoarvoa. Siihen asti ei auta muu kuin kiinnostua itse ja ottaa itse selvää. Ja suosittelen sitä kyllä! On ollut erittäin avartava ja opettava pari kuukautta, kun olen lukenut materiaaleja, joilla olen oppinut itsestäni ja läheisistäni.

Onko teillä oma GP? Vai tykkäättekö yksityisen puolen tarjoamasta “lääkärin shoppailumahdollisuudesta”? Koska sitähän se on, valinnanvapautta valita hoitava henkilö mihin tahansa vaivaan. Mitä fiiliksiä tämä ilmiö teissä ylipäätään herättää?

EDIT:// Kommentoinnin ajauduttua sivuraiteille ihan reippaasti, olen vastannut yleisesti sekä terveysasioihin että mahdolliseen matkaan liittyviin asioihin kommenttiboksissa yleisellä kommentilla, enkä aio asiasta tuon enempää keskustella. 

Mielipidemaanantai – Kokeilemisesta ja epäonnistumisesta

Viimeinen kuukausi on ollut aika haipakkaa, kun valokuvaushommien aloittaminen on lähtenyt liikkeelle hieman odotettua vauhdikkaammin ja välillä on ollut pitkiä päiviä ja paljon työtunteja. Pohdin tänään tuota minulle kuitenkin vielä uutta tekemistä ja sitä, kuinka paljon iloa se tuottaa ja pohdin, että valokuvauksen ja erityisesti perhekuvauksen haastellisuus ja jokaisen kuvauksen tietynlainen ainutlaatuisuus on ehkä sellaista tekemistä, mihin mielenkiinto pysyy yllä pidempään. Ajatus tuli mieleeni ajellessani terapeutilleni, jolla olen käynyt ADHD:hen liittyen ja tämä tuli itse asiassa puheeksi sivulauseessa sielläkin. Intoni ja innostukseni ja tietynlainen pelkäämätön kokeilunhaluni.

Oon kokeillut monia asioita tässä viime vuosien aikana. Olen itse asiassa yli 12-vuotisen blogiurani aikana kokeillut vaikka ja mitä ja ollut osallisena vaikka ja missä. Sekä työssä, että vapaa-ajalla. Olen avannut ja sulkenut verkkokaupan, olen kirjoittanut vierailevana kolumnistina, pitänyt omaa palstaa ja päässyt tekemään erilaisia lyhytaikaisia projekteja. Hyvin usein olen kohdannut tässä vuosien aikana negatiivista suhtautumista keskenjääneisiin tai kokeiltuihin asioihin. Valokuvaamiseenkin liittyen olen saanut jo nyt pari viestiä, jossa on naureskeltu, että tämä ei tule kestämään tämäkään, kuten ei vaikkapa nettikauppani. Niin, enpä tosiaan tiedä. Saattaa kestää tai olla kestämättä. Aika näyttää, tietenkin. Mutta samalla jäin pohtimaan sitä, miksi Suomessa suhtaudutaan niin negatiivisesti kokeilemiseen ja “epäonnistumiseen”. Jotenkin monesti törmää sellaiseen asenteeseen, että jos aloittaa uuden harrastuksen tai vaikka sivutyön, eikä se jatku iäisyyksiin, on jotenkin epäonnistunut. Myös läheiset, mutta vaikkapa lyhytaikaiseksi jäävät ihmissuhteet herättävät närää.

Mä oon aina ollut impulsiivinen ja herkästi innostuva ihminen. Olen kuitenkin myös pohdiskeleva ja analyyttinen monessa asiassa ja en juuri ikinä suinpäin lähde asioihin, vaan pohdin, laskeskelen ja teen harkintaa. Lähden johonkin uuteen projektiin usein siltä pohjalta, että uskon sen mielekkyyteen ja mahdollisesti kannattavuteen, jos puhutaan töistä. Usein ne projektit, joista kieltäydyn, eivät edes koskaan näy blogissani. Talvella ja keväällä pohdin piiiiitkään yhteen start upiin mukaan lähtemistä. Viikkoja harkitsin asiaa, sparrasin kavereiden kanssa ja pohdin mieheni kanssa asiaa. Päädyin jättämään koko homman väliin. Olisin saattanut lähteä siihen mukaan ja todeta puolen vuoden kohdalla, ettei ole mun juttuni, enkä olisi silti kokenut epäonnistuneeni. Musta on jotenkin kummallinen sellainen ajatusmaailma, jossa “maitojunalla kotiin” on jotenkin negatiivinen asia. Toki jos ensin paukuttaa henkseleitä, että valloittaa maailman ja sitten puolen vuoden päästä toteaa, ettei muuten kiinnosta edes yrittää, voi tulla tietynlainen epäonnistumisen fiilis. Toisaalta, en usko mihinkään projektiin lähtemiseen silleen “nojaaaa, katotaa nyt”. Jos ei lähe täysillä johonkin asiaan, siinä tuskin pystyy onnistumaan hirveän täysillä.

