ADHD – Anna 2.0

“Miltä lääkitys on tuntunut?” kysyi psykiatri mun ensimmäisellä käynnillä lääkkeen jälkeen. Mulla tulvahti melkein kyyneleet silmiin, koska en osannut sanoiksi pukea, miltä se tuntui. Se tuntui niin kaikenkattavalta? Mun nsimmäinen kuukausi ADHD-lääkityksen kanssa opetti ja selitti niin paljon, ettei siihen ole edes sanoja. Ennen kaikkea mä siirryin jostain jatkuvasti pintakireeltä tasolta, joka suorittaa ja suorittaa, sellaiseen tilaan, jossa mä olin iloinen ja hyvällä tuulella ja osasin olla ihan eri tavalla läsnä. Kurkkuun meinasi jäädä se tärkein lause. “Musta tuntuu, että mä oon paljon parempi vaimo ja äiti”.

En varmasti ole edelleenkään täydellinen kummassakaan. Olen edelleen puutteellinen sekä puolisona, että vaimona. Kummankaan roolin vaatimuksessa ei onneksi ole olla täydellinen. Elämä ja äitiys on ollut niin paljoa koko ajan. Kun oot ollut pieni vauva iholla koko ajan ja täyttänyt myös taaperon läheisyydentarpeen ja ollut koko ajan jonkun kanssa, välillä se 20.00 kylkeen halimaan liimautuva mies on tuntunut vielä yhdeltä tehtävälistalle kuuluvalta asialta. Välillä mielen päällä on ollut niin paljojn ajatuksia, että kun lounaalla lapsi on kysynyt jotakin hölmöä, on vähän mielessä ärtyneenä todennut, että “nyt syödään eikä höpistä”. Vähän ennen kuin sain diagnoosin, oli yksi päivä, kun meidän oli tarkoitus syödä kohta lounasta ja sain itseni kiinni ajatuksesta, että “mä tekisin ihan mitä tahansa muuta nyt mieluummin kun söisin teidän kanssa lounasta”. Mä mietin, että mä haluisin vaan ottaa kirjan ja syödä yksin. Tuntui kuormittavalta ruokkia yhtä ja muistuttaa toista syömään vihanneksia ja jutella. Puhua. Olla läsnä. Halusin vaan olla. Miksi? Mä rakastan mun perhettä, palvon lapsiani ja mun mielestä mieheni on huippuihana tyyppi. Toki jokainen vanhempi normaalistikin tarvitsee ja haluaa omaa aikaa ja yksinoloa, mutta tämä oli erilaista. En halunnut olla yksin, kyse ei ollut siitä. En vaan jaksanut enää yhtään asiaa lisää mielen päälle tai tehtävälistalle. Musta tuntu, että räpiköin pinnalla ja yksikin pyyntö työntäisi mut taas pinnan alle, mistä nousemiseen tarttisi hirveästi energiaa.

Mä priorisoin kaiken edelle perheen. Lapset ja mieheni. Unohdin välillä itseni ja kun otin itselleni aikaa, en saanut rentouduttua. Mielessä sinkoili ja säntäili kaikki, mitä pitäisi tehdä. Se lepääminen tuntui kuormittavalta, koska musta tuntui, että se oli yksi asia, mitä piti tehdä. Aina kun en ollut lasten kanssa, koin, että mun olisi pitänyt olla. Jokainen tehoton työtunti tuntui siltä, että se on hirveetä hukkaa, että tämänkö takia mä menetän aikaa lasteni kanssa. Jokainen hetki lasten kanssa mieleni saattoi karata muualle miettimään työjuttuja tai kotijuttuja tai mitä tahansa. Muualla kuin kotona on ollut helpompaa, koska siivoaminen, kodinhoito ja työt eivät ole olleet niin vahvasti mielessä. Siksi kai reissaaminen perheen kanssa on tuntunut niin hyvältä. Vähemmän kuormitusta. Oon pitänyt itseäni aina hyvänä äitinä lapsilleni, mutta voin sanoa 100 % varmasti, että olen nyt parempi äiti lapsilleni. Mieheni on viimeisen parin kuukauden aikana kommentoinut tosi kauniisti monta kertaa mun äitiyttä, ja se on lämmittänyt mieltä. On hän aikaisemminkin aina sanonut mun olevan ihana äiti, mutta nyt olemiseni lasten kanssa on ollut miehenikin silmään erilaista. En tiedä huomaisiko sitä kukaan muu, mutta me olemme olleet niin paljon 24/7 yhdessä, että se on ollut miehenkin helppo huomata.

Olen aina rakastanut lapsiani hurjasti ja nauttinut ajasta heidän kanssaan. Mikä siis muuttui? Kuvitelkaa, että söisitte lempipizzaanne, joka on aivan täydellistä ja voisitte nauttia siitä ihanalla näköalalla kivassa ravintolassa kaikessa rauhassa. Ravintolassa soisi lempimusiikki, ja se pizza olisi täydellisesti tehtyä. Ykskaks joukosta löytyis teidän inhokkia (mulla tulee mieleen artisokka tällaisena tärkeänä sivuhuomautuksena :D), joka ei kuulu siihen pizzaan. Pitäis noukkia se pois ja jäis sivumaku. Sit ykskaks kajareista blastais täysillä Risellan mainoslaulu kivan pikku indierockin välistä ja se jäis vähän korvamatoilemaan loppuajaksi. Kirkkaalta taivaalta tipahtais ykskaks pikkukuuro, joka ei pilaisi pizzaa, mutta kengät kastuisi. Ja vielä loppumetreillä lokki tulisi kuokkimaan sitä ateriaa eikä suostuisi lähtemään. Tuo pizza on kuitenkin ollut koko ajan täydellinen. Siinä on kaikki parhaat täytteet, se on ihan mielettömän makuinen ja ilman näitä kaikkia tapahtumia tuo hetki olisi silkkaa nautintoa. Siinä pizzassahan ei ole mitään vikaa nytkään. Jos ei kiinnittäisi huomiota siihen artisokkaan, lokkiin, musiikkiin ja sateeseen. Lähes aina kun oon tehnyt mitä tahansa, mun takaraivossa on jyskyttänyt lokit ja sateet, mutta ne on olleet enemmänkin kaikkia niitä asioita, jotka on tulleet mieleen tai olleet siellä valmiina. Pihaleikeissä kaikki omakotitalon pihan työt ja tekemättömät tehtävät. Kotona leikkiessä siivoamiset ja työt ja ties mitkä kaikki. Ne ei oo olleet ohilentäviä lokkeja, vaan ne on jääneet siihen koko ajaksi rääkymään.

