Isä

Muistan ikuisesti sen hetken, kun miehestäni tuli isä. Ei se hetki siellä synnytyssalissa, kun hän leikkasi napanuoran tai näki lapsemme ensimmäisen kerran. Silloin hänestä tuli paperilla isä, 6.4. 2017 klo 16.15. Henkisesti hänestä tuli isä hieman myöhemmin. Olimme jo kotiutuneet ja yhtenä ensimmäisistä öistä Dante tarvitsi vaipanvaihdon yösyötön ohessa. Mieheni kävi vaihtamassa vaipan ja kantoi vauvaa sylissään takaisin luokseni. Mutta ei antanutkaan häntä heti syliini vaan jäi katsomaan sitä pientä kääröä. Siinä hetkessä oli se fiilis, se sellainen satumainen, leffamainen hetki, kun mieheni joka solullaan rakastui lapseensa ja pystyin melkein näkemään kun poikamme lumosi mieheni samoin kun oli tehnyt minulle.

Äidit tulevat äidiksi jo raskausaikana, hiljalleen, huomaamatta. Muistan aina sen hetken makuuhuoneessamme keskellä yötä kun mieheni katsoi lastaan yövalon loisteessa ja hänen kasvoillaan vilisi kaikki ne tunteet, jotka koin omakseni siinä hetkessä. Siinä hetkessä hänestä tuli isä ja Dante omisti hänet täysin. Nyt mieheni on kahden poikamme omistautuva, läsnäoleva, leikkisä ja aina niin turvallinen isä, joka rakastaa poikiaan enemmän kuin mitään maailmassa. Äitinä en voisi elämältä enempää toivoa. Olen saanut itse kasvaa ihanan ja rakastavan isän kanssa, joten tiesin mitä haluaisin lapsilleni. En tosin koskaan nuorempana varsinaisesti etsinyt isää tuleville lapsilleni, sillä en aina ollut varma saanko tai haluanko edes omaa perhettä. Prioriteettini oli elämänkumppani, jonka kanssa on elämä mielekästä tapaamishetkestä hautaan ja lapset tulisivat osana sitä pakettia, jos siltä tuntuisi. Olin valmis etsimään haluamaani vaikka keski-ikäiseksi tai vanhainkotiin asti, enkä lasten hankinnan vuoksi olisi sitoutunut hetkeäkään ennen kuin tunsin löytäneeni sen elämänkumppanin, josta haaveilin. Vaikka kuinka biologinen kello olisi tikitellyt. Kun nuorempana eränä eron hetkellä äitini yritti muuttaa mieltäni mm. sanoilla “mutta hänestä tulisi aivan valtavan hyvä isä!” tuhahtelin ja pyörittelin silmiäni. Se ei todellakaan ollut prioriteettilistani kärjessä siinä elämänvaiheessa.

Nyt se, millainen isä mieheni on, on yksi tärkeimpiä hänen piirteitään minulle. Voisin olla sekopäisen rakastunut häneen muuten, mutta jos hän ei olisi mielestäni hyvä isä, en osaisi häntä arvostaa lainkaan samalla tavalla.

Blogimaailmassa puolisoja ja kumppaneita usein hehkutetaan positiivisessa sävyssä, ja onkin varmaan välillä suorastaan epäuskottavan ihanaa kaikki. Älkää siis ymmärtäkö väärin, on hetkiä, jolloin tekisi mieleni heittää miestäni jollain ei-kovin-pehmeällä ja vitutuskäyrä huitelee pilvissä. Aviomiehenä ja ihmisenä hän ei tietenkään ole täydellinen. Hän ei aina muista kaikkia merkkipäiviä ja jättää joka aamu kahvikupista kahvirenkaan keittiöntasolle. Hän ei kokkaile kynttiläillallisia eikä aina osaa ymmärtää tunteitani tai edes suoria lauseita ihan oikein. Hän unohtaa, hän tekee toisin kuin toivoisin tai hän on ajattelematon. Hän on ihminen ja inhimillinen. Ja juuri täydellisen hölmö ja epätäydellinen puoliso minulle, epätäydelliselle vaimolle. Yhdessä paikkaamme toisiamme siinä, missä täytyy ja vahvistamme toisiamme toisaalla. Väittäisin, että vanhempina olemme pojillemme vähintäänkin mukiinmenevä parivaljakko. Mutta vaikka hän ei ole täydellinen puoliso, hän on täydellinen isä meidän pojille.

Isänä mieheni on pojillemme esimerkki niin monella tavalla, että ei riittäisi yksi postaus sen listaamiseksi. Hän kasvattaa ja opettaa, selittää ja leikittää, temppuilee ja lukee satuja. Hän omistautuu ja on läsnä, hiekkalaatikolla ja uimakoulussa, kotona ja muualla. Hän nauttii lastensa kanssa vietetystä ajasta täysin siemauksin ja näyttää sen. Mieheni ei pelkää olla isä, täysipainoinen vanhempi, joka ottaa vastuuta. Minä en pelkää hetkeäkään jättää poikia täysin hänen kontolleen ja luottaa siihen, että asiat toimivat. Kaikki ei mene ehkä aina täysin putkeen, ruoka-ajat saattavat elää, jokin saattaa unohtua ja nukkumaan mennään vähän myöhässä tai väärässä pyjamassa. Ne on kuitenkin mitättömiä asioita. Mieheni haluaa olla isä, täysillä. Hän syöttää vauvan yöllä, vaihtaa vaipan tottuneesti käden käänteessä ja keinuttaa uneen. Hän lukee sadun ennen nukkumaanmenoa ja lohduttaa painajaisesta heränneen taaperon keskellä yötä. Mutta hän ei ole maailman paras isä pojillemme vain sen vuoksi millainen isä hän on heidän keskinäisessä suhteessa vaan esimerkkinä heidän elämässään.

