Uusi puhelin, uusi innostus

Kaupallinen yhteistyö: Elisa

It’s been a while, mutta nyt olisi pitkästä aikaa puhelinasiaa! Mä muistan kuinka aikanaan, olikohan kuusi vai seitsemän vuotta takaperin tapasin silloisen Huawein markkinointipäällikön ja aloitin yhteistyön kyseisen puhelinmerkin kanssa. Siitä asti olenkin ollut monta vuotta Huawei-tyttö. Yhteistyön aikana tutustuin myös Honorin puhelin-tuotteisiin, mutta mun puhelinmerkkinä pysyi vuosia Huawei. Nyt COVIDin ja muidenkin syiden vuoksi Huaweilta ei ole tullut Suomen markkinoille hetkeen mielenkiintoisia puhelinmalleja ja olinkin kesällä tilanteessa, jossa tarvitsin ehdottomasti toisen pätevän puhelimen Huawein rinnalle, mutten osannut yhtään valita, minkä puhelimen ottaisin. 

Päädyin pitkän harkinnan, kokeilun ja tuntikausien nettivertailun jälkeen siihen, että ostin Elisalta Samsungin Galaxy S21 5G Ultran. Tämä oli itse asiassa jo ennen kuin päädyimme Elisan kanssa yhteistyöhön, joten kokemukseni kaikkineen on kuin keltä tahansa kuluttajalta. Olen ollut puhelimeen tyytyväinen, mutta sain nyt mahdollisuuden kokeilla Honorin uutta lippulaivapuhelinta, ja se oli tietenkin hurjan mielenkiintoinen mahdollisuus! Honor on kuulunut ennen Huaweille, mutta tänä vuonna se on irtautunut omaksi yritykseksi ja on julkaissut ensimmäisenä itsenäisenä puhelinmallina Honor 50 5G -puhelimen, joka eilen lanseerattiin Suomessa! Mä sain puhelimen hyppysiini jo ennen lanseerausta ja olen päässyt kokeilemaan puhelinta erittin suurella mielenkiinnolla. 

Nyt kun Elisalla on tästä käynnissä ennakkomyynti, haluan kertoa tästä ennen 15.11. myyntiin tuloa, sillä ennakkoon ostajat saavat Elisalla puhelimen mukaan HONOR Earbuds 2 Lite -kuulokkeet kaupan päälle. Kuulokkeissa on aktiivinen melunvaimennus ja kohinanvaimennus äänipuheluissa, ja niiden arvo on 79 €, joten ihan superhyvä lisä, jos on muutenkin hankkimassa puhelimen! Mä ostin aikanaan Samsungin Elisalta mm. sen takia, että puhelimessa pystyi helposti jakamaan maksun puhelinlaskulle, nimittäin Elisalla on ihan OIKEASTI kuluton ja koroton mahdollisuus maksaa erissä. Kun ostat 100 €:n arvoisen tuotteen, maksat siitä 100€, etkä yhtään enempää, maksoit sen sitten kerralla tai 12kk, 24kk tai 36 kk aikana. Ja vaikka ensin valitsisit pidemmän maksuajan, voi milloin vaan maksaa kaiken kerralla pois. Tekee hankinnoista oikeasti helpompia, jos tulee ykskaks tarve vaikkapa puhelimelle tai tietokoneelle.

Yksi syy, miksi Elisalta itsekin puhelimen tilasin ja miksi suosittelen Elisaa nytkin, on Elisan pidennetty takuu puhelimille. Tässä Honor 50 5G:ssa kuten monessa muussakin tuotteessa on nimittäin valmistajan myöntämä 24 kk takuu, mutta jos ostaa puhelimen Elisalta, takuuta onkin 36 kk, ja Elisa Takuu tulee automaattisesti, jos on Elisan puhelinliittymä (ei Prepaid), Mobiililaajakaistaliittymä, kodin kiinteä laajakaista (esim. meidän Talokuitu Pro) tai Elisa Viihde. Honorit voi myös huoltaa Fonumeissa, joten jos jotain tapahtuu, puhelimen voi huoltaa joko Fonumilla tai sitten Elisan myymälän kautta. Mulle toi yhden lisävuoden takuu oli ehdottomasti turva, jonka koin 1500€ hankinnassa erittäin isoksi lisäksi! 

Mutta niin, itse puhelimeen ja miksi se kannattaisi hankkia?

Mulle tässä on hyvin kiinnostavaa Huawei-tausta, sillä koko Huawei-aikani olin puhelimiini erittäin tyytyväinen. Sen varmasti huomasitte tekin 🙂 Nyt kun Honor julkaisi tämän uuden mallin, mua kiinnosti sen tuomat mahdollisuudet, sillä olen kaivannut Huaweistani tiettyjä aspekteja! Vaikka Honor onkin täysin itsenäinen yritys, on sillä pitkä historia Huawein kanssa, ja sanoisin, että mua kiinnosti tässä ehdottomasti tämä Huawein legacy. 

