Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.

Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?

Kun työ ja vapaa-aika on naimisissa

Mietin tossa viikonloppua pakatessani, että olispa ihanaa kun lomat/vapaat ei olisi aina osittain työtä. Siinä kun metsästin uimavaippaa ja kamean laturia samaan aikaan kun lapset pulputti vuorotellen kysymyksiä ja höpinäänsä, yritin vaan pitää pään harteilla sen suhteen, mitä mun tulis tehdä just nyt ja muistaa ottaa mukaan. Yli vuosikymmenen aina reissussa tai viikonloppuvapaalla tuntuu siltä, että tarjolla olisi mielenkiintoisinta sisältöä, ja oon aina tottunut, että vapaa-aika ja työnteko kulkee aina käsi kädessä. Kun mä puhun siitä, että viikon päästä alkaa kesäloma, niin itse asiassa mun tapauksessa se tarkoittaa enemmänkin “ajanjakso, jona mieheni on lomalla, eli lastenhoito on tasaisemmin jakautunutta välillemme, ja minä ehdin tekemään töitä fiksumpaan aikaan, ja samalla markkinointialalla heinäkuu on vuoden hiljaisinta aikaa, mutta otan kuitenkin vastaan asiakkaita kuvauksiin, koska kesä on ihanaa kuvausaikaa ja vastasyntyneet eivät lopeta syntymistä heinäkuun ajaksi” 😀 Kun puhun lomasta, on kyseessä yleensä vain kevennetty työaika. Nyt kuitenkin istuessani juuri viikonlopun viimeisiä tunteja, mietin, kuinka ihanaa onkaan, että nämä kaksi sekoittuvat, ja kuinka etuoikeutettua se onkaan.

Tällä hetkellä sisällöntuotantoni on paljon vähäisempää kuin ennen, instagrammailuni pikemminkin lategrammailua ja iso osa työajastani liittyy kuvausasiakkaisiini. Tämä viikonloppu oli omalla tavallaan juuri sen näköinen sekoitus sitä, mitä mulle on vapaa-aika ajatuksena.

Suolaa, ruisleipää ja kukkia vanhemmille uuteen kotiin.
Yksi niitä paikkoja, missä olen onnellisimmillani.

Perjantaina työpäiväni lopuksi päivittelin viimeisiä suunniteltuja sisältöjä instagramiin istuessani kyydissä menossa vanhempieni luokse. Ajanvietettä perheeni kanssa, lapset mummolaan ja sitten kohti Helsinkiä. Majoitus Helsingissä liittyy yhteen sisällöntuotannon asiakkaaseen, joten hieman kuvia paikan päällä, ja sitten illallinen mieheni kanssa. Aamulla kohti vesiseikkailuja, jotka liittyvät mun yhteen mieliasiakkaista ja aamu meni kuin siivillä jälleen mielettömän elämyksen parissa. Aivan yksi vuoden huippuhetkiä ja sen jälkeen sitten lounas miehen kanssa kaksin (ahhh, mikä mieletön rauha ja hiljaisuus!) ja sieltä sitten kohti asiakaskuvausta. Mies vei mut paikalle ja mun kuvauksen ajan siivoili autoa. Paluumatkalla keskustaan lähetin asiakkaalle muutaman sneak peekin, koska tykkään aina tsekata kuvat heti kuvauksen jälkeen ja toki tallentaa ne koneelle. Poksahtavia muistikortteja mahtuu elämäni varrelle.

Siitä alkoi iltavapaa, enkä meinannut tietää mitä tehdä sillä 😀 Suunnattiin pulahtamaan miehen kanssa ja viettämään treffejä, matkalla bongaamani jälkkärikahvilan taltioin kuviin, että voisin jakaa vinkkinä seuraajilleni. Kun kerrankin oli aikaa laittautua ennen illallista, niin pitihän siitä napsia kuvatkin! Asukuvat kameraan, kamera kämpille ja kohti illallista. Sekin oli niin hauska kokemus, että tuli taltioitua muutama kuva sieltäkin.