Mieheni on ihana ihminen, jolla on vahvat mielipiteet ja periaatteet ja hyvä moraali. Hän on ahkera työntekijä, hyvä ystävä, veli ja poika, ihana aviomies ja hyvä ihminen.  Hän näyttää esimerkkiä pitämällä huolta itsestään ja perheestään. En osaisi kuvitella, että mieheni tulisi kotiin ja lösähtäisi sohvalle katsomaan telkkaria ja lipittämään olutta. Hän tykkää puuhailla ja olla aktiivinen, pitää itsestään ja kodista huolta, on intohimoinen kiinnostuksensa kohteista ja tekee vapaa-ajallaan jotakin viihdyttävää tai kehittävää. Jos poikani kasvaisivat sellaisiksi kuin mieheni, olisin ikionnellinen. Näiden vuosien aikana on ollut todella monta hetkeä, kun olen ollut äärimmäisen ylpeä miehestäni. Pieniä ja isoja hetkiä. Ja silloin olen aina tiennyt, että saadessani haluamani elämänkumppanin itselleni, sain myös sen täydellisen isän lapsilleni.

Tänään joku kommentoi tuohon postauksen ensimmäiseen kuvaan liittyen, että “Jokainen ansaitsisi tulla katsotuksi samalla tavalla kuin sun mies katsoo sua tuossa kuvassa” ja se resonoi minussa vahvasti. Aina välillä tässä arjessa näiden kahden pienen kanssa ei muista halata toista tai katsoa häntä edes silmiin kunnolla. Molemmat hoitavat askareita ja lapsia. Mutta aamulla, imettäessäni vauvaa, mies käpertyy kiinni selkääni tukemaan asentoa ja keittää päikkäreiden jälkeen mulle kahvin. Lohduttaa harmin hetkellä. Hänen silmänsä säihkyvät kun iloitsen. Hän kiittää aamulla, että on saanut nukkua koko yön ilman herätystä ja kehuu tekemääni ruokaa. Kertoo että näytän kauniille kun olen päästä varpaisiin äidinmaidossa ja puklussa ja halaa mua lohdutukseksi ku tyrin jotain. Hän koskettaa kevyesti kättä ruokapöydän äärellä, hipaisee ohikävellessään selkää, antaa pusun tullessaan kotiin. Ja vaikken aina huomioi näitä pieniä tekoja, eleitä ja hetkiä, huomaan ne aina. Ja lapsemme huomaavat nämä hetket, koska lapset huomaavat aivan kaiken. Vanhempien parisuhde on lasten koti ja on ilo kasvattaa omat lapset onnellisessa kodissa. Esimerkkinään perheelleen omistautunut mies ja isä.

En pelkää poikieni kasvattamista aikuisiksi miehiksi, pidän sitä elämäni tärkeimpänä ja hienoimpana haasteena. En epäile hetkeäkään meidän onnistumismahdollisuuksia, kun heillä on isänä tällainen mies ♥

Mieheni ei ole vain isä, joka rakastaa. Hän on isä, joka myös näyttää pojilleen, kuinka kunnioittaa, kohdella hyvin ja rakastaa ♥

Tätä kirjoittaessa mieheni laittoi vauvan päiväunille ja toi eteeni lasin smoothieta ja Dante kipitti iloisena vierellä “Me tehtiin isin kanssa muutieta! Paljon muutieta! Sinistä muutieta!” Ja tämän jälkeen keskustelua pyykin pesusta… Lapsi ei halunnut, että keittiöleikit loppuisi pyykinpesun vuoksi. “Äiti pyysi, että äidin tissiliivit pestään, niin mennään nyt pesemään, sitten leikitään!” “Miksi pitää pestä tissiliivit?””Koska äiti pyysi.”

And that’s my very perfect life in a nutshell.

Kuvat: Jenni Sofia Visuals

Perjantain parhaat… eiku mitä meille kuuluu?

Ahhhh, mun piti kuvata teille tänään jotain lapsiin liittymätöntä sisältöä ja julkaista viisi ei-vauva/taapero-juttua, jotka oli tän perjantain parhaimmistoa. No, mä teen sen vaikka joku toinen päivä, sillä en oo ottanut yhden yhtä “blogikuvaa”, vaan oon vaan eläny tätä viikkoa täällä perhearjessa pienine lisineen 🙂 Saatte siis tyytyä arkisiin puhelinkuviini samalla kun kertoilen hieman kuulumisia. (Mun kamerarulla on 98% Deen ja Myttysen kuvia ja loppu jotain random screenshotteja ja memejä vanhemmuudesta :D) 

Ei pelkoa, blogi ei koe tällaista postaushiljaisuutta, mitä tässä lähiaikoina on ollut ainoastaan vauvan takia, vaan tähän heikkoon tahtiin on itse asiassa muitakin syitä kuin vauva. Mä en oo hetkeekään ollut tässä tällä viikolla yksin. Jestas ku rupes tietyllä tapaa ahdistamaan tää ajatus nyt mielessä. Mies oli ma-ke vielä isyysvapaalla ja palasi töihin eilen, mutta Lontoo-äitini tuli meille vielä keskiviikkona ja saatoimme hänet tänään junaan sillä kolmen viikon Suomen vierailun jälkeen hän palailee huomenna vanhaan kotikaupunkiini. Ai vitsi miten ihanaa oli saada hänet tänne meille muutamaksi päiväksi kerrallaan pariinkin otteeseen viimeisen kolmen viikon aikana. Hän on Danten kummimummi, joten oli ihanaa saada nähdä heidän viettävän laatuaikaa keskenään ja olihan se mielettömän kiva saada apukäsiä tähän arkeen palaamiseen kun mies palasi töihin. Tosin, kaikki mun “oma aika” meni jotakuinkin siinä, että hengasin Lontoo-äidin kanssa ja nautin hänen seurastaan. Enpä ole pahemmin siis läppäriä avannut. Jollakin tapaa jopa odotan ensi viikkoa ja sitä, että elämä hieman “normalisoituu”. Mies on loppuvuoden töissä ennen vanhempainvapaalle jäämistä ja tässä on useampi viikko ihan uudenlaista arkea edessä.

