Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

What matters most is how well you walk through fire

Kirjoitin eilen hetken mielijohteesta Instagramiini koronarajoitusten kritisoimisesta ja siitä, saako asiaa kritisoida ja peräänkuulutin mielipiteiden taustalle monipuolisempaa taustatutkimusta kuin valtiovallan kommentit valtamediaan. Rehellisesti voin sanoa, että eilinen ulostulo oli osittain impulsiivinen. Ajatuksethan ovat pyörineet mielessäni jo hetken, mutta en ollut jaksanut niitä kirjoittaa auki. Eilen luin uutisia ja kun näin sanat “vain” ja “ainoastaan” sen edessä kun puhuttiin rajoitusten aiheuttamista liikevahingoista (ja puhuttiin miljardeista), meni hieman huuruun. Sitten kun tämän jälkeen luin seuraajieni ajatuksia siitä, millaisia juttuja erialueiden Facebook-ryhmissä oli kirvoittanut virpominen, alko huurtuu vieläenemmän. Ja kun sitten muutama tuli mulle kertomaan, että ei voi nyt mennä virpomaan, koska korona, tiedustelin, miten tarkalleen korona leviää virpomistilanteessa, jossa ollaan esim. okt-alueella, pimpotetaan, joku avaa oven, pienet virpojat huiskii siitä parin metrin päästä lorunsa, ja sitten jättävät risun terassille ja nappaavat siihen vaikka maahan laitetut herkut. Kysyin perusteluja sille, miten tilanteessa siis korona leviää. “No niin ei vaan kuulu tehdä, pitää kaikkea liikkumista välttää”. Napsahti jotenkin tähän koko tilanteeseen. Ottamatta edelleenkään kantaa siihen, kuinka tulisi toimia erinäisissä tilanteissa, pohdin eilen huolestuneena sitä, kuinka meidän nykyhetkessä unohtuu erittäin tärkeä auktoriteetin kyseenalaistus. Se ei oikeastaan unohdu, se tukehtuu. Ei tarvitse boikotoida ja rikkoa kaikkia annettuja ohjeita. Mutta kyllä ohjeita tulisi perustella kansalle laajemmin ja niitä pitäisi voida kyseenalaistaa.

(Kuten esim. sitä, miksi Alkoon saisi mennä liikkumiskiellon aikana? Onko se välttämätöntä? Perustelu “Siellä ollaan lyhyen aikaa vaan” ei kuulosta nyt liittyvän välttämättömyyteen ja vakavaan vaaraan laisinkaan. Mä oon joskus arponut viinejä Alkossa pidempään kuin mun skidin muskari kestäis, mut muskarit on kielletty, Alko ei. Tai siis, Alko nähdään välttämättömäksi, lasten kehittävä harrastustoiminta ei. Miksi hierojalle saa mennä (terveyspalvelu), mutta kosmetologille ei? Kenelle asian pitää olla välttämätön? Ehkä vaikka ripsihuolto ei ole välttämätön asiakkaalle, mutta sille yrittäjälle yhtä lailla välttämätön kuin hierontayrittäjällekin. Kenen välttämätön on tärkein? Ja jos kerta lakimme mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse paljastaa kellekään minne olemme menossa, kuka tahansa voi edelleen liikkua mihin haluaa, eli lopulta vain asenneilmapiiri on ongelma ja siitä kärsivät yrittäjät. Mutta hei, “vain” miljardin verran viikossa. Ja hei, liikevaihtoa, ei liiketappiota. Sentään. Tämä siis jo niiden olemassaolevien ongelmien päälle.) 

Okei, moving on. Tällaisten kysymysten äärellä kuulee heti, että on koronadenialisti, ajattelee turhia asioita ihmishenkien kaupalla ja mitä vielä. Pitäisi miettiä terveydenhuollon kestävyyttä ja kanssaihmisten terveyttä. Aivan. Sitä voi miettiä tässä hetkessä ja tulevassa. Se tuleva mua huolettaa eniten. Ja itse asiassa tässäkin hetkessä, nimittäin niistä rajoitusten vaikutuksista ei puhuta tarpeeksi, ja ei tarpeeksi monesta suunnasta. Kysymys on nykyään niin latautunut väline, että se on jo itsessään, neutraalinakin, erhe. Kun kysyy tai kyseenalaistaa, kysyy perustelua ja yrittää ymmärtää, ei välttämättä tarkoita olla eri mieltä. Haluaa tulla haastetuksi, haluaa ymmärtää, haluaa pystyä muuttamaan mielensä, kun joku perustelee tarpeeksi hyvin. Ja kyllä mä sanoisin, että suurimmalle osalle aikuisia ihmisiä ei vain riitä perusteluksi “no koska niin on sanottu ja nyt ei vaan pitäisi toimia noin”. Mutta miksi?

Olen saattanut taantua taaperon tasolle miksi-kysymysteni määrässä, mutta jos hyvinvointiyhteiskuntamme, perusoikeutemme ja tulevien vuosien taloutemme on uhattuna, on mielestäni ihan oikeutettua vaatia vastausta kysymykseen “miksi?” ilman, että sen esittäminen olisi väärin.

******

Olin itse asiassa järkyttynyt, miten paljon positiivisia vastauksia ja jakoja mun eilinen julkaisu keräsi. Sain yhden koronadenialistiksi minut ilmoittaneen “lakkaan nyt heti seuraamasta sinua!”-kommentin ja muutaman eri mieltä olevan. Positiivisten viestien määrä oli hämmentävän suuri. Olin nimittäin varautunut pahempaan. Muutama keskustelu lähti liikkelle hämmentävästi. “Tuomas Malista ei tulisi käyttää lähteenä, koska hän on niin kärkäs.” Krista Kiuru on kärkäs ja hän on tämän maan ohjaksissa tällä hetkellä. “Lääkäri X ei ole paras lähde, koska on perussuomalainen.” Edelleen, Krista Kiuru on demari, ja silti iso osa maata tottelee häntä. En edes tiedä, mikä on vaikkapa THL:n poliittinen kanta. Olisko OK olla kuuntelematta hänen perustelujaan, jos hän olisi kristillisdemari tai vasemmistolainen vai onko totuuden lähde kaikki muut paitsi persut? Musta nää perustelut on melkein koomisia.

Jos jonkun viesti ei miellytä, tai se ei sovi omaan ajatusmaailmaan, niin ei enää puhutakaan viestistä, vaan puhutaan viestinkantajasta. Hyökätään häneen. Jos saman, tismalleen saman, lauseen sanoisi Sanna Marin ja Jussi Halla-aho, niin ne tulkittaisiin eri tavalla. Ja tämä on osa isoa ongelmaa, nimittäin on aivan liian helppoa jättää huomioimatta asiasisältö, kun puhuja ei miellytä. Vanhoja sanomisia kaivetaan perusteluksi vetää matto jalkojen alta siltä viestinkantajalta, jota ei haluta kuulla. Samalla toisten tapauksessa vanhat sanomiset vaan heilutellaan pois ja todetaan, että “kuka niitä vanhoja nyt kaivelee, pitää keskittyä nykyhetkeen”. Ahhm, mitä? Ajan kestolla, viestin sisällöllä ja koulutuksella tai ammattitaidolla on joustava käsitys sen mukaan, liittyykö ne kuulijan mielestä hyvään tyyppiin vai huonoon tyyppiin.

Ja koko viesti kuolee jonnekin matkan varrelle. Siltä musta tuntuu usein asioiden yhteiskunnallinen tulkinta.

Kun kyseenalaistat jotain, leimaannut tietynlaiseksi ja sitten seuraavassa asiayhteydessä asiaa paisutellaan aivan mittasuhteista ulos, ja sit kaikki sanomasi onkin turhaa, koska vuosikymmen takaperin sanoit tai teit jotain, josta jäi liioiteltu leima.

******

Seurasin mielenkiinnolla tätä Aki Mannisen sovinisti-puheet keissiä. Tai siis mielenkiinnolla tässä tapauksessa tarkoittaa, että käytin asiaan noin vartin. Itse pätkää en ole nähnyt, en oo kattonut minuuttiakaan Selviytyjiä vaikka Saran menestys niissä kiinnostaakin. Ei ehdi. En oo kuullut alkuperäisiä sanomisia, mulla ei ole mitään kantaa asiaan sen takia. Seurasin sitä vaan mielenkiinnolla, nimittäin siinä oli yksi ihminen ja yksi tapahtuma, jonka seurauksena joku nostettiin tikun nokkaan edustamaan kokonaista ilmiötä. Aika paljon resonoi minussa, jos ymmärrätte! 😀 No, satuinpa törmäämään asiassa Akin Roope Salmiselta saamaan kommenttiin, jossa Roope kritisoi Akin puheita ja teki sen vielä erittäin miellyttävällä tavalla. Kritisoi, antoi armoa, kohteli kuin ihmistä, ja oli kaikin puolin asiallinen, ystävällinen ja perusteleva. Mitä tapahtui?

Roopehan ei siis olisi saanut asiaa kommentoida, koska on “tuomittu seksirikollinen!!!!!!!”. Hold on. Oli siitäkin tilanteesta mitä mieltä tahansa, niin eikös tuomionsa saanut ja hoitanut ole aivan yhtä pätevä ihminen yhteiskuntaamme jatkossakin? Siksi niiden tuomioiden pitäisi vastata rikosta, että sen jälkeen voisi olla taas yhteiskunnan ns. neutraali kansalainen. Kun hoidat rikoksesi, olet siitä vapaa. Niin sen pitäisi mennä. Sitä paitsi, voipi olla, että nuorena tulee tyrittyä, siitä saa rangaistuksen ja kas, siitä oppii jotain! Voi ihan kokemuksen kautta kritisoida naisiin kohdistuvaa puhetta toiselle miehelle sitten myöhemmin, koska on itse oppinut virheensä kautta. Mutta ei, ei saa. Ja kuka sitä Roopen viestiä eniten arvosteli? No naiset! Kommentissa, jossa Roope, mies, kritisoi erittäin terveellä ja asiallisella tavalla toista miestä Roopen mielestä naisia halventavasta käytöksestä. Välillä omatkaan aivot ei enää taivu siihen solmuun, jota somessa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on.