Mä saan jatkuvasti kuulla, kuinka se tai tää tai tuo asia on jotenkin ollut sellainen, minkä olen jättänyt “kesken”. Moni näistä on työprojekteja, joista on sovittu, että kestävät määräajan. Moni määräaikainen projekti on saanut jatkoa alkuperäisestä, mutta en ole sitten halunnut jatkaa tai vastapuoli on halunnut jatkaa jotenkin eri tavoin. Tässä pari viikkoa sitten sain ivallisen viestin Instassa, jossa naureskeltiin sitä, että eiköhän tää valokuvaushomma oo taputeltu ihan samalla tavalla kuin Mungostyle tai Savon Sanomien kolumnini. Siis koska en ollut pariin päivään päivittänyt mun valokuvaustiliä Instassa. Niin, oli vähän kiire kuvata enkä todellakaan päivitä someani päivittäin, edes henkilökohtaista tiliäni. No, molemmat edellä mainitut projektit ovat olleet määräaikaisesti sovittuja ja Savon Sanomien kolumnistina olisi ollut kummallista jatkaa Lempäälästä käsin. Mutta niin vain olen siinäkin “epäonnistunut”. En jotenkin osaa itse mieltää kokeiluja ja uusien juttujen intoiluja epäonnistumisena. Jos esimerkiksi valokuvaaminen ei tunnukaan puolen vuoden päästä omalta, en tule varmasti lainkaan katumaan tätä päätöstä kokeilla. Nimittäin miten koskaan voi tietää, mistä tykkää, missä on hyvä tai mikä on mielekästä, ellei kokeile? Toki varmasti jonkin verran ajatustyötä voi tehdä etukäteen, mutta harvaa asiaa voi konkreettisesti ymmärtää kokeilematta.

Esimerkiksi verkkokauppa oli sellainen asia, mikä pyöri usein mielessä. Sille tuli sopiva ajanjakso ja se tuntui ihanalta ajatukselta. Käytännön tasolla verkkokaupan pyörittäminen oli kuitenkin aikamoista postirumbaa, pakkaamista ja sellaista admin-hommaa, mikä on kaikkea muuta kuin luovaa. Käytännön päivittäinen tekeminen oli itse asiassa loppujen lopuksi aika tylsää, eikä kovin palkitsevaa, joten arvio jäi taloudellisen hyödyn varaan. Pienillä volyymeillä hyöty ei ollut tarpeeksi merkittävä, että sitä olisi kannattanut jatkaa, varsinkin kun oli tarjolla palkitsevampia (henkisesti ja taloudellisesti) mahdollisuuksia. En ole kyllä ikinä mieltänyt tuota kokeilua mitenkään epäonnistumiseksi. “Tulipahan kokeiltua”. Elämäni pitkäaikaisimmat asiat, kuten tämä blogi tai parisuhde aviomieheni kanssa, ovat kaikki alkaneet sellaisesta impulsiivisen harkitusta päätöksestä kokeilla. Olisin voinut laittaa blogin kanssa pillit pussiin ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta tässä sitä ollaan, yli 12 vuotta myöhemmin. Samoin mieheni kanssa otin tietoisen sekopäisen ratkaisun ja muutin vastavalmistuneena Kuopioon, jossa oman alan tulevaisuudennäkymät oli jota kuinkin 0. Jokainen valinta on kuitenkin johtanut mua tähän. Tähän kotiin, jota rakastan, mutta jota en koskaan ajatellut haluavani. Tähän elämään, jossa kaksi pientä ihmistä kutsuu mua äidiksi. Tähän osakeyhtiön pyörittämiseen yksin yhdistäen valokuvausta, bloggaamista, digimarkkinointia ja ties mitä kaikkia erilaisia projekteja. Ja nyt olen vielä päättänyt lähteä mukaan start upiin alalle, josta en todellakaan olisi osannut kuvitellakaan, että olisin ollut millään tavoin kiinnostunut. Niin, kaikki pienet ja isot valinnat elämässäni ovat tapahtuneet spontaanista kokeilunhalusta, joten olen oikeastaan hyvin kiitollinen siitä, että en ole koskaan pelännyt “epäonnistumista” tai edes mieltänyt epäonnistuneeni, jos olen jossakin vaiheessa jättänyt pois elämästäni jotakin, mikä on vähän aikaisemmin tuntunut hyvinkin mielekkäältä. Saatan saada kimmokkeen tehdä jotain hyvinkin herkästi. Kuten kauniista kakusta innon leipoa tai kauniista maalauksesta innon maalata. Jokin asia voi jäädä tärkeäksi arjessani, vaikkei se näkyisi hirveästi mun blogissa. Olen sitoutunut harrastuksiin ja töihin vuosiksi tai viikoiksi. Sinällään en voi sanoa pituuden määrittävän onnistumista asiassa.

Mun mielestä tällainen epäonnistumisen pelkoa lietsova asenne on itse asiassa aika kummallinen. Meillä on hyvin yleisesti sellainen lähtökohta, että pitäisi 18-vuotiaana tietää mitä elämältä haluaa ja sitten noudattaa sitä tietä. Harvemmin näkee ihmisiä vaihtamassa alaa, varsinkaan korkeasti koulutettuja. Jos juristi haluaa alkaa hyvinvointivalmentajaksi tai lääkäriksi valmistunut kokiksi, herättää se usein hieman negatiivissävyistä närää. Elämässä tapahtuu koko ajan paljon. Jokin pieni asia voi sysätä liikkeelle isojakin ajatuksia ja muutoksia ja elämä voi mennä eteenpäin tosi odottamattomaan suuntaan. Joskus mielenkiinto muuttuu, joskus saattaa tulla turhautuminen tiettyyn asiaan, mikä ensin tuntui hyvälle. Harmittaisi tosi paljon, jos jäisi kokematta mielenkiintoisia asioita epäonnistumisen pelon vuoksi. Meillä on muutenkin liian vahva tarve olla jotenkin valmiita ja vakavia. Ehkä mulla ei riitä mielikuvitus, kun en osaa ajatella kaikkia mahdollisia puolia asioista, jotka kiinnostavat. Kokeilemalla selviää. Toisaalta mun sitoutumiskammo on edelleen jollakin tasolla olemassa ja aina jos ajattelen, että jokin olisi jotenkin “sitovaa” tai lopullista, alkaa ahdistamaan. Sitoutumiskammo? Tatuoidulla naimisissa olevalla äidillä? Oh yes. Ei ehkä sanan perinteisimmässä merkityksessä, mutta kuitenkin.

