Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Pitkä löpinä välittäjäaineista ja aminohapoista

Haluaisitteko kuulla välittäjäaineista? Tälleen täysin kouluttamattoman taviksen kertomana? Sit lukekaa tää, muuten skipatkaa tai suunnatkaa ammattikirjallisuuden pariin. Mun piti julkaista tää jo viikko sitten, mutta viime viikko vei ihan hyvin aikaa muutenkin, joten palasin tähän nyt. Haluan korostaa, että en ole koulutettu tähän millään lailla (ja sen varmasti näkee), mulla ei ole mitään auktoriteettiä neuvoa ketään ja siksi korostan, että tämä postaus on vain ja ainoastaan minun mielipiteitäni, kokemuksiani ja sitä, mitä olen monesta lähteestä lukenut 🙂

Kaikki, mitä tässä kirjoitan, on ihan mun omaa kokemusta, joten jos suosittelen jotakin, en ole todellakaan ammattilainen ja ennen mitään ravintolisiä kannattaa tutustua asiaan itse mahdollisimman kattavasti ja keskustella ammattilaisen tai lääkärin kanssa asiasta.

Noniin, sitten itse asiaan maailman pisimmän disclaimerin jälkeen.

Kuinka moni on vähän samanlainen kuin minä, että välittäjäaineet oli joku iso mysteeri, joka ei edes sanana hirveesti kuulostanut tutulta? Tai kuka muu on yhdistänyt hormonit suunnilleen menkkoihin sen enempää ajattelematta mihin kaikkeen ne vaikuttaa? No, I can’t blame you, oon ihan samassa veneessä ollut vielä vuosi sitten. Sitten kun sain ADHD-diagnoosin ja lääkkeet siihen, aloin tankkaamaan itseeni tietoa. Koska olen kiinnostunut asiasta yleisesti ja ennen kaikkea ADHD-kuormituksen poistamisesta ei-lääkkeellisesti. Terapia on oma osansa tässä, mutta entä tämä fyysinen puoli, jota oon oppinut ymmärtämään ihan eri tavalla kuin koskaan ennen ja mikä liittyy vahvasti muuhunkin kuin pelkästään ADHD:hen.

Miksi ykskaks tuntuu, että aikuisilla naisilla tulee ADHD-diagnooseja kuin sieniä sateella? No, ehkä sen takia, että niistä luvattoman iso prosentti on jäänyt diagnosoimatta joskus lapsuusiässä, vääriin tai vanhoihin tietoihin pohjaten (esim. mulla on merkintä koulutiedoissa “vaikea pysyä paikallaan, ADHD mahdollinen, mutta ei lukuvaikeuksia tai oppimisvaikeuksia”) ja koska naiset yleensä pystyy tosi hyvin kompensoimaan näitä asioita pitkälle aikuisikään, vaikka se vaatisikin hirveästi henkistä kuormitusta. Psykiatrini totesi jossain vaiheessa, että naisilla yleensä diagnosoidaan ADHD viimeistään toisen lapsen jälkeen. Ekan pystyy vielä jotenkin kompensoimaan, tokaa ei enää millään. Mutta toisaalta, onhan meidän elämämmekin hyvin erilaista kuin vaikka 50-100 vuotta sitten. On uraa ja lapsia ja kodinhoitoa ja kaikkea mahdollista harrastusta, somea ja muuta. Nykypäivänä on kosketuksissa älylaitteen kautta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin ja positiivisiin esimerkkeihin niin, että yrittää venyttää itsensä äärirajoille. Virikkeitä ja häiriötekijöitä on valtavasti. Voi olla, että ADHD:ta on ollut ihan yhtä paljon 100 vuotta sitten, mutta mun mielestä sen oireilu on vahvasti kytköksissä elämäntyylin muuttumiseen. Ja toisaalta moni näistä asioista, jotka on ADHD:lle tyypillisiä, esiintyy myös ihan neurotyypillisilläkin ihmisillä varmasti jossain määrin. Toisaalta nämä kaikki asiat on sellaisia, että rajanveto on muutenkin hankalaa ja meillä kaikilla ihmisillä välittäjäaineet voivat heitellä mitä monimutkaisimmista syistä.

Dopamiinin merkitys aivoissa ja ihmisen toiminnassa ylipäätään on valtava ja usein juuri dopamiinin häiriöt on ADHD:lle isossa osassa. Toisaalta myös serotoniini ja noradrenaliini on vahvasti edustettuina materiaaleissa liittyen ADHD:hen. Toisaalta näillä kaikilla on iso merkitys ihan neurotyypillisillekin ihmisille ja halusin tulla jakamaan hieman niitä tietoja, mitä oon tässä oppinut viime kuukausien aikana.

Aloitan siis dopamiinilla ja serotoniinilla ja palaan muihin omana postauksena/postauksina myöhemmin.

Dopamiini

Dopamiini vaikuttaa mielialoihin, oppimiseen, liikkumiseen, valppauteen ja jopa verenkiertoon ja virtsanmäärään. Se on todella monipuolinen välittäjäaine, joka on ensisijaisessa roolissa sisäisessä palkintojärjestelmässä. Dopamiinin vajaus voi helposti ilmetä esimerkiksi jatkuvilla pienillä nopeilla palkinnon hauilla herkuttelusta shoppailuun tai vaikka uhkapelaamiseenkin. Me kaikki ollaan erilaisia ja meidän kaikkien palkitsemisjärjestelmäkin toimii eri tavalla. Mä oon esimerkiksi sellainen “nopeiden palkintojen” ihminen ollut aina, että esim. kuntosaliharjoittelu on ollut haaste. Jollen näe välittömiä tuloksia, en oikeen saa siitä mitään irti. Urheilu esim. joukkuepelaamisen muodossa taas on välitöntä “tulosta”, voittoa tai tappiota. Oon vähän sellainen sprintteri, en maratoonari. Sellaiset asiat, joissa “palkinto” ei ole välitön, tuntuu myös herkästi hirvittävän hankalalta aloittaa. Saati sellaiset, missä ei näy mitään palkintoa mailla halmeilla ja ne on vaan tehtävä. Motivaatio on kytköksissä dopamiiniin ja oon välillä elämässäni saattanut suunnitella kolme tuntia astioiden pesemistä, johon mennyt vartti. Dopamiini on hyvästä ja pahasta, sen aaltoilu aiheuttaa paljon suunnanmuutoksia ja se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Dopamiini ei oikeastaan ole edes hyvien tapahtumien aikaansaama, vaan odotuksen. Kun odottaa aamun ensimmäistä kahvikuppia tai kun odottaa vaikka pakettia saapuvaksi. Sitten kun odotuksen kohde toteutuu, dopamiini tipahtaakin äkisti. Hyvillä dopamiinitasoilla ihminen tuntee itsensä keskittyneeksi, valppaaksi, motivoituneeksi ja iloiseksi. Ei tietenkään 24/7, mutta lähtökohtaisesti jos koskaan ei tunnu siltä, voipi olla, että dopamiinista on vajauksia. Ihmismieli myös käyttää dopamiinia väärin. Nimittäin, kun odotamme jotakin, ja se jokin tuottaa mielihyvää, jäämme siihen helposti “koukkuun”. Kehomme tietää, että siitä saa mielihyvää ja aivomme tietävät haluta sitä jatkossakin. Siksi on helppo jäädä sokerikoukkuun tai kiinni johonkin hauskaan peliin. Monet menestyvät tv-sarjat, applikaatiot ja herkut pohjautuvat nimenomaan ihmisten tarpeeseen dopamiinin nopeille nousuille.

Kun tätä oppii ymmärtämään, oppii sitä myös käyttämään vähän itsensä hyödyksi. Pitkäjänteinen tehtävä pienellä palkinnolla voi tuntua puuduttavalta, mutta sen rikkominen osiin ja välipalkinnot voivat tehdä siitä paljon paremman! Kun keho huomaa oppivansa esim. koulussa jotain, saa se intoa tehdä enemmän. Tiedättekö sen tunteen kun pitäisi siivota ja koko kodin pommi tuntuu ihan mahdottomalta, mut sit kun saa vihdoin alotettua ja tekee jonku pienen, vähiten epämiellyttävän osan pois, onkin enemmän draivia tehdä seuraava ja ykskaks huomaat siivonnees koko kämpän? No, se on kiitos dopamiinin. Todennäköisesti ainakin.

Riko siis tehtävät osiin, laita vaikka palkinto kunkin tehtävän kohdalle. Oli se vaikka 5 min instagramia tai joku muu pieni juttu, aseta väliaikatavoitteita. Helpot, nopeat ja mukavat ensin, sitten pääset sen aallonharjalle ja sieltä on helpompi jatkaa. Luukuta joku hyvänmielen biisi ja tanssi sen mukana hymyillen ja muistellen jotain hauskaa muistoa biisiin liittyen tai hypi hyppynarulla vaikka 50 hyppyä. Liikunta herättelee kehoa ja mieltä ja sen jälkeen on parempi. Jos olet kilpailullinen, ota aikaa. Jos olet nopeampi kuin asettamasi aikatavoite, olet voittanut, ja silloin kehosi tuottaa dopamiinia.

Mä ainakin tiedän, että oon aina parhaimmillani, jos aamulla herään, juon pari lasia vettä, otan muksut ja kävellään reippaasti päikylle auringonpaisteessa. Oon täynnä virtaa kun tulen kotiin ja sitten onkin helppo alottaa hommat. Mut mites tälleen talvella, kun on kylmä ja pimee ja märkää välillä ja se sinne uloslähtö on ihan mahdottoman vaikeeta? Niinpä. Usein nää luonnonmukaiset tavat hoitaa omia tasapainojaan tuntuu hirveän pitkäjänteisiltä ja välillä melkeen mahdottomilta. “Nuku hyvin” pienen lapsen vanhemmille on sellanen “hei kiitti ideasta!”-tyyppinen lähtökohta. Urheile, ota omaa aikaa, älä stressaa, nuku hyvin, jnejne. Voi nyt perkele. Ei se vaan oo ihan niin itsestäänselvää, että arjessa pystyy luomaan täydelliset rutiinit kropalle ja mielelle ja elää niiden mukaan, ainakaan pikkulapsiarjessa.