Välillä mietin, miksi tiettyjen ihmisten vihaaminen on joillekin ihmisille intohimo ja oma taiteenalansa. Ei riitä paheksunta ja seuraamattomuus, pitää pyrkiä aiheuttamaan vahinkoa. Kaikin mahdollisin tavoin. Pätee ihan minuunkin, some-vaikuttajaan. En ole rikollinen, en ole hirviö. Miksi minun vihaaminen on niin tärkeää joillekin? Miksi minun muuttaminen on päämäärä joillekin? Meitä bloggaajia on kymmeniä. Miksi tietyt meistä on jatkuvasti vihan kohteena? Viime aikoina, ei-niin-yllättäen, tämä asia on käynyt muutamia kertoja mielessäni.

En osaa sanoa. On mulla omat epäilyni. Tunnen nimittäin paljon vaikuttajia ja heidän ajatuksia monessa asiassa. Ne ajatukset, ne mielipiteet, ne jää vain hiljaa yksityisesti taustalla kerrotuksi. Fiksuja ihmisiä, joilla fiksuja mielipiteitä, mutta ne eivät koskaan tule julkisuuten. Koska vaikka elämme historian “suvaitsevinta” aikaa, sananvapauden aikaa, elämme oikeasti erittäin suvaitsematonta aikaa, jossa sananvapaus on erittäin paljon kaventunutta.

On vain yksi muotti, johon ihmisen pitää mahtua nykypäivänä. Ja jos et kuulu siihen, olet riistaa. Ja on jollakin tapaa hyvin sairasta, että voit olla suorastaan vihattu, sen vuoksi, että sä olet erilainen, ajattelet eri tavalla ja teet eri tavalla. Maailmankuva, yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisten ajatusmaailma kaventuu yksipuoliseksi ja pakotetuksi. Se on vaarallista. Se nimittäin antaa väärän kuvan yhteiskunnasta. Jos julkiseen keskusteluun ei mahdu vastapuolen argumentteja ilman vähättelyä, tulee kuva, joka on liian yksipuolinen. Kaikki rakastavat sinistä ja vihreää, mutta maalauksessa näkyy vain vaaleanpunainen. Voi olettaa, että vain vaaleanpunainen on hyvä, ja muut huonoja, koska mitenkä muuten tietää vaaleanpunaista kuvaa katsomalla, että taiteilija rakastaa sinistä ja vihreää? Suomi on tässä tapauksessa se yksivärinen maalaus, huonolla analogiallani.

********

On raskasta kun joutuu käsittelemään tällaisia juttuja omassa arjessa jatkuvasti ja miettimään tätä työn puolesta ja yksityishenkilönäkin. Kirjoita jotain, ja sitten kärsi sen seuraus taloudellisena ja henkisenä vahinkona some-ajojahdin uhrina. Mutta mulle vielä raskaampaa olisi elää sen tiedon kanssa, että minusta tuli osa tätä kulttuuria, tätä maailmaa, jossa ei ole sijaa erilaisille ajatuksille, kyseenalaistamiselle ja erilaisuudelle. Joskus ei-niin-kauan sitten avointa homoseksuaalisuutta paheksuttiin. Joskus ei-niin-kauan sitten nainen ei saanut kertoa mielipidettään, vaan hänen piti olla kiltisti hiljaa. Mä olen mieluummin vihattu kuin alistettu.
Koska per jokainen mun vihaaja on aivan järkyttävän paljon enemmän mielettömiä seuraajia, joilla on fiksuja ajatuksia. Saman- ja erisuuntaisia. Ja kyky keskustella niistä. Viesteistä, ei viestinkantajasta.  Ja sillä suhteella tie jatkuu mulla samaan suuntaan, eikä pienet vastatuulet koskaan heilauta pahemmin.

Mua järkytti tänään nimittäin vain yksi asia. “Kiitos, että olet rohkea ja julkaiset!” -tyyppisiä viestejä tuli kymmeniä. Mua järkyttää tässä se, että oman mielipiteen ilmaisu on nykyään rohkeutta. Enkä itse asiassa edes ilmaissut mielipidettäni itse asiaan, vaan kehotin ihmisiä tutustumaan lähteisiin monipuolisesti. Se on nykypäivänä rohkeaa. On rohkeaa omassa somessa, omilla kasvoilla, kehoittaa ihmisiä tutkimaan monipuolisesti lähteitä ja perustamaan ajatuksensa monipuoliselle aineistoille ja erilaisille mielipiteille. EIKÖ TÄMÄN HELVETTI PITÄISI OLLA PERUSASIA, EIKÄ ROHKEUTTA!?

Kiitän niistä viesteistä, en halua niitä tässä mitenkään dissata. Lähinnä siis ahdistun siitä ajatuksesta, että nykypäivänä valmiiksi pureskellun mutta perustelemattoman asian kyseenalaistaminen ja lisätietojen ja perustelujen vaatiminen tai edes pyytäminen, on rohkeutta. Eihän tää voi mennä näin.

Näin kaupallisena vaikuttajana on ollut mielenkiintoista tää pandemia-aikana matkustamisen ympärille syntyneen myllyn aiheuttama tilanne, omana konkreettisena esimerkkinäni. On näyttänyt tosi paljon. Viesteillä vaikuttajilta ja teiltä seuraajilta. Yksityisviesteissä käydyissä keskusteluissa ja harvemmissa julkisissa ulostuloissa ja erittäin harvoissa julkisissa tuen osoituksissa.

Yhteistyökumppaneista tämä on antanut hirveän selkeän kuvan. Mitä luulette, miten suhtautuu lapsensa terveydestä huolissaan oleva äiti mainostoimiston pyyntöön kertoa lapsen terveysasioista tarkemmin mainostoimistolle, että olisi kättä pidempää neuvotteluihin (suora lainaus) asiakkaan kanssa? Että siis mun pitäisi kertoa mun lapsen terveydestä, taloudellisten neuvottelujen tähden? Teki mieli boikotoida koko yritystä jatkossa, kunnes tajusin, että ei se ole yrityksen moka, ei se ole heidän tuotteiden tai palveluiden vika, vaan huonoa kommunikaatiota. Mutta samalla tää on tuonut esiin aivan mielettömällä tavalla yhteistyökumppanien hyvät puolet. Aito kiinnostus selvittää arvojen yhteensopivuus ja aito halu antaa minulle vaikuttajana tila elää, tehdä valintani ja tuottaa sisältöä aidoista lähtökohdista. On ollut oikeasti tosi ylpeitä hetkiä nähdä yritysten nollatoleranssi nettikiusaamiseen ja vääristelyyn. Samalla on kuitenkin nähnyt sen yritysten paineen olla tukematta julkisesti, koska sitten joku vetäisi herneen nenään ja yritys joutuisi some-myllyyn.

******

Some-vaikuttajana tää on tosi mielenkiintoinen ilmiö, nimittäin minun minuus ja mielipiteeni vaikuttaa suoraan erittäin moneen elämäni osa-alueeseen. Rahallisesti arvioiden, you win some, you lose some. Seuraajamääriä arvioiden, you win some, you lose some. Niihin ei aina itsekään pysty vaikuttamaan. Oon ollut itse asiassa yhtä lailla iloinen seuraajien menetyksestä kuin uusien löytymisestä. Nimittäin kun tätä aaltoilua on tapahtunut sen jälkeen kun olen kertonut aitoja rehellisiä mielipiteitäni, olen ollut tyytyväinen muutoksiin, oli ne miten päin vain. Ne tarkoittivat yleisön teroittumista minun arvomaailmaani sopivammaksi.

Mut mikä on tärkeintä ei ole seuraajien määrä tai kaupallisten yhteistyöiden euromäärä, vaan rehellisyys itselleen, periaatteet ja moraali. Se millainen ihminen ja vaikuttaja on. Se, että sanoo tai tekee jotain tärkeää, vaikka tietää sen mahdollisesti aiheuttavan negatiivisuutta. Siihen jokaisella meillä on omissa käsissä avaimet ja jokainen voi vaikuttaa itse siihen.

Juteltiin IHAN eri asiasta muutama päivä sitten mieheni kanssa ja tuli siinä keskustelussa tämä quote puheeksi:

What matters most is how well you walk through the fire.

Kaikille meille se tarkoittaa eri asioita. Se “Hyvin”.

Joillekin se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman vähin vaurioin ja vahingoin juuri siinä tulessa. Toisille se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman tehokkaasti sammuttaen sitä tulta samalla, ettei se tule uudelleen vastaan. Joillekin se tarkoittaa sitä, että harjoittelee tulen välttelyä ja etsii ympärillä roihuvasta matalimman kohdan, jonka läpi kävelee.

