Ihana kamala vauvavuosi

Sinne se jäi. Meidän toinen vauvavuosi. Ei missään nimessä yhtä helppo kuin edellinen, mutta samalla myös erittäin mielenkiintoinen ja tunteikas vuosi. Arki on ollut haastavampaa. Ei pelkästään koska on kaksi lasta, vaan koska tuo toinen lapsemme on hyvin erilainen kuin esikoinen ja tulisella luonteellaan ja järkyttävällä päättäväisyydellään tekee aina välillä arjesta hyvinkin haastavaa. Danten vauvavuotta maalasi ensin refluksi kielijänteestä johtuen ja sitten toki tuli muutto uudelle paikkakunnalle ja mulla oli sen seurauksena jotenkin itelläni ehkä ajoittain raskasta aloittaa taas uudelleen, mutta kaiken kaikkiaan meidän eka vauvavuosi oli jotenkin aika kivuton. Dante piti vanhemmistaan hyvän huolen nukkumalla aina yönsä ja jättämällä yöpullonkin jo joskus puolen vuoden jälkeen. Nukkui omassa huoneessa ja tuttia sai välillä viedä sinne pari kertaa yössä. Korkeintaan korvatulehdusaikaan tämä tartti öisin huomiota, kun vähän harmitti ne ja tutti tippui. Mut me nukuttiin koko vuosi hyvin.

Adrian taas. No tää on vaihetta vaiheen perään. Ja hän on vaan tosi paljon tulisempi luonne. 2-viikkoisena tämä makasi sylissäni ja totesin miehelle, että tää on isoveljeään paljon paljon luonteikkaampi. Mies ihmetteli tätä lausetta, koska hei 2vk. Se nukkuu, syö ja nukkuu. Suunnilleen. Mut siinä oli ero. Dante itki alkuun kuin pieni lintu, kevyesti ja niin kovin surullisesta. Heräämisestä maidon saamiseen sai aika vähän venähtää ja jos ei heti saanut haluamaansa, eli syliä tai tissiä, korkeintaan pikkuhiljaa alkoi harmittamaan. Ne pienet erot. Kuinka nopeesti meni hermo, kun tissi ei ollut suussa. Kuinka nopeesti meni hermo, jos se maito ei tullut heti tai oikeella paineella. Ja auta armias, jos yritti nukuttaa kun ei väsyttänyt. Sen huomasi jo ihan pienenä. 3-kuisena Adrian käytännössä vaan päätti, että hän ei enää ole rinnalla vaan syö vaan pullosta. Selvä. 3kk pumppasin ja syötin toivoen, että saan hänet takaisin. Luovutin 6kk kohdalla ja ihmettelen edelleen miten jaksoin. Olis voinut ehkä jo aiemmin lopettaa, mutta toivo eli vahvasti mussa sen suhteen. Herranen aika he tulivat maailaankin ihan eri tavalla. Toinen varovasti harkiten, pikkuhiljaa ja vähän vastustellen. Toinen hirveellä ryminällä just sillon ku hänelle sopii.

Kun Dante ei halunnut syödä, sai hänet huijattua avaamaan suuta ties millä. Adrian vetää viivan suoraks ja toteaa, että nä-ä. En syö. Ihmettelin kun aina joku kertoi, miten hampaat ja liike pilaa unet. Dantehan nukkui läpi 20 hampaan ja ties mitkä uudet taidot, täällä alko tapahtuu heti puolen vuoden tienoilla. Seisomaannousu tuhos sen, että lapsi nukahti ite pinnikseen. Oli pakko heijata uneen, koska muuten pomppi siellä ja kaatui pinnoja vasten. Sit alko tulla hampaita. Ruokailu loppu heti, refluksi iskenyt jokaisen hampaantulon kanssa ja temperamenttinen pikkumiehemme myös saa affektikohtauksia, kun tarpeeksi ärsyttää tai sattuu. Yöt on olleet välillä hyviä (2 herätystä, ehkä 1), välillä aivan hirveitä. Hän haluaa olla kainalossa, ja mä en nuku lainkaan, jos siinä koko ajan joku touhuaa. Mies ei kelpaa yöllä lainkaan. Eroahdistusket on olleet välillä luokkaa “en voi kääntää selkääni” oikeesti, koska katseen kääntäminen aiheuttaa hirveän huudon. Voi mennä pari viikkoa hirveen kivasti kun lapsi nukkuu hyvin, syö ruokahalulla ja on superiloinen ihana mönkijä koko ajan. Ja sit tulee hammas. Tai oppii uusia taitoja. Ja sit voikin jo tietää ja ennustaa et sit ei oo kellään kivaa pari viikkoa, ku yöt menee repaleiseksi.

Ja nyt ei kannata kenenkään tulla kertomaan, että miehen pitää välillä hoitaa öitä. Trust me, meillä isi sännähtää aina ekana paikalle ennen ku mä ees herään ääneen. Mutta desibelit nousee ja nousee niin paljon, että mikään ei rauhoita. Ja kun veitsellä leikaten itku loppuu kun otan syliin. Hän ei oikeestaan oo ees hereillä, silmät kiinni unen läpi huutaa haluamaansa. Ja eihän hän halua mitään väärää. Hän haluaa äidin. Ja sitten käpertyy ihanan tuoksuvana pullana siihen kainaloon, maiskauttaa tyytyväisenä huulia ja nukkuu siinä kainalossa tyytyväisenä. Kunhan en käänny hänestä poispäin tai tee mitään muutakaa tyhmää, kuten vaikka yritä siirtää häntä isin kainaloon. Mun äiti on ollut pelastus, koska alusta saakka mun äiti on ollut Adrianille superrakas. Mun äidin sylistä hän ei halua mun syliin, vaan tarrautuu mummiin kuin viimeistä päivää. Ne päivät kun äiti on meillä, mä tankkaan henkistä jaksamista, kun mua ei tarvita ja tiedän, että äiti kelpaa lapselle yhtä lailla. Siinä missä Dante ei valinnut mummienkaan väliltä, Adrianille kelpaa lisäkseni öihin vain äitini. Se onneksi vapauttaa välillä ottamaan omaa aikaa ja nukkumaan täysiä öitä.
    

Koronavuosi on tietenkin tuonut oman kuormituksensa tähän kaikkeen, mutta myös ylipäätään tämä erilainen lapsen persoona. Ja kun sanon erilainen, en tarkoita yhtään huonompaa. Lapsemme ovat erilaisia kuten kaikki ihmiset ja molemmat omalla tavallaan maailman ihanimpia persoonia. Adrian hukuttaa kaikki hymyihin ja minut pusuihin. Hän on hirveän skarppi ja hauska tyyppi jo nyt ja on siis aivan älyttömän ihana ja iloinen lapsi. Hän on myös erittäin määrätietoinen ja kommunikoiva. Kun olin ensimmäisen kerran pois hänen ollessa 4,5kk, tulin kotiin neljän tunnin poissaolon jälkeen ja hän “itki”. Sieltä itkun lomasta tuli niitä ääniä ja kiukustumisia, jotka nauratti mun lisäksi myös miestäni ja äitiäni. Hän ihan selvästi komensi itkullaan, antoi palautetta. Jos hänen itkunsa olisi voinut sanoittaa, se olisi ollut nimenomaan vihainen palaute, ei harmi. Äitin vauva ei ollut tyytyväinen, että äiti oli poissa.

Tällainen vauvavuosi, jossa mies antaa kaikkensa ja on kotona pitkään ja osallistuu ihan älyttömän paljon, ei todellakaan takaa, että vauva kiintyy molempiin ihan samalla tavalla. Tämä nyt vaan on mun vauva, ja vaikka mies seisoisi päällään, lapsi haluaa mieluummin minut aina. Se on raskasta myös parisuhteelle. Kun nukutaan liian vähän, on koko ajan joku vaihe, ja sen kestäminen väsyneenä on hankalampaa. Miestä turhauttaa, kun hän ei kelpaa vaikka kaikkensa tekee. Mua turhauttaa, kun onhan se siis miehen vika, ettei hän kelpaa, vaikka on ollut lapsen kanssa paljon enemmän kuin esim. äitini, joka kelpaa. Molempia väsyttää, molemmilla on välillä hermo kireellä, molemmilla on välillä hyviä ja välillä huonoja päiviä.

Viime viikolla mulla oli tosi raskasta nimenomaan äitiys. En voinut edes vessassa käydä Adrianin kanssa kotona ollessani ilman aivan hirveää huutoa. Ja jos nyt joku haluaa lähtee naputtamaan tonne kommenttiboksiin, että “anna huutaa, kyllä se rauhoittuu”, niin eipä muuten rauhoitu. Siinä missä isoveli luovutti autossa tai rattaissa tai jossain, jos ei saanut haluamaansa, ja rauhottui, tämän kanssa on kolme vaihtoehtoa. A) hän saa haluamansa, B) hän itkee niin kauan, että alkaa hengitykseen vaikuttaa se itkeminen ja sit alkaa kakomaan ja sitten oksentaa tai C) hän saa affektikohtauksen. Sekä B että C usein johtaa siihen, että hän saa haluamansa, eli minut.