Nyt täytyy kuitenkin heti alkuun muistuttaa tärkeästä pointista. Meillä kaikilla on erittäin erilainen tarve puhelimille ja kiinnostuksen kohteet niiden tarjoamissa mahdollisuuksissa. Toinen pelaa puhelimella paljon, toinen käyttää Lightroomia ja kameraa ja kolmas tarvitsee perusluotettavan puhelimen. Sikäli siis on mun mielestä ihan hölmöä ostaa puhelin, joka ei ole jokaisen omien tarpeiden mukainen. Mun äiti tai vaikka mieheni, tarvitsee aivan erilaisen puhelimen kuin minä, ja siksi en ole lähtenyt vertailemaan (ainakaan kauheasti) nyt puhelinta muihin, vaan kerron siitä omanaan. Nimittäin mun Samsungin hinta on 1499€ ja se on markkinoiden hintavammasta päästä puhelimia. Toisaalta uusi Honor 50 5G kuuluu keskihintaisiin puhelimiin, ja sen hinta on 499€-599€ muistin määrästä riippuen. Ja tässä 1000 € hintaluokassa on tietenkin eroja, mutta toisaalta jollekin käyttäjälle ne erot voivat olla lähes huomaamattomat, jos ei tarvitse sitä korkeimman hintaluokan puhelinta. 

Ja Honor 50 5G palvelee kyllä hintaluokkaansa nähdä ERINOMAISESTI. Eilen oli hauska nähdä positiivisen järkyttyneitä ilmeitä kun hinnat kerrottiin, nimittäin mun ilme oli varmaan samanlainen. En oikeastaan voinut uskoa, kuinka edullinen puhelin on! 

Jos puhelimen tarkat speksit kiinnostaa, kannattaa ne tsekata vaikkapa täältä kohdassa Tarkemmat tiedot. Mä en oo koskaan ollut tunnettu siitä, että ymmärtäisin hertzejä tai milliampeereja, vaan haluan kertoa puhelimistani käytännön tasolla. Siitä lähtökohdasta, missä itse käytän laitteitani. Mä käytän puhelinta niin, että mulle tärkeimmäksi siinä tulee aina: 1) Suorituskyky, eli laitteen pitää pysyä mun erittäin nopeassa vauhdissa ja pystyä pyörittämään erittäin painavaa Lightroomia ilman ongelmia ja hidasteluja. 2) Akun on kestettävä ja ladattava nopeasti! Mä en siedä sitä, että akku loppuu eikä mulla oo aikaa odotella latautumista. Mä tarvitsen nopean latauksen ja puhelimen, jota ei tarvitse ladata kesken päivän, vaikka käyttäisi mitä ohjelmia siinä. Ja sitten tietenkin 3) kameran on oltava mun tarpeisiin sopiva ja siinä mulla still-kuvat on olennaisempia kuin videot, mutta myös videoiden on tarjottava mulle laadukkaita videoita niin työtilanteissa kuin perhearjessa. 

Nyt kun mulla on työpuhelimena Samsungini, Honor 50 5G kiinnosti nimenomaan vapaa-ajan puhelimella, ja nämä kolme asiaa prioriteettina. 

Puhelin oli heti ensikosketukselta erittäin mielenkiintoinen, sillä se oli niin älyttömän kevyt!! 227 grammaa painava Samsungini tuntui ykskaks todella painavalta, sillä Honor 50 5G painaa vian 175 grammaa ja sen tuntee kyllä heti kädessä! Puhelimen muotoilu ja kameroiden sijoittelu oli myös erittäin mieluisa heti ensikäsittelystä, sillä puhelin on todella ihanasti tasapainotettu ja on erittäin mukava yhdellä kädellä käyttää. Jos joku miinus on sanottava mun Samsungista, niin nuo kamerat on painotettu liian selkeästi tuohon kulmaan ulkonevalla levyllä, jolloin puhelin on tosi etukenoinen ilman kuorta tasapainottamassa sitä kädessäni. Ja kuorihan tuo lisäpainoa merkittävästi, varsinkin sellainen kuori, joka tuohon sopii. Ensi-ihastumiseni Honor 50 5G:n kohdalla olikin nimenomaan tässä sen ulkomuodossa. 

Pyöristetty näyttö on kaunis ja kirkas, toistaa upeasti kuvat. Puhelin on kädessä napakka, mutta kevyt. Kamerat eivät paina puhelinta mihinkään suuntaan, ja yksikätisyys toteutuu hyvin. Puhelimessa on Huawein käyttäjille tutut ihanat puolet! Rystysnapautuksin toimivat kuvakaappaukset ja helppokäyttöisyystoiminnoin tapahtuvat ohjaukset swaippaamalla tekee arjesta helpompaa, kun ei tarvii osua tietyille napeille. Sormenjälki lukee nopeasti, kasvojentunnistus älyttömän nopea, myös himmeässä valossa. 

Pienestä painostaan huolimatta puhelimessa on pätevä akku. 4300 mAh akku on samankokoinen kuin uusimmassa iPhonessa, mutta Honor 50 5G:ssa on 66W superlataus, eli omalla laturillaan ladattuna, puhelin latautuu 70% asti 20 minuutissa. Ja tämä ihan oikeasti toteutuu! Ja mikä parasta, puhelimen mukana tulee oma laturi! Kuulostaa ehkä hassulta, mutta monissa puhelinmalleissa ei nykypäivänä tule laturia mukana, vaan se pitää ostaa erikseen. Mä esim. luulin, että mun Samsungin voisi ladata niillä samoilla USB-johdoilla kuin mitä meillä on monta kotona Huawein latureita, mutta ehei, sepä ei pikaladannut niillä, vaan piti ostaa erikseen vielä pikalataukseen sopiva laturi. Tässä se tuli mukana, samaten kuin kuulokkeet ja takakuori. Ohut, läpinäkyvä suojus olikin erittäin kiva lisä, nimittäin puhelin on kivasti suojattu, mutta sen kauneus näkyy edelleen tuosta ja samalla puhelin ei paina vieläkään juuri mitään! 

