Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

Varhaiskasvatuksen vaatevalinnoista ja vähän muustakin

Ei päikkyvaate.

En itse asiassa ajatellut, että mun eka postaus pitkän tauon jälkeen liittyisi varhaiskasvattajiin ja päiväkotiin, mutta nyt kun tää sivu on “valmis” ja mulla iski ajatuksia mieleen Instagramin äärellä, niin hyppäsin tänne. Tää on itse asiassa tahtotila muutenkin blogin suhteen nyt, madaltaa kynnystä postauksille. Eilen tuli täyteltä varhaiskasvatuksen kanssa käytävää keskustelua varten papereita ja sattupa posti tuomaan uudet vk-vaatteet, jotka tilasin reilu viikko sitten, joten päiväkotiajatukset on olleet tapetilla.

Meidän esikoinen on nyt ollut reilu 1,5 vuotta päiväkodissa ja tää on toinen päiväkoti. Olimme tyytyväisiä ensimmäiseenkin, mutta vielä enemmän tähän toiseen, jonne vaihtoa alunperin arvottiin tosi pitkään, koska sijainnin puolesta se oli meille parempi. Ensimmäinen päiväkotimme oli Norlandian Hilla, ja olen ikuisesti kiitollinen, miten hienosti siellä alkoi lapsemme polku päiväkotiarjessa ja voin suositella kyllä ehdottomasti kaikille omalla kokemuksellani. Mikään päiväkoti ei ole täydellinen, yksikään vaka-kasvattaja ei ole täydellinen. Merkittävimmät pienet miinukset, mitä päikkyarjessa on tullut mieleeni on olleet lähinnä resursseihin liittyviä, sillä yksityisissäkin päiväkodeissa ei resurssit vaan ole ihan mitkään älyttömät. Sen hieno puoli on toki siinä, että lapsemme voivat käydä päiväkodissa kansainvälisesti verrattuna tosi edullisesti.

Mutta niin. Eilen tosiaan täyteltiin tuossa meidän kesälomapapereita ja samalla vasu-papereita, ja heille, jotka tätä lukee, vaikka lapsia ei ole, tai lapset on ihan pieniä vielä, niin vasu = varhaiskasvatussuunnitelma. Mä en koskaan käytä sanaa tarha, koska kyseessä ei ole mikään eläintarha muksuille, vaan käytän sanaa päikky = päiväkoti. Sitä se tuntuu usein olevan päivän koti meidän lapselle sillä aikaa kun vanhemmat on töissä.

It takes a village to raise a child ja mulle päiväkoti on usein tää kyseinen kylä. Ja juuri sen takia on oikein, että tästä vaka/vasu-terminologiasta pidetään kiinni. Mä oon ite oppinut paljon viime vuosina ja oon pahoillani, jos oon joskus loukannut joidenkin ammattitaitoa käyttämällä vääriä termejä. Päikyssä nimittäin työskentelee eri koulutustaustalla olevia aikuisia, joilla on omia erityisosaamisaloja. Jos olen joskus lätkinyt ihmisiä samaan kategoriaan, se ei ole koskaan johtunut vähättelevästä asenteesta heitä kohtaan, vaan päinvastoin. Mulle kaikki päikyn väki on yhtä tärkeetä. Opettajat, hoitajat ja keittiön Etunimi, joka tekee parempaa ruokaa ku äiti kuulemma. Eikä äiti osaa tehdä samanlaista makaronilaatikkoa.

Ei päikkyasu.

Mua aina harmittaa, miten jotenkin vähätellen puhutaan hoitajista millä tahansa alalla, koska tutkinto on lyhyempi tai mitä ikinä. Mä katoin vuosia mummini palvelutalossa elämistä ja Alzheimerista kärsinyt halvaantunut isoäitini ei todellakaan ollut helpoin asiakas. Parikymppiset mimmit nosteli häntä suvereenisti pyörätuoliin, haki hänen kukkapurkkiin jemmaamat lääkkeet ja sieti huonon päivän huudot ja sättimiset siitä, että lääkkeen ottaminen tarkistettiin. Kertaakaan en haaveillut heidän työstä, mutta kertaakaan en myöskään ajatellut asiaa negatiivisesti vähätellen ja alaspäin katsoen. Päinvastoin. Musta ei vaan olis siihen. Niinku musta ei olis päiväkotiinkaan. Meteliin, kehittyviin lasten persoonallisuuksiin, vieraiden lasten persusten pyyhkimiseen, jatkuvaan ruokamaanitteluun ja ties mihin kaikkeen. Mä nostan aivan helvetin korkeelle hattua päästä jokaiselle varhaiskasvattajalle, koska se ei ole helppoa. En tietenkään voi sanoa tietäväni millaista se on, sillä en ole sitä koskaan tehnyt työkseni, mutta olen kuunnellut vuosien kokemusten ajatuksia anopiltani ja seurannut päikyn toimintaa ja joka ikinen kerta oon erittäin otettu ja iloinen siitä, miten ihania ihmisiä varhaiskasvatukseen mahtuu. (Joojoo, mätämunia varmasti on, niitä on joka alalla, mutta en aio tässä nyt huomioida sitä vähemmistöä vaan sitä enemmistöä, joka ansaitsee enemmän. Niin taloudellisesti kuin ajatukissamme.)