Toisaalta en kokisi mitenkään vaikeaksi pärjätä lasten kanssa  arkipäiviä yksin tätä aikaa, mutta koska haluan samalla edistää hieman koulujuttuja ja blogata, on tässä aikamoinen palapeli edessä. No, oon tehnyt sen päätöksen, että koulu ja työjutut tulee tämän loppuvuoden ihan viimeisenä asialistalla, ja niiden edellä prioriteeteissa on lapset, parisuhde ja oma jaksaminen. Kolme päivää viikossa Dee on onneksi vajaata päivää päiväkodissa, jolloin saan pesiä vauvan kanssa ja nukkua univelkoja pois jos vauva nukkuu. Yhtenä päivänä viikossa lastenhoitajamme tulee muutamaksi tunniksi leikittämään Dantea. Ja illat on mies apuna. Eiköhän tässä löydy aikaa käydä lenkillä tai salilla ja kirjoittaa postauksen aina silloin tälloin. Tällä hetkellä ehkä eniten ärsyttää tämä märkä ja pimeä keli, koska se tuo omat lisähaasteet tekemiseen. Kun vauva nukkuu vielä hyvin arvaamattomiin aikoihin pitkin päivää ja Dantella on tietyt rutiinit päiväunineen ja ruokailuineen, on vaikea löytää aikoja lähteä pihalle koko poppoolla ja se on yksi mun arkisia toiveita perheenä; ulkoilla yhdessä. Aina kun saan syötetyn nukkuvan vauvan rattaisiin, alkaa ulkona joko sataa tai siellä alkaa olla jo hämärää. Viime vuonna Dante oli jotenkin vielä aika pieni loppusyksyn ja sitten me oltiin pitkä pätkä ulkomailla, niin en oo ees ajatellut kuinka raskasta on taaperoarjessa se, että tuolla ulkona on oikeesti pimeetä jo joskus 16-17 aikaan 🙁 Ei paljoa leikitytä. No, Myttynen on ehtinyt jo Hoplopiin kertaalleen, kun mentiin koko perhe sadetta pakoon purkamaan Danten energioita. Siellä se viihtyi hyvin rattaissa tai rinnalla syöpötellen. Hoplopin vuosikortti oli muuten koko tämän vuoden paras hankinta. Toivottavasti niitä tulee taas myyntiin 😀

Mulla on jotenkin loppuvuodesta samaan aikaan pelokas, voimaannuttava ja odottava fiilis. Mä tiedän jo nyt, että tää tulee olee aikamoista myllerrystä. Mut mä tykkään haasteista, joten mä jotenkin kreisillä tapaa jopa odotan tätä tulevaa ajanjaksoa. Ehkä ajattelen siitä positiivisesti, koska oon tehnyt niin paljon ajatustyötä asian suhteen. Uskon, että moni pettyy tai ahdistuu tietyissä elämän käänteissä sen takia, että ei ole tehnyt valmiiksi spekulointeja ja erilaisten skenaarioiden pyörittelyjä päässään. Ei elämä toki koskaan mene suunnitellusti, mutta mä tykkään aina paljon miettiä etukäteen. Millaisia päivät ja viikot saattaa olla ja mitkä on ne ääriesimerkit siitä, miten asiat tapahtuu. Sitten mielessäni teen suunnitelmia, varaudun ja pohdin erilaisia reaktioita ja toimintoja.

Nyt oon jonkin verran kantanut huolta esim. blogini kohtalosta. En muista milloin olisin viimeksi ehtinyt kuvailemaan asukuvia ja luulen, että se on entisestään vaikeampaa lähiaikoina. Sen lisäksi, että ulkona on pimeää enemmän kuin valoisaa ja valokuvaaja valoisan ajan töissä, on täällä kaksi pientä, joiden keskiössä pitäisi onnistua kuvailemaan. Ja kun vielä sää on mitä on sateineen ja tuulineen, niin haastetta riittää. Löytyykö multa mielenkiintoista annettavaa blogiin? Eilen vietin koko päivän vauvan ja Danten kanssa ja kävimme koko perhe (+Lontoo-äiti) keskustassa osteopaatilla ja ruokakaupassa sekä ostamassa uuden ehjän kylpyammeen. Tänään päivä sisälsi kotoilua, siivoilua ja hammaslääkärissä käymistä. Ja sellaista elämä pääpiirteittäin tuleekin olemaan lähiajat. Hyvin vahvaa symbioosia vauvan, rintapumpun ja likapyykin kanssa. Voisin ahdistua ja harmistua tästä, mutta oikeastaan en lainkaan ole huolissani asiasta. Kirjoittelen sitä, mitä mielen päällä on ja sitähän se bloggaaminen kai alunperin olikin? Nyt tuntuu välillä, että koko blogikenttä on muuttunut paljon niistä ajoista, mutta se ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia.

(Muistakaa heijastimet, tuolla on ihan järkyttävän pimeetä jo!)

Oon mielessäni ajatellut nyt niin, että mun tehtävä on olla täyspainoisesti äiti nyt mun kahdelle pienelle pojalle ja muut asiat tapahtuu sitten omalla painollaan. Ehdin bloggaamaan täyspainoisesti myöhemminkin. Ja jotenkin musta tuntuu, että tää on itse asiassa hyvinkin positiivista. Koska vaikka moni haluaa lukea merkkilaukuista ja katsella niitä flatlay-kuvia koruineen ja kukkineen, suurin osa tuntuu palaavan tänne nimenomaan erilaisten arkisten kirjoitusten tähden. Ja niitä on varmasti luvassa! Jotenkin välillä itekin mietin, että pitäisi varmaan päivittää blogia, mutta jos mä voin valita Lontoo-äidin kanssa höpöttelyn ja blogin päivittämisen väliltä… No arvanette kumman valitsen? Ja onneksi valitsenkin! Koska loppujen lopuksi voin syöttää someen vaikka kuinka paljon kuvia ja ajatuksia, ja ne ovat vain pisara valtameressä ja pieni osa isompaa viihdekokonaisuutta seuraajilleni. Kun taas minulle laatuaika läheisteni kanssa on valtavan iso asia. Ja juuri siksi sen vauva-ajan tai vaikka läheisten kanssa vietetyn ajan pitäisi olla prioriteettina aina.