Oon ollut sitoutumiskammoinen jollakin tasolla aina. Nuorempana en halunnut seurustella, vaikka olin tosi ihastunut, koska ahdisti ajatus siitä, että joutuisi joskus eroamaan ja se olisi sitten jotenkin kamalaa, ja ei kiitos. Omistusasunto ahdisti ajatuksena, mitä jos tulis jotain odottamatonta tai se pitäis myydä äkkiä ja se ei onnistuiskaan ja mitä vielä. Kaikenlainen sitoutuminen ahdisti. Ehkä vuodet jotenkin auttoi ymmärtämään, että tässä maailmassa ei ole kovin montaa asiaa, jotka oikeasti sitoo peruuttamattomasti. Ja sitten vastaan tulikin mies, josta tuli sellainen olo, että en varmasti ikinä haluaisi tuosta erota. Äitiydessäkin jännitti raskauden alkuvaiheessa sen peruuttamattomuus ja loppuelämän kestävyys. Kunnes se pieni nyytti oli omassa sylissä, enkä ikinä koskaan olisi halunnut olla hänestä erossa. Mulla pitää aina olla “way out”mielessäni. Jos lähden uuteen projektiin, tiedän, että voin aina lopettaa, jos ei tunnu mielekkäältä. Jos pelkäisin epäonnistumista, en koskaan uskaltaisi kokeilla mitään. Oon ollut aina sitä koulukuntaa, että pitää kokeilla ja kokea itse. Jos joku kertoo mulle aivan kaiken jostakin lajista, työstä tai vapaa-ajan tekemisestä, en mä siltikään usko ennen kuin olen kokeillut itse. Vasta empiirinen kokeilu antaa mulle sen ajatuksen, että tiedän mitä jotakin on, ja tiedän haluanko jatkaa vai en. Tämä on turhauttanut vanhempiani aina, sillä heillä on aina ollut neuvot valmiina kaikkiin mun proggiksiin. Äitini edelleen rakastaa sanoa olleensa oikeassa. Hän ei yleensä muista niitä kaikkia kertoja, kun on ollut väärässä, mutta “mitä mä sanoin” on sellainen lause, josta varmaan vähän jokainen saa pientä nautintoa. Vasta ehkä viime aikoina äitinikin on ymmärtänyt, että mun on saatava tehdä omat kokeiluni, ja myös virheeni, itse. Ai että miten hirveetä varmaan näin äitinä ajatellen. Kun tekis mieli huutaa sille jälkeläiselleen, että älänytherranjumalasitätee ja sitten pitää kuitenkin yrittää antaa tilaa havainnoida ja ymmärtää itse. Yksi mun suurimpia tavoitteita lapsiani kohtaan on se, että annan heille tilaa kokeilla itse. Toivon, että muistan tämän oman haluni kokeilla ja oppia kokemuksen kautta.

Sillä en olisi kyllä koskaan ollut näin onnellinen sillä polulla, joka mulle saneltiin ja neuvottiin nuorena. Tai en itse asiassa tiedä. En kokeillut sitä polkua.

Mielipidemaanantai – Viisi epäsuosittua mielipidettä

Mielipidemaanantai… Tällä hetkellä onkin viisi erilaista asiaa mielessä, jotka kaikki herättää tunteita ja mielipiteen. Tietyllä tapaa ehkä hieman epäsuositunkin mielipiteen, mutta silläkin riskillä otin ja kirjoitin sen auki. Mun mielestä näistä voisi syntyä ihan mielenkiintoista keskustelua, mutta blogiin ei tulla julkaisemaan yhtäkään suoraan yksittäiseen henkilöön (minuun tai kehenkään yksittäiseen muuhunkaan) käyvää mielipidettä näiden tiimoilta, vaan kommenttiboksi tulee olemaan auki yleisellä tasolla näille ilmiöille ja ajatuksille 🙂

Mä oon myös viime aikoina saanut tosi paljon viestejä DM Instagramiin ja toivon, että ennemmän kommentoitte tänne, sillä instagramissa pitkien viestivastausten naputtaminen on aina hirveän hankalaa puhelimella näppiksen sijaan, joten keskustelu täällä on varmasti aktiivisempaa 🙂

1. Huumeidenkäytön dekriminalisointi

Mä oon hyvin huumevastainen ihminen, mikä ei liene jäänyt epäselväksi mun muutamista postauksista ja kauhistelen ja paheksun tällä hetkellä hyvinkin paljon sitä, kuinka arkea on kokaiinin käyttö ja yleisesti ottaen suhtautuminen huumeisiin monellakin tapaa. Tilanne toki vaihtelee paikkakunnittain ja elämäntilanteiden mukaan, mutta Katiskan “ansiosta” huumeet on olleet paljon tapetilla viime aikoina. Oon seurannut tuota Katiska-oikeudenkäyntiä ja mediassa oon kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon asiassa mässäillään sikäli kokonaisuuden kannalta irrelevanteilla asioilla, kuten esim. Samu Haberin huumeidenkäytöllä. En väheksy mitään huumeisiin liittyvää, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on mun mielestä kyse niin isoista asioista, että jonkun yksittäisen rokkistarban viivanuuskimisen ei pitäisi tässä rinnalla nousta hirveän isoksi asiaksi, vain koska hänen nimensä on jollain nauhalla ja koska hän on julkkis. Itse asiassa sehän tässä on avainasemassa, julkisuus. Jos olet julkisuuden henkilö, kaikella tekemiselläsi voidaan riepotella pitkin lehtiä, vaikka todellisuudessa osuus koko soppaan olisi hyvin vähäinen. Kun näyttöä ei muusta ole, ei voida kuin olettaa, että Haberin osuus koko sotkussa on tosiaan se oma käyttö. Ja mä oon itse asiassa sitä mieltä, että huumeidenkäytön kriminalisointi ei ole järkevää. Mun mielestä käytön ei pitäisi olla kriminalisoitua, vaan myymisen, välittämisen jne. toiminnan. Vähän niin kuin seksin myyminen parittajan välityksellä on (tietääkseni/muistaakseni) kriminalisoitu, ostaminen ei.