Mulle lapset on kaikki kaikessa, joten oon ollu tosi hermona siitä, millaiseen hoitoon laitetaan esikoinen aikanaan. Mulle se taisi olla raskaampaa ja D menikin päikkyyn vasta 2,5-vuotiaana, koska en ollut aiemmin valmis päästämään kontrollia. Nyt voisin pitää häntä kotona jonkin verran enemmänkin, kun Adrian kuitenkin täällä on, mutta hän haluaa päiväkotiin ja minäkin haluan hänet sinne. Arkivapaapäivät on yleensä matoilua ja tylsistymistä, koska on tottunut päikyn arkeen ja tekemiseen ryhmässä ja porukassa, muiden lasten ja aikuisten kanssa.

Kun oltiin viisi viikkoa poissa, puhui hän päiväkodin aikuisista yhtä paljon kuin lapsista ja halusi viedä tuliaisia kaikille aikuisille. Mua aina lämmittää mieltä, kun päikyn aikuiset halaavat lasta lähtiessä, tai kun heillä on selkeesti omat jutut muksun kanssa, ja niitä kerrotaan tohkeissaan ja naureskellen. Meidän nirsopetteri syö nykyään tosi hyvin päiväkodissa ja paremmin kotonakin sen takia. Valikoimaan on tullut niin maitorahkaa kuin makaronilaatikkoa ihan viime aikoinakin, koska päikyssä oli hyvää. Ongelma on yleensä saada lapsi edes maistamaan mitään uutta.

Mä muistan pelänneeni jo raskaana, että lapselle pakotetaan jossain ruokaa ja hänelle jää siitä traumoja. Mulla on. Mulla on muistoja kun äiti haki päikystä ja itkin vessassa, koska vihasin (ja vihaan edelleen) kardemummaa, enkä halunnut syödä pullaa ja sitä pakotettiin mulle. 90-luvulla Kontulassa varhaiskasvatus oli varsin erilaista. Mä muistan enemmän kuin paljon huonoja muistoja päikyn ja koulun ruokatilanteista ja anoppi on kertonut omia kauhutarinoita, mitä töissä on nähnyt. Pelkäsin ihan hirveästi tätä asiaa. Ja nyt lähes joka päivä päikyltä kerrotaan, että lapsi on syönyt tosi hyvin ja välillä lapsi ilmoittaa kotona, että haluaisi samaa ruokaa kun oli päiväkodissa ja sitten mietitään, miten se tehdään oikein 😀

Ei-päikkyvaatteissakin lapset saa olla lapsia, pyöriä pellolla ja mudassakin.

Mulla ei oo siis mitään muuta kuin kunnioitusta varhaiskasvatusta kohtaan. Edellinen vasu-keskustelu on jäänyt vahvasti mieleen positiivisesti, sellaisena, että “hei, ne oikeesti tuntee mun lapsen just eikä melkein!” ja kaikki mahdolliset erityistilanteet on menneet superhyvin. Meidän 4-v. ei juurikaan uhmaa ja saadaan tosi paljon keskusteltua kaikkia tilanteita läpi, eikä yleensä ole syytä juuri hänen kanssaan vääntää. Rutiinien hajoaminen on hänelle vaikeaa ja esim. isin työmatkojen aikana on aina tietynlaista oireilua, kun testailee läheisiä selvästi sen puolesta, että lähteekö hekin. Nyt ymmärtää jo paremmin, mutta vuosi sitten tää oli aika selkeää usein. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että päikyssä oli joku tahtokiukku ollut, vaka-ope kertoi asiasta lämmöllä ja pehmeydellä ja kertoi, että sitten olikin halunnut syliin ja halimaan ja mä olin iloinen. Iloinen siitä kohtauksesta, koska uutta päikkyä oli taustalla kaksi viikkoa ja koko kohtaus kertoi mulle siitä, että hän oli kiintynyt siellä jo johonkin tarpeeksi, uskaltaakseen testata sitä ihmistä.

