Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

What matters most is how well you walk through fire

Kirjoitin eilen hetken mielijohteesta Instagramiini koronarajoitusten kritisoimisesta ja siitä, saako asiaa kritisoida ja peräänkuulutin mielipiteiden taustalle monipuolisempaa taustatutkimusta kuin valtiovallan kommentit valtamediaan. Rehellisesti voin sanoa, että eilinen ulostulo oli osittain impulsiivinen. Ajatuksethan ovat pyörineet mielessäni jo hetken, mutta en ollut jaksanut niitä kirjoittaa auki. Eilen luin uutisia ja kun näin sanat “vain” ja “ainoastaan” sen edessä kun puhuttiin rajoitusten aiheuttamista liikevahingoista (ja puhuttiin miljardeista), meni hieman huuruun. Sitten kun tämän jälkeen luin seuraajieni ajatuksia siitä, millaisia juttuja erialueiden Facebook-ryhmissä oli kirvoittanut virpominen, alko huurtuu vieläenemmän. Ja kun sitten muutama tuli mulle kertomaan, että ei voi nyt mennä virpomaan, koska korona, tiedustelin, miten tarkalleen korona leviää virpomistilanteessa, jossa ollaan esim. okt-alueella, pimpotetaan, joku avaa oven, pienet virpojat huiskii siitä parin metrin päästä lorunsa, ja sitten jättävät risun terassille ja nappaavat siihen vaikka maahan laitetut herkut. Kysyin perusteluja sille, miten tilanteessa siis korona leviää. “No niin ei vaan kuulu tehdä, pitää kaikkea liikkumista välttää”. Napsahti jotenkin tähän koko tilanteeseen. Ottamatta edelleenkään kantaa siihen, kuinka tulisi toimia erinäisissä tilanteissa, pohdin eilen huolestuneena sitä, kuinka meidän nykyhetkessä unohtuu erittäin tärkeä auktoriteetin kyseenalaistus. Se ei oikeastaan unohdu, se tukehtuu. Ei tarvitse boikotoida ja rikkoa kaikkia annettuja ohjeita. Mutta kyllä ohjeita tulisi perustella kansalle laajemmin ja niitä pitäisi voida kyseenalaistaa.

(Kuten esim. sitä, miksi Alkoon saisi mennä liikkumiskiellon aikana? Onko se välttämätöntä? Perustelu “Siellä ollaan lyhyen aikaa vaan” ei kuulosta nyt liittyvän välttämättömyyteen ja vakavaan vaaraan laisinkaan. Mä oon joskus arponut viinejä Alkossa pidempään kuin mun skidin muskari kestäis, mut muskarit on kielletty, Alko ei. Tai siis, Alko nähdään välttämättömäksi, lasten kehittävä harrastustoiminta ei. Miksi hierojalle saa mennä (terveyspalvelu), mutta kosmetologille ei? Kenelle asian pitää olla välttämätön? Ehkä vaikka ripsihuolto ei ole välttämätön asiakkaalle, mutta sille yrittäjälle yhtä lailla välttämätön kuin hierontayrittäjällekin. Kenen välttämätön on tärkein? Ja jos kerta lakimme mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse paljastaa kellekään minne olemme menossa, kuka tahansa voi edelleen liikkua mihin haluaa, eli lopulta vain asenneilmapiiri on ongelma ja siitä kärsivät yrittäjät. Mutta hei, “vain” miljardin verran viikossa. Ja hei, liikevaihtoa, ei liiketappiota. Sentään. Tämä siis jo niiden olemassaolevien ongelmien päälle.) 