Sen lisäksi, että kulutamme dopamiinia vääriin asioihin, moni muu asia voi vaikuttaa dopamiiniin alentavasti, esimerkiksi vähäiset unet voivat johtaa dopamiinitasojen alenemiseen. Dopamiinivajaus on myös vahvasti liitännäinen masentumisen tunteisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Dopamiini vaikuttaa merkittävästi ihan fyysisestikin, se esimerkiksi nostaa verenpainetta ja vilkastuttaa verenkiertoakin. Ihminen saa dopamiinia luonnollisesti monesta asiasta, urheilusta seksiin ja vaikka mistä, mutta sitä saa myös ravintolisänä. Tai siis sen prekursoreita, dopamiinin rakennuspalikoita. Dopamiini nimittäin rakentuu käytännössä kahdesta aminohaposta, tyrosiinista ja fenyylialaniinista. Jos tuntuu siltä, että sellaiselle olisi tarvetta, kannattaa kokeilla L-tyrosiinia (jos kilpirauhasen toiminnassasi on jotakin erikoista tai sinulla on korkea verenpaine, ole hyvin tarkkana ja tutustu ennen käyttöä!). Tämä aminohappo toimii melatoniinin, adrenaliinin ja dopamiinin esiasteena, joten tää kannattaa mun kokemuksen mukaan ottaa aamulla. Jos oon ottanut tän joskus 18-19 maissa, on ollut takuuvarmasti unta pallossa 22 aikaan, eli jos on nukahtamisongelmia, tämä voi toimia niihinkin.

Jos tuntuu, ettei mikään koskaan tunnu miltään, niin ehkä tyrosiinin kokeileminen voisi olla mielenkiintoista. Se voi olla ensimmäinen askel siihen, että jaksaa tehdä elämänmuutoksen, jonka seurauksena huomaakin, kuinka paljon hyvää on, kokee merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä pienistäkin asioista. Tiesittekö, että jo vauva kokee dopamiinipiikkejä? Kun äiti hymyilee tai ottaa syliin. Se on meille biologinen ja luonnollinen hyvän olon johtaja, joka voi välillä tarvita boostausta. Ja sen hyvän olon ja motivaation kautta se vaikuttaa vähän kaikkeen, oppimisesta tunteiden hallintaan.

Mulla on käytössä Bioteekin L-Tyrosiini.

Serotoniini

Ahhh, kuningas serotoniini. Ei mee viikkoakaan, etten mä käyttäisi sanaa serotoniini. 2019 en ees tiennyt, mitä se on, 2021 se on mun sanavaraston käytetyimpiä sanoja varmaan 😀

Mitä kaikkea se tekeekään, se on yksi avain-välittäjäaineita ja siksi hirvittävän tärkeä! Serotoniini on tasoittaja, “rauhoittaja” omalla tavallaan, mutta toisaalta myös aktivoi paljon asioita. Se tasoittaa tunteiden piikkejä, positiivisten ja negatiivisten tunteiden, ihan yhtä lailla. Jos dopamiini on sellainen “happy go-lucky”, niin serotoniini on enemmän tasaisen tyytyväinen, kaikki on 8,5/10 -tyyppi. Toisaalta dopamiini ei ole todellakaan pelkästään positiivinen, vaan se kiihdyttää monia muitakin tunteita, kun taas serotoniini on tasaisempi. Mutta se ei muuten todellakaan ole turruttaja sellaisenaan missään nimessä. Se on elintärkeä ja monessa mukana ja siksi sen tasaisuus on tosi olennaista. Esimerkiksi PMS-oireista kärsivillä on havaittu serotoniin tipahtaminen estrogeenin kanssa samassa suhteessa kuukautiskierron aikana ja se on selittämässä matalaa mielialaa, ahdistuneisuutta ja keskittymisongelmia tiettyinä kuukauden aikoina. Jopa masennukseen ja itsetuhoisuuteen vaihdevuosien jälkeen on liitetty serotoniini nimenomaan tämän naisen biologisen kellon kautta. Serotoniini on mukana myös ihmisen rauta-tasapainossa ja se on melatoniinin esiaste. Voi kyllä, melatoniini rakentuu siis tästäkin. Toisaalta, tämä on myös melatoniinin vastapuoli. Nimittäin jos melatoniini on yö, serotoniini on päivä. Nimittäin, serotoniinia syntyy kirkkaassa auringonvalossa ja lämmössä, kuuma suihku tai puoli tuntia auringossa niin, että aurinko pääsee silmän kalvoille (katsomatta aurinkoa kohti tietenkään), herättää serotoniinia meissä. Toisaalta taas pimeä ja kylmä signaloi kropallemme tarvetta muuttaa serotoniinia melatoniiniksi.

Serotoniini säätelee meidän sisäistä kelloa, mikä on sen erittäin tärkeä ominaisuus. Tiesittekö, että vauvat elää ensimmäisen 3kk käytännössä pelkästään serotoniinilla, eikä lainkaan melatoniinilla? Siksi rytmi on mitä on, ja itse asiassa tällä hetkellä tutkitaan paljon serotoniinin vaikutusta koliikkiin. Mutta niin. Oletteko koskaan olleet ulkona kesällä tai reissussa auringossa pari tuntia ja sitten tulleet sisälle huoneeseen, joka on viileämpi ja pimeämpi ja kokenut sellaisen hirveen väsymyksen piikin? Käytännössä sinne pimeämpään ja viileämpään tuleminen on johtanut siihen, että kroppa on saanut signaalin alkaa tuottamaan melatoniinia, jotta voisi mennä nukkumaan. Kun läväyttää vaatteet päälle ja keho tottuu sisälämpötilaan, prosessi pysähtyy ja voi jatkaa olemista. Tai onko joku muu samanlainen kuin minä, eli päivän väsyttävin ja raskain hetki on siinä alkuillasta silloin kun valo muuttuu pimeäksi? Jos ajaa autoa hämärtymisen aikaan, iskee sellainen lekalla päähän -väsymys? Sit pääsee jonneki valojen keskelle ja helpottaa ja sit voikin palloilla hereillä ilman ongelmia aamun pikkutunneille? Oh yess, terkkuja vaan serotoniinille ja melatoniinille. Matala serotoniinitaso on sikäli ongelmallinen, että kun se ei vaihtele luonnollisesti päivärytmin mukaan, ei sitä ole illaksi kertynyt hirveästi ja ykskaks onkin jostain ammennettava melatoniinia, että tulis uni. Mä mietin tossa jossain vaiheessa talvella, että aika inhottavaa toi lapsen rytmi. Herää niin, että on pimeää, sit alkaa tulla valoisaa, niin menee 2-3 tunniks päikkäreille ja sit kun herää niin ei mee ku pari tuntia ja on jo pimeetä. Ja sit onki hirveen vaikeeta saada unen päästä kiinni. Vaihdettiin sellainen semiviileä suihku (ollaan haluttu opettaa lapset sellaiseen, ettei oo uimahalleissa jne. kylmä) siihen, että menevät tosi lämpimään suihkuun aiemmin kuin ennen, joskus 18 aikaan jo, ja sen jälkeen saavat rehata täysissä valoissa kotona. Sitten himmennellään pikkuhiljaa iltapalan jälkeen valot keltaisemmaksi ja haaleaksi ja sitten viileämpään pimeään makkariin unille. Rehellisesti voin sanoa, että tää teki ihmeitä meidän unirytmille!

Huomasin ihan lapsissakin älyttömän vaikutuksen sillä, ettei oltu ulkona varsinaisen pimenemisen aikaan. Tultiin sisälle ennen, leikkivät kirkkaasti valaistussa huoneessa, sitten oli lämmin kylpy ja sit pikkuhiljaa iltahommiin. Sitä ennen oli nimittäin ajanjakso, kun täällä oli aina 16 aikaan kaks matoa, jotka oli ihan rättiväsyneitä ja nuorempi kiukutteli, kun kroppaa väsytti, mutta eihän sitä väsyttänyt kun just heräs, mitä helkkaria!? Joku kerta vaan huomasin, että jos oltiin se pimenemisen aika sisätiloissa tai vaikka kaupassa, niin sitä iltapäivän kiukkua ei tullut.

Auringonvalon ja serotoniinin suhde on todella vahva ja ei olekaan mikään ihme, että Suomen kaltaisissa maissa, joissa voi mennä monta päivää näkemättä yhtään auringonvaloa, serotoniinista on vajausta. Serotoniinista voi tulla vajausta monestakin eri syystä. Sen tuotanto sekä aivoissa, että suolistossa tai jommassakummassa on liian vähäistä tai ei ole tarpeeksi vastaanottajia, reseptoreita, sille. Voi siis olla, että serotoniinia riittää, mutta se ei vaan pääse perille tai sille ei ole vastaanottajia. Vähän kun luukuttaisi tietoa lisäävää tv-ohjelmaa, mutta katsojat ei avaisi telkkareita. Serotoniinia syntyy sekä aivoissa, että suolistossa ja koska aivoissamme on verieste, on tärkeää, että serotoniinia syntyy aivoissa tai se pääsee sinne perille. Nimittäin, verieste estää monia asioita kulkeutumasta aivoihimme. Masennusta hoidetaan SSRI-valmisteilla, mitkä tarkoittavat selektiivisiä serotoniinin takaisinottoestäjiä, koska serotoniini vaikuttaa niin selkeästi mielialoihin. SSRI-valmisteiden vaikutusta on tutkittu aika paljon ja niillä voi olla pitkällä tähtäimellä haasteellinen vaikutus serotoniinireseptoreiden kannalta. Serotoniini voi nimittäin olla ongelmallinen, jos sitä on liikaa ja on tärkeää myös tietää, mikä on Serotonin Syndrome. Siksi monia lääkkeitä ei tulisi käyttää samanaikaisesti. Kroppa tietää, että serotoniinikin voi olla toksinen, ja käytännössä tämä voi johtaa riippuvuuteen lääkkeistä senkin takia, että luonnollisin keinoin ei saakaan “imeytettyä” serotoniinia tarpeeksi, pitkän lääkityksen muokattua kehoa.