Mun mielestä vanhempana osa näistä kaiken maailman lippulappusista on välillä erikoisia. Nytkin neuvolan 4-16 -vuotiaille lapsille suunnattu lappu on vähän hassu, kun se on kovin suljettu vastauksiltaan ja jotkut väittämistä kuulostaa ihan erilaiselta 4-vuotiaalla ku 14-vuotiaalla. Mutta se, mistä ehdottomasti tykkään, on se, että tuntuu kun lasta tosiaan kasvatetaan yhdessä päiväkodin kanssa. Me täytetään lappuja, päikky täyttää lappuja, keskustellaan ne yhdessä ja sitten on vasta neuvolan aika seurata kehitystä ja osaamista, mitä 4-vuotiaalla on. Aikuisena on jotenkin tosi ihanaa, että oikeasti oppii lapsestaan myös niitä puolia, joita ei näe. Millainen hän on, kun me emme ole paikalla.

Ja tää kaikki tuli oikeastaan alkupuheeksi tähän siitä mieleen, millaisia vaatimuksia päiväkotiin esitetään. Viestinnän ja esimerkiksi vaatteiden suhteen. Mä kysyn yleensä samat kysymykset päikyn pihassa kun haen lapsen. “Millanen päivä oli?” (tarkoittaen hyvä/huono, ei litanjaa tekemisistä), “Onko syönyt miten?” (hyvin/huonosti) ja “Nukkuko päiväunet?”. En koskaan oleta, että päiväkodilla on aikaa kertoa mulle tämän tiiviimmin päivän tekemisistä vaikka alkuun olisikin ollut kiva tietää lähes kaikki lapsen tekemisestä. Joskus jään juttelemaan hoitajille ja kysyn vähän kavereista jne. mutta en oleta, että ehdittäisiin viestimään lasten kuulumisia pitkin päivää. Enkä todellakaan oleta, että päiväkodissa kukaan on sitä varten, että huolehtisi lasteni vaatteista. Itse asiassa en koskaan suhtaudu päiväkotiin ajatuksella “Kuinka te voisitte helpottaa meidän elämää?” vaan päinvastoin. Mitä me voidaan tehdä helpottaaksemme lapsen sopeutumista tai viihtymistä ja myös käytännön hoitoasioita? Sen pitäisi mun mielestä olla jokaisen vanhemman asenne päiväkotia kohtaan. He eivät ole meillä töissä, vaan he ovat tekemässä meidän työtä, riittämättömällä palkalla ja heillä on kokemus siitä, mikä helpottaa lapsen ja koko porukan arkea päiväkodissa.

Mulla on ollut tässä viimeisen vuoden aikana mielenkiintoisia keskusteluja niin vanhempien kuin varhaiskasvattajien kanssa IG:n puolella. Lasten merkkivaatteet on juttu nykypäivänä, tai siis sanotaanko niin, että lapsilla on paljon “kalliita” vaatteita nykypäivänä. Vanhemmat suhtautuu niihin eri tavalla. Toisille vaatteet on vaatteita ja saa mennä sotkuun, toisille tietyt vaatteet on “hienoja” vaatteita, joita ei todellakaan haluta sotkea mustikkakeittoon. Sitten kun toinen vanhempi laittaakin sen hienon Gugguun paidan päälle päikkyyn, onkin toinen vanhempi ihan ärtynyt kun “ei tajuttu vaihtaa” tms. Tän tyyppisiä keskusteluja näkee tosi paljon lastenvaate-ryhmissä ja mielipiteitä on laidasta laitaan. Toisaalta huomaan itsekin, että laitan lapselle välillä ihan lemppareimpia vaatteita päikkyyn, koska minne muuallekaan niitä laittaa näin pandemia-aikana? Toisaalta en kyllä ikinä oleta, että ne vaatteet tulee sieltä ehjänä ja naarmuttomana ja tahrattomana. Mä en itekään jaksa valvoa vaatteiden perään ikinä saati oleta, että päikyssä on aikuisilla siihen aikaa. Monille vaka-ammattilaisille tää oikeesti aiheuttaa stressiä, enkä oo ees tajunnut! Pelkää saavansa huudot/valitukset, jos merkkivaatteelle käy jotain ja stressaa asiaa. Koska kokemuksia tästä on tosi monilla. Toinen puoli on usein vaikeat/hankalat vaatteet lapsen ikään nähden.

