Kotimaan syyslomareissu – kohteena Kouvola

Kaupallinen yhteistyö: Visit KotkaHamina

Noniin, edellinen postaukseni sisälsi matkavinkit Kotkaan, joten ajattelin irrottaa nyt omaksi vinkiksi lähialueelta toisen kaupungin, jossa kävimme, eli Kouvolan. Pakko sanoa, että ennen reissua kaikki mitä tiesin Kouvolasta, oli lakut ja läpät, joita Helsingissä asuessa paikasta kuuli. En nyt oikeasti osannut edes kuvitella, että Kouvola olisi se paikka, jossa olisin viihtynyt mielelläni paljon pidempään, jossa oli satumaisen kauniita paikkoja ja jossa olisi valinnan vaikeus ravintoloista! Hyvä osoitus siitä, että pitäisi vähän avarammin mielin tutkia Suomea!

Mitä me siis tehtiin Kouvolassa?

No ainakin ihasteltiin paikkoja…

Maailmanperintökohde Verla

En olisi ikinä kuvitellut, että tämä lähes sadun kaltainen paikka on Suomen Kouvolassa! Fiilis oli kuin olisi astunut Kaunotar & Hirviö -leffan kuvauksiin! Verlan pahvitehdasmiljöö on maailmanperintökohde, jossa on ihania vanhojarakennuksia ja kaikenlaista toimintaa sekä lounaskahvila. Me käytiin siellä pyörähtämässä ihan ulkoillen vaan ja oli kyllä hurjan kaunis ympäristö, missä lapsetkin viihtyi! Laituri oli meidänlasten suosikki ja en oo ehkä Suomessa noin kirkasta vettä nähnyt ennen, ihan helposti näki pohjaan! Ai että kun olisikin ollut lämpimämpi päivä! Nyt pojat keskittyi heittelemään leipiä isin kanssa ja mä istuskelin nauttimassa näystä samalla kun isosta puusta tippui lehtiä kuin lumisateella konsanaan!

Meille tuli paikasta mieleen heti meidän hääpaikka Virossa, ja se teki tuosta ehkä erityisen viehättävän kohteen! Jotenkin tuollainen vanha ruukkimiljöö on tosi kaunis ja rauhoittava paikka liikuskella ja ihmetellä kaikenlaista. Lapsia kiinnosti tuo tosi paljon, joten siellä olisi viihtynyt helposti vaikka puoli päivää!

Myllykoski ja sen ympäristö

Matkalla Verlalta takaisin kohti Kouvolaa pysähdytiin Myllykoskelle ja lapset oli siitä aivan innoissaan! Paikalla oli mun mielestä joku kota tai grillailumahdollisuus, mutta ennen kaikkea tuo oli ihanan helppo koski käydä ihastelemassa lasten kanssa! Vieressä ollut metsä oli myös ehkä paras sienimetsä, missä oon koskaan käynyt! Kyllä, pidettiin pieni sienestyspaussi matkanteossa! 😀

Tykkimäen Sauna

Tykkimäki on ehdottomasti meidän bucket listillä paikoista, jonne on päästävä joku kesä lasten kanssa. Vähän kun vielä kasvavat, niin sitten ehdottomasti Tykkimäkeen koko poppoolla! Sen vastarannalla löytyi tällainen ihana helmi, nimittäin Tykkimäen Sauna! Aivan älyttömän virkistävä pysähdyspaikka ennen kotiin palaamista, ja lapsethan nukkui ton jälkeen koko matkan kotiin!

Tykkimäen Saunalla voi paistella makkaraa (nakkeja sai ostettua paikan päältä!), käydä uimassa, saunoa (myös saunalautalla!) ja viihtyä kauniilla terassilla! Me käytiin heti alkuun saunomassa ja sitten pojat söi posket punaisina nakkivälipalan ennen kuin lähdimme jatkamaan! Hauska saavisuihku oli poikien suosikki ja ylipäätään koko kokemus oli heistä erittäin mieleenpainuva!

Alue oli tosi kaunis vielä näin ruskasyksynä, ja ehdottomasti jäi mieleen sellaisena paikkana, minne pitää sitten joskus päästä kun mennään Tykkimäkeen! Varmaan aivan mieletön kohde huvipuistopäivän jälkeen!

