Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

Varhaiskasvatuksen vaatevalinnoista ja vähän muustakin

Ei päikkyvaate.

En itse asiassa ajatellut, että mun eka postaus pitkän tauon jälkeen liittyisi varhaiskasvattajiin ja päiväkotiin, mutta nyt kun tää sivu on “valmis” ja mulla iski ajatuksia mieleen Instagramin äärellä, niin hyppäsin tänne. Tää on itse asiassa tahtotila muutenkin blogin suhteen nyt, madaltaa kynnystä postauksille. Eilen tuli täyteltä varhaiskasvatuksen kanssa käytävää keskustelua varten papereita ja sattupa posti tuomaan uudet vk-vaatteet, jotka tilasin reilu viikko sitten, joten päiväkotiajatukset on olleet tapetilla.

Meidän esikoinen on nyt ollut reilu 1,5 vuotta päiväkodissa ja tää on toinen päiväkoti. Olimme tyytyväisiä ensimmäiseenkin, mutta vielä enemmän tähän toiseen, jonne vaihtoa alunperin arvottiin tosi pitkään, koska sijainnin puolesta se oli meille parempi. Ensimmäinen päiväkotimme oli Norlandian Hilla, ja olen ikuisesti kiitollinen, miten hienosti siellä alkoi lapsemme polku päiväkotiarjessa ja voin suositella kyllä ehdottomasti kaikille omalla kokemuksellani. Mikään päiväkoti ei ole täydellinen, yksikään vaka-kasvattaja ei ole täydellinen. Merkittävimmät pienet miinukset, mitä päikkyarjessa on tullut mieleeni on olleet lähinnä resursseihin liittyviä, sillä yksityisissäkin päiväkodeissa ei resurssit vaan ole ihan mitkään älyttömät. Sen hieno puoli on toki siinä, että lapsemme voivat käydä päiväkodissa kansainvälisesti verrattuna tosi edullisesti.

Mutta niin. Eilen tosiaan täyteltiin tuossa meidän kesälomapapereita ja samalla vasu-papereita, ja heille, jotka tätä lukee, vaikka lapsia ei ole, tai lapset on ihan pieniä vielä, niin vasu = varhaiskasvatussuunnitelma. Mä en koskaan käytä sanaa tarha, koska kyseessä ei ole mikään eläintarha muksuille, vaan käytän sanaa päikky = päiväkoti. Sitä se tuntuu usein olevan päivän koti meidän lapselle sillä aikaa kun vanhemmat on töissä.

It takes a village to raise a child ja mulle päiväkoti on usein tää kyseinen kylä. Ja juuri sen takia on oikein, että tästä vaka/vasu-terminologiasta pidetään kiinni. Mä oon ite oppinut paljon viime vuosina ja oon pahoillani, jos oon joskus loukannut joidenkin ammattitaitoa käyttämällä vääriä termejä. Päikyssä nimittäin työskentelee eri koulutustaustalla olevia aikuisia, joilla on omia erityisosaamisaloja. Jos olen joskus lätkinyt ihmisiä samaan kategoriaan, se ei ole koskaan johtunut vähättelevästä asenteesta heitä kohtaan, vaan päinvastoin. Mulle kaikki päikyn väki on yhtä tärkeetä. Opettajat, hoitajat ja keittiön Etunimi, joka tekee parempaa ruokaa ku äiti kuulemma. Eikä äiti osaa tehdä samanlaista makaronilaatikkoa.

Ei päikkyasu.

Mua aina harmittaa, miten jotenkin vähätellen puhutaan hoitajista millä tahansa alalla, koska tutkinto on lyhyempi tai mitä ikinä. Mä katoin vuosia mummini palvelutalossa elämistä ja Alzheimerista kärsinyt halvaantunut isoäitini ei todellakaan ollut helpoin asiakas. Parikymppiset mimmit nosteli häntä suvereenisti pyörätuoliin, haki hänen kukkapurkkiin jemmaamat lääkkeet ja sieti huonon päivän huudot ja sättimiset siitä, että lääkkeen ottaminen tarkistettiin. Kertaakaan en haaveillut heidän työstä, mutta kertaakaan en myöskään ajatellut asiaa negatiivisesti vähätellen ja alaspäin katsoen. Päinvastoin. Musta ei vaan olis siihen. Niinku musta ei olis päiväkotiinkaan. Meteliin, kehittyviin lasten persoonallisuuksiin, vieraiden lasten persusten pyyhkimiseen, jatkuvaan ruokamaanitteluun ja ties mihin kaikkeen. Mä nostan aivan helvetin korkeelle hattua päästä jokaiselle varhaiskasvattajalle, koska se ei ole helppoa. En tietenkään voi sanoa tietäväni millaista se on, sillä en ole sitä koskaan tehnyt työkseni, mutta olen kuunnellut vuosien kokemusten ajatuksia anopiltani ja seurannut päikyn toimintaa ja joka ikinen kerta oon erittäin otettu ja iloinen siitä, miten ihania ihmisiä varhaiskasvatukseen mahtuu. (Joojoo, mätämunia varmasti on, niitä on joka alalla, mutta en aio tässä nyt huomioida sitä vähemmistöä vaan sitä enemmistöä, joka ansaitsee enemmän. Niin taloudellisesti kuin ajatukissamme.)

Mulle lapset on kaikki kaikessa, joten oon ollu tosi hermona siitä, millaiseen hoitoon laitetaan esikoinen aikanaan. Mulle se taisi olla raskaampaa ja D menikin päikkyyn vasta 2,5-vuotiaana, koska en ollut aiemmin valmis päästämään kontrollia. Nyt voisin pitää häntä kotona jonkin verran enemmänkin, kun Adrian kuitenkin täällä on, mutta hän haluaa päiväkotiin ja minäkin haluan hänet sinne. Arkivapaapäivät on yleensä matoilua ja tylsistymistä, koska on tottunut päikyn arkeen ja tekemiseen ryhmässä ja porukassa, muiden lasten ja aikuisten kanssa.

Kun oltiin viisi viikkoa poissa, puhui hän päiväkodin aikuisista yhtä paljon kuin lapsista ja halusi viedä tuliaisia kaikille aikuisille. Mua aina lämmittää mieltä, kun päikyn aikuiset halaavat lasta lähtiessä, tai kun heillä on selkeesti omat jutut muksun kanssa, ja niitä kerrotaan tohkeissaan ja naureskellen. Meidän nirsopetteri syö nykyään tosi hyvin päiväkodissa ja paremmin kotonakin sen takia. Valikoimaan on tullut niin maitorahkaa kuin makaronilaatikkoa ihan viime aikoinakin, koska päikyssä oli hyvää. Ongelma on yleensä saada lapsi edes maistamaan mitään uutta.