        

Viime viikolla laitoin hänet Ratinassa rattaisiin kävelläkseni Tampereen torille tapaamaan anoppia, joka katsoi lasta mun menon ajan. Hän huusi kuin syötävä koko matkan Koskarin ohi vaikka yritin kaikkea. Rauhoitella, halata rattaisiin, paijata, antaa tuttia, sanoa tiukasti, sanoa lempeästi… Ihan kaikkea. Nostin Koskarin jälkeen hetkeksi syliin rauhoittumaan ja laitoin takaisin rattaisiin. En kävele tuolla lasta kantaen ja samalla vaunuja työntäen. Hirveä huuto taas. Jäätiin odottelemaan anoppia siihen sillalle niin rattaissa alkoi itku just sen verran muuttumaan, että nappasin syliin. Juuri ajoissa siihen, että tyyppi puklas maahan, ei rattaisiin ja päällensä. Jos olisin jättänyt rattaisiin, olis ollut satavarmoja pesuhommia. Sain takaisin rattaisiin, löydettiin anoppi ja jatkettiin matkaa yllättävänkin OK siellä rattaissa hetken aikaa. Sitten meinasin mennä sisälle johonki ekaan pikaruokalaan hakemaan jotain pientä, kun lounas jäi välistä. Aivan järkyttävä huuto kun meinasin jättää rattaat, lapsen ja anopin hetkeks ulos oottamaan. Mentiin kaikki sisälle ja otin lapsen syliin. Sieltä hän hymyili maailman onnellisinta hymyä, kikatti ja halaili minua. Ja mitä mä voin tehdä? Lapsi saa halua äitinsä. Toisaalta lapsen kiukuttelulle ei pitäisi antaa periksi vaan olla johdonmukainen. Kun tämän seikkailun päätteeksi yritettiin pakkautua autoon Ratinassa, taisteltiin 20 min raivaria, koska turvaistuin, eikä äiti. Rauhoittelin, pakkasin autoa, annoin itkeä. Alkoi mennä jo sellaiseksi lasittuneella katseella huutamiseksi, että ajattelin kohta saavani pestä autoa. Otin syliin, rauhoittelin, palautin autoon. Sitten taas uudelleen. Nostin ulos ja raivosin 1-vuotiaalleni parkkihallissa. Kyllä. Huusin sille 1-vuotiaalle (jolla oli vieläpä syntymäpäivä), että LOPETA JO! Koska olin nukkunut 1,5h edellisenä yönä, olin väsynyt ja ihan täynnä sitä, että hän suorastaan haluaisi ihoni alle asumaan, jos saisi valita. Ja koska musta tuntui, että en saa hänen raivoamistaan rauhoitettua, mutta ehkä jos hän harmistuisi siitä, että mä huudan, voisin lohduttaa ennemmin harmiin kuin suuttumukseen.

Purin autosta lapsen ja rattaat ja mentiin anopin kanssa perhehuoneeseen rauhoittamaan tilanne. Jos halusin jatkaa matkaa, niin piti saada ensin unille, että saan turvaistuimeen, ettei tule hepuli, kun äiti ei ole vieressä. Anoppi ei aja autoa, muuten olisin laittanut hänet kuskiksi ja istunut vieressä ja kikki olisi ollut suht hunkydory. Siellä Ratinan perhehuoneessa oma lapsi oikeasti suoraan sanottuna vitutti. Olin väsynyt, olin ihan poikki tähän eroahdistukseen ja olin vaan ihan loppu siihen, että minua tarvitaan koko ajan. Yritin syöttää, hän kiukutteli. Selvä. Ykskaks vaan nousin ja kävelin ulos huikaten anopille, että antaa huutaa, pidä se hengissä, tuun kohta. Hain kahvin, hörpin sitä hetken ja menin takaisin. Kuulin jonneki 60 metrin päähän huudon. Jep, oma on. Ja sitten kun tulin näköpiiriin, hän tuli syliin, kiipesi rinta rintaa vasten, laski pään olalle ja makasi siinä ihan hiljaa. Vaihdoin asentoa, paijasin nenävartta ja hän nukahti siihen. Ja oli maailman täydellisin, kaunein ja mielettömin olento. Ja vihasin itseäni, että huusin lapselleni ja että hetken aikaa vihasin häntä.

 

Kuvat: Jenni Sofia Visuals

Kaksi iltaa aiemmin lähdin kotoa klo 21 mitään kellekään sanomatta. Olin laittanut lapsen unille 19.30, kaikki meni hyvin. Ykskaks hänellä alkoi refluksiyskä siinä 20 jälkeen sängyssä, nostin ajoissa syliin, huomasin nieleksimisen ja juoksin kohti kylppäriä lapsi sylissä. Hetkeä myöhemmin mies siivosi lattiaa ja riisui päältäni vaatteita, jotka oli yltäpäältä oksennuksessa. Siinä mä olin 20.30 laittamassa samaa lasta uudelleen unille. Lasta, joka möngersi sylissä ja yritti riistäytyä lattialle vaan palatakseen heti takas syliin ja joka huusi kuin hyeena pinniksessä. En vaan jaksanut, kävelin ulos, hyppäsin autoon ja ajelin hetken. Soitin ystävälle. Hän on paras terapeutti, sillä heidän kuopus on tasan vuoden vanhempi ja luonteeltaan kuin Adrianin kaksonen usein. Siinä sai hyvää vertaistukea ja lohtua ja tunnin päästä palasin kotiin. Mies oli saanut kiljukaulan unille ja siivoili keittiötä, eikä edes kysynyt. Näki, että lähdin ennen kuin huusin tai ärsyynnyin.

Kerron tämän, koska somessa liian usein on vain kivoja kuvia, nättejä hymyjä ja rakkaudentunnustuksia lapsilleni. Kyllä, sitä se on. Mut se on myös huutamista parkkihallissa ja täyttä voimattomuuden tunnetta, kun tuntuu, ettei saa vuorokaudessa olla sekuntiakaan tarpeeton.

Ja sitten tulee lauantai, ja äitini ja isäni tulee, ja lapsi on iloinen ja mahtava pikkupallo, joka tulee iloisesti syliin ja halimaan, mutta viihtyy erinomaisesti äidilläni ja isäni vie hänet ulos ja huomaamattanikaan lapsi on päiväunilla ja isäni työntelee vaunuja. Ja sitten iltaa kohti kun lapsi on kiertänyt iloisesti sylistä toiseen, mulla on häntä jo hirveä ikävä.

Vauvavuosi on ihan helvetillistä vuoristorataa. Se on samanaikaisesti monia eri tunteita. Koskaan mä en oo halunnut, että joku hetki menisi nopeammin kuin joku huono hetki. Koskaan mä en oo yhtä paljon halunnut pysäyttää aikaa. Joka päivä on maailman kamalin ajatus, että kohta hän ei ole enää vauva, ja samaan aikaan joka päivä on aivan hirveä ajatus, että ne vaikeat yöt jatkuu vielä hetkenkin. Vauvavuoteen mahtuu ehkä 1000 erilaista vaihetta, mutta jokainen niistä tuntuu kestävän ainakin puoli vuotta. Kummallista. Vauvavuosi muuttaa aikakäsitteen ja kaiken muunkin. Samaan aikaan mä mietin, että herrajumala ei ikinä koskaan tätä enää ja samaan aikaan mä suren, että apua, eikö tätä enää koskaan? Huonoina hetkinä musta tuntuu tuplasti pahalta senkin takia, että tuntuu, etten halua enempää lapsia, koska on raskasta. Hyvinä hetkinä taas tekis mieli hankkia vielä ainaki viisi lasta, kun eihän elämä vaan voi enää koskaan jatkua ilman pieniä pulleita sormia, eihän? 😀

En yhtään ylläty, että monet päätyvät eroon vauvavuonna tai heti sen jälkeen. Se on kuluttavaa aikaa, ihanuudestaan huolimatta. Voin saman vuorokauden aikana vihata miestäni ja rakastaa häntä palavasti. Me sovittiin ennen Adrianin syntymää, että vaikka mikä olis, ei erota ennen kuin lapsi on 1,5v. Koska vauvavuonna tunteet puolisoa kohtaan eivät välttämättä tule sieltä aidosta parisuhteen tilasta, vaan väsymyksen ja voimattomuuden turruttamasta hetkestä. Onneksi nyt kun vauvavuosi on ohi, voin edelleen sanoa, että mieheni on maailman paras tyyppi ja rakastan häntä ihan hurjasti. Me ollaan lähdetty perustamaan perhe molempien yhtä vahvasta halusta, mikä on ollut mun mielestä meidän parisuhteen vahvin tukipilari tässä arjessa. Hän ei hoida minun lapsiani tai minä hänen. Me halusimme lapsia. Me pidämme huolta yhteisistä lapsistamme, kasvatamme heitä yhdessä ja kärvistellään huonot hetket yhdessä. Vaikka olen sanonut miestäni suuttumuksen keskeltä hyödyttömäksi monta kertaa (Vuoden Vaimo -palkinto on varmasti matkalla as I speak), niin hän ei missään nimessä sitä ole. Kun oon keikkunut sängyn reunalla pomputtaen vauvaa yrittäen huijata häntä rinnalle, mies on saattanut istua vieressä katse lasittuneena keskellä yötä. Oon ärissyt, että mene helvetti nukkumaan, mitä hyötyä susta siinä on?! Mutta kuitenkin nyt jos mietin, juuri ne hetket, kun mies on seissyt vieressä toimettomana tai yrittäen keksiä miten auttaa, olen tuntenut ehkä suurinta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on ollut sellainen henkinen hiljainen viesti, että “tässä olen ja yritän parhaani, vaikkei musta ehkä apua olekaan just nyt”. Ja kun mulla on ollut aamusta iltaan lapsi jotenkin iholla tai vähintään henkisesti mussa kiinni, on seurallisuuden ja läheisyyden maljka aivan tyhjä. Ei ole yhtään mistä antaa. Kun mies istuu sohvalle viereen ja avaa suunsa, saatan täysin tyrmätä hänet. Haluan vaan olla yksin. Hiljaa. Onneksi me molemmat tiedämme, että nämä asiat ovat ohimeneviä vaiheita nämäkin.

Mä toivon, että mun medioissa osaan välittää positiivista kuvaa perhearjesta, sillä mikään, ei mikään, ole niin mieletöntä kuin olla vanhempi pienille lapsille. Se on maailman palkitsevin, mielettömin lahja, mitä voi olla. Oma ihana pieni vauva kasvamassa vaaperoksi on maailman mielettömin asia. Se on myös maailman todennäköisesti henkisesti kuormittavimpia asioita. Yksin tai yhdessä, tukiverkon kanssa tai ilman. Jokainen meistä on äiti yksin. Tai isä. Mutta koska en osaa puhua isän pään sisältä, puhun äidin. Positiivisen rinnalle koen myös mun vastuuksi kertoa sen toisen puolen. Väsymyksen, turhautumisen ja kaiken sen muun. Ettei kukaan lähde takki auki, koska “ihania vauvoja ja voi toi on niin onnellinen”. Sen onnen hinta on pieni, mutta se tuntuu isosti ajoittain vauvavuoden aikana ja sen jälkeenkin. On vaikeaa kertoa asioista somessa. Haluaa suojella lapsiaan ja puolisoaan ja omaa perhettään ja kertoa vain kivasta ja kauniista. Samalla kuitenkin tulee jatkuva paine kaikille.