Tää olikin se, mikä mulle tuli mieleen mun ig-julkaisuista mieleen eilen. Mä aina välillä “joudun” pukemaan kaksi lasta. Se on välillä ihan painajainen. 4-vuotias, joka osaa pukea, ei ykskaks osaakaan, kun laiskottaa tai sitten tulee minäitse ja pukee hankalinta sukkaa, mitä kaapista löytyy, vartin. Taapero sinkoilee ympäriinsä ja vetää vasemman kengän jalasta sillä aikaa ku puen oikeaa. Huoh! Mietin välillä, että 4-7 näitä ja olisin ihan finaalissa. Siksi mulla on eri vaatteet päikkyyn lapselle kuin perheen kanssa ulkoiluun. Jos mä laitan kotona jotain vähän siistimpää ulos päälle, voin tarkkailla ja komentaa lasta. Ei päiväkodin aikuisten tehtävänä ole tuo, niitä tehtäviä on enemmän kuin tarpeeksi. Sen aktiivisen hoidon lisäksi pitää siivota, suunnitella, tehdä kaiken maailman vasu-asioita ja ehkä välillä käydä vaikka vessassa itse. Lapsen vaatteet päikkyyn pitää olla sellaiset, että hänen on niissä helppo olla, ei ole kuuma eikä kylmä eikä märkä ja hänen ei tarvitse niitä varoa.

Söpöt vaatteet ei välttämättä ole epäkäytännöllisiä, lapset viihtyy näissä. Mutta tekniset ominaisuudet ja päiväkoti kulkee käsi kädessä. Farkkutakki ja päiväkoti ei.

Ikä on aika tärkeä asia. Meillä on esim. pooloja pari kappaletta. Ne ei ole päikkyvaatteita. Ei saa niitä ite pois. Pari tiukkaa huppariakin on. Jos vaatetta ei saa itse pois päältä tai päälle taistelutta, ei siinä ole asiaa päiväkotiin. Mun 4-vuotiaan on pystyttävä pukeutumaan itse, kunhan aikuinen nostaa hattuhyllyltä alas, jos jotain on siellä, minne ei yllä. Varmasti joutuu pari kertaa muistuttamaan, mutta kyllä tuo pukee jo itse. Kerrokset on jees, mutta siinä on lapselle paljon muistettavaa, ja esim. paita + housut voi repsottaa jostain. Päikyssä meillä on merinohaalari, kotona housut ja paita. Haalarikin on kuitenkin sellainen, että helppo riisua ja pukea, jos tarvii mennä vessaan. Ulkohaalarit on sellaisia, että vetskarit on isoja, ja saa haalarin itse päälle. Samaten kengät, jalkaan vedettävää mallia. Kaikki fiineily ja fantsuilu pois. Meillä on esim. ollut vuoden päikyssä kurahousut (henkselein) ja takki, joita en oo kai kertaakaan nähnyt lapsella päällä, koska hänellä on ollut myös vuorellinen sadehaalari siellä. Onko helpompaa pukea merinohaalari, takki ja housut vai yksi vaate, jonka saa yhdellä vetskarilla kiinni? Jep.

Vinkki: Helpot isot vetoketjut, mahdollisimman vähän kerroksia, jos mahdollista, vaatteita, jotka lapsi saa itse pois ja päälle, ja sellaista, mitä voi pestä huoleti tuhat kertaa.

Nyt on vieläpä sellaiset kelit, että ei tiedä mitä pukea. Aamulla on välillä tarvinnu toppahaalaria ja päivällä vois pärjätä jo lippiksellä. Meidän kuumakalle valittaa ennemmin kuumasta, mutta en ole vielä suostunut viemään lippistä päiväkotiin vaikka just eilen sitä mies pohdiskeli. Kaksi pipoa siellä on. Ohut ja paksu. Jos siellä olisi lippis, niin a) alkaisi vääntää siitä, saako sen laittaa vai ei tai b) laittaisi liian kylmällä päähänsä ja aikuiset olettaisi, että tämä on OK, jos sellainen on kerta tuotu. Toki varmasti siellä myös järkeä käytetään ja kielletään, mutta kaikkea ei voida huomata ja toisella voi lippiskeli olla +15 ja toisella +5. Ei sitä aikuiset välttämättä tiedä ja jos kaapissa on joku vaate tai asuste, oletus on, että sitä käytetään. Meidän 4v. on aika tunnollinen ja pukee, mitä käsketään yleensä, mutta en jätä päikkyyn yhtään ylimääräisiä vaihtoehtoja, vaan korkeintaan vain ne, joita saa pitää. Ohut kypäräpipo ei oo kovin nätti ja näyttävä, mutta esim. näillä keleillä palvelee erittäin hyvin, kun lapsi saa sen helposti päähänkin itse.