Serotoniinia saa tosiaan nostettua luonnollisin keinoin, mutta myös sitä löytyy ravintolisänä purkista. Tryptofaania on ruoassa saatavilla aika hyvin, mutta voi silti olla, ettei sitä saa tarpeeksi ruoasta. Tiesittekö muuten, että kaksi kiiviä ennen nukkumaanmenoa voi parantaa nukahamista merkittävästi? Tästä oli ihan kliininen tutkimus olemassa, tehtiin jossain yliopistossa ja se tulos oli naurettavan selkeä 😀

Kroppa valmistaa siis serotoniinia tryptofaanista. Siihen tarvitaan paria eri entsyymiä. Tryptofaanihydroksylaasi (yhdessä raudan (!!!) kanssa) muuttaa tryptofaanin 5-HTP:ksi ja sitten toinen entsyymi muokkaa sen serotoniiniksi. Tryptofaanihydroksylaasia (TPH) on kahdenlaista, TPH1 ja TPH2. TPH1 löytyy käpyrauhasessa ja se vaikuttaa meidän nukkumiseen, ja juuri siellä tapahtuu serotoniinin muuttaminen melatoniiniksi, kun taas TPH2 asustelee hermosoluissamme, ja tekee suurimman osan työtä siinä, että muokkaa tryptofaanin serotoniiniksi. Jonkin lukemani tutkimuksen mukaan odottavan äidin serotoniinivajaus voi vaikuttaa lapsen serotoniinitasoihin ja dopamiinitasoihin ja luoda perinnölliset puitteet moninaisille haasteille. Serotoniinin suhde rautaan ja raudanpuutteisten odottajien määrä on erittäin mielenkiintoinen ja mun mielestä käsittämättömän vähälle huomiolle jäävä juttu. Odotan mielenkiinnolla tulevien vuosien tutkimuksia tästä aiheesta.

Tryptofaania saa ostettua mistä tahansa luontaistuotekaupasta purkista, mutta tehokkaampi on 5-HTP, jota saa purkista suoraan myös. Jos ei saa tarpeeksi tryptofaania, mutta ei ole haasteita entsyymitoiminnassa, niin tryptofaani on sellaisenaan riittävä, mutta 5-HTP hyppää yhden askelman yli suoraan serotoniinin esiasteeksi.

Jälleen kerran korotan, että en toivo kenenkään ostavan mitään ravintolisiä pelkästään tämän jutun perusteella, vaan kannattaa tutustua asioihin tarkemmin ja valita sen mukaan omansa, mielellään ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Mulla on käytössä Solgarin 5-HTP.

TASAPAINO

TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Serotoniini tasapainottaa dopamiinia. Matala serotoniini voi aiheuttaa sen, että dopamiini saa juosta villinä ja impulsiivisuus nostaa päätään. Toisaalta liian korkea serotoniini saattaa tylsyttää kaikkien tunteiden, motiivin ja spontaaniuden. Tasapaino on erittäin tärkeää. Ja tärkeää on muistaa se, että nämä kaksi käyttävät samoja entsyymejä. Jos kroppa saa jatkuvasti paljon serotoniinia, dopamiini jää kakkossijalle. Jos taas toisinpäin, niin serotoniini häviää.

Omalla esimerkilläni voin kertoa mun ADHD-lääkkeiden titraamisesta kokemuksia.

Yksi lääkkeeni oli sellainen, että sen vaikutuksen alkamisen kropassa oikeasti “tunsi”. Syke nousi hieman, tuli kuuma aalto hetkeksi ja hikoilutti, tuli sellainen hirveä draivi, ja ruokahalu kaikkosi tunniksi-pariksi täysin, itse asiassa ajatuskin ruoasta oli etova. Vähän ku ois vetäny pari redbullia. “Let’s go, let’s go!” Sit se vähän rauhottui ja pystyin sulkemaan häiriötekijöitä ja olemaan miettimättä kaikkea mahdollista. Olin hirveän iloinen ja hyväntuulinen. Siis kaikki oli tosi ihanasti ja ihanaa. Koin olevani paljon parempi äiti ja vaimo ja ystävä ja kaikkea, koska mua ei stressannut samalla tapaa, ajatukset ei pyöriny mielessä ja mun oli helppo nukahtaa ja nukuin tosi hyvin. Mutta en mä kyllä edelleenkään saanut tehtyä veroilmoituksia, kirjanpitoa ja kaikkea sellaista, johon motivoituminen on ylipäätään mulle vaikeaa. Kivoihin juttuihin lähdin ehkä harkitummin ja impulsiivisuus oli vähäisempää, mutta silti kaipasin enemmän draivia just niihin haastavimpiin motivoinnin kohteisiin. ADHD on yleensä yhdistelmä toiminnanohjausta ja tunnesäätelyä ja huomasin lääkkeen selkeästi vaikuttavan enemmän jälkimmäiseen.

Toinen lääke taas oli ihanan tasainen. Sitä ei tajunnut, ennen kuin huomasi keskittyneensä Exceliin kaks tuntia ilman mitään muuta ajatusta. Ai että mikä autuas rauha. Kunnes iltapäivällä se tuli helisten alas ja olin ihan todella kiukkuinen ja ärsyyntynyt. Kun annosta nostettiin ja opin tasaamaan laskua kofeiinilla, huomasin olevani kuin kone. Pystyin keskittymään tuntitolkulla epämiellyttäviinkin asioihin, mutta sitten en enää oikeastaan iloinnut pienistä arjen jutuista. Jos istuin leikkimässä legoilla lapsen kanssa, ekalla lääkkeellä musta se oli ihanaa ja nautin siinä lapsessa ihan kaikesta, hymystä, tuoksusta, innosta ja ilosta. Toisella lääkkeellä muutaman viikon käytön jälkeen halusin vaan, että se tekis nyt ne legot nopeammin, että voitas tehdä jo seuraava asia. Olin huonommalla tuulella ja saatoin tiuskahtaa lapselle, että käveli liian hitaasti. Muutaman viikon kohdalla totesin, että ei toimi ei. Tykkäsin siitä, mitä se teki mun työnteolle ja keskittymiselle, vihasin sitä, miten tehokkaan koneen se musta teki, koska hei, lapset on lapsia, ne ei ole koneita ja mä vietän lasten kanssa iiiiison osan elämästäni. Ja silti en olisi halunnut jättää tuota lääkettä pois, koska ensimmäistä kertaa ikinä mun ei tehnyt mieli tökkiä nauloja kynsinauhoihini sen sijaan, että oisin tehnyt kirjanpidon. En osannut selittää tätä asiaa kunnolla miehelle. Että tiesin itsekin, etten välitä tästä muutoksesta itsessäni tämän toisen lääkkeen myötä, mutta silti haluan käyttää sitä. Ja ensimmäistä kertaa koin pienimuotoisesti ajatuksen siitä, että mitä jos jään koukkuun. Silloin tämä kiinnostus välittäjäaineisiin ja luonnonmukaisiin keinoihin kasvoi tosi paljon. En halua olla koukussa mihinkään.

Mulla on mahtava hoitotiimi ja pääsen keskustelemaan, kokeilemaan ja tekemään valintoja yhdessä ammattilaisten kanssa. Nyt on nimittäin löytynyt sellainen yhdistelmä lääkkeitä, jolla mä saan noista molemmista parhaat hyödyt irti ja käytän lääkkeitä kuormituksen ja tarpeen mukaan.

En silloin edes tiennyt kumpi tekee ja mitä, kunnes tutustuin asiaan tarkemmin ja huomasin, että ensimmäinen lääke oli ns. “dopamiinivoittoinen”, ja toinen taas “serotoniinivoittoinen”. Jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt, olisin hoksannutkin sen heti.

Mun päivät on sikäli erikoisia, että ne on palasteltu. Teen töitä kun voin, eli kun lapsi nukkuu tai on vaikka mummu käymässä ja sitten jossain vaiheessa iltaa ja iltapäivää. Jos tekisin tarkkuutta vaativaa työtä 9-17, niin ei siinä mitään, toinen lääke naamaan naps aamulla ja olisin varmasti älyttömän kova työssäni. Mutta kun mun työ ja arki on paloja siellä sun täällä, niin se on hyvin erilainen tilanne. Kun lueskelin vertaiskokemuksia ja tutkimuksia, olin hämmentynyt, että “tasoittamisesta” ei juuri ole ollut puhetta Suomessa näissä yhteyksissä. Eli kun lääkitsee yhtä, olisi hyvä lisätä toista, ettei tasapaino järky.

Mun toiveesta lääkitystä muutettiin ja aloin tasaamaan lääkitystä ravintolisin. Jos mulla on käytössä vaikkapa mummi lastenhoitajana koko päivän, voin ottaa tuon mun erittäin paljon keskittymistä tukevan lääkkeen ja tehdä vaativampaa keskittymistä vaativia töitä hyvällä teholla. Tasoitan sitä kuitenkin tyrosiinilla ja huomaan, että käyttäessäni sitä 1-2 päivänä viikossa, ei musta tule kiukutteleva tehoilija, joka joutuu mielessään laskemaan sataan kun lapsi yrittää asetella lautasta tiskikoneeseen. Jottei pää räjähdä häiriötulvaan kun yritän tehdä töitä siellä täällä lapsiarjessa, käytän enimmäkseen ensimmäistä lääkettäni pienellä annoksella nykyisin ja tasailen sitä ajoittain 5-HTP:llä. Ns. pyöristää kulmia. Ja jos illalla ajatukset on menossa laukoille, niin tuplaespresso nassuun ja uni tulee helposti 🙂

Jos siis päätät kokeilla jotakin näistä, niin tutki asiaa mahdollisimman tarkkaan, juttele ammattilaisen kanssa ja muista tasapaino. Älä vedä kuukautta 5-HTP:tä joka päivä ilman, että havainnoit itseäsi ja tunteitasi hyvin tarkkaan ja jos tuntuu, että saat hirveästi aikaiseksi, mutta et ole enää yhtä iloinen, harkitse lisäksi tyrosiinia. Ja päinvastoin. Kun puhutaan ravintolisä-aminohapoista, ne eivät toki ole yhtä vahvoja kuin ADHD-stimulantit. Mutta, pakko sanoa, että mä koen ne lähes yhtä hyväksi ja olenkin usein pitänyt lääkkeettömiä päiviä viime aikoina.

