Mielipidemaanantai – Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto

Tiedättekö mitä mä kaipaan suomalaiseen terveydenhuoltoon? Omalääkäriä. Sellaista kunnon vanhanaikaista “perhelääkäriä”, joka hoitaa samaa perhettä vauvasta vaariin ja joka tietää aina mitä terveyserityisyyksiä on yhdellä perheellä, ja osaa tehdä harkinnan siitä, mikä on relevanttia ja mikä ei ja miten jokin asia yhdellä lapsella voi mahdollisesti vaikuttaa toiseen lapseen. Ulkomailla paikoin onkin tällainen GP-systeemi. Siellä general practitioner, yleislääkäri saattaa tarkoittaa juurikin lääkäriä, joka ottaa haltuun koko perheen asiakkaikseen ja parhaassa tapauksessa hoitaa samalla useampaa sukupolvea. Jos jokin menee ohi oman osaamisalueen, niin sitten ohjaa asiantuntijalle, ja seuraa senkin asian sitten loppuun.

Rehellisesti sanottuna viimeiset pari kuukautta terveydenhuolto Suomessa on lähinnä ahdistanut ja ärsyttänyt. Neuvolassa ei todellakaan ole ollut mahdollista päästä mihinkään tutkimuksiin millään osa-alueella, vaikka molemmat lapset on kasvaneet alikäyrillä, vaikka tämä toinen syökin oikein innolla ja hyvin. Yksityisellä puolella taas aivan liian paljon on asiakkaan itsensä vastuulla. Etsi sopiva lääkäri, varaa aika, kerro asia, päädy ehkä tutkimuksiin ja loppujen lopuksi kukaan ei tee mitään seurantaa tai edes yleensä palaa asiaan tulkitakseen verikokeita. Ellet siis itse muista varata erikseen vielä aikaa tälle.

Meillä oli tuossa tilanne, jossa toista lasta hoiti gastroenterologi Tampereella ja toista hematologi Helsingissä. Molemmat varmasti erittäin ammattitaitoisia ja hyviä lääkäreitä. Kumpikaan ei edes näin korona-aikaan nähnyt kumpaakaan lasta. Verikokeita otettiin, toiselta löytyi laktoosi-intoleranssi, toiselta raudanpuute. Molemmille vuoronperään kerroin myös sisaruksen tilanteesta ja miten se on edennyt ja molemmat puhuivat ristiin. Toisen mielestä laktoosi-intoleranssi ei liity lapsen oireisiin ennen 4-5 vuotta, toisen mielestä liittyy ehdottomasti. Toisen mielestä voi pienemmälläkin olla sitä, toisen mielestä ei todellakaan. Raudanpuutetta oirehtivalta ei otettu B12- ja D-vitamiinia (olennaisia raudanpuutteen ja levottomien jalkojen kannalta), toiselta otettiin. Mulla alkoi itselläkin jo pakka leviimään sen suhteen, että mitä keneltä on otettu. Ja kun toi lasten verikokeiden ottaminen on niin lystiä, ettei sinne todellakaan halua mennä yhtään ylimäärästä kertaa.

Sit jatkuvasti on arvoja yli tai ali viitearvojen, jotain kummallisia tuloksia ja vastauksena “no, näitä välillä on, voi olla joku oireeton tulehdus”. Ja sit mulle oikeesti alko riittämään. Kun tuntui siltä, että piti olla itse se lääkäri, etsiä ja selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, poissulkea niitä ja sitten pyytää kuin kumileimasin joihinkin kokeisiin, joista en todellakaan tiedä onko edes tarpeellisia, kun en ole lääkäri. Koska ei tuntunut laisinkaan siltä, että kukaan edes tiesi kenen kanssa puhui asiasta. Neuvolasta ei ole kukaan seurannut sitä, että 2kk sitten tuli tieto, että lapsella on raudanpuute. Eipä varmaan kukaan muistele asiaa 1,5v neuvolassakaan. Kun viimeisimpien verikokeiden jälkeen oli puhelu lasta hoitavalle lääkärille, niin ensimmäinen minuutti meni siinä, että lääkäri kävi läpi historiaa, mitä ollaan hänen hoidossaan eletty kaksi kuukautta. Ei ennen puhelua saati niin, että muistaisi lapsen jossain määrin. Samoja asioita käytiin läpi kuin kuukautta aiemmin eikä asia edennyt. Eikä se tuntunut yhtään siltä, että joku “kantaisi” tätä terveysasiaa laisinkaan.

Ja havahduin siihen, että jokaikiselle lääkärille joutuu selittämään lapsen historian suunnilleen alusta aina kun tulee vastaanotolle, jos sillä nyt sattuisi olemaan merkitystä, että korvat on putkitettu ja millä maidolla on kasvanut ja mikä juttu. Samat kysymykset, samat lisäykset kysymysten lisäksi. Huoh.

Ulisin miehelle yksi päivä, kuinka paljon mä haluaisin, että mä voisin tuntea tässä asiassa, että joku muu “kantaa tässä vastuuta”, kantaa tätä asiaa. Ei tietenkään kanna vastuuta, mutta ottaa asian hoitaakseen. On oman alansa, lääketieteen, ammattilainen ja ottaa kattavasti käsittelyyn meidän perheen terveyden. Tietää sen erityispiirteet jokaisen osallisen osalta ja osaa itse tehdä sen poissulkemisen siitä, mikä voi tai ei voi vaikuttaa asiaan. Ja kun on tämä kokonaiskuva tilanteesta, niin sitten osaa myös tehdä sen valistuneen, ammattitaitoisen ratkaisun siitä, mikä liittyy asiaan ja mikä ei.

Ja sitten kävi suoranainen ihme. Randomisti varattu aika itselleni yleislääkärille johtikin puheluun lääkäriltä, johon ihastuin noin viidessä minuuttissa. Kun kysyin alkuun, tarviiko mun sanoa henkilötunnus ja mitä tietoja hän haluaa alkuun, niin selvisi, että hän oli käynyt mun tiedot kannasta jo läpi ja kyseli vielä, että onko kukaan koskaan palannut mun edellisiin verikokeisiin. No ei ole ei. Ja huomasi sieltä jonkin ihan hitusen yli viitearvon olleen asian, jota edes minä en ollut huomannut. Viiden minuutin puhelussa koin enemmän luottamusta häneen kuin yhdenkään lääkärin kanssa ja päädyin googlaamaan hänet puhelun jälkeen. Yleislääketieteen erikoislääkäri. Paljon positiivisia arvioita ja tieto siitä, että hoitaa kaikkia vauvasta vaariin. Varasin seuraavalle päivälle ajan tälle lääkärille myös lapselle, otin samantien tupla-ajan ja suuntasin sinne käymään kaiken läpi. Hän kysyi, kuunteli ja oli aktiivinen. Kiinnostui ja ihmetteli. “Miksei tätä ole vielä tutkittu?” Jaa. Teki mieli vastata, että varmaan koska mä en ollut sitä pyytänyt. Osannut pyytää. Se käynti lääkärissä oli ehkä helpottavin asia pariin kuukauteen. Tuntui, ettei mun nyt tarvinnut etsiä, miettiä ja pohtia. Kun muistin vasta jälkeenpäin kysyä vielä yhtä asiaa ennen kuin mennään lapsen kanssa verikokeisiin, jätin soittopyynnön hänelle. Hän soitti, oli sitä ennen katsonut mun uusimman ferritiiniarvon ja kun se tuli ohimennen puheeksi, hän tiesi sen tarkalleen. 89. Olin itsekin katsonut sen aamulla. Se ei ollut “oikein hyvä”, tai “lähes 90” tai “lähes 100”. Se oli 89. Selkee. Pikkujuttuja, mutta niillä hän on saanut sellaisen tunteen, että joku oikeasti seuraa tilannetta, tutkii asiaa ja on läsnä. Ja se on aina ollut asia, joka on puuttunut yksityisellä puolella. Ja no, julkisellakin. Ainoa kosketus julkisella on ollut neuvola-terveydenhoitaja, joka on ollut mahtava, mutta esim. neuvolalääkäri on vaihtunut nonstop. Ja yksityisellä puolella on ollut niin monta eri lääkäriä viiden vuoden aikana tällä perheellä, ettei edes naurata.

Musta tuntuu, että viime viikon lääkärikäynti tiputti mun harteilta ihan järkyttävän suuren painolastin. Ei mikään muuttunut, edelleen selvitellään. Mutta ei olla siinä osaamattomina “yksin”. Ja se luottamus, se hyvä fiilis, se on puuttunut tähän asti.

Mä yleisesti ottaen ihmettelen ihan hirveästi sitä, miten vähän tässä meidän hyvän terveydenhuollon luvatussa maassa panostetaan ennaltaehkäisevään hoitoon ja seurantaan. Aika monessa asiassa ennaltaehkäisevä tieto voi olla erittäin edullinen ja helppo selvittää, mutta vahingon tapahtuessa, erittäin kallis yhteiskunnalle korjata. Suomessa vitamiinit, hivenaineet, ravintolisät, antioksidantit ja aminohapot on sellaisia asioita, jotka tuntuu olevan keskustelussa kivoja pikkulisiä arkeen, mutta ei niiden “puute” ketään “oikeasti voi häiritä”. Ehhhhh. Meillä täällä pimeässä kylmässä Suomessa on ihan poikkeukselliset olosuhteet aika monelle tärkeälle elimistön kannalta kriittiselle “pikkujutulle”, kuten esimerkiksi vitamiinille tai välittäjäaineiden rakennuspalikalle. Kyllä se vaan kuulkaa vaikuttaa, että yhteen aikaan vuodesta aurinkoa ja valoa on 20 tuntia vuorokaudessa, ja toisessa 3. Kyllä se myös vaikuttaa, millainen maaperä on, mitä syödään jnejne. Ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Koska on aivan liian monta mielenterveys-puolen diagnoosia, joiden taustalla on jonkin hivenaineen tai vitamiinin puute. Työkyvyttömyyttä, masennusta ja lieveilmiöitä, jotka syntyy väsymyksestä ja vetämättömyydestä. Isoja terveyskriisejä, jotka syntyy siitä, ettei tiedetä jotain, minkä selvittäminen on helppoa ja halpaa.

Mä oon itsekin suhtautunut esim. välittäjäaineisiin (siis mitä ne on?!) ja vitamiineihin (no vähä energiaboostausta ehkä!) ihan todella vähätellen. Kunnes on alkanut aukeemaan ihan uusi maailma. Miten tärkeitä on tietyt asiat, miten vakavasti ne vaikuttaakaan. Mitä kellekään sanoo B12-vitamiini? Ei kai hirveesti muuta ku yks niistä vitskuista, joita on. Niiiin. Mitä nyt se on vahvasti suhteessa aivolisäkkeeseen, joka taas vastaa aika monesta tärkeästä hormonista kilpirauhasesta lähtien. Se vaikuttaa jopa siihen, pissattaako meitä yöllä ja onko meillä näköongelmia. Yks helvetin vitamiini. Jonka puutteeseen muuten lähes poikkeuksetta kuoltiin joskus aiemmin, ja nyt siihen on sitten olemassa ihan piikkiä, jos ei se imeydy jostain syystä. Ainiin ja se syy? Niitä on monta. Osa ei-niin-miellyttäviä, osa aika simppeleitä, eli esim. tietyn aineen käyttö nukutuksessa, joka annetaan maskista hengittämällä. Niin kuin esim. lapsilla putkituksessa. Sen lisäksi, että vaikkapa B12-vitamiinin puute voi aiheuttaa raudanpuutteen, levottomat jalat ja esimerkiksi runsaan yökastelun ja jopa huonon näön, väsymyksen ja vetämättömyyden ja pahantuulisuuden lisäksi siis, se saattaa myös aiheuttaa kylmät kädet ja jalat ja pahimmillaan selkäytimen haurastumista. Sounds like fun. Vitamiinit. Onpas turhia.

Lääkkeitä sitten vuorostaan voidaankin antaa vaikka kuinka. Mua hirvitti ajatus siitä, että joudutaan antamaan lapselle rautalisää. Se on nyt pienellä tauolla. Koska esim. raudanpuute on usein oire, ei syy itsessään. Jokin aiheuttaa sitä. Tuudittautuminen rautalisään (joka itsessään aiheuttaa ongelmia suolistossa), joka poistaa oireet, on vasta laastari jatkuvaan verenvuotoon, jonka aiheuttajaa kukaan ei tiedä. Pitäisi aina selvittää se syy, eikä tuijottaa jotakin arvoa, mitä haetaan lääkkeillä ja erityisvalmisteilla. Ruokavalion muuttaminen on vain puoli tarinaa, koska vaihtuvien sääolosuhteiden vuoksi kaikenlaista lisää voikin tarvita eri muodoissa. En muista tarkkoja lukuja ja lähteitä, mutta lähtökohtaisesti esim. D-vitamiinin, raudan ja magnesiumin puutetta pidetään lähes länsimaiden “kansantauteina”. MIKSI? Sen lisäksi, että kaikkeen näistä löytyy ratkaisuja ravinnosta tai ravintolisistä, MIKSI meillä on näitä puutteita, ja miksi ne on hyväksytty jotenkin normaaliksi?