Meillä oli ihan helvetillinen sotku täällä pari viikkoa sitten. Vauvakaverit tuli käymään äiteineen, meidän sellainen pieni läheinen porukka. Pahoittelin kaaosta ja totesin, että yrittäkää selvitä. Mietin juuri ennen sitä, että hävettää se kodin kaaos, kun tästä porukasta se, jonka kotona oon ollut, on aina pitänyt kodin niin tiptop siistinä ja puhtaana. Just kun istuttiin kahville meidän kaaoksen keskellä, tämä sama ystävä totesi, että on niin ihanaa nähdä, että meilläkin on tällaista, kun meillä on aina niin siistiä ja heillä just samanlaista kaaosta aina. Niin vaan me naiset usein eletään kuvitellen, että muissa kodeissa pinnat kiiltää, tavarat on paikallaan ja äidit ei koskaan huuda lapsilleen, turhaudu ja väsy. En tykkää likapyykin pesemisestä julkisesti, se aiheuttaa mussa negatiivisia tunteita. En tykkää myöskään velloa toisen vaikeissa asioissa, omissakin on riittämiin. Mutta jos aina mietitään toisia, niin kaikki tuntuu niin hyvälle ja sitten erot, sotkut ja väsymys ovat yllättäviä ja puhutaan kulisseista ja teeskentelystä. Toisaalta aitojen asioiden tuominen julkisuuteen on niin vaikeaa. Kuinkahan moni tässä nyt järkyttyy, että olen aivan holtittomasti vihannut vauvaani ja raivonnut sille huutaen.

Kaksi alinta kuvaa: Lotta Polviander

Kaikesta juuri kirjoittamastani huolimatta mä voin silti sanoa, että vauvavuosi oli ihana. Mun vauva maailman ihanin. Toivon, että meillä on enegiaa, jaksamista ja halua kokea tämä vielä joskus uudelleen. Ei vielä, mutta ehkä joskus. Koen, että ollaan perheenä ja pariskuntanakin hyvässä paikassa. Rakastamme toisiamme, nautimme toistemme seurasta ja ikävöimme toisiamme heti kun emme näe toisiamme. Olemme yksikkö, joka toimii yhdessä. Avaimena on mielestäni ennen kaikkea se, että me olemme joukkue. Joskus toisella on parempi päivä kuin toisella. Hän johtaa silloin. Toinen paikkaa kun toinen on jäähyllä. Me molemmat halusimme lapsia ja me molemmat tiesimme, että se ei aina ole pumpulia ja päivänpaistetta. Ja se on ollut meidän suurin vahvuus tässä. Yhtään, yhtään väheksymättä lastemme isovanhempien tuomaa panosta tähän arkeen, jossa välillä saadaan huilata, olla ja rentoutua. Molempien äidit ovat ihan korvaamattomia tässä meidän arjen pyörityksessä ja jotka saa mut aina ajattelemaan sitä, että en koskaan voi maksaa heille takaisin tätä kiitollisuutta, joka mulla on. Mutta ei mun tarviikaan. Mun vuoro toivottavasti tulee joskus sitten, ja mulla on nyt pari ihanaa esimerkkiä siitä, millaisessa arvossa on tukipiiri. Ja siihen kuuluu myös ne äiti-ystävät (ja muutkin ystävät!). Ne, jotka antaa tilittää illalla ahdistusta, lohduttaa sanoin “tää ei nyt lohduta, mut se menee ohi” tai nauraa ja pahoittelee nauramista, mutta nauraa koska on niin tuttua. Se normalisoi sitä omaa tunnetta, omaa tekemistä, omaa arkea myös itselle. Se oikeuttaa oman ahdistuksen ja väsymyksen. Netissä ja julkisessa keskustelussa lastaan kohtaan ei saa olla mitään huonoja tunteita, koska monet ei pääse kokemaan vanhemmuutta lainkaan. Joka toinen lause pitäisi aloittaa sanoilla “Rakastan lapsiani, mutta…”. On se nyt helvetti selvää, että rakastaa lapsiaan, ei sitä tarttisi joutua puolustelemaan. Toisaalta myös ne ystävät, joille voi soittaa ja kysyä saanko tulla lauantaina makaa sun sohvalle syömään popparia ja kattomaan leffaa ja ystävä alkaa miettimään mitä ruokaa laittaa. Kiitos kaikille korkeimmille voimille näistä ihmisistä.

Jokainen vauva on erilainen. Jokainen ihminen on erilainen, miksi vauvat ei olisi? Jokainen vauvavuosi on erilainen. Tsemppiä, riemua ja ihania hetkiä kaikille omiin vauvavuosiin ja kaikkea hyvää, pitkää pinnaa ja armoa itselle kaikille pikkuisten vanhemmille ja tuleville vanhemmille ♥

Kiitos vauvavuosi, tervetuloa vaaperovuosi! ♥

Päikkytarvikkeistoa

Lupailin tuossa heinäkuun alkupuolella, että tekisin listan päikkyyn tarvittavista tai mun mielestä hyödyllisistä vinkeistä ja nyt kun takana on ensimmäinen päikkyviikko loman jälkeen, asia tuntuu ajankohtaiselta, kun huomiseksi pakataan taas päikkyreppu. Pahoittelut, että tässä kesti, aika moni on tätä kysellytkin jo, joten mennään suoraan asiaan 🙂

Päiväkotejahan on tosi erilaisia. Joissain saa pitää tavaroita omassa hyllyssä / kaapissa, toisissa pitää kantaa kaikki takaisin aina. Meillä on aina ollut sellainen päikky, missä lapsella on oma hylly ja omat kenkähyllyt ja koukut, eli kuravaatteet jne. on saaneet asua siellä päikyssä. Meillä ei siis olla jouduttu ajattelemaan raahattavan tavaran määrää mitenkään hirveän paljoa, kun siellä saa aina olla tavaraa. Mitään turhaa siellä ei säilötä, mutta toisaalta kiva kun siellä saa olla varavaatteet yms. odottamassa, niin ei tarvii aina miettiä sitten aamulla, mitä pitikään muistaa ottaa mukaan.

Päikkyrepussa kulkee aina: 

Vaihtoalkkarit
Vaihtosukat
Lämpimät sukat kesäkauden ulkopuolella
Vaihtohousut ja -paita
Valokuva-albumi omasta perheestä (tätä suositteli meidän päikkyhoitaja edellisessä päikyssä ja on tosi rakas Dantelle)
Vesipullo (meillä on tää Skip Hopin termaripullo pillillä, parikin erilaista, yks päikkypullona ja toinen lapsella kotona esim. yöksi ottaa aina yöpöydälle sen. Tykkään termaripulloista, kun maistuu vesi erilaiselle ku muovipullosta ja pitää pidempään veden raikkaana) 
Pyörän lukon avain (meidän pieni rutiini, pyörä lukkoon, avain reppuun, mistä saa sen ylpeästi kaivaa aina kun ollaan lähdössä :D)
Linolan Balsami haavoille ja haavereille tai poskille
Päikkyreppuna meillä on ollut toi SkipHopin kirahvireppu, joka on kovasti edelleen hänen mieleen 🙂

Päikkyhyllyssä asuu aina: 

Paksumpi trikoojumpsuit (meillä tässä toiminut aina Gugguun paksumpaa trikoota oleva jumpsuit tai Metsolan jumpsuit)
Takki / huppari tms. kelien mukaan
Vaihtoalkkarit ja sukat
Vaihtolenkkarit / kengät
Päikkynalle (korona-aikaan on saanut viedä kotiin vaan pesulle, niin eri nalle päikyssä kuin kotona) 
Vaihtolippis / pipo
Hanskat / Lapaset
Kuravaatekerrasto (Kotona on Kuling by Kenza, päikyssä Reiman setti (housut + takki + lapaset + kumisaappaat, kestävimmät ja käytännöllisimmät)
Talvella aina välimerinokerrasto ja villasukat
Kumisaappaat
Aurinkolasit (Hyödynnän silmälasiliikkeiden alet ja ostan kunnon arskat tai parit kerralla. Yhdet “hyvät” valvotussa käytössä ja yhdet sellaiset, jotka saa mennä päikyssä rikki. Käsittääkseni halpamarkettien peruslasit on ihan yhtä suojaavia, mut meillä on ihan Solarikselta haettuja aina ja usein polarisoidut)
Aurinkorasva (SPF50 aina, dödömallinen rasva, niin lapsi saa aika hyvin itsekin laitettua)
Ventoline-putki

Mulla on vähän sellainen ajatus, että jos aamulla jotain unohtuu, on päikyssä sellainen tai repussa jo valmiina sellainen (esim. aurinkorasva tai arskat) ja mulla on myös oikeestaan se ajatus, etten halua että lapsi joutuu koskaan olemaan päikyssä missään kosteessa tai likasessa tai märässä tai jättää jotain väliin, koska ei ole sopivia vaatteita. Joten meillä on kotona yhdet kumisaappaat ja päikyssä toiset. Ja sama pätee vähän kaikkeen oikeestaan, että on tuplakappaleet esim. merinokerrastoa talveksi, kaksi toppahaalaria jne. Ja ajatus on oikeestaan se, että ensisijaisesti käytetään siitä hyllystä vaihtovaatteet ja sukat / alkkarit tms., mutta jos käviskin niin, että päivän aikana menis kahdet sukat märäks tms. niin sitten olis vielä repussa vara-vara-vaate. Lähtökohtaisesti se reppu kulkee kodin ja päikyn väliä niin, ettei sieltä tarvii ottaa mitään päivän aikana paitsi vesipullo. Kaikki muu on siellä päikyn hyllyssä ja se, mitä sieltä viedään kotiin päivän päätteeks, korvataan puhtaalla tai uudella tai mitä ikinä.

