Pitkä löpinä välittäjäaineista ja aminohapoista

Haluaisitteko kuulla välittäjäaineista? Tälleen täysin kouluttamattoman taviksen kertomana? Sit lukekaa tää, muuten skipatkaa tai suunnatkaa ammattikirjallisuuden pariin. Mun piti julkaista tää jo viikko sitten, mutta viime viikko vei ihan hyvin aikaa muutenkin, joten palasin tähän nyt. Haluan korostaa, että en ole koulutettu tähän millään lailla (ja sen varmasti näkee), mulla ei ole mitään auktoriteettiä neuvoa ketään ja siksi korostan, että tämä postaus on vain ja ainoastaan minun mielipiteitäni, kokemuksiani ja sitä, mitä olen monesta lähteestä lukenut 🙂

Kaikki, mitä tässä kirjoitan, on ihan mun omaa kokemusta, joten jos suosittelen jotakin, en ole todellakaan ammattilainen ja ennen mitään ravintolisiä kannattaa tutustua asiaan itse mahdollisimman kattavasti ja keskustella ammattilaisen tai lääkärin kanssa asiasta.

Noniin, sitten itse asiaan maailman pisimmän disclaimerin jälkeen.

Kuinka moni on vähän samanlainen kuin minä, että välittäjäaineet oli joku iso mysteeri, joka ei edes sanana hirveesti kuulostanut tutulta? Tai kuka muu on yhdistänyt hormonit suunnilleen menkkoihin sen enempää ajattelematta mihin kaikkeen ne vaikuttaa? No, I can’t blame you, oon ihan samassa veneessä ollut vielä vuosi sitten. Sitten kun sain ADHD-diagnoosin ja lääkkeet siihen, aloin tankkaamaan itseeni tietoa. Koska olen kiinnostunut asiasta yleisesti ja ennen kaikkea ADHD-kuormituksen poistamisesta ei-lääkkeellisesti. Terapia on oma osansa tässä, mutta entä tämä fyysinen puoli, jota oon oppinut ymmärtämään ihan eri tavalla kuin koskaan ennen ja mikä liittyy vahvasti muuhunkin kuin pelkästään ADHD:hen.

Miksi ykskaks tuntuu, että aikuisilla naisilla tulee ADHD-diagnooseja kuin sieniä sateella? No, ehkä sen takia, että niistä luvattoman iso prosentti on jäänyt diagnosoimatta joskus lapsuusiässä, vääriin tai vanhoihin tietoihin pohjaten (esim. mulla on merkintä koulutiedoissa “vaikea pysyä paikallaan, ADHD mahdollinen, mutta ei lukuvaikeuksia tai oppimisvaikeuksia”) ja koska naiset yleensä pystyy tosi hyvin kompensoimaan näitä asioita pitkälle aikuisikään, vaikka se vaatisikin hirveästi henkistä kuormitusta. Psykiatrini totesi jossain vaiheessa, että naisilla yleensä diagnosoidaan ADHD viimeistään toisen lapsen jälkeen. Ekan pystyy vielä jotenkin kompensoimaan, tokaa ei enää millään. Mutta toisaalta, onhan meidän elämämmekin hyvin erilaista kuin vaikka 50-100 vuotta sitten. On uraa ja lapsia ja kodinhoitoa ja kaikkea mahdollista harrastusta, somea ja muuta. Nykypäivänä on kosketuksissa älylaitteen kautta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin ja positiivisiin esimerkkeihin niin, että yrittää venyttää itsensä äärirajoille. Virikkeitä ja häiriötekijöitä on valtavasti. Voi olla, että ADHD:ta on ollut ihan yhtä paljon 100 vuotta sitten, mutta mun mielestä sen oireilu on vahvasti kytköksissä elämäntyylin muuttumiseen. Ja toisaalta moni näistä asioista, jotka on ADHD:lle tyypillisiä, esiintyy myös ihan neurotyypillisilläkin ihmisillä varmasti jossain määrin. Toisaalta nämä kaikki asiat on sellaisia, että rajanveto on muutenkin hankalaa ja meillä kaikilla ihmisillä välittäjäaineet voivat heitellä mitä monimutkaisimmista syistä.

Dopamiinin merkitys aivoissa ja ihmisen toiminnassa ylipäätään on valtava ja usein juuri dopamiinin häiriöt on ADHD:lle isossa osassa. Toisaalta myös serotoniini ja noradrenaliini on vahvasti edustettuina materiaaleissa liittyen ADHD:hen. Toisaalta näillä kaikilla on iso merkitys ihan neurotyypillisillekin ihmisille ja halusin tulla jakamaan hieman niitä tietoja, mitä oon tässä oppinut viime kuukausien aikana.

Aloitan siis dopamiinilla ja serotoniinilla ja palaan muihin omana postauksena/postauksina myöhemmin.

Dopamiini

Dopamiini vaikuttaa mielialoihin, oppimiseen, liikkumiseen, valppauteen ja jopa verenkiertoon ja virtsanmäärään. Se on todella monipuolinen välittäjäaine, joka on ensisijaisessa roolissa sisäisessä palkintojärjestelmässä. Dopamiinin vajaus voi helposti ilmetä esimerkiksi jatkuvilla pienillä nopeilla palkinnon hauilla herkuttelusta shoppailuun tai vaikka uhkapelaamiseenkin. Me kaikki ollaan erilaisia ja meidän kaikkien palkitsemisjärjestelmäkin toimii eri tavalla. Mä oon esimerkiksi sellainen “nopeiden palkintojen” ihminen ollut aina, että esim. kuntosaliharjoittelu on ollut haaste. Jollen näe välittömiä tuloksia, en oikeen saa siitä mitään irti. Urheilu esim. joukkuepelaamisen muodossa taas on välitöntä “tulosta”, voittoa tai tappiota. Oon vähän sellainen sprintteri, en maratoonari. Sellaiset asiat, joissa “palkinto” ei ole välitön, tuntuu myös herkästi hirvittävän hankalalta aloittaa. Saati sellaiset, missä ei näy mitään palkintoa mailla halmeilla ja ne on vaan tehtävä. Motivaatio on kytköksissä dopamiiniin ja oon välillä elämässäni saattanut suunnitella kolme tuntia astioiden pesemistä, johon mennyt vartti. Dopamiini on hyvästä ja pahasta, sen aaltoilu aiheuttaa paljon suunnanmuutoksia ja se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Dopamiini ei oikeastaan ole edes hyvien tapahtumien aikaansaama, vaan odotuksen. Kun odottaa aamun ensimmäistä kahvikuppia tai kun odottaa vaikka pakettia saapuvaksi. Sitten kun odotuksen kohde toteutuu, dopamiini tipahtaakin äkisti. Hyvillä dopamiinitasoilla ihminen tuntee itsensä keskittyneeksi, valppaaksi, motivoituneeksi ja iloiseksi. Ei tietenkään 24/7, mutta lähtökohtaisesti jos koskaan ei tunnu siltä, voipi olla, että dopamiinista on vajauksia. Ihmismieli myös käyttää dopamiinia väärin. Nimittäin, kun odotamme jotakin, ja se jokin tuottaa mielihyvää, jäämme siihen helposti “koukkuun”. Kehomme tietää, että siitä saa mielihyvää ja aivomme tietävät haluta sitä jatkossakin. Siksi on helppo jäädä sokerikoukkuun tai kiinni johonkin hauskaan peliin. Monet menestyvät tv-sarjat, applikaatiot ja herkut pohjautuvat nimenomaan ihmisten tarpeeseen dopamiinin nopeille nousuille.

Kun tätä oppii ymmärtämään, oppii sitä myös käyttämään vähän itsensä hyödyksi. Pitkäjänteinen tehtävä pienellä palkinnolla voi tuntua puuduttavalta, mutta sen rikkominen osiin ja välipalkinnot voivat tehdä siitä paljon paremman! Kun keho huomaa oppivansa esim. koulussa jotain, saa se intoa tehdä enemmän. Tiedättekö sen tunteen kun pitäisi siivota ja koko kodin pommi tuntuu ihan mahdottomalta, mut sit kun saa vihdoin alotettua ja tekee jonku pienen, vähiten epämiellyttävän osan pois, onkin enemmän draivia tehdä seuraava ja ykskaks huomaat siivonnees koko kämpän? No, se on kiitos dopamiinin. Todennäköisesti ainakin.

Riko siis tehtävät osiin, laita vaikka palkinto kunkin tehtävän kohdalle. Oli se vaikka 5 min instagramia tai joku muu pieni juttu, aseta väliaikatavoitteita. Helpot, nopeat ja mukavat ensin, sitten pääset sen aallonharjalle ja sieltä on helpompi jatkaa. Luukuta joku hyvänmielen biisi ja tanssi sen mukana hymyillen ja muistellen jotain hauskaa muistoa biisiin liittyen tai hypi hyppynarulla vaikka 50 hyppyä. Liikunta herättelee kehoa ja mieltä ja sen jälkeen on parempi. Jos olet kilpailullinen, ota aikaa. Jos olet nopeampi kuin asettamasi aikatavoite, olet voittanut, ja silloin kehosi tuottaa dopamiinia.

Mä ainakin tiedän, että oon aina parhaimmillani, jos aamulla herään, juon pari lasia vettä, otan muksut ja kävellään reippaasti päikylle auringonpaisteessa. Oon täynnä virtaa kun tulen kotiin ja sitten onkin helppo alottaa hommat. Mut mites tälleen talvella, kun on kylmä ja pimee ja märkää välillä ja se sinne uloslähtö on ihan mahdottoman vaikeeta? Niinpä. Usein nää luonnonmukaiset tavat hoitaa omia tasapainojaan tuntuu hirveän pitkäjänteisiltä ja välillä melkeen mahdottomilta. “Nuku hyvin” pienen lapsen vanhemmille on sellanen “hei kiitti ideasta!”-tyyppinen lähtökohta. Urheile, ota omaa aikaa, älä stressaa, nuku hyvin, jnejne. Voi nyt perkele. Ei se vaan oo ihan niin itsestäänselvää, että arjessa pystyy luomaan täydelliset rutiinit kropalle ja mielelle ja elää niiden mukaan, ainakaan pikkulapsiarjessa.

Sen lisäksi, että kulutamme dopamiinia vääriin asioihin, moni muu asia voi vaikuttaa dopamiiniin alentavasti, esimerkiksi vähäiset unet voivat johtaa dopamiinitasojen alenemiseen. Dopamiinivajaus on myös vahvasti liitännäinen masentumisen tunteisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Dopamiini vaikuttaa merkittävästi ihan fyysisestikin, se esimerkiksi nostaa verenpainetta ja vilkastuttaa verenkiertoakin. Ihminen saa dopamiinia luonnollisesti monesta asiasta, urheilusta seksiin ja vaikka mistä, mutta sitä saa myös ravintolisänä. Tai siis sen prekursoreita, dopamiinin rakennuspalikoita. Dopamiini nimittäin rakentuu käytännössä kahdesta aminohaposta, tyrosiinista ja fenyylialaniinista. Jos tuntuu siltä, että sellaiselle olisi tarvetta, kannattaa kokeilla L-tyrosiinia (jos kilpirauhasen toiminnassasi on jotakin erikoista tai sinulla on korkea verenpaine, ole hyvin tarkkana ja tutustu ennen käyttöä!). Tämä aminohappo toimii melatoniinin, adrenaliinin ja dopamiinin esiasteena, joten tää kannattaa mun kokemuksen mukaan ottaa aamulla. Jos oon ottanut tän joskus 18-19 maissa, on ollut takuuvarmasti unta pallossa 22 aikaan, eli jos on nukahtamisongelmia, tämä voi toimia niihinkin.