Huomaan nykyään antavani ehkä hieman liian paljon painoarvoa sille, mitä kuvittelen lukijoideni toivovan blogilta. Joskus aiemmin koin hyvin vahvasti, että kirjoitan blogia omien makumieltymysteni mukaan ja ne seuraa, jotka seuraa. Viime vuosina oon alkanut miettimään enemmän ja enemmän myös sitä, mitä blogiltani seuraajat toivovat. Ja huomaan sen vaikuttavan bloggaamiseeni. Nyt oon tietoisesti jättänyt julkaisematta kuvia Myttysestä ja kirjoittamatta meidän arjesta, koska oon jotenkin ajatellut, että se ei kiinnosta ketään. Ja sit mun IG tulvii viestejä teiltä, joissa nimenomaan kerta toisensa jälkeen käy ilmi se, että nää arkijutut on teistä kiinnostavimpia.

Joten varautukaa tuhanteen ja yhteen kuvaan Myttysestä, pitkiin sepustuksiin tylsän samaistuttavasta arjesta ja kollariasuihin. Niitä lienee tämä loka-marraskuu tässä blogissa tulvillaan 🙂 

Toinen lapsi

“As I walk along holding your 2-year-old hand, basking in the glow of our magical relationship. Suddenly I feel a kick from within, as if to remind me that our time alone is limited. And I wonder: How could I ever love another child as I love you?

Then he is born, and I watch you. I watch the pain you feel at having to share me as you’ve never shared me before. I hear you telling me in your own way, “Please love only me” And I hear myself telling you in mine, “I can’t,” knowing, in fact, that I never can again.

You cry. I cry with you. I almost see our new baby as an intruder on the precious relationship we once shared. A relationship we can never quite have again.

But then, barely noticing, I find myself attached to that new being, and feeling almost guilty. I’m afraid to let you see me enjoying him — as though I am betraying you.

But then I notice your resentment change, first to curiosity, then to protectiveness, finally to genuine affection.

More days pass, and we are settling into a new routine. The memory of days with just the two of us is fading fast. But something else is replacing those wonderful times we shared, just we two.

There are new times — only now, we are three. I watch the love between you grow, the way you look at each other, touch each other. I watch how he adores you — as I have for so long. I see how excited you are by each of his new accomplishments.

And I begin to realize that I haven’t taken something from you, I’ve given something to you. I notice that I am no longer afraid to share my love openly with both of you. I find that my love for each of you is as different as you are, but equally strong.

And my question is finally answered, to my amazement. Yes, I can love another child as much as I love you — only differently.

And although I realize that you may have to share my time, I now know you’ll never share my love. There’s enough of that for both of you — you each have your own supply.

I love you — both. And I thank you both for blessing my life.”

Luin tämän runon joskus helmikuussa, ja itkin silmät päästäni. Olin ihan raskauden alkutaipaleella, enkä osannut yhtään ymmärtää, miten voisin rakastaa toista lasta ikinä yhtä paljon kuin Dantea. Koko raskausajan olen taistellut erilaisten vahvojen tunteiden kanssa. Järkeni uskoo kyllä, että juuri näin menee kahden lapsen äitinä olo, osaan rakastaa molempia lapsia yhtä paljon mutta ainutlaatuisesti. Sydän ikään kuin tuplaantuu ja siinä on yhtä iso tila molemmille. Mutta vaikka järjellisesti ajatellen tiedän tämän, joka ikinen päivä mukana kulkee syyllisyys, pelko ja jopa pieni ahdistus.

Kun siihen, että toinen lapsemme on maailmassa, on enää aivan enimmillään kuukauden päivät, ja tunteet alkaa ottamaan valtaa vieläkin enemmän. Tänään pysähdyin mielessäni anelemaan tätä toista pientä jo syntymään, melko unettoman ja supistelujen täyteisen yön jälkeen. Samalla tuli hirveä pelko ja paniikki! Enhän minä tunne tätä pientä! En ole ehtinyt häneen rakastumaan, häntä tuntemaan ja häntä edes kunnolla iloitsemaan. Joka toinen potku on jäänyt huomaamatta juostessani hänen isoveljensä perässä. Hän on kasvanut täysiaikaiseksi kuin varkain ja samalla kun olen erittäin valmis jo jättämään raskauden taakseni, en ole vielä yhtään valmis kahden lapsen äidiksi. En minä osaa vielä. Osaanko ikinä?

Tässä hormonien hyrrätessä ja mielialojen vaihdellessa tasalta ja puolelta, pelkään jo nyt kaikkia niitä tulevia tunteita ja tunnevyöryjä. Sitä älytöntä rakkautta, joka valtaa vastasyntyneen ensikosketuksesta ja sitä ahdistusta, jos sitä ei tulekaan samalla tavalla tällä kertaa. Sitä varmasti järkyttävää syyllisyyden ja petollisuuden tunnetta esikoista kohtaan, kun ensimmäisen kerran ymmärrän kokevani niitä ennen vain esikoiselle kuuluneita rakkaita tunteita uutta tulokasta kohtaan. Sitä epäonnistumisen tunnetta, kun joutuu sanomaan esikoiselle “ei”, koska on kiinni vauvassa juuri sillä hetkellä. Sitä varmaan musertavan kamalaa tunnetta, jos ja kun ensimmäisen kerran esikoinen suhtautuukin tähän kaikkeen kipuillen asiaa.