Ja vaikka oon nauttinut lasteni seurasta, jokin osa minusta aina mietti tekemättömiä asioita ja uupui. Ei tarvinnut kuin nähdä joku huonosti voiva omenapuu meidän pihalla, kun sekunneissa olin ärtynyt siitä, etten tiedä kannattaako meidän muokata etupihamme, koska en tiedä kauanko asumme Pirkanmaalla ja tässä talossa ja sehän on tietenkin mieheni työn eli mieheni vika ja kas, lasten kanssa omenoiden poimiminen omenapuusta olikin ykskaks = mieheni työn epätietoisuus ärsyttää = mieheni ärsyttää 😀 Vähän joka ikisessä asiassa pätisi hyvin lause “well that escalated quickly” ja kaikki se oman pään sisälläni, sekä hyvät että pahat. Musta on ihanaa seurata lasten iloa kun saa poimia pensaista ja puista marjoja, mutta kaikkea tuollaista kivaa arjen tekemistä on aina, oikeastaan ymmärtämättäni, varjostanut oman pään sisällä se hirveä tulva ajatuksia, eikä ole aina ollut mahdollista hallita, onko ne kivoja vai ei. Ja ihan pienet asiat on olleet tosi isoja. Jos oon joutunut lähtemään kotoa likaisella tukalla ja ehtimättä laittautua, mua on ärsyttänyt ja se ärsytys on kulkenut jollakin tasolla mukana koko ajan. Tai jos on vaikka tullut kiire ja jäänyt kotona jotain kesken, niin on jäänyt päälle ihan hirveä kiireen tuntu koko ajan.

Mutta nyt. Nyt mä oon lasteni kanssa siellä rauhallisella alueella, missä on täydellisen rauhallista ja kiva olla. Lapset voi olla edelleen kiukkuisia tai tehdä tuhmuuksia, uhmailla ja olla painajaismaisia ruokailijoita. Päivä saattaa olla raskas ihan muuten vaan. Pitkät ajomatkat, rytmin hajoaminen, liian lyhyet päiväunet. Mutta siihen meidän yhteiseen tekemiseen vaikuttaa vain ne asiat, joita pikkulapsiarjessa voi olla muutenkin riittämiin. Mulla ei takaraivossa jyskytä kaikki se muu, työasiat ja opiskeluasiat ja ihan kaikki mahdollinen. Mä kiinnitän johonkin (vaikka siihen omenapuuhun ja etupihaan, jonka oon halunnut uusia muutosta asti) huomiota, mutta se ei muistuta mua minkään asian tekemisestä. Tai jos muistuttaa, se jää listallani kohtaan “kun ehdin” ja se välilehti sulkeutuu sen sijaan, että jäisi välkkymään.

Mä nukun paremmin, mä syön paremmin, mä jaksan paremmin, mun mielialat ei elä, mua ei kiukuta ja mä en oo koko ajan kiree. En stressaa ja speksaa tulevaa, vaan oon oikeasti, aidosti siinä hetkessä. Kuvittelin olleeni sitä ennenkin, mutta nyt oon alkanut ymmärtää mitä se todella merkitsee. Mä oon ottanut työläppärin mukaan melkeen aina kaikkialle minne oon mennyt. Sitten kun päivä on mennyt eri tavalla kun oon ennakoinut, on jäänyt joku juttu tekemättä. Tai oonkin halunnut olla perheeni kanssa enkä tehdä jotain, mitä suunnittelin. Silloin oon yleensä koko ajan kuitenkin kokenut ahdistusta ja stressiä asiasta. Vaikka olen itse valinnut ajanvieton perheeni kanssa, on pinnan alla pyörinyt kaikki muukin. Nyt mä priorisoin asiat selkeästi ja teen sitä, mitä oon päättänyt tehdä. Jos olen perheeni kanssa, olen 100 % paikalla enkä koe, että mua vedettäs muualle. Elämän prioriteetit on selkeytyneet hurjasti ja perheen lisäksi osaan ottaa aikaa ihan vaan itselleni, niille asioille, joista nautin.

En osaa olla tekemättä mitään, se ei oo mulle ominaista, niinpä rentoudun tekemällä asioita, joista nautin. Ja silloin kun teen niitä asioita, joista nautin, en mieti muuta. Esimerkiksi istumalla illalla kolme tuntia juttelemassa mieheni kanssa niitä näitä sohvan kulmalla ilman ärsytystä siitä, että samalla jää siivoaminen tekemättä ja koti on kuin pommi ja pitäisi suunnitella seuraavaa työviikkoa.