Jos tuntuu, ettei mikään koskaan tunnu miltään, niin ehkä tyrosiinin kokeileminen voisi olla mielenkiintoista. Se voi olla ensimmäinen askel siihen, että jaksaa tehdä elämänmuutoksen, jonka seurauksena huomaakin, kuinka paljon hyvää on, kokee merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä pienistäkin asioista. Tiesittekö, että jo vauva kokee dopamiinipiikkejä? Kun äiti hymyilee tai ottaa syliin. Se on meille biologinen ja luonnollinen hyvän olon johtaja, joka voi välillä tarvita boostausta. Ja sen hyvän olon ja motivaation kautta se vaikuttaa vähän kaikkeen, oppimisesta tunteiden hallintaan.

Mulla on käytössä Bioteekin L-Tyrosiini.

Serotoniini

Ahhh, kuningas serotoniini. Ei mee viikkoakaan, etten mä käyttäisi sanaa serotoniini. 2019 en ees tiennyt, mitä se on, 2021 se on mun sanavaraston käytetyimpiä sanoja varmaan 😀

Mitä kaikkea se tekeekään, se on yksi avain-välittäjäaineita ja siksi hirvittävän tärkeä! Serotoniini on tasoittaja, “rauhoittaja” omalla tavallaan, mutta toisaalta myös aktivoi paljon asioita. Se tasoittaa tunteiden piikkejä, positiivisten ja negatiivisten tunteiden, ihan yhtä lailla. Jos dopamiini on sellainen “happy go-lucky”, niin serotoniini on enemmän tasaisen tyytyväinen, kaikki on 8,5/10 -tyyppi. Toisaalta dopamiini ei ole todellakaan pelkästään positiivinen, vaan se kiihdyttää monia muitakin tunteita, kun taas serotoniini on tasaisempi. Mutta se ei muuten todellakaan ole turruttaja sellaisenaan missään nimessä. Se on elintärkeä ja monessa mukana ja siksi sen tasaisuus on tosi olennaista. Esimerkiksi PMS-oireista kärsivillä on havaittu serotoniin tipahtaminen estrogeenin kanssa samassa suhteessa kuukautiskierron aikana ja se on selittämässä matalaa mielialaa, ahdistuneisuutta ja keskittymisongelmia tiettyinä kuukauden aikoina. Jopa masennukseen ja itsetuhoisuuteen vaihdevuosien jälkeen on liitetty serotoniini nimenomaan tämän naisen biologisen kellon kautta. Serotoniini on mukana myös ihmisen rauta-tasapainossa ja se on melatoniinin esiaste. Voi kyllä, melatoniini rakentuu siis tästäkin. Toisaalta, tämä on myös melatoniinin vastapuoli. Nimittäin jos melatoniini on yö, serotoniini on päivä. Nimittäin, serotoniinia syntyy kirkkaassa auringonvalossa ja lämmössä, kuuma suihku tai puoli tuntia auringossa niin, että aurinko pääsee silmän kalvoille (katsomatta aurinkoa kohti tietenkään), herättää serotoniinia meissä. Toisaalta taas pimeä ja kylmä signaloi kropallemme tarvetta muuttaa serotoniinia melatoniiniksi.

Serotoniini säätelee meidän sisäistä kelloa, mikä on sen erittäin tärkeä ominaisuus. Tiesittekö, että vauvat elää ensimmäisen 3kk käytännössä pelkästään serotoniinilla, eikä lainkaan melatoniinilla? Siksi rytmi on mitä on, ja itse asiassa tällä hetkellä tutkitaan paljon serotoniinin vaikutusta koliikkiin. Mutta niin. Oletteko koskaan olleet ulkona kesällä tai reissussa auringossa pari tuntia ja sitten tulleet sisälle huoneeseen, joka on viileämpi ja pimeämpi ja kokenut sellaisen hirveen väsymyksen piikin? Käytännössä sinne pimeämpään ja viileämpään tuleminen on johtanut siihen, että kroppa on saanut signaalin alkaa tuottamaan melatoniinia, jotta voisi mennä nukkumaan. Kun läväyttää vaatteet päälle ja keho tottuu sisälämpötilaan, prosessi pysähtyy ja voi jatkaa olemista. Tai onko joku muu samanlainen kuin minä, eli päivän väsyttävin ja raskain hetki on siinä alkuillasta silloin kun valo muuttuu pimeäksi? Jos ajaa autoa hämärtymisen aikaan, iskee sellainen lekalla päähän -väsymys? Sit pääsee jonneki valojen keskelle ja helpottaa ja sit voikin palloilla hereillä ilman ongelmia aamun pikkutunneille? Oh yess, terkkuja vaan serotoniinille ja melatoniinille. Matala serotoniinitaso on sikäli ongelmallinen, että kun se ei vaihtele luonnollisesti päivärytmin mukaan, ei sitä ole illaksi kertynyt hirveästi ja ykskaks onkin jostain ammennettava melatoniinia, että tulis uni. Mä mietin tossa jossain vaiheessa talvella, että aika inhottavaa toi lapsen rytmi. Herää niin, että on pimeää, sit alkaa tulla valoisaa, niin menee 2-3 tunniks päikkäreille ja sit kun herää niin ei mee ku pari tuntia ja on jo pimeetä. Ja sit onki hirveen vaikeeta saada unen päästä kiinni. Vaihdettiin sellainen semiviileä suihku (ollaan haluttu opettaa lapset sellaiseen, ettei oo uimahalleissa jne. kylmä) siihen, että menevät tosi lämpimään suihkuun aiemmin kuin ennen, joskus 18 aikaan jo, ja sen jälkeen saavat rehata täysissä valoissa kotona. Sitten himmennellään pikkuhiljaa iltapalan jälkeen valot keltaisemmaksi ja haaleaksi ja sitten viileämpään pimeään makkariin unille. Rehellisesti voin sanoa, että tää teki ihmeitä meidän unirytmille!

Huomasin ihan lapsissakin älyttömän vaikutuksen sillä, ettei oltu ulkona varsinaisen pimenemisen aikaan. Tultiin sisälle ennen, leikkivät kirkkaasti valaistussa huoneessa, sitten oli lämmin kylpy ja sit pikkuhiljaa iltahommiin. Sitä ennen oli nimittäin ajanjakso, kun täällä oli aina 16 aikaan kaks matoa, jotka oli ihan rättiväsyneitä ja nuorempi kiukutteli, kun kroppaa väsytti, mutta eihän sitä väsyttänyt kun just heräs, mitä helkkaria!? Joku kerta vaan huomasin, että jos oltiin se pimenemisen aika sisätiloissa tai vaikka kaupassa, niin sitä iltapäivän kiukkua ei tullut.

Auringonvalon ja serotoniinin suhde on todella vahva ja ei olekaan mikään ihme, että Suomen kaltaisissa maissa, joissa voi mennä monta päivää näkemättä yhtään auringonvaloa, serotoniinista on vajausta. Serotoniinista voi tulla vajausta monestakin eri syystä. Sen tuotanto sekä aivoissa, että suolistossa tai jommassakummassa on liian vähäistä tai ei ole tarpeeksi vastaanottajia, reseptoreita, sille. Voi siis olla, että serotoniinia riittää, mutta se ei vaan pääse perille tai sille ei ole vastaanottajia. Vähän kun luukuttaisi tietoa lisäävää tv-ohjelmaa, mutta katsojat ei avaisi telkkareita. Serotoniinia syntyy sekä aivoissa, että suolistossa ja koska aivoissamme on verieste, on tärkeää, että serotoniinia syntyy aivoissa tai se pääsee sinne perille. Nimittäin, verieste estää monia asioita kulkeutumasta aivoihimme. Masennusta hoidetaan SSRI-valmisteilla, mitkä tarkoittavat selektiivisiä serotoniinin takaisinottoestäjiä, koska serotoniini vaikuttaa niin selkeästi mielialoihin. SSRI-valmisteiden vaikutusta on tutkittu aika paljon ja niillä voi olla pitkällä tähtäimellä haasteellinen vaikutus serotoniinireseptoreiden kannalta. Serotoniini voi nimittäin olla ongelmallinen, jos sitä on liikaa ja on tärkeää myös tietää, mikä on Serotonin Syndrome. Siksi monia lääkkeitä ei tulisi käyttää samanaikaisesti. Kroppa tietää, että serotoniinikin voi olla toksinen, ja käytännössä tämä voi johtaa riippuvuuteen lääkkeistä senkin takia, että luonnollisin keinoin ei saakaan “imeytettyä” serotoniinia tarpeeksi, pitkän lääkityksen muokattua kehoa.

Serotoniinia saa tosiaan nostettua luonnollisin keinoin, mutta myös sitä löytyy ravintolisänä purkista. Tryptofaania on ruoassa saatavilla aika hyvin, mutta voi silti olla, ettei sitä saa tarpeeksi ruoasta. Tiesittekö muuten, että kaksi kiiviä ennen nukkumaanmenoa voi parantaa nukahamista merkittävästi? Tästä oli ihan kliininen tutkimus olemassa, tehtiin jossain yliopistossa ja se tulos oli naurettavan selkeä 😀

Kroppa valmistaa siis serotoniinia tryptofaanista. Siihen tarvitaan paria eri entsyymiä. Tryptofaanihydroksylaasi (yhdessä raudan (!!!) kanssa) muuttaa tryptofaanin 5-HTP:ksi ja sitten toinen entsyymi muokkaa sen serotoniiniksi. Tryptofaanihydroksylaasia (TPH) on kahdenlaista, TPH1 ja TPH2. TPH1 löytyy käpyrauhasessa ja se vaikuttaa meidän nukkumiseen, ja juuri siellä tapahtuu serotoniinin muuttaminen melatoniiniksi, kun taas TPH2 asustelee hermosoluissamme, ja tekee suurimman osan työtä siinä, että muokkaa tryptofaanin serotoniiniksi. Jonkin lukemani tutkimuksen mukaan odottavan äidin serotoniinivajaus voi vaikuttaa lapsen serotoniinitasoihin ja dopamiinitasoihin ja luoda perinnölliset puitteet moninaisille haasteille. Serotoniinin suhde rautaan ja raudanpuutteisten odottajien määrä on erittäin mielenkiintoinen ja mun mielestä käsittämättömän vähälle huomiolle jäävä juttu. Odotan mielenkiinnolla tulevien vuosien tutkimuksia tästä aiheesta.

Tryptofaania saa ostettua mistä tahansa luontaistuotekaupasta purkista, mutta tehokkaampi on 5-HTP, jota saa purkista suoraan myös. Jos ei saa tarpeeksi tryptofaania, mutta ei ole haasteita entsyymitoiminnassa, niin tryptofaani on sellaisenaan riittävä, mutta 5-HTP hyppää yhden askelman yli suoraan serotoniinin esiasteeksi.

Jälleen kerran korotan, että en toivo kenenkään ostavan mitään ravintolisiä pelkästään tämän jutun perusteella, vaan kannattaa tutustua asioihin tarkemmin ja valita sen mukaan omansa, mielellään ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Mulla on käytössä Solgarin 5-HTP.

TASAPAINO

TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Serotoniini tasapainottaa dopamiinia. Matala serotoniini voi aiheuttaa sen, että dopamiini saa juosta villinä ja impulsiivisuus nostaa päätään. Toisaalta liian korkea serotoniini saattaa tylsyttää kaikkien tunteiden, motiivin ja spontaaniuden. Tasapaino on erittäin tärkeää. Ja tärkeää on muistaa se, että nämä kaksi käyttävät samoja entsyymejä. Jos kroppa saa jatkuvasti paljon serotoniinia, dopamiini jää kakkossijalle. Jos taas toisinpäin, niin serotoniini häviää.

Omalla esimerkilläni voin kertoa mun ADHD-lääkkeiden titraamisesta kokemuksia.