Me opetamme lapsiamme. Mutta he opettavat meitä niin paljon enemmän; kaikesta siitä tärkeimmästä, ja erityisesti rakkaudesta. Odotan ja pelkään seuraavaa elämän jaksoa enemmän kuin ikinä ♥

31

28.8.1988. Silloin meikäläinen rääkäisi ensimmäisen kerran. 8 on selvästikin mun onnennumero ja tämän vuoksi ajattelin jakaa 8 random-faktaa itsestäni 🙂

1. Syön välillä (ainakin vähintään kerran viikossa) suklaamuroja maidolla aamupalaksi. Olen 31 vuotta tänään ja syön suklaamuroja päivän tärkeimmällä aterialla, kyllä. Jos saisin valita, mun ruokavalio olis muutenki hyvin pitkälti sellainen, mitä pienten lasten ruokavalio yleensä on ja voisin elää herkuilla. En oo koskaan ollut sokeridieetillä enkä mitenkään tietoisesti välttele sokereita. Tiedän toki, että nämä valinnat eivät ole pidemmän päälle hirveän hyviä tai edistä pitkää hyvää elämää, mutta se ei oo oikeen koskaan ajatuksena haitannut mua. Mä rakastan suklaamuroja (Tresorit, jotka sisältä valkoiset ja ulkoa ruskeat) ja syön niitä aamupalaksi halutessani. Myös tänään, syntymäpäivänäni, ne olivat mun valinta aamupalaksi. Lapselle kuitenkin syötän kaurapuuroa aamulla ja syön muroni salassa kun lapsi on päiväkodissa 😀 Lapsen saamat murot on myöskin jotain sokerittomia ja megatylsiä tattarimuroja, mitä mieheni syö aina. Epäreilu sokerihiiri-äiti tunnustautuu.

2. Inhoan sanaa “naama”. Tiedostan, että sen käyttö on nykyään lähes synonyymi kasvoille, mutta inhoan sitä silti. Mun mielestä naama on jotenkin negatiivissävyinen ja en koskaan puhu lapsen kasvoista naamana. Ne on kasvot tai korkeintaan nassu, jos jotain hassutellaan. Me väitellään tästä lähes päivittäin mieheni kanssa, sillä mies käyttää jatkuvasti sanaa naama ja oon pyytänyt, ettei sitä opeteta lapselle. Taitaa olla ihan hävitty taistelu, sillä huomasin monien käyttävän myös päiväkodissa naamaa. En osaa itsekään perustella, mutta mulle se ei vaan oo positiivinen sana ja käytän sitä itse asiassa tosi harvoin ite, eniten kun sanon vaikkapa “meen nyt kampaa naaman” tai jotain muuta typerää. Mulla on muitakin kummallisia inhokkeja sanoissa, mutta tää on sellainen, johon törmään päivittäin ja aina se ärsyttää 😀

3. Välttelen aika paljon sosiaalisia kontakteja, jos ne ei oo suunniteltuja. En tykkää törmätä johonkin tuttuun kaupungilla ja jäädä juttelemaan niitä näitä. En oikein myöskään osaa aina päättää, miten kohdata joku puolituttu. Moikkaanko ja jään juttelemaan vai moikkaanko ja jatkan vaan matkaa ilman kivuliaan awkwardia small talkia? Usein tekee mieli piiloutua jonnekin ja olla kohtaamatta koko ihmistä. Joissain asioissa oon tosi huono fyysisessä kohtaamisessa. Meen vaan jotenkin livenä tosi helposti lukkoon ihmisten kanssa. En oikein osaa selittää tätä piirrettä, koska tää on tietyllä tapaa tosi ristiriidassa mun persoonan kanssa. Toisaalta mä tykkään olla sosiaalinen ja nähdä ystäviä ja läheisiä ja tavata jopa uusiakin ihmisiä. Samalla mä meen kuitenkin jossain sosiaalisissa hetkissä ihan tosi lukkoon ja ahdistun. Tää on piirre, joka on tullut vuosi vuodelta vahvemmin esille.

4. Rakastan juhlien järjestämistä ja kaikkea sellaista organisoimista. Yleensä omien synttäreideni järjestäminen on ollut aina vuoden yksi huippuhetkiä ja olenkin pitänyt paljon erilaisia teemajuhlia ystävilleni. Tänä vuonna skippasin koko homman ja synttäriohjelmaan kuuluu noutopizza ja sähkömiehen vierailu kotonamme. Yleensä synttärini on mulle erinomainen tekosyy nähdä kaikkia ystäviä, tehdä jotain kivaa, ilahduttaa ystäviäni ja läheisiäni jollain kivalla get-togetherilla ja nauttia kaikkien läheisten läsnäolosta. Nyt pitkällä raskaana, keittiöremontin keskellä ja kaiken uuden äärellä en jotenkin jaksanut järjestää yhtään mitään. Ekaa kertaa vuosiin. En edes leiponut kakkua (no okei, meillä ei ole keittiötä :D)! Tänä vuonna päätin laittaa synttäreihin muuten menevät rahat lasten hyväntekeväisyystyöhön. Aloin SOS-Lapsikylän lahjoittajaksi joku aika sitten IG-mainoksen inspiroimana ja ajattelin tänä vuonna ilahduttaa omien läheisten sijaan välillisesti edes vähän lapsia, joilla on isompiakin murheita kuin omien synttäreiden teema. Omien lasten myötä on Suomessa tapahtuva lapsityö noussut hirveän tärkeäksi asiaksi itelle ja tulee hyvä mieli kun voi osallistua johonkin, minkä näkee oikeasti tärkeäksi itsekin. Tuntuu toki itse asiassa vähän tyhjältä, ettei ole sellaista loppukesän hulabaloota juhlinnan muodossa, mutta samalla kuitenkin on tosi hyvä mieli, kun on voinut sillä tehdä jotain, mikä on itselle tärkeetä. Nää kaks asiaa ei sinänsä poissulkenu toisiaan, mutta halusin tehdä tänään jotain, mitä muistaisin positiivisin mielin vielä ensi vuonna kun mietin, mitä teinkään viime synttäreinäni.

5. Mä rakastan kaikkia päiväsattumia ja muita juttuja. Meillä on paljon suvussa kaikkia yhteensattumia päivämäärien osalta ja nyt salaa toivon, että toinen poikamme syntyy joko 19.9.2019, 21.9.2019, 29.9.2019 tai 9.10.2019. Oon aina tykännyt omasta syntymäpäivästäni, kun siinä on niin monta kasia, että nyt odotan mielenkiinnolla, mikä tulee toisen lapsemme synttäripäiväksi.