Sunnuntaiaamusta sitten nokka kohti hoidossa olevia lapsia ikävä rinnassa raastaen, hetki hengailua perheen kanssa, pieni retki lasten kanssa Helsinkiin ja kohti kirkkoa kuvaamaan asiakkaan kastetilaisuutta. Siitä sitten junalle ja kohti kotia. Illalla kotona odottelee pari muksua (joista nuoremmalla edelleen aika kova ikävä kahden yön erossa olon jälkeen), parin kampanjan kuvat ja parit asiakaskuvat, jotka pitäisi purkaa, käydä läpi ja lähettää eteenpäin.

Aikamoinen viikonloppu. Ei siis mikään ihme, että sunnuntain alkuillasta tuntuu siltä, kuin lauantai-aamusta olisi jo viikon verran 😀

Kuulostaa hektiseltä, mutta toisaalta kyseessä on ensinnäkin oma valinta ja toiseksi, mulle mieleen jää vain tosi positiivinen fiilis viikonlopusta.

Ymmärrän, että tällainen ei missään nimessä olisi mahdollista tai kivaa monessakaan eri tilanteessa. Iso tekijä on sekä erittäin kunnioittaen mun tekemisiin suhtautuva puoliso, mutta myös meidän lastenhoidon turvaverkko, missä on apukäsiä aina tarvittaessa. Lapset viihtyi niin hyvin, etteivät malttaneet koko lauantain aikana edes juuri pysähtyä videopuheluun vanhempien kanssa.

Aamusta iltapäivään uikkarissa, se kun toimii niin hyvin toppinakin 😀

Jollakin tavalla tämä yhdistelmä kaikkea mahdollistaa mulle jotenkin ajan venyttämisen. Nimittäin 48 tuntiin mahtuu sekä laskutettavaa työtä mukavasti että ihan mielettömän ihanaa laadukasta pariskunta-aikaa kaksin, perheaikaa perheen kanssa, oman perheeni näkemistä ja ihania hetkiä kotimaan lomalla. Aika kova suoritus 48 tunnille, jossa on kuitenkin ollut untakin se 16 tuntia. On oltava kiitollinen.

Ehkä sen takia sisällön tuottaminen ja vaikuttaminen ei aina tunnu joistain ihmisistä työltä. Sehän tapahtuu kivan oman elämän lomassa. Toisaalta, vaatii se aika paljon valmisteluja, aikatauluttamista ja admin-työtä, että kaikki menee sulavasti. Ei ole myöskään mitenkään itsestään selvää, että työ on niin mieluisaa. Oli se sitten vesiurheilun kokeileminen tai perhekuvaus, nautin työstäni ja voimaannun siitä. Saan hyvää mieltä onnistuneesta kuvauksesta ja kauniista kuvista, onnistumisesta ja kokemuksista.

Tässä työssä on väistämättä paljon huonojakin puolia ja ajoittain juuri sen sekoittuminen arkeen on haastavaa. Toisaalta tietyt tän työn huonot puolet on myös samalla ne parhaat puolet, joten tärkeintä on vaan aina muistaa mittailla tilannetta sen molemmilta puolilta. Siinä missä työn pirstaloituminen on välillä kuormittavaa sen organisoimisen, aikatauluttamisen ja jatkuvasti pitkän muistilistan takia, on se myös mielekästä jatkuvassa erilaisuudessaan ja siinä, että näistä pienistä pirstaloituneista palasista rakentuu tosi mielenkiintoinen kokonaisuus. Siinä missä se, että ei tavallaan koskaan ole täysin vapaalla, ainakaan omassa mielessään, on kuormittavaa, ei ole kovin montaa työtä, jossa voi sanoa olevansa työajalla silloin kun viettää perheaikaa tai jotain ihan mielettömän hauskaa puolisonsa kanssa.