Yksi lääkkeeni oli sellainen, että sen vaikutuksen alkamisen kropassa oikeasti “tunsi”. Syke nousi hieman, tuli kuuma aalto hetkeksi ja hikoilutti, tuli sellainen hirveä draivi, ja ruokahalu kaikkosi tunniksi-pariksi täysin, itse asiassa ajatuskin ruoasta oli etova. Vähän ku ois vetäny pari redbullia. “Let’s go, let’s go!” Sit se vähän rauhottui ja pystyin sulkemaan häiriötekijöitä ja olemaan miettimättä kaikkea mahdollista. Olin hirveän iloinen ja hyväntuulinen. Siis kaikki oli tosi ihanasti ja ihanaa. Koin olevani paljon parempi äiti ja vaimo ja ystävä ja kaikkea, koska mua ei stressannut samalla tapaa, ajatukset ei pyöriny mielessä ja mun oli helppo nukahtaa ja nukuin tosi hyvin. Mutta en mä kyllä edelleenkään saanut tehtyä veroilmoituksia, kirjanpitoa ja kaikkea sellaista, johon motivoituminen on ylipäätään mulle vaikeaa. Kivoihin juttuihin lähdin ehkä harkitummin ja impulsiivisuus oli vähäisempää, mutta silti kaipasin enemmän draivia just niihin haastavimpiin motivoinnin kohteisiin. ADHD on yleensä yhdistelmä toiminnanohjausta ja tunnesäätelyä ja huomasin lääkkeen selkeästi vaikuttavan enemmän jälkimmäiseen.

Toinen lääke taas oli ihanan tasainen. Sitä ei tajunnut, ennen kuin huomasi keskittyneensä Exceliin kaks tuntia ilman mitään muuta ajatusta. Ai että mikä autuas rauha. Kunnes iltapäivällä se tuli helisten alas ja olin ihan todella kiukkuinen ja ärsyyntynyt. Kun annosta nostettiin ja opin tasaamaan laskua kofeiinilla, huomasin olevani kuin kone. Pystyin keskittymään tuntitolkulla epämiellyttäviinkin asioihin, mutta sitten en enää oikeastaan iloinnut pienistä arjen jutuista. Jos istuin leikkimässä legoilla lapsen kanssa, ekalla lääkkeellä musta se oli ihanaa ja nautin siinä lapsessa ihan kaikesta, hymystä, tuoksusta, innosta ja ilosta. Toisella lääkkeellä muutaman viikon käytön jälkeen halusin vaan, että se tekis nyt ne legot nopeammin, että voitas tehdä jo seuraava asia. Olin huonommalla tuulella ja saatoin tiuskahtaa lapselle, että käveli liian hitaasti. Muutaman viikon kohdalla totesin, että ei toimi ei. Tykkäsin siitä, mitä se teki mun työnteolle ja keskittymiselle, vihasin sitä, miten tehokkaan koneen se musta teki, koska hei, lapset on lapsia, ne ei ole koneita ja mä vietän lasten kanssa iiiiison osan elämästäni. Ja silti en olisi halunnut jättää tuota lääkettä pois, koska ensimmäistä kertaa ikinä mun ei tehnyt mieli tökkiä nauloja kynsinauhoihini sen sijaan, että oisin tehnyt kirjanpidon. En osannut selittää tätä asiaa kunnolla miehelle. Että tiesin itsekin, etten välitä tästä muutoksesta itsessäni tämän toisen lääkkeen myötä, mutta silti haluan käyttää sitä. Ja ensimmäistä kertaa koin pienimuotoisesti ajatuksen siitä, että mitä jos jään koukkuun. Silloin tämä kiinnostus välittäjäaineisiin ja luonnonmukaisiin keinoihin kasvoi tosi paljon. En halua olla koukussa mihinkään.

Mulla on mahtava hoitotiimi ja pääsen keskustelemaan, kokeilemaan ja tekemään valintoja yhdessä ammattilaisten kanssa. Nyt on nimittäin löytynyt sellainen yhdistelmä lääkkeitä, jolla mä saan noista molemmista parhaat hyödyt irti ja käytän lääkkeitä kuormituksen ja tarpeen mukaan.

En silloin edes tiennyt kumpi tekee ja mitä, kunnes tutustuin asiaan tarkemmin ja huomasin, että ensimmäinen lääke oli ns. “dopamiinivoittoinen”, ja toinen taas “serotoniinivoittoinen”. Jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt, olisin hoksannutkin sen heti.

Mun päivät on sikäli erikoisia, että ne on palasteltu. Teen töitä kun voin, eli kun lapsi nukkuu tai on vaikka mummu käymässä ja sitten jossain vaiheessa iltaa ja iltapäivää. Jos tekisin tarkkuutta vaativaa työtä 9-17, niin ei siinä mitään, toinen lääke naamaan naps aamulla ja olisin varmasti älyttömän kova työssäni. Mutta kun mun työ ja arki on paloja siellä sun täällä, niin se on hyvin erilainen tilanne. Kun lueskelin vertaiskokemuksia ja tutkimuksia, olin hämmentynyt, että “tasoittamisesta” ei juuri ole ollut puhetta Suomessa näissä yhteyksissä. Eli kun lääkitsee yhtä, olisi hyvä lisätä toista, ettei tasapaino järky.

Mun toiveesta lääkitystä muutettiin ja aloin tasaamaan lääkitystä ravintolisin. Jos mulla on käytössä vaikkapa mummi lastenhoitajana koko päivän, voin ottaa tuon mun erittäin paljon keskittymistä tukevan lääkkeen ja tehdä vaativampaa keskittymistä vaativia töitä hyvällä teholla. Tasoitan sitä kuitenkin tyrosiinilla ja huomaan, että käyttäessäni sitä 1-2 päivänä viikossa, ei musta tule kiukutteleva tehoilija, joka joutuu mielessään laskemaan sataan kun lapsi yrittää asetella lautasta tiskikoneeseen. Jottei pää räjähdä häiriötulvaan kun yritän tehdä töitä siellä täällä lapsiarjessa, käytän enimmäkseen ensimmäistä lääkettäni pienellä annoksella nykyisin ja tasailen sitä ajoittain 5-HTP:llä. Ns. pyöristää kulmia. Ja jos illalla ajatukset on menossa laukoille, niin tuplaespresso nassuun ja uni tulee helposti 🙂

Jos siis päätät kokeilla jotakin näistä, niin tutki asiaa mahdollisimman tarkkaan, juttele ammattilaisen kanssa ja muista tasapaino. Älä vedä kuukautta 5-HTP:tä joka päivä ilman, että havainnoit itseäsi ja tunteitasi hyvin tarkkaan ja jos tuntuu, että saat hirveästi aikaiseksi, mutta et ole enää yhtä iloinen, harkitse lisäksi tyrosiinia. Ja päinvastoin. Kun puhutaan ravintolisä-aminohapoista, ne eivät toki ole yhtä vahvoja kuin ADHD-stimulantit. Mutta, pakko sanoa, että mä koen ne lähes yhtä hyväksi ja olenkin usein pitänyt lääkkeettömiä päiviä viime aikoina.

LOPUKSI:

Ajatushan ei ole se, että ostaa kaapin täyteen eri purkkeja ja elää niiden varassa. Ei tietenkään. Mutta kun näistä oppii paljon, niin oppii ymmärtämään kehoaan ja mieltään ihan eri tavalla. Oppii mitä ruokaa oikeasti kannattaa syödä mihin aikaan päivästä ja miksi tekee kuten tekee joissain tilanteissa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut nopeammin kuin mitä kehomme on voinut muuttua. Jos miettii, miten elämä meni ennen, niin me oltiin paljon luonnollisemmin kosketuksissa erilaisiin bakteereihin, meidän suolistoa ei muokattu jatkuvasti antibioottikuurein ja itse asiassa kun mennään tarpeeksi kauas historiaan, niin ei meillä blastannut LED-lamput keskiyöllä. Ihminen heräsi kun aurinko nousi, lähti ulos peltohommiin (hyviä pöpöjä!), oli päivän auringonvalossa ja sitten illan tullessa valon hiipiessä pois, oli aika mennä nukkumaan. Eikä kattoa sinistä ruutua ylivalaistussa kodissa. Onhan se aikamoinen haaste jos keholle tulee viesti siitä, että pitäisi nukkua, ja sit se väkisin pidetään hereillä ja sit pitäs ykskaks valot sammuttamalla alkaa nukkumaan. Ei välttämättä tarvii yhden yhtä kapselia tai lisättyä jauhetta smoothieen, vaan kirkkaalla valolla, liikunnan ajoittamisella ja ruokavalinnoilla voi saavuttaa paljon muutosta tässäkin asiassa. Mutta sen aloittaminen voi olla ihan sairaan vaikeeta, jos on nukkunut vuosia erittäin katkonaisesti ja huonosti (kuten minä) ja aamun ekat tunnit on kuin suoraan zombie-leffasta. Koska lapsille ei tulisi ikinä koskaan annostella mitään vitamiineja tai ravintolisiä tai hivenaineita ilman lääkärin määräystä, niin oon tutkinut tosi paljon näiden eri rakennuspalikoiden esiintymistä eri ruoissa. Kuten tuolla ylläolevassa esimerkissä kerroin, merkitystä voi olla niinkin yksinkertaisella asialla kuin parilla kiivillä!

Mä oon oppinut tän tiedonmäärän myötä arvostamaan suolistoa ihan eri tavalla kuin ennen. Aina puhutaan aivojen ja sydämen tärkeydestä, mutta apua mikä vartalon keskipaikka suolisto onkaan! Suurin osa välittäjäaineista syntyy suolistossa ja erilaiset kuormitukset suolistolle voivat aiheuttaa mitä erinäisimpiä ongelmia. Mä en oo esim. tiennyt elämäni ensimmäiset 32 vuotta, että mulla on laktoosi-intoleranssi ja herrajumala, mikä ero on ollut nyt, kun jätin sen kokonaan pois vaikkei se juuri oireillut. Puhumattakaan tästä spontaanista raudan imeytymisestä, mitä ei oo nähty ikinä ennen edes rautalisillä. Ykskaks kun nää asiat on balanssissa, mä saan mun rautatarpeeni ruoasta ja ferritiinini on erittäin hyvä jatkuvasti. Parempi kuin koskaan ennen, enkä edes syö mitään rautalisää.

Mä oon tässä raapaissut pintaa kahden välittäjäaineen osalta ja niitä on ihmisessä vaikka kuinka paljon erilaisia! Oma elämä voi muuttua hyvin pienin asioin, halailusta päivänvalossa kävelyyn ja kun näitä oppii ymmärtämään, voi rakentaa itselleen melko täydellisen kokonaisuuden arjen mahdollisuuksien ja mahdollisten tukevien aminohappojen myötä.

Joten, jos tämä teksti ei pitkästyttänyt, vaan innosti, niin ota asiaksesi tutkia eri välittäjäaineita ja niiden vaikutusta ja sukella tähän erittäin mielenkiintoiseen maailmaan, josta voi löytyä avaintiedot just jokaisen omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin! Olen itsekin ihan alkuvaiheissa tätä tutustumista tähän ihmeelliseen maailmaan, joten kertokaa toki omiakin kokemuksianne! 

Psst! Ootte varmasti lopen kyllästyneitä näihin kuviin jo, kun niitä on ollut niin monessa paikassa, joten pahoittelen, ei nyt ollut ihan tuoreita kuvia laittaa tähän, enkä viittiny ottaa välikuvia ravintolisistä tähän randomisti 😀 

Mielipidemaanantai – Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto

Tiedättekö mitä mä kaipaan suomalaiseen terveydenhuoltoon? Omalääkäriä. Sellaista kunnon vanhanaikaista “perhelääkäriä”, joka hoitaa samaa perhettä vauvasta vaariin ja joka tietää aina mitä terveyserityisyyksiä on yhdellä perheellä, ja osaa tehdä harkinnan siitä, mikä on relevanttia ja mikä ei ja miten jokin asia yhdellä lapsella voi mahdollisesti vaikuttaa toiseen lapseen. Ulkomailla paikoin onkin tällainen GP-systeemi. Siellä general practitioner, yleislääkäri saattaa tarkoittaa juurikin lääkäriä, joka ottaa haltuun koko perheen asiakkaikseen ja parhaassa tapauksessa hoitaa samalla useampaa sukupolvea. Jos jokin menee ohi oman osaamisalueen, niin sitten ohjaa asiantuntijalle, ja seuraa senkin asian sitten loppuun.