Okei, moving on. Tällaisten kysymysten äärellä kuulee heti, että on koronadenialisti, ajattelee turhia asioita ihmishenkien kaupalla ja mitä vielä. Pitäisi miettiä terveydenhuollon kestävyyttä ja kanssaihmisten terveyttä. Aivan. Sitä voi miettiä tässä hetkessä ja tulevassa. Se tuleva mua huolettaa eniten. Ja itse asiassa tässäkin hetkessä, nimittäin niistä rajoitusten vaikutuksista ei puhuta tarpeeksi, ja ei tarpeeksi monesta suunnasta. Kysymys on nykyään niin latautunut väline, että se on jo itsessään, neutraalinakin, erhe. Kun kysyy tai kyseenalaistaa, kysyy perustelua ja yrittää ymmärtää, ei välttämättä tarkoita olla eri mieltä. Haluaa tulla haastetuksi, haluaa ymmärtää, haluaa pystyä muuttamaan mielensä, kun joku perustelee tarpeeksi hyvin. Ja kyllä mä sanoisin, että suurimmalle osalle aikuisia ihmisiä ei vain riitä perusteluksi “no koska niin on sanottu ja nyt ei vaan pitäisi toimia noin”. Mutta miksi?

Olen saattanut taantua taaperon tasolle miksi-kysymysteni määrässä, mutta jos hyvinvointiyhteiskuntamme, perusoikeutemme ja tulevien vuosien taloutemme on uhattuna, on mielestäni ihan oikeutettua vaatia vastausta kysymykseen “miksi?” ilman, että sen esittäminen olisi väärin.

******

Olin itse asiassa järkyttynyt, miten paljon positiivisia vastauksia ja jakoja mun eilinen julkaisu keräsi. Sain yhden koronadenialistiksi minut ilmoittaneen “lakkaan nyt heti seuraamasta sinua!”-kommentin ja muutaman eri mieltä olevan. Positiivisten viestien määrä oli hämmentävän suuri. Olin nimittäin varautunut pahempaan. Muutama keskustelu lähti liikkelle hämmentävästi. “Tuomas Malista ei tulisi käyttää lähteenä, koska hän on niin kärkäs.” Krista Kiuru on kärkäs ja hän on tämän maan ohjaksissa tällä hetkellä. “Lääkäri X ei ole paras lähde, koska on perussuomalainen.” Edelleen, Krista Kiuru on demari, ja silti iso osa maata tottelee häntä. En edes tiedä, mikä on vaikkapa THL:n poliittinen kanta. Olisko OK olla kuuntelematta hänen perustelujaan, jos hän olisi kristillisdemari tai vasemmistolainen vai onko totuuden lähde kaikki muut paitsi persut? Musta nää perustelut on melkein koomisia.

Jos jonkun viesti ei miellytä, tai se ei sovi omaan ajatusmaailmaan, niin ei enää puhutakaan viestistä, vaan puhutaan viestinkantajasta. Hyökätään häneen. Jos saman, tismalleen saman, lauseen sanoisi Sanna Marin ja Jussi Halla-aho, niin ne tulkittaisiin eri tavalla. Ja tämä on osa isoa ongelmaa, nimittäin on aivan liian helppoa jättää huomioimatta asiasisältö, kun puhuja ei miellytä. Vanhoja sanomisia kaivetaan perusteluksi vetää matto jalkojen alta siltä viestinkantajalta, jota ei haluta kuulla. Samalla toisten tapauksessa vanhat sanomiset vaan heilutellaan pois ja todetaan, että “kuka niitä vanhoja nyt kaivelee, pitää keskittyä nykyhetkeen”. Ahhm, mitä? Ajan kestolla, viestin sisällöllä ja koulutuksella tai ammattitaidolla on joustava käsitys sen mukaan, liittyykö ne kuulijan mielestä hyvään tyyppiin vai huonoon tyyppiin.

Ja koko viesti kuolee jonnekin matkan varrelle. Siltä musta tuntuu usein asioiden yhteiskunnallinen tulkinta.

Kun kyseenalaistat jotain, leimaannut tietynlaiseksi ja sitten seuraavassa asiayhteydessä asiaa paisutellaan aivan mittasuhteista ulos, ja sit kaikki sanomasi onkin turhaa, koska vuosikymmen takaperin sanoit tai teit jotain, josta jäi liioiteltu leima.