Vinkki: Päikkyreppuun laitan aina keväällä aurinkorasvan, aurinkolasit, ohuen kypäräpipon ja ohuen puuvillapipon. Lippiksen, kun ei ole enää alle +5 luvassa missään vaiheessa päivää.

Meillä on erikseen jotain päikkyvaatteita ei sen takia, että ne on “huonompia” vaan koska ne on helpompia. Hupparit vetoketjulla? Päikkyyn. Pään yli puettavista vain Mellit päikkyyn kiitos. Sukista ne, joiden pukemiseen ei mene varttia (Polarn o Pyretin pitkät jarrusukat on jostain syystä hankalat, kun ei rullaa niitä ensin, vaikka kuinka on opetettu :D) ja hanskoistakin sellaiset, jotka saa itse puettua. Ja mielellään koko asu sellainen, että pääsee tarvittaessa pihalta vessaan ilman apua missään kohti. Kaikki sisävaatteet on sellaisia, että niissä saa mennä vaikka nokeen leikkimään, enkä välittäisi.

Vinkki: Oon nimikoinut kaikki sellaiset vaatteet, jotka saa mennä päikkyyn. Muutama tällainen poikkeus, mitä meillä on (tunnearvoa siskon tekemillä vaatteilla, farkkutakki epäkäytännöllinen jne.) on nimikoimatta. Mieheni ei ole ajatuksenlukija, eikä voi pitää mielessä kymmeniä eri vaatekappaleita ja saako vai ei, joten nimitarra kertoo onko päikkyyn sopiva. Miehen lisäksi esim. mummuillekin hyvä väline viestimään “ei-tätä-ehkä-tramppaan-ja-hiekkalaatikolle”.

Tää ei oo pelkästään päikyn aikuisten kannalta helpompaa vaan opettaa lapselle myös itsenäisyyttä siihen pukeutumiseen. Meillä opetellaan nyt pupukorvia kengännauhoihin, missä menee joko äidin järki tai vuosikymmen, mutta pikkuhiljaa 😀

Ja siis, voi olla, ettei monilla lapsilla edes ole tällaisia vaatteita, joista tällaisia edes ajattelee. Monilla lapsilla on pelkästään käytännöllisiä vaatteita, eikä vanhemmat edes mieti tätä. Mä tykkään ilmaista itseäni vaatteilla ja annan sen oikeuden myös lapsilleni. Saavat usein itse valita asunsa ja tykkään itsekin pukea heitä minun silmääni miellyttävällä tavalla. Aina se ei ole käytännöllistä. Koskaan en tunge lapsiani epämukaviin vaatteisiin, vaan kaikki on sellaisia, joilla voivat leikkiä huoleti. Mutta onhan se nyt ihan eri asia meneekö lapsi talvella päikkyyn Makian villakangas-toppatakissa vai Reiman haalarissa tai pukeeko hänelle keväällä ulos Minikidin hupparirotsin vai Reiman softshell-takin. Erilaiset sääominaisuudet ovat mielestäni se “käytännöllinen” puoli vaatteissa, ja vaikka en pukisi lapselle farkkuja kosteaan hiekkalaatikkoon, on hänellä kuitenkin farkkuja. Kukaan ei kuolisi vaikkei olisi, mutta on, koska tykätään niistä. Onhan ne hei siniset.

Päikkyvaatteet aiheuttaa monille päänvaivaa ja huolta ennen päikyn aloittamista ja monet vinkit on paremmin tiettyyn ikään sopivia kuin kokonaisvaltaisesti.

Päikkyvaatteet. Merkkisuosikkini on Reima ja Polarn o Pyret.

Mun kultaiset kolme vinkkiä on kuitenkin

1. Ei koskaan mitään sellaista, jonka hukkuminen harmittaisi poikkeuksellisen paljon.

Päikystä katoaa välillä väärään hyllyyn tai reppuun ihan vilpittömästi tai sitten on paljon tarinoita suoranaisista varkauksistakin.