LOPUKSI:

Ajatushan ei ole se, että ostaa kaapin täyteen eri purkkeja ja elää niiden varassa. Ei tietenkään. Mutta kun näistä oppii paljon, niin oppii ymmärtämään kehoaan ja mieltään ihan eri tavalla. Oppii mitä ruokaa oikeasti kannattaa syödä mihin aikaan päivästä ja miksi tekee kuten tekee joissain tilanteissa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut nopeammin kuin mitä kehomme on voinut muuttua. Jos miettii, miten elämä meni ennen, niin me oltiin paljon luonnollisemmin kosketuksissa erilaisiin bakteereihin, meidän suolistoa ei muokattu jatkuvasti antibioottikuurein ja itse asiassa kun mennään tarpeeksi kauas historiaan, niin ei meillä blastannut LED-lamput keskiyöllä. Ihminen heräsi kun aurinko nousi, lähti ulos peltohommiin (hyviä pöpöjä!), oli päivän auringonvalossa ja sitten illan tullessa valon hiipiessä pois, oli aika mennä nukkumaan. Eikä kattoa sinistä ruutua ylivalaistussa kodissa. Onhan se aikamoinen haaste jos keholle tulee viesti siitä, että pitäisi nukkua, ja sit se väkisin pidetään hereillä ja sit pitäs ykskaks valot sammuttamalla alkaa nukkumaan. Ei välttämättä tarvii yhden yhtä kapselia tai lisättyä jauhetta smoothieen, vaan kirkkaalla valolla, liikunnan ajoittamisella ja ruokavalinnoilla voi saavuttaa paljon muutosta tässäkin asiassa. Mutta sen aloittaminen voi olla ihan sairaan vaikeeta, jos on nukkunut vuosia erittäin katkonaisesti ja huonosti (kuten minä) ja aamun ekat tunnit on kuin suoraan zombie-leffasta. Koska lapsille ei tulisi ikinä koskaan annostella mitään vitamiineja tai ravintolisiä tai hivenaineita ilman lääkärin määräystä, niin oon tutkinut tosi paljon näiden eri rakennuspalikoiden esiintymistä eri ruoissa. Kuten tuolla ylläolevassa esimerkissä kerroin, merkitystä voi olla niinkin yksinkertaisella asialla kuin parilla kiivillä!

Mä oon oppinut tän tiedonmäärän myötä arvostamaan suolistoa ihan eri tavalla kuin ennen. Aina puhutaan aivojen ja sydämen tärkeydestä, mutta apua mikä vartalon keskipaikka suolisto onkaan! Suurin osa välittäjäaineista syntyy suolistossa ja erilaiset kuormitukset suolistolle voivat aiheuttaa mitä erinäisimpiä ongelmia. Mä en oo esim. tiennyt elämäni ensimmäiset 32 vuotta, että mulla on laktoosi-intoleranssi ja herrajumala, mikä ero on ollut nyt, kun jätin sen kokonaan pois vaikkei se juuri oireillut. Puhumattakaan tästä spontaanista raudan imeytymisestä, mitä ei oo nähty ikinä ennen edes rautalisillä. Ykskaks kun nää asiat on balanssissa, mä saan mun rautatarpeeni ruoasta ja ferritiinini on erittäin hyvä jatkuvasti. Parempi kuin koskaan ennen, enkä edes syö mitään rautalisää.

Mä oon tässä raapaissut pintaa kahden välittäjäaineen osalta ja niitä on ihmisessä vaikka kuinka paljon erilaisia! Oma elämä voi muuttua hyvin pienin asioin, halailusta päivänvalossa kävelyyn ja kun näitä oppii ymmärtämään, voi rakentaa itselleen melko täydellisen kokonaisuuden arjen mahdollisuuksien ja mahdollisten tukevien aminohappojen myötä.

Joten, jos tämä teksti ei pitkästyttänyt, vaan innosti, niin ota asiaksesi tutkia eri välittäjäaineita ja niiden vaikutusta ja sukella tähän erittäin mielenkiintoiseen maailmaan, josta voi löytyä avaintiedot just jokaisen omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin! Olen itsekin ihan alkuvaiheissa tätä tutustumista tähän ihmeelliseen maailmaan, joten kertokaa toki omiakin kokemuksianne! 

Psst! Ootte varmasti lopen kyllästyneitä näihin kuviin jo, kun niitä on ollut niin monessa paikassa, joten pahoittelen, ei nyt ollut ihan tuoreita kuvia laittaa tähän, enkä viittiny ottaa välikuvia ravintolisistä tähän randomisti 😀 

Kun kaamosmasennus meni pois

On superkummallinen vuosi mulle. Hyvälläkin tapaa. Oon ollut niin monena vuonna syksyllä tai talvella jossain lämpimässä, että tää on oikeesti aika ainutlaatuinen. Instagram ja Facebook puskee vuosien ajalta muistoja mulle millon Gambiasta milloin Välimeren risteilyltä milloin mistäkin ja mä yritän päästä Helsinkiin työhommiin edes yhdeksi päiväksi joku viikko ja oon joutunut jo kahdesti siirtämään. Korona-altistustiedon takia ja sittemmin kun ajattelin, että testivastauksessa kestää pari-kolme päivää. Dante on kysellyt ihan hauskoja kysymyksiä liittyen lentämiseen ja rakkaisiin ihmisiin ulkomailla ja viimeksi tänään neuvoteltiin siitä, miksei mennä kattomaan isomummia. Vaikea selittää lasta säikäyttämättä, miksi välillä joutuu pois päikystä ja miksi ei pääse etelään leikkimään Jennin kanssa. Onneksi aiheet vaihtuu nopeesti ja sit mietitään, miksi hamahelmien tekeminen on kivaa.

Jollakin hasssulla tapaa mä myös odotan talvea. Eilinen pakkasaamu veti lähipellon ihanaan esimakuun siitä, millaista on kun lunta alkaa tulla ja intoilin sitä jotenkin tosi paljon! Koska oli hauska katsella 1-vuotiaan ihmettelyä siitä, miten lumi sulaa käsissä ja kikatusta kun kutitin kylmällä heinällä. Tää talvi tulee varmasti olemaan vähän erilainen, jos ei reissata minnekään. Mitään ei olla vielä päätetty, mutta eipä olla kyllä edes mietitty sitä reissaamista juurikaan. Samalla kun näen mielessäni ne ihanat talviset päivät kun voi tehdä lumiukkoja ja mennä pulkkamäkeen, näen valitettavasti myös mielessäni ne tuhat ja yksi kertaa kun pitää kerrospukea lapset ulos vaan riisuakseni jomman kumman pissahädän tai vaipanvaihdon vuoksi.

Oon rakastanut tätä syksyä. En tiedä onko tämä valokuvaus-liiketoiminnan mukanaan tuoma uudistunut into kuvata vai muuten vaan, mutta jotenkin syksy on sykähdyttänyt. Yleensä olen masistellut puoli syksyä sitä, että ulkona on masentavaa, mutta nyt oon nauttinut syksyn kauneudesta. Sumut, värikkäät puut, huurteiset oksat, jotenkin joka viikko on jotain kaunista ja ihmeellistä. Toisaalta tämä on myös Adrianin ensimmäinen syksy ja voi sitä ihmetyksen määrää! Kun tuli lunta! Tai kun oli lehtiä maassa loputtomasti! Kun pääs läträä lätäkköön. Jollain tavalla lasten kanssa on hirveän hauskaa just se, kuinka pääsee elämään uudelleen tuon ihmetyksen ja kaiken sen hämmennyksen, mitä uudet asiat aiheuttaa.

Ehkä yksi osa tätä iloa on oikeasti se, että olen voinut paljon paremmin. Enkä sinänsä voi ihan kokonaan sivuuttaa sitäkään tietoa, että talvimasennus on vahvasti kytköksissä ADHD:hen. Jep, sekin! 😀 On ihan tutkittua tietoa, että Seasonal Affective Disorder, eli tutummin kaamosmasennus on yliedustettuna ADHD:n rinnalla, mikä itse asiassa on aika selkeä yhteys kun tarkemmin miettii. Wikipedia kertoo: “Auringonvalon vähentyminen voi johtaa serotoniinin vähäisempään erittymiseen. Kaamoksen on todettu vaikuttavan aivojen välittäjäaineisiin hyvinkin voimakkaasti. Kanadalaiset tutkijat ovat osoittaneet, että kaamosmasennuksesta kärsivillä on normaalia vähemmän aivojen välittäjäainetta serotoniinia, joka säätelee tunnetiloja ja energiatasapainoa. Serotoniinin kuljettajamolekyyli siivoaa ylimääräisen serotoniinin pois aivoista. Mitä aktiivisemmin kuljettajamolekyylit toimivat, sitä vähemmän aivoissa on serotoniinia. Kuljettajan aktiivisuus oli huomattavasti korkeampi talvella kuin kesällä. Tämä johtaa siis serotoniinivajeeseen, joka saattaa selittää, miksi terveetkin ihmiset kokevat alakuloisuutta ja voimattomuutta talven kynnyksellä. Vaikka kaamosmasennus on tunnettu jo kauan, sen biologinen syy on ollut epäselvä.” Lisää tähän ADHD, jossa yleensä dopamiini, noradrenaliini ja/tai serotoniini ovat keskeisessä asemassa. Eli sinänsä yhteys on mun mielestä hyvin yksinkertainen. Jos aivojen välittäjäaineet ovat muutenkin epätasapainossa, niin nämä Suomen talven pimeät ajanjaksot pahentavat tilannetta. Ehkä juuri siksikin tämä vuosi on mennyt sikäli eri tavalla, että talvi ja pimeys ei ahdista. Joo, olisihan se kiva nauttia eteläisemmistä keleistä perheeni kanssa rannalla polskien, mutta ajatus Suomen talvesta ei herätä mussa syvää ahdistusta, niin kuin ennen.