Mä mietin tätä jo joskus aiemmin, vuosia sitten. Ja mun vastaus tähän on ollut oikeastaan kahtia jakautunut.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että ottaa kaikki vastoinkäymiset ja yrittää löytää niistä hyvää, ja takertua siihen hyvään. Mulle tää tarkoittaa, että kävelee kaikista vaikeimpienkin asioiden, hetkien ja tilanteiden läpi pitäen kiinni siitä, mikä on tärkeintä. Omat arvot, omat moraalit ja omat periaatteet. Ne todelliset, itsestä syntyneet, ei yhteiskunnan minuun ulottamat. Koska itseään heikomman heittäminen kynnysmatoksi sinne tuleen tai mikä tahansa muu samankaltainen teko, se voisi minimoida vahinkoja. Se, että jäisi istumaan siihen missä on, eikä menisi sinne tuleen, sekin voisi olla jollekin järkevä valinta. Ihan sama, mitä siellä tulen toisella puolen odottaisikaan. Mulle tulen läpi “hyvin” kävely tarkoittaa sitä, että mulla on määränpää, mulla on polku, jonka oon valinnut ja joku on sytyttänyt siihen tulen, ja mä olen kävellyt sen läpi pitäen kiinni siitä, kuka mä itse olen. Luopumasta minuudestani minkään tai kenkään muun vuoksi. Löytäen motiivin siihen tulen ylittämiseen itsestäni, sisäisesti, en ulkoisista vaatimuksista. Se ehkä polttaa enemmän, se ehkä polttaa useammin. Mutta se ei koskaan jää palamaan osaksi minua, hiiltäen minusta paloja minua pois.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että jokainen joutuu kävelemään tulen läpi. Ne lieskat voi olla erikorkuisia ja polttaa eri vahvuudella, mutta kaikilla meillä on vastoinkäymisiä ja tulta tiellämme. Vastaus on jo alkuperäisessä lauseessa. Bukowski ei puhunut tulen ylittämisestä, kiertämisestä tai mistään muusta. Hän puhui sen läpi menemisestä. Koska sen läpi meneminen “hyvin“on se, että sen tulen hyväksyy. Ei mieti ja pohdi sitä “miksi minä?”, “miksi tää tuli nyt mun tielle?”. Ei ole passiivinen kärsijä, on aktiivinen valitsija. Tiedostaa liekkien edessä, että on valinnut sen tulen, koska vaihtoehtona oli jokin pahempi. On valinnut sen vaikean asian, koska sen valitsematta jättäminen olisi ollut huonompi. On valinnut erota huonosta suhteesta, vaikka rakastaa ja eroaminen raastaa. Koska siihen suhteeseen jääminen olisi sattunut liikaa. On valinnut muuttaa rakkauden perässä, vaikka kodin jättäminen ja uuden aloittaminen tuntuu pahalta. Koska siitä rakkaudesta luopuminen olisi sattunut liikaa. On valinnut olla taipumatta tiettyyn muottiin, vaikka saisi vihaa niskaansa. Koska itsestä luopuminen olisi sattunut liikaa.

On valinnut polun, jossa sanoo asioita, jotka ovat julkisessa keskustelussa “epäsuosittuja“, koska ei halua olla osa sitä vääristymää, joka saa ne näyttämään epäsuosituilta hiljaisuuden kaikuessa toiselta puolen keskustelupöytää.

Aktiivisena valitsijana itsensä näkeminen tuo kontrollin tunnetta, tuo voimaa. Kun seisoo liekkien edessä ja tietää, että on valinnut ne liekit, tietää myös, että se toinen vaihtoehto olisi ollut huonompi. Niissä kävely sattuu vähemmän, kuin se kipu, jota jokin muu olisi aiheuttanut.

(Mä koin konkreettisesti tällaisen hetken toisen lapseni syntyessä. Synnytyskipujen pahentuessa mahdottomaksi, iski paniikki ja pelko ja sitten iski rauha. Minä TIESIN, mitä kivuliasta paskaa synnyttäminen onkaan. Ja minä silti halusin synnyttää. Minä valitsin. Minä olin aktiivinen synnytykseen menijä, en passiivinen kivun uhri.)

*********

On valinnut palaa, sen sijaan, että hukkuisi. On valinnut huudon, koska hiljaisuus olisi pahempaa. Ja juuri tällä hetkellä liian moni valitsee hiljaisuuden. Ajatellen, että joku muu huutaa.

Pohdittiin myös samaan syssyyn silloin yksi päivä elämän tarkoitusta. Mulle se on hyvin selkeä. Olen joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Oon myöhemmin muuttanut tän. Elämän tarkoitus on olla tyytyväinen. Tyytyväinen siihen mitä on, arvostaa sitä mitä on, löytää elämästään ne hyvät asiat. Takertua niihin. Tiedostaa, että voisi olla huonomminkin sen sijaan, että jatkuvasti miettisi, miten voisi olla paremmin. Olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä. Käydä nukkumaan illalla ajatellen, että päivässä oli enemmän hyvää kuin huonoa. Mulle elämän tarkoitus on olla sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämässä voi olla tavoitteita, kehitystä ja haaveita. Mutta ne eivät saa sumentaa kokonaiskuvaa, jokapäiväistä oloa, joka itsessään on elämän tarkoitus.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa ja somessakin tuntuu olevan hyvin kapea ihmisen malli tällä hetkellä. Jokaisen tulisi olla tiettyyn muottiin sopiva. Kaikesta pitäisi ajatella tietyllä tavalla. Mieheni tossa pohti, että olispa hauska tehdä huumorimielessä sellainen listaus siitä, mitä kaikkea ihanneihmisen pitäisi olla. Totesin kuivasti takaisin, että nykyihmisen ihannemalli on kuin piin arvo. Päättymätön lista numeroita tai tässä tapauksessa piirteitä. Pii on päättymätön, loputon. Mutta siitä ollaan sentään samaa mieltä, että 5 on 5. Ihanneihmisen listassa numerot on sumeita. Jonkun mielestä se on 8, jonkun mielestä 6 ja joku näkee siinä 2. Kuin siinä nettimaailmassa pyörivässä optisen harhan testissä tai värisokeustestissä konsanaan. Päättymätön litanja vaatimuksia, jotka ovat vieläpä epäselviä ja muuttuvia. Vaikka tässäkin asiassa on vain yksi helppo vastaus. Selkeä ja yksinkertainen.

Ei ole ihanneihmistä.

On vain jokainen oma ainutlaatuinen yksilönsä. Uniikki, erilainen ja sellaisenaan omanlaisensa, täysin ainutlaatuinen. Siitä luopuminen sopiakseen yleiseen muottiin on kuin neliapilasta yhden lehden repäisy, että se sopisi paremmin  ympärillä oleviin kolmiapiloihin. Siinähän niitä kolmiapiloita on pelto täynnä, miksi se neliapilakin pitää saada kolmiapilaksi? Se, että kolmiapilat ovat vallanneet niityn, ei tarkoita, että ne on kivempia. Aika moni saattaa etsiä juuri neliapilaa.

Mua huolestuttaa moni asia. Korona, koronan rajoitustoimet, molempien näiden vaikutus pitkällä aikavälillä yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja hyvinvointiimme. Kaikista eniten mua huolestuttaa kuitenkin se, että nykypäivänä hiljaisuus on liian usein hyve, mielipide tai kysymys poikkeuksellista rohkeutta ja keskustelu kuollutta.

Tästä tulikin lopuksi mieleen toinen erinomainen lainaus. Oikein aforismikirjan olen tämän perjantain kunniaksi tähän postaukseen tempaissut.

“The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.”

Pätee tähän päivään ja keskustelukulttuuriin.

“The only thing necessary for the triumph of those who shout the loudest, is for a big mass of people to remain silent.”

Pelonsekainen hiljaisuus vääristää ja antaa vallan pois. Se on passiivista.

Kaunista tässä maailmassa on se, että jokainen saa valita onko passiivinen vai aktiivinen. Itse valitsen olla aktiivinen oman elämäni eläjä.

Pitkä löpinä välittäjäaineista ja aminohapoista

Haluaisitteko kuulla välittäjäaineista? Tälleen täysin kouluttamattoman taviksen kertomana? Sit lukekaa tää, muuten skipatkaa tai suunnatkaa ammattikirjallisuuden pariin. Mun piti julkaista tää jo viikko sitten, mutta viime viikko vei ihan hyvin aikaa muutenkin, joten palasin tähän nyt. Haluan korostaa, että en ole koulutettu tähän millään lailla (ja sen varmasti näkee), mulla ei ole mitään auktoriteettiä neuvoa ketään ja siksi korostan, että tämä postaus on vain ja ainoastaan minun mielipiteitäni, kokemuksiani ja sitä, mitä olen monesta lähteestä lukenut 🙂

Kaikki, mitä tässä kirjoitan, on ihan mun omaa kokemusta, joten jos suosittelen jotakin, en ole todellakaan ammattilainen ja ennen mitään ravintolisiä kannattaa tutustua asiaan itse mahdollisimman kattavasti ja keskustella ammattilaisen tai lääkärin kanssa asiasta.

Noniin, sitten itse asiaan maailman pisimmän disclaimerin jälkeen.

Kuinka moni on vähän samanlainen kuin minä, että välittäjäaineet oli joku iso mysteeri, joka ei edes sanana hirveesti kuulostanut tutulta? Tai kuka muu on yhdistänyt hormonit suunnilleen menkkoihin sen enempää ajattelematta mihin kaikkeen ne vaikuttaa? No, I can’t blame you, oon ihan samassa veneessä ollut vielä vuosi sitten. Sitten kun sain ADHD-diagnoosin ja lääkkeet siihen, aloin tankkaamaan itseeni tietoa. Koska olen kiinnostunut asiasta yleisesti ja ennen kaikkea ADHD-kuormituksen poistamisesta ei-lääkkeellisesti. Terapia on oma osansa tässä, mutta entä tämä fyysinen puoli, jota oon oppinut ymmärtämään ihan eri tavalla kuin koskaan ennen ja mikä liittyy vahvasti muuhunkin kuin pelkästään ADHD:hen.

Miksi ykskaks tuntuu, että aikuisilla naisilla tulee ADHD-diagnooseja kuin sieniä sateella? No, ehkä sen takia, että niistä luvattoman iso prosentti on jäänyt diagnosoimatta joskus lapsuusiässä, vääriin tai vanhoihin tietoihin pohjaten (esim. mulla on merkintä koulutiedoissa “vaikea pysyä paikallaan, ADHD mahdollinen, mutta ei lukuvaikeuksia tai oppimisvaikeuksia”) ja koska naiset yleensä pystyy tosi hyvin kompensoimaan näitä asioita pitkälle aikuisikään, vaikka se vaatisikin hirveästi henkistä kuormitusta. Psykiatrini totesi jossain vaiheessa, että naisilla yleensä diagnosoidaan ADHD viimeistään toisen lapsen jälkeen. Ekan pystyy vielä jotenkin kompensoimaan, tokaa ei enää millään. Mutta toisaalta, onhan meidän elämämmekin hyvin erilaista kuin vaikka 50-100 vuotta sitten. On uraa ja lapsia ja kodinhoitoa ja kaikkea mahdollista harrastusta, somea ja muuta. Nykypäivänä on kosketuksissa älylaitteen kautta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin ja positiivisiin esimerkkeihin niin, että yrittää venyttää itsensä äärirajoille. Virikkeitä ja häiriötekijöitä on valtavasti. Voi olla, että ADHD:ta on ollut ihan yhtä paljon 100 vuotta sitten, mutta mun mielestä sen oireilu on vahvasti kytköksissä elämäntyylin muuttumiseen. Ja toisaalta moni näistä asioista, jotka on ADHD:lle tyypillisiä, esiintyy myös ihan neurotyypillisilläkin ihmisillä varmasti jossain määrin. Toisaalta nämä kaikki asiat on sellaisia, että rajanveto on muutenkin hankalaa ja meillä kaikilla ihmisillä välittäjäaineet voivat heitellä mitä monimutkaisimmista syistä.