Jollakin tapaa tuntuu kohtuuttomalta, että vähäisestäkin huumeiden käytöstä voi saada peruuttamatonta jälkeä omaan elämään, vaikka kyseessä olisi kokeilu tai vaikka muutamakin. Tässäkin tapauksessa on ihminen tehnyt aika paljon kaikenlaista elämän varrella, paljon hyvää, mutta jää monille mieleen nyt tästä asiasta. En koe, että mikään yksittäinen omaan itseensä kohdistuva teko pitäisi olla sellainen, josta joutuu kantamaan julkista tai rekisterissä olevaa leimaa, mikä vaikuttaa hyvin pitkälti vähän kaikkeen. Huumeiden käytön suurin pelko tuntuu monesti olevan kiinnijäämisen pelko, mikä ei kuitenkaan estä huumeidenkäyttöä. Ei, en haluaisi nähdä heroiinia piikitettävän bussissa lasten silmien edessä tai kokaiinia vedettävän baarissa tarjottimelta alkoholijuomien rinnalla. En kuitenkaan usko, että käyttämisen kriminalisointi vaikuttaa tässä lainkaan. Mun mielestä vaan tällä hetkellä usein julkisessa keskustelussa lähes diilaamista enemmän paheksutaan käyttöä, missä on mun mielestä iso ajatusongelma. Rangaistuksen ja leimaantumisen ja rekisterimerkintöjen pelossa nykytilanne voi oikeasti vaikuttaa huonontavasti avun hakemiseen ja avuntarpeen ymmärtämiseen ja siihenkin, hakeutuuko joku esim. sairaalaan fyysisesti reagoidessaan johonkin.

En edelleenkään millään muotoa hyväksy huumeita, mutta mun mielestä huumeiden käytön kriminalisointi ei auta ketään. Jos huumeiden myynti olisi kriminalisoitua, mutta käyttö ei, olisi mun mielestä rangaistukset myös yksiselitteisempiä. Määrälaskurilla arvioiden olisi helppo vetää raja sille, missä menee yksittäisen käytön raja ja myynnin rankaiseminen voisi olla erittäin kovin rangaistuksin. Myyminen on aina jollakin tavalla organisoitunutta ja harkittua, käyttö voi usein olla impulsiivinen päähänpisto päihtyneessä tilassa ja asian myöntäminen, avun hakeminen ja asian kokonaisvaltainen arviointi olisi mun mielestä parempi lähtökohdista, jossa huumeidenkäyttö olisi ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon aluetta, ei oikeus- ja rangaistusinfran. Nyt voi olla, että apu jää hakematta tarpeeksi aikaisin, koska rangaistuksen pelko on voimakas. Ja sitten voi olla liian myöhäistä.

2. Lapset somessa ja sen seuraukset

Erään bloggaajan julkaistua taannoin tekstinsä aiheesta, sain suoranaisia vaatimuksia siitä, että kommentoisin asiaa. Täähän on siis lempikeppi, jolla bloggaajia lyödään jatkuvasti vedoten lakiin ja erinäisten tahojen mielipideilmaisuun. Oon kommentoinut asiaa jo aiemminkin ja en aio sinänsä itse asiaa kommentoida enempää. Näin olen sanonut jo aiemmin:

“Asian sääntely ei ole ajan tasalla ja toivoisin itse asiassa kovastikin ennakkotapausta asiassa. Haluaisin todella nähdä mihin lakiin pohjattaisiin esim. kielto siitä, että vanhempi saa julkaista kuvia lapsesta, jotka eivät ole loukkaavia tai muuten hyvän tavan vastaisia. Olisi huikeaa nähdä, kuinka oikeuskäytäntö yrittäisi toteuttaa tämän. Olisiko laki sama heille, joilla on FB:ssa 100 kaveria ja niille joilla on 10 000. Ja mihin tämä erotus sitten perustettaisiin? Lait on aika yksiselitteisiä ja yksioikoisia ja niitä ei tulkita jonkun henkilökohtaisen fiiliksen mukaan. Olisi hienoa saada asiassa ennakkotapaus, että kaikenlaiset oman elämänsä juristit, tuomarit ja oikeuden ylijumalat saisi ruotuun tässä vanhempien syyllistyksessä. Asialla on kiva mässäillä omien mieltymysten ja moraalien puolesta, mutta ne eivät ole minua velvoittava tai tuomitseva arvio sen enempää kuin vegaanin lihansyöjään kohdistuva halveksunta. Jos joku haluaa tuomita minut, niin on hyvä ja tuomitsee sitten kaikki nekin vanhemmat, jotka ovat antaneet luvan lapsilleen koulun luokkakuvaan, joka on laitettu jonkun kodin jääkaapin oveen. Mittasuhteet ovat ehkä eri, mutta oikeus yksityisyyteen on sama. Sitä paitsi, laki tuntee käsitteen ”yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen”, ei ”yksityisyyden myyminen” tms.