Mitä tulee kameraan, niin en voi sanoa, että kamera pärjäisi aivan täysin kalleimpien puhelinten hintaluokkien kameroille, mutta ero on yllättävän vähäinen. Varsinkin kun vertaillessani mun toiseen puhelimeen on pidettävä mielessä, että sillä on ollut aikaa oppia, ja tämä on vielä ihan uusi minulle! Takakamerat on erittäin pätevät! Niillä saa erittäin kivoja kuvia monenlaisessa valossa ja niissä on tosi hyvä tarkkuus! Kameroita on takana neljä, eli 108 MP (f1.9) pääkamera, sekä laajakulma ultralaajakulmalla, makro ja syvyyskamera. Etukamerana on 32 MP:n (f/2.2) kamera (vrt. Samsungini 40 MP).  Tässä on mahdollisuus laajakuva-selfieen ja bokehiin selfiessä, minkä saa helposti päälle ja pois kuvatessa. 

Mulle tää puhelin jää ehdottomasti vapaa-ajan puhelimekseni ja uskon, että tullaan kameran kanssa erittäin hyvin toimeen! Tykkään tosi aidosta värien toistamisesta, eli kamera ei ylikyllästä ja PRO-toiminnolla kuvaamisessa saa säädettyä siitä lähes järkkärin kaltaisen kuvamahdollisuuden, jonka voi sitten jälkikäsitellä Lightroomissa. Tykkään siitä, että värit toistuvat aitona, ja kuvan terävyys ei kärsi sielläkään, mikä ei ole tarkennuksen keskellä! 

Video-ominaisuudet tässä on ihan mahtavat! Ensinnäkin video itsessään on jo hyvin laadukas ja siinä toistuu värit todella aidosti. Esittelen näitä tarkemmin Instagramissani, mutta keron tässä muutaman tärkeimmän 🙂 Tuo multi-video -ominaisuus on ihan mahtava! Ensinnäkin kahden eri kuvatarkkuuden kuvaaminen on ihan superkiva, mutta tuo picture in picture -kamera se kiva onkin! Just jos vaikka haluan videoida teille vaikkapa mahtavan sieniniityn metsässä ja samalla näkyä itse kuvassa, niin eipä hei tarvii käännellä puhelinta! 🙂 

Ja ahhhhh mikä onni! Tässä on ihan mieletön kuvausmahdollisuus videoilla, jolla saa säästettyä itseltään video-editointia pois vaikka kuinka! Ja jep, mä vihaan editoita videoita, siksi multa ei koskaan tuu reelsejä, ja siksi tää on niiiiiin paras! Nimittäin, videota kuvatessa voit vaihtaa videotyyppiä kesken kaiken ilman tauottamista tai katkaisemista ja se käy tosi kätevästi swaippaamalla vaan ylöspäin ja valitsemalla oikean videon. Eli esimerkiksi jos kuvaan meikkivideota, voin ensin kuvata kahta videota samanaikaisesti (lähikuvaa vaikkapa silmämeikistä ja kokonaiskuvaa kasvoista), sitten voin vaihtaa kesken kaiken vaikka kokonaiskuvaksi ja nopeuttaa sitä vaikka 4-kertaiseksi nopeudeksi siksi aikaa kun levitän vaikkapa meikkivoidetta!) Ei tarvitse jälkeenpäin yhdistellä palasia, vaan koko videon voi kuvata kokonaisuutena, jossa ei tarvitse keskeyttää sitä tekemistä ja sitten palata siihen uudelleen. Kesken videon voi vaihtaa vaikka siihen kuva-kuvassa toimintoon, jossa voi kuvata vaikka kokonaiskuvaa ja sen keskellä pienemmässä ruudussa vaikka jotain yksityiskohtaa zoomaten tai itseään, ja sitten voi palata taas kuvaamiseen ilman sitä pikkukuvaa. Ihan superkiva tehdä tällä videoita! Odotettavissa siis hirveä kasa videoita lähiaikoina! 😀 

Voisin kirjoittaa tästä taas varmaan superpitkän romaanin, mutta kuten sanottua, jokaisella meillä on erilainen tarve puhelimelle. Siksi mä haluan korostaa, että jokaisen kannattaa tehdä se oma harkinta ja miettiä, tarvitseeko sen markkinoiden kalleimman mallin vai onko esimerkiksi keskihintaisissa puhelimissa omia tarkoituksiaan erittäin hyvin palveleva puhelin? Mä voin ainakin rehellisesti myöntää, että jos olisin nähnyt hinnan ennen puhelimen kokeilemista, niin olisin varmaan jo mielessäni hylännyt koko mallin. Eihän se voi olla tarpeeksi hyvä mun tarpeisiin? No kun voi! Ja säästää todella paljon rahaa, nimittäin edullisempi malli (499€) tarjoaa RAM-muistia 6 Gt ja tallennustilaa 128 Gt ja vuorostaan tuo 599€ maksava malli  RAM-muistia 8 Gt ja tallennustilaa 256 Gt. Mulla on tuo Emerald Green -värinen pienimuistisempi 499€ maksava malli ja pakko sanoa, ettei viikon tehokäytössä ole kertaakaan tökännyt esimerkiksi Lightroomia käyttäessä puhelin. 

Vertauksen vuoksi sanottakoot, että mun Samsungissa on 16 Gt RAMia, ja en huomaa käytössä eroa. Se ei tarkoita, etteikö eroa olisi! Vaan se tarkoittaa, että mun tarpeisiin tuolla ei ole suurta merkitystä, koska mä en käytä puhelinta sellaisessa käytössä, missä tuo etu ja ero korostuisi! 