Mä muistan pelänneeni jo raskaana, että lapselle pakotetaan jossain ruokaa ja hänelle jää siitä traumoja. Mulla on. Mulla on muistoja kun äiti haki päikystä ja itkin vessassa, koska vihasin (ja vihaan edelleen) kardemummaa, enkä halunnut syödä pullaa ja sitä pakotettiin mulle. 90-luvulla Kontulassa varhaiskasvatus oli varsin erilaista. Mä muistan enemmän kuin paljon huonoja muistoja päikyn ja koulun ruokatilanteista ja anoppi on kertonut omia kauhutarinoita, mitä töissä on nähnyt. Pelkäsin ihan hirveästi tätä asiaa. Ja nyt lähes joka päivä päikyltä kerrotaan, että lapsi on syönyt tosi hyvin ja välillä lapsi ilmoittaa kotona, että haluaisi samaa ruokaa kun oli päiväkodissa ja sitten mietitään, miten se tehdään oikein 😀

Ei-päikkyvaatteissakin lapset saa olla lapsia, pyöriä pellolla ja mudassakin.

Mulla ei oo siis mitään muuta kuin kunnioitusta varhaiskasvatusta kohtaan. Edellinen vasu-keskustelu on jäänyt vahvasti mieleen positiivisesti, sellaisena, että “hei, ne oikeesti tuntee mun lapsen just eikä melkein!” ja kaikki mahdolliset erityistilanteet on menneet superhyvin. Meidän 4-v. ei juurikaan uhmaa ja saadaan tosi paljon keskusteltua kaikkia tilanteita läpi, eikä yleensä ole syytä juuri hänen kanssaan vääntää. Rutiinien hajoaminen on hänelle vaikeaa ja esim. isin työmatkojen aikana on aina tietynlaista oireilua, kun testailee läheisiä selvästi sen puolesta, että lähteekö hekin. Nyt ymmärtää jo paremmin, mutta vuosi sitten tää oli aika selkeää usein. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että päikyssä oli joku tahtokiukku ollut, vaka-ope kertoi asiasta lämmöllä ja pehmeydellä ja kertoi, että sitten olikin halunnut syliin ja halimaan ja mä olin iloinen. Iloinen siitä kohtauksesta, koska uutta päikkyä oli taustalla kaksi viikkoa ja koko kohtaus kertoi mulle siitä, että hän oli kiintynyt siellä jo johonkin tarpeeksi, uskaltaakseen testata sitä ihmistä.

Mun mielestä vanhempana osa näistä kaiken maailman lippulappusista on välillä erikoisia. Nytkin neuvolan 4-16 -vuotiaille lapsille suunnattu lappu on vähän hassu, kun se on kovin suljettu vastauksiltaan ja jotkut väittämistä kuulostaa ihan erilaiselta 4-vuotiaalla ku 14-vuotiaalla. Mutta se, mistä ehdottomasti tykkään, on se, että tuntuu kun lasta tosiaan kasvatetaan yhdessä päiväkodin kanssa. Me täytetään lappuja, päikky täyttää lappuja, keskustellaan ne yhdessä ja sitten on vasta neuvolan aika seurata kehitystä ja osaamista, mitä 4-vuotiaalla on. Aikuisena on jotenkin tosi ihanaa, että oikeasti oppii lapsestaan myös niitä puolia, joita ei näe. Millainen hän on, kun me emme ole paikalla.

Ja tää kaikki tuli oikeastaan alkupuheeksi tähän siitä mieleen, millaisia vaatimuksia päiväkotiin esitetään. Viestinnän ja esimerkiksi vaatteiden suhteen. Mä kysyn yleensä samat kysymykset päikyn pihassa kun haen lapsen. “Millanen päivä oli?” (tarkoittaen hyvä/huono, ei litanjaa tekemisistä), “Onko syönyt miten?” (hyvin/huonosti) ja “Nukkuko päiväunet?”. En koskaan oleta, että päiväkodilla on aikaa kertoa mulle tämän tiiviimmin päivän tekemisistä vaikka alkuun olisikin ollut kiva tietää lähes kaikki lapsen tekemisestä. Joskus jään juttelemaan hoitajille ja kysyn vähän kavereista jne. mutta en oleta, että ehdittäisiin viestimään lasten kuulumisia pitkin päivää. Enkä todellakaan oleta, että päiväkodissa kukaan on sitä varten, että huolehtisi lasteni vaatteista. Itse asiassa en koskaan suhtaudu päiväkotiin ajatuksella “Kuinka te voisitte helpottaa meidän elämää?” vaan päinvastoin. Mitä me voidaan tehdä helpottaaksemme lapsen sopeutumista tai viihtymistä ja myös käytännön hoitoasioita? Sen pitäisi mun mielestä olla jokaisen vanhemman asenne päiväkotia kohtaan. He eivät ole meillä töissä, vaan he ovat tekemässä meidän työtä, riittämättömällä palkalla ja heillä on kokemus siitä, mikä helpottaa lapsen ja koko porukan arkea päiväkodissa.

Mulla on ollut tässä viimeisen vuoden aikana mielenkiintoisia keskusteluja niin vanhempien kuin varhaiskasvattajien kanssa IG:n puolella. Lasten merkkivaatteet on juttu nykypäivänä, tai siis sanotaanko niin, että lapsilla on paljon “kalliita” vaatteita nykypäivänä. Vanhemmat suhtautuu niihin eri tavalla. Toisille vaatteet on vaatteita ja saa mennä sotkuun, toisille tietyt vaatteet on “hienoja” vaatteita, joita ei todellakaan haluta sotkea mustikkakeittoon. Sitten kun toinen vanhempi laittaakin sen hienon Gugguun paidan päälle päikkyyn, onkin toinen vanhempi ihan ärtynyt kun “ei tajuttu vaihtaa” tms. Tän tyyppisiä keskusteluja näkee tosi paljon lastenvaate-ryhmissä ja mielipiteitä on laidasta laitaan. Toisaalta huomaan itsekin, että laitan lapselle välillä ihan lemppareimpia vaatteita päikkyyn, koska minne muuallekaan niitä laittaa näin pandemia-aikana? Toisaalta en kyllä ikinä oleta, että ne vaatteet tulee sieltä ehjänä ja naarmuttomana ja tahrattomana. Mä en itekään jaksa valvoa vaatteiden perään ikinä saati oleta, että päikyssä on aikuisilla siihen aikaa. Monille vaka-ammattilaisille tää oikeesti aiheuttaa stressiä, enkä oo ees tajunnut! Pelkää saavansa huudot/valitukset, jos merkkivaatteelle käy jotain ja stressaa asiaa. Koska kokemuksia tästä on tosi monilla. Toinen puoli on usein vaikeat/hankalat vaatteet lapsen ikään nähden.

Tää olikin se, mikä mulle tuli mieleen mun ig-julkaisuista mieleen eilen. Mä aina välillä “joudun” pukemaan kaksi lasta. Se on välillä ihan painajainen. 4-vuotias, joka osaa pukea, ei ykskaks osaakaan, kun laiskottaa tai sitten tulee minäitse ja pukee hankalinta sukkaa, mitä kaapista löytyy, vartin. Taapero sinkoilee ympäriinsä ja vetää vasemman kengän jalasta sillä aikaa ku puen oikeaa. Huoh! Mietin välillä, että 4-7 näitä ja olisin ihan finaalissa. Siksi mulla on eri vaatteet päikkyyn lapselle kuin perheen kanssa ulkoiluun. Jos mä laitan kotona jotain vähän siistimpää ulos päälle, voin tarkkailla ja komentaa lasta. Ei päiväkodin aikuisten tehtävänä ole tuo, niitä tehtäviä on enemmän kuin tarpeeksi. Sen aktiivisen hoidon lisäksi pitää siivota, suunnitella, tehdä kaiken maailman vasu-asioita ja ehkä välillä käydä vaikka vessassa itse. Lapsen vaatteet päikkyyn pitää olla sellaiset, että hänen on niissä helppo olla, ei ole kuuma eikä kylmä eikä märkä ja hänen ei tarvitse niitä varoa.