On oikeasti jotenkin todella mielenkiintoista, miten paljon asioita on tapahtunut ADHD-diagnoosin ja lääkehoidon aloittamisen jälkeen. Ihan sellaisia pieniä asioita. Mä oon esim. aina vältellyt uimista Suomessa, koska kylmä. Ja siis käynyt suihkussa niin, että nuppi on kuumimmalla mahdollisella, eikä se oo ollu tarpeeks kuuma musta silloinkaan, vaikka kylppäri on höyrynnyt kuumasta ja mies ei oo kestänyt tyyliin olla samassa kylppärissä. Meidän lämminvesivaraajan vesi on ollut talvisin koetuksella ja mä oon aina vaatinut, että hankitaan toinen. “Mitä jos kävisit vaan suihkussa niinku normaalit ihmiset?” Lähes heti lääkehoidon aloittamisen jälkeen mä olin meistä se, joka halus käydä koko kesän uimassa. Siis vielä 21 jälkeen illalla kun oli kylmä. Mun mielestä ennen on ollut epämiellyttävää olla uimassa uimahallissa (kylmä jopa vauvauinnissa) ja lasten kanssa suihkussa yhdessä oleminen vaati sen, että perään pääsee yksin lämmittelee, koska lapsille vesi on liian kuumaa muuten. Ykskaks mä käyn normaalissa suihkussa.Tykkään edelleen lämpimästä, mutta siis sellaisesta järkevästä. Ja se kaikista kuumin vesi tuntuu kuumalle! Käsittääkseni tää vuorostaan liittyy noradrenaliiniin jollakin tapaa, mutten oo tutkinut asiaa sen enempää.

No anyway, kaamosasennuksesta en oo ennen tiennyt hirveesti mitään ja oon mielessäni aina pitänyt asiaa ihan oikeesti sellaisena firstworldproblems -tyyppisenä “mua niin masentaa talvi”-meininkinä, että yllätyin siitä, että asia ylipäätään löytyy Terveyskirjastosta oli mulle ihan yllätys 😀 Kun tähän yhdistää myös ADHD-hoidon muut hyödyt toiminnanohjauksessa ja tunnesäätelyssä ja myös sen, että olen nukkunut paremmin kuin vuosiin (laadullisesti, en valitettavasti määrällisesti), syönyt paljon järkevämmin ja kuluttanut huomattavasti vähemmän sokeria, ei mikään ihmekään, että impulssit johonkin mielihyvään tuottavaan kuten etelän reissuun, on hyvin vähäiset verrattuna menneisiin vuosiin. On itse asiassa tosi käsittämätöntä, miten jälkeenpäin voi ymmärtää itseään ja monia asioita itsessään niin eri tavalla kuin ennen, kun osaa yhdistää asiat oikein. Mähän oon vuosia taistellut raudanpuutteen kanssa ja ihan lapsesta asti on ollut anemiaa tai raudanpuutetta ilman anemiaa. Oon ollut viime vuosina rautainfuusiossa kahdesti ja mun rauta on neljännesvuosittain tarkkailussa. Kuvitelkaapa ihmetykseni, kun en ole koko kesän aikana syönyt lainkaan rautalisää, mutta ensimmäistä kertaa mun rauta oli noussut itsekseen! Edellinen 3kk ilman rautalisää oli laskenut rautaa kuin lehmänhäntä. Mikään rautalisä ei ole ollut tarpeeksi tehokas tai jos on ollut tarpeeksi tehokas, niin on laittanut vatsan aivan sekaisin ja ainoa sopiva hoito on ollut se infuusio. Se ei ole sieltä halvimmasta päästä, mutta aikanaan rytmihäiriöiden alettua se alkoi tuntumaan ihan hyvältä idealta. Mä syön paljon rautaa sisältäviä ruokia ja oon käyttänyt rautalisää on/off ikiajat. On poissuljettu kaikki mahdollinen keliakiasta laktoosi-intoleranssiin ja lopputoteama pidemmissäkin tutkimuksissa on ollut se, että rauta ei imeydy kunnolla. Mutta nyt se oli maagisesti kesän aikana imeytynyt. Mua kiinnosti tää ja tutkin asiaa. Törmäsin lukemattomiin artikkeleihin siitä, kuinka raudanpuute pahentaa ADHD-oireita merkittävästi ja miten merkittävä rooli raudalla on dopamiinin tuotannossa ja samalla löytyi mielenkiintoista tutkimusta siitä, että ADHD:hen käytetyn stimulanttilääkityksen vaikutus on usein rautaa kohentava. En syventynyt sen enempää asiaan kun on vihdoin tasapainossa nämä molemmat, mutta mielenkiintoista yhtä kaikki. Odotan innolla seuraavaa kontrollia ja jatkan ilman rautalisää.

Ihmiskroppa ja ihmismieli on jännittävä kokonaisuus. Joku juo kahvia herätäkseen, toinen (minä) nukahtaakseen. Ja koko kehomme on niin käsittämättömän monimutkainen käyttöliittymä, että yksi asia siellä ja toinen täällä, voi vaikuttaa ihan todella kokonaisvaltaisesti. Ja kun asiat yksinkertaistaa, niin kaikki kuulostaa “normaalilta”. No kuka nyt pimeästä tykkää, totta kai kaikki tykkää auringosta?! Niin mutta miksi? Ehkä siksi, että se auringonvalo vaikuttaa meissä ihan fyysisesti, niihin välittäjäaineisiin, jotka vaikuttavat meidän toiminnassa niin moneen, mm. hyvään fiilikseen?

Mielenkiinnolla siis odotan, millainen on tämä ensimmäinen talvi, kun tuntuu siltä, että olen tasapainoisempi, ihan fyysisesti siis. Ehkä saan ensimmäistä kertaa oikeasti nautittua talvesta ihan eri tavalla kuin ennen. Ehkä tämä on tavallaan myös mun ensimmäinen tavallisesti tiedostama syksy ja ensimmäinen talvi, niin kuin Adrianillakin. Ehkä siksi oon kylmän, pimeän, märän ja nihkeän sijaan nähnyt värejä, kauneutta ja kaikkea hyvää tässä vuodenajassa, jota normaalisti vihaan.

ADHD – toiminnanohjaus

Viimeksi kirjoitin tunnesäätelystä, nyt ajattelin vielä avata hieman tätä toiminnansäätelyäni ja ADHD-lääkityksen vaikutusta tähän. Tämä on itse asiassa se puoli, missä koen lääkityksen auttavan vähiten, mutta samalla se puoli, jossa uskon terapian olevan kaikista eniten hyödyksi. Ja lisäksi tässäkin on jo selkeitä havaintoja, mitä oon tehnyt. Ja siis ennen kuin kukaan tulee TAAS kommentoimaan, että tätä se on kaikilla muillakin, niin joo, varmasti jollakin tavalla ja jossakin määrin, muttei ihan samalla tapaa.

Ongelmat toiminnanohjauksessa on olleet mulla selkeästi tietynlaisia.

1. Epämiellyttävien asioiden mahdottomuus ja viivyttely

Klo 8.00: Tänään pitää olla klo 12.00 valmiina tietty tärkeä työasia. Siihen menee varmaa tunti.

Klo 9.30: Missähän talitintit majoittuu? Kuka keksi Paavo Pesusienen?

Klo 10.00: Ai siis talitintit ja punatulkut ja varpuset ja varikset toimii niin ja näin ja noin. Mut miks pingviineillä on lyhyet jalat?

Klo 10.45: Saakeli, mulla on se dedis, mä en jaksa nyt tehdä sitä, äääää, niin ärsyttävä juttu, en jaksa, käyn keittää kahvin ja otan jotain evästä.

Klo 11.10: Noin, keittiö siivottu, kahvi keittymässä, nyt mä voin tehdä sen jutun. SIIS MITEN KELLO ON NÄIN PALJON?!

*Raivotyöskentelyä*

Klo 11.59: Okei, nonii, done, hirvee homma, koko aamu meni sen synnyttämisessä, että mä vihaan ton homman tekemistä.

Kukaan ei ole yhtä hyvä viivyttelemään kuin minä. Tunnesäätelypuolella tää johtaa aina negatiiviisiin tunteisiin, koska mä mielestäni teen koko ajan, mutta mitään ei tule valmiiksi. Ja sit mä huomaan tehneeni 4h jotain, mihin ei pitäisi mennä kuin vähän aikaa, ja oon ollut pois lasten luota ja mua harmittaa se ja tunnen syyllisyyttä siitä, että mies on joutunut pärjäämään yksin samalla ku mä oon tutkinu pingviinejä vaik oikeesti piti tehdä jotain aivan muuta.

Lisäksi mä en vaan saa tehdyksi asioita, joista en välitä. Ja ei, siihen ei auta sellainen “keskityt vaan ja teet”. Mun aivot menee ihan tilttiin, vaikka haluaisin oppia tai saada tehtyä. Tästä on yksi erittäin hyvä esimerkki. Sellainen sähköpaikkapiuha autoille, tiedättekö sen? Meillä kotona se menee sisältä katkaisinta painamalla. Mutta meidän Kuopion kodissa mä vihasin sitä syvästi. Se oli ison autokatoksen paikka, jossa piti avata sellainen läppä ja asettaa se ajastin oikeaan aikaan. Se oli kummallinen, epälooginen mun mielestä. Se ei ollut niin kuin tavallinen kello, mutta silti näytti siltä. Mutta siinä ei laitettu sitä kohtaa vaikka 7.30 kohtaan, jos halus auton olevan lämmin 7.30, vaan sillä piti jotain kikkailla, pyöritellä sitä ja asettaa se jollain ihmeellisellä ajatuksella. En edes muista sitä enää, koska se ei mennyt koskaan jakeluun. Mun mies yritti selittää sen mulle oikeesti tuhat kertaa. Yleensä hän sääti sen mulle tai menin kylmällä autolla, koska ei vaan mennyt jakeluun.

Mä en ole tyhmä, mä oon ihan fiksu ja skarppi ämmä. Mut se saakelin sähkökello. Musta tuntuu, että mun aivot meni jokaikinen kerta tilttiin, kun yritin päästä kärrylle. Siis tuli vaan musta näyttö ja punaisella vilkkuva ERROR. EN YMMÄRRÄ. Mä halusin oppia ihan miehenkin kiusaksi, ettei se vois päteä sillä. Mut ei. Joka kerta kun mä aloitin, mua alko aivan huolella ärsyttämään. MIKSI Jumalan vuonna 2016 tämä ei ole digitaalinen tai sellainen, että jos haluan sen aloittavan lämmityksen klo 5, siinä olisi kello, jossa olisi normaali kello ja kiskaisisin sen vivun kohtaan 5? MIKSI tämä on hankala ja huonosti suunniteltu?! —> Vihaan tätä ja tää on surkea ja ärrinpurrin miehelle, joka yrittää selittää, että se on helppo. Ei ole, kun se on ihan paska! Jos joku voi vihata sähköpiuhan ajastinta, niin minä. Tällaisia tilanteita on lukemattomia elämän varrelta.