Second handina saa tosi hyviä edullisia haalareita, ja mä oon ostanut päikkyhaalariks Reiman käytetyn haalarin aina. Ne on musta teknisyydessään parhaimpia ja kestävimpiä ja usein erinomaisen hyvässä kunnossa vielä käytettynäkin. Mini Rodinin panda on myös tosi ihana ja kestävä haalari. Gugguun haalarit on musta aivan älyttömän ylellisen pehmeitä, mutta näille vähän isommille ne on musta liian herkkiä leikkimisiin talvileikeissä. Vaunuhaalariks aivan täydelliset ja esim. meillä on jo nyt kolmas talvi tulossa Gugguun takissa! Se on aivan mielettömän hyvän mallinen, lämmin, kevyt ja hyvännäköinen. Kaveriksi kestävät toppahousut, niin täydellistä! Päikyssä Dantella on haalari, mutta kotona talvella käytetään yleensä housuja ja takkia. Musta on helpompi käydä vessassa kaksiosaisessa, mutta toisaalta pienenä on vielä kiva olla haalarissa päikyssä, kun ei sit oo vaaraa, että takki nousee ja pääsee viimaa tms, kun ei ole koko aika aikuisen valvova silmä hänessä kiinni. Haalarin alle merinohaalari, kaksiosaisen alle housut ja paita, muuten menee hukkaan kaksiosaisuuden hyödyt. Meillä on ollut PoPin merinoa lähes aina, vahtaan aina noita alennusmyyntejä ja yritän sieltä löytää oikean koon, mutta useimmiten oon joutunu ostaa täyshintaisena, en oo vissii ainoa, joka tykkää niistä. Mutta on tosi hyviä noi, mutta nyt tilasin keväällä alesta Melli Eco Designin merinohaalarin Dantelle ja se on aivan mielettömän ihanan tuntuinen! Odotankin nyt mielenkiinnolla, tuleeko sinne tänäkin syksynä 🙂

Tälleen loppukesästä on musta hankalin aika pakata lapsi päikkyyn. Välillä on +25 ja paahtavaa, välillä +16 ja sataa. Eli siellä on vähän sekalainen sekoitus kaikkea. Trikoopipo ja lippis, aurinkolasit ja aurinkorasva, mutta myös lämpimämmät ulkoiluvaatteet. Musta on tosi kiva, että meidän päikyssä lapsilla on päivän aikana eri vaatteet ulkona ja sisällä, vaikka se ehkä pyykkihuoltoa ja tavaramäärää lisää, mut meillä on kotonakin niin, että ulkovaatteet erikseen, sisävaatteet erikseen. Hiekka, muta jne. ei kantaudu sisälle, eikä esim. syödä ulko”likaisissa” vaatteissa. Ja mitä tulee malleihin ja vaatteisiin ja mitä ehdottomasti, niin hirveän vaikee sanoa. Kaikki lapset on niin erilaisia, kaikille sopii eri asiat. Meillä on esim. kesällä päikkykenkinä ollu yleensä kevyet kudotut lenkkarit ja sitten Niken Court Borought mustana on meidän päikkykengät, koska ne hengittää, mutta on myös aika käyttöä kestävät. Syyskauden ja kevätkauden aina Reiman Patterit. Talvella on ollut Reiman Freddot ja Kavatin Idre -talvikengät. Kumppareina Reiman tai Crocsin kumpparit lämpimämmät ajat, talvikaudella on ollut Kavatin lämminvuoriset kumpparit sellaisille loskakeleille.

Lapsiahan on kovin erilaisia. On niitä, jotka ennakkoluulottomasti läträä mutalammikossa ja niitä, jotka ei Fijillä suostu ekat pari päivää astua hiekkaan, koska sitä jää varpaisiin. Meidän esikoinen on jälkimmäistä. Vuoden päikkyuran aikana pyykkiä tuli kotiin muistaakseni kahdesti. Kerran ihan alkuun metsäretkellä ei ehditty vessaan ja kerran hän leipoi ja musta paita oli jauhossa ja sehän oli kamalaa). Nykyisin tuo onneksi jo leikkii lätäköissä ja sateessa eikä niiiin välitä sotkemisesta, mutta supersiisti muksu ollut aina. Oikein saa kehottaa ja muistuttaa, ettei haittaa vaikka menee sotkuun. Eli meillä ei oo erillisiä päikkyvaatteita oikeastaan lainkaan. On muutamia vaatteita, joita ei laiteta koskaan päikkyyn (Gugguun Angel Falls -välikausitakki on esim. tällainen, koska niiiin kaunis hempeä väri, että se on enemmän “siisti” takki), mutta lähtökohtaisesti 90% vaatteista on sellaisia, ettei yhtään säälitä laittaa päikkyyn, mutta pyrin oikeestaan vaan aina kattoo, että jos päikystä tulee puhtaat vaatteet takaisin, ne menee päikkyyn uudestaan, mutta niitä ei pidetä kotona. Joku ihmeellinen tapa, mikä on jäänyt päälle. En halua turhia pesuja vaatteille, mutta en myöskään päikyn lattialla möyrityissä vaatteissa halua antaa lapsen möyriä sohvalla kotona.

Dante meni päikkyyn melkein 2,5-vuotiaana, joten meillä ei oo ollut koskaan päikyssä tutteja tai vaippoja jne. eli en osaa ottaa yhtään kantaa siihen, miten toimii tuo. Edellisessä päikyssämme ainakin vanhemmat toi yleensä vaippapaketin nimellä varustettuna päikkyyn, ja päikystä ilmoitettiin, kun piti tuoda uusi. Nykyisessä en edes tiedä miten menee tuo. Pastillit vietiin edellisessä päikyssä omat aina, nykyisessä on pieni lisämaksu vuodessa ja päikky hoitaa ne. Me saatiin ainakin aikanaan päikystä tosi hyvä muistilista kaikesta siitä, mitä kannattaa olla mukana, ja sitä oon vähän laajentanut. Dantella on jonkun verran atopiaa poskissa ollut ja esim. just viime viikolla pannutti pyörällä matkalla päikkyyn, niin sen takia meillä on repussa esim. oma voide, vaikka varmasti päikyssäkin on sellainen. Lapsi tietää, mitä on repussa ja osaa itsekin hakea tarvittaessa esim. arskat tai aurinkorasvan.

Kaiken kaikkiaan mä suosittelen vaan valitsemaan päikkyyn vaatteet sen mukaan, mitkä on mukavat, tekniset ja kestävät ulkovaatteet ja sellaiset kengät ja vaatteet, jotka pysyy hyvin päällä, ei päästä vettä/lunta/likaa jne. Lapsen työ on leikkiä, ja päikyssä on hänen työpäivänsä. Vaikka menisi kolmet vaatteet päivän aikana, niin antaa mennä! Vaatteet on tehty käytettäväksi. En laittaisi ehkä hempeimpiä värejä päikkyyn ja sitten harmittelisi, että siellä on maalattu mustikalla, vaan mitä jätän päikkyyn lapsen mukana, hyväksyn, että tulee takaisin sitten siinä kunnossa missä tulee 😀

Yhdessä asiassa mun on opittava skarppaamaan 😀 Mulla on pieni sekopäisyys sukkien suhteen. Meidän koko perheellä on vaan mustia, valkoisia ja harmaita sukkia (+ muutamat lahjaksi saadut :D) ja mä käytän itselläni ja lapsilla mitään muuta ku valkoisia vain pakon sanelemana 😀 Merinosukat on harmaita, mustia sukkia on joitakin mulla, mustiin kenkiin, jotka saattaa värjätä tai joista sukka näkyy. Mutta lähtökohtaisesti lapsillamme on AINA valkoiset sukat 😀 Älkää kysykö, joku ihan sekopäinen oma juttu. Vihaan ihonvärisiä sukkahousuja ja mitään muuta ku valkoisia sukkia. Nyt just siirsin kaikki päikkysukat erikseen ja muut sukat erikseen ja kävin ostaa kasan sukkia Dantelle “ei-päikky-sukiksi”. Koska let me tell you. Valkoiset sukat + päikky ei oo paras yhdistelmä. Hirvittää ajatuskin jostain muista sukista, mutta pakko se kai on joskus repäistä 😀 Mutta toisaalta, aina ku jotku sukat alkaa näyttää jo aika käytetyltä, ne voi siirtää päikkykasaan. Mä en oikeesti osaa ees selittää mistä tää kumpuaa, mut mä vaan inhoan muita kuin valkoisia sukkia. Lapsiraukat, saavat traumoja jo lapsuudessaan.

Ja meillä on suurin osa vaatteista nimikoituja. Just tilasin uusia nimitarroja Dantelle ku edelliset loppu ja samalla tilasin Adrianillekin, vaikkei vielä ole edes tarve. Meillä on ollu vuoden verran Ikioman tarrat käytössä ja on edelleen erinomaisessa kunnossa, eikä vissiin ykskään oo ees lähtenyt. Eli menin tälläkin kertaa Ikioman tarroilla.

Mä en oo ihan varma muistinko kaikkea, joten kysykää jos tulee jotain mieleen 🙂

6

Äitin pikkukulta on tänään kuusi kuukautta. Samalla tuntuu, että puoli vuotta on mennyt ihan hurjan nopeasti ja toisaalta tuntuu, että päivät kestää välillä älyttömän pitkään. Ihana pikkutyyppi tuli elämäämme tasan puoli vuotta sitten klo 21.40 ja hän on ilahduttanut meitä aina siitä asti.

Millainen on tämä minun ihana poikani? 

Hymyilevä ihmisfani. Hän hymyilee kaikille ja rakastaa seurata muita ihmisiä. Erityisesti Dantea. Ja no, minua.

Vauhdikas. Kun jotain oppii, niin vauhtia siihen tulee nopeasti. Tällä hetkellä twerkkailee pylly pystyssä valmiina lähtemään konttaamaan.

Tykkää hedelmistä, ei välitä perunasta.

On iloinen, mutta päättäväinen. Jos hän ei jotain halua, ei sitä todellakaan halua.

Älyttömän seurallinen ja hyväntuulinen.

Hieman malttamaton ja erittäin utelias.

Täysin itsesuojeluvaistoton rämäpää.

Sylihiiri.

Ihana ♥

No millaista on ollut olla äiti kahdelle nämä 6 kuukautta? 