Söpöt vaatteet ei välttämättä ole epäkäytännöllisiä, lapset viihtyy näissä. Mutta tekniset ominaisuudet ja päiväkoti kulkee käsi kädessä. Farkkutakki ja päiväkoti ei.

Ikä on aika tärkeä asia. Meillä on esim. pooloja pari kappaletta. Ne ei ole päikkyvaatteita. Ei saa niitä ite pois. Pari tiukkaa huppariakin on. Jos vaatetta ei saa itse pois päältä tai päälle taistelutta, ei siinä ole asiaa päiväkotiin. Mun 4-vuotiaan on pystyttävä pukeutumaan itse, kunhan aikuinen nostaa hattuhyllyltä alas, jos jotain on siellä, minne ei yllä. Varmasti joutuu pari kertaa muistuttamaan, mutta kyllä tuo pukee jo itse. Kerrokset on jees, mutta siinä on lapselle paljon muistettavaa, ja esim. paita + housut voi repsottaa jostain. Päikyssä meillä on merinohaalari, kotona housut ja paita. Haalarikin on kuitenkin sellainen, että helppo riisua ja pukea, jos tarvii mennä vessaan. Ulkohaalarit on sellaisia, että vetskarit on isoja, ja saa haalarin itse päälle. Samaten kengät, jalkaan vedettävää mallia. Kaikki fiineily ja fantsuilu pois. Meillä on esim. ollut vuoden päikyssä kurahousut (henkselein) ja takki, joita en oo kai kertaakaan nähnyt lapsella päällä, koska hänellä on ollut myös vuorellinen sadehaalari siellä. Onko helpompaa pukea merinohaalari, takki ja housut vai yksi vaate, jonka saa yhdellä vetskarilla kiinni? Jep.

Vinkki: Helpot isot vetoketjut, mahdollisimman vähän kerroksia, jos mahdollista, vaatteita, jotka lapsi saa itse pois ja päälle, ja sellaista, mitä voi pestä huoleti tuhat kertaa.

Nyt on vieläpä sellaiset kelit, että ei tiedä mitä pukea. Aamulla on välillä tarvinnu toppahaalaria ja päivällä vois pärjätä jo lippiksellä. Meidän kuumakalle valittaa ennemmin kuumasta, mutta en ole vielä suostunut viemään lippistä päiväkotiin vaikka just eilen sitä mies pohdiskeli. Kaksi pipoa siellä on. Ohut ja paksu. Jos siellä olisi lippis, niin a) alkaisi vääntää siitä, saako sen laittaa vai ei tai b) laittaisi liian kylmällä päähänsä ja aikuiset olettaisi, että tämä on OK, jos sellainen on kerta tuotu. Toki varmasti siellä myös järkeä käytetään ja kielletään, mutta kaikkea ei voida huomata ja toisella voi lippiskeli olla +15 ja toisella +5. Ei sitä aikuiset välttämättä tiedä ja jos kaapissa on joku vaate tai asuste, oletus on, että sitä käytetään. Meidän 4v. on aika tunnollinen ja pukee, mitä käsketään yleensä, mutta en jätä päikkyyn yhtään ylimääräisiä vaihtoehtoja, vaan korkeintaan vain ne, joita saa pitää. Ohut kypäräpipo ei oo kovin nätti ja näyttävä, mutta esim. näillä keleillä palvelee erittäin hyvin, kun lapsi saa sen helposti päähänkin itse.

Vinkki: Päikkyreppuun laitan aina keväällä aurinkorasvan, aurinkolasit, ohuen kypäräpipon ja ohuen puuvillapipon. Lippiksen, kun ei ole enää alle +5 luvassa missään vaiheessa päivää.

Meillä on erikseen jotain päikkyvaatteita ei sen takia, että ne on “huonompia” vaan koska ne on helpompia. Hupparit vetoketjulla? Päikkyyn. Pään yli puettavista vain Mellit päikkyyn kiitos. Sukista ne, joiden pukemiseen ei mene varttia (Polarn o Pyretin pitkät jarrusukat on jostain syystä hankalat, kun ei rullaa niitä ensin, vaikka kuinka on opetettu :D) ja hanskoistakin sellaiset, jotka saa itse puettua. Ja mielellään koko asu sellainen, että pääsee tarvittaessa pihalta vessaan ilman apua missään kohti. Kaikki sisävaatteet on sellaisia, että niissä saa mennä vaikka nokeen leikkimään, enkä välittäisi.

Vinkki: Oon nimikoinut kaikki sellaiset vaatteet, jotka saa mennä päikkyyn. Muutama tällainen poikkeus, mitä meillä on (tunnearvoa siskon tekemillä vaatteilla, farkkutakki epäkäytännöllinen jne.) on nimikoimatta. Mieheni ei ole ajatuksenlukija, eikä voi pitää mielessä kymmeniä eri vaatekappaleita ja saako vai ei, joten nimitarra kertoo onko päikkyyn sopiva. Miehen lisäksi esim. mummuillekin hyvä väline viestimään “ei-tätä-ehkä-tramppaan-ja-hiekkalaatikolle”.

Tää ei oo pelkästään päikyn aikuisten kannalta helpompaa vaan opettaa lapselle myös itsenäisyyttä siihen pukeutumiseen. Meillä opetellaan nyt pupukorvia kengännauhoihin, missä menee joko äidin järki tai vuosikymmen, mutta pikkuhiljaa 😀

Ja siis, voi olla, ettei monilla lapsilla edes ole tällaisia vaatteita, joista tällaisia edes ajattelee. Monilla lapsilla on pelkästään käytännöllisiä vaatteita, eikä vanhemmat edes mieti tätä. Mä tykkään ilmaista itseäni vaatteilla ja annan sen oikeuden myös lapsilleni. Saavat usein itse valita asunsa ja tykkään itsekin pukea heitä minun silmääni miellyttävällä tavalla. Aina se ei ole käytännöllistä. Koskaan en tunge lapsiani epämukaviin vaatteisiin, vaan kaikki on sellaisia, joilla voivat leikkiä huoleti. Mutta onhan se nyt ihan eri asia meneekö lapsi talvella päikkyyn Makian villakangas-toppatakissa vai Reiman haalarissa tai pukeeko hänelle keväällä ulos Minikidin hupparirotsin vai Reiman softshell-takin. Erilaiset sääominaisuudet ovat mielestäni se “käytännöllinen” puoli vaatteissa, ja vaikka en pukisi lapselle farkkuja kosteaan hiekkalaatikkoon, on hänellä kuitenkin farkkuja. Kukaan ei kuolisi vaikkei olisi, mutta on, koska tykätään niistä. Onhan ne hei siniset.

Päikkyvaatteet aiheuttaa monille päänvaivaa ja huolta ennen päikyn aloittamista ja monet vinkit on paremmin tiettyyn ikään sopivia kuin kokonaisvaltaisesti.