Mulle ADHD:n hoitaminen on tuntunut siltä, että vihdoin sain sen yleiskaukosäätimen, jolla pystyn sammuttamaan ylimääräiset kanavat ja keskittymään täysillä siihen yhteen. Tiedän, että kilpailevilla kanavilla tulee mielekästä tai tärkeää ohjelmaa, mutta pitäydyn valinnassani ja otan siitä kaiken irti. Katson muun myöhemmin. Sen mitä ehdin.

Uskon, että nykyelämä on lisännyt ADHD-diagnooseja aikuisilla naisilla. ADHD:ta edelleen maalaa vahvan väärä käsitys siitä, mitä ADHD ylipäätään on ja elämän muututtua näin paljon vuosikymmenissä, on mun mielestä sen oirehtiminen aika selkeää. Uskon, että ADHD:ta on ollut aina ennenkin. Kuitenki kun kyseessä on kirjo, jossa iso osa on melko lievää, ei se välttämättä ole oirehtinut samalla tavalla ihmisillä erilaisessa elämäntilanteessa. Jos mä mietin elämää jossain maaseudulla naisen hoitaessa kodin ja lapset ja miehen tehdessä töitä joskus vuosikymmeniä sitten, on tarjolla ollut varmasti huomattavasti paljon vähemmän erilaisia mahdollisuuksia ja ärsykkeitä. Tietyllä tapaa mun mielestä eniten vaikuttaa some ja meidän elämämme vapaus nykypäivänä. Myös odotukset äitejä kohtaan. Pitäisi olla kotona pitkään lasten kanssa, mutta kuitenkin pitäisi olla ura ja hyvä työ. Pitäisi olla koti siisti, lapset siistejä ja kaikessa pitäisi itse asiassa olla top-paras-suositus. Ruoan pitää olla tietynlaista, päivärytmin, unirytmin jne. Pitää olla valveutunut yhteiskunnallisesti, harrastaa, olla hyvässä kunnossa, omistaa koti, tehdä töitä, hoitaa lapset, olla sosiaalinen ja elää unelmien elämää. Some tykittää kuvia kaikesta suoraan syliimme ja koko ajan pitäisi tehdä ja ajatella oikein. Äitiyden vaatimukset on hurjat ja nykypäivänä tosi moni nainen yhdistää työn ja/tai opiskelun, parisuhteen ja perheen, ystävät, harrastukset ja ties mitä vielä. Taito sulkea kaikki pois, on korvaamattoman tärkeä. Ja jos ei pysty sulkemaan mitään, on aikamoisissa ongelmissa.

Mun psykiatri sanoi, että usein ADHD pärjää koko elämän ihan hyvin omin selviytymismekanismein ja toimin, mutta paletti alkaa leviämään ensimmäisen tai viimeistään toisen lapsen myötä. Kuormittavuus nousee taas uudelle tasolle ja ykskaks ei pystykään enää kontrolloimaan ja tekemään totutusti. Allekirjoitan tämän. En vieläkään sanoisi, että ADHD vaikuttaa elämääni jotenkin kamalan huonolla tapaa. Siinä on plussat ja miinukset, jotka osaan nyt vielä selkeämmin erottaa. Pärjäisin todennäköisesti ilman lääkitystä, mutta voisin varmasti huonommin. Nyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niin on aina. Lapset kasvavat, yön katkonaisuudet poistuvat, lapsilla tulee olemaan omaa elämää, kavereita ja harrastuksia, eikä arki asetu vain sen ympärille, kuinka hoitaa joka minuutti itsestä riippuvaiset pienet ihmiset. Elämän kuormittavuus muuttuu paljon ja pikkulapsiarki on kuormittavaa ja tietyllä tapaa mä oon pitkään ollut sellaisessa oravanpyörässä, jossa impulsiivisesti innostun monesta asiasta ja mulla on hinku tehdä vähän kaikkea, mutta vuorokaudessa on rajallinen määrä aikaa. Kun siihen yrittää saada maahtumaan työt ja kotona olevat pienet lapset, voi se olla aika kova kuormitus. Korona varmasti osaltaan pahensi mulla tätä mielen kaaosta, kun olimme koko ajan 24/7 yhdessä ja kuormitus nousi taas yhden levelin. Rauhallisemmassa elämäntilanteessa en usko tarvitsevani ADHD-lääkettä, mutta nyt pidän siitä, miten se vaikuttaa elämääni ja mun on hyvä olla. Oon myös tehnyt ihan selkeitä päätöksiä, muutoksia ja valintoja, joiden prioriteettina on oma jaksaminen ja hyvinvointi sekä meidän perhearki. On asioita, jotka on mulle tärkeitä kuten vaikka lasteni mahdollisuus olla kotona pitkään ennen varhaiskasvatuksen aloittamista ja vähemmän tärkeitä, kuten milloin ja miten kehitän uraani. Näitä on arjessa paljon ja kun ne laittaa järjestykseen, näkee aika hyvin sen, miten arki rullaa niin, että prioriteetit menee oikein.

Olen aina ollut kova suunnittelemaan, mutta suunnitelman toteutus on aina mennyt miten sattuu. Nyt musta tuntuu, että suunnitelma on vähemmän impulsiivinen, vähemmän kunnianhimoinen ja huomattavasti järkevämpi. Ja arki on erilaista. Pehmeämpää, vähemmän kuormittavaa ja ilahduttavampaa. Ei ADHD-diagnoosi ja hoito ole musta eri ihmistä tehnyt, mutta on tää ollut hirveen kiva huomata, miten eri lailla suhtautuu moniin asioihin. Ihan konkreettisella tasolla en tiedä näkyykö muutos hirveästi ulospäin. Mutta oman pään sisällä muutos on ollut merkittävä. Ehkä tärkein muutos on tapahtunut nimenomaan tunnesäätelyn tasolla, josta kirjoitin oman postauksen, mutta palaan siihen pian. Tämä toimikoot pohjustuksena sille, koska itselleni tämä fiilis on ollut kaikista tärkein. Kun oon istunut lukemassa samaa nallesatua viidettä iltaa putkeen, ei ole kertaakaan mieleeni tullut, että “mun pitäisi olla tekemässä X ja Y”, vaan mun mielen on vallannut, kuinka mieletöntä on istua sylissä kaksi pientä ihmistä, jotka myös tänään ovat erittäin kiinnostuneita kuulemaan Timin syntymäpäivistä. Eläytyen jokaiseen hetkeen tarinasta.