Vihaan täyttää veroilmoitusta, tehdä kirjanpitoa tai mitään muutakaan epämiellyttävää ja vaikka tiedän, että pitäisi, musta tuntuu, että kaikki korkeammat voimat repii mua vastakkaiseen suuntaan ja oikeasti pesen mieluummin vaikka kylppärin vanupuikolla kuin teen mitään noista asioista, jotka on mulle jostain syystä tosi hankalia. Mä en vieläkään osaa omaa y-tunnusta. Se on helppo, siinä on muutama numero, mutta en osaa sitä. Koko perheen HETUt osaan, osaan joku 30 puhnroa ulkoa, muistan tosi kummallisia kirjain/numeroyhdistelmiä lyhyellä katsomisella, mutta en saa opittua jotain, mitä käytän viikottain. Se vaan menee johonkin mun aivojen mustaan aukkoon, eikä auta muistisäännöt tai mitkään. Mutta muistan tarkalleen missä kohtaa sivua Harry Potterissa ja Azkabanin vangissa tapahtuu tietyt asiat, vaikka oon lukenut sen kirjan viimeksi joskus 10 vuotta sitten.

Mulle on aina ollut vaikea priorisoida asiat oikeasti järkevään järjestykseen. Teen miellyttävimmästä epämiellyttävimpään, vaikka siinä ei ole järkeä. Harhaannun koko ajan niistä asioista, mitkä ei kiinnosta. Viivyttelen siihen asti, että ei enää vaan voi. En halua tietää paljon oon maksanut rahasummana muistutusmaksuja ja huomautuksia ja verottajalle myöhästyneistä ilmoituksista. Paljon. Laskujen laittaminen e-laskuiksi tuntuu ihan mahdottomalta ja laskujen maksaminen on epämukavaa. Siis ihan yksinkertaisia typeriä asioita, enkä voi edes selittää miksi ne asiat ja mikä niissä on niin mahdotonta.

Tää on se osa, mihin kaipaan eniten apua terapiasta. Nimenomaan erilaisin omin toimintastrategioin asioiden tekeminen, koska ei ole sellaista lääkettä tässä maailmassa, joka saa mut kiinnostuu veroista ja kirjanpidosta tai monista muistakaan asioista. Mä oon tosi tehokas kun on pakko. Kun on oikeesti viimeinen mahdollisuus täyttää vaikka veroilmoitus ennen isoja sakkoja, mä saan sen hyvin tehtyä. Mut viivyttelen viimeiseen hetkeen asti. Tein disseni ihan supernopeesti osissa aina ennen jotain deadlinea. Hain kouluun viimeisellä hakutunnilla. Jnejnejne. Näitä on paljon. Vihasin matikkaa lukiossa, tietyt asiat ei vaan musta olleet loogisia (se on hei matikkaa, se on nimenomaan loogista!!). Mua vaan ärsytti esim. se, miksi piti laittaa neliöjuuri, jos oli käytännön tehtävä, joka ei vaan voinut olla -arvoinen. Tai miksi pii on loputon ja mihin se pohjautuu ja aivot sanoo tilt. Mulla on matikasta lukiosta kova rivi 7 ja sekin vaan sen takia, että toinen matikan maikka tykkäs musta ja 6-alkavat koenumerotkin nous 7, koska olin niin viehättävä opiskelija. En ymmärrä mitä tuo ihana naisopettaja mussa oikeasti näki, koska olin ihan painajainen. Istuin takapenkillä, pureksin purkkapalloja, kuuntelin musiikkia täysillä huonoista kuulokkeista, keikuin tuolilla ja valitin, että matikka on perseestä. Ja silti tää opettaja piti musta vaikka mun itteni tekis mieli mennä läimii sitä teini-ikäistä Annaa korville siitä, kuinka paskapää se oli. Muistan vieläkin yhteen kokeeseen valmistautumisen kun poikaystävä yritti auttaa ja selittää ja mä nauroin ja itkin ja raivosin. Ja joku 6puol siitä tulikin. Sitten tuli viimeisen kurssin aika ja se oli ma-ke-pe 8-10 aamuisin. Mä oon aina vihannut aamuja ja märisin sitä, miksi sitä matikkaa pitää olla 6 kurssia, kun mä en aio sitä kirjoittaa. Se ihana opettaja teki mun kanssa sopimuksen. Jos meen kirjottaa matikan, ei tarvii tehä sitä kurssia ja saan siitä 7. (En tiedä kuinka asiallista tää toiminta on, mutta toimi mulle :D) Lyötiin kättä päälle. Kaks viikkoa ennen matikan ylppäreitä tajusin, että se saatanan matikka tulee pilaa mun tosi hyvät ylppärit jollain helkkarin A-arvosanalla, otin kaikki kurssikirjat ja MAOLin esiin, tankkasin joka päivä muutaman tunnin matikkaa ja jos tehtävä meni väärin, hinkkasin niin kauan, että meni oikein. Mä kirjoitin matikasta L 58/60 pistettä niin, että se 2 pistettä tuli siitä, että yhden vastauksen edestä puuttui se neliöjuuri. Ylppäripäivänä matikanope kävi halaamassa ja toivottamassa onnea jatkoon vähän silmät kosteena. Oon kiitollinen edelleen. En siitä Laudaturista, vaan siitä, että se opettaja näki oppilaat yksilöinä ja osas opettaa niitä niin.

Mä osaan ja pystyn, jos oikeesti haluan. Minä itse haluan. Mutta jos en halua tai heikko tunnesäätely päästää turhautumisen tai epäonnistumisen tunteen käsistä, jostain tulee mulle ihan mahdotonta. Mua ei motivoi mikään. Voin lähteä 5 km lenkille ja luvata, että voin ostaa Chanelin laukun, jos jaksan juosta tiettyyn aikaan. Luovutan 2km kohdalla tietäen, että mikään tai kukaan ei estä mua ostamasta sitä halutessani muutenkin ja koska enmävaanpystyjajaksa. Mutta jos mä kisaan vaikka miestä vastaan ja haluan voittaa, mä jaksan pinkoa kyllä. Tähän lääke on tuonut pienen avun, mutta ei merkittävän. Selkeästi kuitenkin sellaisen, että kykenen tekemään valintoja fiksummin.

2. Keskittymiskyvyn puute ja ajatuksen särkyminen 

Mä aloitan sen veroilmoituksen tai jonku epämiellyttävän työasian. Mulle on siis epämiellyttävää välillä lähettää jopa asiakkaille laskuja, vaikka se tarkoittaa rahan saamista. Rakastan sitä luovaa prosessia ja ideoimista ja esteettistä puolta, mutta sekä raportti että lasku ei herätä mitään positiivisia tuntemuksia. Mut niin. Mä aloitan sen tekemisen. Ja sit tulee joku meili ja harhaannun. Tai lähen puuhaa jotain tosi tärkeää kotona. Se harhaantuminen epämiellyttävästä on järkyttävän helposti tapahtuvaa, mutta toisaalta mä myös tiedän kaiken niistä pingviineistä, jos jään tutkii niitä. Jos se kiinnostus osuu johonki mielenkiintoseen ja fiksuun juttuun, niin ihan parasta. Mut sit ku yritän tehä jotain muuta, kaikki häiritsee. Elän aina siinä ristipaineessa, että pitäis siivota, että sais keskityttyä, ettei ajatus karkaisi, mutta samalla tiedän, että pitäis tehdä jotain, missä on aikamääre, eikä siivota kotia ja tehdä lasten välikausivaate-listausta.

Kun mä hyperfokusoidun johonkin aivan turhaan, niin muhun ei saa kontaktia hirveen helposti, mutta kun mä teen jotain, mitä en haluis tehdä, nii KAIKKI häiriötekijät ajaa sen edelle. Otan kirjanpitokuitit esiin ja mies kysyy mihin kohtaa kalenteria ottaa talviloman niin todnäk varaan meille loman kilpailutettuani kaiken ja tehtyäni kaikki mahdolliset selvitykset ennen kuin saan itseni takas kuittien äärelle. Ja jos mä vaan jatkan sitä tekemistä, niin mä en vaan saa itestäni mitään irti. Ohjekirjat on saatanasta. Jos nään jonku 100-sivuisen manuaalin, meen samantien youtubeen ettii videon. Ei pysty keskittyy. Voin lukea mielenkiintoista tekstiä ja referoida sen tarkkaan, mut unohdan edellisen lauseen jos yritän lukea jotain olennaista. Ihan teflonia ku yritän ymmärtää jotai vero-ohjetta tai jotain asialomaketta. Joka sanasta, hajusta, tunteesta, näköpiiriin tulevasta asiasta tulvahtaa kaikkea mieleen ja jatkaminen on tosi hankalaa. Mua oikeesti nauratti ku sain ADHD-lääkkeen ja avasin sen hitsin lapun sieltä sisältä, tuoteseloste ja haittavaikutukset jne. Se oli sellanen jumalaton raamattu, siis oikeesti varmaan avattuna 1 m x 60 cm pienen pientä tekstiä. Silleen ihan totta, muistakaa nyt kelle tää lääke on.

Tää on mennyt lapsiarjen myötä tosi haastavaks. Ennen tein töitä itekseni kotona ja saatoin lorvailla 4h ja sit puskee 4h ja olin valmis. Saatoin tehdä keskeytyksettä kun oli draivia ja googlaa mangusteja kun ei ollut. Nyt on tilanne eri koska ajankäyttöä säännöstelee jotkut muut ja mulla ei vaan oo varaa tähän luksukseen. Keskeytyksiä tulee koko ajan ja jatkuvasti ja jos en oo kotona, vaan meen vaikka kahvilaan tekemään töitä, mun ajatukset on kotona lapsissa. Mä oikeasti pelkäsin jotain aivokasvainta kun musta tuntu koko kevään, että mun muisti on reikäjuustoa ja keskittyminen tuntu siltä, kun yrittäis säilöä vettä siivilässä. Ei ollut mukavaa.