Päikkyvaatteet. Merkkisuosikkini on Reima ja Polarn o Pyret.

Mun kultaiset kolme vinkkiä on kuitenkin

1. Ei koskaan mitään sellaista, jonka hukkuminen harmittaisi poikkeuksellisen paljon.

Päikystä katoaa välillä väärään hyllyyn tai reppuun ihan vilpittömästi tai sitten on paljon tarinoita suoranaisista varkauksistakin.

2. Nimikoi kaikki. Se helpottaa varhaiskasvattajia. Ja vanhempia.

Nimitarrat on maailman helpoin väline tähän. Mä oon jättänyt päikkyreppuun arkin tarroja, että jos huomaan päikyllä, että puuttuu tarra, niin laitan sitten aina siellä. Alkkareita myöten nimikoitu kaikki paitsi sukat, koska niihin en oo keksiny järkevää paikkaa 😀 Kasvattajat näkee helposti mikä on kenenkin, eikä toinen vanhemmistakaan tuo kotiin jotain outoa vaatetta (“luulin, että tää on joku meidän uus, oli meidän kaapissa”, jos siinä on väärä nimi.

3. Lapsen mukavuus ja sääolosuhteet edellä aina, itsenäinen pukeminen tai sen opettelu vahvana kakkosena.

Jos vaate on hankala, pidä kotikäytössä. Pienet napit, pienet hankalat vetoketjut, helposti solmuun menevät nauhat/narut, solmittavat lenkkarit tai vaikka pään yli vedettävät paidat pienellä kaula-aukolla on hankalia pienille lapsille. Hanskat voi olla hankalammat kuin lapaset, jos ei vielä itse osaa pukea hanskoja, jne.

Vaan mä saa näin pitkän jutun aikaiseksi lasten vaatteista 😀 Mutta, mä oon yleisesti ottaen tosi tarkka vaatteiden käyttökohteista. Mulla on kotivaatteet ja pidän kotona muuta kuin kotivaatteita vain esim. juhlissa. Muuten aina kotivaatteet. Mun silmiä särkee jopa se, kun mies pitää farkkuja välillä kotona. Ei ei ei. Sitä varten on verkkarit. Päikyn, työpaikan tai minkä tahansa muun paikan pölyt ja pöpöt riisutaan ovella ja kotona mennään kotivaatteilla. Eli yleensä lapsilla on kotona alkkarit ja t-paita tai vaippa ja t-paita ja sen takia Adriania ei ole nähty taas housuissa melkeen kuukauteen samalla ku nätit vaatteet homehtuu kaapissa.

Ootteko te samanlaisia vaatteiden eri käyttötarkoituksiin jakajia? Vai meneekö tyllihame arkena ja farkuissa saa istua sohvalla?

Mungolife 4.0

Here we go! Uusi nettisivu! Neljäs jo, toisaalta onhan tässä blogivuosiakin kohta jo 13 takana. Ensin oli Bloggerissa ihkaensimmäinen Mungolife, sitten oli monen vuoden ajan Mungolifen kotina Rantapallo ja viimeiset nelisen vuotta viihdyin Lilyn bloggaajana.

Nyt on aika palata siihen, mistä kaikki alkoikin, eli omalle sivulle, joskin tällä kertaa sen tekemiseen oli hippusen enemmän osaamista kuin 13 vuotta sitten 🙂 Harjoittelin jo viime vuonna yhden kokonaisen nettisivun verran , kun tein Anna Pastak Visualsin sivun ja nyt aloitin jo tammikuussa tämän uuden sivun rakentamisen, mutta vuoden alku oli odottamattoman raskas ja samalla kävin paljon ajatuksia siitä, kannattaako uutta sivua edes tehdä. Samalla kuitenkin olin jo ehtinyt innostua ajatuksesta, sillä vaikka blogiyhteisöön kuuluminen on omalla tavallaan ihan mahtavaa, mulle inspiroivampaa oli tehdä oma sivu juuri sellaiseksi kuin minä sen haluaisin. Tai oikeammin te!

Sain viime viikolla inspiksen jatkaa tätä projektia loppuun kun teiltä tuli paljon palautetta Instagramin puolella ja toivottavasti tämä vielä viimeistelemätön versio sivusta on mieluinen sekä mobiilin, että desktopin käyttäjille. Vielä on varmasti monia pieniä teknisiä muutoksia tehtävänä, mutta onpahan tuore uusi sivu, jolle kirjoitella, varsinkin kun päässä on viime päivinä pyörinyt kasa ideoita postauksille ja teiltäkin tullut paljon erilaisia toiveita. Jotenkin joka kerta kun oon istunut blogin äärelle, on alkanut ärsyttämään vähän kaikki, mikä ei ollut mulle mieluista vanhassa sivussa, ja sitten jäin hinkkaamaan tätä sivua ja jäi se itse postaus aina kesken.

Blogi on tosiaan tällä hetkellä vielä hieman kesken, mutta jatkan työstämistä taustalla samalla kun te pääsette jo siihen tutustumaan. Tällä hetkellä olen yrittänyt rakentaa tämän käyttöystävälliseksi kaikille, niin mobiililla postausta lukeville kuin myös tietokoneella blogeja lukeville. Tällä hetkellä postaukset löytyy kahdesta paikasta. Etusivulta löytyy postausten snippetit, ensimmäiset muutamat lauseet ja otsikot, heille, jotka tykkää klikkailla auki ja lukea vain tietyn aihealueen juttuja. Blogi-sivulta taas löytyy klassinen blogi-layout, jossa postaukset näkyvät kokonaisena ja jatkuvat loputtomiin. Ylävalikosta löytyy kohdat Perhe & Koti, Muoti & Kauneus sekä Ruoka aihepiireittäin ja etusivulta löytyy myös tägipilvi tuttuun tapaan, jos haluaa lukea tiettyä aihealuetta enemmän kuin toista. Etusivulle nousee myös random postauksia vuosien varrelta, joista olette tykänneet tai joita olette kommentoineet ahkerasti.

Jos löytyy toimimattomia linkkejä, glitchejä tai muuta kommentoitavaa, nii antakaas tulla, että pääsen korjaamaan mahdollisimman pikaisesti!

Ja toki olen kiitollinen ylipäätään mielipiteistänne sivuun liittyen!

Kuvituksena muutama eilinen kuva keväisen lämpimän kelin helliessä meitä!

Hyvää joulua!

Edellinen postaukseni sisälsi valoja, koristeita ja jouluherkkuja, joten tuntuu melkein höpsöltä kirjoittaa heti perään tästä, mutta koen tämän silti tärkeäksi. Nimittäin tänään on jouluaatto, joka on varmasti monille ilon juhla. Toisaalta joulunaika on yksi stressaavimpia aikoja. Lahjat, ruoat, ystävät, läheiset jne.

Tämä vuosi on ollut ihan poikkeuksellinen ja se on entisestään varmasti lisännyt joulustressiä. On lasten odotuksia (lähinnä vanhempien omassa päässä suureksi osin), on omia odotuksia ja tavoitteita ja on järkyttävän paljon syyllisyyden, epäonnistumisen ja surun tunteita. Vuosi oli monille taloudellisesti kuormittava ja varmasti jättänyt myös henkisiä arpia sosiaalisiin suhteisiin ja perheisiin monellakin tapaa. Tänä vuonna ei välttämättä ole mahdollista järjestää sellaista joulua kuin edellisinä vuosina. Tai millaisesta haaveili. Enkä puhu nyt vain materiasta.