No, Mytty oikeastaan tupsahti maailmaan. En tiedä olimmeko me edes kovin pitkälle suunnitelleet tätä kahden lapsen vanhemmuutta. Aika tuntui oikealta kun päätimme kokeilla onneamme. Oli erinäisiä suunnitelmia ja ajatuksia lähivuosista ja aika tuntui hyvältä viime tammikuussa kasvattaa perheemme kokoa. Hän ilmaantui raskaustestiin kuin varkain, ennen kuin varsinaisesti uskalsin edes toivoa. Hän pelmahti maailmaan alle neljässä tunnissa. Kun hän päätti haluta syntyä, hän teki sen juuri niin kuin kaiken muunkin tällä hetkellä. Vauhdilla ja ryminällä. Yhdeksän kuukautta on pitkä aika oppia saamaan päänsä järjestykseen, mutta en minä tiennyt miten varautua. Hän syntyi, opetti minut nauttimaan täysillä vauvakuplasta ja kietoi minut pikkurillinsä ympärille.

En ole koskaan ollut näin äiti. Tunnen hänet ihan joka sekunti, jatkuvasti. Samaan aikaan minulla on maailman kultaisin ja ihanin esikoinen, täydellinen isoveli tälle pienelle ihmeelle. Olen nauttinut ajastani heidän kanssaan. Rehellisesti sanottuna, puolet ajasta en edelleenkään ymmärrä olevani äiti kahdelle pienelle. Katsoin yksi päivä jotain tv-sarjaa, missä isokokoinen mies halasi pienikokoista äitiään. Tajusin, että vaikka olen pitkähkö, tulen jäämään pian perheemme pienimmäksi. Mutta nyt olen iso, voimakas, turvallinen. Nautin siitä suunnattomasti. Siitä, että voin käpertyä peiton alle tämä pieni mytty minuun painautuen. Siitä, että hän tarraa kiinni ja jakaa kuolaisia pusujaan. Siitä, miten esikoiseni paijaa hellästi vauvan päätä ja kysyy minulta hassuja. Siitä, kuinka sidoksissa olen minun pieneen ihmeeseen, josta kasvaa hurjaa vauhtia seuraava hassujen juttujen kertoja.

Kaikesta tästä ympärillä tapahtuvasta huolimatta tämä on ollut elämäni ihanin puoli vuotta. ♥

Tämä on ollut myös väsyttävin puoli vuotta. Ei mitään verrattuna siihen, mitä moni kokee, mutta silti, minulle väsyttävä. Päivisin pitää jakaa itsensä kahden lapsen ja miehen ja koiran välille ja samalla yrittää tehdä töitä ja pitää huusholli jotenkin ruodussa. Iltaisin pitää hengittää päivän höyryt ja öisin täytyy heräillä milloin mihinkin. En vaihtaisi tätä mihinkään.

Puolivuotias tuntuu niin ihanalle ja niin pahalle samaan aikaan. Virallisesti vauvavuoden puoliväli. Ehkä minun elämäni viimeisen vauvavuoden. Pienen ryömijän polvet alkavat kovettua siitä ihan pienen vauvan ihosta. Hän ei enää tuoksu samalle kuin pari kuukautta sitten ja hän katsoo jo paljon viisaammin minua silmiin. Hän ei enää ole niin pikkuinen vauva. Jokaisessa elämänjaksossa on omat puolensa ja ne on jokainen varmasti omalla tavallaan ihania. Mutta tämä ajanjakso tuntuu niin lyhyeltä. Tuntuu, että Dante on ollut samanlainen jo vuoden. Puhunut ja höpissyt, juossut ja kiipeillyt. Ollut taapero. Mutta nyt mun vauvasta tulee ihan pian vaapero ja sitten taapero ja sitten tämä kaikki on muisto vaan. Onneksi on kuvia. Harmi, ettei tuoksuja ja näitä hetkiä voi tallentaa. Näitä tunteita. Ne ovat mielettömiä. Yritän ehtiä nauttimaan niistä jokaisesta. Olemme päättäneet, ettemme edes ajattele tai tee päätöksiä sen suhteen, mikä on oikea lapsiluku meille, ennen kuin tämä pieni on 1,5 vuotta. Vähintään. Me haluamme keskittyä vain häneen. Ei siksi, etteikö mieleen mahtuisi vielä yksi lapsi. Herrajumala, tämä pieni on ehkä maailman pahin vauvakuumeen aiheuttaja. Miten muka voisin elää kokematta tätä vielä uudelleen? Mutta hän ansaitsee oman aikansa. Hän jakaa jo nyt huomiomme yhden ihanan isoveljen kanssa, joten haluan olla nyt täysillä kahden lapsen äiti. Katsotaan tulevaisuutta tulevaisuudessa 🙂

Puoli vuotta tätä. Minä olen niin onnekas, että ei sanat riitä. Kaiken tämän keskellä, olen niin iloinen, onnellinen, kiitollinen.

Voi pieni rakas, olet ollut elämämme ilo jo 6kk. Sinä olet ollut täällä 182 päivää nyt. Olet niin tuore, mutta samalla tuntuu, ettei elämää ollut ilman sinua ♥

Joka päivä on parempi, koska olet meidän ♥

Psst! Ton kakun ohje tulee ihan lähipäivinä! 🙂 Viimeistään ylihuomenna! 🙂 

Miten selvitä vauvavuodesta?

Mietin eilen lenkillä parisuhteita, vauvavuosia ja kaikkia niitä paineita, mitä vauvavuosi tuo mukanaan. Moni parisuhde joutuu todelliselle koetukselle vauvavuoden aikana ja moni pitkäänkin yhdessä ollut saattaa kokea vaikka mitä kaikkia tunteita, usein negatiivisiakin, sitä omaa puolisoa ja vauvan toista vanhempaa kohtaan. Meillä on takana lähes puolet tätä toista vauvavuotta ja ensimmäinen vauvavuosi on jäänyt muistoihin suhteellisen positiivisena. Ollaan mekin riidelty ja varmaan toisiamme ajoittain ärsytetty ihan loputtomasti, mutta ensimmäisestä selvisimme ja uskon, että selviämme oikein hyvin toisestakin.

Syitä parisuhteiden kriiseille vauvavuonna on yhtä monta kuin perheitäkin, joten niitä on musta turha yrittää lokeroida, jaotella ja sitä kautta etsiä niihin ratkaisuja. Mutta samalla varmasti monessa tilanteessa on samoja kaavoja, joita toistuu. Liian vähän yhteistä kahdenkeskistä aikaa, toinen panostaa yhteiseen arkeen enemmän, jatkuva kiire ja sotku lisäämässä pahaa oloa ja monet monet syyt. Joku ei ehkä koe itseään perhearjen keskelle sopivaksi sittenkään ja toisellä myllää hormonit. En lähde pureutumaan sen kummemmin erilaisiin mahdollisiin syihin parisuhdekriiseille, vaan halusin listailla tähän muutaman ajatukseni siitä, miten me hoidamme parisuhdetta ja mitkä on meidän eväät vauvavuodesta selviämiseksi. Moni näistä on itsestäänselviä, enkä nyt kuvittele keksiväni mitään kovin uutta ja ihmeellistä, mutta ehkä tästä saa ideoita tai ainakin muistutuksen.

1. Me emme eroa -sopimus

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo ennen lasten syntymää, että vaikka tulisi mitä riitoja, kriisejä ja ärsytyksiä eteen, me emme eroa ennen kuin lapsi on 1,5 vuotta. Tunteitaan ei pidä tukahduttaa ja asioista pitää keskustella, mutta me olemme tehneet sopimuksen toistemme kanssa, että me emme riidan keskelläkään puhu avioerosta tai ajattele koko asiaa ennen kuin lapsi on 18kk. Annetaan ensin perheellemme mahdollisuus käsitellä vauvavuosi kaikki yhdessä ja sen jälkeen vielä puoli vuotta aikaa antaa elämän tasoittua. Me olemme sen velkaa lapsillemme, että oikeasti annamme kaikkemme meidän ydinperheelle tarpeeksi pitkään ja kokeilemme kaikkea ennen luovuttamista. Me olemme sen velkaa toisillemme. Niille kahdelle aikuiselle, jotka halusivat viettää loppuelämänsä yhdessä.

Onneksi tätä ei ole tarvinnut ikinä harkita, mutta tää on syystä ykkösenä tässä listauksessa, koska koen sen olevan tietyllä tapaa meille henkisesti tärkeä tieto molemmille. Tämä tieto ei ahdista tai jotenkin aseta vangiksi suhteeseen. Päinvastoin. Se muistuttaa aina, että mulla on vapaus järjestää elämäni miten haluan, mutta sen aika ei ole nyt. Se muistuttaa, että toinen antaa anteeksi ja hengittää vähän syvempään kun mulla heittää hormonit. Se muistuttaa mua hengittämään syvempään kun joku ärsyttää. Kun pois kävely ei ole vaihtoehto, joutuu miettimään muita vaihtoehtoja. Ennen kaikkea se on sellainen henkinen takaraja vähän kaikelle. Älkää ajatelko, että me olisimme eroamassa, päinvastoin, musta tuntuu, että meidän parisuhde voi hirveän hyvin juuri nyt. Tän ajatuksen vapaus on jotenkin siinä, että molemmat tietävät, että toinen on valmis satsaamaan ihan 110% nyt kun on raskasta ja että ollaan sitouduttu toistemme väsymykseen, tunneailahteluihin ja ajoittaiseen rikki olemiseenkin.

Tämä sopimus syntyi jonkun keskustelun päätteeksi jo aikaa sitten ja se liittyy pitkälti siihen, että olemme molemmat temperamenttisia ja äkkipikaisia ihmisiä. Saattaisimme riidan keskellä sanoa tai tehdä jotakin, mikä olisi hirveän vaikea korjata. Vauvavuotta värittää väsymys, hormonit ja kaikki mahdolliset uudet tunteet. Se ei ole oikeaa aikaa tehdä elämää mullistavia päätöksiä ja ratkaisuja. Joka päivä katson miestäni ja ihmettelen miten mahtava tyyppi, mies ja isä hän onkaan. Ne ajatukset eivät vaan välttämättä ole päällimmäisenä mielessä joka hetki, erilaisten tunteiden ja hormonien myllertäessä. Kun eroamisen “vaihtoehto” on tavallaan pois pöydältä, niin se luo ainakin meille sellaista yhteishenkeä, että tässä suoritetaan yhdessä tiettyä vanhemmuuden tehtävää, johon olemme molemmat tietoisesti sitoutuneet ja ei auta kuin sopeutua. Kuulostaa näin kirjoitettuna ikään kuin vankeusrangaistukselta, vaikka tilanne on päinvastainen. Yhdessä tiedostamme ja tiedämme, että nyt on rankkaa ja parisuhteessa voi olla ajoittaisia huonoja hetkiä, mutta kumpikaan meistä ei ole joka päivä ihan parhaimmillamme, vaan tämä on vain vaihe. Ihana, täydellisen vauvahuuruinen ja aivan mielettömän rakkaudentäyteinen vaihe. Aivan kamalan univelkainen, väsyttävä ja kiireinen vaihe, kun ei aina edes muista halata toista.