Rehellisesti sanottuna viimeiset pari kuukautta terveydenhuolto Suomessa on lähinnä ahdistanut ja ärsyttänyt. Neuvolassa ei todellakaan ole ollut mahdollista päästä mihinkään tutkimuksiin millään osa-alueella, vaikka molemmat lapset on kasvaneet alikäyrillä, vaikka tämä toinen syökin oikein innolla ja hyvin. Yksityisellä puolella taas aivan liian paljon on asiakkaan itsensä vastuulla. Etsi sopiva lääkäri, varaa aika, kerro asia, päädy ehkä tutkimuksiin ja loppujen lopuksi kukaan ei tee mitään seurantaa tai edes yleensä palaa asiaan tulkitakseen verikokeita. Ellet siis itse muista varata erikseen vielä aikaa tälle.

Meillä oli tuossa tilanne, jossa toista lasta hoiti gastroenterologi Tampereella ja toista hematologi Helsingissä. Molemmat varmasti erittäin ammattitaitoisia ja hyviä lääkäreitä. Kumpikaan ei edes näin korona-aikaan nähnyt kumpaakaan lasta. Verikokeita otettiin, toiselta löytyi laktoosi-intoleranssi, toiselta raudanpuute. Molemmille vuoronperään kerroin myös sisaruksen tilanteesta ja miten se on edennyt ja molemmat puhuivat ristiin. Toisen mielestä laktoosi-intoleranssi ei liity lapsen oireisiin ennen 4-5 vuotta, toisen mielestä liittyy ehdottomasti. Toisen mielestä voi pienemmälläkin olla sitä, toisen mielestä ei todellakaan. Raudanpuutetta oirehtivalta ei otettu B12- ja D-vitamiinia (olennaisia raudanpuutteen ja levottomien jalkojen kannalta), toiselta otettiin. Mulla alkoi itselläkin jo pakka leviimään sen suhteen, että mitä keneltä on otettu. Ja kun toi lasten verikokeiden ottaminen on niin lystiä, ettei sinne todellakaan halua mennä yhtään ylimäärästä kertaa.

Sit jatkuvasti on arvoja yli tai ali viitearvojen, jotain kummallisia tuloksia ja vastauksena “no, näitä välillä on, voi olla joku oireeton tulehdus”. Ja sit mulle oikeesti alko riittämään. Kun tuntui siltä, että piti olla itse se lääkäri, etsiä ja selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, poissulkea niitä ja sitten pyytää kuin kumileimasin joihinkin kokeisiin, joista en todellakaan tiedä onko edes tarpeellisia, kun en ole lääkäri. Koska ei tuntunut laisinkaan siltä, että kukaan edes tiesi kenen kanssa puhui asiasta. Neuvolasta ei ole kukaan seurannut sitä, että 2kk sitten tuli tieto, että lapsella on raudanpuute. Eipä varmaan kukaan muistele asiaa 1,5v neuvolassakaan. Kun viimeisimpien verikokeiden jälkeen oli puhelu lasta hoitavalle lääkärille, niin ensimmäinen minuutti meni siinä, että lääkäri kävi läpi historiaa, mitä ollaan hänen hoidossaan eletty kaksi kuukautta. Ei ennen puhelua saati niin, että muistaisi lapsen jossain määrin. Samoja asioita käytiin läpi kuin kuukautta aiemmin eikä asia edennyt. Eikä se tuntunut yhtään siltä, että joku “kantaisi” tätä terveysasiaa laisinkaan.

Ja havahduin siihen, että jokaikiselle lääkärille joutuu selittämään lapsen historian suunnilleen alusta aina kun tulee vastaanotolle, jos sillä nyt sattuisi olemaan merkitystä, että korvat on putkitettu ja millä maidolla on kasvanut ja mikä juttu. Samat kysymykset, samat lisäykset kysymysten lisäksi. Huoh.

Ulisin miehelle yksi päivä, kuinka paljon mä haluaisin, että mä voisin tuntea tässä asiassa, että joku muu “kantaa tässä vastuuta”, kantaa tätä asiaa. Ei tietenkään kanna vastuuta, mutta ottaa asian hoitaakseen. On oman alansa, lääketieteen, ammattilainen ja ottaa kattavasti käsittelyyn meidän perheen terveyden. Tietää sen erityispiirteet jokaisen osallisen osalta ja osaa itse tehdä sen poissulkemisen siitä, mikä voi tai ei voi vaikuttaa asiaan. Ja kun on tämä kokonaiskuva tilanteesta, niin sitten osaa myös tehdä sen valistuneen, ammattitaitoisen ratkaisun siitä, mikä liittyy asiaan ja mikä ei.

Ja sitten kävi suoranainen ihme. Randomisti varattu aika itselleni yleislääkärille johtikin puheluun lääkäriltä, johon ihastuin noin viidessä minuuttissa. Kun kysyin alkuun, tarviiko mun sanoa henkilötunnus ja mitä tietoja hän haluaa alkuun, niin selvisi, että hän oli käynyt mun tiedot kannasta jo läpi ja kyseli vielä, että onko kukaan koskaan palannut mun edellisiin verikokeisiin. No ei ole ei. Ja huomasi sieltä jonkin ihan hitusen yli viitearvon olleen asian, jota edes minä en ollut huomannut. Viiden minuutin puhelussa koin enemmän luottamusta häneen kuin yhdenkään lääkärin kanssa ja päädyin googlaamaan hänet puhelun jälkeen. Yleislääketieteen erikoislääkäri. Paljon positiivisia arvioita ja tieto siitä, että hoitaa kaikkia vauvasta vaariin. Varasin seuraavalle päivälle ajan tälle lääkärille myös lapselle, otin samantien tupla-ajan ja suuntasin sinne käymään kaiken läpi. Hän kysyi, kuunteli ja oli aktiivinen. Kiinnostui ja ihmetteli. “Miksei tätä ole vielä tutkittu?” Jaa. Teki mieli vastata, että varmaan koska mä en ollut sitä pyytänyt. Osannut pyytää. Se käynti lääkärissä oli ehkä helpottavin asia pariin kuukauteen. Tuntui, ettei mun nyt tarvinnut etsiä, miettiä ja pohtia. Kun muistin vasta jälkeenpäin kysyä vielä yhtä asiaa ennen kuin mennään lapsen kanssa verikokeisiin, jätin soittopyynnön hänelle. Hän soitti, oli sitä ennen katsonut mun uusimman ferritiiniarvon ja kun se tuli ohimennen puheeksi, hän tiesi sen tarkalleen. 89. Olin itsekin katsonut sen aamulla. Se ei ollut “oikein hyvä”, tai “lähes 90” tai “lähes 100”. Se oli 89. Selkee. Pikkujuttuja, mutta niillä hän on saanut sellaisen tunteen, että joku oikeasti seuraa tilannetta, tutkii asiaa ja on läsnä. Ja se on aina ollut asia, joka on puuttunut yksityisellä puolella. Ja no, julkisellakin. Ainoa kosketus julkisella on ollut neuvola-terveydenhoitaja, joka on ollut mahtava, mutta esim. neuvolalääkäri on vaihtunut nonstop. Ja yksityisellä puolella on ollut niin monta eri lääkäriä viiden vuoden aikana tällä perheellä, ettei edes naurata.

Musta tuntuu, että viime viikon lääkärikäynti tiputti mun harteilta ihan järkyttävän suuren painolastin. Ei mikään muuttunut, edelleen selvitellään. Mutta ei olla siinä osaamattomina “yksin”. Ja se luottamus, se hyvä fiilis, se on puuttunut tähän asti.

Mä yleisesti ottaen ihmettelen ihan hirveästi sitä, miten vähän tässä meidän hyvän terveydenhuollon luvatussa maassa panostetaan ennaltaehkäisevään hoitoon ja seurantaan. Aika monessa asiassa ennaltaehkäisevä tieto voi olla erittäin edullinen ja helppo selvittää, mutta vahingon tapahtuessa, erittäin kallis yhteiskunnalle korjata. Suomessa vitamiinit, hivenaineet, ravintolisät, antioksidantit ja aminohapot on sellaisia asioita, jotka tuntuu olevan keskustelussa kivoja pikkulisiä arkeen, mutta ei niiden “puute” ketään “oikeasti voi häiritä”. Ehhhhh. Meillä täällä pimeässä kylmässä Suomessa on ihan poikkeukselliset olosuhteet aika monelle tärkeälle elimistön kannalta kriittiselle “pikkujutulle”, kuten esimerkiksi vitamiinille tai välittäjäaineiden rakennuspalikalle. Kyllä se vaan kuulkaa vaikuttaa, että yhteen aikaan vuodesta aurinkoa ja valoa on 20 tuntia vuorokaudessa, ja toisessa 3. Kyllä se myös vaikuttaa, millainen maaperä on, mitä syödään jnejne. Ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Koska on aivan liian monta mielenterveys-puolen diagnoosia, joiden taustalla on jonkin hivenaineen tai vitamiinin puute. Työkyvyttömyyttä, masennusta ja lieveilmiöitä, jotka syntyy väsymyksestä ja vetämättömyydestä. Isoja terveyskriisejä, jotka syntyy siitä, ettei tiedetä jotain, minkä selvittäminen on helppoa ja halpaa.

Mä oon itsekin suhtautunut esim. välittäjäaineisiin (siis mitä ne on?!) ja vitamiineihin (no vähä energiaboostausta ehkä!) ihan todella vähätellen. Kunnes on alkanut aukeemaan ihan uusi maailma. Miten tärkeitä on tietyt asiat, miten vakavasti ne vaikuttaakaan. Mitä kellekään sanoo B12-vitamiini? Ei kai hirveesti muuta ku yks niistä vitskuista, joita on. Niiiin. Mitä nyt se on vahvasti suhteessa aivolisäkkeeseen, joka taas vastaa aika monesta tärkeästä hormonista kilpirauhasesta lähtien. Se vaikuttaa jopa siihen, pissattaako meitä yöllä ja onko meillä näköongelmia. Yks helvetin vitamiini. Jonka puutteeseen muuten lähes poikkeuksetta kuoltiin joskus aiemmin, ja nyt siihen on sitten olemassa ihan piikkiä, jos ei se imeydy jostain syystä. Ainiin ja se syy? Niitä on monta. Osa ei-niin-miellyttäviä, osa aika simppeleitä, eli esim. tietyn aineen käyttö nukutuksessa, joka annetaan maskista hengittämällä. Niin kuin esim. lapsilla putkituksessa. Sen lisäksi, että vaikkapa B12-vitamiinin puute voi aiheuttaa raudanpuutteen, levottomat jalat ja esimerkiksi runsaan yökastelun ja jopa huonon näön, väsymyksen ja vetämättömyyden ja pahantuulisuuden lisäksi siis, se saattaa myös aiheuttaa kylmät kädet ja jalat ja pahimmillaan selkäytimen haurastumista. Sounds like fun. Vitamiinit. Onpas turhia.

Lääkkeitä sitten vuorostaan voidaankin antaa vaikka kuinka. Mua hirvitti ajatus siitä, että joudutaan antamaan lapselle rautalisää. Se on nyt pienellä tauolla. Koska esim. raudanpuute on usein oire, ei syy itsessään. Jokin aiheuttaa sitä. Tuudittautuminen rautalisään (joka itsessään aiheuttaa ongelmia suolistossa), joka poistaa oireet, on vasta laastari jatkuvaan verenvuotoon, jonka aiheuttajaa kukaan ei tiedä. Pitäisi aina selvittää se syy, eikä tuijottaa jotakin arvoa, mitä haetaan lääkkeillä ja erityisvalmisteilla. Ruokavalion muuttaminen on vain puoli tarinaa, koska vaihtuvien sääolosuhteiden vuoksi kaikenlaista lisää voikin tarvita eri muodoissa. En muista tarkkoja lukuja ja lähteitä, mutta lähtökohtaisesti esim. D-vitamiinin, raudan ja magnesiumin puutetta pidetään lähes länsimaiden “kansantauteina”. MIKSI? Sen lisäksi, että kaikkeen näistä löytyy ratkaisuja ravinnosta tai ravintolisistä, MIKSI meillä on näitä puutteita, ja miksi ne on hyväksytty jotenkin normaaliksi?