Mun mielestä käsite ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta on aivan todella aliarvostettu nykypäivänä. Harjataanhan me hampaitakin, ettei tulisi reikiä ja muita ongelmia. Miksi ei sitten samaa ennaltaehkäisevää strategiaa noudateta terveydenhuollossa? Lasten raudanpuutteen syiksi on vuosia listattu raudanpuutteiset äidit raskausaikana. Miksei niitä äitejä auteta? Neuvolassa napataan hemppa-arvo, todetaan se erittäin hienoksi ja heippa. Vaikka siis kansainvälisesti on aikapäivää sitten saavutettu konsensus siitä, että se ei ole hyvä raudan mittari. Hemppa-arvo voi vaihdella vaikka kuinka, ihan vaikka nesteytyksen määrän perusteella ja se on muutenkin huono mittari, sillä sitä ei pitäisi verrata muihin vaan omaan “normaaliin”, jos jotakin. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei toki rajoitu vain vitamiineihin ja hivenaineisiin, vaan vähän kaikkeen. Jollei ole pää kainalossa, kaikki on hyvin. Joo, rintaan ammuttu tarvii akuuttia apua, mutta kyllä se kamala kohtalo voi kohdata sellaisenkin, jolla vaan jatkuvasti hieman vuotaa joku haava.

Julkisella puolella perustellaan kaikkea resurssipulalla. Okei, suosittelisin ensin tunkemaan kotihoidontuen lakkauttamisen taloudellisista syistä kaltaiset tutkimukset jonnekin todella syvälle ja käyttämään ne resurssit johonkin järkevämpään. Noin niinkuin aluksi. Tulee muutama muukin mielenkiintoinen tilanne tähän liittyen mieleen. Mut lisäksi olisi mun mielestä hienoa, jos ymmärrettäisiin, että tässä vuodetaan kaiken muun lisäksi yhteiskunnan rahoja, kun ei korjata vahinkoja edullisesti silloin kun ne on vasta alkamaisillaan, vaan niitä korjaillaan sitten, kun niiden korjaaminen on jo vaikeaa ja kallista.

Meillä arvostetaan erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäreitä, sellaisia pelastajia katastrofin aikana. Mutta kun moni niistä katastrofeista voi olla vältettävissä! Tiedolla, seurannalla ja ennaltaehkäisyllä. Esimerkkinä vaikka se, että kun asuin Lontoossa, mut yllätti se, että siellä oli kaikki ehkäisymuodot ilmaisia tyyliin kaikille tai tietyn ikäryhmän edustajille tai miten nyt ikinä menikään. Sieltä sait hakea kalliilta tuntuvat ehkäisyt maksamatta mitään. Epätoivottuja raskauksia haluttiin välttää tuomalla ehkäisy kaikkien saataville. On se nimittäin aika paljon yhteiskunnallisesti tehokkaampaa ja edullisempaa hoitaa nuo ehkäisyasiat kuntoon kuin niiden epätoivottujen raskauksien ja lasten, ja kaikkien niiden ympärillä pyörivien lieveilmiöiden korjaaminen.

Suurin osa meistä varmasti käy tankkaamassa autonsa, ennen kuin se tyssää tielle tyhjällä tankilla ja pitää soitella hinausautoa apuun. Miksemme tee samaa hyvinvoinnillemme? Miksi se on niin vaikeaa, jos vaikka haluammekin hoitaa asian? Kun on valmiiksi väsynyt ja voimaton, avun hakeminen on jo muutenkin vaikeaa, saati sitten se, että jaksaa taistella sen saamiseksi. Oon tässä viimeisen parin kuukauden aikana oppinut enemmän biologiaa kuin koko koulu-urani aikana. Rehellisesti sanottuna, en ymärrä edelleenkään miksi mä opiskelin jotain kalalajien mätejä ja leikkasin kalaa auki bilsantunnilla yläasteella, mutta en vielä 30-vuotiaana tiennyt ihan hirveesti mitään omasta kehostani. Mä oon opetellut vasta tässä 2020-2021 välittäjäaineista ja vitamiineista ja aminohapoista ja antioksidanteista ja vaikka mistä. Jotenkin niissä olisi ollut jo silloin kouluaikaan aika paljon enemmän konkretiaa kuin jossain niissä asioissa mitä silloin käytiin läpi. Oli se sitten bilsassa tai terveystiedossa. Enkä mä sano, että tää on nyt välttämättä opetuksen vastuulla, mutta ois sinne lukion ja yläasteen oppimäärään saanut paljon tärkeää tietoa, josta olisi konkreettisesti hyötyä arjessa nykypäivänä. Saati esim. niihin neuvola-materiaaleihin ja muihin elämän varrella koettuihin terveyskeskus- ja lääkärireissuihin.

No, ehkä vielä joku päivä tämäkin asia muuttuu niin, että ihan yhteiskunnallisesti tälle annetaan painoarvoa. Siihen asti ei auta muu kuin kiinnostua itse ja ottaa itse selvää. Ja suosittelen sitä kyllä! On ollut erittäin avartava ja opettava pari kuukautta, kun olen lukenut materiaaleja, joilla olen oppinut itsestäni ja läheisistäni.

Onko teillä oma GP? Vai tykkäättekö yksityisen puolen tarjoamasta “lääkärin shoppailumahdollisuudesta”? Koska sitähän se on, valinnanvapautta valita hoitava henkilö mihin tahansa vaivaan. Mitä fiiliksiä tämä ilmiö teissä ylipäätään herättää?

EDIT:// Kommentoinnin ajauduttua sivuraiteille ihan reippaasti, olen vastannut yleisesti sekä terveysasioihin että mahdolliseen matkaan liittyviin asioihin kommenttiboksissa yleisellä kommentilla, enkä aio asiasta tuon enempää keskustella. 

Mielipidemaanantai – Kokeilemisesta ja epäonnistumisesta

Viimeinen kuukausi on ollut aika haipakkaa, kun valokuvaushommien aloittaminen on lähtenyt liikkeelle hieman odotettua vauhdikkaammin ja välillä on ollut pitkiä päiviä ja paljon työtunteja. Pohdin tänään tuota minulle kuitenkin vielä uutta tekemistä ja sitä, kuinka paljon iloa se tuottaa ja pohdin, että valokuvauksen ja erityisesti perhekuvauksen haastellisuus ja jokaisen kuvauksen tietynlainen ainutlaatuisuus on ehkä sellaista tekemistä, mihin mielenkiinto pysyy yllä pidempään. Ajatus tuli mieleeni ajellessani terapeutilleni, jolla olen käynyt ADHD:hen liittyen ja tämä tuli itse asiassa puheeksi sivulauseessa sielläkin. Intoni ja innostukseni ja tietynlainen pelkäämätön kokeilunhaluni.

Oon kokeillut monia asioita tässä viime vuosien aikana. Olen itse asiassa yli 12-vuotisen blogiurani aikana kokeillut vaikka ja mitä ja ollut osallisena vaikka ja missä. Sekä työssä, että vapaa-ajalla. Olen avannut ja sulkenut verkkokaupan, olen kirjoittanut vierailevana kolumnistina, pitänyt omaa palstaa ja päässyt tekemään erilaisia lyhytaikaisia projekteja. Hyvin usein olen kohdannut tässä vuosien aikana negatiivista suhtautumista keskenjääneisiin tai kokeiltuihin asioihin. Valokuvaamiseenkin liittyen olen saanut jo nyt pari viestiä, jossa on naureskeltu, että tämä ei tule kestämään tämäkään, kuten ei vaikkapa nettikauppani. Niin, enpä tosiaan tiedä. Saattaa kestää tai olla kestämättä. Aika näyttää, tietenkin. Mutta samalla jäin pohtimaan sitä, miksi Suomessa suhtaudutaan niin negatiivisesti kokeilemiseen ja “epäonnistumiseen”. Jotenkin monesti törmää sellaiseen asenteeseen, että jos aloittaa uuden harrastuksen tai vaikka sivutyön, eikä se jatku iäisyyksiin, on jotenkin epäonnistunut. Myös läheiset, mutta vaikkapa lyhytaikaiseksi jäävät ihmissuhteet herättävät närää.

Mä oon aina ollut impulsiivinen ja herkästi innostuva ihminen. Olen kuitenkin myös pohdiskeleva ja analyyttinen monessa asiassa ja en juuri ikinä suinpäin lähde asioihin, vaan pohdin, laskeskelen ja teen harkintaa. Lähden johonkin uuteen projektiin usein siltä pohjalta, että uskon sen mielekkyyteen ja mahdollisesti kannattavuteen, jos puhutaan töistä. Usein ne projektit, joista kieltäydyn, eivät edes koskaan näy blogissani. Talvella ja keväällä pohdin piiiiitkään yhteen start upiin mukaan lähtemistä. Viikkoja harkitsin asiaa, sparrasin kavereiden kanssa ja pohdin mieheni kanssa asiaa. Päädyin jättämään koko homman väliin. Olisin saattanut lähteä siihen mukaan ja todeta puolen vuoden kohdalla, ettei ole mun juttuni, enkä olisi silti kokenut epäonnistuneeni. Musta on jotenkin kummallinen sellainen ajatusmaailma, jossa “maitojunalla kotiin” on jotenkin negatiivinen asia. Toki jos ensin paukuttaa henkseleitä, että valloittaa maailman ja sitten puolen vuoden päästä toteaa, ettei muuten kiinnosta edes yrittää, voi tulla tietynlainen epäonnistumisen fiilis. Toisaalta, en usko mihinkään projektiin lähtemiseen silleen “nojaaaa, katotaa nyt”. Jos ei lähe täysillä johonkin asiaan, siinä tuskin pystyy onnistumaan hirveän täysillä.

Mä saan jatkuvasti kuulla, kuinka se tai tää tai tuo asia on jotenkin ollut sellainen, minkä olen jättänyt “kesken”. Moni näistä on työprojekteja, joista on sovittu, että kestävät määräajan. Moni määräaikainen projekti on saanut jatkoa alkuperäisestä, mutta en ole sitten halunnut jatkaa tai vastapuoli on halunnut jatkaa jotenkin eri tavoin. Tässä pari viikkoa sitten sain ivallisen viestin Instassa, jossa naureskeltiin sitä, että eiköhän tää valokuvaushomma oo taputeltu ihan samalla tavalla kuin Mungostyle tai Savon Sanomien kolumnini. Siis koska en ollut pariin päivään päivittänyt mun valokuvaustiliä Instassa. Niin, oli vähän kiire kuvata enkä todellakaan päivitä someani päivittäin, edes henkilökohtaista tiliäni. No, molemmat edellä mainitut projektit ovat olleet määräaikaisesti sovittuja ja Savon Sanomien kolumnistina olisi ollut kummallista jatkaa Lempäälästä käsin. Mutta niin vain olen siinäkin “epäonnistunut”. En jotenkin osaa itse mieltää kokeiluja ja uusien juttujen intoiluja epäonnistumisena. Jos esimerkiksi valokuvaaminen ei tunnukaan puolen vuoden päästä omalta, en tule varmasti lainkaan katumaan tätä päätöstä kokeilla. Nimittäin miten koskaan voi tietää, mistä tykkää, missä on hyvä tai mikä on mielekästä, ellei kokeile? Toki varmasti jonkin verran ajatustyötä voi tehdä etukäteen, mutta harvaa asiaa voi konkreettisesti ymmärtää kokeilematta.

Esimerkiksi verkkokauppa oli sellainen asia, mikä pyöri usein mielessä. Sille tuli sopiva ajanjakso ja se tuntui ihanalta ajatukselta. Käytännön tasolla verkkokaupan pyörittäminen oli kuitenkin aikamoista postirumbaa, pakkaamista ja sellaista admin-hommaa, mikä on kaikkea muuta kuin luovaa. Käytännön päivittäinen tekeminen oli itse asiassa loppujen lopuksi aika tylsää, eikä kovin palkitsevaa, joten arvio jäi taloudellisen hyödyn varaan. Pienillä volyymeillä hyöty ei ollut tarpeeksi merkittävä, että sitä olisi kannattanut jatkaa, varsinkin kun oli tarjolla palkitsevampia (henkisesti ja taloudellisesti) mahdollisuuksia. En ole kyllä ikinä mieltänyt tuota kokeilua mitenkään epäonnistumiseksi. “Tulipahan kokeiltua”. Elämäni pitkäaikaisimmat asiat, kuten tämä blogi tai parisuhde aviomieheni kanssa, ovat kaikki alkaneet sellaisesta impulsiivisen harkitusta päätöksestä kokeilla. Olisin voinut laittaa blogin kanssa pillit pussiin ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta tässä sitä ollaan, yli 12 vuotta myöhemmin. Samoin mieheni kanssa otin tietoisen sekopäisen ratkaisun ja muutin vastavalmistuneena Kuopioon, jossa oman alan tulevaisuudennäkymät oli jota kuinkin 0. Jokainen valinta on kuitenkin johtanut mua tähän. Tähän kotiin, jota rakastan, mutta jota en koskaan ajatellut haluavani. Tähän elämään, jossa kaksi pientä ihmistä kutsuu mua äidiksi. Tähän osakeyhtiön pyörittämiseen yksin yhdistäen valokuvausta, bloggaamista, digimarkkinointia ja ties mitä kaikkia erilaisia projekteja. Ja nyt olen vielä päättänyt lähteä mukaan start upiin alalle, josta en todellakaan olisi osannut kuvitellakaan, että olisin ollut millään tavoin kiinnostunut. Niin, kaikki pienet ja isot valinnat elämässäni ovat tapahtuneet spontaanista kokeilunhalusta, joten olen oikeastaan hyvin kiitollinen siitä, että en ole koskaan pelännyt “epäonnistumista” tai edes mieltänyt epäonnistuneeni, jos olen jossakin vaiheessa jättänyt pois elämästäni jotakin, mikä on vähän aikaisemmin tuntunut hyvinkin mielekkäältä. Saatan saada kimmokkeen tehdä jotain hyvinkin herkästi. Kuten kauniista kakusta innon leipoa tai kauniista maalauksesta innon maalata. Jokin asia voi jäädä tärkeäksi arjessani, vaikkei se näkyisi hirveästi mun blogissa. Olen sitoutunut harrastuksiin ja töihin vuosiksi tai viikoiksi. Sinällään en voi sanoa pituuden määrittävän onnistumista asiassa.