Tavallaanhan tämä lupaus on annettu jo kun mentiin naimisiin. Hyvinä ja huonoina aikoina. Mutta tää on eri juttu. Tää on konkreettisesti tämän elämänvaiheen rajaaminen tietynmittaiseksi. Jos meillä ei ole aikaa tai intoa mennä 1,5v kohdalla kaksin puuhaamaan ja viettämään treffi-iltaa, sitten ei voi enää syyttää vauvavuotta. Tavallaan olemme päättäneet antaa itsellemme ja toisillemme anteeksi tavallista enemmän nyt tämän elämänvaiheen aikana ja palata normaaliin sitten kun vauvan syntymästä on 18kk. Tämä on ehkä vaikea selittää, mutta meille se luo tosi paljon varmuutta parisuhteessamme. Tämä ei tarkoita, että toista saa kohdella itsestäänselvyytenä tai ihan kamalasti. Enemmän tää on sellainen lupaus, että nyt ei väsyneen riidan keskellä kumpikaan yritä löytää ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin, sillä ne ongelmat on hyvin pitkälti johtuvia tästä vaiheesta ja niitä värittää sellaiset tunteet, jotka eivät välttämättä kuulu normaaliin arkeemme.

Tietyllä tapaa tämä sopimus on kutkuttava, koska me olemme “tauolla” sellaisina kuin me kaksi olemme. Kun vauvavuosi on paketissa ja lapsilla eri tavalla kykyä olla muiden hoidettavana, on taas meidän aika! Meidän aika ottaa takaisin tämä aika. Käydä treffeillä ja tehdä kaikkea kivaa. Se tuo jollakin tapaa sellaista ihanaa odotuksen tunnetta omalta parisuhteelta tulevaan. Huonoina hetkinä emme ajattele, että “tätä tää nyt on loppuelämän”, jolloin ruoho saattaisi alkaa tuntumaan vihreämmältä aidan toisella puolella. Huonoina hetkinä ajattelemme, että “tätä on enää vähän aikaa jäljellä, kestetään nyt nää tyrskyt ja sitten on taas smooth sailingia.

Asiat on hyvä laittaa perspektiiviin. Välillä kun mua ärsyttää ihan mahdottoman paljon, katson lapsiani ja mietin, mitä olisin valmis kestämään heidän vuokseen. Todella paljon. Siinä rinnalla ei yksi miehen joku pieni ärsyttävä tapa ole mitään. Ja kun se hetki menee ohi ilman, että annan sille enempää valtaa, huomaankin taas kaiken sen ihanan ja rakastettavan miehessäni. Tämä meidän sopimus vie aika hyvin tilaa siltä, että asiat pääsisivät paisumaan liian isoksi. Koska rehellisyyden vuoksi on sanottava, että joskus oon jopa tulostanut avioeropaperit. Oikeesti tulostanut ne. Ollut aivan saakelin raivoissani miehelleni. Nyt kun mietin, en edes muista mistä asiasta. Siinä hetkessä se tuntui olennaiselta. Tuskin se oli sitä.

2. Kaksi päävalmentajaa

Olemme saman joukkueen kaksi päävalmentajaa. Tää on meidän tiimi, meidän joukkue, jota me yhdessä peluutamme ja jonka pelisäännöt me yhdessä päätämme. Toisella voi olla vetovastuu eri alueista kuin toisella, mutta päätäntävalta on molemmilla yhtä vahva. Kummankaan ääni ei ole painavampi, vaan pattitilanteessa keskustellaan ja yritetään löytää yhteinen ratkaisu.

Paljon kuulen naisten valittavan siitä, että miehet eivät osallistu yhtä paljon. Se on varmasti monilla tilanne. En ole onneksi joutunut koskaan asiaa tuskailemaan itse, vaan mieheni osallistuu yhtä tasapuolisesti meidän yhteiseen arkeen, elämään ja lastenhoitoon. Henkisellä tasolla monet varmasti ovatkin yhdessä päävalmentajia, mutta mitä tulee lapsiin, usein äiti ottaa sen päävalmentajan paikan, alentaa miehen assariksi, eikä anna hänelle mitään mahdollisuuksia nousta samalle tasolle. Ja sitten luhistuu sinne oman painonsa alle, koska pikkulapsiaikana elämässä lähes kaikki liittyy lapsiin. Ei tää nyt millään Excelillä mene 50-50, eikä aina ole helppoa tämäkään, mutta koko ajan yritetään tehdä töitä yhteisen tavoitteen eteen. Kun mä muistutan neljännen kerran päikkyretken eväistä, en minä ajattele kuinka monta maitopulloa mieheni on pessyt sinä päivänä ja montako lego-palikkaa hän on rakentanut. Omat tehtävät huomaa hirveän hyvin, niitä toisen ei välttämättä edes tiedosta. Molemmat tekee parhaansa, ainakin se on lähtöolettama, ja jos toisesta tuntuu siltä, että omalla kontolla on liikaa vastuuta, on myös oma velvollisuus antaa sitä toiselle.

Minä opettelen antamaan miehelleni vastuuta ja hän opettelee kantamaan sitä. Ja toisinpäin. Mieheni ei hoida minun lapsiani, jos olen poissa, vaan hän hoitaa omia lapsiaan. Ottaen kaiken vastuun, minkä tilanne vaatii, eikä odota, että sanelen kaiken ja kerron miten tehdä ja missä aikataulussa ja milloin ja monelta. Minä taas opettelen ottamaan vastaan hänen tekemät ratkaisut ilman, että pidän omaa toimintatapaani parempana. Musta usein tuntuu, että isillä on tosi rankkaa. Heidän pitää onnistua ilman, että he saavat edes mahdollisuutta yrittää.

3. Omaa aikaa, omaa hyvinvointia

Parisuhdeaika on kortilla tällä hetkellä. Siis ihan se kahdenkeskinen aika. Mutta tietyllä tapaa me koetaan silti saavamme parisuhdeaikaa toistemme kanssa, kun nauretaan yhdessä lapsille tai kujeillaan jotain salakielellä taaperon selän takana ja eletään tätä arkea yhdessä meidän valmennustiimillä yrittäen pitää tän meidän joukkueen kasassa. Jutellaan ja halataan ja nauretaan silloinkin kun lapset on lähellä. Mutta se oma aika. Me molemmat kaipaamme eniten nimenomaan omaa aikaa. Mies salilla käymistä, liikkumista ja remppapuuhailua. Minä leipomista ja musiikin kuuntelua ja ihan vaan olemista tai lukemista. Kun sua pitkin kiipeilee koko päivän taapero tai sylittelet koko päivän vauvaa, on ihan OK todeta illalla, että en halua mitään läheisyyttä, vaan haluan olla hetken itsekseni. On ihan OK sanoa puolisolle kaipaavansa hiljaisuutta, jos on koko päivän höpissyt taaperon kanssa ja kuunnellut tämän loputonta puhetulvaa.

Me otettiin taannoin viikkokalenteri käyttöön. Ollaan liian usein tehty niin, että hoidetaan lapsia, siivotaan, käydään kaupassa, tehdään työhommat, kotihommat pyykkeineen ja ruoanlaittoineen ja “sitten myöhemmin” otetaan omaa aikaa. Voin kertoa salaisuuden. Sitä “sitten myöhemmin” ei tule koskaan. Sitä aikaa ei tule olemaan ikinä. Ja niiiiiin paljon kuin palvonkin lapsiani ja rakastan miestäni, herrajumala miten ihanaa on olla välillä yksin. Mä tarvitsen sitä. Lasten kanssa jatkuvassa valppaustilassa olo kuluttaa, jatkuva jonkun pienen ihmisen tarve kuluttaa, jatkuva tekeminen ja jonkun kanssa oleminen kuluttaa. Me ollaan kalenteroitu meidän “omat ajat”. “Sä viet Danten päikkyyn ja meet salille tossa”, “mun oma 2h on tossa”. Oma aika on meillä tärkeänä prioriteettina arjessa, koska muuten sitä ei ole ikinä ja kaikki väsyvät kaikkiin ja kaikkeen. Välillä tarvii nollata ihan yksin olemalla, sillä se nollaus toimii myös latauksena. Siitä pitää pystyä tarvittaessa joustamaan, mutta välillä siitä tekee hyvää pitää tosi lujasti kiinni.

Jokainen tekee sitä, mikä on omalle hyvinvoinnille tärkeää. Paljon puhutaan parisuhdeajasta, mutta vähän omasta ajasta. Mun mielestä jokaisella pitää ensin olla hyvä omassa ihossaan, että voi olla hyvä muille. Kukaan ei voi hyvin, jos joku ottaa koko ajan pois tärkeimmästä, eli omasta hyvinvoinnista.

4. Laske rimaa

Oikeesti, riman laskeminen vauvavuonna on mun mielestä osa onnea 😀 Se, että kulkee ympäriinsä vihaten siivotonta kotia ja venyneitä iltahulinoita ja ties mitä kaikkea, ei paranna tilannetta lainkaan. Todellisuus on mitä on, sen eteen voi tehdä töitä ja yrittää työstää asioita, mutta niissä vellominen on ihan turhaa. Se koti ei siivoa itseään stressillä, eikä ne lapset mene yhtään aiemmin nukkumaan, vaikka sitä stressaisi. Kodin ei tarvitse aina kiiltää, pyykit odottavat vielä päivän tai kaksi. Laske rimaa odotuksille siitä, miten lapset käyttäytyvät, kuinka paljon puoliso tekee ja miltä teidän koti ja arki näyttää. Jos et vaadi itseltäsi ja perheeltäsi liikaa, voipi olla, että kaikki on onnellisempia. Ne lelut ei oo 10 vuotta hujan hajan. (Ehkä) Lapset eivät tarvitse sua nonstop enää 5-vuotiaina, vaan sulla on aikaa siivota ja puuhata kotona ja istuttaa se unelmien puutarha ja kutoa se kaulaliina.