Ollaan leikkisästi miehen kanssa puhuttu siitä, että täällä on viime aikoina ollut Anna 2.0. En tiedä kuinka iso päivitys edelliseen tämä on ollut, mutta kyllä tää ainakin tuntuu paljon paremmalta 😀

P.S. Haluan tässä välin korostaa, että kaikki kirjoitukseni ja kokemukseni ADHD:sta on vain minun, ja koska kyseessä on todellinen kirjo, ei kannata näistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä omaan elämään. Monet näistä asioista ovat ihan “normaalia arkea”, ja on hirveän vaikea selittää näitä kovinkaan selkeästi. Tää on niin monen asian summa ja jokainen meistä on aivan erilainen, oli ADHDta tai ei 🙂 

ADHD: Hyvä ruokkii hyvää

Loma jatkuu vielä tämän kuun loppuun asti ainakin jonkintasoisena, mutta nyt kun ulkona sataa kaatamalla ja lapset leikkii sisällä isin kanssa, karkasin hieman läppärille. Ollut luonnosteluvaiheessa tämä postaus jo hetken ja nyt tuntui hyvältä se kirjoittaa auki. Musta on jotenkin tosi mielenkiintosta ja samalla jännittävää kirjoittaa ADHD-asioista, koska ne on samalla tosi helpottavia ja mielettömän avartavia itelle, mutta myös sellaisia, jotka synnyttää itsessäni myös katumusta, myötähäpeää ja monia negatiivisiakin tunteita. En jotenkin kaipaa asiassa ivailijoiden sellaista “no kyllähän tästä ja tuosta olisi voinut päätellä” jälkiviisastelua ja on aika raakaa myöntää avoimesti isolle yleisölle tiettyjä asioita, jotka ymmärtää nyt, mutta joita ei välttämättä ole tajunnut ennen itse lainkaan. Ja nyt niistä näkee ne molemmat puolet vähän eri tavalla. Kun ADHD on yhdistelmä impulsiivisuutta, tarkkaamattomuutta ja tunnesäätelyn ja toiminnanohjauksen erilaisuuksia, voi niitä olla vaikea ymmärtää.

Kun olen puhunut nyt läheisteni kanssa ADHD-lääkityksen ja asian opettelun vaikutuksesta olooni, olen käyttänyt usein sanoja “hyvä ruokkii hyvää” -kehä. Siltä musta nimittäin tuntuu tosi paljon, enkä osaa itsekään sanoa selkeästi eroa lääkityksen, itseni ymmärtämisen ja rinnakkaisvaikutusten välillä. On siis kovin vaikeaa purkaa ajatuksia edes blogimuotoon, sillä ne on niin ristiriitaiset omassa mielessäni.

Kun kirjoitan ADHD:sta, kirjoitan vain omista kokemuksistani, löytämistäni erilaisista lähteistä ja niistä imetystä tiedosta sekä siitä, millaista juuri minun ADHD on. ADHD on laaja kirjo, joten toivottavasti jokainen tiedostaa sen lukiessaan ja ymmärtää, että nämä ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksiani. En halua kirjoittaa lääkkeestä ja annostuksesta sellaisenaan, sillä se on jokaisen oma asia, joka pitää hoitaa ammattilaisen kanssa, enkä halua antaa ajatuksia sen suhteen suuntaan enkä toiseen. Siitä on kyselty, mutta olen tehnyt sen linjanvedon, että blogissani en tule juuri käsittelemää itse lääkitystä sen kummemmin.

Jos ADHD:ta ei tunne lainkaan, tässä on mielestäni hyvä tiivistys: “ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä. Korjatakseen tätä puutetta AD/HD -henkilö alkaa huomaamattaan liikehtiä levottomasti, puuhastella asiaankuuluimattomia juttuja, puhua pälpättämään tai vaipuu unelmiinsa.” Usein ajatellaan, että ADHD on ylikierroksilla, kun teknisesti ottaen ADHD-aivot ovat alikierroksilla. Ne tarvitsevat stimulaatiota päästäkseen tyypilliselle tasolle. Joku naputtaa sormea pöytään, toinen tärisyttää jalkaa, kolmas ei pysy yksinkertaisesti vaan paikallaan. Mulla sinkoilee mieli. Hyppii yhdestä paikasta toiseen, eikä osaa pysähtyä tai hyperfoksuoituu johonkin tiettyyn asiaan. Stimulantti, kuten lääkitys tai kofeiini (kevyenä stimulanttina) voi rauhoittaa nostamalla tavallaan ns. neurotyypilliselle tasolle.

Eniten ADHD-lääkityksen aloittaminen on vaikuttanut kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini unen, ruoan ja sokerikoukun katoamisen kautta. Tai siltä se siis minusta tuntuu, että tuo on ollut merkittävintä itselleni.