Perheet ja läheisyys on tänä jouluna tavallistakin enemmän esillä. Isot perhejoulut ja vierailut muiden luona voi olla mahdotonta järjestää ja yksinäisyys voi monilla painaa. Ja toki on paljon heitä, jotka ovat jo valmiiksi yksineläjiä, joille joulu on entisestään raskasta yksinäisyyden tunteen huipentuessa. Moni varsinkin terveydenhuollon ammattilainen on tänäkin jouluna töissä, eikä voi olla kotona perheen kanssa. Iso kiitos heille siitä, tänään se on todennäköisesti vieläkin raskaampaa, olla auttamassa muita pois oman perheen luota. Toisaalta perhejoulu voi jäädä toteutumatta altistusten tai karanteenien takia jo senkin vuoksi, että ottaa varman päälle tai on saanut tiedon altistumisesta. Kaikkea ei ole voinut välttää, esimerkiksi töissä käyvät ihmiset, joten jollain perhejoulu on voinut olla valinta palkkatyön ja perhejoulun väliltä. Aika monessa kodissa joulunalusaika on ollut tänä vuonna hyvin poikkeuksellinen. Se, mitä itse pidämme itsestäänselvyytenä voi olla se tavoitteiden ja haaveiden joulu aika monessa kodissa.

Joulu on somen tietyllä tapaa kulta-aikaa. On övereitä askarteluja, övereitä lahjoja, övereitä kattauksia. Övereitä kaikkia. On niin hienoa, kiiltävää, uutta ja kaunista. Somessa joulu näyttää helposti kaikilla yltäkylläiseltä, iloiselta, onnelliselta ja kauniilta. Mun mielestä somen ei tarvitse olla oman likapyykin pesutupa, mutta toisaalta some tällaisenaan voi tuoda älyttömän paljon painetta. Kun “kaikkien muiden” lasten joululahjakääreistä löytyy uudenkarheita kalliita leluja ja pöytä notkuu herkuista ja kauniista ruoista ja omassa perheessä on jouduttu kiristämään lompakonnaruja tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ei varmasti hymyilytä. Tulee epäonnistumisenkin fiiliksiä. Ja kun jokaikinen somekuva on kiiltoa ja koristetta ja kaunista, tuntuu se helposti siltä, että koko muu maailma elää tuollaista hetkeä ja tulee yksinolon ja syyllisyyden fiilis, jos se oma joulu ei olekaan ihan sellainen kuin haluaisi.

Mutta tiedättekö mitä? Joulu se on niiden kuvienkin takana. Siellä voi olla sokerihepulissa olevia lapsia, perheriitoja tai mitä tahansa. Jollain varmasti onkin maagisen taianomainen ja täydellinen joulu, mutta aika harvalla se on 100% sitä. Jollain menee joulu ihan pilalle, koska yksi ruoka kymmenen joukossa ei onnistu ja toisilla tapahtuu kotona sellaista, mitä muut eivät osaisi edes kuvitella. Some on vain kansikuva kirjaan, jonka sisältö ei näy muille. Siksi jokaista elämää, ja vaikkapa joulua, tulisi arvioida vain yksittäisenä, vertaamatta muihin.

Mä en oo koskaan ollut hirveen “joululojaali”. Perinteet narikkaan ja koko joulu oli vähän yhdentekevä ajoittain. Kerran vietettiin joulua itsenäisyyspäivänä ja oliko peräti samana “jouluna”kun kaksi mun ystävää (perheelleni hyvin tuttuja naamoja) ilmestyivät paikalle melko spontaanilla idealla ja pelasimme punaviini-hiprakassa Aliasta ja nauroimme ihan hirveästi. Ei ollut ihan täydellisiä hopeisia pähkinänsärkijöitä ja lahjakasaa kuusen alla, mutta oli hyvä seura ja hauska ilta. Ainiin, sitä vietettiin etupeltoon koska mä olin häippäsemässä jonneki reissuun joulun ajaksi. On tullut vietettyä jouluaatto Balilla uima-altaassa ja on tullut vietettyä jouluaatto ulkomailla useammin kuin kerran. Lasten myötä oon oppinut hirveeksi Jouluttajaksi. Toissavuosi meni vielä ulkomailla kun Dante pomppi tonttulakissa Australian rannalla, mutta sen jälkeen ollaan katsottu kalenteria aina sen mukaan, että lapset saisivat kokea perhejoulun kotona. Koska lapsille joulu on maaginen. Ja samalla se lasten joulu on keventänyt omaa ajatusta joulusta vähemmän täydelliseksi. Servetinrenkaat ja kattaukset ja muut tuntuu loppujen lopuksi aika vähäpätöiselle, eikä kalliille lahjoillekaan oo tarvetta. Mantelilla varustetun riisipuuron keitti eilen alle kolmella eurolla ja leffamajan sai kasattua kotoa löytyvistä patjoista ja tyynyistä.

Mä oon sellanen yksityiskohtien ihminen usein. Haluan kaiken vimpan päälle. Oon oppinut lapsiltani paljon. Ei se ole se tämä päivä. Se ei ole joulun juju. Joulun juju on mielikuvitusleikit talon katoilla viipottavista tonttulakeista ja kaikki se hauska odotus ja satuilu. Paperiaskartelut ja yhteinen aika. Onko se juuri tänään, huomenna tai ensi viikolla, ei ole niin justiinsa. Mä halusin jättää kodin siistiksi ja lähteä hieman spontaanistikin siskoni luokse viettämään joulua niin, että palattaisiin puhtaaseen kotiin. No, koti jäi pommiksi, viimeisen lahjan iskin pakettiin viisi minuuttia ennen lähtöä ja kotona odottaa joulusiivous joulun jälkeen. Mutta ei se haittaa. Ei mun suunnitelmat, niiden muuttuminen tai mikään muukaan, tee joulua. Joulun tekee oma hetkellinen rauha omassa mielessä. Eikä mua rehellisesti kiinnosta yksikään yksityiskohta tai kenellä on kauniimpi joulupöytä tai mikään muukaan. Toivon, että lapsillamme jää tästä päivästä positiivinen muisto. Se tekee sellaisen mullekin. Ja kaikki muu on merkityksetöntä.