Mun mielestä tällainen epäonnistumisen pelkoa lietsova asenne on itse asiassa aika kummallinen. Meillä on hyvin yleisesti sellainen lähtökohta, että pitäisi 18-vuotiaana tietää mitä elämältä haluaa ja sitten noudattaa sitä tietä. Harvemmin näkee ihmisiä vaihtamassa alaa, varsinkaan korkeasti koulutettuja. Jos juristi haluaa alkaa hyvinvointivalmentajaksi tai lääkäriksi valmistunut kokiksi, herättää se usein hieman negatiivissävyistä närää. Elämässä tapahtuu koko ajan paljon. Jokin pieni asia voi sysätä liikkeelle isojakin ajatuksia ja muutoksia ja elämä voi mennä eteenpäin tosi odottamattomaan suuntaan. Joskus mielenkiinto muuttuu, joskus saattaa tulla turhautuminen tiettyyn asiaan, mikä ensin tuntui hyvälle. Harmittaisi tosi paljon, jos jäisi kokematta mielenkiintoisia asioita epäonnistumisen pelon vuoksi. Meillä on muutenkin liian vahva tarve olla jotenkin valmiita ja vakavia. Ehkä mulla ei riitä mielikuvitus, kun en osaa ajatella kaikkia mahdollisia puolia asioista, jotka kiinnostavat. Kokeilemalla selviää. Toisaalta mun sitoutumiskammo on edelleen jollakin tasolla olemassa ja aina jos ajattelen, että jokin olisi jotenkin “sitovaa” tai lopullista, alkaa ahdistamaan. Sitoutumiskammo? Tatuoidulla naimisissa olevalla äidillä? Oh yes. Ei ehkä sanan perinteisimmässä merkityksessä, mutta kuitenkin.

Oon ollut sitoutumiskammoinen jollakin tasolla aina. Nuorempana en halunnut seurustella, vaikka olin tosi ihastunut, koska ahdisti ajatus siitä, että joutuisi joskus eroamaan ja se olisi sitten jotenkin kamalaa, ja ei kiitos. Omistusasunto ahdisti ajatuksena, mitä jos tulis jotain odottamatonta tai se pitäis myydä äkkiä ja se ei onnistuiskaan ja mitä vielä. Kaikenlainen sitoutuminen ahdisti. Ehkä vuodet jotenkin auttoi ymmärtämään, että tässä maailmassa ei ole kovin montaa asiaa, jotka oikeasti sitoo peruuttamattomasti. Ja sitten vastaan tulikin mies, josta tuli sellainen olo, että en varmasti ikinä haluaisi tuosta erota. Äitiydessäkin jännitti raskauden alkuvaiheessa sen peruuttamattomuus ja loppuelämän kestävyys. Kunnes se pieni nyytti oli omassa sylissä, enkä ikinä koskaan olisi halunnut olla hänestä erossa. Mulla pitää aina olla “way out”mielessäni. Jos lähden uuteen projektiin, tiedän, että voin aina lopettaa, jos ei tunnu mielekkäältä. Jos pelkäisin epäonnistumista, en koskaan uskaltaisi kokeilla mitään. Oon ollut aina sitä koulukuntaa, että pitää kokeilla ja kokea itse. Jos joku kertoo mulle aivan kaiken jostakin lajista, työstä tai vapaa-ajan tekemisestä, en mä siltikään usko ennen kuin olen kokeillut itse. Vasta empiirinen kokeilu antaa mulle sen ajatuksen, että tiedän mitä jotakin on, ja tiedän haluanko jatkaa vai en. Tämä on turhauttanut vanhempiani aina, sillä heillä on aina ollut neuvot valmiina kaikkiin mun proggiksiin. Äitini edelleen rakastaa sanoa olleensa oikeassa. Hän ei yleensä muista niitä kaikkia kertoja, kun on ollut väärässä, mutta “mitä mä sanoin” on sellainen lause, josta varmaan vähän jokainen saa pientä nautintoa. Vasta ehkä viime aikoina äitinikin on ymmärtänyt, että mun on saatava tehdä omat kokeiluni, ja myös virheeni, itse. Ai että miten hirveetä varmaan näin äitinä ajatellen. Kun tekis mieli huutaa sille jälkeläiselleen, että älänytherranjumalasitätee ja sitten pitää kuitenkin yrittää antaa tilaa havainnoida ja ymmärtää itse. Yksi mun suurimpia tavoitteita lapsiani kohtaan on se, että annan heille tilaa kokeilla itse. Toivon, että muistan tämän oman haluni kokeilla ja oppia kokemuksen kautta.

Sillä en olisi kyllä koskaan ollut näin onnellinen sillä polulla, joka mulle saneltiin ja neuvottiin nuorena. Tai en itse asiassa tiedä. En kokeillut sitä polkua.

Mielipidemaanantai – Viisi epäsuosittua mielipidettä

Mielipidemaanantai… Tällä hetkellä onkin viisi erilaista asiaa mielessä, jotka kaikki herättää tunteita ja mielipiteen. Tietyllä tapaa ehkä hieman epäsuositunkin mielipiteen, mutta silläkin riskillä otin ja kirjoitin sen auki. Mun mielestä näistä voisi syntyä ihan mielenkiintoista keskustelua, mutta blogiin ei tulla julkaisemaan yhtäkään suoraan yksittäiseen henkilöön (minuun tai kehenkään yksittäiseen muuhunkaan) käyvää mielipidettä näiden tiimoilta, vaan kommenttiboksi tulee olemaan auki yleisellä tasolla näille ilmiöille ja ajatuksille 🙂

Mä oon myös viime aikoina saanut tosi paljon viestejä DM Instagramiin ja toivon, että ennemmän kommentoitte tänne, sillä instagramissa pitkien viestivastausten naputtaminen on aina hirveän hankalaa puhelimella näppiksen sijaan, joten keskustelu täällä on varmasti aktiivisempaa 🙂

1. Huumeidenkäytön dekriminalisointi

Mä oon hyvin huumevastainen ihminen, mikä ei liene jäänyt epäselväksi mun muutamista postauksista ja kauhistelen ja paheksun tällä hetkellä hyvinkin paljon sitä, kuinka arkea on kokaiinin käyttö ja yleisesti ottaen suhtautuminen huumeisiin monellakin tapaa. Tilanne toki vaihtelee paikkakunnittain ja elämäntilanteiden mukaan, mutta Katiskan “ansiosta” huumeet on olleet paljon tapetilla viime aikoina. Oon seurannut tuota Katiska-oikeudenkäyntiä ja mediassa oon kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon asiassa mässäillään sikäli kokonaisuuden kannalta irrelevanteilla asioilla, kuten esim. Samu Haberin huumeidenkäytöllä. En väheksy mitään huumeisiin liittyvää, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on mun mielestä kyse niin isoista asioista, että jonkun yksittäisen rokkistarban viivanuuskimisen ei pitäisi tässä rinnalla nousta hirveän isoksi asiaksi, vain koska hänen nimensä on jollain nauhalla ja koska hän on julkkis. Itse asiassa sehän tässä on avainasemassa, julkisuus. Jos olet julkisuuden henkilö, kaikella tekemiselläsi voidaan riepotella pitkin lehtiä, vaikka todellisuudessa osuus koko soppaan olisi hyvin vähäinen. Kun näyttöä ei muusta ole, ei voida kuin olettaa, että Haberin osuus koko sotkussa on tosiaan se oma käyttö. Ja mä oon itse asiassa sitä mieltä, että huumeidenkäytön kriminalisointi ei ole järkevää. Mun mielestä käytön ei pitäisi olla kriminalisoitua, vaan myymisen, välittämisen jne. toiminnan. Vähän niin kuin seksin myyminen parittajan välityksellä on (tietääkseni/muistaakseni) kriminalisoitu, ostaminen ei.

Jollakin tapaa tuntuu kohtuuttomalta, että vähäisestäkin huumeiden käytöstä voi saada peruuttamatonta jälkeä omaan elämään, vaikka kyseessä olisi kokeilu tai vaikka muutamakin. Tässäkin tapauksessa on ihminen tehnyt aika paljon kaikenlaista elämän varrella, paljon hyvää, mutta jää monille mieleen nyt tästä asiasta. En koe, että mikään yksittäinen omaan itseensä kohdistuva teko pitäisi olla sellainen, josta joutuu kantamaan julkista tai rekisterissä olevaa leimaa, mikä vaikuttaa hyvin pitkälti vähän kaikkeen. Huumeiden käytön suurin pelko tuntuu monesti olevan kiinnijäämisen pelko, mikä ei kuitenkaan estä huumeidenkäyttöä. Ei, en haluaisi nähdä heroiinia piikitettävän bussissa lasten silmien edessä tai kokaiinia vedettävän baarissa tarjottimelta alkoholijuomien rinnalla. En kuitenkaan usko, että käyttämisen kriminalisointi vaikuttaa tässä lainkaan. Mun mielestä vaan tällä hetkellä usein julkisessa keskustelussa lähes diilaamista enemmän paheksutaan käyttöä, missä on mun mielestä iso ajatusongelma. Rangaistuksen ja leimaantumisen ja rekisterimerkintöjen pelossa nykytilanne voi oikeasti vaikuttaa huonontavasti avun hakemiseen ja avuntarpeen ymmärtämiseen ja siihenkin, hakeutuuko joku esim. sairaalaan fyysisesti reagoidessaan johonkin.

En edelleenkään millään muotoa hyväksy huumeita, mutta mun mielestä huumeiden käytön kriminalisointi ei auta ketään. Jos huumeiden myynti olisi kriminalisoitua, mutta käyttö ei, olisi mun mielestä rangaistukset myös yksiselitteisempiä. Määrälaskurilla arvioiden olisi helppo vetää raja sille, missä menee yksittäisen käytön raja ja myynnin rankaiseminen voisi olla erittäin kovin rangaistuksin. Myyminen on aina jollakin tavalla organisoitunutta ja harkittua, käyttö voi usein olla impulsiivinen päähänpisto päihtyneessä tilassa ja asian myöntäminen, avun hakeminen ja asian kokonaisvaltainen arviointi olisi mun mielestä parempi lähtökohdista, jossa huumeidenkäyttö olisi ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon aluetta, ei oikeus- ja rangaistusinfran. Nyt voi olla, että apu jää hakematta tarpeeksi aikaisin, koska rangaistuksen pelko on voimakas. Ja sitten voi olla liian myöhäistä.

2. Lapset somessa ja sen seuraukset

Erään bloggaajan julkaistua taannoin tekstinsä aiheesta, sain suoranaisia vaatimuksia siitä, että kommentoisin asiaa. Täähän on siis lempikeppi, jolla bloggaajia lyödään jatkuvasti vedoten lakiin ja erinäisten tahojen mielipideilmaisuun. Oon kommentoinut asiaa jo aiemminkin ja en aio sinänsä itse asiaa kommentoida enempää. Näin olen sanonut jo aiemmin:

“Asian sääntely ei ole ajan tasalla ja toivoisin itse asiassa kovastikin ennakkotapausta asiassa. Haluaisin todella nähdä mihin lakiin pohjattaisiin esim. kielto siitä, että vanhempi saa julkaista kuvia lapsesta, jotka eivät ole loukkaavia tai muuten hyvän tavan vastaisia. Olisi huikeaa nähdä, kuinka oikeuskäytäntö yrittäisi toteuttaa tämän. Olisiko laki sama heille, joilla on FB:ssa 100 kaveria ja niille joilla on 10 000. Ja mihin tämä erotus sitten perustettaisiin? Lait on aika yksiselitteisiä ja yksioikoisia ja niitä ei tulkita jonkun henkilökohtaisen fiiliksen mukaan. Olisi hienoa saada asiassa ennakkotapaus, että kaikenlaiset oman elämänsä juristit, tuomarit ja oikeuden ylijumalat saisi ruotuun tässä vanhempien syyllistyksessä. Asialla on kiva mässäillä omien mieltymysten ja moraalien puolesta, mutta ne eivät ole minua velvoittava tai tuomitseva arvio sen enempää kuin vegaanin lihansyöjään kohdistuva halveksunta. Jos joku haluaa tuomita minut, niin on hyvä ja tuomitsee sitten kaikki nekin vanhemmat, jotka ovat antaneet luvan lapsilleen koulun luokkakuvaan, joka on laitettu jonkun kodin jääkaapin oveen. Mittasuhteet ovat ehkä eri, mutta oikeus yksityisyyteen on sama. Sitä paitsi, laki tuntee käsitteen ”yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen”, ei ”yksityisyyden myyminen” tms.