1. Uni

Mä oon aina nukkunut vähän huonosti, enkä oo oikeen edes ajatellut sitä viime vuosina. Mun unenlaatu on heikkoa. Tuntuu, että vaikka saisin tarpeeksi keskeytyksetöntä unta, herään aamulla väsyneenä ikään kuin en olisi nukkunut lainkaan. Välillä ei ole ollut mitään väliä nukunko 3 vai 10 tuntia, olen ollut aamulla ihan zombie. Nukahtaminen on viime aikoina ollut tosi vaikeaa. Oon pyörinyt pitkiäkin aikoja hereillä ja mielessä on ravannut hirveästi asioita. On pitänyt lueskella uutisia tai pelata jotain peliä tai tehdä jotain, mikä vie ajatukset itseensä ja laskee kierroksia. Olen voinut mennä sänkyyn väsyneenä, mutta mieheni ihmetyksekseni olen saattanut sen jälkeen lukea jotain täysin epäolennaista tai pelata Menolippua vähintään puoli tuntia. Se on auttanut rentouttamaan ajatukseni tarpeeksi, että uni tulisi. Jos olen laittanut puhelimen pois, pään tyynyyn ja silmät kiinni, on alkanut poukkoilemaan kaikki mahdollinen mielessäni veroilmoituksesta lapsen harrastuslaskuun ja kodin siivouksesta ystävälle viestin laittamiseen. ADHD-lääkitys on siitä mielenkiintoinen, että se “tehoaa” heti ensikokeilusta. Toki vaikutus saattaa hieman elää ja muuttua, muttaa tämä ei siis “keräänny” tehoavaksi, vaan stimulantti toimii nimenomaan niin, että sen vaikutus on heti samana päivänä. Niinpä ensimmäisen lääkkeen jälkeen aloin kiinnittämään erilaisiin asioihin huomiota ja ennen kaikkea siihen, että herrajumala, mä nukun! Mä ihan oikeasti nukun! Uni tuli illalla ongelmitta, vaikka menin sänkyyn tavallista aiemmin ja olin juonut kahvia vielä illalla (kahvi voi tosiaan auttaa ADHD:ssa nukahtamaan). Mieli oli ollut koko päivän kirkkaampi ja olin pystynyt keskittymään. Mua ei ahdistanut ja keskityin siihen mitä tein, ja vaikka lääkkeen vaikutus olikin jo ohi iltaan mennessä, sain helposti nukahdettua ja nukuin todella hyvää unta. Aamulla lapset meuhkas olkkarissa miehen kanssa aamupalat ja muut ja mä heräsin vasta 9 kun mies oli viemässä esikoista päiväkotiin kuopus mukanaan.

Ennen lääkitystä ollaan eletty monta kuukautta sellaista aikaa, että olen herkästi aamulla kiukustunut miehelleni siitä, että täällä on hirveä meteli, enkä voi nukkua. Olen nukkunut, mutta kuullut kaiken unen läpi. Oon ollut ihan järkyttävän väsynyt herättyäni ja olo on ollut sellainen, kuin en olisi nukkunut lainkaan. Nyt olen nukkunut ihan mielettömän hyvin, vaikka katkonaisesti Mytyn takia ja välillä liian vähän kun en oo malttanut aina mennä ajoissa nukkumaan. Oon tässä vuosien aikana löytänyt selityksiä huonoille unille. Raskaus, imetys, hormonit, vauvat, raudanpuute, jne. Olen raskaana herännyt usein yöllä, mutta olen tehnyt sitä ihan muinakin kausina. Milloin mihinkin. On ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että herään vähintään kahdesti. Juomaan, vessaan, muuten vaan, eikä uni meinaa enää tulla välillä ja ajatukset alkaa sinkoilemaan päässä. Mulle ADHD-lääkitys muutti yöunet aivan täysin ja se vaikuttaa totta kai koko päivän ihan kaikkeen. Mielialaan, keskittymiskykyyn ja ihan kaikkeen. En enää herää kertaakaan yöllä itse, ellen herää Mytyn tekemisiin. En itse asiassa välttämättä herää ihan heti itkuhälyttimen ääniin, vaan menee hetki herätä ja mies herää yleensä ennen. Ennen Mytyn nukkuessa vieressäni mä oikeasti heräsin sen jokaiseen inahdukseen ja äännähdykseen. Nyt mut kyllä herättää ne pahimmat möyrimiset ja korvaan potkimiset, mutta tasan kahdeksi sekunniksi, kun käännän väkkärän ja palaan takaisin unten maille. Mikä ihana mahtava yöuni ♥ Viime yön Mytty nukkui välissämme ja rehellisesti voin myöntää, ettei mulla ole mitään käryä siitä, montako kertaa hän heräsi, söikö hän yöllä ja ylipäätään miten yö meni. Mä nukuin 😀 Kysyin mieheltä aamulla, että oliko Mytyllä vähän parempi yö kuin yleensä vai nukuinko vaan sikeesti. Hän vastasi hymyillen, että “nukuit vaa sikeesti” 😀 Tää on ihan valtava muutos, koska ennen lääkityksen aloitusta heräsin suunnilleen hiiren pieruun terassilla.