6. Tää on eka kesä vuosiin kun en oo ollut yhdessäkään huvipuistossa. Oon ihan vähän masentunut, etten oo päässy vuoristorataan. Tai siis, oltiin me siskon kanssa käymässä Köpiksen Tivolissa, joka oli tosi suloinen paikka vierailulle, mutta tuli melkein harmi kun ei päässyt kaikkiin niihin jänniin laitteisiin. Odotan ens kesältä sitä, että pääsen Särkänniemeen, Powerparkiin tai Lintsille. Jos säät on hyvät, niin haluan juhlia 32-vuotispäivääni jossain laitteissa, koska mä rrrrrrakastan huvipuistoja! Kovaa menevä vuoristorata on parasta mitä tiedän ja oon ollut joka ikinen kesä huvipuistossa vähintään kerran siitä asti kun olin lapsi.

7. Mä syön tosi vähän kakkuja tai makeita leivonnaisia, vaikka rakastan leipoa niitä. Saatan tehdä 100 macaronsia ja syödä yhden. Kokonaisesta kakusta saatan maistaa pari lusikallista. En juuri koskaan tilaa ravintolassa kakkua tai leivonnaisia. Rrrrrrakastan leipomista, mutta syön tosi vähän leipomuksiani 😀 Mun heikkous on tietyt jäätelöt, Arnoldsin donitsit ja marjapiirakat. Jälkkäreistä kaikki missä on passionhedelmää. Harvoin ees tilaan ravintolassa jälkkäriä.

8. Mä oon tosi hyvä matikassa ja matikka on mulle helppoa. Mä vihaan matikkaa ja kaikkee siihen liittyvää ja mulle tulee hirvee vastareaktio, kun vastaan tulee yksikin matemaattinen kaava tai joku matikkaan liittyvä juttu, kuten kirjanpito. Vähän rankka koulujakso tulossa kun on taloustiedettä ja laskentatoimea ja tilastotiedettä 😀 Mulle tulee joku ihan käsittämätön ärsytys ja pakokauhu ja oon silleen “ei ei ei, en ymmärrä”, vaikka vähän syventyen ymmärrän erinomaisesti ja oon oikeesti aina ollut hyvä matikassa. Valitettavasti luontaista matikkapäätä vahvempaa on vain matikan mussa aiheuttama vastahakoinen reaktio. Kirjoitin matikan vaan koska sain vapautuksen lukiokurssista, jos lupasin matikanmaikalle, että kirjoitan matikan. Kuudes pakollinen lukion kurssi oli kolmena aamuna 8-10 ja mielestäni tein hyvän diilin. Kunnes tajusin, että mun on ihan totta kirjoitettava se ja se pilaa mun ylioppilastodistuksen kokonaan. Kaiken asenteesta kertoo se, että mun lukion matikan arvosanat on rivi seiskoja, mutta kirjoitin matikasta lähes täysien pisteiden L:n. Luin ylppäreihin kaks viikkoa. Koko muun lukioajan vaan ahdistuin matikasta 😀 Odotan kauhulla lasten kouluvuosia, jolloin pitää taas katsoa kohti MAOLia ja ehkä auttaakin niitä jälkeläisiään koulunkäynnissä. Ollaan sovittu, että mies hoitaa matikan ja hissan, minä kielet ja äikän 😀 Huom, meidän ensimmäinen lapsemme on 2 ja olen jo ehtinyt ahdistumaan yläasteen matikan kertaamisesta jo nyt 😀

Sellaista tällä kertaa. 31-vuotias kiittää ja kuittaa, odotan innolla taas tätä vuotta 🙂 Vanheneminen on ihanaa! En olisi ikinä voinut kuvitella, että olisin näin onnellinen ja onnekas, että eläisin juuri tätä elämää tämänikäisenä. 

Kuvat: Lotta Polviander

Tutujuttuja

Tää voipi hyvinkin olla sellainen aihe, joka ei kovin monia kiinnosta, mutta meille niin tärkeä virstanpylväs, että haluan siitä kirjoittaa blogiinkin. Nimittäin meillä jäi tutti pois käytössä kolme päivää sitten ja tänään sille sanottiin ihan virallisesti heihei.

Meille oli heti raskausajasta selvää, että lapselle annetaan tutti heti. Tuttijuttuihin on erilaisia suosituksia ja erilaisia näkemyksiä, ja mun mielestä jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Meille se parhaaksi näkeminen oli tutin antaminen lapselle jo synnärillä. Meillä oli myös heti ensisijaisena toiveena sekä rinta- että pulloruokinta, mikä onnistuikin, ehkäpä juuri sen takia, että aloitimme heti synnäriltä senkin. Nyt kun Dante on pian kaksi vuotta, mitään en vaihtaisi. Mä olen itse sellainen lapsi, joka ei ikinä syönyt tuttia. Äitini on aina kertonut kauhunsekaisin tuntein siitä, miten hän sai aina toimia mun tuttina ja kun sain vauvan raivarin, niin rinnalle piti päästä vaikka pakkassäällä ulkona, koska mikään ei auttanut. Niinpä äitini tästä viisastuneena kahdeksan vuotta myöhemmin antoi siskolleni tutin jo synnytyssairaalassa ja siskoni itse asiassa käytti tuttia 3-vuotiaaksi asti. Vaikka antitutteilijat aina kertovat painajaismaiselta kuulostavia tarinoita, niin siskollani on erinomaisen kaunis hammasrivistö ilman mitään oikomistarpeita ikinä eläissään ja hyvin oppui puhumaankin ihan oikeaan aikaan.