Lääkitys auttaa tähän tosi paljon. Mä en enää häiriinny samalla tapaa. Yks päivä tein töitä sohvalla olkkarissa ja lapset, äitini ja mieheni pyöri olkkari/keittiö-akselilla. Lelut soi, lapsista lähti ääniä, äiti leikitti lapsia ja mies puuhas keittiössä. Joku lelu jäi soimaan pitkäksi aikaa ja mieheni sanoi ihan kireenä muutamaan kertaan, että sammuttakaa se. Mä en välittäny mistään näistä ja keskityin siihen mitä aloin tekemään siinä sohvalla. Äiti sano kolme kertaa, että voin mennä kyllä toimistooni, ettei häiritse, hän pärjää lasten kanssa. “Ei mua häiritse”. Äiti katto ihan hämmentyneenä ja totes, että ennen oisin ollu ihan kiehumassa vaikka olisin ollut siellä toimistossa asti. Jep, koska ennen mä olisin koko ajan pinnistellyt ja kuullut kaiken. Muistatteko tän postauksen toukokuulta? Jep. Vähän nauratti lukea tuo nyt, kun ymmärtää tuon kaiken niin paljon paremmin. Mutta mä aina keksin selityksen asioille. Että aistit on jotenki avautunu lasten myötä jnejne. Tai sit mulla on ollut vaan aina ADHD ja oon saavuttanut sen kuormittavuuden tason, jolla en enää pärjännyt.

3. Ajanhallinta

“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 45 min myöhemmin: “Anteeks mulla kesti”.
“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 30 min myöhemmin: “Ootko kohta jo valmis?””Helvetti, tarviiko aina hoputtaa?” —> Riita

Tää on hankala asia. Mä oon aina vihannut odottamista, joten etuajassa oleminen on aina no go. Mut ku mä oon aina myöhässä. Osittain ton viivyttelyn takia, osittain sen takia, että harhaannun tekemään ja osittain koska oon erinomaisen optimistinen arvioimaan aikaa. Ja en ymmärrä mikä mut tappais siinä hetken odottamisessa.

“Kauan sulla menee?”

Arvio mun mielessä: Jos kaikkien tähtien asennot on oikein, matka on kutistunut puolella mun mielessä, kaikki valot on vihreitä ja lähtemisessä ei tuu mitään hässäkkää, niin 15 min ihan todella todella superlatiivisin nopein suoritus. “Max 15 min!”

Todellisuus: Vauva puklaa päällensä just ennen lähtöä, pitää vaihtaa vaatteet, auton takakontissa on pahviroskat, mitkä pitää purkaa, että saa vaunut kyytiin, unohdan jotain kotiin ja pitää pinkasta takas sisälle hakemaan se, osun kaikkiin punaisiin valoihin, matka on puolet pidempi ku muistin ja pitää pysähtyä lohduttamaan ujeltavaa takapenkkiläistä ja ettii tuttia. Perillä 40 min päästä.

AINA pitää arvioida ton superlatiivioptimistisen mukaan. Aina. Jos pitää olla perillä 12, niin sitten alan valmistautumaan sen optimistisen mukaan ja aina myöhässä, hengästyneenä just ajoissa paikalla tai 0-5 min myöhässä, mikä on mun mielestä nähtävästi ajoissa. Ai saakeli, miten ärsyttävää.

Mut miks mä teen näin? Kyllä mä tiedän melko hyvin paljon mihinkin menee. Osittain just sen takia, että harhaannun ja unohdan ja se tuottaa lisäaikaa. Ja osittain koska saatan keksiä 3 min ennen lähtöä tietyt kengät, jotka haluan lapselle, joka ei ees kävele ja näyttää söpöltä vaikka jätesäkissä ja sit unohdun ettimään niitä, koska mitkään muut ei kelpaa ja sit 7 min päästä mä laitan toiset kengät ja oon myöhässä.Osittain yksinkertaisesti sen takia, että en halua epäonnistua odottajan silmissä ja jos sanon, että menee pitkään, niin mä koen, että sitä toista harmittaa, että mulla kestää.

Jos mies odottaa mua vaikka syömään tai jotain ja kysyy kauanko menee, sanon sen superoptimistisen arvion, koska musta se tuntuu vähemmän pahalta. Todellisuus on kuitenkin “mitä tahansa kymmenen minuutin ja kolmen vartin väliltä, mutta todnäk menee ainakin puoli tuntia”. Musta tuntuu vähemmän pahalta sanoa vartti ja sit ku mies kyselee nii “ihan just valmis kohta, pieni hetki!”. Helvetin ärsyttävää ja tosi epäkunnioittavaa. “Anteeks taas oli vähän ruuhkaa / anteeks piti vaihtaa vauvan vaatteet vielä lähtiessä / anteeks….“, mikä on ihan mahdollista, mutta mitäpä jos vaan arvioit todellisuuden ja ne kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet?

Anteeksi, mulla menee tässä vielä ihan vähintään puoli tuntia. Ja jos meneekin 20 min, niin sittenhän se on kaikille positiivinen ylläri? Ai mut sit mä saatan joutuu odottaa 10 min, mikä olis tietty ihan kamalaa. Hetkinen!? Mikä itsekäs paskapää.

Osittain tähän vaikuttaa myös impulsiivinen optimistinen suhtautuminen. “Mä vaan nopee koukkaan tosta kukkakaupan kautta hakee kukat” ja oon myöhässä juhlista. Kun ei siinä ylläri meekään se 3 min vaan 15 min pysäköimisineen ja kaikkineen. Mä oon oppinut tiedostaa, että sanon sen positiivisen sen takia, että en halua saada syytöksiä siitä, että menee niin kauan ja saan “luvan” paremmin, jos myöhästyminen on vähäisempää. Niin tyhmää. Nyt oon huomannut sen, että mä oikeesti mietin tarkkaan miten kauan aikaa menee, arvioin paremmin, ja poistun sitten kotoa vaikka homssuisena tukka harjaamatta ja verkkareissa tai jätän jotain kesken. Prioriteettilistalle on noussut tosi paljon korkeammalle se, että mä en ole myöhässä ja alan valmistautumaan jo etukäteen. On tässä vielä toki työtä, mutta huomaan pystyväni keskittymään paremmin huomioimaan kaikki vaikuttavat tekijät ennen kuin sanon jonkin aja ja priorisoin sen annetun ajan kaiken muun edelle, että varmasti ehdin, vaikka sitten väärissä vaatteissa tai miten vaan.

Edelleen teen tosi optimistisia suunnitelmia. Listaan mielessäni kaiken mitä aion tehdä vaikka 6 h aikana vaikka todellisuus on se, että siihen ei pystyisi kaksikaan ihmistä normitehoilla. Sellanen 24-syndrooma, että vuorokauteen mahtuu muka ihan helvetin paljon, vaikka ei se nyt vaan nii mene ja kaikki suunnitelmat kosahtaa huonosti syövään lapseen tai päikyt skippaavaan vauvaan. En aina osaa arvioida omaa jaksamista ja vauhtia tekemisessä. Oon myös erinomainen ulkoistamaan myöhästymisen kenen tahansa muun syyksi. Mä oon oikeesti suuttunu miehelle joskus siitä, että se on mennyt vessaan kun ollaan oltu ulko-ovilla ja myöhässä 20 min “koska se ei oo osannu suunnitella sitä ja mä joudun oottaa” vaikka ite oon siis myöhässä 20 min. ADHD-lääke on auttanut ihan todella paljon arvioimaan omaa toimintaa ihan eri lähtökohdista kuin ennen ja aika paljon omaa tekemistä jälkeenpäin on saanut nyt hävetä. En anna sen hirveesti itseäni syödä, koska mitä mä voin sille enää nyt? En mitään muuta kuin oppia ja olla parempi tulevaisuudessa. Oon paljon mietiskellyt tosi monia asioita menneisyydestä, joitakin pyytänyt anteeksi jälkikäteen ja yrittänyt selittää miksi oon toiminut niin kuin olen ja että se ei silti ole OK vaikka silloin se on musta tuntunut perustellulta ja siksi haluan vielä nyt pyytää anteeksi.

4. Kummalliset tavat ja vahva tarve tehdä omalla tavalla

Oon oppinut nyt ymmärtämään, että monet asiat, mitä teen on tietynlaisia arjen selviytymismekanismeja. Esimerkiksi meillä ei oo ennen saanut mies purkaa ruokakasseja, jos oon kotona. Keskeytän mitä vaan ja puran ne itse. Koska mun pitää siivota ensin jääkaappi ja laittaa kaikki tiettyyn järjestykseen ja mies tekee sen “väärin”. Väärin, koska eri tavalla kuin mä haluaisin. Jos mä tiesin, että jääkaapissa on kaikki sekaisin, se ärsytti mua ja ahdisti vaikken ees näkis jääkaappia. Kuulostaa ihan flipanneelta, mut welcome to my mind. Oon ymmärtänyt ja oppinut, että mulla on ollut tietynlaisia lievästi pakko-oireisia tapoja tehdä asioita, jotka on häirinneet, jos ne on tehty eri tavalla. Kun pään sisällä on kaoottista, arkea hallitsee tietyin keinoin. Esimerkiksi mulla on tosi vahva symmetrian tai epäsymmetrian tarve tilanteesta riippuen. Ja jääkaapissa jokaisen asian pitää näkyä, että näen kaiken yhdellä silmäyksellä ja mikään ei jää sinne piiloon pilaantumaan. Jos kotona on hirveä kaaos, saatan silti aloittaa siivoamisen jostain ihan turhasta asiasta, koska mä tarviin sen onnistumisen fiiliksen, että joku tulee valmiiksi. Mä oon tosi tarkka siitä, että tavarat menee niiden oikeille paikoille, koska muuten ne on satavarmasti hukassa. Sen takia mä etin mun puhelinta kymmenen kertaa päivässä, koska sille ei ole omaa paikkaa, kun kulkee niin mukana. Sen takia, en oo koskaan ymmärtänyt, miksi joku ihmettelee, eikö laukkujen vaihtaminen päivittäin ole haastavaa, koska mä putsaan aina laukun kun tuun kotiin. Lompakko ja avaimet oikealle paikalle, jnejne. Laukku omalle paikalleen. Jos se jää tekemättä, etitään 2kk päästä autonavainta jostain hevonjeerasta. Meillä oli taannoin autonavain hukassa. Mies pyysi kattoo kaikki laukut, takit jne. Väitin, että ei voi olla, koska tyhjennän ne aina. Katsoin kuitenkin. Autonavain oli miehen housujen taskussa sen kaapissa. Osaan kertoa ulkomailta tasan sen kohdan kaapista, missä joku tavara on meillä, jos mies etsii jotain.