Lapsen vanhemmalla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, millaisia tietoja ja valokuvia omasta lapsestaan julkaisee. Huoltajalla ei ole lähtökohtaista vaitiolovelvollisuutta omaa lasta koskevista asioista (todettu jo kertaalleen KKO-ratkaisussa) ja vanhempien tulee toiminnallaan pyrkiä lapsille parhaaseen kaikin mahdollisin keinoin ja tämä tulkinta on jokaisen omissa käsissä. Oon kokenut tässä 12 vuoden bloggaamisen aikana tarpeeksi tietääkseni, että tiettyjä asioita olisi tapahtunut, jos lapseni eivät olisi olleet esillä millään muotoa ja me valitsimme sen polun, joka oli meidän lapsille meidän mielestämme paras. Kannattaisi tutustua KKO:2018:81 -ennakkotapaukseen, joka ei sinänsä koske tätä, mutta sivuaa tätä asiaa. Kyseisessä ennakkopäätöksessä on viitattu rikoslain 24. luvun 8§, joka menee näin:

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Olen tarkka siitä, mitä tietoja lapsistani tulee kanaviini, ja en julkaise heistä tietoa, joka on omiaan vahingoittamaan heitä. Jos he kuitenkin haluavat tehdä tulevaisuudessa asian eteen joitakin liikkeitä, niin heillä on siihen täysi oikeus ja olen valmis vastaamaan lapsilleni teoistani. Olen sen velkaa heille, en muille.

En aio ottaa tähän asiaan tämän enempää kantaa.”

Olen edelleen tästä samaa mieltä ja mua pöyristyttää jatkuvasti keskustelu, jota asian tiimoilta käydään. Jatkuvasti arvostellaan vaikuttajia, jotka ovat ottaneet lapsensa osaksi medioitaan ja julkista näkyvyyttään. Ollaan unohdettu yksi asia tässä kaikessa. Nimittäin jatkuvasti pohditaan, mitä negatiivisia seurauksia tällä voi olla. En kiistä, etteikö tällä voi olla jotain negatiivisiakin seurauksia, mutta musta on kummallista, että keskustelussa unohtuu jatkuvasti mahdolliset positiiviset asiat. Esimerkkeinä mainittakoot esimerkiksi taloudelliset aspektit ja perhearjen mahdollisuudet tilanteissa, joissa esim. toinen vanhemmista on vaikuttaja. En tarkoita materiaalisia hyötyjä kuten vaikkapa yhteistöin tulleita vaatteita ja leluja, vaan ihan muita asioita. Esimerkiksi sitä kun perheen toinen vanhempi on paikkakuntaan sidotussa työssä, jossa saattaa tulla nopeastikin lähtö muualle ja toinen vanhempi voi tehdä työtään ja vaikuttaa perheen talouteen muutosten keskellä kotoa käsin. Tarkoitan sitä, millainen rikkaus on lapselle saada viettää mahdollisimman paljon aikaa vanhempiensa kanssa ja mennä varhaiskasvatukseen hieman myöhemmin. Kun ei ole painetta siirtyä kodin ulkopuoliseen työhön, työ on joustavaa ja kotoa käsin tehtävää ja näin ollen koko perheen arki voidaan mitoittaa lapsen ehdoille, ilman suuria taloudellisia seurauksia. Harva kuitenkaan tienaa sen verran, että voi elättää nelihenkisen perheen yksillä tuloilla ilman sitä, että jatkuvasti pitää karsia. Elämyksistä, ruoasta, asuinpaikasta ja muista mahdollisuuksista. Taloudelliset huolet näkyvät lapsiperheiden arjessa.

Mun lapset saattavat olla minuun pettyneitä, kun ovat isompia. Toivottavasti eivät, mutta mahdollista se on. Mutta juuri nyt he saavat kasvaa onnellisessa perheessä, jossa voidaan viettää paljon aikaa yhdessä ja tehdä paljon mielenkiintoisia asioita ja kokea mahtavia juttuja. Minulla ei ole kiire laittaa lapsia varhaiskasvatuksen pariin, jotta pääsen töihin, eikä meidän tarvitse miettiä voimmeko mennä vaikka seikkailupuistoon vai onko se todella raskasta taloudellisesti perheellemme.

Mutta enkö voisi sitten olla vaikuttaja niin, että lapseni eivät näkyisi medioissani? Voisin. Minun vaikuttamiseni vaan sattuu olemaan sellaista, missä perheeni on isossa roolissa senkin vuoksi, että he ovat iso osa minun elämääni. En pystyisi jatkamaan tätä rajaten tästä kokonaan perheeni pois, koska vietän perheeni kanssa käytännössä kaiken aikani. Lapseni saavat sijoitustileilleen korvaukset kaikista mahdollisista kaupallisista kamppiksista, joissa he ovat esillä, joten en näe siinä lasteni käyttämistä yhtään erilaisena kuin vaikka mainosmalliksi tai näyttelijäksi lapsen viemistä. Olen myös tehnyt vahvan linjauksen siitä, mitä kerron ja en kerro lapsistani. Vaikka monista ehkä tuntuu, että tietää lapsistani kaiken, heistä itse asiassa tietää hyvin vähän, varsinkin esikoisesta. Jatkuvasti esikoisen rooli on pienempi ja pienempi julkaisuissani (tietenkin tästäkin on jo tehty se päätelmä, että rakastan häntä vähemmän :D), sillä hänen kasvaessa hänen persoonansa koko ajan muotoutuu ja se on hänen ihan omansa ja sitä vaalin ja pidän piilossa. Pieniä paloja sieltä täältä kerron välillä, mutta aina niin, että se ei ole noloa lapsen kannalta arvioiden.

Perhebloggaamisen hyviä puolia on niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Perhebloggaaminen, aito ja rehellinen perhearjesta jakaminen, tuo samaistuttavuutta monille ja arkipäiväistää asioita, jotka voivat tuntua hirveän vaikeilta. Se tuo konkreettista apua neuvoin ja ideoin, mutta samalla henkistä apua “muillakin on näin”. Se on musta todella tärkeää ja on vahvempaa kun sen kaiken voi henkilöidä johonkin ihmiseen. Imetyksen ollessa raskasta, lohduttavampaa on, että niin oli Mungo-Annallakin, kuin että “niin on monilla muillakin”. Perhebloggaaminen myös normalisoi perhe-elämää, josta näkyy kaikenlaisia osia, ei vain ääripäitä.

