Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?

Kun työ ja vapaa-aika on naimisissa

Mietin tossa viikonloppua pakatessani, että olispa ihanaa kun lomat/vapaat ei olisi aina osittain työtä. Siinä kun metsästin uimavaippaa ja kamean laturia samaan aikaan kun lapset pulputti vuorotellen kysymyksiä ja höpinäänsä, yritin vaan pitää pään harteilla sen suhteen, mitä mun tulis tehdä just nyt ja muistaa ottaa mukaan. Yli vuosikymmenen aina reissussa tai viikonloppuvapaalla tuntuu siltä, että tarjolla olisi mielenkiintoisinta sisältöä, ja oon aina tottunut, että vapaa-aika ja työnteko kulkee aina käsi kädessä. Kun mä puhun siitä, että viikon päästä alkaa kesäloma, niin itse asiassa mun tapauksessa se tarkoittaa enemmänkin “ajanjakso, jona mieheni on lomalla, eli lastenhoito on tasaisemmin jakautunutta välillemme, ja minä ehdin tekemään töitä fiksumpaan aikaan, ja samalla markkinointialalla heinäkuu on vuoden hiljaisinta aikaa, mutta otan kuitenkin vastaan asiakkaita kuvauksiin, koska kesä on ihanaa kuvausaikaa ja vastasyntyneet eivät lopeta syntymistä heinäkuun ajaksi” 😀 Kun puhun lomasta, on kyseessä yleensä vain kevennetty työaika. Nyt kuitenkin istuessani juuri viikonlopun viimeisiä tunteja, mietin, kuinka ihanaa onkaan, että nämä kaksi sekoittuvat, ja kuinka etuoikeutettua se onkaan.

Tällä hetkellä sisällöntuotantoni on paljon vähäisempää kuin ennen, instagrammailuni pikemminkin lategrammailua ja iso osa työajastani liittyy kuvausasiakkaisiini. Tämä viikonloppu oli omalla tavallaan juuri sen näköinen sekoitus sitä, mitä mulle on vapaa-aika ajatuksena.

Suolaa, ruisleipää ja kukkia vanhemmille uuteen kotiin.
Yksi niitä paikkoja, missä olen onnellisimmillani.

Perjantaina työpäiväni lopuksi päivittelin viimeisiä suunniteltuja sisältöjä instagramiin istuessani kyydissä menossa vanhempieni luokse. Ajanvietettä perheeni kanssa, lapset mummolaan ja sitten kohti Helsinkiä. Majoitus Helsingissä liittyy yhteen sisällöntuotannon asiakkaaseen, joten hieman kuvia paikan päällä, ja sitten illallinen mieheni kanssa. Aamulla kohti vesiseikkailuja, jotka liittyvät mun yhteen mieliasiakkaista ja aamu meni kuin siivillä jälleen mielettömän elämyksen parissa. Aivan yksi vuoden huippuhetkiä ja sen jälkeen sitten lounas miehen kanssa kaksin (ahhh, mikä mieletön rauha ja hiljaisuus!) ja sieltä sitten kohti asiakaskuvausta. Mies vei mut paikalle ja mun kuvauksen ajan siivoili autoa. Paluumatkalla keskustaan lähetin asiakkaalle muutaman sneak peekin, koska tykkään aina tsekata kuvat heti kuvauksen jälkeen ja toki tallentaa ne koneelle. Poksahtavia muistikortteja mahtuu elämäni varrelle.

Siitä alkoi iltavapaa, enkä meinannut tietää mitä tehdä sillä 😀 Suunnattiin pulahtamaan miehen kanssa ja viettämään treffejä, matkalla bongaamani jälkkärikahvilan taltioin kuviin, että voisin jakaa vinkkinä seuraajilleni. Kun kerrankin oli aikaa laittautua ennen illallista, niin pitihän siitä napsia kuvatkin! Asukuvat kameraan, kamera kämpille ja kohti illallista. Sekin oli niin hauska kokemus, että tuli taltioitua muutama kuva sieltäkin.

Sunnuntaiaamusta sitten nokka kohti hoidossa olevia lapsia ikävä rinnassa raastaen, hetki hengailua perheen kanssa, pieni retki lasten kanssa Helsinkiin ja kohti kirkkoa kuvaamaan asiakkaan kastetilaisuutta. Siitä sitten junalle ja kohti kotia. Illalla kotona odottelee pari muksua (joista nuoremmalla edelleen aika kova ikävä kahden yön erossa olon jälkeen), parin kampanjan kuvat ja parit asiakaskuvat, jotka pitäisi purkaa, käydä läpi ja lähettää eteenpäin.