Lapsen vanhemmalla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, millaisia tietoja ja valokuvia omasta lapsestaan julkaisee. Huoltajalla ei ole lähtökohtaista vaitiolovelvollisuutta omaa lasta koskevista asioista (todettu jo kertaalleen KKO-ratkaisussa) ja vanhempien tulee toiminnallaan pyrkiä lapsille parhaaseen kaikin mahdollisin keinoin ja tämä tulkinta on jokaisen omissa käsissä. Oon kokenut tässä 12 vuoden bloggaamisen aikana tarpeeksi tietääkseni, että tiettyjä asioita olisi tapahtunut, jos lapseni eivät olisi olleet esillä millään muotoa ja me valitsimme sen polun, joka oli meidän lapsille meidän mielestämme paras. Kannattaisi tutustua KKO:2018:81 -ennakkotapaukseen, joka ei sinänsä koske tätä, mutta sivuaa tätä asiaa. Kyseisessä ennakkopäätöksessä on viitattu rikoslain 24. luvun 8§, joka menee näin:

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon.

Olen tarkka siitä, mitä tietoja lapsistani tulee kanaviini, ja en julkaise heistä tietoa, joka on omiaan vahingoittamaan heitä. Jos he kuitenkin haluavat tehdä tulevaisuudessa asian eteen joitakin liikkeitä, niin heillä on siihen täysi oikeus ja olen valmis vastaamaan lapsilleni teoistani. Olen sen velkaa heille, en muille.

En aio ottaa tähän asiaan tämän enempää kantaa.”

Olen edelleen tästä samaa mieltä ja mua pöyristyttää jatkuvasti keskustelu, jota asian tiimoilta käydään. Jatkuvasti arvostellaan vaikuttajia, jotka ovat ottaneet lapsensa osaksi medioitaan ja julkista näkyvyyttään. Ollaan unohdettu yksi asia tässä kaikessa. Nimittäin jatkuvasti pohditaan, mitä negatiivisia seurauksia tällä voi olla. En kiistä, etteikö tällä voi olla jotain negatiivisiakin seurauksia, mutta musta on kummallista, että keskustelussa unohtuu jatkuvasti mahdolliset positiiviset asiat. Esimerkkeinä mainittakoot esimerkiksi taloudelliset aspektit ja perhearjen mahdollisuudet tilanteissa, joissa esim. toinen vanhemmista on vaikuttaja. En tarkoita materiaalisia hyötyjä kuten vaikkapa yhteistöin tulleita vaatteita ja leluja, vaan ihan muita asioita. Esimerkiksi sitä kun perheen toinen vanhempi on paikkakuntaan sidotussa työssä, jossa saattaa tulla nopeastikin lähtö muualle ja toinen vanhempi voi tehdä työtään ja vaikuttaa perheen talouteen muutosten keskellä kotoa käsin. Tarkoitan sitä, millainen rikkaus on lapselle saada viettää mahdollisimman paljon aikaa vanhempiensa kanssa ja mennä varhaiskasvatukseen hieman myöhemmin. Kun ei ole painetta siirtyä kodin ulkopuoliseen työhön, työ on joustavaa ja kotoa käsin tehtävää ja näin ollen koko perheen arki voidaan mitoittaa lapsen ehdoille, ilman suuria taloudellisia seurauksia. Harva kuitenkaan tienaa sen verran, että voi elättää nelihenkisen perheen yksillä tuloilla ilman sitä, että jatkuvasti pitää karsia. Elämyksistä, ruoasta, asuinpaikasta ja muista mahdollisuuksista. Taloudelliset huolet näkyvät lapsiperheiden arjessa.

Mun lapset saattavat olla minuun pettyneitä, kun ovat isompia. Toivottavasti eivät, mutta mahdollista se on. Mutta juuri nyt he saavat kasvaa onnellisessa perheessä, jossa voidaan viettää paljon aikaa yhdessä ja tehdä paljon mielenkiintoisia asioita ja kokea mahtavia juttuja. Minulla ei ole kiire laittaa lapsia varhaiskasvatuksen pariin, jotta pääsen töihin, eikä meidän tarvitse miettiä voimmeko mennä vaikka seikkailupuistoon vai onko se todella raskasta taloudellisesti perheellemme.

Mutta enkö voisi sitten olla vaikuttaja niin, että lapseni eivät näkyisi medioissani? Voisin. Minun vaikuttamiseni vaan sattuu olemaan sellaista, missä perheeni on isossa roolissa senkin vuoksi, että he ovat iso osa minun elämääni. En pystyisi jatkamaan tätä rajaten tästä kokonaan perheeni pois, koska vietän perheeni kanssa käytännössä kaiken aikani. Lapseni saavat sijoitustileilleen korvaukset kaikista mahdollisista kaupallisista kamppiksista, joissa he ovat esillä, joten en näe siinä lasteni käyttämistä yhtään erilaisena kuin vaikka mainosmalliksi tai näyttelijäksi lapsen viemistä. Olen myös tehnyt vahvan linjauksen siitä, mitä kerron ja en kerro lapsistani. Vaikka monista ehkä tuntuu, että tietää lapsistani kaiken, heistä itse asiassa tietää hyvin vähän, varsinkin esikoisesta. Jatkuvasti esikoisen rooli on pienempi ja pienempi julkaisuissani (tietenkin tästäkin on jo tehty se päätelmä, että rakastan häntä vähemmän :D), sillä hänen kasvaessa hänen persoonansa koko ajan muotoutuu ja se on hänen ihan omansa ja sitä vaalin ja pidän piilossa. Pieniä paloja sieltä täältä kerron välillä, mutta aina niin, että se ei ole noloa lapsen kannalta arvioiden.

Perhebloggaamisen hyviä puolia on niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Perhebloggaaminen, aito ja rehellinen perhearjesta jakaminen, tuo samaistuttavuutta monille ja arkipäiväistää asioita, jotka voivat tuntua hirveän vaikeilta. Se tuo konkreettista apua neuvoin ja ideoin, mutta samalla henkistä apua “muillakin on näin”. Se on musta todella tärkeää ja on vahvempaa kun sen kaiken voi henkilöidä johonkin ihmiseen. Imetyksen ollessa raskasta, lohduttavampaa on, että niin oli Mungo-Annallakin, kuin että “niin on monilla muillakin”. Perhebloggaaminen myös normalisoi perhe-elämää, josta näkyy kaikenlaisia osia, ei vain ääripäitä.

Ennen kaikkea koen, että koko tämä “lainsäädäntö” ja ajatusmaailma lasten somessa näkymisestä on vähän jämähtänyttä menneisyyteen, aikaan ennen somea. Ei osata soveltaa ja ymmärtää asiaa nykypäivän mittapuilla. Some on osa arkea 2020 ihan joka paikassa, eikä yhtään samanlaista kuin vaikkapa meidän lapsuudessa. Meidän lapsuudessa somessa ollut lapsi olisi ollut harvinainen omituisuus, nyt ei. Tää keskustelu on mun mielestä ihan naurettavalla tasolla nykyhetkessä, kun jokaisen omilla moraaleilla sätitään muita, jotka tekee toisin kuin itse haluaisi tehtävän.

Kuva: Kotiliesi

3. Asioiden “normalisointi”

Oon törmännyt viime aikoina monenlaisiin “normalisointeihin”. Ensimmäisenä tulee mieleen menkkojen normalisointi. Myönnän, elin kuplassa, jossa en oo koskaan osannut hävetä menkkoja. Isäni ja mieheni ovat ostaneet kaupasta menkkasiteitä ja tamponeita ja kotona ei olla koskaan mitenkään pidetty epänormaalina kuukautisia. En oo koskaan hävennyt siteen rapistelua julkisessa vessassa sen enempää kuin vessassa käymistäkään. Julkisessa vessassa nyt kuuluu ties mitä ääniä ja kuukautissiteen avaaminen on niistä mun mielestä vähäisin ongelma 😀 Mutta no, opinpahan tässä, että tällaistakin on ja moni häpeää menkkoja jopa parisuhteessa ja arjessa. Okei, uutta mulle, mutta varmasti monille tosi raskasta ja ahdistavaa. Valistus ja “normalisointi” sinänsä siis osui ihan oikeaan osoitteeseen, sillä tämä oli mulle uutinen. Mutta ne keinot… Ne keinot. Niistä mä oon paikoitellen eri mieltä. En näe tarpeelliseksi juosta menkkapäivinä ilman suojia maratonia tai esitellä somessa verisiä sormia tai siteitä menkkojen normalisoimiseksi. Ymmärrän kyllä, että halutaan normalisoida asia ja tietyllä tapaa veriset kuukautissiteet tai lakanat sisältää shokeerausarvoa vielä nykymaailmassa, mutta en usko, että näillä tavoilla käännetään kenenkään päitä tai ajatuksia.

Lähtökohtaisesti modernit ihmiset, jotka näkevät tämän normalisoinnin tarpeen, ottavat asian vastaan muutenkin ja muillakin keinoin. Ja sitten se kaikista eniten asiaa vastaan oleva ryhmä ei tule ottamaan sitä vastaan shokkiarvollakaan ja asia voi jopa kääntyä päälaelleen. Usein tässä myös mun mielestä on liiallisen kiireen yritys. Se, että asia yritetään muuttaa salailusta menkkaisiin sormiin instagramissa ei muuta juuttuneita arvoja vuosien ajalta sekunneissa. Päivissä tai viikoissakaan. Muutos tulee pikkuhiljaa ja ihmisestä itsestään, ymmärryksen kautta. Voidaan kitkeä näkyvää rasismia, mutta piilorasismi on ja kukkii, eikä sitä pystytä mitenkään kitkemään shokeeraamalla tai pakottamalla. Muutos lähtee ihmisestä itsestään ja yhteiskunta muuttuu sen takia hitaasti. Jos joku vielä herran vuonna 2020 pitää menkkoja ällöttävänä, ei hän tule muuttamaan mieltään sen takia, että joku julkaisee kuvan verisestä tamponista. Ja agressiivinen vaatimus muuttaa kaikki näkyväksi voi olla ahdistavinta heille, jotka häpeilevät ja ahdistuvat. Tilanteesta tulee vielä ahdistavampi. Ahdistaa menkat ja ahdistaa se, ettei ne saisi ahdistaa.

Miksei mun mielestä niitä kuvia pitäisi julkaista, jos ne on kerta normaaleja ja miksi koen ne shokkiarvoksi? No ku en mä nyt varsinaisesti näe eroa siinä, julkaiseeko astmaatikko tai allergikko kuvia niistämästään räkäpallosta vai nainen menkoista. Kuukautisten normalisoiminen on mun mielestä sitä, että jostakin tehdään tavanomainen asia, jolta riisutaan kaikki shokkiarvo pois. En tarkoita, että asiaa pitäisi salailla, mutta en ymmärrä mikä on veren merkitys asiassa? En mä halua someen sen enempää moottoripyörällä kaatuneen ihmisen haavakuvaa, mistä paistaa luu läpi, kuin niitä menkkojakaan. Lähtökohtaisesti ymmärtääkseni menkkasiteet laitetaan roskiin ja sormet pestään, eikä kuljeta kaupungilla kädet veressä, joten miten se on normaalia verkossakaan? Kuukautiset on ainakin mulle kropan “jätettä” biologisessa mielessä, vaikka raskautuminen varmasti onkin pyhä asia, eikä mitenkään häpeällistä. Mun mielestä jokainen rapistelkoot oikein olan takaa kuukautissiteitä, jääkööt kotiin sairaslomalle kun on järkyttävät PMS-kivut ja puhukoot avoimesti kuukautisista. Hyvä hyvä. Oon iteki puhunu 3-vuotiaalle pojalleni asiasta jo ajatellen voivani vaikuttaa tulevaan sukupolveen miehiä. Mun mielestä esim. Instagramissa usein näkyvät mahanpullotus-kuvat tai kasvojen ihon reagoimiskuvat menkkojen aikaan on hyvä esimerkki normalisoimisesta, sillä ne turvonneet vatsat ja kasvot näkyy oikeassa elämässäkin kaikkialla. Ja jos puhutaan asian tavanomaiseksi tekemisestä, miksi sen ympärille pitää kerätä hirveä shokkihuomioarvo? Eihän se silloin ole tavanomaista? Tämä shokkiarvolla asioiden normalisointi on musta kummallista ja se pyrkimys näin nopeuttaa asian normalisoitumista ei mun mielestä ole kovin hedelmällistä (pun intended). En näe, että esim. homovastaista ihmistä sivistetään nykymaailman tilanteeseen pakkonäyttämällä homopornoa vaan pureutumalla virheellisiin käsityksiin Raamatusta, sairauksista ja ties mistä. Sivistämällä, ei shokeeraamalla. Vanhoillisesti ajattelevia ja heitä, jotka eivät kykene ennakkoluulottomuuteen, pitäisi kohdella mun mielestä tavallaan samalla tapaa kuin lapsia. Uskoa, halua ja tietoa ei voi pakottaa, siihen voi vaan ohjata, aloittamalla aaaaaivan alusta. Se, että Jumala loi miehen ja naisen, ei tarkoita, etteikö Hän olisi voinut yhtä lailla luoda miehen ja miehen. Lähestymistapa ei mun mielestä ole ihan tehokas näillä nännien ja menkkojen ja vaikka minkä normalisoinnilla tällä hetkellä.