Käytiin me myös syömässä Kouvolassa. Harmitti oikein, että iso osa ravintoloista oli kiinni sunnuntaina (kuten kaikkialla Suomessa, mikä on aina mulle mysteeri, vaikka ymmärrän logiikan työn hinnan vuoksi), sillä moni ravintola vaikutti tosi mielenkiintoiselta, ja mua ois ainakin kiinnostanut mm. Mimosan Aito, joka voitti Suomen parhaan lounasravintolan tittelin 2020.

Hyvinsyöntipaikka Olé

Me käytiin illallisella Oléssa, joka oli tosi kiva, jopa meidän väsyneiden lasten kanssa! Tunnelma oli miellyttävän rento, ja ruoka erittäin hyvää! Tuli kokeiltua niin pihviä kuin tonnikalaa, pojat söivät karitsaa (molemmat faneja! :D) ja jälkiruoat ihastutti! Ainoa miinus oli ehkä inasen pitkä odotusaika, mikä kuitenkin huomioitiin tuomalla pojille naposteltavaksi leipää ja porkkana- ja kurkkutikkuja.

Ruoka ja palvelu oli erittäin jees, ja pakko todeta, että oli aikamoinen valinnanvaikeus liharuokien kohdalla, koska niitä tosiaan riitti! Ja no, oli kyllä ihan superhyvä tuo lankkupihvi, johon päädyttiin!

Olé oli aika lähellä keskutan pääkatua, joten me käveltiin koko keskustan läpi hotelliltamme tuonne. Ja siis ette usko! Kouvolassa on Tiimari! My God, meinasin poksahtaa onnesta, mutta se oli kiinni sunnuntaina! Mikä kamala menetys! Selitin aivan tohkeissani Dantelle äidin lapsuuden lempikaupasta ja hän oli hieman pettynyt, kun sinne ei sitten päästykään! 😀

Original Sokos Hotel Vaakuna

Meidän hotellina toimi Vaakuna, joka oli kävelyetäisyyden päässä niin junat-asemalta kuin esim. tuolta Olélta, joten me käveltiin aika pitkälti aikamme tuolla. Vaakunan perhehuone oli aivan 10/10! Tai no okei, jos siellä olis ollut suihkun sijaan kylpyame, niin olis ollut vielä parempi, mutta muuten ihan täydellinen huone ja tosi ihana hotelli! Oli pakko tsekata, onko hotellia juuri rempattu, sillä oli niin uuden oloinen sisältä! Ja kyllä, koko hotelli on näköjään uudistettu 2020, minkä näki kyllä paikan päällä! Tosi tyylikäs ja kaunis hotelli kaikin puolin! Uusitussahotellissa on mm. Pentik-teemaisia huoneita, sillä Anu Pentik on kotoisin lähialueelta! 🙂

Perhehuone oli ihan mielettömän kiva! Tosi iso ja tilava ja toi kerrossänky oli kuin suorastaan leikkipaikka omassa huoneessa! Kuten myös iso sänky ja pyörivä telkkari! Ai että, mikä rauha odottikaan, kun huoneessa odotti popcornit ja Kouvolan lakut ja pojat sai hetken kattoa piirrettyjä! Pieni jääkaappi löytyi huoneesta ja kahvivälineet, joten ihan ehdottomasti loistava majoituspaikka pienten lasten kanssa.

Kauppakeskus Veturi

Viimeinen stoppimme matkallamme oli kauppakeskus Veturi, jossa kävimme syömässä aasialaisessa buffetissa ja päästettiin pojat irti leikkipaikalle, jolta eivät olisi malttaneet lähteä. Mä pyörähdin parissa liikkeessä ja kotiutin mm. tuon mun ruudullisen liivini! Veturi oli itse asiassa ihan superkiva kauppakeskuslasten kanssa. Paljon kivoja kauppoja, mutta myös hyvin huomioitu lapsiperheet! Kahvit vielä mukaan lopuksi ja nokka kohti kotia! Saunan ja leikkipaikan jälkeen meidän sankarit nukkuikin sitten kiltisti koko matkan!

Sellainen reissu oli se! Paljon mahtuu kolmeen päivään tuolla alueella ja nyt kun ensi viikko on syyslomaviikko pk-seudulla, niin kannattaa ehdottomasti harkita päiväreissua (tai pidempää!) tuonne Kotka-Hamina-Kouvola -alueelle. Mä tiedän, että meillä ainakin jäi paljon vielä kiinnostusta eri kohteisiin tuolla päin!

Joko te ootte käyneet Kotkassa tai Kouvolassa?

Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?