Mun mielestä käsite ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta on aivan todella aliarvostettu nykypäivänä. Harjataanhan me hampaitakin, ettei tulisi reikiä ja muita ongelmia. Miksi ei sitten samaa ennaltaehkäisevää strategiaa noudateta terveydenhuollossa? Lasten raudanpuutteen syiksi on vuosia listattu raudanpuutteiset äidit raskausaikana. Miksei niitä äitejä auteta? Neuvolassa napataan hemppa-arvo, todetaan se erittäin hienoksi ja heippa. Vaikka siis kansainvälisesti on aikapäivää sitten saavutettu konsensus siitä, että se ei ole hyvä raudan mittari. Hemppa-arvo voi vaihdella vaikka kuinka, ihan vaikka nesteytyksen määrän perusteella ja se on muutenkin huono mittari, sillä sitä ei pitäisi verrata muihin vaan omaan “normaaliin”, jos jotakin. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei toki rajoitu vain vitamiineihin ja hivenaineisiin, vaan vähän kaikkeen. Jollei ole pää kainalossa, kaikki on hyvin. Joo, rintaan ammuttu tarvii akuuttia apua, mutta kyllä se kamala kohtalo voi kohdata sellaisenkin, jolla vaan jatkuvasti hieman vuotaa joku haava.

Julkisella puolella perustellaan kaikkea resurssipulalla. Okei, suosittelisin ensin tunkemaan kotihoidontuen lakkauttamisen taloudellisista syistä kaltaiset tutkimukset jonnekin todella syvälle ja käyttämään ne resurssit johonkin järkevämpään. Noin niinkuin aluksi. Tulee muutama muukin mielenkiintoinen tilanne tähän liittyen mieleen. Mut lisäksi olisi mun mielestä hienoa, jos ymmärrettäisiin, että tässä vuodetaan kaiken muun lisäksi yhteiskunnan rahoja, kun ei korjata vahinkoja edullisesti silloin kun ne on vasta alkamaisillaan, vaan niitä korjaillaan sitten, kun niiden korjaaminen on jo vaikeaa ja kallista.

Meillä arvostetaan erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäreitä, sellaisia pelastajia katastrofin aikana. Mutta kun moni niistä katastrofeista voi olla vältettävissä! Tiedolla, seurannalla ja ennaltaehkäisyllä. Esimerkkinä vaikka se, että kun asuin Lontoossa, mut yllätti se, että siellä oli kaikki ehkäisymuodot ilmaisia tyyliin kaikille tai tietyn ikäryhmän edustajille tai miten nyt ikinä menikään. Sieltä sait hakea kalliilta tuntuvat ehkäisyt maksamatta mitään. Epätoivottuja raskauksia haluttiin välttää tuomalla ehkäisy kaikkien saataville. On se nimittäin aika paljon yhteiskunnallisesti tehokkaampaa ja edullisempaa hoitaa nuo ehkäisyasiat kuntoon kuin niiden epätoivottujen raskauksien ja lasten, ja kaikkien niiden ympärillä pyörivien lieveilmiöiden korjaaminen.

Suurin osa meistä varmasti käy tankkaamassa autonsa, ennen kuin se tyssää tielle tyhjällä tankilla ja pitää soitella hinausautoa apuun. Miksemme tee samaa hyvinvoinnillemme? Miksi se on niin vaikeaa, jos vaikka haluammekin hoitaa asian? Kun on valmiiksi väsynyt ja voimaton, avun hakeminen on jo muutenkin vaikeaa, saati sitten se, että jaksaa taistella sen saamiseksi. Oon tässä viimeisen parin kuukauden aikana oppinut enemmän biologiaa kuin koko koulu-urani aikana. Rehellisesti sanottuna, en ymärrä edelleenkään miksi mä opiskelin jotain kalalajien mätejä ja leikkasin kalaa auki bilsantunnilla yläasteella, mutta en vielä 30-vuotiaana tiennyt ihan hirveesti mitään omasta kehostani. Mä oon opetellut vasta tässä 2020-2021 välittäjäaineista ja vitamiineista ja aminohapoista ja antioksidanteista ja vaikka mistä. Jotenkin niissä olisi ollut jo silloin kouluaikaan aika paljon enemmän konkretiaa kuin jossain niissä asioissa mitä silloin käytiin läpi. Oli se sitten bilsassa tai terveystiedossa. Enkä mä sano, että tää on nyt välttämättä opetuksen vastuulla, mutta ois sinne lukion ja yläasteen oppimäärään saanut paljon tärkeää tietoa, josta olisi konkreettisesti hyötyä arjessa nykypäivänä. Saati esim. niihin neuvola-materiaaleihin ja muihin elämän varrella koettuihin terveyskeskus- ja lääkärireissuihin.

No, ehkä vielä joku päivä tämäkin asia muuttuu niin, että ihan yhteiskunnallisesti tälle annetaan painoarvoa. Siihen asti ei auta muu kuin kiinnostua itse ja ottaa itse selvää. Ja suosittelen sitä kyllä! On ollut erittäin avartava ja opettava pari kuukautta, kun olen lukenut materiaaleja, joilla olen oppinut itsestäni ja läheisistäni.

Onko teillä oma GP? Vai tykkäättekö yksityisen puolen tarjoamasta “lääkärin shoppailumahdollisuudesta”? Koska sitähän se on, valinnanvapautta valita hoitava henkilö mihin tahansa vaivaan. Mitä fiiliksiä tämä ilmiö teissä ylipäätään herättää?

EDIT:// Kommentoinnin ajauduttua sivuraiteille ihan reippaasti, olen vastannut yleisesti sekä terveysasioihin että mahdolliseen matkaan liittyviin asioihin kommenttiboksissa yleisellä kommentilla, enkä aio asiasta tuon enempää keskustella. 

Exit plan

Halusin kirjoittaa tänään jostain muusta ja olinkin kirjoittamassa ihan muusta, kunnes törmäsin Miisan storyihin Instagramissa ja aihe palasi mieleeni. Nettikiusaaminen. Aivan sairas sellainen. Jos ette usko, niin tutustukaa toki vaikka Miisa Nuorgamin IG-storyihin. Sieltä hakemaan pahaa oloa siihen pisteeseen asti, että oikeesti tuntuu etovalta sisällä asti. Niin. Normiarkea vaikuttajille.

Mä halusin kirjoittaa jostain muusta, mutta kirjoitanpa tästä. Nimittäin itsekin vastasin hyvin napakasti takaisin tänään eräälle kommentoijalle. Ai miksi? Koska mä oon kokeillut 12-vuotisen blogiurani aikana erilaisia tapoja toimia tuon asian suhteen ja olen kokenut itselleni kaikista väärimmäksi sen, mitä aina suositellaan “anna olla, älä välitä, älä huomioi” jne. Se ei sovi mulle. Ne asiat, jotka menee multa näkemättä ja kuulematta on asia erikseen, mutta jos jokin asia tulee mun näkyville, en koe oikeaksi toiminnaksi itselleni vaan antaa olla. Oon nähnyt niin sairaita kommentteja blogiurani aikana, että nää tällaiset läyhäämiset mitä saan aina välillä, eivät tunnu missään. Ne tuntuu vaan sellaisena turhautumisena siihen, millaisia kanssaihmisiä on ja kuinka oikeasti huono olla näillä ihmisillä on oltava. Nettikiusaaminen, eli myös samalla mun tapauksessa työpaikkakiusaaminen, on mun kohdalla jatkunut kohta vuosikymmenen. Se kiteytyy nimenomaan blogiin. Toki keskustelupalstoilla varmasti jauhetaan aivan kaikesta mun tekemästä Instagramista tosielämään, mutta niitä en näe, ne ei tule suoraan mulle. Instagramissa on niin yksittäistä se kontaktointi läyhäämistarkoituksessa, koska se ei ole tarpeeksi anonyymi väylä, että se on oikeasti ihan naurettavan vähäistä, mutta täällä blogissa. Täällä blogissa on jatkuvasti samat tyypit pyörimässä “antamassa kritiikkiä”. Eli siis haukkumassa minussa aivan kaiken, toivomassa mun sikiölle kuolemaa, “että oppisin elämää koska oon niin ylimielinen”, mun lapsille pahaa ja mulle aivan hirveitä asioita. Lisäksi ilkkuminen ja törkeä käytös on joillekin anonyymiteetin turvaama “etu”, jota he suvereenisti käyttävät. Mä en koe kynnysmatoksi asettumista tällaisissa tilanteissa yhtään sellaiseksi vaihtoehdoksi, joka toimii mulle.

Siitä on varmaan vuoden päivät kun sain varoittavan viestin eräältä seuraajalta, jossa oli linkki itsestäni kertovaan Ylilauta-keskusteluun. Tiesin kyllä, että niitä käytiin ja olin joutunut jo syksyllä 2019 varoittamaan lapseni päiväkotiin siellä olleista keskusteluista. En tarkalleen ottaen enää edes muista milloin kävin viimeisen kerran Ylilaudalla lukemassa keskustelua, kun seuraajani varoitti, että siellä uhkaillaan lapsiani. Oli pakko, tai siltä se tuntui. En tiedä muistatteko kun päivitin asiasta Instagramiin itkien silloin? No, 10 minuuttia siellä järkytti jopa mun yli vuosikymmenen aikana karaistunen mieleni. En ole palannut sinne sen jälkeen.

Välillä kuulen ystäviltä ja läheisiltä lauseita, jotka sisältävät tuon sanan. Ylilauta. Se ärsyttää mua aina. Osa mun läheisistä lukee sitä. Koska tietävät, etten mä kykene ja koska haluavat tietää, mitä siellä tapahtuu, ettei mene yli. Ainahan se menee yli, mutta lähinnä vaarallisen puolelle. Oon ottanut täyden nollatoleranssin näiden juttujen suhteen. Kevyen kommentin asiasta saatan vielä ihan vaan ohittaa, mutta kun aihe taannoin tuli puheeksi läheisteni kanssa ja eräs porukasta halus vaan naureskelumielessä kertoa jonku hauskan jutun, siis naurettavuudessaan naurattavan jutun, pysyin helvetin tiukkana ja sanoin, etten halua kuulla sanaakaan. Oon onnistunut nollaamaan koko asian olemassaolon, ja siksi en halua tietää mitään. Mä alan muuten miettimään, mihinhän sekin sitten liittyy, ja mä en halua ajatella koko asiaa laisinkaan. Mua ei kiinnosta ne mielipiteet, mua ei kiinnosta ne näkemykset. Ku ihmisten toimintatapa on löytää vihattavaa joka asiasta, valehdella ja liioitella ja läyhätä ja kiusata, mua ei vaan yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Elän sen tiedon kanssa, että joidenkin silmissä olen tuomittu “rikoksistani”, joita on siis heidän mielipiteet. Siis sellaiset, että vaikka tekisin täysin päinvastoin kuin teen, olisi silti väärin. Oon oppinut tän kauan aikaa sitten, että vaikka minä en tee mitään laitonta ja elän omaa elämääni, on sekin rikos ja siitä minut tuomitaan. Mua se ei häiritse pätkääkään, koska nämä ihmiset eivät aiheuta minussa minkäänlaista ajattelua muuta kuin yhteiskunnallisella tasolla sen suhteen, kuinka huonosti osa ihmisistä voi.

Mun mielipiteitä nettikiusaajat eivät ole ikinä koskaan pystyneet muuttamaan. Jos joku ihminen tai ihmisryhmä, jota halveksin syvästi, haluaa minussa muutosta, se on viimeinen asia, jonka teen. En todellakaan, missään tilanteessa, koe tarpeelliseksi miellyttää ihmisiä, joita minä halveksin. Ja minä halveksin nettikiusaajia.