Oon myös huomannut, että lääkityksen ajoittaminen on mulla a ja o. Mulla on sellainen ADHD-lääkitys, että otan aamulla yhden lääkkeen, iltapäivällä kevyemmän ja se tavallaan tasaa sitä vaikutuksen loppumista iltaan kohti. Yleensä juon vielä illalla 21/22 aikaan kahvin ja sen jälkeen tulee tosi hyvin uni. Reissussa ei ollut sopivaa kahvia (mä oo valikoiva :D) ja jäi yks ilta kahvi juomatta, niin pyörinkin sitten melkein 2 asti aamulla niin, ettei uni meinannut tulla. Lääkitys + iltakahvi on kyllä tehny mulle ihan erilaiset yöt ja sitä kautta päivätkin.

jaksaminen-3-of-5.jpg

2. Vuorokausirytmi

Mä oon aina ollut myös iltaeläjä ja mun vuorokausirytmi on ollut kaikkea muuta kuin 9-17 elämään sopiva. Mä oon aamuisin ihan pois pelistä. Oon zombiena johonkin klo 14 asti, sitten alkaa tulla tehoja ja oon tehokkaimmillani 20 ja 3 välillä. Jos saisin valita, mä nukkuisin 3-11 ja tekisin työt ja muut tärkeät iltapainotteisesti. Oon aina mieltänyt sen sellaiseksi, että silloin on vähiten mitään häiriötekijöitä ja siks tykkään siitä aikataulusta. Dopamiini vaikutta vahvasti ihmisen sisäiseen kelloon ja tällainen päivärytmi on melko ominaista ADHD:lle. Se ei vaan sovi millään lailla yhteen miehen päivätyön ja lasten vuorokausirytmin kanssa. Lapset heräävät 7. Ei heitä kiinnosta, onko äiti mennyt nukkumaan 3 vai 23. Aamulla herääminen on ollut aina ihan hirveetä mulle, ja oon kaivanut itseni peiton alta kuin väkisin. Nyt kun yöunet ovat oikeasti illasta asti laatu-unta, mä herään helposti aamulla. Yleensä ainakin. Herään ihan ite ilman herätyskelloa järkevään aikaan ja olen tehokas jo aamusta asti, tai vähintäänkin huomattavasti tehokkaampi kuin ennen. Mulla on lääkitys aamupainotteinen sen takia, että se on selkeästi mulle kaikista hankalinta aikaa toiminnanohjauksen kannalta, ja tää on toiminut tosi hyvin. Aamulla lääke, paljon vettä, aamupala ja kahvi. Sitten lounasaikaan taas ruokaa ja kevyempi lääke.

Tää on ollut tosi hyväks mun vuorokausirytmin kannalta. Aamupalaa ei tuu skipattua, koska tiedän tarvitsevani sitä. ADHD-lääkkeet on tunnetuja siitä, että saattavat viedä ruokahalun ja jopa tehdä ruoan epämiellyttäväksi. Mulla ei oo ollut sitä ongelmaa onneksi, ettei ruoka maistuisi, mutta ruokahalu on tipotiessään lääkkeen ottamisen jälkeen, joten on ollut tärkeää syödä aamulla ja lounasaikaan ihan rytmitetysti eikä ruokahalun sanelemana. Mä oo ennen tätä ihan helposti mennyt päiviä niin, että herään, juon maitokahvin ja alan puuhailemaan. Sitten huomaan, että jaa perskele kello on 16/17/18, en oo syöny mitään ja sit se nälän tajunta iskee ihan hirveellä jyrinällä, vaikka ei ois ollu nälkä 5min sitä ennen. En oo oikeen koskaan tuntenut sellaista varsinaista “nälkää”. Mut sit ku oon tajunnut, että en oo syönyt, on ollutkin pakko saada heti jotain ruokaa, ei väliä mitä, kuuuuuolen nälkään. Ja niinpä oon yleensä turvautunut johonkin nopeaan hiilaripommiin ja liian isoon annokseen. Nyt mä syön tosi tarkkaan lounaan, koska en anna itelleni lupaa ottaa iltapäivälääkettä ilman ruokaa.

Ruokarytmitys kuulostaa yksinkertaiselta. Itse asiassa kaikki ADHD-“ongelmat” kuulostaa helposti ratkaistavilta. “Syö oikeessa rytmissä”, “nuku tarpeeksi” ja “keskity”. Hei thanks. Vähän ku sanois masentuneelle, että hei piristy jooko. Mun ADHD:lle tyypillistä on se, että mä en ihan oikeesti malta/muista/osaa pitää itsestäni huolta. Lasten ruokarytmit on tosi tarkkoja, terveelliset välipalat, jos menee pieleen ja sopivat ruokamäärät ja ravintoaineet. Ite saatan juoda aamulla kahvin ja vetää iltapäivällä kulhon spagettia ja nakkeja. Kaikki lasten neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit yms. aina tosi tarkkaan huolehdittu, mutta itteni saaminen vaikka hammaskiven poistoon on yks helvetin produktio.

Epäsäännöllinen ruokarytmi ja epäsäännöllinen vuorokausirytmi vaikuttaa huonosti kehen tahansa. Pitkät ruoattomat ajat ja hiilaripommiruoat ja sokeriset herkut välissä on omiaan heiluttamaan tunteita ja luomaan sellaisia “täynnä energiaa/aivan kuollut”-oloja. Nyt kun syön fiksusti ja rytmitetysti, olo on varmasti jo senkin takia hyvä. Nälkää mä en varsinaisesti voi sanoa tuntevani vieläkään, mutta toiminnanohjauksessani itseni muonitus on noussut kyllä prioriteetti-listalle korkealle.