******

Seurasin mielenkiinnolla tätä Aki Mannisen sovinisti-puheet keissiä. Tai siis mielenkiinnolla tässä tapauksessa tarkoittaa, että käytin asiaan noin vartin. Itse pätkää en ole nähnyt, en oo kattonut minuuttiakaan Selviytyjiä vaikka Saran menestys niissä kiinnostaakin. Ei ehdi. En oo kuullut alkuperäisiä sanomisia, mulla ei ole mitään kantaa asiaan sen takia. Seurasin sitä vaan mielenkiinnolla, nimittäin siinä oli yksi ihminen ja yksi tapahtuma, jonka seurauksena joku nostettiin tikun nokkaan edustamaan kokonaista ilmiötä. Aika paljon resonoi minussa, jos ymmärrätte! 😀 No, satuinpa törmäämään asiassa Akin Roope Salmiselta saamaan kommenttiin, jossa Roope kritisoi Akin puheita ja teki sen vielä erittäin miellyttävällä tavalla. Kritisoi, antoi armoa, kohteli kuin ihmistä, ja oli kaikin puolin asiallinen, ystävällinen ja perusteleva. Mitä tapahtui?

Roopehan ei siis olisi saanut asiaa kommentoida, koska on “tuomittu seksirikollinen!!!!!!!”. Hold on. Oli siitäkin tilanteesta mitä mieltä tahansa, niin eikös tuomionsa saanut ja hoitanut ole aivan yhtä pätevä ihminen yhteiskuntaamme jatkossakin? Siksi niiden tuomioiden pitäisi vastata rikosta, että sen jälkeen voisi olla taas yhteiskunnan ns. neutraali kansalainen. Kun hoidat rikoksesi, olet siitä vapaa. Niin sen pitäisi mennä. Sitä paitsi, voipi olla, että nuorena tulee tyrittyä, siitä saa rangaistuksen ja kas, siitä oppii jotain! Voi ihan kokemuksen kautta kritisoida naisiin kohdistuvaa puhetta toiselle miehelle sitten myöhemmin, koska on itse oppinut virheensä kautta. Mutta ei, ei saa. Ja kuka sitä Roopen viestiä eniten arvosteli? No naiset! Kommentissa, jossa Roope, mies, kritisoi erittäin terveellä ja asiallisella tavalla toista miestä Roopen mielestä naisia halventavasta käytöksestä. Välillä omatkaan aivot ei enää taivu siihen solmuun, jota somessa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on.

Välillä mietin, miksi tiettyjen ihmisten vihaaminen on joillekin ihmisille intohimo ja oma taiteenalansa. Ei riitä paheksunta ja seuraamattomuus, pitää pyrkiä aiheuttamaan vahinkoa. Kaikin mahdollisin tavoin. Pätee ihan minuunkin, some-vaikuttajaan. En ole rikollinen, en ole hirviö. Miksi minun vihaaminen on niin tärkeää joillekin? Miksi minun muuttaminen on päämäärä joillekin? Meitä bloggaajia on kymmeniä. Miksi tietyt meistä on jatkuvasti vihan kohteena? Viime aikoina, ei-niin-yllättäen, tämä asia on käynyt muutamia kertoja mielessäni.

En osaa sanoa. On mulla omat epäilyni. Tunnen nimittäin paljon vaikuttajia ja heidän ajatuksia monessa asiassa. Ne ajatukset, ne mielipiteet, ne jää vain hiljaa yksityisesti taustalla kerrotuksi. Fiksuja ihmisiä, joilla fiksuja mielipiteitä, mutta ne eivät koskaan tule julkisuuten. Koska vaikka elämme historian “suvaitsevinta” aikaa, sananvapauden aikaa, elämme oikeasti erittäin suvaitsematonta aikaa, jossa sananvapaus on erittäin paljon kaventunutta.