(Kuva: Aston Martin mainos vuosien takaa. Seksualisoitu pylly.)

4.Stereotypioiden ruokkiminen vastataistelussa

Tästä shokkiarvosta tuli mieleen vielä yksi vähän samaan liittyvä. Pride. Mun mielestä kaikin puolin hieno konsepti, jolle on syynsä. En vaan ymmärrä yhtä asiaa. Miksi Pridesta uutisoidaan aina niitä övereimpiä asuja ja juttuja? Jos peräjeeran Mara jo valmiiksi yhdistää vain ja ainoastaan hikisen nahkapukuisen homopornon homoseksuaalisuuteen, niin miksi ruokkia tätä stereotyyppistä oletusta? Kun homoseksuaalisuus ei tarkoita pakarasta avoimia nahkahousuja ja nahkapantoja yhtään sen enempää kuin lääkäritakkisia lääkäreitä, puku päällä töissä olevia juristeja tai haalarit päällä olevia duunareita? Millainen uutisarvo olisi 50 000 ihmisellä, jotka eivät eroa millään lailla stereotyyppisestä heteromielikuvasta? Musta se olisi jotenkin voimakasta, koska se ei olisi stereotypina ruokkimaa. Ihan sama kun usein näkee tällä hetkellä sitä naisten kroppa-valistusta, jossa normalisoidaan milloin rinnat, milloin pakarat, milloin seksuaalisuus, milloin mikäkin. Ei siinä mitään, naisen kropan itsemääräämisoikeus ja vapaus on erittäin tärkeä asia, mutta miksi se pitää tehdä miesten maailman antamalla stereotyyppisellä poseerauksella, joka on kuin kaikista seksualisoiduista viihteistä, mitä on ikinä ollut? “Olen omasta tahdostani ja voimastani seksikäs ja seksuaalinen…. juuri sillä kuvakartastolla, jonka miellän seksuaaliseksi miesten minulle syöttämillä seksi-stereotypioilla“. Okei. Ehkä mä en vaan ymmärrä jotain, mutta tää menee mulla jotenkin ihan ohi. Jotenkin mun mielestä usein vapauttavat ja normalisoivat ilmiöt ruokkivat stereotypoita entisestään omalla stereotyyppisellä kuvastollaan, jossa homomies on kuin saksalaisesta pornoleffasta ja nainen kuin no… amerikkalaisesta pornoleffasta. Kun seksuaalisia naisia on myös sellaisia, jotka eivät pukeudu miniminivaatteisiin pylly pitkänä poseeraten ja homomiehiäkin on vähän laidasta laitaan pukeutumistyyliltään eikä kaikkien vakituiseen vaatevalintaan kuulu nahkapanta.

Tää on musta myös tietyllä tapaa jotenkin hirveän kummallinen kehä. Jos Tinderissä joku kehuu silmiä profiilikuvassa, niin pahastuuko joku siitä? Onko se esineellistämistä? Jos puhutaan applikaatiosta, jossa tehdään kiinnostusvalinta ulkonäön perusteella, onko se jotenkin esineellistävää ja kamalaa kehua jotakin ruumiinosaa, esim. silmiä? On musta aivan eri asia tietenkin sanoa “Sulla on kauniit huulet” kuin “Sulla on ihan bloukkarihuulet”, joista toinen on musta selkeesti seksualisoiva. Mutta jos profiilikuvana tai yhtenä kuvista on pylly? Miksi sitten ei saisi kommentoida “Hyvä pylly!” Siinäkin on hyvin seksualisoivia tapoja kommentoida, mitä en tähän ala listailee. Mutta jos nimenomaan halutaan normalisoida joku ruumiinosa ja joku sitä kommentoi kuvasta, niin miksi sitä ei saisi tehdä? Koska se on seksualisoitu? Mitkä ruumiinosat on seksualisoituja ja mitkä ei? Silmät ei, huulet joo? Tissit joo, sääret ei? Entä jalkafetissi, onko silloin jalat seksualisoidut? Ja mitkä miesten ruumiinosat on seksualisoituja? Onko miehen pylly yhtä seksualisoitu kuin naisen? Entä tiukka treenattu yläkroppa? Saisiko sitä kommentoida paidattomassa miehen kuvassa? Jos naisella ja miehellä olisi paidattomat kuvat, olisiko OK kehua miehen rintalihaksia ja naisen rintoja?

Oon iteki ihan sekasin tässä viidakossa siitä, mikä on kenenkin seksualisoimaa ja miten. Siis naisten pyllyjen ei pitäisi olla seksualisoituja ja pitäisi ihan vapaasti saada esitellä stringeissä pyllyä, koska sitä ei pitäisi seksualisoida mitenkään? Kuka on seksualisoinut siinä tapauksessa miesten housujen sisällön kun samanaikaisesti dick picit on niin loukkaavia, ettei niitä saisi lähettää? Miehet itse ja sen takia he eivät saa lähettää niistä kuvia? Ja siis kaikkihan kumpuaa siitä, että patriarkaalinen yhteiskunta on seksualisoinut naisen kropassa tiettyjä asioita, koska miesvoittoinen viihdemaailma on vuosia toteuttanut sisältöä, jossa nainen on seksualisoitu tietyiltä osin. Pitkä tukka on seksikäs, hyvä pylly on seksikäs. Jnejnejne. Ajatusmaailman näiden takana ymmärrän kyllä ja mun mielestä jokainen kuvatkoot pyllyään instagramiin jos haluaa, mutta mun mielestä sitten ei saa paheksua neutraalia pylly-kommentointia sen enempää kuin silmienkään. Jos joku heittäisi Tinderissä kommentin: “Moi! Sulla on niin kauniit silmät, että haluaisin vaan tuijottaa niitä ikuisuuden” ei varmaan olisi kenestäkään ihan loukkaavan kamala? Entä jos pyllykuvaprofiiliin tulisi kommentti “Moi! Sulla on niin hyvä pylly, että haluaisin vaan tuijottaa sitä koko ajan!” Saisiko niin sanoa?

Koen siis ongelmalliseksi tässä kaikessa sen, että taistellaan tosi kovasti jotakin asiaa vastaan ja samalla itse tehdään juuri stereotypian mukaan.

Kuva: Money on the mind

5. Talous ja terveys

Näin viime viikolla kirjoituksen, otsikolla “Valtio valitsi talouden terveyden yli”. Liittyi vapaampiin matkustussuosituksiin korona-aikaan. Tää keskustelu on näkynyt pitkin vuotta. “Valitaan talouden ja terveyden väliltä”. Ja itse asiassa usein niin päin, että jonkun mukaan on valittu talous terveyden kustannuksella. Jotenkin täysin typerä ja yksinkertainen ajattelumaailma. Samaan aikaan kun suojellaan tiettyjen ryhmien fyysistä terveyttä nyt, talouden bussin alle heittäminen aiheuttaa itsessään hirveän määrän terveysmurheita. Henkisiä, psyykkisiä, ja fyysisiäkin. Kun asiat jäävät hoitamatta sairaanhoidon tilanteen takia. Kun henkiset ongelmat kärjistyvät nykytilanteessa tai kovemmissa rajoituksissa. Kun yritykset menevät konkkaan ja se vaikuttaa yrittäjän ja tämän perheen henkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta terveyteen. Kun perhe ei pääse vastaanotolle, vaan on etävastaanotolla kuvien varassa, ja jokin kriittinen jää huomaamatta. Terveys ei ole yksioikoisesti fyysinen kuumeettomuus ja yskättömyys just nyt. Ja koska terveyteen vaikuttaa niin moni asia, mukaan lukien talous, olisi ihan typerää lähteä erottamaan näitä kahta toisistaan. Vähän sama kuin toteaisi, että sydän aivojen kustannuksella, mutta ei se sydänkään ihan pelitä ilman aivoja. Kun tällä hetkellä tehdään valintoja, kukaan ei tiedä todellisia seurauksia. Tulevaisuus näyttää.

Emme silti voi lähteä vaalimaan “korona-terveyttä” aivan kaiken muun hinnalla, sillä siihen terveyteen vaikuttaa se kaikki muu. Taloutta ja tulevaisuutta ajatteleva valtio, yhteiskunta ja ihminen ei ole rahanahne ja välinpitämätön, vaan nämä asiat käyvät käsi kädessä. Aina. Korona-aikaan on ollut käsittämätöntä nähdä niin paljon kommentointia, jossa yrittäjien tilanne on sellainen “voi-voi, se on vaan rahaa”. Ei, se ei ole vaan rahaa, vaan se on elinkeino, raha, jolla maksaa asuminen, ruoka ja kaikki muu välttämätön ja myös iso vaikuttava tekijä henkiseen ja myös fyysiseen hyvinvointiin. Erilaiset rajoitteet luovat erilaisia jännitteitä ja tilanteita perheisiin, työpaikoille ja vähän kaikkialle. Se vaikuttaa kansan terveyteen. Alkoholin ja päihteiden käyttö, väkivalta kodeissa, henkinen jaksaminen, jne. Voin kuvitella miten rankkaa on ollut elämä kolmen lapsen lapsiperheissä, joissa lapsilla on erilaiset tarpeet (vauva, päikkyläinen ja koululainen) ja vanhemman on pitänyt revetä etätyön, etäkoulun ja lastehoidon välille. Kuormitus on kovaa ja se näkyy kaikin puolin, myös terveydessä. Talouden ja terveyden erottaminen erillisiksi ja toisistaan irrallisiksi on yksinkertaisesti turhaa, sillä halusimme tai emme, talous vaikuttaa terveyteen. Nyt, lähitulevaisuudessa ja pitkällä aikavälillä.

Välillä tuntuu, että todellisuudentaju on ihan kadonnut. Samaan aikaan kun vaaditaan 18-kuista vanhempainvapaata vanhempien välille jaettavaksi, ei yksikään yritys tunnu arvokkaalta keskustelussa. Materia ei tee onnelliseksi, mutta rahahuolet tutkitustikin vaikuttavat terveyteen. Tää koko keskustelu asian tiimoilta on ihan kummallinen mun mielestä.

Mistä olette samaa mieltä? Mistä eri? 🙂 

Mielipidemaanantai – Puoskarilaki

Mä törmäsin viime viikolla yhteen kirjoitukseen, mikä meinas oikeesti viedä järjen. Eräs luontaishoitola osasi kertoa, että kehoon kertyneiden myrkkyjen tähden on olemassa ADHDta, ADDta, dementiaa, Alzheimeria ja Asbergeria. (Her word, not mine, mä tiedän, miten se kirjoitetaan  ja siihen ei kuulu b-kirjainta :D). Tämä täti osasi satuilla kolmelta lapseltaan KEHITYShäiriön parantaneesta tutkijasta ja kertoi miten kaikki mahdolliset asiat, häiriöt, taudit ja erilaisuudet oli kaikki rokotteiden ja lääkkeiden syytä. Agressiivisuus ja syöpä iskettiin samaan listaan ja joukosta löytyi myös nämä kaikki. Hänen tarinointinsa mukaan hänen luonnonmukainen hoito voisi parantaa about mitä tahansa. En tiedä pöyristittikö mua enemmän se, että tämä sama täti kertoi tekevänsä lapsettomuushoitoja vai se, ettei hän edes osannut kirjoittaa Aspergeria oikein (virhe oli useammassa kohtaa, se ei ollut typo). No anyway. Kyseessä ei ollut Maria Nordin, joka on niittänyt kyseenalaista mainetta Suomessa jo vaikka kuinka paljon, vaan joku toinen. Osui silmään, kun ensilauseissa oli ADHD ja luin hämmentyneenä loppuun. Vähän samalla fiiliksellä kun olen seurannut Maria Nordinin lausuntoja aurinkolaseista ja aurinkovoiteista ja ties mistä kaikesta.