Ennen mä olin tosiaan aktiivisimmillani 20 jälkeen illalla, nyt mä alan olee ihan taputeltu 21 jälkeen. Ei lähde. Ei luovat jutut, ei mitkään. Kun lapset on nukkumassa, alkaa mullaki rauhoittuminen ja väsy tulla puseroon. Ihanaaaaa, yhteiskuntaan sopiva aikataulu!! 😀

3. Ruoka ja sokeri 

Mä oon se tyyppi, joka on kattonu vatsa täynnä telkkaria ja siellä on syöty pizzaa ja mä oon saanu aivan järjettömän pizzahimon. Tai keksihimon. Tai mitä ikinä nyt mun näköpiiriin onkaan tuotu. Vaikkei ois nälkä. Mun ruokapakkomielteet on mun parisuhteessa ja lähimmissä ihmissuhteissa ihan legendaarisia. Ei oo kovin kauaa aikaa siitä, kun me oltiin miehen kanssa hotellissa, meillä oli herkkuja ja oli suklaatakin, mutta mun teki mieli Pätkistä. Olin ihan valmis lähtee autolla kauppaan hakemaan Pätkistä. Pätkispätkispätkis. Näitä tulee siis ihan oikeesti päivittäin. PAKKOSAADA johonkin ja se ei vaan lähde pois mun mielestä, ennen kuin saan sen, tai tulee toinen pakkomielle. Oon joskus mennyt ihan kaatosateessa kävellen kauppaan, ostanut tölkin kokista ja juonut siitä ehkä desin. Mies ei oo koskaan ymmärtänyt tätä 😀 Keksin, että haluan jotain, meen roikkuu jääkaapille tai kaapille, ja jos sitä ei ole, muu ei kelpaa ja on lähdettävä hakemaan sitä tai märehtiä sen puutetta. Ai jumaliste miten ärsyttävää.

Tää on mun mielestä yhdistelmä impulsiivisuutta ja sitä, että en osaa sulkea ärsykkeitä pois. Kun se nousee mieleen, se on vähän ku telkkari suoraan naaman edessä ja vaikka kuinka hakkaat off-nappulaa, se tulee sieltä takaisin. Koko ajan. Kun olin syönyt lääkettä muutaman päivän, tuli hetkiä kun tv-sarjassa vaikka joku kehui maailman parhaita muffinseja. Ja keksejä. Ja ties mitä. Ja mä huomasin ajattelevani “hmm, tekeekö mun mieli jotain hyvää?” Ei. Ei tehnyt. Nää ADHD-oivallukset on usein olleet just sellaisia, että mietin jälkeenpäin, että samassa tilanteessa ennen mä olisin toiminut eri tavalla.

Yllättävin seuraus ADHD-lääkityksestä on ollut kyllä mun sokerikoukun täydellinen katoaminen. Siis mä oon yleensä se ihminen, joka laittaa sokeria siis about kaikkeen. Kahvi ilman sokeria on musta suorastaan rikos. Teessä on sokeria ja saatan silti syödä suklaata siinä rinnalla. Laitan riisipuuroonkin sokeria. Syön päivän aikana yllättävän paljonkin kaikkea hyvää, tajuamatta sitä edes itse. Tulee joku hetki, että tekee jotain mieli ja haen pari palaa suklaata tai jotain. Mä oon syönyt vuosia päivittäin suklaata tai karkkia tai keksiä. Oikeasti päivittäin. En koskaan syö paljoa kerralla, mut se on ollut sellasta napsimista. Pari palaa, pari karkkia jne. Ja siis mä en varsinaisesti tykkää makeasta hirveästi? Tykkään leipoa, mutta harvemmin syön leipomuksia. Harvoin tilaan ravintolassa jälkiruoaksi makeaa tai jaan miehen kanssa suhteessa 10/90%. Siks on jotenkin käsittämätöntä, miten paha sokerikoukku mulla on aina ollut. Ajatus vaikka 2h automatkasta tai junamatkasta ilman jotain pientä evästä mukana on ollut ihan kamala. Ja sitten tuli ADHD-lääke ja humps, se oli siinä. 31 vuoden rakkaussuhde päättyi samantien. Ensimmäinen kahvi sen jälkeen oli musta aivan ällömakea ja keitin uuden ilman sokeria. Oon aina rakastanut Espressohousen lattea ja laittanut isoon latteen aina kaksi pussia sokeria. Join sellaisen ekalla lääkitysviikolla ilman sokeria ja musta se oli hirveän makea muutenkin. Ja sit huomasin täysin tiedostamattoman herkuttelun loppumisen. Ei ollut päivän mittaan konvehtia siellä tai suklaapalaa täällä. Hain ekan viikon illalla keittiössä välipalaa kun lounaan ja illallisen väliin tuli aika pitkä rako ja nappasin omena, koska teki mieli. Omenan. Mieheni katto mua ku avaruusoliota.

Oon ollut kaupassa nälkäisenä ja pitäytynyt kauppalistassa ostamatta yhtään mitään muuta. Ei oo tehnyt mieli mitään. Tää näkyi heti naamassa ja kropassa sellaisena yleisenä turvotuksen laskuna ihan muutamassa päivässä, vaikka tajunta siitä tuli vähän viiveellä. Tajusin nimittäin joskus 3 viikon kohdalla, että olin syönyt kolmen viikon aikana yhtä paljon makeita herkkuja kuin yleensä 3 päivässä. Viimeisen kuukauden (huom, lomakausi!) aikana oon syönyt muistaakseni 0 jätskiä, 7 irtokarkkia ja yksittäisiä suklaapaloja siellä täällä. Tiedän määrät, koska oon havahtunut asiaan niin selkeästi. Jos joku ois sanonut mulle 2kk sitten, että mun pitäis pitää karkiton kuukausi, ois se ollut todella kamala ajatus. Ja nyt tiedän, että oon syönyt karkkia kahdesti. 3 irttaria Virossa ja 4 eilen lounaan jälkeen jälkkäripöydästä löytyneestä kiposta. 5 h ajomatkat on mennyt ilman mitään evästä, eikä herkkuja vaan ole tehnyt mieli.