Kun työ ja vapaa-aika on naimisissa

Mietin tossa viikonloppua pakatessani, että olispa ihanaa kun lomat/vapaat ei olisi aina osittain työtä. Siinä kun metsästin uimavaippaa ja kamean laturia samaan aikaan kun lapset pulputti vuorotellen kysymyksiä ja höpinäänsä, yritin vaan pitää pään harteilla sen suhteen, mitä mun tulis tehdä just nyt ja muistaa ottaa mukaan. Yli vuosikymmenen aina reissussa tai viikonloppuvapaalla tuntuu siltä, että tarjolla olisi mielenkiintoisinta sisältöä, ja oon aina tottunut, että vapaa-aika ja työnteko kulkee aina käsi kädessä. Kun mä puhun siitä, että viikon päästä alkaa kesäloma, niin itse asiassa mun tapauksessa se tarkoittaa enemmänkin “ajanjakso, jona mieheni on lomalla, eli lastenhoito on tasaisemmin jakautunutta välillemme, ja minä ehdin tekemään töitä fiksumpaan aikaan, ja samalla markkinointialalla heinäkuu on vuoden hiljaisinta aikaa, mutta otan kuitenkin vastaan asiakkaita kuvauksiin, koska kesä on ihanaa kuvausaikaa ja vastasyntyneet eivät lopeta syntymistä heinäkuun ajaksi” 😀 Kun puhun lomasta, on kyseessä yleensä vain kevennetty työaika. Nyt kuitenkin istuessani juuri viikonlopun viimeisiä tunteja, mietin, kuinka ihanaa onkaan, että nämä kaksi sekoittuvat, ja kuinka etuoikeutettua se onkaan.

Tällä hetkellä sisällöntuotantoni on paljon vähäisempää kuin ennen, instagrammailuni pikemminkin lategrammailua ja iso osa työajastani liittyy kuvausasiakkaisiini. Tämä viikonloppu oli omalla tavallaan juuri sen näköinen sekoitus sitä, mitä mulle on vapaa-aika ajatuksena.

Suolaa, ruisleipää ja kukkia vanhemmille uuteen kotiin.
Yksi niitä paikkoja, missä olen onnellisimmillani.

Perjantaina työpäiväni lopuksi päivittelin viimeisiä suunniteltuja sisältöjä instagramiin istuessani kyydissä menossa vanhempieni luokse. Ajanvietettä perheeni kanssa, lapset mummolaan ja sitten kohti Helsinkiä. Majoitus Helsingissä liittyy yhteen sisällöntuotannon asiakkaaseen, joten hieman kuvia paikan päällä, ja sitten illallinen mieheni kanssa. Aamulla kohti vesiseikkailuja, jotka liittyvät mun yhteen mieliasiakkaista ja aamu meni kuin siivillä jälleen mielettömän elämyksen parissa. Aivan yksi vuoden huippuhetkiä ja sen jälkeen sitten lounas miehen kanssa kaksin (ahhh, mikä mieletön rauha ja hiljaisuus!) ja sieltä sitten kohti asiakaskuvausta. Mies vei mut paikalle ja mun kuvauksen ajan siivoili autoa. Paluumatkalla keskustaan lähetin asiakkaalle muutaman sneak peekin, koska tykkään aina tsekata kuvat heti kuvauksen jälkeen ja toki tallentaa ne koneelle. Poksahtavia muistikortteja mahtuu elämäni varrelle.

Siitä alkoi iltavapaa, enkä meinannut tietää mitä tehdä sillä 😀 Suunnattiin pulahtamaan miehen kanssa ja viettämään treffejä, matkalla bongaamani jälkkärikahvilan taltioin kuviin, että voisin jakaa vinkkinä seuraajilleni. Kun kerrankin oli aikaa laittautua ennen illallista, niin pitihän siitä napsia kuvatkin! Asukuvat kameraan, kamera kämpille ja kohti illallista. Sekin oli niin hauska kokemus, että tuli taltioitua muutama kuva sieltäkin.

Sunnuntaiaamusta sitten nokka kohti hoidossa olevia lapsia ikävä rinnassa raastaen, hetki hengailua perheen kanssa, pieni retki lasten kanssa Helsinkiin ja kohti kirkkoa kuvaamaan asiakkaan kastetilaisuutta. Siitä sitten junalle ja kohti kotia. Illalla kotona odottelee pari muksua (joista nuoremmalla edelleen aika kova ikävä kahden yön erossa olon jälkeen), parin kampanjan kuvat ja parit asiakaskuvat, jotka pitäisi purkaa, käydä läpi ja lähettää eteenpäin.