Ennen kaikkea koen, että koko tämä “lainsäädäntö” ja ajatusmaailma lasten somessa näkymisestä on vähän jämähtänyttä menneisyyteen, aikaan ennen somea. Ei osata soveltaa ja ymmärtää asiaa nykypäivän mittapuilla. Some on osa arkea 2020 ihan joka paikassa, eikä yhtään samanlaista kuin vaikkapa meidän lapsuudessa. Meidän lapsuudessa somessa ollut lapsi olisi ollut harvinainen omituisuus, nyt ei. Tää keskustelu on mun mielestä ihan naurettavalla tasolla nykyhetkessä, kun jokaisen omilla moraaleilla sätitään muita, jotka tekee toisin kuin itse haluaisi tehtävän.

Kuva: Kotiliesi

3. Asioiden “normalisointi”

Oon törmännyt viime aikoina monenlaisiin “normalisointeihin”. Ensimmäisenä tulee mieleen menkkojen normalisointi. Myönnän, elin kuplassa, jossa en oo koskaan osannut hävetä menkkoja. Isäni ja mieheni ovat ostaneet kaupasta menkkasiteitä ja tamponeita ja kotona ei olla koskaan mitenkään pidetty epänormaalina kuukautisia. En oo koskaan hävennyt siteen rapistelua julkisessa vessassa sen enempää kuin vessassa käymistäkään. Julkisessa vessassa nyt kuuluu ties mitä ääniä ja kuukautissiteen avaaminen on niistä mun mielestä vähäisin ongelma 😀 Mutta no, opinpahan tässä, että tällaistakin on ja moni häpeää menkkoja jopa parisuhteessa ja arjessa. Okei, uutta mulle, mutta varmasti monille tosi raskasta ja ahdistavaa. Valistus ja “normalisointi” sinänsä siis osui ihan oikeaan osoitteeseen, sillä tämä oli mulle uutinen. Mutta ne keinot… Ne keinot. Niistä mä oon paikoitellen eri mieltä. En näe tarpeelliseksi juosta menkkapäivinä ilman suojia maratonia tai esitellä somessa verisiä sormia tai siteitä menkkojen normalisoimiseksi. Ymmärrän kyllä, että halutaan normalisoida asia ja tietyllä tapaa veriset kuukautissiteet tai lakanat sisältää shokeerausarvoa vielä nykymaailmassa, mutta en usko, että näillä tavoilla käännetään kenenkään päitä tai ajatuksia.

Lähtökohtaisesti modernit ihmiset, jotka näkevät tämän normalisoinnin tarpeen, ottavat asian vastaan muutenkin ja muillakin keinoin. Ja sitten se kaikista eniten asiaa vastaan oleva ryhmä ei tule ottamaan sitä vastaan shokkiarvollakaan ja asia voi jopa kääntyä päälaelleen. Usein tässä myös mun mielestä on liiallisen kiireen yritys. Se, että asia yritetään muuttaa salailusta menkkaisiin sormiin instagramissa ei muuta juuttuneita arvoja vuosien ajalta sekunneissa. Päivissä tai viikoissakaan. Muutos tulee pikkuhiljaa ja ihmisestä itsestään, ymmärryksen kautta. Voidaan kitkeä näkyvää rasismia, mutta piilorasismi on ja kukkii, eikä sitä pystytä mitenkään kitkemään shokeeraamalla tai pakottamalla. Muutos lähtee ihmisestä itsestään ja yhteiskunta muuttuu sen takia hitaasti. Jos joku vielä herran vuonna 2020 pitää menkkoja ällöttävänä, ei hän tule muuttamaan mieltään sen takia, että joku julkaisee kuvan verisestä tamponista. Ja agressiivinen vaatimus muuttaa kaikki näkyväksi voi olla ahdistavinta heille, jotka häpeilevät ja ahdistuvat. Tilanteesta tulee vielä ahdistavampi. Ahdistaa menkat ja ahdistaa se, ettei ne saisi ahdistaa.

Miksei mun mielestä niitä kuvia pitäisi julkaista, jos ne on kerta normaaleja ja miksi koen ne shokkiarvoksi? No ku en mä nyt varsinaisesti näe eroa siinä, julkaiseeko astmaatikko tai allergikko kuvia niistämästään räkäpallosta vai nainen menkoista. Kuukautisten normalisoiminen on mun mielestä sitä, että jostakin tehdään tavanomainen asia, jolta riisutaan kaikki shokkiarvo pois. En tarkoita, että asiaa pitäisi salailla, mutta en ymmärrä mikä on veren merkitys asiassa? En mä halua someen sen enempää moottoripyörällä kaatuneen ihmisen haavakuvaa, mistä paistaa luu läpi, kuin niitä menkkojakaan. Lähtökohtaisesti ymmärtääkseni menkkasiteet laitetaan roskiin ja sormet pestään, eikä kuljeta kaupungilla kädet veressä, joten miten se on normaalia verkossakaan? Kuukautiset on ainakin mulle kropan “jätettä” biologisessa mielessä, vaikka raskautuminen varmasti onkin pyhä asia, eikä mitenkään häpeällistä. Mun mielestä jokainen rapistelkoot oikein olan takaa kuukautissiteitä, jääkööt kotiin sairaslomalle kun on järkyttävät PMS-kivut ja puhukoot avoimesti kuukautisista. Hyvä hyvä. Oon iteki puhunu 3-vuotiaalle pojalleni asiasta jo ajatellen voivani vaikuttaa tulevaan sukupolveen miehiä. Mun mielestä esim. Instagramissa usein näkyvät mahanpullotus-kuvat tai kasvojen ihon reagoimiskuvat menkkojen aikaan on hyvä esimerkki normalisoimisesta, sillä ne turvonneet vatsat ja kasvot näkyy oikeassa elämässäkin kaikkialla. Ja jos puhutaan asian tavanomaiseksi tekemisestä, miksi sen ympärille pitää kerätä hirveä shokkihuomioarvo? Eihän se silloin ole tavanomaista? Tämä shokkiarvolla asioiden normalisointi on musta kummallista ja se pyrkimys näin nopeuttaa asian normalisoitumista ei mun mielestä ole kovin hedelmällistä (pun intended). En näe, että esim. homovastaista ihmistä sivistetään nykymaailman tilanteeseen pakkonäyttämällä homopornoa vaan pureutumalla virheellisiin käsityksiin Raamatusta, sairauksista ja ties mistä. Sivistämällä, ei shokeeraamalla. Vanhoillisesti ajattelevia ja heitä, jotka eivät kykene ennakkoluulottomuuteen, pitäisi kohdella mun mielestä tavallaan samalla tapaa kuin lapsia. Uskoa, halua ja tietoa ei voi pakottaa, siihen voi vaan ohjata, aloittamalla aaaaaivan alusta. Se, että Jumala loi miehen ja naisen, ei tarkoita, etteikö Hän olisi voinut yhtä lailla luoda miehen ja miehen. Lähestymistapa ei mun mielestä ole ihan tehokas näillä nännien ja menkkojen ja vaikka minkä normalisoinnilla tällä hetkellä.