Mutta miksi tämä sitten tuli postauksen aiheeks?  Miisan julkaisemat storyt järkytti. Silmäilin ne, en voinut edes lukea kunnolla. Liian sairasta. Niinkuin koko Ylilauta on. En odota bloggaajana pelkkää ylistystä ja positiivista, mutta ihmisten näkemykset kritiikistä ovat kaikkea muuta kuin kritiikkiä. Myös olisi hyvä miettiä, mikä oikeuttaa kritisoimiseen. Yksikään seuraajani ei ole maksava asiakas, ei ole mun esimies, ei ole mun kirjoituksen kohde. En ymmärrä mistä väärinkäsityksestä omasta jumalallisuudesta kumpuaa oletus siitä, että on oikeutettu kritisoimaan toisia ihmisiä äiteinä, vaimoina, ihmisinä tai vaikka mistä kaikesta. Kritiikin antamiseenkin pitäisi olla jokin syy ja oikeus, eikä sitä mielestäni ole. Kun vaikuttaja toimii vastoin omia moraaleja tai käsityksiä, oikea tapa on lähteä muualle. Samassa bussissa matkustaminen ei oikeuta haukkumaan kanssamatkustajan tapaa olla äitiä. Anteeksi, kritisoimaan. Kritisoimaan lapsen ruokavalintoja, vaatevalintoja tai kasvatusta. “Kukaan ei kysynyt sulta”. Sama pätee musta vaikuttajien kritisoimiseen. Silti niin kovin moni kokee oikeudekseen kritisoida vaikuttajien toimia. Ja huom, enimmäkseen “kritisoida”.

Miisan julkaisemat storyt järkytti, mutta asia on ollut tapetilla muutenkin. Oon puhunut nimittäin parinkin läheiseni kanssa siitä, mikä on mun “exit plan”. Nimittäin mulla on sellainen. Me olemme ihan oikeasti, ihan rehellisesti mieheni kanssa puhuneet siitä, mikä on mun strategia ja suunnitelma poistua. Missä aikataulussa minä haluan lopettaa vaikuttajana, siirtyä muihin juttuihin ja lopettaa tämän kaiken. En minä halua. En mä oikeasti haluaisi lopettaa, koska mulla on niin jumalattoman vahva joukko tukijoita. Mä saan teiltä niiiiiin paljon ihanaa palautetta, ideoita, neuvoja, tarinoita ja hyvää mieltä, että koko ajatuskin nostaa palan kurkkuun. Kohta 13 vuotta tätä takana ja tuntuu, että yhä edelleen olisi annettavaa ja saatavaa. Ja silti mä mietin exit plania. Vaikka tän yhteisön jättäminen tuntuu liian haikealta. Oon miettinyt tulevaisuutta ja miten voisin välttää omasta mielestäni tarpeen lopettaa ja rajata seuraajakuntani. Olen mielestäni keksinyt siihen hyvän suunnitelman ja vuosien aktiivisuus esim. Instagramin viesteissä on vahva tieto mulle siitä, millainen tyyppi toisella puolen kirjoittelee. Toisaalta mun seuraajia on 25 000 pelkästään Instassa ja niiden läpikäyminen olisi varmaan aikamoinen työ. Maksumuurien taakse laittamiset ja kaikki muut vaihtoehdot tuntuu mahdottomalta ajatukselta, koska seulan ei tarvii vuotaa kuin yhdestä kohtaa, jos se vuotaa väärästä. Ja siksi mä olen tehnyt mielessäni exit planin.

Ai miksi? Lasteni vuoksi. Valitettava tosiasia on se, että mun lapset kasvavat ja oppivat lukemaan ja käyttämään nettiä ja someja. Jossakin vaiheessa he saattavat törmätä keskusteluihin äidistään, perheestään ja itsestään. Mä haluan uskoa, että meidän perheessä kommunikaatio tulee olemaan sillä tasolla, että lapset jakavat huolensa, mutta en mä voi valvoa mun lapsia 24/7 ja tietää jokaista nettisivua, jonne he menevät joskus. Mä en halua, että he törmäävät täysin vääristeltyihin sairaisiin juttuihin vanhemmistaan ja meidän perheestä ennen kuin ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen ne sellaisena kuin ne on. Oon myös jollain tasolla tiedostanut, että sen riskin välttämiseksi, mun pitää olla pidemmän aikaa irrelevantti. Että mä unohdun. Koska kun ei ole mistä saada uutta fixiä, näiden nettikiusaamisnarkkareiden uutta annosta vihaa ja itsensä validointia, he etsivät uuden kohteen. Ja mä oon oikeasti miettinyt tämän aikataulua ja missä määrin ja miten tähän lähden. Koska mikään ei ole mulle sen arvoista, että mun lapsi tuntisi pahaa oloa jonkin tällaisen takia. Minä aikuisena kestän sen helposti. Mun lasten ei tarvitse.

Mieheni nauroi asiaa ensimmäisessä keskustelussa ja totes, että enhän mä oo mikään pornotähti, että miksi mä pelkään tätä. Ja mun mielessä olisin ennemmin pornotähti, jonka vanhoihin videoihin lapseni törmäisivät, kuin keskustelupalstoihin, joista heillä herää mikään väärä mielleyhtymä heidän äidin rakkaudesta heitä kohtaan tai meidän perheestä. Kyllä, todennäköisesti jos kasvatuksemme menee hyvin ja meillä on avoin keskusteluyhteys lastemme kanssa, me pystymme kertomaan ja perustelemaan asiat ja saamaan lapset ymmärtämään valheellisuus ja tarkoituksenhakuisuus ja korjaamaan mahdollinen damage. Mutta mitä jos lapseni ei kerro mulle huoltaan, joka herää jostakin tällaisesta ja huolehtii asiaa ja antaa sen vaikuttaa hauraaseen nuoreen itseensä? Ja palaan aina siihen, että mikään, ei niin mikään, ei ole sen arvoista.

En varsinaisesti voi sanoa koskaan pelkääväni. Toki meillä on hälyt päällä kotona kun lähdetään ja silppuan kaiken postin ja toki sekopäisimpien stalkkereiden kohdalla herää erilaisia ajatuksia, mutta en mä sinänsä koe turvattomuutta. Mieheni on opettanut vuosia itsepuolustusta ja on opettanut sitä mullekin ihan muutenkin vaan, koska se on hauskaa. En siis sikäli arjessa juuri anna painoarvoa tällaiselle, mutta mietin kyllä tulevaisuutta ja sitä kautta tätä mun poistumisstrategiaa. Netti ei unohda, mutta onneksi se täyttyy kaikella muulla. Lasteni yksityisyys ei edes liity tähän, sillä minusta olisi kirjoitettu joka tapauksessa, oli mun lasten varhaisten vuosien kasvot ja nimet tiedossa tai ei.

Toinen läheisistäni mietti, että eikö tällainen mun mielikuva tulevaisuudesta ole hyväkin? Voi konkretian kautta opettaa lapsille kiusaamisesta ja kuinka äitikin on siitä selvinnyt voittajana. Somesta, kiusaamisesta ja vähän kaikesta. Kyllä kai. Mutta en mä silti halua tehdä sitä esimerkein, jossa tuntemattomat keskustelee siitä, kuinka mä vihaan lapsiani. Vaikka ne tietäisi, ettei asia pidä paikkaansa. Toinen läheisistäni suhtautui asiaan tulisesti ja totesi, että ei pitäisi antaa kiusaajien voittaa, ei pitäisi antaa niille valtaa. En mä annakaan. Mä teen itse oman valintani. Mutta kyllä se on myös hieman pakon sanelemaa. Nettikiusaamisen liian pitkälle hyväksyvän ja siitä rankaisematta jättävän yhteiskunnan sanelemaa. Anonymiteetti tarjoaa turvaa, julkisuus ei. En pidä ajatuksesta, että lopettaisin kiusaamisen takia tai jättäytyisin pois vaikuttamisesta sen seurauksena. En oikeastaan edes ajattele niin. Enemmän kyse on siitä, että tietynlainen tulevaisuus on mielessäni houkuttelevampi kuin toisenlainen. Ja joka ikisessä tulevaisuudessa joutuu luopumaan jostakin.

“Myy yksityisyytensä” on lause, jonka kuulen aina välillä. En mä myynyt mun yksityisyyttä. Vuosia sitten kun aloitin, en olisi edes osannut kuvitella, että joku tästä maksaisi. Minä en myöskään myy yksityisyyttäni, minä tuotan sisältöä ja jokainen itse tekee sillä minkä parhaaksi näkee. Ei vaikuttajalle voi vierittää vastuuta seuraajien teoista. Monet työt tuovat mukanaan julkisuuden, mutta julkisuuden ei tarvitsisi tarkoittaa pahaa mieltä ja ahdistusta. Kukaan julkinen henkilö ei ole valinnut sitä. Yksi jonkun mielestä “väärä” valinta missä tahansa hetkessä voi syöstä ihmisen vihapuheen uhriksi ja vihapuhe voi jatkua vuosia. Urheilijan, poliitikon, vaikuttajan. Julkisuus ei ole paha, julkisuus ei ole hirviö. Julkisuus on, sen tulkinta tekee siitä mitä se sitten onkaan kenenkin kohdalla. Mitä tulee nettikiusaamiseen, me eletään sairaassa maailmassa, missä nettikiusaaminen hyväksytään ja uhreja syyllistetään. Anonyymi viha ja kiusaaminen ei vieläkään ole tarpeeksi monille selkeää, ja se koetaan vähemmän pahaksi kuin tosielämän kiusaaminen. Me ollaan vaarallisella polulla, koska some ja netti ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Jos ennen koulukiusattu pääsi kiusaamista pakoon edes kotiin tai muuttamalla, netin lonkerot ulottuvat todella pitkälle. Ja minä jos joku tiedän, että ei tarvitse tehdä mitään väärää, oikeasti väärää, saadakseen osakseen vihaa. Riittää, että on oma itsensä ja jotakin mieltä jostakin.

Niin tai näin, nautin vaikuttamisesta ja bloggaamisesta vielä jonkin aikaa. Seuraan tilanteen ja teknologioiden muuttumista ja elämänpolkuni rakentumista ja jos sama ajatus on minulla läsnä vielä silloin, kun olen korvamerkinnyt mun exit planin ajankohdaksi, sitten mä ehkä annan kiusaajien voittaa. Ja toivon samalla pystyväni pitämään ydinyhteisöni jotenkin elämässäni. Ehkä olen heikko ja annan periksi, joidenkin mielestä, mutta ainakin itse tiedän, että jos siihen ratkaisuun joskus päädyn, teen sen tärkeämmän hyvän vuoksi. Ja sen tiedon kanssa voin elää puhtain omatunnoin aina.

Kukapa olisi uskonut, että päätös julkaista asukuvia lähes 13 vuotta sitten johtaisi tällaisiin ajatuksiin? Kukapa oli uskonut koskaan, että netissä suunniteltaisiin lastensuojeluilmoituksia, jotta perhe joutuisi epämiellyttävään syyniin? Että aikuiset ihmiset suunnittelisivat lastensuojeluilmoituksia ja lasten koettelemista niillä, jotta jollekin “ylimieliselle tyhjäpäälle” saataisiin harmia? Että aikuiset ihmiset suunnittelisivat netissä sylkevänsä perheen ruokaan ravintolassa? En minä ainakaan. Mutta toisaalta, kyllä näihin vuosiin mahtuu paljon hyvääkin, jota en osannut odottaa. Jos jotain tiedän bloggaamisesta ja vaikuttamisesta, niin sen, etten sitä osaa ennustaa. Turha siis kai tehdä pitkälle meneviä suunnitelmia. Mutta juuri koska en tiedä, haluan, että mulla on suunnitelma, josta saan rauhaa.