2. Nimikoi kaikki. Se helpottaa varhaiskasvattajia. Ja vanhempia.

Nimitarrat on maailman helpoin väline tähän. Mä oon jättänyt päikkyreppuun arkin tarroja, että jos huomaan päikyllä, että puuttuu tarra, niin laitan sitten aina siellä. Alkkareita myöten nimikoitu kaikki paitsi sukat, koska niihin en oo keksiny järkevää paikkaa 😀 Kasvattajat näkee helposti mikä on kenenkin, eikä toinen vanhemmistakaan tuo kotiin jotain outoa vaatetta (“luulin, että tää on joku meidän uus, oli meidän kaapissa”, jos siinä on väärä nimi.

3. Lapsen mukavuus ja sääolosuhteet edellä aina, itsenäinen pukeminen tai sen opettelu vahvana kakkosena.

Jos vaate on hankala, pidä kotikäytössä. Pienet napit, pienet hankalat vetoketjut, helposti solmuun menevät nauhat/narut, solmittavat lenkkarit tai vaikka pään yli vedettävät paidat pienellä kaula-aukolla on hankalia pienille lapsille. Hanskat voi olla hankalammat kuin lapaset, jos ei vielä itse osaa pukea hanskoja, jne.

Vaan mä saa näin pitkän jutun aikaiseksi lasten vaatteista 😀 Mutta, mä oon yleisesti ottaen tosi tarkka vaatteiden käyttökohteista. Mulla on kotivaatteet ja pidän kotona muuta kuin kotivaatteita vain esim. juhlissa. Muuten aina kotivaatteet. Mun silmiä särkee jopa se, kun mies pitää farkkuja välillä kotona. Ei ei ei. Sitä varten on verkkarit. Päikyn, työpaikan tai minkä tahansa muun paikan pölyt ja pöpöt riisutaan ovella ja kotona mennään kotivaatteilla. Eli yleensä lapsilla on kotona alkkarit ja t-paita tai vaippa ja t-paita ja sen takia Adriania ei ole nähty taas housuissa melkeen kuukauteen samalla ku nätit vaatteet homehtuu kaapissa.

Ootteko te samanlaisia vaatteiden eri käyttötarkoituksiin jakajia? Vai meneekö tyllihame arkena ja farkuissa saa istua sohvalla?

Mungolife 4.0

Here we go! Uusi nettisivu! Neljäs jo, toisaalta onhan tässä blogivuosiakin kohta jo 13 takana. Ensin oli Bloggerissa ihkaensimmäinen Mungolife, sitten oli monen vuoden ajan Mungolifen kotina Rantapallo ja viimeiset nelisen vuotta viihdyin Lilyn bloggaajana.

Nyt on aika palata siihen, mistä kaikki alkoikin, eli omalle sivulle, joskin tällä kertaa sen tekemiseen oli hippusen enemmän osaamista kuin 13 vuotta sitten 🙂 Harjoittelin jo viime vuonna yhden kokonaisen nettisivun verran , kun tein Anna Pastak Visualsin sivun ja nyt aloitin jo tammikuussa tämän uuden sivun rakentamisen, mutta vuoden alku oli odottamattoman raskas ja samalla kävin paljon ajatuksia siitä, kannattaako uutta sivua edes tehdä. Samalla kuitenkin olin jo ehtinyt innostua ajatuksesta, sillä vaikka blogiyhteisöön kuuluminen on omalla tavallaan ihan mahtavaa, mulle inspiroivampaa oli tehdä oma sivu juuri sellaiseksi kuin minä sen haluaisin. Tai oikeammin te!

Sain viime viikolla inspiksen jatkaa tätä projektia loppuun kun teiltä tuli paljon palautetta Instagramin puolella ja toivottavasti tämä vielä viimeistelemätön versio sivusta on mieluinen sekä mobiilin, että desktopin käyttäjille. Vielä on varmasti monia pieniä teknisiä muutoksia tehtävänä, mutta onpahan tuore uusi sivu, jolle kirjoitella, varsinkin kun päässä on viime päivinä pyörinyt kasa ideoita postauksille ja teiltäkin tullut paljon erilaisia toiveita. Jotenkin joka kerta kun oon istunut blogin äärelle, on alkanut ärsyttämään vähän kaikki, mikä ei ollut mulle mieluista vanhassa sivussa, ja sitten jäin hinkkaamaan tätä sivua ja jäi se itse postaus aina kesken.