Pahimpina päivinä tuntuu, että on jatkuvasti revittävä itsensä eri suuntiin. Töitä tehdessä päässä jyskyttää se, että kotona on hirveä kaaos ja pitäisi siivota ja pitäisi hoitaa lasta eikä kuormittaa mummua lastenhoitoapuna. Lasten kanssa puuhatessa muistaa kaikkia työasioita, jotka on jo myöhässä tai jotka on kiire tehdä. Tuntuu riittämättömältä, joka suuntaan.

Parhaina päivinä, niin kuin juuri nyt, olo on sellainen, kuin ehtisi nauttimaan kahdesta elämästä samanaikaisesti. Ja loppujen lopuksi nuo tuntemukset pahimpina hetkinä ovat enimmäkseen vain omassa päässäni. Onneksi senkin on jo oppinut ja sivuuttaa ne hetket nopeammin, kun taas näistä hetkistä nauttii mahdollisimman paljon!

Totesin tänään, että mun vapaa-aika ja työ on tukevasti naimisissa. Alun kuherruskuukausi (jos sellaista olikaan) on ohi, liitto on vahvalla pohjalla ja molemmat tekee kompromisseja, välillä on parempia kausia ja välillä huonompia kausia. Loppujen lopuksi kuitenkin aika pitkä liitto, joka pääsääntöisesti on onnellinen. Ei sovi valittaa 🙂

Oliko teillä ihana viikonloppu?

Kylmä laite – kuumia tunteita

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Kotikylmiö Oy / Festivo 

Pari vuotta sitten kesä alkoi keittiöremontin suunnittelulla ja silloin tuli mietittyä paljon erilaisia vaihtoehtoja kotiin. Ensimmäinen iso tosi arvokas remontti mun elämässäni ja erityisesti kodinkoneet tuntui alkuun tosi vierailta. Mieheni oli vakuuttunut yhdestä asiasta, eli siitä, että meille tulee Festivo, maksoi mitä maksoi, ja niinpä olin erittäin onnekas, kun pääsin tekemään Festivon kanssa yhteistyötä. Mä oon nyt kaks vuotta ollut erittäin tyytyväinen Festivon omistaja ja käyttäjä ja tätä ilosanomaa oonkin usein nostanut Instagramissani. Nyt kesän alussa haluan jakaa hieman ajatuksiani tästä uudelleen, nimittäin tiedän monien teistä rakentavan tai suunnittelevan remontteja ja mielestäni vaikka Festivo palvelee joka euron edestä ympäri vuoden, näin kesällä se on ihan parhaimmillaan.

Ei nimittäin tarvinnut viime kesänä kertaakaan miettiä minne laitan 5-kiloisen laatikon mansikoita tai siskoni tuomat kymmenen litraa herneitä, eikä todellakaan tarvinnut miettiä, miten saisi salaatit pysymään nuupahtamatta myös torilta kotiin saavuttua. Ja voihan Festivo, todellinen arvosi näkyi ehkä viimeistään meidän talven pitkällä reissulla. Kuinka monta kertaa viskasin hotellin jääkaappiin pastalautasen sellaisenaan ja tajusin muutaman tunnin päästä, että kuiva korppu koko ruoka. Ja kuinka monta kertaa piti miettiä, ettei laitakaan niitä kurkkuja ja paprikoita sinne jääkaapin perälle. Olen niin pirun tottunut meidän ihanaan kylmiöön, ei jääkaappiin, vaan tosiaan kylmiöön, että olen jo unohtanut mitä elämä oli ennen. 

Tajusin tän myös ehkä erityisen selkeästi kun yksi päivä juttelin kaverin kanssa puhelimessa tämän sulattaessa pakastintaan. Eipä ole sitäkään tullut kertaakaan tehtyä, nimittäin pakastin pysyy kylmän, mutta ilman pisaraakaan kertyvää jäätä missään. 