Puoskarilakihan on Suomessa ollut valmisteilla jo vuosikymmen takaperin ja nyt se on taas kansalaisaloite-vaiheessa, mutta kerännyt tässä kolmen kuukauden aikana yllättävän vähän nimiä, reilu 9000. Tää ihmetyttää mua. En siis oo itsekään allekirjoittanut tätä, koska oon kuvitellut asian olevan työstössä jo paljon pidemmällä. Toki kun kaikkea mahdollista valvotaan lähes holhoukseen asti, tämäkin on tarkkaan valvottua? Ai ei?! Bloggaajana mä joudun olemaan ihan hirveän tarkka kaupallisten yhteistöiden suhteen. Jos lapseni saa palapelin ja se näkyy kuvassa ja ihastelen, että onpas kiva, mä merkitsen sen saaduksi tuotteeksi tai kaupalliseksi yhteistyöksi, vaikka se palapeli olisi putkahtanut meille ilman mun tietoa, eikä mistään näkyvyydestä olisi sovittu mitään. Kaupallisten yhteistöiden merkitsemistä on puuhailtu ties minkä instanssin toimesta ja erilaisia sääntöjä on viritelty tässä vuosien aikana. Vieläkään mitään langettavaa ei tässä ole, vaan asiassa voi korkeintaan mainostaja saada varoituksen, jos vaikuttaja toimii väärin/epäasiallisesti. Varoituskaan ei paina kyllä yhtään mitään, on julkinen nuhtelu korkeintaan. Jos riisuu tän asian, niin mikä on piilomainonnan vaarallisin seuraus? Se, ettei kuluttaja osaa arvioida kaupallista sisältöä lukiessaan, mikä osa on kaupallista ja mikä ei. Ostaa palvelun tai tuotteen tietämättä hyötyykö vaikuttaja siitä mitään. Joku arvioi kehujen aitoutta sen mukaan, onko kaupallinen vai ei, sillä kaikki eivät tietenkään mainosta vain oikeasti hyvänä pitämäänsä, vaan rahan kiilto silmissään. Valitettavasti. Eli ehkä joku mainostaa vaan rahan vuoksi ja joku ostaa ja pettyy tuotteeseen. Käytännössä tämä on oikeastaan se vaarallisin skenaario kaupallisten yhteistöiden merkitsemisessä. Asia on ollut kuitenkin ihan hirveästi framella ja sitä on luukutettu ihan hirveästi. Melkein voisi kuvitella, että piilomainonta olisi hengenvaarallista. Se ei ole, mutta puoskarointi on.

Mä en ole mikään vaihtoehtoishoitojen vihaaja. Tavallaan mä ajattelen, että kullekin omansa. Jos joku uskoo kivienergiaan ja reikihoitoihin, ei ole multa pois. En ole mustavalkoinen tässä asiassa. Olen käynyt osteopaatilla, akupunktiossa ja vyöhyketerapeutilla. Herrajumala mä olin jopa synnyttämiseen erikoistuneella shamaanilla, joka oli yks mun elämäni hullunkurisimpia ja hauskimpia puolituntisia ja myös tosi avartava kokemus, mutta lähtökohtaisesti mä jaan asiat tutkittuun lääketieteeseen ja vaihtoehtohoitoihin, joista toisen näen tärkeänä ja toisen ehkä hyvää mieltä tuovana ja mahdollisesta auttavana tiettyihin asioihin. Placebo-vaikutus on vahva ja moni voi hyötyä jostain vaihtoehtohoidosta ihan tosi merkittävästi, enkä kyseenalaista sinänsä ketään, joka käyttää jotain täntyyppisiä luonnollisen parantamisen palvelua. Voi olla, että ADHD:n tyyppinen neuroepätyypillisyys voitaisiinkin “hoitaa” luonnollisin menetelmin erilaisin valmennuksin ja terapioin, lääkkeettömästi, ja sitähän tehdään ADHD:n hoidossa. Alzheimeriakin voidaan ymmärtääkseni jonkin verran jarruttaa ja ennalta ehkäistä, mutta nää on yksittäisiä asioita. Kun keskusteluun tuodaan kehitysvammat, syövät ja rokotukset, aletaan olla tosi vaarallisilla vesillä.

Kun uskottavan oloinen ystävällinen ja asiallinen ihminen mainostaa aurinkolasien haittoja, aurinkosuojien turhuutta ja sitä, että voi parantaa ties mitä kaikkea huonosta näöstä migreeneihin ajattelemalla oikein, mä näen punaista. Itse näen kaiken sen paskanjauhannan läpi, mutta kaikki eivät.

Palataan siihen piilomainontaan. Sillä halutaan suojata kuluttajaa, joka on vietävissä. Kuka suojelee tätä samaa kuluttajaa näiltä ihmisiltä, jotka lupaavat rahaa vastaan parantaa ties minkä kaiken? En näkisi näitä ihmisiä pahoina, jos he tekisivät tämän omastaa halusta auttaa, höperöydestä ja uskomuksestaan. Niin kuin mummot, jotka suosittelee ties mitä kuusenkerkkää korvatulehdukseen. Mutta kun näillä aloilla liikkuu isot rahat, ja ihmisten tuskalla, kivulla, huonolla voinnilla ja sairauksilla rahastetaan. Epätoivo on vahva tunne, ja sitä hyödyntää niin moni puoskari tässäkin maassa, että ei edes naurata. Mä oikeasti ymmärrän tän. Jos joku ois sanonut mulle 5kk sitten, että Mytyn rintaraivarit paranee sillä, että mä syön pelkkää anjovista viikon ja hytkytän tissejäni macarenan tahtiin, niin olisin varmaan kokeillut sitä yön epätoivoisina rintaraivari-hetkinä. Varsinkin jos mulle olis luvattu, että tämä varmasti hoitaa tilanteen. Mä onneksi kävin asiansa osaavalla kätilöllä, joka on perehtynyt imetysohjaukseen ja kun mitkään oikeasti hyväksi havaitut konstit ei auttaneet, hän neuvoi minua antamaan itselleni armoa ja ruokkimaan lapseni pullosta. Jos lapsellani olisi jokin vakava sairaus tai häiriö, ja mulle luvattaisiin hänen paranemistaan luonnonmukaisin menetelmin, niin mä varmaan kokeilisin epätoivoissani. En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle. Kun elämässä on ollut pieniä epätoivon hetkiä, olen kokeillut mulle annettuja keinoja. Oon kääntynyt vaihtoehtoishoitoihin ja taikauskoonkin.

Mun edesmennyt isoäiti pesi lapsena mun kasvoja samalla yhtä rimpsua mantraten. Ei hän kovin uskonnollinen ollut, mutta jotain siunausta sillä hän haki mun elämäni polulle. Kun esikoiseni itki 1-kuisena täysin epäselvästä syystä tulevaa hirvittävää kipuitkua, itkin hänen kanssaan. Kerran kannoin hänet lavuaarin eteen, pesin kasvot samaa rimpsua hokien. Minä, todellinen realisti ja skeptikko, käännyin hädän hetkellä korkeampien voimien puoleen. Naurattaa jälkeenpäin, mutta enpä kokenut voivani hävitä tilanteessa mitään. Onneksi joku fiksumpi osasi miettiä refluksia ja joku erittäin fiksu länsimaisen lääketieteen edustaja löysi aiheuttajan ja korjasi ongelman, kireästä kielijänteestä johtuvan refluksin, ja mun vauvan ei tarvinnut enää itkeä liekeissä olevaa ruokatorveaan. Joku uskovainen ehkä näkee tämän korkeampana johdatuksena, jossa korkeampien voimien käsi johdatti mut tämän lääketieteellisen ahaan äärelle, mutta no, uskokoot ken haluaa mihin haluaa.

Kunhan se uskominen ei ole henkeen ja terveyteen vaarallista.

Kun ratkaisuja haetaan oman mielen hoitamisella ja luontaishoidoilla, saattaa jäädä se elintärkeä lääketieteellinen hoito hakematta. Kun sulle tuodaan nenän eteen lupaus parantaa ja hoitaa samalla demonisoiden lääketiede, epätoivon hetkellä voi valita sen polun, jolla tilanne pahenee, eskaloituu ehkä jopa hengenvaaralliseksi. Kouluttamattomat (tai aivan eri alalle kouluttautuneet) asiantuntijat neuvovat väärin, ehkä jopa vaarallisesti, ja tilanne voi olla lopuksi karmaiseva. Tai tilanne voi oikeasti olla parantumaton, jolloin virheellinen toivo voi johdattaa pois oireiden asianmukaisesta hoidosta ja pahemmman tilanteen ennaltaehkäisystä. Tai sit se hyvä mieli ei jumalauta suojelekaan sitä lasta ihosyövältä ihan samalla tapaa kuin aurinkosuoja, mutta se tieto tulee ihan inasen liian myöhään. Ja kun ihminen joutuu mahdollisesti luopumaan läheisestään, on sairasta, että joku rahastaa tilannetta niin, että turhan mielenterveyttä syövän toivon lisäksi hän menettää myös rahansa.

Koska siitähän tässä on kyse. Ei nämä ole mitään kylähulluja noitia, jotka hyvyyttään keittelevät vähän sammakkolientä kaikkien tautien hoitoon. Nämä ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä, joiden kohdeyleisössä on epätoivoisia, toiveikkaita ja pelokkaita kuluttajia.

Miksi puhuin aiemmin kaupallisista yhteistöistä? Eivät ne sinällään tähän liity. Niitä vaan siis säädellään ihan hirveän tarkkaan. Sinänsä vaaratonta tai matalaa vaaraa aiheuttavaa toimintaa. Samaan aikaan kukaan ei estä mainostamasta ties mitä höttöä, jos sen vaan muotoilee tiettyjen vähäisten rajoitusten ympärille. Sen sijaan, että luvataan parannus, kerrotaan tapauksista, jossa näin on käyty antaen mielikuva, että näin usein tapahtuu. Kosmetiikkayritykset, lastentarvikeyritykset, ruokayritykset ja vähän kaikki tässä maailmassa on erittäin tarkkaan säädeltyjä. Ei saa puhua siitä ja tästä ja tuosta, pitää ilmaista se ja tämä ja tuo ja kaiken pitää olla tutkittua. Oletteko esim. koskaan törmänneet sanaan vieroitusvalmiste? Minähän en siis suinkaan syötä lapselleni korviketta, kuten sanon, vaan vieroitusvalmistetta. Tarkkaa on määrittelyn suhteen. Itse asiassa näinkin tarkkaa on äidinmaitokorvikkeeseen ja vieroitusvalmisteeseen liittyvät asiat. Voimariini muuttui oivariiniksi ja auta armias, jos joku käyttää feta-sanaa salaattijuustosta, mut se on täysin OK, että joku kertoo rokottamattomuuden ja luontaishoitojen parantavan Asbergerin. Ei ole todellista.

Terveydenhuollon ammattilaiset ovat tarkkaan valvottuja, humpuukia tarjoavat rahastajat eivät käytännössä lainkaan. Tää on musta käsittämätöntä. Musta on jotenkin erikoista, että monessa asiassa mainostaminen on hirveän tarkkaan säädeltyä sanoja ja muotoilua myöten, ja esimerkiksi kaupallisen yhteistyön merkinnän sijainti kuvan alla tai päällä voi olla jotenkin isokin juttu, mutta samaan aikaan joku voi tehdä tiliä kauppaamalla ihmisille tyhjiä ja terveydelle vaarallisia ajatuksia. Itse allekirjoitan tuon aloitteen asap ja toivon, että moni muukin. Ja toivon, ettei kukaan mene lankaan tällaisessa.

Jokainen päättää toki omasta terveydestä itse, mutta älkää tehkö sitä harhaluulossa siitä, että a) monilla näistä ihmisistä olisi mitään elämämkoulua parempaa osaamista tai b) “hyviä aikeita”, ellei sellaiseksi lasketa oman kukkaron lihottamista täysin tuulesta temmatuilla väitteillä. Kuunnelkaa tutkittua tietoa, tutustukaa itse tutkimuksiin tarkemmin tarvittaessa. Suomalainen lääketiede on ihan mielettömän hienolla tasolla, eikä syöpiä ja autoimmuunisairauksia parannella hyvillä ajatuksilla. Itse ainakin arvostan sitä, ja toivon todella, että propagandaa suoltavat puoskarit saadaan valvottua jatkossa paljon tehokkaammin.

Mielipidemaanantai – Julkinen tuomioistuin

On tässä ollut vahvasti viimeisen aikana ollut mielessä ajatus julkisesta tuomioistuimesta. Ei siitä oikeasta tuomioistuimesta, vaan nykypäivän tuomioistuimesta, jossa prosessi eroaa vahvasti siitä, mitä oikeudelta sopisi odottaa. Somen julkinen tuomiostuin. Yritysten nimienvaihdokset ja uudistetut kuvamateriaalit ovat olleet puheenaiheena ja niistä on kirjoitettu erilaisia pakinoita ja artikkeleita ja mielipiteitä suuntaan sun toiseen. BLM-liikkeen viimeaikaiset hienon työn seurauksena moni yritys on painostettuna tai oma-aloitteisesti tehnyt muutoksia. Samaan aikaan tässä viime päivinä Suomessa on voinut seurata mielenkiintoista viihdesäpinää kun sosiaalisessa mediassa on puitu Sofia Belorfin sekä Niko Ranta-ahon uusia ihmissuhteita ja kaikkea siihen liittyvää hässäkkää. Itse sain kysymyksen Cocopanda-postaukseeni liittyen, missä viitattiin yrityksen omistajan abortinvastaisuuteen. Näitä kaikkia hieman tässä seuranneena ja pohtineena oon miettinytkin paljon tätä nykypäivän julkista tuomioistuinta ja sen toimintaa.