Kun näimme 4D-ultrassa poikamme peukalo suussa, osasin ennustaa, että tyypillä tulee olemaan vahva imutarve. Ja niin hänellä olikin. Aina jos yritimme hieman vähentää tutin käyttöä, meni pienenä hänellä herkästi sormet suuhun. Siitä ei liene mitään erimielisyyksiä, että ne sormet tai se peukalo siellä suussa on paljon huonompi juttu hampaille, mutta myös hankalampi sitten aikanaan vieroittaa ja lopettaa. En halunnut missään nimessä peukunsyöjää, enkä kyllä halunnut olla 24/7 lapsen tuttina itse, joten tutti oli ehdottomasti meidän ratkaisu. Dante oli silleen valikoiva tuttien suhteen, että vain kotimaiset Ainu MAM-tutit oli hänen mieleensä ja niitä meillä käytettiinkin koko aika. Hän ei myöskään suostunut koskaan ottamaan luonnonkumi-tutteja vaan lateksitutteja, mikä sinänsä oli mulle ihan sama. Molemmissa on puolensa, meillä tyyppi valitsi silikonitutit. Pari kertaa mies osti niitä keltaisia luonnonkumisia ja aina ne meni roskiin, kun ei sopinut.

Pohdimme monesti meille sopivaa ikää luopua tutista ja tultiin aina siihen tulokseen, että ei ennen 1,5 vuotta, ellei tule tosi sopivaa aikaa. Oon ite aina ajatellut, että viimeistään sitten 3-vuotiaana tutti pois. Oon tyytyväinen, että ollaan pidetty tutti lähes 2-vuotiaaksi asti, sillä se on tuonut paljon helpotusta arkeen meille ja myös paljon lohtua pojalle esim. reissuissa tai yökylässä, automatkoilla ja junassa. Tuossa joskus alkutalvesta hän tuntui kiintyvän entisestään tuttiin ja vaikka aina pyrittiin, että vain unituttina pidetään tuttia, niin aina ajoittain pyysi tuttia kesken leikkien. Yleensä just silleen kun tuli vähän väsy ja halus rauhoittua sohvan nurkkaan hetkeksi. Paljon on kaikkia muutoksia mahtunut tässä Danten elämään ja koko ajan on tapahtunut jotakin, minkä takia ollaan tuttia pidetty. Oli pitkä reissu Australiaan, sitä ennen mä aloitin työt ja hän alkoi näkemään mua hieman vähemmän. Australian jälkeen hänellä tuli selvästi herkkyyskausi potalle opettelussa ja se menee jo niin hyvin, että vaippoja meillä menee jo tosi vähän. Se oli sellainen iso uus juttu ja sitten vaihdettiin vielä pinnis junnusänkyyn ja se on mullistanut elämää. Pieneltä kuulostavia juttuja, mutta jokainen muutos on lapselle valtava muutos ja se vaatii totuttelua ja aiheuttaa isojakin tunteita, joten ei olla haluttu siihen sotkea vielä tutin jättämistä.EDIT:// Ja tosiaan, se olennaisin unohtui. Mulle oli tärkeetä, että lapsi sai itse luopua tutista ja käsitellä asian sellaisena oman tahdon asiana, että hän halusi antaa pois ja antoi pois. Jotenkin se tuntuu musta lempeemälle ja paremmalle hänen henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Meillä sai vielä aika hövelisti päivän mittaan välillä tuttia syödä ja ajatuksena olikin, että laitetaan se tutti pois pikkuhiljaa. Ensin siirretään vain unikäyttöön, sitten kokonaan pois. Mut rehellisesti sanottuna, välillä toi tyyppi hämmästyttää välkkyydellään ja tiesin, että mun pitäis keksiä jotenkin todella vakuuttava tarina sille, miksei tuttia saa syödä kotona ollessa. Ja sitten kaikki kävi puolivahingossa. Hain Danten perjantaina kerhosta (siellä on välillä sellaisia päiviä, että saa jättää muutamaksi tunniksi hoitoon, ikään kuin totutellen päivähoitoa ajatellen) ja haettuani hänet lounasaikaan, unohdin hänen rasiat kerhoon ja hoitaja juoksi peräämme. Tutti majaili silloin Danten repussa ja kotona hän sai sen päikkäreille, mutta se jäi jonneki lakanoihin sitten päikkäreiden aikana. Dante on siis nukahtanut yleensä aina tutti suussa, mutta se on hyvin nopeesti sitten tippunut suusta. No, kun hän sitten heräsi ja kyseli tuttia, jostain ihmeen syystä sain päähäni sanoa, että tutti jäi kerhoon. Ja sillä linjalla jatkettiin. Aina kun kysyi tuttia, kerroimme, että tutti on kerhossa. Sekä lauantaina että sunnuntaina ohi ajaessa käytiin kerhon ikkunoilla toteamassa, että kiinni on, tuttia ei sieltä voi hakea. “Voi voi”. Lapsen eniten käyttämät sanat viikonloppuna 😀 Ei itkenyt, vaan hassunhauskan pikkuvanhalla tavalla totesi aina vooooeivoooei.