Mulla ei ole Festivosta kuin ylisanoja. Tiedän sen aina kuulotavan kornilta ja falskilta kaupallisten yhteistöiden puolella, mutta minua tiiviisti Instassa seuraavat tietävät, että rakkaussuhteeni kylmiöömme on peruuttamaton. Olen vannonut, että jos joskus tästä tulisi muutto, niin Festivo lähtisi mukaan tai uuteen tulisi Festivo, oli keittiö mikä tahansa. Olen hullun tyytyväinen koko keittiöremonttiimme, mutta kyllä sen yksi jalokivi on tämä ihana kylmiömme. 

Meillä on Festivon “vanha” malli, sillä mallisto uudistui tässä taannoin ja nykyisin se on hieman erinäköinen. Tuo massiivinen jenkkijääkaappi-tyyli, joka on niiiiiiiin mun silmääni on yhä säilynyt, mutta nuo erilliset laatikot löytyvät nyt yhtenäisten ovien takaa tuomassa vähän minimalistisempaa vaikutelmaa ja monikäyttöisyyttä. Kodistamme olevat kuvat ovat siis vanhasta mallista ja nämä showroom-kuvat olen käynyt nappaamassa Festivon showroomilla. 

En halua toistaa itseäni, joten kannattaa lukea, miksi Festivo on paras täältä ja täältä. Lyhyesti: kyseessä on kuluttajakoteihin ammattitasoinen kylmiö, joka on ainoa suomalainen kylmälaite kuluttajille, ja jonka kotimaisuusaste on älyttömän korkea. Lisäksi kyseessä on laite, jonka teknologia on suunniteltu niin, että se pitää kylmän kosteana ja tasakylmänä, jolloin voidaan vähentää hävikkiä ja muotoilu takaa sen, että kylmiöön näkee hyvin, eikä mikään jää jäätymään takaseinään kiinni pois silmistä. EIKUN HETKINEN, TÄSSÄ EI OLE SITÄ KYLMÄÄ TAKASEINÄÄ! Jep. No anyway, käykää tutustumassa noihin postauksiin parin vuoden takaa, ja mä jatkan tässä siitä, mikä on käytössä osoittautunut niin mielettömäksi. 

Tässä on tosiaan neljä osastoa eri lämpötiloja, eli hedelmille ja vihanneksille oma hieman lämpimämpi lokero, zero-boksi lihoille ja kaloille, pakastin ja kylmiö. Se on ollut superkiva käytössä, mutta sen osasin ennustaakin. Myös tila on jotain, mistä en voisi olla onnellisempi. Tuossa kun jääkaappi oli tyhjä ja palattiin reissusta maaliskuussa, tilasin kotiinkuljetuksen lähes 400 eurolla karanteenia silmällä pitäen ja anoppini kävi purkamassa tavarat valmiiks. Hän laittoi epävarmatkin asiat jääkaappiin (nekin siis, joista ei ollut varma, säilyvätkö kuivakaapissa) ja kun tulin kotiin, hetken jouduin raapimaan päätäni siitä, että tuliko kaikki ostokset perille. Kun ei se näyttänyt täydelle?! Ei se näytäkään. Ikinä. Okei, isojen juhlien aikaan näytti hetkellisesti, kun pidettiin nimijuhlat ennen korona-aikaa ja tuolla oli pari kakkua ja kasakaupalla ruokaa. Ja silloinkaan ei jouduttu käyttämään terassia.

Meillä on tuo 120-kokoinen kylmiö-pakastin ja tässä tulee hyviä uutisia kaikille tätä pohtiville! Uudistettu Festivo on moduulipohjainen, eli jokainen rakentaa oman mielensä mukainen! Ulospäin se näyttää yhtä siistiltä kuin aina, eli sokkelin saa yhtenäisenä jne. mutta saatte itse päättää haluatteko esim. peräti kaksi pakastinta, viinikaapin väliin tai sivulle, tai haluatteko kapeamman vai leveämmän kylmiön. Säätömahdollisuutta tuli lisää, ja samalla ulkonäön saa just sellaiseksi kuin itse haluaa, jos haluaa palastella isomman kokonaisuuden. Täältä pääsette tsekkaamaan tuotevalitsimen, ja millaisia vaihtoehtoja on.