Oikeudenkäynnissä, siinä oikeassa, molemmilla osapuolilla on yleensä puolellaan lain ammattilainen, joka toki voi hieman vääristää osapuolten valtatasapainoa, sillä rahalla saa ja hevosella pääsee. Tämä oletus tosin pohjaa siihen, että rahalla saa parhaan asianajajan tai että vähällä rahalla toimivat asianajajat ja lakimiehet ovat huonoja. Mut ei mennä siihen. Noin niinkuin pääsääntöisesti oikeuteen mennään melko lailla tasapuolisista lähtökohdista, jossa molemmin puolin asiaa hoitaa alaa tunteva ja lakipykäliä ymmärtävä. Suomessa supliikkiudella ei päästä kovin pitkälle, sillä emotionaalinen valamiehistöön vetoaminen ei kuulu oikeuskäytäntöömme. Hieman tylsää, mutta ehdottomasti asiapitoista. Kaikessa vapaissa länsimaissa käytävässä oikeudenkäynnissä pitäisi olla oletusarvona “syytön kunnes toisin todistetaan” ja syytetaakka on syyttäjällä. Vastaajalla ei ole taakkaa osoittaa syyttömyyttään. Toki sen tueksi saa esittää todisteita, mutta syytetaakka on sillä, joka osoittaa sormella. Joskus se täyttyy, toisinaan ei. Lähtökohtaisesti myös lehdistö noudattaa tätä olettamaa ja asioista on kirjoitettava syyttömyysolettama mielessä, ennen kuin tuomio on lainvoimainen. Toki tämä nuoralla tanssiminen toteutuukin usein, mutta uutisten määrä ja sävy voi olla hyvinkin pitkälti syyttömyyden mielikuvan vastaista. On myös tilanteita, joissa syytetty on jo myöntänyt omat tekonsa, mutta syyte ei ole päätynyt tuomioon eikä ole lainvoimainen, eli tuomion uupuessa ei voida puhua kuin syytetystä. Aika selkeä lähtökohta tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Jos hutkitaan.

Somessa taas… No somessa on aivan eri lait. Aivan viidakon lait, joissa kenenkään syyttömyys ei kiinnosta yhtään ketään. Tai ainakin siltä välillä tuntuu. On jotenkin ällistyttävää, miten pienestä voi asiat mennä aivan järkyttäväksi ajojahdiksi. Esimerkiksi ihminen voi saada abortinvastustajan leiman ja joutua aika älyttömän ajojahdin kohteeksi, vaikka hänen “abortinvastaiset” lausunnot ovat uskovaisen kaksosten isän lausunnot liittyen sikiömäärän elektiivisuuteen ja spesifimmin kritiikkiä näiden kriteerien löystämistä kohtaan. Ei tarvita kuin yksi tai kaksi some-vaikuttajaa, emotionaalisesti vahvat viestit someen boikotoinnista, some-mylly pyörähtää käyntiin ja boikotti on päällä. Öyh öyh kuuluu vaan, vaikka suurin osa ei tiedä mistä edes puhutaan. Ihmisen elinkeino ja elanto jää jalkoihin, kun tehdään oikeasti isoakin vahinkoa yritykselle taloudellisesti. Jotkut puolustautuvat, toiset eivät. Kummallakaan ei välttämättä ole väliä. Julkinen tuomioistuin tuomitsee ilman syyttömyysolettamia, edes emotionaalisella tasolla kukaan ei halua uskoa kenestäkään hyvää ja kun luodaan jokin olettama, siitä pidetään kiinni. Esimerkiksi jos valmiiksi ajatellaan, että miehet haluavat määräillä naisten itsemääräämisoikeuksia ja oikeutta yksilön vapauteen, ollaan valmiita käymään lekalla päähän jos joku väittää, että rikas menestyvä yrittäjämies on aborttivastainen. Moni ei edes pysähdy seuraamaan yhtä otsikkoa pidemmälle, vaan lukee yhden sanan ja tuomarin nuija käy. Motiivit vaikka somessa tällaiselle ulostulolle voi olla mitä tahansa henkilökohtaisista tunteista kumpuavaa, mitä yleisö ei tiedä.

Aloituspuheenvuoroja ei ehditä edes pitämään molempien puolelta vaan yhden asianomaisen esittäessä väitteensä, on oikeudenkäynti käytännössä taputeltu. Vasta-argumentteja ei jää kuuntelemaan se äänekkäin kivitysrintamaan juokseva joukko, eli mitäpä niillä on väliä. Leima on jo leimattu, syyllisyys esitetty ja sitten mennään. Syytetyllä voi olla tilanne, jossa ei voi kuin hävitä. Oman kannan esiin tuominen tuo pahimmillaan lisää näkyvyyttä tilanteelle, joka jakaa mielipiteitä. Oikeusteitse haettavat sanktiot tuntuvat jollekin osalle yleisöä pikkumaiselle itseään heikomman ja köyhemmän kiusaamiselle. Syytökset on esitetty, ne ovat saaneet megafonin somessa ja sitten ei auta kuin toivoa, että se tulva laantuu. Ikuinen merkki some-rekisteriin.

Oikeusjärjestelmämme tuntee lähtökohtaisesti myös muutoshaku-mahdollisuuden. Jos tuomioistuin on tehnyt virheen, tuomari on ollut esteellinen tai on tullut uusia todisteita, muutosta tuomioon voi hakea ylemmästä oikeusasteesta. Some-tuomioistuimella ei ole tällaista ihmisoikeuksien mukaista oikeutta tarjota. Tästä esimerkkinä toimikoot case Johnny Depp ja Amber Heard. Kun asia on jo kerran käsitelty (“vaimonhakkaaaja-psykopaatti”), on todennäköisesti seuraava mielenkiinnon kohde jo silmissä, eikä tilannetta pysäytä uudelleentodistelu, joka on vastoin omaa odotusta, skandaalinhalu kun on usein sellaista, että halutaan kuulla ja nähdä vaan oman teorian mukaiset tiedot. Välillä ihmettelen motiivia. Siinä missä syyttäjä ajaa lain toteutumista ja sanktioita sen rikkomisesta yhteiskunnan sääntöjen ylläpitämiseksi, mikä on some-tuomioistuimen motiivi? Välillä tuntuu, että on vaan halu repiä alas jotain. Jotain, mikä on vastoin omaa moraalia, oikeuskäsitystä tai “hyvää tapaa”, mutta näitä ei ole kirjattu mihinkään kansiin. Mielipiteenvapautta ja ihmisoikeuksia luukutetaan perusteluna sille, miksi toisen ihmisen voi tuomita. Tuomita hänet hänen ihmisoikeudestaan, hänen mielipiteestään.

Pohdiskelin viime viikon aikana myös yrityksen ja yksilön vastuita. Usein yrityksen johtohenkilöiden teoista saa kärsiä koko yritys. Vaikka yrityksen muut henkilöt eivät ole tietoisia yhden henkilön valinnoista. Otetaanpa käytännön esimerkki. Jos yrityksen Y johtavassa asemassa oleva henkilö X saisi syytteen seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla, somessa voitaisiin hyvinkin nähdä kampanja, jossa koko yritys Y henkilöitetään tähän henkilöön ja boikotti aloitetaan jo ennen kuin asia on edes oikeudessa. Boikotti aloitetaan ja suositellaan muillekin boikotointia, ennen kuin on tuomiota ja vaikka oikeudenkäynti päättyy syytteiden raukeamiseen, boikotti jatkuu. Voi olla, että Y ei voisi irtisanoa X:ää pelkän syytteen perusteella. Ja miksi edes pitäisi, syyttömyysolettama huomioon ottaen? Entä jos oikeus näkisi X:n syypääksi? Olisiko paikallaan tuomita koko yritys? Jos tuomion jälkeen Y irtisanoisi X:n ja tekisi toimia yrityksen työntekijöiden rauhan ja itsemääräämisoikeuden varmistamiseksi jatkossa, ansaitsisiko Y tulla boikotoiduksi yhden ihmisen teoista? Tai mielipiteistä, jos sellaisia joku esittäisi ominaan työajan ulkopuolella henkilökohtaisessa elämässä? Minkä verran mielipiteitä saa olla yksityishenkilöllä ja minkä verran niistä saa oikeutetusti kantaa vastuuta yritys?

Usein nämä some-tuomioistuimen mukaiset “lait”ovat yhteisen hyvän eteen. Ilmasto, naisten oikeudet jne. Yksioikoisesti ajateltuna ne tuntuvat kiistattoman tärkeältä ja lähes yhtä itsestäänselvältä kuin murhan sanktioiminen. Usein kuitenkin näissä mielipide-eroissa, jotka lain kaltaisesti esitetään, on kuitenkin toinen puoli. Taloudellinen tai moraalinen tai uskonnollinen tai mitä vaan. Sitä ei oteta huomioon, koska tässä some-tuomioistuimessa on vain hyvät ja pahat. Ilmasto hyvä, talous (ja mukanaan tuomat työpaikat) paha. Oma mielipide ratkaisee. Oikea työ (tutkinnon vaativa työ kuten lääkäri tai opettaja) hyvä, “ei edes oikea työ” (kuten vaikka some) paha. Some-tuomioistuimessa ei ole yhtä lakikirjaa, josta hakea vastausta, vaan jokaisella on oma lakikirja, joka myös elää jatkuvasti.

Tätä pinnalla olevaa Belorf – Therman – Ranta-aho – Aitolehti – Daler -keissiä olen seurannut turhautuneena ja varsinkin tänään aika huuli pyöreenä. Niin groteskia kuin mitä voisi kuvitella olevan juuri tapahtumassa ennen kuin maailma syöksyy full on Black Mirror -dystopiaan.

(Jos ette ole seuranneet, antakaas tiivistän sen pohjalta, mitä itse olen asian suhteen ymmärtänyt: 
– On Suomen historian suurimmista huumesyytöksistä syytettynä oleva rikoksensa myöntänyt Niko Ranta-aho, joka eli avoliitossa Sofia Belorfin kanssa joutuessaan vankilaan. Odottaa tuomiota vapaalla oikeudenkäynnin ollessa kesken. Tapailee Katrie Daleria.
– On rahanpesusta ja huumausainerikoksesta syytetty Sofia Belorf, jonka syytteen keskiössä on se, tiesikö hän lahjakellon olleen rikollisella rahalla ostettu vai ei ja pienimuotoinen huumausainerikos (en edes muista enää tarkkaan mikä). Avoliitossa Stefan Thermanin kanssa.
– On Stefan, joka on ollut Nikon hyvä ystävä, vuosia avoliitossa Martina Aitolehden kanssa ja nyttemmin avoliitossa Sofia Belorfin kanssa, aloitettuaan tämän uuden suhteen Nikon ollessa tutkintavankeudessa
– On Martina Aitolehti, joka eli vuosia avoliitossa Stefanin kanssa, on saanut aiemmin pahoinpitelytuomion Sofia Belorfin pahoinpitelystä ja joka on kertonut julkisuuteen eronneensa itse Stefanista ja ymmärtääkseni myös alunperin alkanut seurustelemaan Stefanin kanssa heidän molempien ollessa toisessa parisuhteessa. 
– On Katrie Daler, joka on esitellyt orastavaa parisuhdetta Niko Ranta-ahoon tämän päästyä odottamaan oikeudenkäynnin lopputulosta vapaalle.)

Nämä kaikki henkilöt jakavat erinäisiä palasia elämästään julkisuuteen somessa ja haastatteluin erinäisiin medioihin. Jos olen täysin rehellinen, en tiedä mitä ajatella koko sopasta ja kenestäkään heistä. En tunne ketään heistä, en tiedä tapahtumasarjasta tai tapahtumien järjestyksestä mitään muuta kuin, että harmi kun Keeping Up With -nimi on jo käytössä, sillä tästähän saisi oivan ohjelman tuon nimen alle. On nimittäin aikamoinen vyyhti. Jokainen heistä enemmän tai vähemmän paukuttaa omaa agendaansa someen ja se heille sallittakoot. Viihdyttävintä ja huolestuttavinta tässä koko kuviossa on suuren yleisön käyttäytyminen.