On vain yksi muotti, johon ihmisen pitää mahtua nykypäivänä. Ja jos et kuulu siihen, olet riistaa. Ja on jollakin tapaa hyvin sairasta, että voit olla suorastaan vihattu, sen vuoksi, että sä olet erilainen, ajattelet eri tavalla ja teet eri tavalla. Maailmankuva, yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisten ajatusmaailma kaventuu yksipuoliseksi ja pakotetuksi. Se on vaarallista. Se nimittäin antaa väärän kuvan yhteiskunnasta. Jos julkiseen keskusteluun ei mahdu vastapuolen argumentteja ilman vähättelyä, tulee kuva, joka on liian yksipuolinen. Kaikki rakastavat sinistä ja vihreää, mutta maalauksessa näkyy vain vaaleanpunainen. Voi olettaa, että vain vaaleanpunainen on hyvä, ja muut huonoja, koska mitenkä muuten tietää vaaleanpunaista kuvaa katsomalla, että taiteilija rakastaa sinistä ja vihreää? Suomi on tässä tapauksessa se yksivärinen maalaus, huonolla analogiallani.

********

On raskasta kun joutuu käsittelemään tällaisia juttuja omassa arjessa jatkuvasti ja miettimään tätä työn puolesta ja yksityishenkilönäkin. Kirjoita jotain, ja sitten kärsi sen seuraus taloudellisena ja henkisenä vahinkona some-ajojahdin uhrina. Mutta mulle vielä raskaampaa olisi elää sen tiedon kanssa, että minusta tuli osa tätä kulttuuria, tätä maailmaa, jossa ei ole sijaa erilaisille ajatuksille, kyseenalaistamiselle ja erilaisuudelle. Joskus ei-niin-kauan sitten avointa homoseksuaalisuutta paheksuttiin. Joskus ei-niin-kauan sitten nainen ei saanut kertoa mielipidettään, vaan hänen piti olla kiltisti hiljaa. Mä olen mieluummin vihattu kuin alistettu.
Koska per jokainen mun vihaaja on aivan järkyttävän paljon enemmän mielettömiä seuraajia, joilla on fiksuja ajatuksia. Saman- ja erisuuntaisia. Ja kyky keskustella niistä. Viesteistä, ei viestinkantajasta.  Ja sillä suhteella tie jatkuu mulla samaan suuntaan, eikä pienet vastatuulet koskaan heilauta pahemmin.

Mua järkytti tänään nimittäin vain yksi asia. “Kiitos, että olet rohkea ja julkaiset!” -tyyppisiä viestejä tuli kymmeniä. Mua järkyttää tässä se, että oman mielipiteen ilmaisu on nykyään rohkeutta. Enkä itse asiassa edes ilmaissut mielipidettäni itse asiaan, vaan kehotin ihmisiä tutustumaan lähteisiin monipuolisesti. Se on nykypäivänä rohkeaa. On rohkeaa omassa somessa, omilla kasvoilla, kehoittaa ihmisiä tutkimaan monipuolisesti lähteitä ja perustamaan ajatuksensa monipuoliselle aineistoille ja erilaisille mielipiteille. EIKÖ TÄMÄN HELVETTI PITÄISI OLLA PERUSASIA, EIKÄ ROHKEUTTA!?

Kiitän niistä viesteistä, en halua niitä tässä mitenkään dissata. Lähinnä siis ahdistun siitä ajatuksesta, että nykypäivänä valmiiksi pureskellun mutta perustelemattoman asian kyseenalaistaminen ja lisätietojen ja perustelujen vaatiminen tai edes pyytäminen, on rohkeutta. Eihän tää voi mennä näin.