Boksit eivät ole muuten menneet minnekään, ne löytyy vaan kaapin sisältä! Mä tykkään meidän laatikoista tosi paljon, koska ei tarvii avata isoja ovia laisinkaan, kun näitä käyttää, ja esim. muksut pääsee hakemaan itsekin helposti hedelmiä. Jotkut boksit on siis handsfree, ku aukee jalallakin 😀 Mutta, toisaalta onhan tämä uusi jotenkin eleettömämpi, kun laatikoita ei näy. En tiedä, tykkään molemmista! Uusi Festivo tarjoaa sikäli “enemmän”, että kun tuo lämpökomponentti on kaapin sisällä (tuollainen ohut), niin esim. näitä zero-bokseja voi ottaa pari tai sitten hedelmäbokseja. Mä ihastuin tähän uuteen kapeaan ulos vedettävään laatikkoon, jonne menis tölkit, pillimehut ja isot pullot täydellisesti! Olin heti ehdottamassa Festivolle, että tekisivät vanhoihin lisäosa-mahdollisuudeksi ton, sillä mä ainakin ostaisin heti! Kaappien sisäosat on hippusen erikokoiset uudessa ja vanhassa, eli ihan sellaisenaan tuo ei mene vanhoihin Festivoihin, mutta ehkäpä siihen keksitään joku ratkaisu! 

Mun on vaikea keskittyä tähän järjestelmällisesti kertomaan koko rakkauteni tähän kylmiöön, joten nämä eivät ole välttämättä oikeassa järjestyksessä. Mutta kuitenkin, nämä asiat minua tässä erityisen paljon ilahduttaa: 

Hävikki. Lähes olematon, ellet itse tyri jotain. Ensinnäkin, leveässä kylmiössämme kaikki on aina näkyvissä ja mikään ei unohdu minnekään. Kuten sanoin ylempänä, tässä ei ole kylmiä seiniä, vaan kylmyys toteutuu tuolla ylhäältä näkyvällä pömpelillä kosteutta hyödyntäen, joten ei väliä mihin mitäkin sijoittaa, ei ole koskaan liian kylmä tai liian lämmin. Olen ennen Festivoa ihan muutaman vihanneksen heittänyt roskiin kun on jäätynyt. Meillä on aina ovessa ja alhaalla maitotuotteet ja kylmiä ovat. Aina. Kuitenkaan ylähyllyn tuotteet eivät ole sen kylmempiä. Tän jopa testasin sokkotestinä miehelle 😀 Sama kylmä on kauttaaltaan. Näkyvyys ja tasakylmyys varmistaa sen, että hävikki on vähäisempää. On myös sanottava, että juuri tuo kosteuden kautta jakautuva kylmä on avainasemassa siihen, miksi hävikkiä ei tule lähes lainkaan. Salaatti on napakkaa oikeesti kahdenkin viikon päästä. Meillä syödään aina Rustiinnan salaattia tai Romaine-salaattia, ja voin luvata, että ei ole koskaan velttoa viikonkaan päästä ostamisesta! Lehtikaalisipsi-hullu on erittäin tarkka siitä, että vihreä pysyy rapeana eikä sellaisena nuhjasena.