Ja tämän takia mä suosittelen kaikille erittäin tarkkaa pohdintaa siitä, mitä puhelimelta oikeastaan tarvitsee ja missä hintaluokassa kannattaa sitä puhelinhankintaa silloin tehdä. Moni meistä tarvitsee myös vapaa-ajan puhelimilta eri asioita kuin työpuhelimilta, jos on kaksi eri puhelinta käytössä. Mulle kaksi eri puhelinta on valinta, jolla haluan tehdä tilaa vapaa-ajan ja työajan erottamiseksi selkeämmin. 

Elisalta Honor 50 5G saa tosiaan jopa 36 kk korottamalla ja kuluttomalla maksuajalla, jolloin edullisempi malli on 13,86€/kk ja kalliimpi 16,62€/kk. Samsungini erämaksu vuorostaan on 41,08€/kk, eli tuohon väliin jää reilu 25€/kk käytettäväksi johonkin muuhun. Erotuksella saa jo melkein Elisa Kirjan sekä Elisa Viihde Viaplayn, jotka mulla on esim. molemmat käytössä. Joku varmasti tarvitsee premium-luokan puhelinta käyttöön, mutta musta tuntuu, että puhelinmarkkinoillakin on usein vallitsevana trendinä se, että pitää olla uusin ja kallein malli, vaikka erittäin hyviä puhelimia löytyy erittäin monessakin hintaluokassa. Kunhan vaan tiedostaa, mihin puhelintaan tarvitsee ja mihin sitä käyttää. Jos tämä tuntuu oikealta, kannattaa se ennakkotilata nyt ennen 14.11., jolloin mukaan tulee tosiaan nuo tosi näppärät (ja korvissa hyvin pysyvät!!) Honor -kuulokkeet 🙂 

Mä jatkan tän kokeilua ja fiilistelyä ja kertoilen lisää, sitä mukaa kun tulee mieleen puhelimeen tutustuessani 🙂 

Tuleeko jotain kysymyksiä mieleen? 

Mielipidemaanantai – Oman yrittäjyyteni hankaluudet

Oon tässä viikonlopun aikana miettinyt monenlaista yrittäjyyteen liittyvää ajatusta, ja näin maanantain kunniaksi ajattelin avata niitä pitkästä aikaa mielipidemaanantaihin! Sinänsä en halua, että teksti olisi pelkästään negatiivinen, sillä ajatukseni yrittäjyydestä ovat enemmän positiivisen puolella, muutenhan en varmasti enää olisikaan yrittäjä. Yrittäjyyden joustavuus, mahdollisuudet ja monet muut piirteet ovat erittäin ihania ja positiivisia, varsinkin perharjessa, mutta tämä ajatus tuleekin ihmiseltä, jolla on puolisona ja lasten vanhempana henkilö, joka on työntekijä-asemassa ja hyvin turvallisessa sellaisessa. Kahden yrittäjän taloudessa varmasti monet mun positiivisena pitämät asiat eivät ole niin yksioikoisia, sillä turvattomuus yrittäjyydessä on aina läsnä.

Nyt kun sairastuin loppuviikosta ja jouduin siirtämään kasan kuvauksia, niin hetken kyllä kieltämättä taas puhisin itsekseni epäkohtia. Nimittäin yrittäjän kaipaa tietynlaisia mahdollisuuksia, kuten sairaslomia ja selkeitä työaikoja, vaikka samalla se työajattomuus palvelee joissakin tilanteissa. Esimerkiksi nyt kun olen innostunut sienestämisestä ja päivät on tosi lyhyitä, niin on onni, että hyvän kelin aikana voi painella metsään ja sienestää tunnin-pari tai enemmänkin ja työhommat voi tehdä pimeämpänä vuorokaudenaikana. Ei ihan itsestäänselvää monellakaan työntekijällä, että keskellä päivän voisi pitää vapaata töistä. Vapaat työajat myös helpottaa lasten asioiden sumplimista. Välillä mietin, miten kaksi työntekijää pystyy hoitamaan lasten lääkärit ja neuvolat ja vasut ja muut, kun ne on aina työajalla!

Tässä kaikessa vapaudessa on omat miinuksensa.

Sairaslomat

Ai että mä kaipaisin mahdollisuutta todelliseen sairaslomaan! Mä oon ollut yrittäjä jo yli 10 vuotta, ja mä en oo tietääkseni kertaakaan ollut sairaslomalla yrittäjänä. Rehellisesti sanottuna se viidakko, jolla selvittää yrittäjän omavastuut sairaslomaan ja muuhun, ei oo tuntunut sen väärtiltä, että jaksaisin sitä selvittää, jotta olisin vaikka 3 päivää pois töistä niin, että saisin saikkukorvausta. Nimittäin saikku yrittäjällä perustuu YELiin, eikä ansiotuloihin ja YELissä on omat ongelmansa.