Blogi on tosiaan tällä hetkellä vielä hieman kesken, mutta jatkan työstämistä taustalla samalla kun te pääsette jo siihen tutustumaan. Tällä hetkellä olen yrittänyt rakentaa tämän käyttöystävälliseksi kaikille, niin mobiililla postausta lukeville kuin myös tietokoneella blogeja lukeville. Tällä hetkellä postaukset löytyy kahdesta paikasta. Etusivulta löytyy postausten snippetit, ensimmäiset muutamat lauseet ja otsikot, heille, jotka tykkää klikkailla auki ja lukea vain tietyn aihealueen juttuja. Blogi-sivulta taas löytyy klassinen blogi-layout, jossa postaukset näkyvät kokonaisena ja jatkuvat loputtomiin. Ylävalikosta löytyy kohdat Perhe & Koti, Muoti & Kauneus sekä Ruoka aihepiireittäin ja etusivulta löytyy myös tägipilvi tuttuun tapaan, jos haluaa lukea tiettyä aihealuetta enemmän kuin toista. Etusivulle nousee myös random postauksia vuosien varrelta, joista olette tykänneet tai joita olette kommentoineet ahkerasti.

Jos löytyy toimimattomia linkkejä, glitchejä tai muuta kommentoitavaa, nii antakaas tulla, että pääsen korjaamaan mahdollisimman pikaisesti!

Ja toki olen kiitollinen ylipäätään mielipiteistänne sivuun liittyen!

Kuvituksena muutama eilinen kuva keväisen lämpimän kelin helliessä meitä!

Hyvää joulua!

Edellinen postaukseni sisälsi valoja, koristeita ja jouluherkkuja, joten tuntuu melkein höpsöltä kirjoittaa heti perään tästä, mutta koen tämän silti tärkeäksi. Nimittäin tänään on jouluaatto, joka on varmasti monille ilon juhla. Toisaalta joulunaika on yksi stressaavimpia aikoja. Lahjat, ruoat, ystävät, läheiset jne.

Tämä vuosi on ollut ihan poikkeuksellinen ja se on entisestään varmasti lisännyt joulustressiä. On lasten odotuksia (lähinnä vanhempien omassa päässä suureksi osin), on omia odotuksia ja tavoitteita ja on järkyttävän paljon syyllisyyden, epäonnistumisen ja surun tunteita. Vuosi oli monille taloudellisesti kuormittava ja varmasti jättänyt myös henkisiä arpia sosiaalisiin suhteisiin ja perheisiin monellakin tapaa. Tänä vuonna ei välttämättä ole mahdollista järjestää sellaista joulua kuin edellisinä vuosina. Tai millaisesta haaveili. Enkä puhu nyt vain materiasta.

Perheet ja läheisyys on tänä jouluna tavallistakin enemmän esillä. Isot perhejoulut ja vierailut muiden luona voi olla mahdotonta järjestää ja yksinäisyys voi monilla painaa. Ja toki on paljon heitä, jotka ovat jo valmiiksi yksineläjiä, joille joulu on entisestään raskasta yksinäisyyden tunteen huipentuessa. Moni varsinkin terveydenhuollon ammattilainen on tänäkin jouluna töissä, eikä voi olla kotona perheen kanssa. Iso kiitos heille siitä, tänään se on todennäköisesti vieläkin raskaampaa, olla auttamassa muita pois oman perheen luota. Toisaalta perhejoulu voi jäädä toteutumatta altistusten tai karanteenien takia jo senkin vuoksi, että ottaa varman päälle tai on saanut tiedon altistumisesta. Kaikkea ei ole voinut välttää, esimerkiksi töissä käyvät ihmiset, joten jollain perhejoulu on voinut olla valinta palkkatyön ja perhejoulun väliltä. Aika monessa kodissa joulunalusaika on ollut tänä vuonna hyvin poikkeuksellinen. Se, mitä itse pidämme itsestäänselvyytenä voi olla se tavoitteiden ja haaveiden joulu aika monessa kodissa.

Joulu on somen tietyllä tapaa kulta-aikaa. On övereitä askarteluja, övereitä lahjoja, övereitä kattauksia. Övereitä kaikkia. On niin hienoa, kiiltävää, uutta ja kaunista. Somessa joulu näyttää helposti kaikilla yltäkylläiseltä, iloiselta, onnelliselta ja kauniilta. Mun mielestä somen ei tarvitse olla oman likapyykin pesutupa, mutta toisaalta some tällaisenaan voi tuoda älyttömän paljon painetta. Kun “kaikkien muiden” lasten joululahjakääreistä löytyy uudenkarheita kalliita leluja ja pöytä notkuu herkuista ja kauniista ruoista ja omassa perheessä on jouduttu kiristämään lompakonnaruja tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ei varmasti hymyilytä. Tulee epäonnistumisenkin fiiliksiä. Ja kun jokaikinen somekuva on kiiltoa ja koristetta ja kaunista, tuntuu se helposti siltä, että koko muu maailma elää tuollaista hetkeä ja tulee yksinolon ja syyllisyyden fiilis, jos se oma joulu ei olekaan ihan sellainen kuin haluaisi.