Tila. Ei tarvii koskaan tetristellä. Ensinnäkin hyllypaikat on tosi tehokkaasti muokattavissa (harvoissa on, koska yleensä esim. Zero-boksi on kiinteästi tietyssä kohtaa kaappia tms.) ja tätä voi pelaa niin paljon ku haluaa. Me ollana löydetty aika alusta asti meille tosi toimiva ratkaisu ja vitsi, tää on vaan niin kätevä, kun näkee aina kaiken. Ei tarvii tuskailla minne laittaa mitäkin, jos jääkaappiin tarttis saada pari isoa kakkua tai mansikkalaatikko tai mitä tahansa! Erittäin erittäin kätevä. Korkea blenderikin menee mukavasti alahyllylle, jos on tehnyt vaikka smoothien illalla puolivalmiiksi ja haluaa hurauttaa sen aamulla vaan nopeasti valmiiksi. Kylmiön oveen yhdelle hyllylle menee 7 litraa tavaraa. Se on paljon! Oikeasti! Varsinkin kun niitä hyllyjä voi halutessaan olla kaksi. Me juodaan laktoosittomia maitotuotteita kaikki, joten meidän ei oikeesti tarvii käydä kaupassa jatkuvasti sen takia, ettei mahdu maidot ja mehut oveen. Mahtuu, siihen mahtuu paljon ja loput mahtuu tonne alas.

Laktoosittomat tuotteet säilyy tosi pitkään, joten me voitas ostaa vaikka kahdeks viikoks maidot ilman ongelmia. Ainoa pikkumiinus (mikä koskee kyllä about kaikkia kaappeja) on se, ettei 1,5l tonkka mahdu oveen, mutta toisaalta sen juurikin pelastaa se, että se menee tohon alahyllylle iisisti. Meillä maidonkulutus on valtavaa. Lapset juo paljon maitoa, mä juon pari-kolme maitokahvia päivässä ja lisäks puuroihin menee maitoa joka päivä kahdesti. Eli eli. Ihan kiva, että tonne mahtuu maitojen lisäksi muutakin 😀 Btw, tajusin vasta tällä viimeisimmällä showroom-vierailullani, että nää ei tosiaan oo standardi-korkuisia, vaan korkeampia kuin suurin osa muista kylmälaitteista. Eli tilaa tosiaan on hyödynnetty. Vaikka leveydessä tämä ei vie enempää tilaa kuin perus jääkaappi ja pakastin.

Ajan- ja rahan säästö. Hävikin väheneminen ja tila vaikuttaa siihen, ettei kaupassa tarvii käydä kovin usein. Nyt kun lapset on käyny aika vähän kaupassa meidän kaa, niiden kaa iso kauppareissu on niin per&%ilyä, että ihan kiva, jos ei tarvii usein käydä. Kerralla ostaa jääkaapin “täyteen” (pah! :D) ja sitten voikin vaan aina nostaa tuolta alahyllyltä seuraavan mehun, kaakaon tai mehukeiton oveen käyttöön. Uskallan ostaa salaatit koko viikoksi ja tiedän, että jääkaappi ei ole koskaan ärsyttävän täysi, joten se ei rajoita kauppareissuja. 

Säilyvyys. Tätä jo ohimennen sivuutin noiden salaattien kohdalla, mutta yleisesti ottaen kun tuo tasakylmyys on niin järkyttävän tasainen, niin mikään ei ehdi näivettymään tai menemään huonoksi. Ja kuten sanoin alussa, Festivoon voi heittää lapsen puoliksisyömän ruoan lounaalla jääkaappiin ja palata siihen illallisella, jolloin se on pysynyt ilman kanttakin erittäin freesinä. Ei kuivu, ei tule kylmää pintaa, ei mitään muutosta. Mä oon niin tottunut tähän, että vasta ollessani muutaman viikon ilman, olin järkyttynyt. Kun ostan mansikoita kesällä 5kg, heitän koko laatikon tonne jääkaappiin. Kuorin jossain vaiheessa ne valmiiksi ja pesen ja laitan avonaisissa lautasissa kylmiöön. Sieltä voi hakea niitä pitkin päivää. Ja ne on AINA napakoita, ei vety, ei mitään. Hedelmien ja vihennasten lisäksi, pakko sanoa, että on nykyään hankala kommentoida esim. kakkujen kuorutteiden suoriutumista jossain toisessa jääkaapissa kun on tottunut, että omaan voi viskata kakun edellisenä iltana ja siinä on kukatkin ilman vesilähdettä seuraavanakin päivänä ihan järkyttävän hyvässä kunnossa. Kuvauksiin teen kukkaseppeleet edellisenä iltana ja ne on ku uudet, vaikka ovat ilman vettä. Kosteus kuulostaa siltä, että voisi kuvitella esim. keksipohjan tai murotaikinaisen piirakan vettyvän, mutta ei. EN tiedä mitä toi magia on, mutta siellä on kosteaa kuin täydellisessä viherkylmiössä, mutta keksit sun muut ei mene mössöksi. En tiedä mitä magiaa, mutta otan sen vastaan sitä ymmärtämättä erittäin onnellisena. Zero-boksissa kala ja liha pysyy tuoreena tosi paljon pidempään kuin perus-jääkaapissa ja esim. jauheliha ei vaihda väriä monenkaan päivän päästä harmaammaksi. Päiväys-merkinnät ei merkkaa enää juuri mitään meidän taloudessa, vaan niihin tulee ekstrapäiviä aina tehokkaasti.