Ihanille rakkaille seuraajilleni sanon tässä välin, että ei huolta. Vaikka meillä osataan jo monta kirjainta, en näe, että lapseni pääsee ihan lähiaikoina googlaamaan äitiään. Ja ehkä siihen mennessä netti kohtaa vastuun omista tekemisistä anonyyminä. En siis ole jättämässä hyvästejä lähiaikoina. En kaipaa sääliä tai sympatiaakaan, enkä kirjoittanut tätä sen takia. Kirjoitin tämän koska se oli mielen päällä ja koska jollakin tasolla haluan jakaa tätäkin puolta vaikuttaja-maailmasta. Se on vastuunikin vaikuttajana. Mikään ei ole siltä miltä näyttää, eikä kaikki puolet näy ulospäin.

Tekstissä ehkä huokuu pientä ilottomuutta ja uupumusta tähän, mutta kuvissa on hymy. Aito hymy, aito hyvänmielen tunne. Aito ilo siitä, että pitkästä aikaa ehdittiin kameran kanssa kuvaamaan minuakin ja asuakin ja kuinka oma olo olikaan tuossa asussa. Kuinka tätä blogiakin on kantanut monet vuodet sama asia; minä, mun valinnat ja mun mielipiteet. Tiedän tehneeni niillä paljon hyvää. Ja se on se kokemus, jonka tulen kertomaan lapsilleni tästä sitten kun sen aika on. Jo nyt lapseni kysyy, mitä minä teen työkseni. “Äiti ottaa kuvia kauniista jutuista, ihanista perheistä ja söpöistä lapsista”. Lapseni haluaa aina tietää asiakkaani nimen, ja mikä on hänen lempiväri tai lempilelu. Jokainen toinen ihminen herättää hänessä iloa ja uteliaisuutta, pehmeää ja positiivista. Jostakin syystä moni aikuinen on menettänyt sen vuosien aikana. Ja ehkä juuri siksi minä rakastan äitiyttä ja perhe-elämää niin paljon. Koska se tuo mukanaan kaiken sen puhtauden ja aidon positiivisuuden. Ja siksi minä haluan suojella sitä ihan kaikin keinoin, jotka koen itse oikeaksi.

Mutta, kevennetään hieman. Mitäs tykkäätte asusta? Musta se on jotenkin todella “minua”. Minua ca 2015 ja minua ca 2021. Koska tietyt asiat ei muutu. Mun rakkaus mekkoihin ja ylipolvensaappaisiin.

ZARA mekko
ZARA saappaat (vanhat)
LOUIS VUITTON Pochette Metis laukku
MANGO takki (vanha)
MULBERRY huivi (leikattu viltistä)
COS neuletakki (miesten osaston, nyysin mieheltäni :D)

2-0-2-1

Kirjoittelin eilen numeroina muistoja viime vuodesta, mutta nyt ajattelin miettiä jo tulevaa vuotta. Tavoitteita, haaveita ja suunnitelmiakin. Vaikka ehkä 2020 opetti, että suunnitelmia ei pitäisi tehdä. Eli ehkä keskityn toiveisiin, tavoitteisiin ja haaveisiin. Mä rakastan tammikuun ekaa päivää. Se jotenkin aina antaa sellaisen puhtaan pöydän, jolle alkaa kasaamaan odotuksia ja toiveita ja monet asiat voi jättää edelliseen vuoteen, keskittyen tulevaan. Viime vuosi oli kaikin puolin merkillinen ja merkityksellinen, joten tämän vuoden kohdalla on erityisen mielenkiintoista istua uuden äärellä ja miettiä, missä on tasan vuoden päästä.

Mitä siis toivottavasti kuuluu mun vuoteen 2021?

BLOGI, INSTAGRAM ja VALOKUVAUS

Blogi jatkuu ja toivon mukaan hieman vilkastuu nyt kun mulle on luvassa työaikaa enemmän. Adrian aloittaa 12h/vk hoidossa, jos kaikki menee hyvin, ja se antaa mulle hieman työaikaa. Lisäksi työnjako mieheni kanssa on hieman tasaantunut alkavalle vuodelle, joten on jotenkin tosi innostavaa lähteä tähän alkuvuoteen tietäen, että jollei mitään merkittävää tapahdu, pääsen panostamaan blogiinkin hieman enemmän. Blogi tulee tosiaan muuttamaan lähiaikoina, kun tieni Lilyn bloggaajana tulee päätökseen ja siirryn ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen itsenäiseen bloggaamiseen. Tiedän menettäväni tässä jotakin, mutta samalla saan paljon. Itsenäisyyden ja luovan vapauden tehdä omannäköiseni sivusto, joka toivon mukaan mahdollistaa mielekkäämmän kommunikaation ja teille huomattavasti selkeämmän kokonaisuuden eri osa-alueiden linkittyessä selkeämmin yhteen. Video / IG Live -puoli on mulla vahvasti mielessä tälle vuodelle, joten toivottavasti saan ja osaan tehtyä meitä kaikkia palvelevan sivuston.

Valokuvaustoiminta lähti lentoon yli odotusteni syksyllä ja toivon, että koronasuositusten ja pandemian leviämisen puitteissa pääsen jatkamaan tätä mahdollisimman laajalti ja suunnitteilla on kuvata myös muualla kuin Tampereella. Tähän liittyen on tulossa monenlaista hauskaa varmasti tänä vuonna, joten odotan innolla. Saatoin myös tehdä pientä kalustotäydennystä juuri loppuvuodesta, joten olen erittäin innoissani ja malttamaton päästä testailemaan niitä!

Olin muuten hieman järkyttynyt, kun tsekkailin blogia ja totesin, että mulla tais olla 2020 seitsemät asukuvat. Siis seitsemät. Parhaina vuosina niitä on ollut joku 100+, niin onhan tää aikamoinen 😀 Ei se ehkä ihan kaikkea kerro, koska taitaa olla niin, että moni on vaan jäänyt tägäämättä oikealla avainsanalla, mutta onhan niitä ollut hirvittävän vähän. Hirveä hinku on kyllä taltioida asuja paremmin, ja uskon, että niitä tuleekin taas kuvailtua enemmän. 2020 oli oikeastaan trikoiden ja isojen neuleiden vuosi mulla, kun ei ollut mitään syytä pukeutua mihinkään muuhun ku lapsiarkeen sopiviin vaatteisiin, kun ei tullut oikein missään käytyäkään normaaliin verrattuna. Tipuin jotenkin siitä tahdista, enkä oo päässyt takaisin. Ehkä siis voisin luvata, että tänä vuonna niitä on enemmän, koska ton alittaminen nyt lienee mahdotonta 😀

REISSAAMINEN ja KOTOILU

Mä luulen, että tää vuoden alku menee ainakin hyvin pitkälti samoissa merkeissä kuin viime vuosikin. Harkitaan ulkomaanmatkaa karanteenein, mutta se on niin pitkälti harkinnassa, että vaikea sanoa, tuleeko se toteutumaan. Mulla on tossa myös VR:n junalippuihin lahjakortti, joka menee pian vanhaksi, joten oon haaveillut vähän Lapin reissusta lasten kanssa, lähinnä vuokramökkiin niin, että kävisi pulkkailemassa, katsomassa poroja ja oltais vaan ilman yhtäkään laskettelukeskusta ja ihmisiä. Mutta niin, suunnitelman asteella sekin koko ajan.

Kotosalla siis ollaan varmaan taas suurin osa vuodesta. Kotoilun suhteen päätin aloittaa vuoden vähän järkevämmällä tavalla, otin kalenterin eteen, tein viikkosuunnitelman ja tein siihen aihion. Molemmille vanhemmille omaa aikaa, työaikaa, perheaikaa ja pariskunta-aikaa. Tavoitteena pysyä siinä edes tammikuun ajan.

Matkakuumetta ei ole oikeastaan millään tasolla. Etelään olisi kiva päästä, ettei tarttis pukea lapsia kaks kertaa päivässä kerroksiin ja kuivattaa jatkuvasti jotain vaatteita. Kun uimahallit ja kaikki on kiinni, niin lasten kanssa ei oikein ole muuta tekemistä kuin ulkoilu ja valoisan ajan ollessa hirveän lyhyt, oon kaiholla miettinyt kuukautta jossain lämpimässä, missä noi vesipedot pääsisi kunnolla irti joka päivä, mutta no, katsotaan miten tämä tilanne tässä edistyy ja kehittyy.

HARRASTUKSET ja VAPAA-AIKA

Ulkoilun määrä nousi 2020 tosi paljon meidän perheellä ja haluan jatkaa sillä linjalla. Haluan päästä taas juoksemaan itsekseni ja oon miettinyt salikortin hankkimista, kun peruin oman edellisen jokunen kuukausi takaperin, kun ei koskaan tullut käytyä siellä kuitenkaan. Haluan leipoa tänä vuonna enemmän, maalata enemmän ja oon aivan innoissani tästä mun uudesta epoksi/hartsi/resiini/mikskäsitäsanotaansuomeksi-harrastuksesta ja haluan kehittyä siinä tänä vuonna. Kaapissa odotteleekin uusia välineitä siihen, joten odotan erittäin innolla mitä se tuo mukanaan ja millaisia tekeleitä pääsee tekemään.

Oon myös halunnut tosi paljon kehittyä ruoanlaitossa ja monipuolistaa meidän arjen ruokailuja, joten oon yrittänyt varata itselleni aikaa “kokkikoululle”, eli omistettua 1-2h viikossa uusien ohjeiden metsästykselle ja erilaisille ruokajulkaisuill ja niiden selaamiselle. Ruokapainotteista on siis tää mun harrastuspohdinta tälle vuodelle 😀

Ystävien näkemisten ja yhteydenpidon suhteen yritän tsempata. Koronavuosi toki varmasti vaikutti, mutta oon myös ollut aika kateissa yhteydenpidon suhteen noin muutenkin. En oo pahemmin jotenkin jaksanut, rehellisesti sanottuna. Oon ollut jotenkin vähän mökkihöperönä kotona ja kadonnut tänne kuplaan ja kun Helsingissä on tullut käytyä tosi paljon vähemmän, niin sellainen kosketus omaan sosiaaliseen elämään on jotenkin tipahtanut tosi pieneksi. Ehkä myös tämä loputon asia- ja ajatustulva varmistaa, ettei ole sellaista hetkeä, että tuntuisi yksinäiseltä, joten ehkä sosiaalinen kiintiökin on ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Ja toki sitten taas täällä Pirkanmaalla on uusia ystäviä, joiden kanssa on tullut nähtyä paljon enemmän.

TERVEYS

Kielijänneleikkaukseen lähete on odotellut jo tyyliin vuoden, joten jos sitä vihdoin sais aikaiseksi. Eka oli imetys, sit oli joku muu selitys sille, miksei. Hartioiden jumi on tänä päivänä sellainen, että haluan katsoa sen kortin loppuun ja miten se vaikuttaa tuohon jumitukseen. ADHD-terapiassa jatkan tänäkin vuonna ja se on ihana juttu, koska siitä oon huomannut olevan tosi paljon iloa ja hyötyä!

Lasten terveysasioita tarkkaillaan myös tarkkaan, varsinkin pienemmän raudanpuutteen kehittymistä. Toivottavasti hän saa helpotuksen levottomiin jalkoihinsa ja saatais vihdoin noi poskihampaat ja hampaidentulot ylipäätään käsiteltyä niin, että yöt paranisi meidän perheessä, sillä unta täällä arvostaisi molemmat vanhemmat ja se lienee ensimmäinen osa tätä terveyden vaalimista vuonna 2021.

Ennen kaikkea haluan jatkaa vuonna 2020 alkanutta kehitystä, jossa oman henkisen hyvinvoinnin tarkastelu ja hoitaminen on ensisijaista, sillä se vaikuttaa aivan kaikkeen, perhehetkistä nauttimiseen ja arjen pienistä asioista iloitsemiseen sekä siihen, että kaikesta jää käteen kaikki mahdollinen positiivinen negatiivista vahvemmin.