Dopamiinin merkitys aivoissa ja ihmisen toiminnassa ylipäätään on valtava ja usein juuri dopamiinin häiriöt on ADHD:lle isossa osassa. Toisaalta myös serotoniini ja noradrenaliini on vahvasti edustettuina materiaaleissa liittyen ADHD:hen. Toisaalta näillä kaikilla on iso merkitys ihan neurotyypillisillekin ihmisille ja halusin tulla jakamaan hieman niitä tietoja, mitä oon tässä oppinut viime kuukausien aikana.

Aloitan siis dopamiinilla ja serotoniinilla ja palaan muihin omana postauksena/postauksina myöhemmin.

Dopamiini

Dopamiini vaikuttaa mielialoihin, oppimiseen, liikkumiseen, valppauteen ja jopa verenkiertoon ja virtsanmäärään. Se on todella monipuolinen välittäjäaine, joka on ensisijaisessa roolissa sisäisessä palkintojärjestelmässä. Dopamiinin vajaus voi helposti ilmetä esimerkiksi jatkuvilla pienillä nopeilla palkinnon hauilla herkuttelusta shoppailuun tai vaikka uhkapelaamiseenkin. Me kaikki ollaan erilaisia ja meidän kaikkien palkitsemisjärjestelmäkin toimii eri tavalla. Mä oon esimerkiksi sellainen “nopeiden palkintojen” ihminen ollut aina, että esim. kuntosaliharjoittelu on ollut haaste. Jollen näe välittömiä tuloksia, en oikeen saa siitä mitään irti. Urheilu esim. joukkuepelaamisen muodossa taas on välitöntä “tulosta”, voittoa tai tappiota. Oon vähän sellainen sprintteri, en maratoonari. Sellaiset asiat, joissa “palkinto” ei ole välitön, tuntuu myös herkästi hirvittävän hankalalta aloittaa. Saati sellaiset, missä ei näy mitään palkintoa mailla halmeilla ja ne on vaan tehtävä. Motivaatio on kytköksissä dopamiiniin ja oon välillä elämässäni saattanut suunnitella kolme tuntia astioiden pesemistä, johon mennyt vartti. Dopamiini on hyvästä ja pahasta, sen aaltoilu aiheuttaa paljon suunnanmuutoksia ja se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Dopamiini ei oikeastaan ole edes hyvien tapahtumien aikaansaama, vaan odotuksen. Kun odottaa aamun ensimmäistä kahvikuppia tai kun odottaa vaikka pakettia saapuvaksi. Sitten kun odotuksen kohde toteutuu, dopamiini tipahtaakin äkisti. Hyvillä dopamiinitasoilla ihminen tuntee itsensä keskittyneeksi, valppaaksi, motivoituneeksi ja iloiseksi. Ei tietenkään 24/7, mutta lähtökohtaisesti jos koskaan ei tunnu siltä, voipi olla, että dopamiinista on vajauksia. Ihmismieli myös käyttää dopamiinia väärin. Nimittäin, kun odotamme jotakin, ja se jokin tuottaa mielihyvää, jäämme siihen helposti “koukkuun”. Kehomme tietää, että siitä saa mielihyvää ja aivomme tietävät haluta sitä jatkossakin. Siksi on helppo jäädä sokerikoukkuun tai kiinni johonkin hauskaan peliin. Monet menestyvät tv-sarjat, applikaatiot ja herkut pohjautuvat nimenomaan ihmisten tarpeeseen dopamiinin nopeille nousuille.

Kun tätä oppii ymmärtämään, oppii sitä myös käyttämään vähän itsensä hyödyksi. Pitkäjänteinen tehtävä pienellä palkinnolla voi tuntua puuduttavalta, mutta sen rikkominen osiin ja välipalkinnot voivat tehdä siitä paljon paremman! Kun keho huomaa oppivansa esim. koulussa jotain, saa se intoa tehdä enemmän. Tiedättekö sen tunteen kun pitäisi siivota ja koko kodin pommi tuntuu ihan mahdottomalta, mut sit kun saa vihdoin alotettua ja tekee jonku pienen, vähiten epämiellyttävän osan pois, onkin enemmän draivia tehdä seuraava ja ykskaks huomaat siivonnees koko kämpän? No, se on kiitos dopamiinin. Todennäköisesti ainakin.

Riko siis tehtävät osiin, laita vaikka palkinto kunkin tehtävän kohdalle. Oli se vaikka 5 min instagramia tai joku muu pieni juttu, aseta väliaikatavoitteita. Helpot, nopeat ja mukavat ensin, sitten pääset sen aallonharjalle ja sieltä on helpompi jatkaa. Luukuta joku hyvänmielen biisi ja tanssi sen mukana hymyillen ja muistellen jotain hauskaa muistoa biisiin liittyen tai hypi hyppynarulla vaikka 50 hyppyä. Liikunta herättelee kehoa ja mieltä ja sen jälkeen on parempi. Jos olet kilpailullinen, ota aikaa. Jos olet nopeampi kuin asettamasi aikatavoite, olet voittanut, ja silloin kehosi tuottaa dopamiinia.

Mä ainakin tiedän, että oon aina parhaimmillani, jos aamulla herään, juon pari lasia vettä, otan muksut ja kävellään reippaasti päikylle auringonpaisteessa. Oon täynnä virtaa kun tulen kotiin ja sitten onkin helppo alottaa hommat. Mut mites tälleen talvella, kun on kylmä ja pimee ja märkää välillä ja se sinne uloslähtö on ihan mahdottoman vaikeeta? Niinpä. Usein nää luonnonmukaiset tavat hoitaa omia tasapainojaan tuntuu hirveän pitkäjänteisiltä ja välillä melkeen mahdottomilta. “Nuku hyvin” pienen lapsen vanhemmille on sellanen “hei kiitti ideasta!”-tyyppinen lähtökohta. Urheile, ota omaa aikaa, älä stressaa, nuku hyvin, jnejne. Voi nyt perkele. Ei se vaan oo ihan niin itsestäänselvää, että arjessa pystyy luomaan täydelliset rutiinit kropalle ja mielelle ja elää niiden mukaan, ainakaan pikkulapsiarjessa.

Sen lisäksi, että kulutamme dopamiinia vääriin asioihin, moni muu asia voi vaikuttaa dopamiiniin alentavasti, esimerkiksi vähäiset unet voivat johtaa dopamiinitasojen alenemiseen. Dopamiinivajaus on myös vahvasti liitännäinen masentumisen tunteisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Dopamiini vaikuttaa merkittävästi ihan fyysisestikin, se esimerkiksi nostaa verenpainetta ja vilkastuttaa verenkiertoakin. Ihminen saa dopamiinia luonnollisesti monesta asiasta, urheilusta seksiin ja vaikka mistä, mutta sitä saa myös ravintolisänä. Tai siis sen prekursoreita, dopamiinin rakennuspalikoita. Dopamiini nimittäin rakentuu käytännössä kahdesta aminohaposta, tyrosiinista ja fenyylialaniinista. Jos tuntuu siltä, että sellaiselle olisi tarvetta, kannattaa kokeilla L-tyrosiinia (jos kilpirauhasen toiminnassasi on jotakin erikoista tai sinulla on korkea verenpaine, ole hyvin tarkkana ja tutustu ennen käyttöä!). Tämä aminohappo toimii melatoniinin, adrenaliinin ja dopamiinin esiasteena, joten tää kannattaa mun kokemuksen mukaan ottaa aamulla. Jos oon ottanut tän joskus 18-19 maissa, on ollut takuuvarmasti unta pallossa 22 aikaan, eli jos on nukahtamisongelmia, tämä voi toimia niihinkin.

Jos tuntuu, ettei mikään koskaan tunnu miltään, niin ehkä tyrosiinin kokeileminen voisi olla mielenkiintoista. Se voi olla ensimmäinen askel siihen, että jaksaa tehdä elämänmuutoksen, jonka seurauksena huomaakin, kuinka paljon hyvää on, kokee merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä pienistäkin asioista. Tiesittekö, että jo vauva kokee dopamiinipiikkejä? Kun äiti hymyilee tai ottaa syliin. Se on meille biologinen ja luonnollinen hyvän olon johtaja, joka voi välillä tarvita boostausta. Ja sen hyvän olon ja motivaation kautta se vaikuttaa vähän kaikkeen, oppimisesta tunteiden hallintaan.

Mulla on käytössä Bioteekin L-Tyrosiini.