Mutta tiedättekö mitä? Joulu se on niiden kuvienkin takana. Siellä voi olla sokerihepulissa olevia lapsia, perheriitoja tai mitä tahansa. Jollain varmasti onkin maagisen taianomainen ja täydellinen joulu, mutta aika harvalla se on 100% sitä. Jollain menee joulu ihan pilalle, koska yksi ruoka kymmenen joukossa ei onnistu ja toisilla tapahtuu kotona sellaista, mitä muut eivät osaisi edes kuvitella. Some on vain kansikuva kirjaan, jonka sisältö ei näy muille. Siksi jokaista elämää, ja vaikkapa joulua, tulisi arvioida vain yksittäisenä, vertaamatta muihin.

Mä en oo koskaan ollut hirveen “joululojaali”. Perinteet narikkaan ja koko joulu oli vähän yhdentekevä ajoittain. Kerran vietettiin joulua itsenäisyyspäivänä ja oliko peräti samana “jouluna”kun kaksi mun ystävää (perheelleni hyvin tuttuja naamoja) ilmestyivät paikalle melko spontaanilla idealla ja pelasimme punaviini-hiprakassa Aliasta ja nauroimme ihan hirveästi. Ei ollut ihan täydellisiä hopeisia pähkinänsärkijöitä ja lahjakasaa kuusen alla, mutta oli hyvä seura ja hauska ilta. Ainiin, sitä vietettiin etupeltoon koska mä olin häippäsemässä jonneki reissuun joulun ajaksi. On tullut vietettyä jouluaatto Balilla uima-altaassa ja on tullut vietettyä jouluaatto ulkomailla useammin kuin kerran. Lasten myötä oon oppinut hirveeksi Jouluttajaksi. Toissavuosi meni vielä ulkomailla kun Dante pomppi tonttulakissa Australian rannalla, mutta sen jälkeen ollaan katsottu kalenteria aina sen mukaan, että lapset saisivat kokea perhejoulun kotona. Koska lapsille joulu on maaginen. Ja samalla se lasten joulu on keventänyt omaa ajatusta joulusta vähemmän täydelliseksi. Servetinrenkaat ja kattaukset ja muut tuntuu loppujen lopuksi aika vähäpätöiselle, eikä kalliille lahjoillekaan oo tarvetta. Mantelilla varustetun riisipuuron keitti eilen alle kolmella eurolla ja leffamajan sai kasattua kotoa löytyvistä patjoista ja tyynyistä.

Mä oon sellanen yksityiskohtien ihminen usein. Haluan kaiken vimpan päälle. Oon oppinut lapsiltani paljon. Ei se ole se tämä päivä. Se ei ole joulun juju. Joulun juju on mielikuvitusleikit talon katoilla viipottavista tonttulakeista ja kaikki se hauska odotus ja satuilu. Paperiaskartelut ja yhteinen aika. Onko se juuri tänään, huomenna tai ensi viikolla, ei ole niin justiinsa. Mä halusin jättää kodin siistiksi ja lähteä hieman spontaanistikin siskoni luokse viettämään joulua niin, että palattaisiin puhtaaseen kotiin. No, koti jäi pommiksi, viimeisen lahjan iskin pakettiin viisi minuuttia ennen lähtöä ja kotona odottaa joulusiivous joulun jälkeen. Mutta ei se haittaa. Ei mun suunnitelmat, niiden muuttuminen tai mikään muukaan, tee joulua. Joulun tekee oma hetkellinen rauha omassa mielessä. Eikä mua rehellisesti kiinnosta yksikään yksityiskohta tai kenellä on kauniimpi joulupöytä tai mikään muukaan. Toivon, että lapsillamme jää tästä päivästä positiivinen muisto. Se tekee sellaisen mullekin. Ja kaikki muu on merkityksetöntä.

Iloista ja positiivista, huoletonta ja stressitöntä joulun aikaa kaikille seuraajilleni, joulunviettonne tavasta riippumatta! ♥