Iloista ja positiivista, huoletonta ja stressitöntä joulun aikaa kaikille seuraajilleni, joulunviettonne tavasta riippumatta! ♥

Kolmet eri Cybexit

* Vaunut saatu kokeiluun Cybexiltä

Multa on kyselty oikeesti ihan superpaljon meidän vaunuista ja lähinnä siitä, mitä olen tykännyt meidän Cybex Priameista. Oon tosi lyhyesti yleensä vastannut, että oon tykännyt 100% ja oon supertyytyväinen, koska inhoan kirjoittaa pitkiä viestejä Instagramissa ja usein myös keskustelut hukkuu sinne, kun ei pysty hakemaan vaikka avainsanoilla. Niinpä oon lupaillut arviota vaunuista, mutta nyt päätin tehdä sen vielä laajempana kun sain kokeiltavakseni Cybexin uutuutta, Gazellea ja myös matkarattaita, eli Eezy S Twistiä, joten pystyn vertaamaan myös näitä. Vaunut on mun mielestä vauvavuoden tärkeimpiä hankintoja ja itse asiassa asia, joka on elämässä per lapsi noin kolme vuotta ainakin, joten mun mielestä perusteltu ostopäätös on eeeeerittäin tärkeä tässä. Eli mielelläni näistä kerron omien kokemusten pohjalta, kun sellainen mahdollisuus on 🙂

Kirjoitin Priameista täällä. Seison sanojeni takana yli vuoden kokemuksella ja mun mielestä meillä on vaan ihan maailman parhaat vaunut. Rakastan noita vaunuja, ne toimii ku unelma. Vaunukoppa on meillä lämminvarastossa ja just sitä tsekkasin yks päivä, niin kuin uusi käytön jälkeen ja mä en ees raaski ajatella myymistä, ennen ku meidän lapsilukuvalinta on varma 😀 Nimittäin en haluaisi muita vaunuja kuin Priameita. Kauniit, käytännölliset ja toimii kuin unelma. Mulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Tai no, ainoa pikkumiinus, jonka keksin, on se, että juomatelineen paikka on vähän kummallinen aikuiselle, mutta se onkin sellainen, mikä on ajateltu istuvalle lapselle hyväksi. Niinpä meillä on joku kaikkiin vaunuihin menevä malli mulla käytössä, koska toi juomateline tulee sellaiseen kohtaan, että ainaki mulla aina tulee törmättyä se johonkin. Mutta se onkin sitten se ainoa miinus aivan täydellisissä vaunuissa. Helpot taitella kasaan, helkkarin helpot käyttää, yksikäsitoiminnot on ihan mielettömän jees ja nyt kun istuinosaa on käytetty yli puoli vuotta, pakko arvostaa erittäin paljon. Iso kuomu, täysin makaava asento pitkällekin lapselle ja yksinkertaisesti vaan ilo käyttää. Renkaat pelittää hyvin soralla, mukulakivillä ja missä tahansa, mutta vaunut liukuu hyvin eteenpäin ja kääntyy pehmeästi, jos vaikka kaupassa tms. täytyy mennä kapeammista väleistä.

Jos haluat yhdella lapselle loistavat, helppokäyttöiset ja kauniit vaunut, tutustu Priameihin. Tsekatkaa lisää tästä mun vuoden vanhasta postauksesta, jos kiinnostaa Priamien käyttö yleisesti ottaen.

Mutta sitten nämä uudet, tai ainakin meille uudet. Aloitan Gazelleista, matkarattaista sitten alempana. Olenko kokenut tuplarattaat tarpeelliseksi kun ikäeroa on 2,5v? En. Dante on tosi motorinen ja reipas lapsi, joten hän tykkää kävellä itse ja ei olla oltu kovin usein tilanteessa, että oltais tarvittutarvittu tuplia. On toki ollut tilanteita, joissa olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut tuplat, mutta mä en halunnut tuplia kun Adrian syntyi, koska kaikki vaikutti hankalan leveeltä tai hankalan pitkältä tai no vaan hankalalta. Oli helpompaa laittaa seisomalauta Priameihin ja esim. reissussa meillä on ollut matkarattaat matkassa mukana niin, että jos on pitänyt kävellä pitkään kaupungilla, ja ei olla haluttu mennä 3-vuotiaan vauhtia, niin ollaan laitettu Dante matkarattaisiin. On ollut hetkiä, kun oon ajatellut, että tuplat olis ollu kivat, mutta toisaalta käyttöikä meidän tapauksessa lyhyt. Ja siinä ajatuksessa on pakko sanoa, että Gazellet on ihan täydellinen ratkaisu.

Gazellet ei oo siis perinteiset tuplat, vaan näissä on oikeastaan todella monta käyttöversiota. Sopivat kaksosille, sillä näihin menee kaksi koppaa tai kahdet turvakaukalot kiinni, mutta näitä voi modaa tosi paljon. Kasvot tai selät vastakkain, “päällekkäin”, istuin ja koppa, istuin ja turvaistuin jne jne. Näissä on peruspakettina tuollainen setti, missä on kori ja istuin, mutta muokata voi just omaan tarpeeseen sopivaksi. Ja siis, ihan mahtavat vaunut! Nimittäin kaupassa ei tarvii koria tai kaupungilla tarvii tunkea kaikkea alakoriin ja aisalle roikkumaan, vaikka olis paljon tavaraa. Nimittäin nää on todellinen työheppa. Alakoriin mahtuu aivan jumalattoman paljon kaikkea ja tuohon koriin saa myös mahdutettua vaikka kuinka. Jos vaunuihin ottaa lisäistuimen, niin ei tarvii kuin yhdellä kädellä nostaa kori alas ja istuin sen paikalle. Kori menee tarvittaessa lysyyn, mutta siinä on vahvikkeet, jotka pitävät sen pingotettuna, eli se pysyy muodossaan. Jos siis olet kaupungilla 3-vuotiaan kanssa ja haluat siirtyä kilometrin matkan järkevässä ajassa, niin ei muuta ku toinen istuin kiinni, tyyppi kyytiin ja menoks. Ihan mahtavaa! Sit ku pääset määränpäähän, kori takaisin istuimen paikalle ja istuin tonne alakoriin ja homma jatkuu. Ollaan näitä nyt pari viikkoa kokeiltu ja kaikenlaiset puisto+ostari-reissut on olleet ihan superhelppoja! Kaikkien talvivaatteet ja vaihtokengät ja mitkä ikinä mahtuu alakoriin ku tullaan sisätiloihin ja istuimen saa käännettyä todella näppärästi tonne alakoriin. Lisäksi vastakkain istuvilla lapsilla on erinomainen etu siinä, että he näkevät toisensa, eli 3-vuotias pystyy viihdyttämään 1-vuotiasta erinomaisesti. Kun taas toistensa nassut ärsyttävät tai toinen haluaa nukkua, niin ei tarvii kovin vaivalloista hommaa tehdä, vaan istuimet saa käännettyä tosi helposti.

Vaunuja pystyy tosiaan muokkaamaan tosi paljon, ja niissä on alakorissa kuva miten kaikin päin niitä voi käyttää, mutta alakori ei mene alempaan kohtaan. Siinäpä oikeastaan rajoitus. Aisa nousee sen mukaan haluatko pitää mahdollisimman pitkänä vaunuja vai korin ja istuvan lapsen kanssa melko lailla normaalikokoisena. Alakori on silloinkin järkyttävän iso. Ja aukeaa sivuilta napeilla, joten ihan megakäytännöllinen. Säädettävät jalkatuet, täysmakuuasentoon menevät istuimet, isot kuomut, loistavat viispistevyöt, jotka saa laitettua yks puoli kerrallaan näppärästi lukkoon ja painamalla aukeaa, eikä tarvii palapeleillä mitään. Priameihin verrattuna kankaat on musta hieman tylsemmät, kun ovat karheampaa kangasta, mutta Priameissa nyt onki ihan luksus-kankaat! Karheissa on ollut kyllä se hyvä puoli, että lika lähtee harjaamalla hirveen hyvin, eli kun vaunut on ihan hiekassa ja kurassa, niin vaikka ehtis kuivaa, ei oikeestaan tarvii pestä, vaan harjaamalla lähtee. Jos haluaa lepuuttaa alastonta vauvaa suoraan istuimessa, niin sitten kannattaa kattella Priameita, muuten nämä on kyllä pätevät ku mitkä.