Serotoniini

Ahhh, kuningas serotoniini. Ei mee viikkoakaan, etten mä käyttäisi sanaa serotoniini. 2019 en ees tiennyt, mitä se on, 2021 se on mun sanavaraston käytetyimpiä sanoja varmaan 😀

Mitä kaikkea se tekeekään, se on yksi avain-välittäjäaineita ja siksi hirvittävän tärkeä! Serotoniini on tasoittaja, “rauhoittaja” omalla tavallaan, mutta toisaalta myös aktivoi paljon asioita. Se tasoittaa tunteiden piikkejä, positiivisten ja negatiivisten tunteiden, ihan yhtä lailla. Jos dopamiini on sellainen “happy go-lucky”, niin serotoniini on enemmän tasaisen tyytyväinen, kaikki on 8,5/10 -tyyppi. Toisaalta dopamiini ei ole todellakaan pelkästään positiivinen, vaan se kiihdyttää monia muitakin tunteita, kun taas serotoniini on tasaisempi. Mutta se ei muuten todellakaan ole turruttaja sellaisenaan missään nimessä. Se on elintärkeä ja monessa mukana ja siksi sen tasaisuus on tosi olennaista. Esimerkiksi PMS-oireista kärsivillä on havaittu serotoniin tipahtaminen estrogeenin kanssa samassa suhteessa kuukautiskierron aikana ja se on selittämässä matalaa mielialaa, ahdistuneisuutta ja keskittymisongelmia tiettyinä kuukauden aikoina. Jopa masennukseen ja itsetuhoisuuteen vaihdevuosien jälkeen on liitetty serotoniini nimenomaan tämän naisen biologisen kellon kautta. Serotoniini on mukana myös ihmisen rauta-tasapainossa ja se on melatoniinin esiaste. Voi kyllä, melatoniini rakentuu siis tästäkin. Toisaalta, tämä on myös melatoniinin vastapuoli. Nimittäin jos melatoniini on yö, serotoniini on päivä. Nimittäin, serotoniinia syntyy kirkkaassa auringonvalossa ja lämmössä, kuuma suihku tai puoli tuntia auringossa niin, että aurinko pääsee silmän kalvoille (katsomatta aurinkoa kohti tietenkään), herättää serotoniinia meissä. Toisaalta taas pimeä ja kylmä signaloi kropallemme tarvetta muuttaa serotoniinia melatoniiniksi.

Serotoniini säätelee meidän sisäistä kelloa, mikä on sen erittäin tärkeä ominaisuus. Tiesittekö, että vauvat elää ensimmäisen 3kk käytännössä pelkästään serotoniinilla, eikä lainkaan melatoniinilla? Siksi rytmi on mitä on, ja itse asiassa tällä hetkellä tutkitaan paljon serotoniinin vaikutusta koliikkiin. Mutta niin. Oletteko koskaan olleet ulkona kesällä tai reissussa auringossa pari tuntia ja sitten tulleet sisälle huoneeseen, joka on viileämpi ja pimeämpi ja kokenut sellaisen hirveen väsymyksen piikin? Käytännössä sinne pimeämpään ja viileämpään tuleminen on johtanut siihen, että kroppa on saanut signaalin alkaa tuottamaan melatoniinia, jotta voisi mennä nukkumaan. Kun läväyttää vaatteet päälle ja keho tottuu sisälämpötilaan, prosessi pysähtyy ja voi jatkaa olemista. Tai onko joku muu samanlainen kuin minä, eli päivän väsyttävin ja raskain hetki on siinä alkuillasta silloin kun valo muuttuu pimeäksi? Jos ajaa autoa hämärtymisen aikaan, iskee sellainen lekalla päähän -väsymys? Sit pääsee jonneki valojen keskelle ja helpottaa ja sit voikin palloilla hereillä ilman ongelmia aamun pikkutunneille? Oh yess, terkkuja vaan serotoniinille ja melatoniinille. Matala serotoniinitaso on sikäli ongelmallinen, että kun se ei vaihtele luonnollisesti päivärytmin mukaan, ei sitä ole illaksi kertynyt hirveästi ja ykskaks onkin jostain ammennettava melatoniinia, että tulis uni. Mä mietin tossa jossain vaiheessa talvella, että aika inhottavaa toi lapsen rytmi. Herää niin, että on pimeää, sit alkaa tulla valoisaa, niin menee 2-3 tunniks päikkäreille ja sit kun herää niin ei mee ku pari tuntia ja on jo pimeetä. Ja sit onki hirveen vaikeeta saada unen päästä kiinni. Vaihdettiin sellainen semiviileä suihku (ollaan haluttu opettaa lapset sellaiseen, ettei oo uimahalleissa jne. kylmä) siihen, että menevät tosi lämpimään suihkuun aiemmin kuin ennen, joskus 18 aikaan jo, ja sen jälkeen saavat rehata täysissä valoissa kotona. Sitten himmennellään pikkuhiljaa iltapalan jälkeen valot keltaisemmaksi ja haaleaksi ja sitten viileämpään pimeään makkariin unille. Rehellisesti voin sanoa, että tää teki ihmeitä meidän unirytmille!

Huomasin ihan lapsissakin älyttömän vaikutuksen sillä, ettei oltu ulkona varsinaisen pimenemisen aikaan. Tultiin sisälle ennen, leikkivät kirkkaasti valaistussa huoneessa, sitten oli lämmin kylpy ja sit pikkuhiljaa iltahommiin. Sitä ennen oli nimittäin ajanjakso, kun täällä oli aina 16 aikaan kaks matoa, jotka oli ihan rättiväsyneitä ja nuorempi kiukutteli, kun kroppaa väsytti, mutta eihän sitä väsyttänyt kun just heräs, mitä helkkaria!? Joku kerta vaan huomasin, että jos oltiin se pimenemisen aika sisätiloissa tai vaikka kaupassa, niin sitä iltapäivän kiukkua ei tullut.

Auringonvalon ja serotoniinin suhde on todella vahva ja ei olekaan mikään ihme, että Suomen kaltaisissa maissa, joissa voi mennä monta päivää näkemättä yhtään auringonvaloa, serotoniinista on vajausta. Serotoniinista voi tulla vajausta monestakin eri syystä. Sen tuotanto sekä aivoissa, että suolistossa tai jommassakummassa on liian vähäistä tai ei ole tarpeeksi vastaanottajia, reseptoreita, sille. Voi siis olla, että serotoniinia riittää, mutta se ei vaan pääse perille tai sille ei ole vastaanottajia. Vähän kun luukuttaisi tietoa lisäävää tv-ohjelmaa, mutta katsojat ei avaisi telkkareita. Serotoniinia syntyy sekä aivoissa, että suolistossa ja koska aivoissamme on verieste, on tärkeää, että serotoniinia syntyy aivoissa tai se pääsee sinne perille. Nimittäin, verieste estää monia asioita kulkeutumasta aivoihimme. Masennusta hoidetaan SSRI-valmisteilla, mitkä tarkoittavat selektiivisiä serotoniinin takaisinottoestäjiä, koska serotoniini vaikuttaa niin selkeästi mielialoihin. SSRI-valmisteiden vaikutusta on tutkittu aika paljon ja niillä voi olla pitkällä tähtäimellä haasteellinen vaikutus serotoniinireseptoreiden kannalta. Serotoniini voi nimittäin olla ongelmallinen, jos sitä on liikaa ja on tärkeää myös tietää, mikä on Serotonin Syndrome. Siksi monia lääkkeitä ei tulisi käyttää samanaikaisesti. Kroppa tietää, että serotoniinikin voi olla toksinen, ja käytännössä tämä voi johtaa riippuvuuteen lääkkeistä senkin takia, että luonnollisin keinoin ei saakaan “imeytettyä” serotoniinia tarpeeksi, pitkän lääkityksen muokattua kehoa.

Serotoniinia saa tosiaan nostettua luonnollisin keinoin, mutta myös sitä löytyy ravintolisänä purkista. Tryptofaania on ruoassa saatavilla aika hyvin, mutta voi silti olla, ettei sitä saa tarpeeksi ruoasta. Tiesittekö muuten, että kaksi kiiviä ennen nukkumaanmenoa voi parantaa nukahamista merkittävästi? Tästä oli ihan kliininen tutkimus olemassa, tehtiin jossain yliopistossa ja se tulos oli naurettavan selkeä 😀

Kroppa valmistaa siis serotoniinia tryptofaanista. Siihen tarvitaan paria eri entsyymiä. Tryptofaanihydroksylaasi (yhdessä raudan (!!!) kanssa) muuttaa tryptofaanin 5-HTP:ksi ja sitten toinen entsyymi muokkaa sen serotoniiniksi. Tryptofaanihydroksylaasia (TPH) on kahdenlaista, TPH1 ja TPH2. TPH1 löytyy käpyrauhasessa ja se vaikuttaa meidän nukkumiseen, ja juuri siellä tapahtuu serotoniinin muuttaminen melatoniiniksi, kun taas TPH2 asustelee hermosoluissamme, ja tekee suurimman osan työtä siinä, että muokkaa tryptofaanin serotoniiniksi. Jonkin lukemani tutkimuksen mukaan odottavan äidin serotoniinivajaus voi vaikuttaa lapsen serotoniinitasoihin ja dopamiinitasoihin ja luoda perinnölliset puitteet moninaisille haasteille. Serotoniinin suhde rautaan ja raudanpuutteisten odottajien määrä on erittäin mielenkiintoinen ja mun mielestä käsittämättömän vähälle huomiolle jäävä juttu. Odotan mielenkiinnolla tulevien vuosien tutkimuksia tästä aiheesta.

Tryptofaania saa ostettua mistä tahansa luontaistuotekaupasta purkista, mutta tehokkaampi on 5-HTP, jota saa purkista suoraan myös. Jos ei saa tarpeeksi tryptofaania, mutta ei ole haasteita entsyymitoiminnassa, niin tryptofaani on sellaisenaan riittävä, mutta 5-HTP hyppää yhden askelman yli suoraan serotoniinin esiasteeksi.

Jälleen kerran korotan, että en toivo kenenkään ostavan mitään ravintolisiä pelkästään tämän jutun perusteella, vaan kannattaa tutustua asioihin tarkemmin ja valita sen mukaan omansa, mielellään ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Mulla on käytössä Solgarin 5-HTP.

TASAPAINO

TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Serotoniini tasapainottaa dopamiinia. Matala serotoniini voi aiheuttaa sen, että dopamiini saa juosta villinä ja impulsiivisuus nostaa päätään. Toisaalta liian korkea serotoniini saattaa tylsyttää kaikkien tunteiden, motiivin ja spontaaniuden. Tasapaino on erittäin tärkeää. Ja tärkeää on muistaa se, että nämä kaksi käyttävät samoja entsyymejä. Jos kroppa saa jatkuvasti paljon serotoniinia, dopamiini jää kakkossijalle. Jos taas toisinpäin, niin serotoniini häviää.

Omalla esimerkilläni voin kertoa mun ADHD-lääkkeiden titraamisesta kokemuksia.