Ensinnäkin iso osa yleisöstä on ottanut omaksi oikeudekseen toimia näiden vastaajien lakimiehinä. Puhua heidän puolestaan, vaikka oikeutta siihen tuskin on. Iso osa yleisöstä on myös päättänyt toimia tässä lakikirjan kirjoittajana ja luonut oman hierarkian asioille. Onko Sofia Belorf gold digger? Onko Martina Aitolehti? Onko sillä väliä ja tarvitaanko me tuollaisia termejä nykypäivänä? Onko rikas mies ehdottomasti sellainen, että häntä ei voi rakastaa muuta kuin rahasta? Onko tietyn elämäntyylin ja turvallisuuden saaminen jotenkin vähemmän oikea syy kuin mikä tahansa muukaan olla toisen ihmisen kanssa? Missä nämä rikokset on tarkelleen ottaen määritelty? Tilanteessa naisvoittoinen some-yleisö heittelee tuomioita joka suuntaan jonkin some-tuomioistuimella tiedossa olevan käsikirjan mukaan luokitellen rikokset niiden vakavuusasteen mukaan. Samaan aikaan kun luukutetaan naisten oikeuksia, naisten välistä tasa-arvoa, naisten vapautta jne., tässäkin some-oikeudenkäynnissä tuomitaan lähtökohtaisesti nimenomaan naiset. Sofia on sitä ja tätä. Martina on sitä ja tätä. Katrie on sitä ja tätä. Kenenkään oikeita tunteita, tarkoitusperiä tai ajatuksia ei tunneta, motiivi ei siis ole tiedossa, sitä voi kaikki vaan veikkailla. Yksikäään teko ei itse asiassa ole edes tuomittava, paitsi tietenkin julkisessa some-tuomioistuimessa. Samaan aikaan kun käydään läpi kuinka kamalia ja hirveitä ovat tämän joukon henkilöiden tämä tai tuo teko, heitetään lokaa heistä kunnianloukkaus-merkistöt täyttäen. Ajaessa julkisessa some-tuomioistuimessa syytettä oman moraalin mukaisista asioista syyllistytään jatkuvasti oikeiden yhteiskuntamme lakien rikkomiseen.

Ketään ei tunnu enää kiinnostavan mitä on oikeasti tapahtunut. Kunhan saadaan rangaistus sille tuomittavimmalle asialle. Joka on…? Niin, jännästi se harvoin tässä tuomioistuimessa tuntuu olevan törkeä huumausainerikos. En ole ihan varma, mikä on tällä hetkellä suuren yleisön mukaan tuomittavinta. Gold diggeriys? Varatun miehen viettely? Vanhat pahoinpitelytuomiot? Ralli pyörii, sirkus jatkuu. Jokainen some-julkaisu analysoidaan omin motiivein ja omin todistein. Eikä hiljaisuuskaan riitä, vaikka kyllä heti noustaan puolustuslinjalle “mitäs jakavat julkisuuteen?!”. Some-hiljaisuus analysoidaan nimittäin myös. Kun asia ei varsinaisesti kiinnosta pätkääkään, popparit sylissä on mielenkiintoista seurata tätä sosiaalista koetta nimeltä “inhimillisyys ja ennakkoluulottomuus somessa”. Kunnes tajuaa, että nämä kaikki ovat oikeita ihmisiä. Oikeita ihmisiä, joilla on tunteita, joilla on lapsia, joilla on oma henkinen kestokykynsä. Eivät käsikirjoitettuja hahmoja huonossa saippuaoopperassa. Nämä oikeat ihmiset elävät elämäänsä osittain somessa, tarjoten kurkistuksen arkeensa. He jakavat sen mitä haluavat. Joku toinen heidän kuviossa jakaa jotain muuta heihin liittyen. Kukaan katsojista ei saa täyttä kuvaa.

Some kuitenkin mahdollistaa sen, että samalla kun nämä henkilöt tuntuvat kaukaisilta hahmoilta, some voi vaikuttaa. Emme istu kotona sohvillamme telkkareiden äärellä ja mietitä kumpi voittaa Stephanie vai Sally, vaan kaikki voivat ottaa kantaa, asettua “oikeaan” tiimiin. Ei riitä oman sankarin puolustaminen, täytyy myös tuomita se oma antisankari. Hänet pitää tuomita. Kostaa hänen “väärästä” ajatusmallista ja käytöksestä. Julkinen tuomioistuin jakaa tuomioita omien ennakkoluulojen, moraalien ja valikoitujen todisteiden pohjalta ja tarina kirjoittaa itse itseään. Jos omassa päässä avovaimon on oltava tietoinen miehensä rikollisesta toiminnasta, ei riitä, että tätä vastaan todistaa myös se ex-mies, jolla on kaikki syy olla katkera erosta johtuen. Kyllä olisi pitänyt tietää. Jos omassa päässä “lompakkoloisiminen” on tuomittavaa, on myös mahdotonta, että joku kaunis nuori nainen rakastuu rikkaaseen mieheen muustakin syystä kuin taloudellisesta. Kyllä se rahasta vaan. Jos omassa päässä ihminen ei voi muttua, saa nykyhetkeä arvioida vanhojen tuomioiden pohjalta.

Pidän tätä kaikkea jollakin tapaa sairaana. Ei riitä seurata tilannetta vierestä ja pyöritellä päätään omien katsantokantojen vastaiselle toiminnalle. On osallistuttava, on oltava lakimies, tuomari ja valamiehistö. Samaan aikaan kun syytökset lentävät ja käytetään omaan agendaan sopivia todisteita, unohtuu oikeasti tärkeät asiat taka-alalle. Tästäkin Eisalatuista Elämistä saatais oikeasti olennaisia asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oikeassa oikeusjärjestelmässä rikosrekisterimerkinnät pysyvät tai poistuvat, riippuen tilanteesta. Some-tuomioistuimen tuomiot vaikuttavat vuosia. Pitkän kunniakkaan uran tehnyt näyttelijä voi saada ikiajoiksi naistenhakkaajan leiman, todisteiden valossa ilmeisesti melko syyttä. Yritys voi kokea vakavan kolhun tai jopa konkurssin yksittäisen ihmisen teon tai ajatuksen vuoksi. Ihminen voi saada ikuisen leiman, vaikka se olisi perusteeton tai vähintään jyrkästi liioiteltu.

Syyllisyys ei synny sen seurauksena, että toimii lainvastaisesti. Syyllisyys syntyy sen seurauksena, että toimii vastoin “minun” moraalia. Jos nuori äiti tapailee huumesyytteissä olevaa. Jos nuori nainen kelpuuttaa miehekseen vain rikkaan miehen. Jos nuori nainen purkaa tunteitaan katkeran eron jälkeen kovin sanoin. Teko itsessään ei ole yksiselitteisesti väärin, vaan se määräytyy tekijän mukaan. Mikä on sallittua äidille, ei ole sallittua isälle. Mikä on sallittua jätetylle, ei ole sallittua jättäjälle.

Huolestuttavinta näissä kaikissa ilmiöissä on niiden toistuvuus, niiden raakuus ja niiden täysi valvomattomuus. Ei näiden “golddiggeröintien”ja “katkerien tilitysten” ja “huumeparonien deittailujen”. Vaan näiden some-oikeudenkäyntien. Kun niitä oikeita tuomioistuimia valvotaan. Niitä ohjaa tietyt raamit, ylilyöntejä ei sallita ja mahdolliset virheet korjataan. Some-tuomioistuimia ei valvo kukaan. Vastuuseen ei joudu. Ja näiden oikeudenkäyntien keskellä on kuitenkin lapsia ja oikeita ihmisiä. Viime vuodet ovat jo näyttäneet esimerkkiä siitä, miten some-ajojahti voi päättyä moneen erilaiseen tilanteeseen, mukaan lukien itsemurhaan. Meidän oikeusjärjestelmämme ei tunne kuolemanrangaistusta ja tuomiotkin kärsitään mahdollisimman inhimillisissä oloissa. Some ei tunne inhimillisyyttä ja jollekin tällainen somessa käyty julkinen oikeudenkäynti voi olla liikaa.

Mulla on tänään pyörinyt Black Mirrorin yks jakso mielessä. Se ihkaensimmäinen, The National Anthem. Black Mirrorin jaksot ovat toki moniulotteisia ja moniselitteisiä, joten oma johtopäätökseni jaksosta ei välttämättä ole sen perimmäinen tarkoitus ja siitä kun jakson katsoin, on jo hetki. Jaksossa rakastettu Brittien prinsessa kidnapataan vaatimuksena, että pääministerin on oltava sukupuoliyhteydessä sikaan, jotta prinsessa vapautetaan. Ensin kaikki vastustavat ajatusta, ja terroristien kanssa ei neuvotella -mantraa viljellään. Kun kidnappaajaa ei löydy, prinsessa kuvataan ahdingossa ja lähetetään yksi sormi, enemmistö kansasta vaatii pääministeriä toimeen. Media ei tiedä miten uutisoida aiheesta vai uutisoidako lainkaan. Some pakottaa myös median viestimään asiasta, sillä some räjähtää asiasta. Yksiselitteisesti ollaan valmiita uhraamaan yksi oikeus ja vapaus (pääministerin) toisen (prinsessa) eteen. Julkisen painostuksen alaisena pääministeri päätyy toimimaan kidnappaajien vastenmielisen ja laittoman vaatimuksen mukaisesti. Prinsessa on keskustan autioilla kaduilla vapautettuna jo puoli tuntia ennen “tapahtuman” alkua, mutta kansa istuu telkkareiden ääressä katsomassa jotakin kamalaa, jotakin täysin hajottavaa, mikä on myös itse asiassa täysin turhaa. Kukaan ei taida enää edes muistaa olla huolissaan prinsessasta, kun kansakunta katsoo toista tuntia ruudulta jotain, minkä vielä eilen tuomitsi.

Yleensä Black Mirrorin jaksot tuntuvat tulevaisuuden dystopialta, joka on vielä hieman liian kaukainen. Mutta kuinka kaukana tuosta itse asiassa ollaan nykypäivänä? Ihmisten tekoja ruoditaan somessa, mikä tekee niistä kiinnostavat myös medialle. Luodaan tilanne, missä on vaikea yhdenkään tuntevan ihmisen olla hiljaa, varsinkin kun se hiljaisuus tulkitaan jollakin tapaa joka tapauksessa, ja todennäköisesti kovaäänisimmät tulkitsee sen väärin. Kun jokin esitetään kovaäänisesti oikeaksi toimintatavaksi ja ainoaksi oikeaksi ajatukseksi, ei vastalauseelle ole sijaa. Ei anneta puolustuspuheenvuoroa syyttömyysolettama mielessä. Ei anneta muutoksenhakumahdollisuutta tai länsimaisuuden yhtä kulmakivistä, fair trialia. Meillä jokaisella on omat arvot, omat mielipiteet. Olisi hienoa, jos keskityttäisiin puhumaan niistä ilmiöiden, ei ihmisten, kautta. Ei ehkä olla vielä ihan tuossa sika-jakson tilanteessa, mutta aika lähellä. Nimittäin jo nyt äänekkään joukon moraali voi kääntää asioita päälaelleen. Se on aikamme rikkaus, mutta samalla mun mielestä aikamme suurin riski.

Ei muiluteta ihmistä, muilutetaan ilmiö, jooko? Sen sijaan, että lynkataan esimerkiksi Sofia Belorf,lynkataan, tai mieluummin, keskustellaan ilmiöstä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, miksi sitä, että rikas mies valitsee kauniin naisen ei paheksuta yhtä paljon kuin sitä, että nuori nainen valitsee rikkaan miehen. Olisi mielenkiintoista nähdä syytösten sijaan keskustelua siitä, saako yrityksen omistajalla olla mielipiteitä esimerkiksi aborttiin liittyen, jos nämä mielipiteet eivät vaikuta työpaikalla yrityksessä. Olisi mielenkiintoista nähdä keskustelua siitä, millaisia oikeuksia lapsella on vanhempien erotilanteessa esimerkiksi uusien puolisoiden suhteen, sen sijaan, että keskitytään heristelemään syyttävää sormea vuoron perään eri vanhempia kohtaan.

Tämä yllämainittu suhdekiemura-kuvio on tämän viikon viihde-some-oikeudenkäynti. Ensi viikolla on taas joku muu. Ja sitä seuraavalla. Prosessi ei kestä kauaa kun asialistalla on jo seuraava oikeudenkäynti. Päivästä ja viikosta toiseen seuraaville nämä julkiset oikeudenkäynnit puuroutuvat, menettävät kulmia ja oikeastaan jopa shokkiarvoaan kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä. Vähän kuin tuomarille, joka käy läpi 20 asiaa päivässä. Mitä yksi pahoinpitely siellä ja yksi petos täällä. Another day at the office. Mutta ihmisille, syytetyille, jokainen oikeudenkäynti on raskas ja kuluttava.

Pelottavinta tässä julkisessa some-tuomioistuimessa on täysi vastuuttomuus. “No hei, mä olin vaan yksi sadoista” -tyyppinen ideologia vapauttaa jokaisen omasta loanheitosta. Mutta mitä jos kaikki se loka olisi kiviä? Ja joku kuolisi siihen kivitykseen, eikä voitaisi olla varmoja kuka heitti sen tappavan kiven? Ottaisitko silti riskin ja heittäisit? Yksi kivi ei tapa, mutta sata voi tappaa. Henkinen väkivalta ei ole yhtä näkyvää, mutta se on vähintään yhtä tuhoisaa.