Nää rullaa todella hyvin. Ihmeen hyvin. Ku kundit on molemmat kyydissä, siinä on sellanen 25 kiloa elopainoa + kaikki kamat, eli helposti voi olla 35 kg ellei enemmänkin. Mies tuli juuri taannoin näiden kanssa Helsingistä junalla ja mukana oli pieni matkalaukku, hoitokassi ja ties mitä kaikkea kantamusta ja kaikki meni kyytiin ja vaunut rullas oikein mukavasti. Me ei haluta istuttaa Dantea enää määräänsä enempää vaunuissa, koska on jo “iso poika”, mutta on oikeesti ihan mahtava helpotus, että on se optio yhdenkin vanhemman kanssa liikkeellä ollessa, että lapsi voi kavuta tuohon alapaikalle itse, napauttaa turvakaaren kiinni ja levätä vähän, tarvittaessa nukkua pienet päikyt tai sitten ihan vaan on mahdollista edetä aika paljon vauhdikkaammin kuin 3-vuotiaan kanssa yleensä. Ja esim. meillä on junalta matkaa reilu kilsa, niin se on jo sellainen matka 3-vuotiaalle, että pitää mennä tosi rauhaksiin, että jaksaa, varsinkin alkuillasta. Samanlaiset pyörät (hieman isommat) ku Priameissa, ja pakko sanoa, ettei oo ollu ikävä edeltäjiä. Kysyin joskus onko Priameissa takuuta pyörille ja vastaus oli hämmentynyt. “Jaa, kaipa niissä on, mutta ei oo ollu koskaa tarvetta, ei oo koskaa menny rikki” 😀

Gazelleissa on tosi hyvä toi poljinjarru ja nämäkin saa kasaan yhdellä kädellä, mikä on tällaisen ihmistykinkuula Myttysen kanssa ihan mielettömän kiva juttu. Ja siis, nyt on pakko sanoa, että mut yllätti se, kuinka pieneen tilaan menee Gazellet! Varsinkin ottaen huomioon, että Cybexin vaunukoppakin menee littaan tarvittaessa, niin kaksostenkin menopelin saisi tosi pieneen tilaan mahtumaan.

Tässä hieman kokovertailua. Vasemalla Gazellet kahdella istuimella, keskellä Priamit yhdellä istuimella ja oikealla Eezy S Twistit. Viimeistely on laadukasta ja kaunista, ja kaikki toimii. Oon huomannut, että jos en jotain hiffaa Cybexissä heti, johtuu se yleensä siitä, että en osaa ajatella tarpeeks helposti 😀 Rakastan Priameja, mutta jos nyt meille syntyisi lapsi 2,5 vuoden ikäerolla, päätyisin todennäköisesti hankkimaan Gazellet. Mekanismi on molemmissa mun mielestä hirveän helppo ja kiva käyttää ja esim. pyörien napsauttaminen irti rungosta on tosi helppoa. Ja kun reissaa kaiken maailman kuvaustarvikkeiden, nelihenkisen perheen tarvikkeiden ja kaiken mahdollisen kanssa, on pieneen tilaan meneminen kyllä iso plussa. Tai hissittömässä kerrostalossa kun ollaan mummolassa näitä kannettu ylös, niin on kyllä kätevät.

Vastaan mielelläni kysymyksiin sen verran kuin osaan, eli kysykää ihmeessä 🙂

Sitten nää matkarattaat, eli Eezy S Twist 2. Mä oon aina vannonut meidän 3 vuoden takaisten Yoyojen nimeen, mutta nyt on pakko sanoa, että löytyi voittaja niille. Oon tykännyt Yoyojen pikkuruisuudesta taiteltuna, mutta niissä on aina ollut muutama miinus. Ne on kuitenkin olleet niin ylivoimaiset, että olen suositellut niitä kaikille. Nyt suosittelen Eezyjä. Ja ennen kuin kukaan jupisee yhtään mitään, niin minä en saa tästä postauksesta euron jeniä, joten mulla ei todellakaan olisi mitään syytä “kääntää takkia”, ellei olisi paljon parempi tarjolla.

Matkarattaat on musta vielä melkeen vaunujakin tärkeempi hankinta, koska markkinoilla on ensinnäkin tuhat ja yks huonoa vaihtoehtoa (meillä oli varastossa yksi kpl esineitä formerly known as 250 € rahaa, jotka oli hutiostos kehuista huolimatta, muttei mennä siihen) ja koska näitä tulee käytettyä 1-3v ihan todella todella paljon. Tai no ainakin meidän kaltaisessa perheessä. Lentokentillä sana Yoyo saa aikaiseksi melko lailla sen, että kaikissa lentoyhtiöissä tiedetään niiden mahtuminen ylähyllylle. Samaan kykenee Cybexit, mutta Cybexiltä vielä muistuttivat, että kannattaa aina reissatessa varmistaa lentoyhtiöltä mitat, kun ne vaihtelevat. Tässä kuitenkin kahdet matkarattaat rinnakkain, eli Eezy S Twist 2 ja Yoyot. (Nyt tähän väliin totean, että mun kokemus Yoyoista on juuri näistä 3 vuoden takaisista, joten en osaa sanoa, onko näissä tapahtunut kehitystä.)

Kokoerovertailu on sinänsä epäreilu, koska a) jätin jalkatuen sojottamaan ja b) Yoyoissa ei ole edes kankaita, kun olivat pesussa ennen myyntiä, eli ovat ihan hippasen isommat oikeasti kuin tässä. Ei tosin merkittävästi. Mut jep, myyntiä, koska meille jää nää Eezyt käyttöön. Olen jo nyt parin viikon ajan tarttunut näihin ennemmin kuin Yoyoihin, ja ne vastasivat juuri niihin pieniin murahteluihin, jotka mulla oli Yoyoista.

Nää on isommat taiteltuna, eli miksi? No, koska kokoero on melko marginaalinen ja nää edelleenkin saa sinne koneeseen mukaan asti ei niin, että tässä nähtävästi enää lennettäs minnekään hetkeen 😀 Mutta niin. Muissa asioissa tykkään enemmän.

Nyt en ole ihan varma, mikä on Yoyojen just tän hetken tilanne, mutta meidän mallissa ei ole jalkatukea eikä turvakaarta. Ne on ostettavissa erikseen, mutta ei noi Yoyojen varaosat nyt ihan parin euron juttuja ole, joten ne on jäänyt hankkimatta. Turvakaari on oikeesti yllättävän kiva olla, jalkatuki vieläkin olennaisempi. Yoyot kun ei mene täysin vaakaan ja pitkä lapsi 2-vuotiaana roikuttaa jalkojaan aika ikävän näköisesti nukkuessaan. Itse asiassa jo 1-vuotias on vähän jotenkin ison näköinen jos Yoyoissa nukkuu. Eezyssä tulee mukana käytännössä samanlainen istuin kuin Gazelleissa, pienin eroavaisuuksin, mutta siinä on siis vakiona turvakaari ja jalkatuki. Jalkatuen saa useampaan eri asentoon, ja makuullaan nää menee täysin vaakaan mahduttaen sinne nukkuvan lapsen kokonaan ihan leikkien.