Yksi lääkkeeni oli sellainen, että sen vaikutuksen alkamisen kropassa oikeasti “tunsi”. Syke nousi hieman, tuli kuuma aalto hetkeksi ja hikoilutti, tuli sellainen hirveä draivi, ja ruokahalu kaikkosi tunniksi-pariksi täysin, itse asiassa ajatuskin ruoasta oli etova. Vähän ku ois vetäny pari redbullia. “Let’s go, let’s go!” Sit se vähän rauhottui ja pystyin sulkemaan häiriötekijöitä ja olemaan miettimättä kaikkea mahdollista. Olin hirveän iloinen ja hyväntuulinen. Siis kaikki oli tosi ihanasti ja ihanaa. Koin olevani paljon parempi äiti ja vaimo ja ystävä ja kaikkea, koska mua ei stressannut samalla tapaa, ajatukset ei pyöriny mielessä ja mun oli helppo nukahtaa ja nukuin tosi hyvin. Mutta en mä kyllä edelleenkään saanut tehtyä veroilmoituksia, kirjanpitoa ja kaikkea sellaista, johon motivoituminen on ylipäätään mulle vaikeaa. Kivoihin juttuihin lähdin ehkä harkitummin ja impulsiivisuus oli vähäisempää, mutta silti kaipasin enemmän draivia just niihin haastavimpiin motivoinnin kohteisiin. ADHD on yleensä yhdistelmä toiminnanohjausta ja tunnesäätelyä ja huomasin lääkkeen selkeästi vaikuttavan enemmän jälkimmäiseen.

Toinen lääke taas oli ihanan tasainen. Sitä ei tajunnut, ennen kuin huomasi keskittyneensä Exceliin kaks tuntia ilman mitään muuta ajatusta. Ai että mikä autuas rauha. Kunnes iltapäivällä se tuli helisten alas ja olin ihan todella kiukkuinen ja ärsyyntynyt. Kun annosta nostettiin ja opin tasaamaan laskua kofeiinilla, huomasin olevani kuin kone. Pystyin keskittymään tuntitolkulla epämiellyttäviinkin asioihin, mutta sitten en enää oikeastaan iloinnut pienistä arjen jutuista. Jos istuin leikkimässä legoilla lapsen kanssa, ekalla lääkkeellä musta se oli ihanaa ja nautin siinä lapsessa ihan kaikesta, hymystä, tuoksusta, innosta ja ilosta. Toisella lääkkeellä muutaman viikon käytön jälkeen halusin vaan, että se tekis nyt ne legot nopeammin, että voitas tehdä jo seuraava asia. Olin huonommalla tuulella ja saatoin tiuskahtaa lapselle, että käveli liian hitaasti. Muutaman viikon kohdalla totesin, että ei toimi ei. Tykkäsin siitä, mitä se teki mun työnteolle ja keskittymiselle, vihasin sitä, miten tehokkaan koneen se musta teki, koska hei, lapset on lapsia, ne ei ole koneita ja mä vietän lasten kanssa iiiiison osan elämästäni. Ja silti en olisi halunnut jättää tuota lääkettä pois, koska ensimmäistä kertaa ikinä mun ei tehnyt mieli tökkiä nauloja kynsinauhoihini sen sijaan, että oisin tehnyt kirjanpidon. En osannut selittää tätä asiaa kunnolla miehelle. Että tiesin itsekin, etten välitä tästä muutoksesta itsessäni tämän toisen lääkkeen myötä, mutta silti haluan käyttää sitä. Ja ensimmäistä kertaa koin pienimuotoisesti ajatuksen siitä, että mitä jos jään koukkuun. Silloin tämä kiinnostus välittäjäaineisiin ja luonnonmukaisiin keinoihin kasvoi tosi paljon. En halua olla koukussa mihinkään.

Mulla on mahtava hoitotiimi ja pääsen keskustelemaan, kokeilemaan ja tekemään valintoja yhdessä ammattilaisten kanssa. Nyt on nimittäin löytynyt sellainen yhdistelmä lääkkeitä, jolla mä saan noista molemmista parhaat hyödyt irti ja käytän lääkkeitä kuormituksen ja tarpeen mukaan.

En silloin edes tiennyt kumpi tekee ja mitä, kunnes tutustuin asiaan tarkemmin ja huomasin, että ensimmäinen lääke oli ns. “dopamiinivoittoinen”, ja toinen taas “serotoniinivoittoinen”. Jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt, olisin hoksannutkin sen heti.

Mun päivät on sikäli erikoisia, että ne on palasteltu. Teen töitä kun voin, eli kun lapsi nukkuu tai on vaikka mummu käymässä ja sitten jossain vaiheessa iltaa ja iltapäivää. Jos tekisin tarkkuutta vaativaa työtä 9-17, niin ei siinä mitään, toinen lääke naamaan naps aamulla ja olisin varmasti älyttömän kova työssäni. Mutta kun mun työ ja arki on paloja siellä sun täällä, niin se on hyvin erilainen tilanne. Kun lueskelin vertaiskokemuksia ja tutkimuksia, olin hämmentynyt, että “tasoittamisesta” ei juuri ole ollut puhetta Suomessa näissä yhteyksissä. Eli kun lääkitsee yhtä, olisi hyvä lisätä toista, ettei tasapaino järky.

Mun toiveesta lääkitystä muutettiin ja aloin tasaamaan lääkitystä ravintolisin. Jos mulla on käytössä vaikkapa mummi lastenhoitajana koko päivän, voin ottaa tuon mun erittäin paljon keskittymistä tukevan lääkkeen ja tehdä vaativampaa keskittymistä vaativia töitä hyvällä teholla. Tasoitan sitä kuitenkin tyrosiinilla ja huomaan, että käyttäessäni sitä 1-2 päivänä viikossa, ei musta tule kiukutteleva tehoilija, joka joutuu mielessään laskemaan sataan kun lapsi yrittää asetella lautasta tiskikoneeseen. Jottei pää räjähdä häiriötulvaan kun yritän tehdä töitä siellä täällä lapsiarjessa, käytän enimmäkseen ensimmäistä lääkettäni pienellä annoksella nykyisin ja tasailen sitä ajoittain 5-HTP:llä. Ns. pyöristää kulmia. Ja jos illalla ajatukset on menossa laukoille, niin tuplaespresso nassuun ja uni tulee helposti 🙂

Jos siis päätät kokeilla jotakin näistä, niin tutki asiaa mahdollisimman tarkkaan, juttele ammattilaisen kanssa ja muista tasapaino. Älä vedä kuukautta 5-HTP:tä joka päivä ilman, että havainnoit itseäsi ja tunteitasi hyvin tarkkaan ja jos tuntuu, että saat hirveästi aikaiseksi, mutta et ole enää yhtä iloinen, harkitse lisäksi tyrosiinia. Ja päinvastoin. Kun puhutaan ravintolisä-aminohapoista, ne eivät toki ole yhtä vahvoja kuin ADHD-stimulantit. Mutta, pakko sanoa, että mä koen ne lähes yhtä hyväksi ja olenkin usein pitänyt lääkkeettömiä päiviä viime aikoina.

LOPUKSI:

Ajatushan ei ole se, että ostaa kaapin täyteen eri purkkeja ja elää niiden varassa. Ei tietenkään. Mutta kun näistä oppii paljon, niin oppii ymmärtämään kehoaan ja mieltään ihan eri tavalla. Oppii mitä ruokaa oikeasti kannattaa syödä mihin aikaan päivästä ja miksi tekee kuten tekee joissain tilanteissa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut nopeammin kuin mitä kehomme on voinut muuttua. Jos miettii, miten elämä meni ennen, niin me oltiin paljon luonnollisemmin kosketuksissa erilaisiin bakteereihin, meidän suolistoa ei muokattu jatkuvasti antibioottikuurein ja itse asiassa kun mennään tarpeeksi kauas historiaan, niin ei meillä blastannut LED-lamput keskiyöllä. Ihminen heräsi kun aurinko nousi, lähti ulos peltohommiin (hyviä pöpöjä!), oli päivän auringonvalossa ja sitten illan tullessa valon hiipiessä pois, oli aika mennä nukkumaan. Eikä kattoa sinistä ruutua ylivalaistussa kodissa. Onhan se aikamoinen haaste jos keholle tulee viesti siitä, että pitäisi nukkua, ja sit se väkisin pidetään hereillä ja sit pitäs ykskaks valot sammuttamalla alkaa nukkumaan. Ei välttämättä tarvii yhden yhtä kapselia tai lisättyä jauhetta smoothieen, vaan kirkkaalla valolla, liikunnan ajoittamisella ja ruokavalinnoilla voi saavuttaa paljon muutosta tässäkin asiassa. Mutta sen aloittaminen voi olla ihan sairaan vaikeeta, jos on nukkunut vuosia erittäin katkonaisesti ja huonosti (kuten minä) ja aamun ekat tunnit on kuin suoraan zombie-leffasta. Koska lapsille ei tulisi ikinä koskaan annostella mitään vitamiineja tai ravintolisiä tai hivenaineita ilman lääkärin määräystä, niin oon tutkinut tosi paljon näiden eri rakennuspalikoiden esiintymistä eri ruoissa. Kuten tuolla ylläolevassa esimerkissä kerroin, merkitystä voi olla niinkin yksinkertaisella asialla kuin parilla kiivillä!

Mä oon oppinut tän tiedonmäärän myötä arvostamaan suolistoa ihan eri tavalla kuin ennen. Aina puhutaan aivojen ja sydämen tärkeydestä, mutta apua mikä vartalon keskipaikka suolisto onkaan! Suurin osa välittäjäaineista syntyy suolistossa ja erilaiset kuormitukset suolistolle voivat aiheuttaa mitä erinäisimpiä ongelmia. Mä en oo esim. tiennyt elämäni ensimmäiset 32 vuotta, että mulla on laktoosi-intoleranssi ja herrajumala, mikä ero on ollut nyt, kun jätin sen kokonaan pois vaikkei se juuri oireillut. Puhumattakaan tästä spontaanista raudan imeytymisestä, mitä ei oo nähty ikinä ennen edes rautalisillä. Ykskaks kun nää asiat on balanssissa, mä saan mun rautatarpeeni ruoasta ja ferritiinini on erittäin hyvä jatkuvasti. Parempi kuin koskaan ennen, enkä edes syö mitään rautalisää.