Mä voin myös nyt jälkiviisaana sanoa, etten oo ollut niinkään sellainen, joka haluaa herkutella, vaan mä oo hakenut jotain. Jotain, mitä en osaa selittää itsekään. Oon lukenut paljon dopamiinista, ja tiedän nyt, että se alkaa nousemaan kun jotain odottaa, ei silloin kun sen saa. Juurikin pakkomielteily ja jonkin asian odottaminen todnäk nostaa mulla dopamiinia ja kun mä oon miettinyt 2h, että kohta saan Pätkiksen, on dopamiini noussut, mutta kun oon saanut sen Pätkiksen, oonki ottanu siitä 1/3 ja todennut, että next.

Tää on mun mielestä ihan yks avainasioita omalle hyvinvoinnille. En impulsiivisesti hae jotain nopeaa mielihyvää. En hae pieniä sokerinousuja, ja mulle ei tule samalla niitä nopeita laskuja. Ei tuu kiukkuja, väsyjä ja ärsytyksiä, kun sokerit on alhaalla, kun ne ei heittele. Jos on sellainen olo, että haluan jotain, pysähdyn ja mietin, mitä mä haluan. Yleensä vastaus löytyy liian pitkästä ruokavälistä tai siitä, että on jano ja tarvii vettä. Ollut erittäin avartavaa ymmärtää itseään ja toimintaansa kun sille on selkeä selitys eikä vaan sellainen puolivillainen “mä olen sokerihiiri”. Jos mun pitäis nyt olla puoli vuotta ilman suklaata, se ei kauhistuttaisi mua ajatuksena lainkaan.

Nää on pieniä osia siitä isosta kokonaisuudesta, mitä mulle on ollut viime viikot. Mutta tärkeitä. Hyvä ja levollinen uni auttaa siihen, että päivä alkaa hyvin ja ei oo valmiiks loppuväsynyt. Toki meillä on edelleen nukuttu vähän rauhattomasti Mytyn kanssa, mutta nyt miehen öinä mä en herää joka rasahdukseen ja nukun. Nopeat hiilarit ja sokerit on pois päiväjärjestyksestä, mikä vaikuttaa siihen oman mielen stabiliteettiin ja pomppimiseen älyttömän paljon. Ja tähän vielä rinnalle se hyvä ruokarytmi ja järkevä vuorokausirytmi, niin vaikka ollaan ihan perusasioiden äärellä, en usko, että olisin päässyt niihin ilman apua. Hirveetä sanoa näin, mutta musta tuntuu, että mun elämä muuttu päivässä. Mulla osui lääke nähtävästi nappiin kerrasta, vaikka nyt vähän säädettiin vielä annostuksia. Haittavaikutukset on olleet tosi vähäisiä. Ekana parina päivänä oli päänsärkyä illalla. En ole varma johtuiko siitä lääkkeen vaikutuksen loppumisesta vai siitä, että unohdin juoda vettä ja en juonut kahvia niinä päivinä. Kroppa on kuitenkin tottunut kofeiiniin ja saan ajoittain päänsärkyä, jos aamukahvi jää juomatta. Ekana parina päivänä tuli myös sellainen kuuma ja hikoileva olo tunnin kohdalla lääkkeen ottamisesta, mutta oli myös kuumia päiviä, eli se saattoi sitä korostaa. Syke mulla on valmiiks aika korkea ja se on noussut inasen, verenpaine laahaa lääkityksenkin kanssa nippanappa optimissa, on edelleen ennemmin alhainen kuin yhtään korkea. Mieli on ollut ihan mahtava ja olo kaiken kaikkiaan, joten nähtävästi mulla on käynyt onnekkaasti, että ainakin nyt näyttää siltä, että mulle löytyi heti sopiva lääke. Oon myös pitänyt lääkkeettömiä päiviä, enkä ole huomannut mitään vieroitusoireita, vaan ne on olleet vaan paluu normaaliin. Mulla alkaa kesälomien jälkeen kognitiivinen terapia, jota odotan ihan tosi paljon! Se varmasti avartaa asioita entisestään.

Mä haluan puhua tästä avoimesti, koska mulle tää on ollut niin mullistava asia, että olisi vaikea olla puhumatta siitä. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa, että tästä on turha vetää yhtään mitään johtopäätöksiä omaan tekemiseen ja olemiseen, vaan jos epäilee itsellään ADHD:ta, täytyy lähteä selvittämään asiaa asiantuntijoilta. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen ADHD on myös erilainen. Mulle ihan merkittävintä on ollut muutos tunnesäätelyssä ja myös muutos toiminnanohjauksessa tietyllä tapaa, mutta ennen kaikkea tosi iso helpotus kaiken kaikkiaan. Mulla oli aikoja keväällä kun epäilin oikeasti jotain tosi vaarallista. Mun mummilla on ollut Alzheimer ja hetkittäin mun muistin ollessa ihan reikäjuustoa, oon miettinyt vaikka mitä synkkiä ajatuksia. On ollut iltoja, kun en oo saanut unta, kun oon ajatellut, että mulla on varmaan aivokasvain. Nyt kun ymmärrän itseäni, tunteitani ja toimintaani, elämä on hyvin erilaista. Ja tämä polku on mun osalta vasta alussa, mikä on ihan siisteintä ikinä!

Palaan seuraavaksi omilla postauksillaan tunnesäätelystä ja toiminnaohjaukseta (jos näistä on kysyttävää, kysykää toki, yritän sitten otaa ne osaksi postausta) ja myös siitä, millaisia ajatuksia ADHD-lääke jatkuvana elämässä herättää.

Pahoitteluni kierrätetyistä kuvista, nyt en ole ehtinyt kuvakäsittelyhommiin, niin mennään vanhoilla 🙂