Näin kaupallisena vaikuttajana on ollut mielenkiintoista tää pandemia-aikana matkustamisen ympärille syntyneen myllyn aiheuttama tilanne, omana konkreettisena esimerkkinäni. On näyttänyt tosi paljon. Viesteillä vaikuttajilta ja teiltä seuraajilta. Yksityisviesteissä käydyissä keskusteluissa ja harvemmissa julkisissa ulostuloissa ja erittäin harvoissa julkisissa tuen osoituksissa.

Yhteistyökumppaneista tämä on antanut hirveän selkeän kuvan. Mitä luulette, miten suhtautuu lapsensa terveydestä huolissaan oleva äiti mainostoimiston pyyntöön kertoa lapsen terveysasioista tarkemmin mainostoimistolle, että olisi kättä pidempää neuvotteluihin (suora lainaus) asiakkaan kanssa? Että siis mun pitäisi kertoa mun lapsen terveydestä, taloudellisten neuvottelujen tähden? Teki mieli boikotoida koko yritystä jatkossa, kunnes tajusin, että ei se ole yrityksen moka, ei se ole heidän tuotteiden tai palveluiden vika, vaan huonoa kommunikaatiota. Mutta samalla tää on tuonut esiin aivan mielettömällä tavalla yhteistyökumppanien hyvät puolet. Aito kiinnostus selvittää arvojen yhteensopivuus ja aito halu antaa minulle vaikuttajana tila elää, tehdä valintani ja tuottaa sisältöä aidoista lähtökohdista. On ollut oikeasti tosi ylpeitä hetkiä nähdä yritysten nollatoleranssi nettikiusaamiseen ja vääristelyyn. Samalla on kuitenkin nähnyt sen yritysten paineen olla tukematta julkisesti, koska sitten joku vetäisi herneen nenään ja yritys joutuisi some-myllyyn.

******

Some-vaikuttajana tää on tosi mielenkiintoinen ilmiö, nimittäin minun minuus ja mielipiteeni vaikuttaa suoraan erittäin moneen elämäni osa-alueeseen. Rahallisesti arvioiden, you win some, you lose some. Seuraajamääriä arvioiden, you win some, you lose some. Niihin ei aina itsekään pysty vaikuttamaan. Oon ollut itse asiassa yhtä lailla iloinen seuraajien menetyksestä kuin uusien löytymisestä. Nimittäin kun tätä aaltoilua on tapahtunut sen jälkeen kun olen kertonut aitoja rehellisiä mielipiteitäni, olen ollut tyytyväinen muutoksiin, oli ne miten päin vain. Ne tarkoittivat yleisön teroittumista minun arvomaailmaani sopivammaksi.

Mut mikä on tärkeintä ei ole seuraajien määrä tai kaupallisten yhteistyöiden euromäärä, vaan rehellisyys itselleen, periaatteet ja moraali. Se millainen ihminen ja vaikuttaja on. Se, että sanoo tai tekee jotain tärkeää, vaikka tietää sen mahdollisesti aiheuttavan negatiivisuutta. Siihen jokaisella meillä on omissa käsissä avaimet ja jokainen voi vaikuttaa itse siihen.

Juteltiin IHAN eri asiasta muutama päivä sitten mieheni kanssa ja tuli siinä keskustelussa tämä quote puheeksi:

What matters most is how well you walk through the fire.

Kaikille meille se tarkoittaa eri asioita. Se “Hyvin”.

Joillekin se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman vähin vaurioin ja vahingoin juuri siinä tulessa. Toisille se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman tehokkaasti sammuttaen sitä tulta samalla, ettei se tule uudelleen vastaan. Joillekin se tarkoittaa sitä, että harjoittelee tulen välttelyä ja etsii ympärillä roihuvasta matalimman kohdan, jonka läpi kävelee.