Pakastimen helppokäyttöisyys ja vetoisuus. Muutama vanhemman Festivon omistaja on kommentoinut, että ainoa miinus on Festivon “äänekkyys”. Ymmärrän tavallaan, koska kerran illassa toi “pärähtää” hetkeksi tekemään jotain. Mulle selvisi vasta äskettäin, että se on automaattisulatus joka siellä pyörii ja se tekee sen kahdesti päivässä, en vaan oo koskaan aamupäivän hulinassa asiaan kiinnittänyt huomiota. En tosin tullut myöskään ajatelleeksi, että enpä oo joutunut kertaakaan tuota sulattamaan tai raapimaan sieltä jäämurskaa. Pakastin tosiaan automaattisesti “hoitaa itsensä” ja tämä aiheuttaa pari kertaa päivässä hetkeksi pientä “meteliä”. Ja siis, se napsahtaa päälle, sitten humisee, ja sitten lopettaa. Edes näin ääniherkkä ei oo kokenut ikinä häiritseväksi. Vähän ku tiskikoneen laittaisi päälle, alkuun sen ehkä kuulee ja huomaa, sit unohtaa. Ja tämä ei kestä kovin kauaa, en oo kyllä aikaa ottanut, mutta jotain minuutteja. Pakastimesta tulee eniten kysymyksiä. Noi ylösavattavat boksit on meillä ollu monta kertaa ottamassa osumaa, kun meinaa unohtua auki kun ovea laittaa kiinni. Mikään osa ei ole koskaan hajonnut. Pakastimeen mahtuu tosi paljon! En sano, että meidän kaltainen perhe pärjää vain tällä, koska meillä on arkkupakastin marjoille, sienille ja lihoille, mutta no, eipä ne mahtuisi tavalliseenkaan pakastimeen. En ole huomannut mitään eroa pakastimen koossa tavalliseen, vaikka tämä on toki inan kapeampi koska kylmiö on niin leveä tässä. Eli ei ole 60cm tämä, mutta kun kylmennystekniikka jne puuttuu sivuilta, niin ero standardiin on vallan pieni. Laatikot on myös syvyydessään melko pitkiä, eli nää on tosi vetoisia. Ja kun väleissä ei ole niitä ritilöitä keräämässä sitä jäämurskaa, niin tilaa on, erittäin paljon. En oo koskaan kaipaillut isompaa meille, mutta tosiaan, arkkupakastin meillä on, ja olis joka tapauksessa. Ainiin, se on pakko sanoa, että mun marjojen hurteiseksi pakastaminen ei onnistunut ikinä meidän vanhassa pakastimessa ja tässä onnistuu aina. Eli kun otan esim. karhunvadelman nyt pakastimesta, on se täydellisen ehkä ja huurtuu kauniisti koristeeksi kakun päälle Mene ja tiedä oliko taidoissa vika, mutta sen oon huomannut, että marjat pakastuu ehjäksi toisiinsa liimautumatta ja pysyvät niin pitkänkin ajan pakkasessa, koska tää ei vaihtele lämpöjä.