Aikamoinen viikonloppu. Ei siis mikään ihme, että sunnuntain alkuillasta tuntuu siltä, kuin lauantai-aamusta olisi jo viikon verran 😀

Kuulostaa hektiseltä, mutta toisaalta kyseessä on ensinnäkin oma valinta ja toiseksi, mulle mieleen jää vain tosi positiivinen fiilis viikonlopusta.

Ymmärrän, että tällainen ei missään nimessä olisi mahdollista tai kivaa monessakaan eri tilanteessa. Iso tekijä on sekä erittäin kunnioittaen mun tekemisiin suhtautuva puoliso, mutta myös meidän lastenhoidon turvaverkko, missä on apukäsiä aina tarvittaessa. Lapset viihtyi niin hyvin, etteivät malttaneet koko lauantain aikana edes juuri pysähtyä videopuheluun vanhempien kanssa.

Aamusta iltapäivään uikkarissa, se kun toimii niin hyvin toppinakin 😀

Jollakin tavalla tämä yhdistelmä kaikkea mahdollistaa mulle jotenkin ajan venyttämisen. Nimittäin 48 tuntiin mahtuu sekä laskutettavaa työtä mukavasti että ihan mielettömän ihanaa laadukasta pariskunta-aikaa kaksin, perheaikaa perheen kanssa, oman perheeni näkemistä ja ihania hetkiä kotimaan lomalla. Aika kova suoritus 48 tunnille, jossa on kuitenkin ollut untakin se 16 tuntia. On oltava kiitollinen.

Ehkä sen takia sisällön tuottaminen ja vaikuttaminen ei aina tunnu joistain ihmisistä työltä. Sehän tapahtuu kivan oman elämän lomassa. Toisaalta, vaatii se aika paljon valmisteluja, aikatauluttamista ja admin-työtä, että kaikki menee sulavasti. Ei ole myöskään mitenkään itsestään selvää, että työ on niin mieluisaa. Oli se sitten vesiurheilun kokeileminen tai perhekuvaus, nautin työstäni ja voimaannun siitä. Saan hyvää mieltä onnistuneesta kuvauksesta ja kauniista kuvista, onnistumisesta ja kokemuksista.

Tässä työssä on väistämättä paljon huonojakin puolia ja ajoittain juuri sen sekoittuminen arkeen on haastavaa. Toisaalta tietyt tän työn huonot puolet on myös samalla ne parhaat puolet, joten tärkeintä on vaan aina muistaa mittailla tilannetta sen molemmilta puolilta. Siinä missä työn pirstaloituminen on välillä kuormittavaa sen organisoimisen, aikatauluttamisen ja jatkuvasti pitkän muistilistan takia, on se myös mielekästä jatkuvassa erilaisuudessaan ja siinä, että näistä pienistä pirstaloituneista palasista rakentuu tosi mielenkiintoinen kokonaisuus. Siinä missä se, että ei tavallaan koskaan ole täysin vapaalla, ainakaan omassa mielessään, on kuormittavaa, ei ole kovin montaa työtä, jossa voi sanoa olevansa työajalla silloin kun viettää perheaikaa tai jotain ihan mielettömän hauskaa puolisonsa kanssa.

Pahimpina päivinä tuntuu, että on jatkuvasti revittävä itsensä eri suuntiin. Töitä tehdessä päässä jyskyttää se, että kotona on hirveä kaaos ja pitäisi siivota ja pitäisi hoitaa lasta eikä kuormittaa mummua lastenhoitoapuna. Lasten kanssa puuhatessa muistaa kaikkia työasioita, jotka on jo myöhässä tai jotka on kiire tehdä. Tuntuu riittämättömältä, joka suuntaan.

Parhaina päivinä, niin kuin juuri nyt, olo on sellainen, kuin ehtisi nauttimaan kahdesta elämästä samanaikaisesti. Ja loppujen lopuksi nuo tuntemukset pahimpina hetkinä ovat enimmäkseen vain omassa päässäni. Onneksi senkin on jo oppinut ja sivuuttaa ne hetket nopeammin, kun taas näistä hetkistä nauttii mahdollisimman paljon!

Totesin tänään, että mun vapaa-aika ja työ on tukevasti naimisissa. Alun kuherruskuukausi (jos sellaista olikaan) on ohi, liitto on vahvalla pohjalla ja molemmat tekee kompromisseja, välillä on parempia kausia ja välillä huonompia kausia. Loppujen lopuksi kuitenkin aika pitkä liitto, joka pääsääntöisesti on onnellinen. Ei sovi valittaa 🙂

Oliko teillä ihana viikonloppu?