Vuonna 2021 haluan…

… oppia tekemään täydellisen moussekakun

… tehdä kauniit epoksi-korvikset

… saada laitettua myyntiin iät ajat odottaneet Mungokirppis-tavarat ja järjestää uudelleen meidän varaston

… oppia tekemään voltin trampassa

… tehdä kirjanpitoni aikataulussa

… kuvata ja kehittyä kuvaajana enemmän kuin 2020

… edes yhden reissun verran istua lentokoneessa

… oppia tekemään piruetin luistimilla (mulla on luistimet ekaa kertaa vuosiin, jeeee!!)

Mitä te haluatte vuodelta 2021?

And so it is December

Ja niin tuli joulukuu. Justhan oli heinäkuu ja mietin, että jouluun on enää viis kuukautta ja miten tää niin nopeesti menikään. Ja sit humps vaan, neljä kuukautta lisää ja jouluun on reilu kolme viikkoa. En yhtään odota joulua tänä vuonna. En tiedä miksi, mutta en jotenkin näe sellaista joulun riemua vielä tässä hetkessä mitä yleensä tähän aikaan vuodesta, vaikka kyllä tuo lapsen suuri jouluilo on tarttunut jo jonkin verran. Perinteisesti kaivettiin eilen kuusi varastosta ja koristeltiin yhdessä tänään. Eli kiellettiin Adriania ehkä triljoona kertaa koskemasta jokaiseen koristeeseen kunnes nuo meni leikkimään ja tein 90% itse, ennen kuin saivat viimeistellä. Aiheutan itselleni ehkä jonku kohtauksen sillä, että noi kaikki alle metrin korkeudessa olevat koristeet tulevat olemaan vinossa 😀

Toisalta, joulua on kyllä tänä vuonna odotettu erityisen paljon. Siis meillä kotona, ei ehkä mun toimesta niinkään. Dante muistaa joulupukin vierailun viime vuodelta edelleen hirveän vahvasti ja on odottanut tosi paljon sitä koko vuoden. Tonttusukat ripustettiin jo takan reunalle eilen ja laitettiin tonttuovikin paikalleen. Viime vuona tontut muisti kilttiä poikaa milloin rusinapakkauksilla, milloin HopLop-rahoilla, milloin neuleella tai pienillä leluilla. Viime vuonna meillä ei edes ollut tavallista joulukalenteria, vaan tuo sukka molemmille, joka tänäkin vuonna saa toimia joulukalenterin tavoin. Tosin, tuli se joulukalenteri nyt ostettua suklaastakin lapselle. Jouluvaloja tuo isompi odotti kun kuuta nousevaa, että saavat isin kanssa laittaa ja myös kuusenkoristelusta käytiin monta keskustelua. (Ei, lokakuu ei ole sen aika mun mielestä :D)

Oma joulufiilis on jossain ties missä. Haaveilen kodin siivoamisesta ja jouluriisi-puurosta, mutta itse joulu ajatuksena on vielä hurjan etäinen. Lahja-asiat levällään ja vähän kaikki muukin vielä ja jotenkin mä olen edelleen ajatuksissani hädin tuskin syksyssä. Pienissä lapsissa on kylläkin se ihana puoli, että kaiken uskomattoman satumaisen joulussa pääsee elämään helposti uudelleen, jos sen vaan itselleen sallii. Nimittäin olimme juuri Koiramäen Joulussa (joka ymmärtääkseni nyt harmillisesti peruttiin loppuajalta :/) viikonloppuna ja voi sitä riemun määrää. Joulupukki! Tonttupajat! Ja ihan kaikki ihmeelliset asiat piparkakkutaloista poroihin. Poniratsastus ja tonttutehtävät! Voi että. Se kaikki oli omaankin silmään kaunista ja nosti heti joulufiilistä, mutta lapselle se oli ihan maagista. Ja ihan ytimiin asti ihanaa itselle senkin takia.

En ole ihan varma minkäikäisenä mun ekat joulumuistot ovat jääneet oikeasti jo sellaisiin muistoihin, joita saan nyt vielä haettua, ne on ehkä myöhemmältä ajalta. Ja silti haluan luoda tästä joulukuusta sellaisen superjoulu-ajan. Ehkä vastapainoksi kaikille niille vastauksille siitä miksi emme voi matkustaa tapaamaan kummimummia ja miksei voida mennä keräämään simpukoita Jennin luokse ja miksei Hoplopiin voi mennä. Joten nyt jos lapsi haluaa mennä joka päivä päiväkotiin tonttuhupparissa, hän niin saa tehdä. Ja jos hän on aamusta iltaan tonttuhupparissaan ja sen jälkeen tonttupyjamassaan, nii olkoon niinkin. Eipä tarvii suostutella. Tuossa ne kaksi yhdessä kulkevat niin, että ovat ihan tonttuina. Ei paljon oo grinch-fiilis itselläkään. Paitsi äsken kun lapset olivat nukahtamassa ja naapurin lapset kävivät pari kertaa juoksemassa terassilla ja ehdin jo läväyttää oven auki ihmetelläkseni, että mitä hefl&%ttiä? Lapset olivat jättäneet suloisia kortteja oveen ja meikäläinen oli menossa jo antamaan palautetta, että illalla ei juosta pitkin vieraita terasseja. Aika äkkiä tuli nätisti sanottua, etteivät ihan siihen terassille juoksisi, että lapset saisivat nukuttua ja kävelin kotiin nolona siitä, että olen ihan Grinch.

En tiedä oonko mä vaan vähän väsynyt tähän vuoteen. Vauvavuosi + koronavuosi, kahden pienen lapsen ja työn yhdistäminen. ADHD-oireilun kärjistyminen ja uusien elämän toimintatapojen löytyminen ja ihan erilaisen maailmankuvan avartuminen. Tietyllä tapaa erittäin puhdistava vuosi, mutta samalla on takki myös vähän auki. Ja ehkä mikään ei liity mihinkään näistä vaan yksinkertaisesti tähän koronavuoden mukanaan tuomaan tyhjyyteen mielessä, kun ei osaakaan suunnitella. En uskalla ees suunnitella joulua siskoni luokse, jos tuleekin jotain liikkumisrajoituksia, vaan katsotaan tilannetta sitten päivä kerrallaan. Tääkin viikko on vasta tiistaissa ja tuhat suunnitelmaa on jo muuttunut 😀 Loppuviikon suunnitelmat meni uusiks kun tuli Pirkanmaan rajoitukset. Eilisen suunnitelmat meni uusiks kun Adrian onnistui saamaan itselleen aivotärähdyksen sunnuntaina ja valvoin sitä herkeämättä yöllä ja maanantainakin vielä, niin piti siirrellä asiakkaita. Sitten asiakkailla on ollut nuhaa tai mahaoireita tai mitä vielä, niin on pitänyt siirtää taas heitä ja kikkailla aikatauluja. Ei ole kenenkään vika, mutta huomaan, että uskallan just ja just ajatella huomista päivää. Jos joku aivastaa aamulla, menee taas pari päivää uusiksi 😀 Hieman ehkä kärjistän, mutta niin. Ja alavireisyys tekstissä johtunee ihan vaan kahdesta reippaasti valvotusta yöstä, kun ensimmäinen meni aivotärähdystä hoitaessa ja toinen sitten hammaskipuja. Joooo, meillä on tulossa lisää hampaita. Taas.

Luulen, että jos ei olisi lapsia, en olisi lainkaan joulufiiliksissä. Makaisin sohvalla ja kattoisin Holidayta, mutta jättäisin kuusen varastoon ja pohtisin mitä teen kolme päivää kun kukaan ei kaipaa. Mutta tänäänkin heräsin siihen, että yksi tykinkuula juoksi nukkuhuoneesta täysillä tarkistamaan onko tonttuovi auki ja onhan varmasti tiikeritiistai että kalenterin saa avata!!! Siinä naurussa, ilossa ja onnessa oli jotain niiiin käsinkosketeltavaa, että omakin joulukuu alkoi ilolla ja onnella. Koska olihan joulukuu maailman ihaninta aikaa lapsena! Ja nyt on ihanaa katsoa, miten lapset nauttivat nimenomaan näistä pienistä asioista, kuusesta ja jouluvaloista ja tonttujen tiirailusta ikkunasta ja kaikesta siitä tunnelmasta. Lahjoista ei nimittäin ihan hirveästi olla edes puhuttu. Kaksi toivetta tuolla isommalla on ollut. Iso paloauto ja isompi koko Supermies-asustaan. Tonttu tuonee jälkimmäisen sukkaan jemikseen, mutta joulupukilta on vissiin tulossa megakokoinen paloauto. Ainakin sellainen matkasi viikko sitten meille lelukaupasta lapsilta piilossa. Kolme kuukautta on puhuttu vaan ja ainoastaan paloautosta kun on lahjatoiveita kyselty, joten ei ollut kovin vaikeaa tänä vuonna tämä osa joulusta. Itsellä ei ole mitään joululahjatoiveita vielä. Isovanhemmille tulee kuvakirjat ja kuvatuotteita lahjaksi ja miehen kanssa joululahja-suunnitelmat on niinkin romanttisilla leveleillä, että ajateltiin ostaa toisillemme lahjaksi nätimmät ja käytännöllisemmät sälekaihtimet kotiin.

Halusin tulla toivottaa kaikille ihanaa joulunodotusta, mutta tästä tulikin vähän alakuloinen postaus. Pahoittelut. Ollut huolen täyttämä alkuviikko ton sankarin aivotärähdyksen kanssa ja jotenkin tänään on vaan satanut paljon huonoja uutisia. Jo kertaalleen siirretyt ystävän häät jouduttiin taas siirtämään, soitin lapsen kummitädin kanssa ja tajusin, että ei välttämättä nähdäkään ennen joulua tai välipäivinä suunnitellusti ja tuli jotenkin ihan surku. Laitoin itsenäisyyspäiväkynttilät keittiön kaappiin ja mietin, että mitenhän sitä viettäisi Itsenäisyyspäivää, kun ei ole mitään perinteistä tv-studiota. Mutta sitten mies lähetti jonku hölmön hauskan kokoelmavideon lasten ja isien tekemisistä ja tajusin mikä mua itse asiassa on tänään jotenkin harmittanut. 1.12. tarkoittaa nimittäin sitä, että tämä vuosi on virallisesti ohi ihan pian. Tätä on viimeinen kuukausi jäljellä. Kamala raskas vuosi monella tapaa. Ihana täydellisen tärkeä vuosi niin monella tapaa. Ja ykskaks mä tajusin, että mä oon oikeesti vihdoin siinä iässä, jossa jokainen vuosi mittarissa alkaakin tuntua pahemmalta. Koska vaikka ne valvotut yöt Adrianin kanssa on välillä tuntuneet 100-tuntisilta, niin mä lupaan, että mielessäni mä olen edelleen jossain syyskuussa, koska siitä tuntuu olevan ihan yks silmänräpäys.

Tähän aikaan vuodesta mulla on aina vahva ajatus siitä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. On jotain reissua jota odottaa, työrintamalla jotain tiettyä mielenkiintoista tai vaikka mitä kaikkea aina. Mutta nyt. Nyt lähden ekaa kertaa ikinä uuteen vuoteen ilman mitään odotuksia. “2020 is gonna be the best ever!” kuului viime vuonna joulukuun aikana monesta suuntaa ja se tuntuu jotenkin irvokkaalta tänään. Optimistit odottavat uutta vuotta ja sen mukanaan tuomaa parempaa vuotta kuin tämä, mutta tämä vuosi oli poikkeuksellisen opettavainen sen suhteen, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä mulle tän joulukuun haaste on siis opetella olemaan hetkessä ja nauttimaan siitä just sinä päivänä. Sinä kynttilänliekin loisteena lasteni silmissä ja sinä paikallaan pysymättömänä ilona lapsessa, kun terassilta kuuluu ilmiselvät tontun askeleet.

Joko te ootte joulufiiliksessä?