Aikamoinen viikonloppu. Ei siis mikään ihme, että sunnuntain alkuillasta tuntuu siltä, kuin lauantai-aamusta olisi jo viikon verran 😀

Kuulostaa hektiseltä, mutta toisaalta kyseessä on ensinnäkin oma valinta ja toiseksi, mulle mieleen jää vain tosi positiivinen fiilis viikonlopusta.

Ymmärrän, että tällainen ei missään nimessä olisi mahdollista tai kivaa monessakaan eri tilanteessa. Iso tekijä on sekä erittäin kunnioittaen mun tekemisiin suhtautuva puoliso, mutta myös meidän lastenhoidon turvaverkko, missä on apukäsiä aina tarvittaessa. Lapset viihtyi niin hyvin, etteivät malttaneet koko lauantain aikana edes juuri pysähtyä videopuheluun vanhempien kanssa.

Aamusta iltapäivään uikkarissa, se kun toimii niin hyvin toppinakin 😀

Jollakin tavalla tämä yhdistelmä kaikkea mahdollistaa mulle jotenkin ajan venyttämisen. Nimittäin 48 tuntiin mahtuu sekä laskutettavaa työtä mukavasti että ihan mielettömän ihanaa laadukasta pariskunta-aikaa kaksin, perheaikaa perheen kanssa, oman perheeni näkemistä ja ihania hetkiä kotimaan lomalla. Aika kova suoritus 48 tunnille, jossa on kuitenkin ollut untakin se 16 tuntia. On oltava kiitollinen.

Ehkä sen takia sisällön tuottaminen ja vaikuttaminen ei aina tunnu joistain ihmisistä työltä. Sehän tapahtuu kivan oman elämän lomassa. Toisaalta, vaatii se aika paljon valmisteluja, aikatauluttamista ja admin-työtä, että kaikki menee sulavasti. Ei ole myöskään mitenkään itsestään selvää, että työ on niin mieluisaa. Oli se sitten vesiurheilun kokeileminen tai perhekuvaus, nautin työstäni ja voimaannun siitä. Saan hyvää mieltä onnistuneesta kuvauksesta ja kauniista kuvista, onnistumisesta ja kokemuksista.

Tässä työssä on väistämättä paljon huonojakin puolia ja ajoittain juuri sen sekoittuminen arkeen on haastavaa. Toisaalta tietyt tän työn huonot puolet on myös samalla ne parhaat puolet, joten tärkeintä on vaan aina muistaa mittailla tilannetta sen molemmilta puolilta. Siinä missä työn pirstaloituminen on välillä kuormittavaa sen organisoimisen, aikatauluttamisen ja jatkuvasti pitkän muistilistan takia, on se myös mielekästä jatkuvassa erilaisuudessaan ja siinä, että näistä pienistä pirstaloituneista palasista rakentuu tosi mielenkiintoinen kokonaisuus. Siinä missä se, että ei tavallaan koskaan ole täysin vapaalla, ainakaan omassa mielessään, on kuormittavaa, ei ole kovin montaa työtä, jossa voi sanoa olevansa työajalla silloin kun viettää perheaikaa tai jotain ihan mielettömän hauskaa puolisonsa kanssa.

Pahimpina päivinä tuntuu, että on jatkuvasti revittävä itsensä eri suuntiin. Töitä tehdessä päässä jyskyttää se, että kotona on hirveä kaaos ja pitäisi siivota ja pitäisi hoitaa lasta eikä kuormittaa mummua lastenhoitoapuna. Lasten kanssa puuhatessa muistaa kaikkia työasioita, jotka on jo myöhässä tai jotka on kiire tehdä. Tuntuu riittämättömältä, joka suuntaan.

Parhaina päivinä, niin kuin juuri nyt, olo on sellainen, kuin ehtisi nauttimaan kahdesta elämästä samanaikaisesti. Ja loppujen lopuksi nuo tuntemukset pahimpina hetkinä ovat enimmäkseen vain omassa päässäni. Onneksi senkin on jo oppinut ja sivuuttaa ne hetket nopeammin, kun taas näistä hetkistä nauttii mahdollisimman paljon!

Totesin tänään, että mun vapaa-aika ja työ on tukevasti naimisissa. Alun kuherruskuukausi (jos sellaista olikaan) on ohi, liitto on vahvalla pohjalla ja molemmat tekee kompromisseja, välillä on parempia kausia ja välillä huonompia kausia. Loppujen lopuksi kuitenkin aika pitkä liitto, joka pääsääntöisesti on onnellinen. Ei sovi valittaa 🙂

Oliko teillä ihana viikonloppu?