Mä mietin tätä jo joskus aiemmin, vuosia sitten. Ja mun vastaus tähän on ollut oikeastaan kahtia jakautunut.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että ottaa kaikki vastoinkäymiset ja yrittää löytää niistä hyvää, ja takertua siihen hyvään. Mulle tää tarkoittaa, että kävelee kaikista vaikeimpienkin asioiden, hetkien ja tilanteiden läpi pitäen kiinni siitä, mikä on tärkeintä. Omat arvot, omat moraalit ja omat periaatteet. Ne todelliset, itsestä syntyneet, ei yhteiskunnan minuun ulottamat. Koska itseään heikomman heittäminen kynnysmatoksi sinne tuleen tai mikä tahansa muu samankaltainen teko, se voisi minimoida vahinkoja. Se, että jäisi istumaan siihen missä on, eikä menisi sinne tuleen, sekin voisi olla jollekin järkevä valinta. Ihan sama, mitä siellä tulen toisella puolen odottaisikaan. Mulle tulen läpi “hyvin” kävely tarkoittaa sitä, että mulla on määränpää, mulla on polku, jonka oon valinnut ja joku on sytyttänyt siihen tulen, ja mä olen kävellyt sen läpi pitäen kiinni siitä, kuka mä itse olen. Luopumasta minuudestani minkään tai kenkään muun vuoksi. Löytäen motiivin siihen tulen ylittämiseen itsestäni, sisäisesti, en ulkoisista vaatimuksista. Se ehkä polttaa enemmän, se ehkä polttaa useammin. Mutta se ei koskaan jää palamaan osaksi minua, hiiltäen minusta paloja minua pois.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että jokainen joutuu kävelemään tulen läpi. Ne lieskat voi olla erikorkuisia ja polttaa eri vahvuudella, mutta kaikilla meillä on vastoinkäymisiä ja tulta tiellämme. Vastaus on jo alkuperäisessä lauseessa. Bukowski ei puhunut tulen ylittämisestä, kiertämisestä tai mistään muusta. Hän puhui sen läpi menemisestä. Koska sen läpi meneminen “hyvin“on se, että sen tulen hyväksyy. Ei mieti ja pohdi sitä “miksi minä?”, “miksi tää tuli nyt mun tielle?”. Ei ole passiivinen kärsijä, on aktiivinen valitsija. Tiedostaa liekkien edessä, että on valinnut sen tulen, koska vaihtoehtona oli jokin pahempi. On valinnut sen vaikean asian, koska sen valitsematta jättäminen olisi ollut huonompi. On valinnut erota huonosta suhteesta, vaikka rakastaa ja eroaminen raastaa. Koska siihen suhteeseen jääminen olisi sattunut liikaa. On valinnut muuttaa rakkauden perässä, vaikka kodin jättäminen ja uuden aloittaminen tuntuu pahalta. Koska siitä rakkaudesta luopuminen olisi sattunut liikaa. On valinnut olla taipumatta tiettyyn muottiin, vaikka saisi vihaa niskaansa. Koska itsestä luopuminen olisi sattunut liikaa.

On valinnut polun, jossa sanoo asioita, jotka ovat julkisessa keskustelussa “epäsuosittuja“, koska ei halua olla osa sitä vääristymää, joka saa ne näyttämään epäsuosituilta hiljaisuuden kaikuessa toiselta puolen keskustelupöytää.

Aktiivisena valitsijana itsensä näkeminen tuo kontrollin tunnetta, tuo voimaa. Kun seisoo liekkien edessä ja tietää, että on valinnut ne liekit, tietää myös, että se toinen vaihtoehto olisi ollut huonompi. Niissä kävely sattuu vähemmän, kuin se kipu, jota jokin muu olisi aiheuttanut.

(Mä koin konkreettisesti tällaisen hetken toisen lapseni syntyessä. Synnytyskipujen pahentuessa mahdottomaksi, iski paniikki ja pelko ja sitten iski rauha. Minä TIESIN, mitä kivuliasta paskaa synnyttäminen onkaan. Ja minä silti halusin synnyttää. Minä valitsin. Minä olin aktiivinen synnytykseen menijä, en passiivinen kivun uhri.)