Tästä päästäänkin yhteen olennaiseen asiaan. On huomattavasti kivempaa operoida Eezyjä Cybexille tutulla vivulla kuin Yoyoja sillä kiristysnauha-hommelilla, kun lasket nukkuvaa dynamiittipöt… lasta. Sulava, helppo ja nopea. Iso kuomu pitää sen nukkuvan tai nukahtavan muksun siellä ilman mitään ylimääräsiä häiriötekijöitä,koska tässä on toi Cybexille tuttu vetskarikuomu, joka aukeaa isoksi.

Murheenkryynejä Yoyoissa on myös a) kiinnitys ja b) avaus. Ellet tiedä mitä teet Yoyojen kanssa, se ei ole hirveän sulavaa toimintaa ja vaatii aina kaksi kättä löytää se nappi siellä jossain pohjassa ja heilauttaa sulavalla liikkeellä Yoyot auki niin, että pyörät ei mee solmuun. Päivitän tän nälkävuotta pidemmän postauksen jälkeen mun IG videon siitä kuinka Eezyjä operoidaan yhdellä kädellä ja miten helppo ne on avata ja sulkea yhdellä kädellä. Mun äiti on aina manannut Yoyojen avaamismekanismia, kun ei käytä päivittäin niitä ja aina menee solmuun sen kanssa. Enemmän se kyllä manaa niitä vöitä ja se on se mullekin ollut myös aina miinus. Ihme palapeli, mikä pitää saada kasaan ensin ja sitten työntää oikeaan paikkaan. Rimpuileva 1,5v kyydissä se saa hien nousemaan otsalle. Eezyissä on samanlainen lukko kuin Gazelleissa. Ensin yksi vyö naks lukon sisälle ja sitten toinen. On oikeesti suuri ero, koska välillä tuntuu, että jollei oo ite käyttäny Yoyoja hetkeen, arpoo siinä iteki hetken, että mitenkäs päin tää menee. Tääki on toki voinut muuttua.

Eezyissä on matkarattaiks melko iso tavarakori alhaalla, takatasku on hyvänkokoinen myös, pyörät on hieman kauempana toisistaan, mikä musta vakauttaa tuota aika paljon silleen, että rattaat ei kaadu yhtä herkästi, jos on hoitokassi roikkumassa aisasta ja yksi tykinkuula nousee luvatta kyydistä. Noihin saa myös näppärästi laukun noihin pyöreisiin sivukoukkuihin tossa rungossa kiinni.

All in alla, oon vuoteen 2020 asti tykännyt ihan tosi paljon Yoyoista ja tilasin siis ehkä 5kk sitten niihin ton nahkasuojankin ajatuksella, että niillä mennään vielä pitkään. Nyt kun kokeilin Eezyjä, niin eipä tee mieli vaihtaa takaisin. Nimittäin säästin parhaan viimeiseksi. Meidän Yoyojen suurin miinus kun oli se, että lasta ei saa kasvot työntäjään päin. Lapsi istuu aina kasvot menosuuntaan päin. Eezy S Twist 2 kääntyvät myös selkä menosuuntaan päin (havainnollistava kuva ois toki ollut hyvä :D), ja ne tekee sen itse asiassa ihan poikkekusellisen näppärästi. Nimittäin tuota istuinta ei tarvii irrottaa, nostaa tai tehdä yhtään mitään. Nostat vaan lapsen istuvaan asentoon (tai tyhjän istuimen), nostat jalkatuen yläasentoon ja pyörität. Tuo pyörii 360 astetta. Tästäkin havainnollistava video Instagramissa, oli nimittäin vähän häkeltynyt olo kun tässä on 3 vuotta nostellut aina vaunujen istuinta syliin ja laittanut toisinpäin. Tämä pyörii ympyrää. Kattokaa se video 🙂 Taittuu tosi kivasti ja pyörii supersulavasti. Ja hirveen kivat työntää, kun menevät tosi näppärästi eteenpäin pienilläkin pyörillä. Tästä on myös versio järeämmillä pyörillä. Ja huom. Eezyjen pyörissä on jousitus kuten Cybexille on ominaista, joten nää on kyllä todella miellyttävät työntää.

Pieni ero, joka voi olla merkitsevä tai täysin tarpeeton, mutta sanon silti. Eezyt seisovat tukevasti kasattuna omillaan pystyssä, toisin kuin esim. Yoyot. Joissain tilanteessa kätevä ominaisuus, mutta ei merkitystä monille. Ainoa asia, missä mielestäni “häviävät” Yoyoille, on kankaan pehmeys, näissäkin kun on tuo hieman karheampi kangas. Mun mielestä materiaalin pehmeys on mielenkiintoinen asia lähinnä kopassa, koska ei tämä karheakaan materiaali ole mitenkään epämiellyttävän tuntuinen tai sellainen, ettei lasta voisi pitää kyydissä kesähelteillä puolinakuna.

     

Tässä muuten vielä vertailtuna auki Priamit ja Eezyt. On oikeasti hyvänkokoiset matkarattaat, jotka menee kuitenkin tosi näppärään tilaan. Ehdottomasti iso suositus.

Hinnoista sen verran, että ne kannattaa tsekata jälleenmyyjiltä. Mun luottokauppa on aina Wauva Tampereen Ratinassa, ja siellä Gazellet yhdellä istuimella ja korilla on 670 € – 720 € (vaihtoehtoja väreissä jne.) ja vaunuosan kanssa 900-950 €. Sisaristuin on 230 € – 250 €. Meidän kombo olis siis 900 €.

Eezy S Twist 2 on vuorostaan 380 €, ja en nyt valitettavasti osaa sanoa onko samannimisissä +merkillä varustetuissa rattaissa muuta eroa kuin renkaiden koko.

Olenko ollut tyytyväinen valintoihimme jo ennen? Kyllä. Priamit on edelleenkin mun lemppareimmat vaunut. Yoyot on palvelleet erittäin hyvin. Eezyt nyt vaan on niin monin keinoin paremmat, että nyt suosittelen kyllä ennemmin niitä. Mitä taas tulee yhdistelmävaunuihin, niin Priamit tai Gazellet, on jokaisen omasta tilanteesta kiinni. Jos ikäeroa on alle 3-v tai tuntuu, ettei vaunuissa oo koskaan riittävästi säilytystilaa, niin kannattaa tutustua Gazelleihin.

Kysykää, yritän vastata oman tietoni mukaan tai voin välittää kysymykset Cybexille. Musta on ollut mahtavaa huomata miten paljon enemmän Priameita on näkynyt katukuvassa ja on ollut hauska huomata miten monella mun seuraajalla on Priamit. Jos ootte mun vaikutuksesta ne päätyneet hankkimaan, olisi kiva kuulla, mitä olette tykänneet niistä 🙂