Kesälounas

Mä rakastan kesässä kaikista eniten just sitä, että saa olla ulkona lounaat ja illalliset halutessaan. Kun viime viikonloppuna mies laittoi terassia kuntoon, meidän ruokapöytä majaili hetken keskellä pihaa, joten käytin tilaisuuden hyväkseen ja katoin lounaan keskelle meidän nurtsia. Isovanhemmat oli kylässä ja päästiin nauttimaan grillilounas porukalla viikonlopun puuhailujen keskellä. Lapset oli ihan villinä, että miten muka voi syödä jossain muualla ku siellä missä aina 😀 Mietittiin jo yhdessä, missä hassussa paikassa seuraavaks voitaisiin syödä 😀 Ehkä ei oteta pöytää kummiskaan mukaan. Ainakin mieheni katse oli vähän sen mukainen, että tota ei huvikseen nostella 😀

Erittäin simppeli grillilounas meidän perheessä on yleensä flank steak grillissä, varhaisperunoita (jeeejeee, suomalaisia saa jo!) keitettynä ja voissa (tilliä ei saa laittaa nirsoille :D) ja joku kiva salaatti, mikä on koko homman kruunu. Mä rakastan tunkea salaattiin kesällä vesimelonia, mansikoita, hedelmiä ja vaikka mitä ja erityisesti keitettyä parsaa. En ees tiedä miks käytän parsaa tosi vähän muuten ympäri vuoden, mutta kesällä sit sitäki enemmän. Nyt unohtui vielä halloumin grillaaminen, mikä ois kruunannu ton vesimelonin, mut lätkäisin sitten joukkoon fetaa, koska salaatti ilman juustoa on hukkaan heitetty mahdollisuus 😀

Pöytään saa katettua kivasti kesäfiilistä kun vichyn joukkoon paloittelee hedelmiä ja marjoja ja siirtää pöytään kukkia. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut niin vähän juhlia ja illanistujaisia (joojoo, selkeä syy), että pienikin kukkakimppu pöydässä tai servetit käytössä tuntuu lähes juhlalliselta. Mun supersäästeliäs äiti tietenkin ihmetteli, että mitä me juhlitaan, kun on talouspaperin sijaan servettejä ja mä totesin, että kesää. Me juhlitaan kesää 😀

Kun pöydällä on lihaa ja vesimelonia, hän ei odottele 😀

Mulla on pieni tunnustus. Meillä on ollut sama grilli tässä nyt ainakin kolme vuotta, ja tuota. Mä en osaa vieläkään käyttää sitä 😀 Siis varmaan oppisin kyllä, kun yrittäisin, mutta en oo oikeestaan ikinä yrittänyt. En tiedä miks, mutta tietyt asiat meillä on vaan hirveen vahvasti mun ja osa sit taas hirveen vahvasti miehen aluetta, ja sit niillä ei ikinä vierailla. Esim. mä en oo ikinä sytyttäny meidän takkaa ite (laitan sinne kynttilöitä, jos haluan sen päälle, ku mies ei oo kotona) ja en koskaan nähtävästi grillaa ite. Mies taas ei varmaan oo ikinä koskenut meillä esim. jauhoihin. Meillä tää toimii tosi hyvin näin, ei kumpikaan pidä tätä mitenkään stereotyyppisenä jakona tai sellaisena, ettei tykkäisi siitä. Tajusin vaan kun mies oli viikon poissa ja esikoinen toivoi grilliiiiiiii, että jaha, äiti ei muuten osaa 😀 Kesän tavoite: opettelen grillaamaan. Mut toisaalta, ei meidän kaikkien tarvii osata kaikkea ja olla hyviä kaikessa. Yleensä riittää, että joku perheestä osaa, eikö vaan?

Mitä teillä on sellaisia arkisia juttuja, joita ette oikeasti osaa tai siis ette ole opetelleet koskaan tekemään?

Olipa hassua tulla kirjoittelemaan pitkästä aikaa ilman jotain suurempia ajatuksia. Oli vaan kasa kivoja kuvia ja ajattelin kirjoitella lyhyesti terveisiä tänne. Sitähän blogi joskus oli. Nyt se on aina jotenkin niin Instassa tapahtuvaa, että itelle tuntu ihan jotenki oudolta “tämän takia” kirjoitella.

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