Mä oon tässä raapaissut pintaa kahden välittäjäaineen osalta ja niitä on ihmisessä vaikka kuinka paljon erilaisia! Oma elämä voi muuttua hyvin pienin asioin, halailusta päivänvalossa kävelyyn ja kun näitä oppii ymmärtämään, voi rakentaa itselleen melko täydellisen kokonaisuuden arjen mahdollisuuksien ja mahdollisten tukevien aminohappojen myötä.

Joten, jos tämä teksti ei pitkästyttänyt, vaan innosti, niin ota asiaksesi tutkia eri välittäjäaineita ja niiden vaikutusta ja sukella tähän erittäin mielenkiintoiseen maailmaan, josta voi löytyä avaintiedot just jokaisen omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin! Olen itsekin ihan alkuvaiheissa tätä tutustumista tähän ihmeelliseen maailmaan, joten kertokaa toki omiakin kokemuksianne! 

Psst! Ootte varmasti lopen kyllästyneitä näihin kuviin jo, kun niitä on ollut niin monessa paikassa, joten pahoittelen, ei nyt ollut ihan tuoreita kuvia laittaa tähän, enkä viittiny ottaa välikuvia ravintolisistä tähän randomisti 😀 

Mielipidemaanantai – Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto

Tiedättekö mitä mä kaipaan suomalaiseen terveydenhuoltoon? Omalääkäriä. Sellaista kunnon vanhanaikaista “perhelääkäriä”, joka hoitaa samaa perhettä vauvasta vaariin ja joka tietää aina mitä terveyserityisyyksiä on yhdellä perheellä, ja osaa tehdä harkinnan siitä, mikä on relevanttia ja mikä ei ja miten jokin asia yhdellä lapsella voi mahdollisesti vaikuttaa toiseen lapseen. Ulkomailla paikoin onkin tällainen GP-systeemi. Siellä general practitioner, yleislääkäri saattaa tarkoittaa juurikin lääkäriä, joka ottaa haltuun koko perheen asiakkaikseen ja parhaassa tapauksessa hoitaa samalla useampaa sukupolvea. Jos jokin menee ohi oman osaamisalueen, niin sitten ohjaa asiantuntijalle, ja seuraa senkin asian sitten loppuun.

Rehellisesti sanottuna viimeiset pari kuukautta terveydenhuolto Suomessa on lähinnä ahdistanut ja ärsyttänyt. Neuvolassa ei todellakaan ole ollut mahdollista päästä mihinkään tutkimuksiin millään osa-alueella, vaikka molemmat lapset on kasvaneet alikäyrillä, vaikka tämä toinen syökin oikein innolla ja hyvin. Yksityisellä puolella taas aivan liian paljon on asiakkaan itsensä vastuulla. Etsi sopiva lääkäri, varaa aika, kerro asia, päädy ehkä tutkimuksiin ja loppujen lopuksi kukaan ei tee mitään seurantaa tai edes yleensä palaa asiaan tulkitakseen verikokeita. Ellet siis itse muista varata erikseen vielä aikaa tälle.

Meillä oli tuossa tilanne, jossa toista lasta hoiti gastroenterologi Tampereella ja toista hematologi Helsingissä. Molemmat varmasti erittäin ammattitaitoisia ja hyviä lääkäreitä. Kumpikaan ei edes näin korona-aikaan nähnyt kumpaakaan lasta. Verikokeita otettiin, toiselta löytyi laktoosi-intoleranssi, toiselta raudanpuute. Molemmille vuoronperään kerroin myös sisaruksen tilanteesta ja miten se on edennyt ja molemmat puhuivat ristiin. Toisen mielestä laktoosi-intoleranssi ei liity lapsen oireisiin ennen 4-5 vuotta, toisen mielestä liittyy ehdottomasti. Toisen mielestä voi pienemmälläkin olla sitä, toisen mielestä ei todellakaan. Raudanpuutetta oirehtivalta ei otettu B12- ja D-vitamiinia (olennaisia raudanpuutteen ja levottomien jalkojen kannalta), toiselta otettiin. Mulla alkoi itselläkin jo pakka leviimään sen suhteen, että mitä keneltä on otettu. Ja kun toi lasten verikokeiden ottaminen on niin lystiä, ettei sinne todellakaan halua mennä yhtään ylimäärästä kertaa.

Sit jatkuvasti on arvoja yli tai ali viitearvojen, jotain kummallisia tuloksia ja vastauksena “no, näitä välillä on, voi olla joku oireeton tulehdus”. Ja sit mulle oikeesti alko riittämään. Kun tuntui siltä, että piti olla itse se lääkäri, etsiä ja selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, poissulkea niitä ja sitten pyytää kuin kumileimasin joihinkin kokeisiin, joista en todellakaan tiedä onko edes tarpeellisia, kun en ole lääkäri. Koska ei tuntunut laisinkaan siltä, että kukaan edes tiesi kenen kanssa puhui asiasta. Neuvolasta ei ole kukaan seurannut sitä, että 2kk sitten tuli tieto, että lapsella on raudanpuute. Eipä varmaan kukaan muistele asiaa 1,5v neuvolassakaan. Kun viimeisimpien verikokeiden jälkeen oli puhelu lasta hoitavalle lääkärille, niin ensimmäinen minuutti meni siinä, että lääkäri kävi läpi historiaa, mitä ollaan hänen hoidossaan eletty kaksi kuukautta. Ei ennen puhelua saati niin, että muistaisi lapsen jossain määrin. Samoja asioita käytiin läpi kuin kuukautta aiemmin eikä asia edennyt. Eikä se tuntunut yhtään siltä, että joku “kantaisi” tätä terveysasiaa laisinkaan.

Ja havahduin siihen, että jokaikiselle lääkärille joutuu selittämään lapsen historian suunnilleen alusta aina kun tulee vastaanotolle, jos sillä nyt sattuisi olemaan merkitystä, että korvat on putkitettu ja millä maidolla on kasvanut ja mikä juttu. Samat kysymykset, samat lisäykset kysymysten lisäksi. Huoh.

Ulisin miehelle yksi päivä, kuinka paljon mä haluaisin, että mä voisin tuntea tässä asiassa, että joku muu “kantaa tässä vastuuta”, kantaa tätä asiaa. Ei tietenkään kanna vastuuta, mutta ottaa asian hoitaakseen. On oman alansa, lääketieteen, ammattilainen ja ottaa kattavasti käsittelyyn meidän perheen terveyden. Tietää sen erityispiirteet jokaisen osallisen osalta ja osaa itse tehdä sen poissulkemisen siitä, mikä voi tai ei voi vaikuttaa asiaan. Ja kun on tämä kokonaiskuva tilanteesta, niin sitten osaa myös tehdä sen valistuneen, ammattitaitoisen ratkaisun siitä, mikä liittyy asiaan ja mikä ei.

Ja sitten kävi suoranainen ihme. Randomisti varattu aika itselleni yleislääkärille johtikin puheluun lääkäriltä, johon ihastuin noin viidessä minuuttissa. Kun kysyin alkuun, tarviiko mun sanoa henkilötunnus ja mitä tietoja hän haluaa alkuun, niin selvisi, että hän oli käynyt mun tiedot kannasta jo läpi ja kyseli vielä, että onko kukaan koskaan palannut mun edellisiin verikokeisiin. No ei ole ei. Ja huomasi sieltä jonkin ihan hitusen yli viitearvon olleen asian, jota edes minä en ollut huomannut. Viiden minuutin puhelussa koin enemmän luottamusta häneen kuin yhdenkään lääkärin kanssa ja päädyin googlaamaan hänet puhelun jälkeen. Yleislääketieteen erikoislääkäri. Paljon positiivisia arvioita ja tieto siitä, että hoitaa kaikkia vauvasta vaariin. Varasin seuraavalle päivälle ajan tälle lääkärille myös lapselle, otin samantien tupla-ajan ja suuntasin sinne käymään kaiken läpi. Hän kysyi, kuunteli ja oli aktiivinen. Kiinnostui ja ihmetteli. “Miksei tätä ole vielä tutkittu?” Jaa. Teki mieli vastata, että varmaan koska mä en ollut sitä pyytänyt. Osannut pyytää. Se käynti lääkärissä oli ehkä helpottavin asia pariin kuukauteen. Tuntui, ettei mun nyt tarvinnut etsiä, miettiä ja pohtia. Kun muistin vasta jälkeenpäin kysyä vielä yhtä asiaa ennen kuin mennään lapsen kanssa verikokeisiin, jätin soittopyynnön hänelle. Hän soitti, oli sitä ennen katsonut mun uusimman ferritiiniarvon ja kun se tuli ohimennen puheeksi, hän tiesi sen tarkalleen. 89. Olin itsekin katsonut sen aamulla. Se ei ollut “oikein hyvä”, tai “lähes 90” tai “lähes 100”. Se oli 89. Selkee. Pikkujuttuja, mutta niillä hän on saanut sellaisen tunteen, että joku oikeasti seuraa tilannetta, tutkii asiaa ja on läsnä. Ja se on aina ollut asia, joka on puuttunut yksityisellä puolella. Ja no, julkisellakin. Ainoa kosketus julkisella on ollut neuvola-terveydenhoitaja, joka on ollut mahtava, mutta esim. neuvolalääkäri on vaihtunut nonstop. Ja yksityisellä puolella on ollut niin monta eri lääkäriä viiden vuoden aikana tällä perheellä, ettei edes naurata.

Musta tuntuu, että viime viikon lääkärikäynti tiputti mun harteilta ihan järkyttävän suuren painolastin. Ei mikään muuttunut, edelleen selvitellään. Mutta ei olla siinä osaamattomina “yksin”. Ja se luottamus, se hyvä fiilis, se on puuttunut tähän asti.