Sitä paitsi en sinänsä edes haaveile siitä, että saisin rahaa sairasvapailta, vaan ennemminkin tässä tarkoitan haasteellisuutta siinä, kun on kaksi pientä lasta, ja aina välillä on jäätävä kotiin sairaslomalle, jonkun meistä. Jos lapsi ei voi mennä päiväkotiin koska on sairas, niin työntekijänä voisin jäätä kotiin hoitamaan lapseni ja mulle maksettaisiin normaalisti ja sitten tekisin työni palattuani töihin. Case closed. Yrittäjänä tilanne on hyvin erilainen. Jos lapsi sattuu sairastumaan niin, että mulla on joku tosi tärkeä projekti, niin jos jään sairasvapaalle, se projekti jää tekemättä, eikä siitä tule silloin laskutusta. Siinä missä työntekijänä on helppo ajatella kalenteri sellaiseksi tasaiseksi palkaksi, yrittäjänä laskutusmäärät vaihtelevat tosi paljon.

Esimerkiksi, mun olis tosi paljon helpompi sairastua ihan milloin vain muuna viikonloppuna kuin menneenä viikonloppuna. Tulin nimittäin kipeeksi juuri kesken joulukuvausten, eli mun piti siirtää 18 joulukuvausta toisaalle! 18! Voitteko kuvitella mikä määrä adminia sekin on? Ja sitten kun miettii sen, että aivan sama onko kuumetta ja silmät ristissä, on infottava asiakkaille tilanne ja palattava mahdollisimman pian uusien päivämäärien kanssa.

Jos taas kyseessä olisi vaikkapa hääkuvaus, niin eihän kukaan voi kipeänä mennä kuvaamaan häitä, ja se tarkoittaisi sitten sitä, että se laskutus vaan katoaisi tuhkana tuuleen. Tässä joulukuva-tilanteessa kuvauksen tulo per tuntimäärä pienenee, koska sairastuin ja jouduin käyttämään admin-aikaa reippaasti enemmän kuin yleensä. Sairastaessani työni vaan siirtyvät eteenpäin, eli ne on tehtävä sitten joskus myöhemmin, mikä tarkoittaa 0-päiviä saikulla.

Oon tänä syksynä menettänyt mm. newborn-kuvauksen, koska perheessämme oli flunssaoiretta, ja koska en uskaltanut ottaa vastaan vauvakuvausta peläten, että veisin perheelle RS-viruksen, päätyi perhe toisaalle, että vauva todellisuudessa olisi “newborn”.

Ennen kaikkea olisi jotenkin ihana, jos voisi olla oikeasti 100% sairaslomalla. Nimim. katsoin eilen lastenleffan poikien kanssa ja pari jaksoa Squid Gamea ja pieni ääni päässäni sätti minua siitä, että olisi pitänyt tehdä edes muutama työjuttu, vaikka en todellakaan yhtään jaksanut. Siinä itsekin sairaana kuumeessa oleva lapsi sylissä olin kyllä päättäväisesti täysin sairaslomalla, mutta ei omaa mieltään voi vaientaa. Työt tulee mieleen myös sairaslomalla. Ja varmasti ne tulee myös työntekijälle, mutta menetykset tekemättömästä työstä on usein eri suhteessa.

Vapaa-aika ja työaika

Tähän samaan liittyen on oikeastaan vapaa-ajan ja työajan suhde. Harvoin teen viikkoa, jolloin teen 40h työviikkoa. En enää ole pitkään aikaan laskenut työtunteja. Välillä tulee 16-tuntisia päiviä ja välillä 2-tuntisia päiviä. Välillä teen työpäivän aikana työt, välillä istun aamun pikkutunneille. Välillä on hiljaisia kuukausia (heinäkuu) ja välillä on superkiireisiä kuukausia (syksy). Monet kuvaukset tai vaikuttajatyöt on tiettyyn aikaväliin sidottuja, eikä oikein voi todeta, että “sori, mulle ei nyt sovi tämä viikko, palataanko asiaan 3 viikon päästä?”, jotta pitäisi kiinni vaikka 40h työviikosta. Nimittäin silloin asiakas menee muualle.

Tässä lähtökohdassa on tosi hankalaa vetää rajaa työajan ja vapaa-ajan välille. Sekä hyvässä, että pahassa. Hiljaisempina aikoina, kun olen onnistunut pitämään lomaa, on ollut kyseessä valinta. Joko olen oikeasti lomalla, enkä edes avaa sähköpostia tai käytän hiljaisen ajan ja esim. mieheni loman siihen, että otan kiinni töitä, jotka ovat jääneet roikkumaan, kuten vaikka kirjanpidon.

Oon vasta viimeisen parin vuoden aikana oppinut paremmin jakamaan itseäni. Asiaa helpottaisi varmasti se, jos työni olisi jossain muualla kuin kotona ja voisin tehdä sitä vain tiettynä kellonaikana. On hurjan haastavaa mun yrittäjyydessä vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Onko IG-seuraajilleni vastaaminen työaikaa? Entä kuvausasiakkaalle? Entä leipominen yhteistyökuviin, jos sen tuotos tulee anyway syötyä itse? Mulla on aina mun puhelin, aina mun läppäri samassa tilassa, kotona. Työt on aina kotona.

Oon ratkaissut tän niin, että lähden välillä pois kotoa. Jos on stressaava tai kiireinen ajanjakso töiden kanssa, lähdetään koko perhe pois. Leikkipuistoon, metsään, jonnekin. En ota puhelinta mukaan. Tai jos otan, jätän kameran käyttöön ja sammutan mobiilidatan. Tai annan puhelimeni miehelleni. Jos olisimme vain kotona, niin mun mieli harhailisi jossain välissä takaisin töihin. Työtila tai kalenteriin lyödyt kellonajat ovat loppujen lopuksi vain teeskentelyä, sillä niiden ulkopuolella ja jälkeenkin, työt hiipivät mieleeni. Ajatusta vääristää ehkä osittain myös se, että yrittäjänä vain tietyt tunnit on selkeää laskutettavaa työtä. En mä lopeta asiakkaan kuvan käsittelyä kesken, jos oon käyttänyt siihen jo sille aallokoimani ajan. Ja toisaalta, paljon mun työstäni, kuten tämä postaus, on sisältöä, joka ei ole pakollista, josta en laskuta penniäkään mistään, mutta joka ihan yhtä lailla kuuluu mielestäni työhöni, sillä koen vaikuttajana tuottavani sekä kaupallista, että ei-kaupallista sisältöä. Yritäpä siinä laskea sitten työtunteja. 