*********

On valinnut palaa, sen sijaan, että hukkuisi. On valinnut huudon, koska hiljaisuus olisi pahempaa. Ja juuri tällä hetkellä liian moni valitsee hiljaisuuden. Ajatellen, että joku muu huutaa.

Pohdittiin myös samaan syssyyn silloin yksi päivä elämän tarkoitusta. Mulle se on hyvin selkeä. Olen joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Oon myöhemmin muuttanut tän. Elämän tarkoitus on olla tyytyväinen. Tyytyväinen siihen mitä on, arvostaa sitä mitä on, löytää elämästään ne hyvät asiat. Takertua niihin. Tiedostaa, että voisi olla huonomminkin sen sijaan, että jatkuvasti miettisi, miten voisi olla paremmin. Olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä. Käydä nukkumaan illalla ajatellen, että päivässä oli enemmän hyvää kuin huonoa. Mulle elämän tarkoitus on olla sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämässä voi olla tavoitteita, kehitystä ja haaveita. Mutta ne eivät saa sumentaa kokonaiskuvaa, jokapäiväistä oloa, joka itsessään on elämän tarkoitus.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa ja somessakin tuntuu olevan hyvin kapea ihmisen malli tällä hetkellä. Jokaisen tulisi olla tiettyyn muottiin sopiva. Kaikesta pitäisi ajatella tietyllä tavalla. Mieheni tossa pohti, että olispa hauska tehdä huumorimielessä sellainen listaus siitä, mitä kaikkea ihanneihmisen pitäisi olla. Totesin kuivasti takaisin, että nykyihmisen ihannemalli on kuin piin arvo. Päättymätön lista numeroita tai tässä tapauksessa piirteitä. Pii on päättymätön, loputon. Mutta siitä ollaan sentään samaa mieltä, että 5 on 5. Ihanneihmisen listassa numerot on sumeita. Jonkun mielestä se on 8, jonkun mielestä 6 ja joku näkee siinä 2. Kuin siinä nettimaailmassa pyörivässä optisen harhan testissä tai värisokeustestissä konsanaan. Päättymätön litanja vaatimuksia, jotka ovat vieläpä epäselviä ja muuttuvia. Vaikka tässäkin asiassa on vain yksi helppo vastaus. Selkeä ja yksinkertainen.

Ei ole ihanneihmistä.

On vain jokainen oma ainutlaatuinen yksilönsä. Uniikki, erilainen ja sellaisenaan omanlaisensa, täysin ainutlaatuinen. Siitä luopuminen sopiakseen yleiseen muottiin on kuin neliapilasta yhden lehden repäisy, että se sopisi paremmin  ympärillä oleviin kolmiapiloihin. Siinähän niitä kolmiapiloita on pelto täynnä, miksi se neliapilakin pitää saada kolmiapilaksi? Se, että kolmiapilat ovat vallanneet niityn, ei tarkoita, että ne on kivempia. Aika moni saattaa etsiä juuri neliapilaa.

Mua huolestuttaa moni asia. Korona, koronan rajoitustoimet, molempien näiden vaikutus pitkällä aikavälillä yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja hyvinvointiimme. Kaikista eniten mua huolestuttaa kuitenkin se, että nykypäivänä hiljaisuus on liian usein hyve, mielipide tai kysymys poikkeuksellista rohkeutta ja keskustelu kuollutta.

Tästä tulikin lopuksi mieleen toinen erinomainen lainaus. Oikein aforismikirjan olen tämän perjantain kunniaksi tähän postaukseen tempaissut.

“The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.”

Pätee tähän päivään ja keskustelukulttuuriin.

“The only thing necessary for the triumph of those who shout the loudest, is for a big mass of people to remain silent.”

Pelonsekainen hiljaisuus vääristää ja antaa vallan pois. Se on passiivista.

Kaunista tässä maailmassa on se, että jokainen saa valita onko passiivinen vai aktiivinen. Itse valitsen olla aktiivinen oman elämäni eläjä.