(Kuva: Aston Martin mainos vuosien takaa. Seksualisoitu pylly.)

4.Stereotypioiden ruokkiminen vastataistelussa

Tästä shokkiarvosta tuli mieleen vielä yksi vähän samaan liittyvä. Pride. Mun mielestä kaikin puolin hieno konsepti, jolle on syynsä. En vaan ymmärrä yhtä asiaa. Miksi Pridesta uutisoidaan aina niitä övereimpiä asuja ja juttuja? Jos peräjeeran Mara jo valmiiksi yhdistää vain ja ainoastaan hikisen nahkapukuisen homopornon homoseksuaalisuuteen, niin miksi ruokkia tätä stereotyyppistä oletusta? Kun homoseksuaalisuus ei tarkoita pakarasta avoimia nahkahousuja ja nahkapantoja yhtään sen enempää kuin lääkäritakkisia lääkäreitä, puku päällä töissä olevia juristeja tai haalarit päällä olevia duunareita? Millainen uutisarvo olisi 50 000 ihmisellä, jotka eivät eroa millään lailla stereotyyppisestä heteromielikuvasta? Musta se olisi jotenkin voimakasta, koska se ei olisi stereotypina ruokkimaa. Ihan sama kun usein näkee tällä hetkellä sitä naisten kroppa-valistusta, jossa normalisoidaan milloin rinnat, milloin pakarat, milloin seksuaalisuus, milloin mikäkin. Ei siinä mitään, naisen kropan itsemääräämisoikeus ja vapaus on erittäin tärkeä asia, mutta miksi se pitää tehdä miesten maailman antamalla stereotyyppisellä poseerauksella, joka on kuin kaikista seksualisoiduista viihteistä, mitä on ikinä ollut? “Olen omasta tahdostani ja voimastani seksikäs ja seksuaalinen…. juuri sillä kuvakartastolla, jonka miellän seksuaaliseksi miesten minulle syöttämillä seksi-stereotypioilla“. Okei. Ehkä mä en vaan ymmärrä jotain, mutta tää menee mulla jotenkin ihan ohi. Jotenkin mun mielestä usein vapauttavat ja normalisoivat ilmiöt ruokkivat stereotypoita entisestään omalla stereotyyppisellä kuvastollaan, jossa homomies on kuin saksalaisesta pornoleffasta ja nainen kuin no… amerikkalaisesta pornoleffasta. Kun seksuaalisia naisia on myös sellaisia, jotka eivät pukeudu miniminivaatteisiin pylly pitkänä poseeraten ja homomiehiäkin on vähän laidasta laitaan pukeutumistyyliltään eikä kaikkien vakituiseen vaatevalintaan kuulu nahkapanta.

Tää on musta myös tietyllä tapaa jotenkin hirveän kummallinen kehä. Jos Tinderissä joku kehuu silmiä profiilikuvassa, niin pahastuuko joku siitä? Onko se esineellistämistä? Jos puhutaan applikaatiosta, jossa tehdään kiinnostusvalinta ulkonäön perusteella, onko se jotenkin esineellistävää ja kamalaa kehua jotakin ruumiinosaa, esim. silmiä? On musta aivan eri asia tietenkin sanoa “Sulla on kauniit huulet” kuin “Sulla on ihan bloukkarihuulet”, joista toinen on musta selkeesti seksualisoiva. Mutta jos profiilikuvana tai yhtenä kuvista on pylly? Miksi sitten ei saisi kommentoida “Hyvä pylly!” Siinäkin on hyvin seksualisoivia tapoja kommentoida, mitä en tähän ala listailee. Mutta jos nimenomaan halutaan normalisoida joku ruumiinosa ja joku sitä kommentoi kuvasta, niin miksi sitä ei saisi tehdä? Koska se on seksualisoitu? Mitkä ruumiinosat on seksualisoituja ja mitkä ei? Silmät ei, huulet joo? Tissit joo, sääret ei? Entä jalkafetissi, onko silloin jalat seksualisoidut? Ja mitkä miesten ruumiinosat on seksualisoituja? Onko miehen pylly yhtä seksualisoitu kuin naisen? Entä tiukka treenattu yläkroppa? Saisiko sitä kommentoida paidattomassa miehen kuvassa? Jos naisella ja miehellä olisi paidattomat kuvat, olisiko OK kehua miehen rintalihaksia ja naisen rintoja?