Kun olen lasteni kanssa vaikka retkellä, en mieti töitä ja keskityn laatuaikaan perheeni kanssa. Kiireisinä ajanjaksoina se on kotona hankalaa. Mulla pitää olla jotain muuta tekemistä, muuten työt tulee mieleen. 

“Äiti tulee ihan just…” Kun kesken ulkoilun ajastustekniikka ei toimikaan, ja lapset joutuu odottamaan vartin. Onneks on isi viihdyttämässä.

Joustavuuden huonot puolet

Jos lapsella on neuvola, rokotus, vasu, lääkäri tai mikä tahansa juttu keskellä päivän, niin mitä veikkaatte, kumpi vanhemmista sen hoitaa? Joustavalla työajalla oleva yrittäjä, vai kauempana kotoa töissä oleva työntekijä, jolla on palaveria toisen perään koko päivän? Tai jos lapsi oksentaa kesken päivän päivähoidossa tai hänellä tulee kuume? On henkisesti tosi hankalaa ajatella asioita tasapuolisesti, kun tiedossa on, että toisella on mahdollisuus joustaa.

Mutta kun se joustaminenkin on vähän kuin kuminauha. Äärimmilleen pingotettuna se jossain vaiheessa napsahtaa kivuliaasti takaisin.

Hyvä esimerkki. Nyt kun lapset on molemmat päivähoidossa (kuopus osittain vielä), niin kalenterissa kuopuksen päikkypäivät on mun työpäiviä. Pari viikkoa sitten työpäiväni olivat ti-to. Jes, 8h työaikaa! Paitsi ettei ihan. Nimittäin lapsilla on 7h45 min päikkyaikaa, ja siitä kun ollaan päikyllä, niin menee vielä n. 10 min siihen, että oon työpöydän äärellä. Ja tuntia ennen hakua mun pää alkaa muistuttelemaan, että kohta pitää mennä. Sitten ei tuukaan aloitettua mitään isompaa projektia, kun tietää, että kohta se pitää anyway keskeyttää.

No, ei siinä. 7,5h työaikaa. About. Luksusta verrattuna siihen, mihin oon tottunut. Vannon, että oon välillä iskenyt pyllyni pesohvaan lapset päikkyyn vietyäni, ja ajatellut, että juon siinä kahvin ja teen töitä hetken ja sit siirryn työpöydälle. Ja kuorinut itseni siitä sohvalta joskus 14-15 aikaan tekemään lounasta. Ja huomannut kellon ekaa kertaa siinä kohtaa. Hups. Mut niin, se esimerkki. Olipa kerran viikko, kun piti olla kolme täyttä työpäivää. Ensimmäisenä niistä oli kuopuksen aika TAYSiin kello 12.00. TAYSin ajat vaan ilmestyy tietoihin, ja sit jos niitä yrittää vaihtaa niin ei-keskipäivän ajat menee jonneki kuukauden päähän. OK. Vienkö siis lapsen päikkyyn, mistä alle 3h päästä mun pitäisi hänet hakea niin, että hän on juuri nukahtanut ja on aivan persuksiin ammuttu karhu? Vai pidänkö vaan suoraan kotona, että päästään fiksusti ajoissa lääkäriin? Päätin pitää kotona aamupäivän. Lääkärisstä oltiin vapaana 13.15, lapsi nukahti autoon matkalla takaisin, joten mulla oli klo 13.45 kotipihassa nukkuva lapsi ja aivan turha häntä olisi ollut viedä enää päiväkotiin alle pariksi tunniksi. Koko päivä meni siinä suunnilleen sitten. Ja koska osa-aikaisen muksun päikkypäivät on suunniteltu kuukautta aiemmin, ja ennen TAYSin kutsua, niin ei, hänen päivää ei voida vaihtaa tiistaista perjantaiksi. Saman viikon toinenkin työpäivä jäi samanlaiseksi pikkulapsiarjen arvaamattomuuden takia. Tämänkin takia vaihdettiin nuoremman päikkyaika kokopäiväiseksi, kun varmaan 10% päikkypäivistä jäi käyttämättä jonkun yllättävän asian takia. Ei jatkossakaan varmasti ole ihan joka päivä päikyssä, mutta ei sitten ärsytä, jos jää pikkyviikko yksipäiväiseksi tän takia.

Tiedostan itsekin, että helpompi ja fiksumpi mun on nää hoitaa kuin työntekijä-mieheni, mutta kyllä ne ajan myötä kasaantuu pieneksi sellaiseksi kiukuksi ja katkeruudeksi. Jonka toinen puoli on se kiitollisuus, ettei tarvii hirveesti sumplia aikoja, kun voi mennä mihin aikaan vaan lapsen kanssa vaikkapa neuvolaan.