Laske rimaa vanhemmuuden vaatimuksille. Nykypäivän yhteiskunnassa vaaditaan koko ajan sitä, että vanhemmat antavat kaikkensa. Ei piirrettyjä, ei yksinoloa. Vanhempien pitää aktivoida, leikittää, tehdä luomuruokaa ite alusta loppuun ja mitä vielä. Kaikessa ei ole pakko olla täydellinen! Lapset kasvavat 90% täydellisissä oltavissa ihan 100% täydellisiksi ihaniksi tyypeiksi, kunhan niitä rakastetaan 100%:sti. En oo tehny yhen yhtä sosetta Myttyskälle. Kaupasta saa helkkarin hyviä luomusoseita jokaikisessä maussa, niin en jaksa alkaa väkrää sille soseita, kun saan kaupastakin. Sillä ajalla teen jotain järkevämpää meidän kaikkien kannalta tai pumppaan sille äidinmaitoa. Välillä mun taapero kattoo piirrettyjä kun mä tiskaan. Tai välillä mun vauva huutelee hetken leikkikaaressa kun mä olen suihkussa. Such is life. Aina ei voi olla 100% läsnä, aina ei voi olla 100% täydellinen. Koti, äiti, isi, päivä, mikään. Kun ei vaadi täydellisyyttä itseltään, ei ehkä vaadi sitä puolisoltakaan. Vanhempana, puolisona, kodin toisena aikuisena.

5. Kiitos ja anteeksi

Moni varmasti ajattelee puolisostaan ihania ajatuksia ainakin silloin tälloin, mutta kuinka usein ne muistaa sanoa ääneen? “Olet ihana isä”, “kiitos kun laitoit lapset unille”, “anteeksi, että kiukuttelin, en ollut ehtinyt syömään ja olin vähän kierroksilla”. Kiitä niistäkin asioista, jotka on itsestäänselviä. Kun mies vie lapset pihalle leikkimään, kun vaimo tekee ruoan, kun puoliso tekee oman osuutensa. Kiitäkin silloinkin. Se ei ole keneltäkään pois. Kiitä ruoasta, pestyistä pyykeistä ja siivotusta keittiöstä. Kiitä puolisoa, kun hän tekee oman osuutensa ja silloin kun hän tekee sinun osuuden. Pyydä anteeksi. “Mua väsyttää”. Jep, niin meitä kaikkia. Se ei riitä. “Anteeksi kulta, että tiuskin, oon ihan superväsynyt ja pinna kireällä”. Yritä toki olla turhaan tiuskimatta, mutta jos ja kun niin teet, niin pyydä anteeksi.

6. Elämän perusasiat haltuun

Sama läppä, sama juttu. Yhtenä kertana nauran kippurassa, toisena haluaisin suunnilleen murhata mieheni katseellani. Hold on, mikä muuttui? Jos en oo syöny ja juonu tarpeeks tai nukkunu jotain suht järkevää määrää tunteja, niin kaikki miehessäni ärsyttää mua. Oikeesti, ihan kaikki. Ei se hänen vikansa ole. Se on mun vika. Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa itsestään ja jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi pystyä pitämään huolta itsestään. Ruokaa, juotavaa ja unta. Ne on perustarpeita myös aikuiselle. Jos yöllä ei ehdi nukkumaan tarpeeksi, päiväunet on ratkaisu. Jos ei pärjää yksin, apua on pyydettävä. Läheisiltä ja tukiverkolta, ja jos se ei onnistu, niin sitten tältä meidän hyvinvointiyhteiskunnaltamme ja sen tarjoamilta palveluilta.

Valmistautuminen on oikeesti hyvä. Meillä on kahvi napin painalluksen päässä, kun isken Nespressoon lempparikahvini. Kaapissa on varmaan 30 proteiinipatukkaa ja ainekset nopeaan ruokaan. Teen kerralla kaks purkillista granolaa, jonka isken jugurtin sekaan nopeeksi ateriaksi. Matalalla oleva verensokeri ja nälkäkiukku valmiiksi väsyneessä naisessa ei ole hyväksi kellekään. “Ei tässä ehdi syömäänkään!” Höpöhöpö. Ehtii. Antaa vauvan huutaa 10 minuuttia tai taaperon katsoa piirretyjä tai mitä ikinä. Liian usein unohtaa priorisoida itsensä. Kiireessä usein tekee mieli turvautua pizzaan ja jätskiin, mutta se vaan pahentaa tätä kierrettä. Laadukas ja terveellinen ruoka on tärkeää, siitä ei pidä joustaa.

7. No entä se seksi? 

Joka paikassa pöhistään seksistä ja siitä kuinka sitäkin pitäisi ehtiä harrastamaan. Ja sitten tuntuu, että aika moni päivä menee niin, että tarvii freeze-nappulan, jotta ehtii pissalla käymään rauhassa. Lapset herää aamulla aikaisin ja kun ne on vihdoin nukkumassa illalla, seksi voi tuntua oikeasti ihan viimeiseltä asialta, joka on mielen päällä. Se ihana upea puoliso, josta ei ennen saanut pidettyjä näppejä erossa, tuntuu vaan taas yhdeltä tarvitsevalta ihmiseltä silloin, kun itsellä ei ole energiaa eikä intoa. Mun mielestä fyysinen läheisyys kuuluu elämään ja myös pikkulapsiarkeen. Jollekin se tarkoittaa sitä, että seksi kuuluu arkeen 6vk synnytyksestä, joillekin 6kk synnytyksestä. Kuinka usein, milloin ja miten? Joillekin sopii senkin aikatauluttaminen, toisille ei lainkaan. Mä en usko siihen, että seksiä “kuuluu” harrastaa ja sen aikatauluttaminen on mun mielestä absurdi ajatus. Jokainen tehkööt miten sopii omassa parisuhteessa parhaiten. Jos seksille ei tee etukäteen aikaa, sille voi käydä sama kuin omalle ajalle. Sitä aikaa ei sitten ikinä tule otettua. Toisaalta kalenterivaraus tässä asiassa kuulostaa ainakin mun korvaan todella väärälle, vaikka toimii varmasti joillekin muille.

Moni pikkulapsiperheen vanhempi kokee, ettei seksille ole aikaa missään vaiheessa ja moni turhautuu siihen, että seksiä on liian vähän, ja joku toinen taas turhautuu siihen, että toinen koko ajan haluaisi, mutta itseä ei kiinnosta. Näitäkin on taas tuhat eri skenaariota. Mä koen tänkin asian sellaisena, mihin kannattaa suhtautua vaiheena. Vauvan unihulinaan ja tiheään imuun ja ties mihin aikuiset osaavat suhtautua vaiheena, mutta se tekisi hyvää myös sille parisuhteelle. Kaikki parisuhteenkin kuviot ja erityispiirteet ovat osa tätä vaihetta ja ne muuttuvat. Oli sitten seksiä tai ei, oli sitä liian harvoin tai mitä ikinä, se on vain vaihe. Tärkeintä on musta se, että kumppanit ovat samalla sivulla ja asioista puhutaan.

Muistan kun mulla oli Danten jälkeen sellainen vaihe, että musta tuntui, että välillä en kestänyt minkäänlaista fyysistä läheisyyttä. Kun sain lapsen unille illalla, oli hän ollut minun ihollani tai lähelläni yli puolet vuorokaudesta. Ja miehen ihan vaan ottaessa kainaloon sohvalla, mua alkoi ahdistaa. Siitä olisi voitu saada aikaiseksi kriisi, mutta molemmat ymmärsi tilanteen, kun selitin miehelleni, että mun läheisyyskiintiö on hetkellisesti täynnä, haluan olla vaan itsekseni hetken. Joku stressaa, ettei toisen mielestä ole tarpeeksi seksiä, vaikka toisen mielestä sitä on sopivasti. Toinen haluaisi lisää, muttei uskalla puhua, vaikka puolisollekin kelpaisi nipistää yöunista puoli tuntia yhteisille hetkille. Ja kun asioista ei viitsistä tai ehditä puhumaan, jää asiat oletusten varaan. Kommunikointi on tässä mun mielestä kaikista tärkeintä, tilan antaminen toiselle ja se, että hyväksyy tämän kiireisen arjen olevan vain vaihe eikä kuvittele, että paluuta entiseen ei enää ole.

8. Pieni hetki menneiden muistelulle

Mä otan välillä 5 minuuttia tai 10 minuuttia sille, että makaan sohvalla silmät kiinni ja mietin jotain tiettyä tapahtumaa vuosien takaa. Ajalta ennen lapsia. Kun oli vaan me kaks. Saatan selata kännykän kuvia tai vaan käyttää muistipankkiani. Muistaa miltä mieheni tuoksui ennen pukluntäyteistä arkea. Miltä hänen kosketuksensa tuntui kolmansilla treffeillä. Miten reagoin hänen nauruun ja kuinka halusin tietää hänestä kaiken. Sukellan hetkeksi sinne aikaan, kun ei ollut kiire ja kun se toinen ihminen oli elämän tärkein prioriteetti. Aikaan ennen kuin näistä pienistä ihmisistä tuli meidän koko elämä.

Musta se on ihanaa, eikä mulle tuu ikinä sellainen olo, että hyvät ajat olisi takanapäin ja nyt tää on tällaista arkistunutta. Päinvastoin. Mä rakastan meidän arkea, mutta tän kakkavaippojen ja kaoottisten ruokailujen täyttämän arjen keskellä mä en aina kiinnitä huomiota kaikkeen siihen, mitä puolisoni onkaan. Ja välillä on hyvä pysähtyä ja muistuttaa itseään. Velloa hetki siinä rakastumisen tunteessa, joka oli aikanaan niin kokonaisvaltainen. Avata silmät ja todeta, että jep, se on toi sama tyyppi tossa ruokapöydän ääressä porkkanasose valumassa pitkin käsivartta sillä aikaa kun hän käskyttää taaperoa siivoamaan legot lattialta. Se on se sama tyyppi myös vuosien päästä, kun joku päivä koti on siisti, lapset ei tarvitse meitä just sillä hetkellä ja me ollaan ihan vaan me kaksi keskenämme. Ja silloin mä varmaan katson taaksepäin ja muistan täydellisenä juuri tuon hetken, tuon voimakkaan rakastavan miehen, joka on isä mun lapsille ja joka siinä porkkanasoseen ja legojen keskellä on minun. Täydellisesti minun, kaikkine epätäydellisyyksineen.