Oon iteki ihan sekasin tässä viidakossa siitä, mikä on kenenkin seksualisoimaa ja miten. Siis naisten pyllyjen ei pitäisi olla seksualisoituja ja pitäisi ihan vapaasti saada esitellä stringeissä pyllyä, koska sitä ei pitäisi seksualisoida mitenkään? Kuka on seksualisoinut siinä tapauksessa miesten housujen sisällön kun samanaikaisesti dick picit on niin loukkaavia, ettei niitä saisi lähettää? Miehet itse ja sen takia he eivät saa lähettää niistä kuvia? Ja siis kaikkihan kumpuaa siitä, että patriarkaalinen yhteiskunta on seksualisoinut naisen kropassa tiettyjä asioita, koska miesvoittoinen viihdemaailma on vuosia toteuttanut sisältöä, jossa nainen on seksualisoitu tietyiltä osin. Pitkä tukka on seksikäs, hyvä pylly on seksikäs. Jnejnejne. Ajatusmaailman näiden takana ymmärrän kyllä ja mun mielestä jokainen kuvatkoot pyllyään instagramiin jos haluaa, mutta mun mielestä sitten ei saa paheksua neutraalia pylly-kommentointia sen enempää kuin silmienkään. Jos joku heittäisi Tinderissä kommentin: “Moi! Sulla on niin kauniit silmät, että haluaisin vaan tuijottaa niitä ikuisuuden” ei varmaan olisi kenestäkään ihan loukkaavan kamala? Entä jos pyllykuvaprofiiliin tulisi kommentti “Moi! Sulla on niin hyvä pylly, että haluaisin vaan tuijottaa sitä koko ajan!” Saisiko niin sanoa?

Koen siis ongelmalliseksi tässä kaikessa sen, että taistellaan tosi kovasti jotakin asiaa vastaan ja samalla itse tehdään juuri stereotypian mukaan.

Kuva: Money on the mind

5. Talous ja terveys

Näin viime viikolla kirjoituksen, otsikolla “Valtio valitsi talouden terveyden yli”. Liittyi vapaampiin matkustussuosituksiin korona-aikaan. Tää keskustelu on näkynyt pitkin vuotta. “Valitaan talouden ja terveyden väliltä”. Ja itse asiassa usein niin päin, että jonkun mukaan on valittu talous terveyden kustannuksella. Jotenkin täysin typerä ja yksinkertainen ajattelumaailma. Samaan aikaan kun suojellaan tiettyjen ryhmien fyysistä terveyttä nyt, talouden bussin alle heittäminen aiheuttaa itsessään hirveän määrän terveysmurheita. Henkisiä, psyykkisiä, ja fyysisiäkin. Kun asiat jäävät hoitamatta sairaanhoidon tilanteen takia. Kun henkiset ongelmat kärjistyvät nykytilanteessa tai kovemmissa rajoituksissa. Kun yritykset menevät konkkaan ja se vaikuttaa yrittäjän ja tämän perheen henkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta terveyteen. Kun perhe ei pääse vastaanotolle, vaan on etävastaanotolla kuvien varassa, ja jokin kriittinen jää huomaamatta. Terveys ei ole yksioikoisesti fyysinen kuumeettomuus ja yskättömyys just nyt. Ja koska terveyteen vaikuttaa niin moni asia, mukaan lukien talous, olisi ihan typerää lähteä erottamaan näitä kahta toisistaan. Vähän sama kuin toteaisi, että sydän aivojen kustannuksella, mutta ei se sydänkään ihan pelitä ilman aivoja. Kun tällä hetkellä tehdään valintoja, kukaan ei tiedä todellisia seurauksia. Tulevaisuus näyttää.

Emme silti voi lähteä vaalimaan “korona-terveyttä” aivan kaiken muun hinnalla, sillä siihen terveyteen vaikuttaa se kaikki muu. Taloutta ja tulevaisuutta ajatteleva valtio, yhteiskunta ja ihminen ei ole rahanahne ja välinpitämätön, vaan nämä asiat käyvät käsi kädessä. Aina. Korona-aikaan on ollut käsittämätöntä nähdä niin paljon kommentointia, jossa yrittäjien tilanne on sellainen “voi-voi, se on vaan rahaa”. Ei, se ei ole vaan rahaa, vaan se on elinkeino, raha, jolla maksaa asuminen, ruoka ja kaikki muu välttämätön ja myös iso vaikuttava tekijä henkiseen ja myös fyysiseen hyvinvointiin. Erilaiset rajoitteet luovat erilaisia jännitteitä ja tilanteita perheisiin, työpaikoille ja vähän kaikkialle. Se vaikuttaa kansan terveyteen. Alkoholin ja päihteiden käyttö, väkivalta kodeissa, henkinen jaksaminen, jne. Voin kuvitella miten rankkaa on ollut elämä kolmen lapsen lapsiperheissä, joissa lapsilla on erilaiset tarpeet (vauva, päikkyläinen ja koululainen) ja vanhemman on pitänyt revetä etätyön, etäkoulun ja lastehoidon välille. Kuormitus on kovaa ja se näkyy kaikin puolin, myös terveydessä. Talouden ja terveyden erottaminen erillisiksi ja toisistaan irrallisiksi on yksinkertaisesti turhaa, sillä halusimme tai emme, talous vaikuttaa terveyteen. Nyt, lähitulevaisuudessa ja pitkällä aikavälillä.

Välillä tuntuu, että todellisuudentaju on ihan kadonnut. Samaan aikaan kun vaaditaan 18-kuista vanhempainvapaata vanhempien välille jaettavaksi, ei yksikään yritys tunnu arvokkaalta keskustelussa. Materia ei tee onnelliseksi, mutta rahahuolet tutkitustikin vaikuttavat terveyteen. Tää koko keskustelu asian tiimoilta on ihan kummallinen mun mielestä.

Mistä olette samaa mieltä? Mistä eri? 🙂