Pohdimme miehen kanssa tarinan valmiiksi tälle aamulle ja kun viikonloppu meni ihan mukavasti ilman tuttiakin, niin nyrhin pari tuttia sen näköiseksi kuin niitä olisi pureskeltu ja otin mukaan kerhoon. Iskin ne kerhon vetäjälle käteen ja pyysin leikkimään mukana. Dee tietenkin heti suuntasi kysymään hoitajalta hänen tuteistaan. Hoitaja veti taskusta järsityn näköiset tutit ja ihan yllättyneinä me siinä sitten kerroimme pojalle, että hiirivauvat oli tullu kerhoon syömään Danten tutit. Pienet kädet pyöritteli hieman hämmentyneenä tutteja, muttei edes halunnut ottaa niitä suuhun. Kerroin miten pienen pienet hiirivauvat tarvii tutteja ja Dante on jo iso poika, joka ei tarvii tutteja ja ehdotin, että jätettäisiin nyt tutit kokonaan hiirivauvoille. Oli AIVAN sydäntäsärkevää katsoa pieniin silmiin, jotka selkeästi kovasti kävi läpi tätä tarinaa ja prosessoi asiaa ja oli vähän surumielinen tuttien kohtalosta, mutta sitten kun ehdotin, että hiirille jätettäisiin tutit, niin ehdotin, että poika veisi ne pianon päälle lepäämään, jos hiiret tulisivat niitä hakemaan. Ja sinne hän ne vei, vilkutti heihei perään ja jatkoi matkaansa leikkimään. Siinä sitten jokainen hiiri kirjassa tai palapelissä tai missä ikinä sai kuulla “soosoo” (Danten lempisana :D) ja sitten mä selitin, että ei kun ne hiirivauvat on kivoja ja ne on kovasti kiitollisia tuteista ja että siellä ne nyt juoksee iloisena hiirivauvat ulkona leikkimässä tuttien kanssa. Kerhon vetäjä itse asiassa jemmasi yhden hiiripehmon sinne pianon lähelle ja me sitten Danten kanssa leikittiin hetki sillä, Dee antoi pusuja ja haleja ja mä kertoilin, kuinka hiiri on nyt kovin iloinen kun hiirivauvoilla on tutteja. Sitten kun hain pojan kerhosta, minne hän jäi lapsenvahtimme kanssa, oli hänen turvaistuimeen tuoneet hiirivauvat lahjaksi uuden lelun.

On ollut jännä nähdä, miten lapsi käsittelee asiaa. Tänään ei oo tuon aamun jälkeen enää tutin perään kysynyt, on vaan kertonut töistä tulleelle isille tarinaa omalla tavallaan. Osoittanut lelua ja “hiiji”. Ja kun isi on kysynyt miksi hiiri toi lelun, niin “tutu” ja sitten näyttänyt ulos ja hymyillyt ja vilkuttanut “heihei hiiji. Ekat kolme päivää ilman tutteja on siis sujunu yllättävän hyvin. On nukahtanut omaan sänkyyn, joskin siihen on mennyt pidempi aika kuin yleensä. Pinniksestä junnusänkyyn vaihtamisen myötä nukahtamisen aikataulu on vähän venähtänyt eikä oikein ole osannut käydä unille itsekseen (toki siihen vaikutti, että on ollut jonkun verran tässä kuukauden aikana nyt kipeenä ja saanut ajoittain nukahtaa mun kainaloon yms.) ja kun sieltä sängystä nyt pääseekin pois, niin onkin ollut vähän vaikea rauhoittua sinne. Ja varsinkin nyt kun tutin rauhoittava ja lohduttava vaikutus on hiirivauvoilla, niin se rauhoittuminen on voinut viedä 45-60 min iltaunille mentäessä. Yllättävää kyllä, ei ole tullut yhtäkään itkua vielä tutuista, vaikka tutu onkin ollut niiin kamalan rakas aina. Mä pelkäsin ihan 1000 kertaa pahempaa reaktiota tähän ja poika on yllättänyt suhtautumisellaan täysin. Tosin, Dee lopetti rintasyömisen kuin seinään 7-kuisena eikä enää ikinä edes halunnut rinnalle. Myös tuttipullo jäi vaan kertaheitolla kun reissussa ei löydetty maitoa, josta olis tää kauramaitoon tottunut tyyppi tykännyt ja kummasti sitten jäi koko maito ja tuttipullo pois kokonaan kertaheitolla. Ei oo perään kysynyt kuin kipeenä kerran. Eli sinänsä ois voinut odottaakin, että tää menee helposti. Mutta, katsotaan nyt vielä. Olen ajatellut, että nyt saa 2-3 viikkoa mennä näin ja sitten aloitetaan lempeä unikoulu. Dantehan on siis jokou puolitoista vuotta nukahtanut itsekseen omaan huoneeseen, mutta nyt kun oli kipeä ja sänky vaihtui, niin tuntuu, että ei oikein malta mennä itsekseen nukkumaan vaan jonkun pitää istua hänen kanssaan samassa huoneessa. Sitten kun saadaan tuo tutti unohtumaan täysin, aloitetaan pikkuhiljaa sitä itsekseen nukahtamista unilelun kanssa taas muistuttelemaan.

Nämä nyrhityt tutit laitan Danten muistolaatikkoon ja voin sitten isona kertoa tämän tarinan hänelle. Siellä on muistolaatikossa myös hänen ihan ensimmäinen tutti. Pikkuriikkinen pandatutti, joka meni ekat 2 kk. Kävin juuri läpi Danten muistolaatikkoa ja se tuli vastaan. Hirveä nostalgiatulvahdus jo nyt 😀 No, mahdollisten sisarusten kohdalla eletään varmaan nää samat tuttijutut uudelleen sitten joskus, nimittäin mä kyllä aion toimia samoin jatkossakin. Mä tiedän, että moni on tosi tuttivastainen, mutta toivon, että tämän postauksen kommenttiboksista ei nyt tuu mitään valistusvirttä. Mä oon kyllä tutustunut asioihin, oon tutkinut riskejä ja potentiaalisia seurauksia ja punninnut ne. Hassua kyllä, mun kaks eri hammaslääkäriä on molemmat naureskellen kertoneet, että heidän lapsensa söivät tuttia yli 2-vuotiaaksi asti. Ja varsinkin kun nyt on näitä hammasystävällisiä tutteja, niin painajaismaisilla uhkakuvilla uhkailu on ihan turhaa. Ja hyvin on meidän pikku tuttikaverin puhekin kehittynyt. Ei ole yhtään jäljessä omanikäisiään, eikä varsinkaan kun ottaa huomioon, että kyseessä on kaksikielinen lapsi. Aina jos on tutti suussa halunnut jotakin sanoa, niin on ottanut tutin pois, sanonut sanottavansa ja laittanut tutin takaisin 😀

Sellasta. Mielenkiinnolla odotan, mitä lähipäivät tuo tullessaan. Toivottavasti menee hyvin, on nimittäin mun vuoro olla kipeenä.

Miten teillä meni tutin kanssa? Tykkäskö lapsi ja ottiko tutin hyvin? Miten meni vieroitus?