Tsemppiä kaikille vauvavuotta eläville! Hyvin se menee! 🙂 Ja jakakaa toki omat vinkkine vauvavuodesta selviytymiseen! 

Isä

Muistan ikuisesti sen hetken, kun miehestäni tuli isä. Ei se hetki siellä synnytyssalissa, kun hän leikkasi napanuoran tai näki lapsemme ensimmäisen kerran. Silloin hänestä tuli paperilla isä, 6.4. 2017 klo 16.15. Henkisesti hänestä tuli isä hieman myöhemmin. Olimme jo kotiutuneet ja yhtenä ensimmäisistä öistä Dante tarvitsi vaipanvaihdon yösyötön ohessa. Mieheni kävi vaihtamassa vaipan ja kantoi vauvaa sylissään takaisin luokseni. Mutta ei antanutkaan häntä heti syliini vaan jäi katsomaan sitä pientä kääröä. Siinä hetkessä oli se fiilis, se sellainen satumainen, leffamainen hetki, kun mieheni joka solullaan rakastui lapseensa ja pystyin melkein näkemään kun poikamme lumosi mieheni samoin kun oli tehnyt minulle.

Äidit tulevat äidiksi jo raskausaikana, hiljalleen, huomaamatta. Muistan aina sen hetken makuuhuoneessamme keskellä yötä kun mieheni katsoi lastaan yövalon loisteessa ja hänen kasvoillaan vilisi kaikki ne tunteet, jotka koin omakseni siinä hetkessä. Siinä hetkessä hänestä tuli isä ja Dante omisti hänet täysin. Nyt mieheni on kahden poikamme omistautuva, läsnäoleva, leikkisä ja aina niin turvallinen isä, joka rakastaa poikiaan enemmän kuin mitään maailmassa. Äitinä en voisi elämältä enempää toivoa. Olen saanut itse kasvaa ihanan ja rakastavan isän kanssa, joten tiesin mitä haluaisin lapsilleni. En tosin koskaan nuorempana varsinaisesti etsinyt isää tuleville lapsilleni, sillä en aina ollut varma saanko tai haluanko edes omaa perhettä. Prioriteettini oli elämänkumppani, jonka kanssa on elämä mielekästä tapaamishetkestä hautaan ja lapset tulisivat osana sitä pakettia, jos siltä tuntuisi. Olin valmis etsimään haluamaani vaikka keski-ikäiseksi tai vanhainkotiin asti, enkä lasten hankinnan vuoksi olisi sitoutunut hetkeäkään ennen kuin tunsin löytäneeni sen elämänkumppanin, josta haaveilin. Vaikka kuinka biologinen kello olisi tikitellyt. Kun nuorempana eränä eron hetkellä äitini yritti muuttaa mieltäni mm. sanoilla “mutta hänestä tulisi aivan valtavan hyvä isä!” tuhahtelin ja pyörittelin silmiäni. Se ei todellakaan ollut prioriteettilistani kärjessä siinä elämänvaiheessa.

Nyt se, millainen isä mieheni on, on yksi tärkeimpiä hänen piirteitään minulle. Voisin olla sekopäisen rakastunut häneen muuten, mutta jos hän ei olisi mielestäni hyvä isä, en osaisi häntä arvostaa lainkaan samalla tavalla.

Blogimaailmassa puolisoja ja kumppaneita usein hehkutetaan positiivisessa sävyssä, ja onkin varmaan välillä suorastaan epäuskottavan ihanaa kaikki. Älkää siis ymmärtäkö väärin, on hetkiä, jolloin tekisi mieleni heittää miestäni jollain ei-kovin-pehmeällä ja vitutuskäyrä huitelee pilvissä. Aviomiehenä ja ihmisenä hän ei tietenkään ole täydellinen. Hän ei aina muista kaikkia merkkipäiviä ja jättää joka aamu kahvikupista kahvirenkaan keittiöntasolle. Hän ei kokkaile kynttiläillallisia eikä aina osaa ymmärtää tunteitani tai edes suoria lauseita ihan oikein. Hän unohtaa, hän tekee toisin kuin toivoisin tai hän on ajattelematon. Hän on ihminen ja inhimillinen. Ja juuri täydellisen hölmö ja epätäydellinen puoliso minulle, epätäydelliselle vaimolle. Yhdessä paikkaamme toisiamme siinä, missä täytyy ja vahvistamme toisiamme toisaalla. Väittäisin, että vanhempina olemme pojillemme vähintäänkin mukiinmenevä parivaljakko. Mutta vaikka hän ei ole täydellinen puoliso, hän on täydellinen isä meidän pojille.

Isänä mieheni on pojillemme esimerkki niin monella tavalla, että ei riittäisi yksi postaus sen listaamiseksi. Hän kasvattaa ja opettaa, selittää ja leikittää, temppuilee ja lukee satuja. Hän omistautuu ja on läsnä, hiekkalaatikolla ja uimakoulussa, kotona ja muualla. Hän nauttii lastensa kanssa vietetystä ajasta täysin siemauksin ja näyttää sen. Mieheni ei pelkää olla isä, täysipainoinen vanhempi, joka ottaa vastuuta. Minä en pelkää hetkeäkään jättää poikia täysin hänen kontolleen ja luottaa siihen, että asiat toimivat. Kaikki ei mene ehkä aina täysin putkeen, ruoka-ajat saattavat elää, jokin saattaa unohtua ja nukkumaan mennään vähän myöhässä tai väärässä pyjamassa. Ne on kuitenkin mitättömiä asioita. Mieheni haluaa olla isä, täysillä. Hän syöttää vauvan yöllä, vaihtaa vaipan tottuneesti käden käänteessä ja keinuttaa uneen. Hän lukee sadun ennen nukkumaanmenoa ja lohduttaa painajaisesta heränneen taaperon keskellä yötä. Mutta hän ei ole maailman paras isä pojillemme vain sen vuoksi millainen isä hän on heidän keskinäisessä suhteessa vaan esimerkkinä heidän elämässään.

Mieheni on ihana ihminen, jolla on vahvat mielipiteet ja periaatteet ja hyvä moraali. Hän on ahkera työntekijä, hyvä ystävä, veli ja poika, ihana aviomies ja hyvä ihminen.  Hän näyttää esimerkkiä pitämällä huolta itsestään ja perheestään. En osaisi kuvitella, että mieheni tulisi kotiin ja lösähtäisi sohvalle katsomaan telkkaria ja lipittämään olutta. Hän tykkää puuhailla ja olla aktiivinen, pitää itsestään ja kodista huolta, on intohimoinen kiinnostuksensa kohteista ja tekee vapaa-ajallaan jotakin viihdyttävää tai kehittävää. Jos poikani kasvaisivat sellaisiksi kuin mieheni, olisin ikionnellinen. Näiden vuosien aikana on ollut todella monta hetkeä, kun olen ollut äärimmäisen ylpeä miehestäni. Pieniä ja isoja hetkiä. Ja silloin olen aina tiennyt, että saadessani haluamani elämänkumppanin itselleni, sain myös sen täydellisen isän lapsilleni.

Tänään joku kommentoi tuohon postauksen ensimmäiseen kuvaan liittyen, että “Jokainen ansaitsisi tulla katsotuksi samalla tavalla kuin sun mies katsoo sua tuossa kuvassa” ja se resonoi minussa vahvasti. Aina välillä tässä arjessa näiden kahden pienen kanssa ei muista halata toista tai katsoa häntä edes silmiin kunnolla. Molemmat hoitavat askareita ja lapsia. Mutta aamulla, imettäessäni vauvaa, mies käpertyy kiinni selkääni tukemaan asentoa ja keittää päikkäreiden jälkeen mulle kahvin. Lohduttaa harmin hetkellä. Hänen silmänsä säihkyvät kun iloitsen. Hän kiittää aamulla, että on saanut nukkua koko yön ilman herätystä ja kehuu tekemääni ruokaa. Kertoo että näytän kauniille kun olen päästä varpaisiin äidinmaidossa ja puklussa ja halaa mua lohdutukseksi ku tyrin jotain. Hän koskettaa kevyesti kättä ruokapöydän äärellä, hipaisee ohikävellessään selkää, antaa pusun tullessaan kotiin. Ja vaikken aina huomioi näitä pieniä tekoja, eleitä ja hetkiä, huomaan ne aina. Ja lapsemme huomaavat nämä hetket, koska lapset huomaavat aivan kaiken. Vanhempien parisuhde on lasten koti ja on ilo kasvattaa omat lapset onnellisessa kodissa. Esimerkkinään perheelleen omistautunut mies ja isä.

En pelkää poikieni kasvattamista aikuisiksi miehiksi, pidän sitä elämäni tärkeimpänä ja hienoimpana haasteena. En epäile hetkeäkään meidän onnistumismahdollisuuksia, kun heillä on isänä tällainen mies ♥

Mieheni ei ole vain isä, joka rakastaa. Hän on isä, joka myös näyttää pojilleen, kuinka kunnioittaa, kohdella hyvin ja rakastaa ♥

Tätä kirjoittaessa mieheni laittoi vauvan päiväunille ja toi eteeni lasin smoothieta ja Dante kipitti iloisena vierellä “Me tehtiin isin kanssa muutieta! Paljon muutieta! Sinistä muutieta!” Ja tämän jälkeen keskustelua pyykin pesusta… Lapsi ei halunnut, että keittiöleikit loppuisi pyykinpesun vuoksi. “Äiti pyysi, että äidin tissiliivit pestään, niin mennään nyt pesemään, sitten leikitään!” “Miksi pitää pestä tissiliivit?””Koska äiti pyysi.”

And that’s my very perfect life in a nutshell.

Kuvat: Jenni Sofia Visuals