“Kun sähän oot muutenkin kotona”

Jos teille tulisi joku vaikka huoltomies käymään, tai jotain muuta kesken päivän, niin olisitteko työtilallanne kodin ulkopuolella ihan vaan ollaksenne poissa? Ette tietenkään. Kukapa omaa elämäänsä haluaa hankaloittaa? Mutta kun tämä kätevä “aina paikalla” on kyllä yks ärsytys välillä. Vähän aikaa sitten mainitsin, että mieheni on lasten kanssa saikkupäivää kotona. Eräs tuttu ihmetteli, miksi, kun mähän oon muutenkin kotona?

Aaa, joo, aivan! Mä unohdin tän mahdollisuuden täysin! Sen, että mä kuvaan 2,5h newborn-kuvauksia ja sit yhden 1-vuotiaan ja sit tuun tekee vähän admin-hommia kotiin kahden alle 5-vuotiaan kanssa! Aivan iisisti! Tai vaikka kyseinen päivä oliskin tarkoitus viettää kokonaan yöpöydän äärellä kuvia käsitelle, kampanjasuunnittelua tehden ja adminia tehden. Koska kotona töiden tekeminen on sama kuin se, että on kotona, niin kyllähän siinä ehtii hoitaa kodin ja pari kipeää lasta samalla. Eipä muuten ehdi! Tai ehkä jotkut ehtii, mutta sen ei pitäisi mennä niin! Itsellä tuo tarkoittaa käytännösä sitä, että mies lähtee työpäiväksi pois heidän muonitsemisen, ulkoilun ja kaiken sekoilun vahtimisen. Ja kun mies tulee kotiin, niin aloitan työpäiväni. 

Onneksi mieheni suhtautuu asiaan järjellä ja niin, että jaamme nämä lasten sairastelujen aiheuttamat poissaolopäivät. 

YEL

Ainiin se YEL. Katsokaas kun. Tää on itsessään ihan omanlaisensa vitsi. Tästä on muutkin vaikuttajat puhuneet viime aikoina jonkun verran, mutta annan konkreettisen esimerkin. Jos maksaa YELiä 40 000 vuosiansion mukaan, YEL-maksuja tulee vuodessa maksettavaksi n. 10 000 € edestä. Sen voi maksaa OY:n tuloista, eli ne eivät tule siis henkilökohtaisesti maksettavaksi palkasta, mutta toisaalta tarkoittaa, että laskutettavaa on oltava +10 000 € palkan päälle. Leikitään, että yrityksellä ei ole muita kuluja kuten kaiken maailman kirjanpitoja ja tilakuluja ja muita. Yrittäjän pitäisi siis maksaa n. 800 € YEL-maksua joka kk. 

Jos yrittäjä sairastuisi, saisi hän tämän 40 000 €:n YELin mukaan sairaslomarahaa. Verojen jälkeen siitä jäisi per saikkupäivä n. 58 € ja kuukaudelta 1460 €. Eli huom, maksaisit joka kk 800€, jotta saisit ehkä sairaslomakuukaudeltasi 1400 €. Joojoo, toki YEL kerryttää eläkettä, mutta ehkä tämä avaa hieman ymmärrystä sille, miksi harva yrittäjä maksaa YELiä lähellekään oikeaa palkkaansa. 

Koska, ja tää on asia mitä moni ei ajattele. Yrittäjänä päivät on harvalla yrittäjällä tasaisia. Että joka päivä on vaikka 100€ tienestit. Kun ne voi mennä niin, että yks päivä on 2000€ laskutus, sit ei oo 8 päivään mitään, sit on 250€, sit on 100€, sit ei 6 päivää mitään jnejne. Tyhjät päivät on sitä työtä, mitä tekee niiden laskutusten eteen, mutta ne laskutukset yleensä liittyy yhteen tiettyyn päivään tai tapahtumaan. Esimerkiksi vaikka hääkuvaajalla tai juhlasuunnittelijalla tietyt häät. Sitten jos sairastut häiden aikaan, niin se voi olla -2000€ takkiin siltä viikonlopulta, ja siinä naurattaa muuten erittäin vähän se, että vaikka viideltä päivältä flunssassa saisi sitten sen 250 €. 

Mä tiedän tapauksen, jossa yrittäjä menetti useamman tuhatta euroa sen takia, että oli altistuminen koronan takia. Kun tästä kerroin esimerkin, niin vastauksena tuli, että no, pitäisi maksaa YELiä. Mutta kun ei se YEL huomioi laisinkaan sitä, jos ne tulot jakautuu tosi epätasaisesti päivien varalle. Se vaikka 5000 € laskutukseen johtava asia voi olla vain tietyn viikon aikana ja se kasvattaa sen vuoden kokonaistulon vaikkapa sinne 40 000 euroon, jonka mukaan vakuutuksen ottaa. 

Se on sit vähän niinku voi-voi, jos on kipeä, eikä pysty hoitamaan jotain, ja menettää koko laskutuksen siinä sitten. Puhumattakaan siitä, vaikka olisi jo tehnyt työtä homman eteen. 

Jollei yrittäjänä jakaudu tulot tosi tasaisesti joka päivälle, niin äkilliset sairastumiset on sellaisia, että niissä ei paljoa YEL lämmitä.