Siinä ehkä olennaisimmat mitä tulee mieleen. Mä oon edelleen sitä mieltä, että tää on vuoden 2019 paras hankinta ja niin on itse asiassa myös koko tän menneen kolmen vuoden paras hankinta. 

Materiaalista haluan kommentoida vielä sen verran, että jännitin tota “rosteria”. Tuohon mun taannoiseen IG liveen jätin tarkoituksella Festivon sellaiseksi kun se on meillä ollut “likaisimmillaan”, eli ei olla putsattu ovia tosi pitkään aikaan. Se kerää yllättävän vähän mitään sormenjälkiä, vaikka käyttäjänä on mm. kaksi pientä lasta. Oven ympäristön kun putsaa kerran viikkoon, niin hyvältä näyttää. Mulla ei oo asiantuntijuutta kommentoida erilaisia RST-pintoja, muta joku selkeä ero tässä on esim. meidän mikroon, jota saa putsata lähes päivittäin ja sama viinikaappi, johon jää joka sormenjälki. Myöskään sivusta katsomalla tää ei näytä kovinkaan lääpityltä, vaikka mistä suunnasta tulisi valo.

Meillä ei tässä parin vuoden kohdalla ole mitään käyttökokemuksia korjauksesta ja lisäosien tilaamisesta. Sen tiedän, että Festivon yksi hyvä puoli on sen kotimaisuus senkin kautta, että lisäosien tai varaosien saaminen on helppoa. Muutaman kommentin olen parin vuoden aikana saanut siitä, että esim. korjaaminen ei ole hirveän simppeliä, jos ei ole osaavaa korjaajaa lähellä. Oon muutaman tarinan siis lukenut, kun on jouduttu ottamaan korjaus johonkin laitteeseen, jolla on ikää 5v+. Tässä täytyy myös muistaa yksi olennainen asia. Suurin osa kylmäkaapeista ei ole korjauksen väärti enää parin vuoden kohdalla, vaan ne vaihdetaan sitten aika sutjakkaan uusiin. Festivoja on nytkin kodeissa yli kahden vuosikymmenen takaa, mikä kertoo laitteen laadusta aika paljon. Ja kun asiakaspalvelu ja valmistaja on Suomessa, niin vastuuasiat on kunnossa kuluttajan näkökulmasta ja varaosia saa helposti tarvittaessa.

I love this one! Jos meille tää ois tulossa nyt, niin mä ehdottomasti ottaisin moduulina tollaisen, missä on viinikaappi samassa. Sekään kun ei ole viinien jääkaappi, vaan optimoitu nimenomaan niin kuin ravintoloissakin vastaamaan viinikellarin olosuhteita. Ja on niin kaunis tossa keskellä!! Ja mä pidän edelleen sormiani ristissä, että Festivolla kehitetään toisenlainen mekanismi, jolla ton kapean boksin saisi vanhaankin mallin, se olisi ihan mielettömän ihana lisä tähän meillekin! Ei niin, että edes kaipaisin tähän mitään lisää, mutta ton kun näin, niin näin mielessäni foodpreppauksen ihan uudella tasolla 😀

Kiitos vielä kerran Festivolle, että olen ensinnäkin saanut oppia niin paljon, mutta myös siitä, että sain mahdollisuuden tehdä kanssanne yhteistyötä tämän tiimoilta! Paras hankinta ikinä, hands down. 

Tuleeko teille jotain kysymyksiä mieleen, mitä tässä piiiiiitkässä postauksessa ei vielä tullut käsiteltyä? 🙂  Ja kumpi miellyttää enemmän silmää, laatikollinen vai uudistettu versio? Mä tykkään omalla tavalla molemmista yhtä paljon 😀