Kesälounas

Mä rakastan kesässä kaikista eniten just sitä, että saa olla ulkona lounaat ja illalliset halutessaan. Kun viime viikonloppuna mies laittoi terassia kuntoon, meidän ruokapöytä majaili hetken keskellä pihaa, joten käytin tilaisuuden hyväkseen ja katoin lounaan keskelle meidän nurtsia. Isovanhemmat oli kylässä ja päästiin nauttimaan grillilounas porukalla viikonlopun puuhailujen keskellä. Lapset oli ihan villinä, että miten muka voi syödä jossain muualla ku siellä missä aina 😀 Mietittiin jo yhdessä, missä hassussa paikassa seuraavaks voitaisiin syödä 😀 Ehkä ei oteta pöytää kummiskaan mukaan. Ainakin mieheni katse oli vähän sen mukainen, että tota ei huvikseen nostella 😀

Erittäin simppeli grillilounas meidän perheessä on yleensä flank steak grillissä, varhaisperunoita (jeeejeee, suomalaisia saa jo!) keitettynä ja voissa (tilliä ei saa laittaa nirsoille :D) ja joku kiva salaatti, mikä on koko homman kruunu. Mä rakastan tunkea salaattiin kesällä vesimelonia, mansikoita, hedelmiä ja vaikka mitä ja erityisesti keitettyä parsaa. En ees tiedä miks käytän parsaa tosi vähän muuten ympäri vuoden, mutta kesällä sit sitäki enemmän. Nyt unohtui vielä halloumin grillaaminen, mikä ois kruunannu ton vesimelonin, mut lätkäisin sitten joukkoon fetaa, koska salaatti ilman juustoa on hukkaan heitetty mahdollisuus 😀

Pöytään saa katettua kivasti kesäfiilistä kun vichyn joukkoon paloittelee hedelmiä ja marjoja ja siirtää pöytään kukkia. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut niin vähän juhlia ja illanistujaisia (joojoo, selkeä syy), että pienikin kukkakimppu pöydässä tai servetit käytössä tuntuu lähes juhlalliselta. Mun supersäästeliäs äiti tietenkin ihmetteli, että mitä me juhlitaan, kun on talouspaperin sijaan servettejä ja mä totesin, että kesää. Me juhlitaan kesää 😀

Kun pöydällä on lihaa ja vesimelonia, hän ei odottele 😀

Mulla on pieni tunnustus. Meillä on ollut sama grilli tässä nyt ainakin kolme vuotta, ja tuota. Mä en osaa vieläkään käyttää sitä 😀 Siis varmaan oppisin kyllä, kun yrittäisin, mutta en oo oikeestaan ikinä yrittänyt. En tiedä miks, mutta tietyt asiat meillä on vaan hirveen vahvasti mun ja osa sit taas hirveen vahvasti miehen aluetta, ja sit niillä ei ikinä vierailla. Esim. mä en oo ikinä sytyttäny meidän takkaa ite (laitan sinne kynttilöitä, jos haluan sen päälle, ku mies ei oo kotona) ja en koskaan nähtävästi grillaa ite. Mies taas ei varmaan oo ikinä koskenut meillä esim. jauhoihin. Meillä tää toimii tosi hyvin näin, ei kumpikaan pidä tätä mitenkään stereotyyppisenä jakona tai sellaisena, ettei tykkäisi siitä. Tajusin vaan kun mies oli viikon poissa ja esikoinen toivoi grilliiiiiiii, että jaha, äiti ei muuten osaa 😀 Kesän tavoite: opettelen grillaamaan. Mut toisaalta, ei meidän kaikkien tarvii osata kaikkea ja olla hyviä kaikessa. Yleensä riittää, että joku perheestä osaa, eikö vaan?

Mitä teillä on sellaisia arkisia juttuja, joita ette oikeasti osaa tai siis ette ole opetelleet koskaan tekemään?

Olipa hassua tulla kirjoittelemaan pitkästä aikaa ilman jotain suurempia ajatuksia. Oli vaan kasa kivoja kuvia ja ajattelin kirjoitella lyhyesti terveisiä tänne. Sitähän blogi joskus oli. Nyt se on aina jotenkin niin Instassa tapahtuvaa, että itelle tuntu ihan jotenki oudolta “tämän takia” kirjoitella.