Vaikuttajana suurennuslasin alla

Mut tää on mun yrittäjyydessä myös yksi haaste siinä mielessä, että näin mä välillä mietin kun katson itseäni mun asiakkaiden silmin. Jos vaikka on kuvat editointipöydällä ja en oo tehnyt niitä vielä valmiiksi tai tiedän, että mulla on kassa yhteydenottoja odottamassa, enkä oo vastannut meileihin, niin en esim. kehtaa julkaista vaikka kuvaa metsälenkiltä tai jos oon lasten kanssa jossain. Tulee sellainen olo, että näyttää siltä kuin en tekisi töitä yhtään, vaan oon täällä vaan viettämässä kivaa päivää lapsen kanssa tai sienestämässä. Vaikka todellisuudessa mä en ole kellekään mitään selontekoa velkaa ajankäytöstäni. Jos vaikka tekisin 40h työviikkoa, niin se, mitä teen niiden 8h ulkopuolella, ei ole kenenkään asia. Ja jos mietin, että mulla on lapsi osittain kotihoidossa, niin mun työajanhan ei pitäisi olla sitä 40h viikossa. 

Ja sitten kun tekee näin julkista työtä, niin jos julkaisen jotain vapaa-ajan huvitteluja vaikka mun some-kanavissa, niin kuka tahansa voi kattoa niitä ja miettiä, että jaa, siellä vaan hupaillaan eikä mun meiliin vastata. 

Mulla on myös vähän tyhmä ajatusmaailma itelläni välillä. Usein mielessäni lasken työnteoksi työpöydän (ja ajoittain kameran edessä) vietetyt tunnit. Oon joskus tullut himaan 9h kuvaamasta ja ilmoittanut miehelle seuraavana aamuna, että “hitsi kun en ehtinyt eilen tekemään yhtään töitä”. Tai jos oon mennyt ottamaan kuvia johonkin kamppikseen ja ollut keskustassa kolme tuntia ja sit miettinyt, että koko työpäivä meni ihan ohi, kun olin tuolla. Usein tää johtuu ehkä siitä, että mulla on niin kiva työ, että vaan sen sellaisen työpöydän äärellä istumisen ja adminin lasken työajaksi. EI! Mut välillä se ei vaa mun omassa päässä mee yghtään järkevästi.

Ja siis tää on varmasti vaan mun omassa päässä, mutta onhan se varmasti asiakkaan silmiin kummallista, jos en vastaa vaikka viesteihin ja oonkin keskellä päivää vaikka leikkipuistossa. Tai jos päivittelen mun omalle some-tilille kesken sairasloman niitä sun näitä, ja sit en vastaa toisella tilillä viestiin. Mä en koskaan oleta, että esim. vakuutukseni yhteyshenkilö on tavoitettavissa 16.30 jälkeen, mutta sit kuitenkin oletan, että mun asiakkaat olettaa, että mä olen tavoitettavissa. Tätä ehkä ruokkii se, että saan aika usein yhteydenottoja mihin tahansa aikaan myös 18-22 välillä. Sit jos mä en vastaa, ja päivittelen jotain liibalaabaa, niin tulee sellainen fiilis, että oonpa perseestä. 

Haluan esimiehen

Mulle usein sanotaan, että oonko harkinnut assaria? Mut mä oon tässä miettinyt, että itse asiassa assarin sijaan mä kaipaisin esimiestä 😀 Siis jotain muuta ihmistä tekemään mulle selväksi odotukset mun työaikoja, vapaita ja muita kohtaan. Muistan kun joskus ollessani nuorena kassatyöntekijä, sain aika pitkän sairasloman kun tippui jalkapöydälle jotain. Ilmoitin, että voin mä kyllä tulla kassalle töihin parin päivän päästä, että eihän tässä mitään. “Et saa tulla, oot sairaslomalla”. Ai saakeli. Voi kun joku sanoisi tän mulle nykypäivänäkin. Koska mä oon ihan paska esimies itselleni. Sellainen vaiheilija! “Nyt kyllä oot oikeesti saikulla, etkä ees koske koneeseen… mut tossa on se ja tää ja toi ja eiku nyt saikku, ei mut tossa olis vielä toi…”

Mä oon vaan niin huono kun oon “left at my own devices”, tietyllä tapaa. Tarviin raamit tekemiselleni ja oon yrittänyt runnoa niitä paikalleen omassa yrittäjyydessäni. Työaikojen noudattamista, työtilalle menoa jne. Mut sit aina päästään siihen samaan, eli siihen pieneen ääneen pääni sisällä, joka tietää, että ei muuten ole pakko. Siis sama kuin vaikka urheilussa. Jos mä lähden salille muuten vaan, niin todnäk menee ihan läpsyttelyks. “Jaksan jaksan, no enpä muuten jaksa, ihan sama, hyvin meni muutenkin!” Jos taas menisin PT:n (tai apua, mieheni) kanssa salille, niin se “jaksat, jaksat!” auttaisi ihan varmasti jaksamaan. Mulle sopii sellainen kiristävä ja pakottava PT-suhde 😀 Ja esimiehen (tai tiimin kanssa) työskennellessä on selkeät raamit sille, mitä multa odotetaan ja mihin aikaan mun oletetaan olevan tavoitettavissa ja silloin kun joku muu on vartijana, tulee vedettyä täysiä kun pitää ja levättyä täysiä, kun ei tarvitse. 

Otsikko johtuukin juuri tästä. Tämä ei välttämättä ole kovin universaali ongelma yrittäjillä, ehkä suurin osa ongelmista on omassa päässäni ja kyvyttömyydestä sitoutua työaikoihin ja omiin päätöksiini. Mutta sitä mulle tekee valinnan vapaus. Joka on myös yrittäjyyden kaikista parhain yksittäinen puoli! 

Tunnistaako muut yrittäjät tästä itsensä? 

Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.

Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?