Mä yleisesti ottaen ihmettelen ihan hirveästi sitä, miten vähän tässä meidän hyvän terveydenhuollon luvatussa maassa panostetaan ennaltaehkäisevään hoitoon ja seurantaan. Aika monessa asiassa ennaltaehkäisevä tieto voi olla erittäin edullinen ja helppo selvittää, mutta vahingon tapahtuessa, erittäin kallis yhteiskunnalle korjata. Suomessa vitamiinit, hivenaineet, ravintolisät, antioksidantit ja aminohapot on sellaisia asioita, jotka tuntuu olevan keskustelussa kivoja pikkulisiä arkeen, mutta ei niiden “puute” ketään “oikeasti voi häiritä”. Ehhhhh. Meillä täällä pimeässä kylmässä Suomessa on ihan poikkeukselliset olosuhteet aika monelle tärkeälle elimistön kannalta kriittiselle “pikkujutulle”, kuten esimerkiksi vitamiinille tai välittäjäaineiden rakennuspalikalle. Kyllä se vaan kuulkaa vaikuttaa, että yhteen aikaan vuodesta aurinkoa ja valoa on 20 tuntia vuorokaudessa, ja toisessa 3. Kyllä se myös vaikuttaa, millainen maaperä on, mitä syödään jnejne. Ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Koska on aivan liian monta mielenterveys-puolen diagnoosia, joiden taustalla on jonkin hivenaineen tai vitamiinin puute. Työkyvyttömyyttä, masennusta ja lieveilmiöitä, jotka syntyy väsymyksestä ja vetämättömyydestä. Isoja terveyskriisejä, jotka syntyy siitä, ettei tiedetä jotain, minkä selvittäminen on helppoa ja halpaa.

Mä oon itsekin suhtautunut esim. välittäjäaineisiin (siis mitä ne on?!) ja vitamiineihin (no vähä energiaboostausta ehkä!) ihan todella vähätellen. Kunnes on alkanut aukeemaan ihan uusi maailma. Miten tärkeitä on tietyt asiat, miten vakavasti ne vaikuttaakaan. Mitä kellekään sanoo B12-vitamiini? Ei kai hirveesti muuta ku yks niistä vitskuista, joita on. Niiiin. Mitä nyt se on vahvasti suhteessa aivolisäkkeeseen, joka taas vastaa aika monesta tärkeästä hormonista kilpirauhasesta lähtien. Se vaikuttaa jopa siihen, pissattaako meitä yöllä ja onko meillä näköongelmia. Yks helvetin vitamiini. Jonka puutteeseen muuten lähes poikkeuksetta kuoltiin joskus aiemmin, ja nyt siihen on sitten olemassa ihan piikkiä, jos ei se imeydy jostain syystä. Ainiin ja se syy? Niitä on monta. Osa ei-niin-miellyttäviä, osa aika simppeleitä, eli esim. tietyn aineen käyttö nukutuksessa, joka annetaan maskista hengittämällä. Niin kuin esim. lapsilla putkituksessa. Sen lisäksi, että vaikkapa B12-vitamiinin puute voi aiheuttaa raudanpuutteen, levottomat jalat ja esimerkiksi runsaan yökastelun ja jopa huonon näön, väsymyksen ja vetämättömyyden ja pahantuulisuuden lisäksi siis, se saattaa myös aiheuttaa kylmät kädet ja jalat ja pahimmillaan selkäytimen haurastumista. Sounds like fun. Vitamiinit. Onpas turhia.

Lääkkeitä sitten vuorostaan voidaankin antaa vaikka kuinka. Mua hirvitti ajatus siitä, että joudutaan antamaan lapselle rautalisää. Se on nyt pienellä tauolla. Koska esim. raudanpuute on usein oire, ei syy itsessään. Jokin aiheuttaa sitä. Tuudittautuminen rautalisään (joka itsessään aiheuttaa ongelmia suolistossa), joka poistaa oireet, on vasta laastari jatkuvaan verenvuotoon, jonka aiheuttajaa kukaan ei tiedä. Pitäisi aina selvittää se syy, eikä tuijottaa jotakin arvoa, mitä haetaan lääkkeillä ja erityisvalmisteilla. Ruokavalion muuttaminen on vain puoli tarinaa, koska vaihtuvien sääolosuhteiden vuoksi kaikenlaista lisää voikin tarvita eri muodoissa. En muista tarkkoja lukuja ja lähteitä, mutta lähtökohtaisesti esim. D-vitamiinin, raudan ja magnesiumin puutetta pidetään lähes länsimaiden “kansantauteina”. MIKSI? Sen lisäksi, että kaikkeen näistä löytyy ratkaisuja ravinnosta tai ravintolisistä, MIKSI meillä on näitä puutteita, ja miksi ne on hyväksytty jotenkin normaaliksi?

Mun mielestä käsite ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta on aivan todella aliarvostettu nykypäivänä. Harjataanhan me hampaitakin, ettei tulisi reikiä ja muita ongelmia. Miksi ei sitten samaa ennaltaehkäisevää strategiaa noudateta terveydenhuollossa? Lasten raudanpuutteen syiksi on vuosia listattu raudanpuutteiset äidit raskausaikana. Miksei niitä äitejä auteta? Neuvolassa napataan hemppa-arvo, todetaan se erittäin hienoksi ja heippa. Vaikka siis kansainvälisesti on aikapäivää sitten saavutettu konsensus siitä, että se ei ole hyvä raudan mittari. Hemppa-arvo voi vaihdella vaikka kuinka, ihan vaikka nesteytyksen määrän perusteella ja se on muutenkin huono mittari, sillä sitä ei pitäisi verrata muihin vaan omaan “normaaliin”, jos jotakin. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei toki rajoitu vain vitamiineihin ja hivenaineisiin, vaan vähän kaikkeen. Jollei ole pää kainalossa, kaikki on hyvin. Joo, rintaan ammuttu tarvii akuuttia apua, mutta kyllä se kamala kohtalo voi kohdata sellaisenkin, jolla vaan jatkuvasti hieman vuotaa joku haava.

Julkisella puolella perustellaan kaikkea resurssipulalla. Okei, suosittelisin ensin tunkemaan kotihoidontuen lakkauttamisen taloudellisista syistä kaltaiset tutkimukset jonnekin todella syvälle ja käyttämään ne resurssit johonkin järkevämpään. Noin niinkuin aluksi. Tulee muutama muukin mielenkiintoinen tilanne tähän liittyen mieleen. Mut lisäksi olisi mun mielestä hienoa, jos ymmärrettäisiin, että tässä vuodetaan kaiken muun lisäksi yhteiskunnan rahoja, kun ei korjata vahinkoja edullisesti silloin kun ne on vasta alkamaisillaan, vaan niitä korjaillaan sitten, kun niiden korjaaminen on jo vaikeaa ja kallista.

Meillä arvostetaan erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäreitä, sellaisia pelastajia katastrofin aikana. Mutta kun moni niistä katastrofeista voi olla vältettävissä! Tiedolla, seurannalla ja ennaltaehkäisyllä. Esimerkkinä vaikka se, että kun asuin Lontoossa, mut yllätti se, että siellä oli kaikki ehkäisymuodot ilmaisia tyyliin kaikille tai tietyn ikäryhmän edustajille tai miten nyt ikinä menikään. Sieltä sait hakea kalliilta tuntuvat ehkäisyt maksamatta mitään. Epätoivottuja raskauksia haluttiin välttää tuomalla ehkäisy kaikkien saataville. On se nimittäin aika paljon yhteiskunnallisesti tehokkaampaa ja edullisempaa hoitaa nuo ehkäisyasiat kuntoon kuin niiden epätoivottujen raskauksien ja lasten, ja kaikkien niiden ympärillä pyörivien lieveilmiöiden korjaaminen.

Suurin osa meistä varmasti käy tankkaamassa autonsa, ennen kuin se tyssää tielle tyhjällä tankilla ja pitää soitella hinausautoa apuun. Miksemme tee samaa hyvinvoinnillemme? Miksi se on niin vaikeaa, jos vaikka haluammekin hoitaa asian? Kun on valmiiksi väsynyt ja voimaton, avun hakeminen on jo muutenkin vaikeaa, saati sitten se, että jaksaa taistella sen saamiseksi. Oon tässä viimeisen parin kuukauden aikana oppinut enemmän biologiaa kuin koko koulu-urani aikana. Rehellisesti sanottuna, en ymärrä edelleenkään miksi mä opiskelin jotain kalalajien mätejä ja leikkasin kalaa auki bilsantunnilla yläasteella, mutta en vielä 30-vuotiaana tiennyt ihan hirveesti mitään omasta kehostani. Mä oon opetellut vasta tässä 2020-2021 välittäjäaineista ja vitamiineista ja aminohapoista ja antioksidanteista ja vaikka mistä. Jotenkin niissä olisi ollut jo silloin kouluaikaan aika paljon enemmän konkretiaa kuin jossain niissä asioissa mitä silloin käytiin läpi. Oli se sitten bilsassa tai terveystiedossa. Enkä mä sano, että tää on nyt välttämättä opetuksen vastuulla, mutta ois sinne lukion ja yläasteen oppimäärään saanut paljon tärkeää tietoa, josta olisi konkreettisesti hyötyä arjessa nykypäivänä. Saati esim. niihin neuvola-materiaaleihin ja muihin elämän varrella koettuihin terveyskeskus- ja lääkärireissuihin.

No, ehkä vielä joku päivä tämäkin asia muuttuu niin, että ihan yhteiskunnallisesti tälle annetaan painoarvoa. Siihen asti ei auta muu kuin kiinnostua itse ja ottaa itse selvää. Ja suosittelen sitä kyllä! On ollut erittäin avartava ja opettava pari kuukautta, kun olen lukenut materiaaleja, joilla olen oppinut itsestäni ja läheisistäni.

Onko teillä oma GP? Vai tykkäättekö yksityisen puolen tarjoamasta “lääkärin shoppailumahdollisuudesta”? Koska sitähän se on, valinnanvapautta valita hoitava henkilö mihin tahansa vaivaan. Mitä fiiliksiä tämä ilmiö teissä ylipäätään herättää?

EDIT:// Kommentoinnin ajauduttua sivuraiteille ihan reippaasti, olen vastannut yleisesti sekä terveysasioihin että mahdolliseen matkaan liittyviin asioihin kommenttiboksissa yleisellä kommentilla, enkä aio asiasta tuon enempää keskustella.