Tähän tietynlaiseen tarpeeseen tehdä omalla tavalla liittyy hyvin paljon tunnelatausta. Monissa se herättää sellaisen tunteen, että oon tosi “my way or the highway” -tyyppi. Niin mä varmaan oonkin, koska se on mulle ollut elintärkeää selviytymiseni kannalta 😀 Mä teen mielessäni suunnitelman ja etenen sen mukaan ja kun joku tuo siihen jonkun uuden tavan toimia, mä meen ihan tilttiin ja tulee kaaos taas päälle. Jos mä suunnittelen, että mies tekee vaikka siivouksen tietyssä järjestyksessä, niin mulla menee ihan pasmat sekaisin, kun se tekeekin toisinpäin ja se mun oma ajanhallinta ja tekemisen hallinta jotenkin täysin katkeaa. Vaikka näennäisesti asia ei liittyisi muhun mitenkään. Ja jos tehdään yhdessä, mulla on yleensä vahva ajatus siitä, missä järjestyksessä ja miten ja kun joku haluaa tehdä eri tavoin, se tuntuukin kuormittavalta, kun se eroaa siitä valmiista järjestelmällisyydestä, jonka oon tiedostamattani luonut. Tietyllä tapaa mun mieli tekee arvion tilanteesta ja ottaa kaiken huomioon ja vetää johtopäätöksenä sen “parhaan” reitin ja siltä poikkeaminen vaatii taas hirveän ajatusprosessin, jota en edes huomaa käyväni. Lääkitys on vaikuttanut tähän tosi paljon, koska se jo aikaisemmissa postauksissa kertomani ylikuormitus on poistunut ja kun on rento ja hyvä olla, on paljon helpompaa vaan antaa kaikkien tehdä omalla tavallaan kun se ei vaikuta omaan mieleen mitenkään. Musta on voinut saada helposti joustamattoman kuvan aina välillä ja vaikka oonkin edelleen ja aina täynnä mielipiteitä ja toimintatapoja, osaan nyt tehdä asioita rennommalla otteella.

Nää on sellaisia vahvoja juttuja, jotka oon mieltänyt toiminnaohjaukseen liittyviksi osiksi mun ADHD:ta ja on tosi mielenkiintoista oivaltaa ja oppia koko ajan lisää.

En usko siihen, että alan nyt selittämään koko elämääni ADHD:n kautta, mutta ADHD:n ymmärtäminen on auttanut ymmärtämään itseäni ja tekemisiäni, ja myös sitä, miten muut ajattelee ja tekee, ja mikä on ollut mulle normaalia ei olekaan sitä välttämättä muille. Siks oon myös pahoittelutilanteissa nyt halunnut läheisille sanoa, että vaikka mä ymmärrän, että ADHD:lla on ollut todennäköisesti vaikutusta asiaan, se ei tee siitä hyväksyttävää. Monet asiat on hyvin erilaisia mun mielessä ja sen, mitä mä voin tarkoittaa hyvällä, voi joku ottaa vastaan ahdistavan tuputtavalta tai painostavalta. Esim. mun mielenkiinnon kohteena olevasta asiasta saatan listata hirveän tulvan, mikä helposti vaikuttaa siltä, että painostan tiettyyn asiaan vaikka todellisuudessa mä haluan vaan jakaa kaiken mitä tiedän asiasta ilman sen kummempaa tarvetta vaikuttaa siihen, mitä joku toinen tekee. Ihan kuvitteellisena esimerkkinä mä saatan selittää paatoksellisesti siitä miksi maalaaminen on musta niin paljon kivempaa kuin piirtäminen koska x y ja z, vaikka mulle on aivan yhdentekevää, piirtääkö joku vai värittääkö vai maalaako. Mutta sille piirtäjälle voi tulla sellainen fiilis, että piirtäminen on huonompi harrastus ja haluaisin hänen maalaavan. En tiedä aukeaako tämä selitys, kun en konkreettisia esimerkkejä omista ihmissuhteista halua käyttää, mutta ehkä joku saa tästä kiinni 🙂

Sellaisia asioita nyt tuli tähän aiheeseen liittyen, mutta impulsiivisuus on vielä oma osansa erikseen. Palaillaan siihen jossakin vaiheessa vielä 🙂 

Muut ADHD-postaukseni löydät täältä.

ADHD – tunnesäätely

Haluan alkuun korostaa, että kaikki kirjoitukseni ja kokemukseni ADHD:sta on vain minun, ja koska kyseessä on todellinen kirjo, ei kannata näistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä omaan elämään. Monet näistä asioista ovat ihan ”normaalia arkea”, ja on hirveän vaikea selittää näitä kovinkaan selkeästi. Tää on niin monen asian summa ja jokainen meistä on aivan erilainen, oli ADHDta tai ei 🙂 

Tää on ehkä vaikein aihe kirjoittaa ADHD:hen liittyen. Tunnesäätely. Mitä se käytännössä on ja mikä osa siitä kaikesta on minua ja mikä on ollut ADHD:n vaikutusta? Rajanveto on ihan mahdoton vetää, mutta pientä ymmärrystä mulla alkaa olemaan itseäni kohtaan. En tiedä tuleeko tääkin muuttumaan ja saanko jotain oivalluksia asiaan enemmän lähikuukausina toimintaterapian kautta, mutta iso muutos on jo nyt tullut ja sitä kautta oon alkanut paljon huomaamaan eroa arjessa.

Mä oon aina ollut tulta ja tappuraa. Raivostun herkästi, raivoan vahvasti ja myös rauhoitun nopeasti ja elämä jatkuu. Tää on vaikeeta sellaisten ihmisten kanssa, jotka jäävät pidemmäksi aikaa pohtimaan ja käymään läpi tapahtunutta, ja jotka eivät pysty samanlaiseen siksakkiin. Omalla kokemuksella mun tunnesäätelyyn vaikuttaa vahvasti kolme ADHD-asiaa. Jatkuva väsymyksen/uupumuksen/ponnistelun tunne, epäonnistumisen fiilis ja impulsiivisuus. ADHDthan voivat pärjätä oikein hyvin ja erinomaisestikin elämässä, mutta se ponnistelu sen takana jää usein monilta näkemättä ja huomaamatta eikä ADHD itsekään välttämättä ymmärrä, kuinka raskasta on ihan perustavallinen arki kun samalla joku mielenkiinnon kohde menee tosta noin vaan. Impulsiivinen reaktio johonkin asiaan on usein vahva ja tooooodella nopea, ADHD:hen linkittyvä estottomuus vaikuttaa reaktioon ja soppa on usein valmis.

Otan tähän ihan konkreettisen esimerkin, jonka avulla yritän selittää tän asian.

Ennen ADHD-lääkitystä: Yritän miettiä jotakin, mitä oon unohtanut. Vauva kiipeää jalkaa pitkin metelöiden jotain, Dante puhuu jotain ja leikkii samalla äänekkäällä lelulla ja mä yritän saada sanottua miehelle jotain tärkeää vaikka en enää muista mitä se oli ja samaan aikaan keittiössä puuhaava mies kysyy seittemättä kertaa miten lasagne tehdäänkään, vaikka ollaan tehty se kymmenen kertaa yhdessä. Se ihan siellä jossain kaaoksen keskellä ollut ajatus oli ihan kynnenpään ulottuvilla puskettuani läpi “ajetaan teitä ajetaan autoa moottori hurisee” -laulun sanojen, Danten leikkihöpötyksen ja Mytyn murinan, muminan ja kiljahtelun lomassa. Yritän muistaa, ja samalla huomaan, että vauvan kynnet pitäisi leikata, kun ne raapivat säärtä (tunnen), terassin amppeli pitää kastella, heti kun muistan (osuu näköpiiriin) ja hoitaa takapihalla myös ruusut ja selvittää lasikatteen hinta ja onkohan muuten viltti jäänyt keskelle nurmikkoa ettei robottiruohonleikkuri aja päältä? Käyn takapihalla, viltti on omalla paikallaan, mihin mä jäin? “Glup glup, ahhh, dieseliä. Ajetaan teitä, ajetaan autoa, moottori hurisee.” Jumalauta, ne levyt ensin, sitten liha, sitten kastike. Mihin Mytty meni? Dante, älä levitä legoja ympäriinsä, ettei Mytty saa pieniä paloja! Pitää muuten siivota lasten huone ja nostaa sieltä kaikki käden ulottuvilla oleva pois. Ainiin, ja Dante tarvii isompia sukkia. Joojoo, ensin se kastike siihen, sitten ne sienet! “… Dee niin kuin diesel, Aaa niin kuin auto, glup glup..” Äitiii, miksi tämä on keltainen? Äitii mitä on diesel? Se on polttoainetta, mitä auto syö, meidänkin autossa on sellainen. Miksi?

Puske puske, läpi esteiden, mikä se oli? Päikkylenkkarit osuu silmään. AINIIN! Deen päikkyyn pitää ilmoittaa asia X eiliseen mennessä. “Mä luulin, että sä teet sen” sanoo mies ja sitten on riita pystyssä. “Miksi mä teen aina kaiken ja voisitko sä ottaa vastuuta edes jostain kun mun pitää tehdä kaikki —— rutinaa, jupinaa, ärsytystä, sähinää —– tää on kaikki sun vika, koska mä teen kaiken ja mä en voi kaikke muistaa ja mä oon ihan poikki tähän kaikkeen!” Äsken täysin iloinen ja hyväntuulinen vaimo ei enää olekaan hyväntuulinen.

Todellisuus: Mä olen unohtanut tehdä jotain, mitä yleensä mä teen. Tunne: Epäonnistuminen ja syyllisyys. Ulospäin tuleva tunne: Raivo. Mä voin mennä sekunnissa yhdestä jutusta toiseen, mikä on täysin looginen, mutta mieheni ei ehdi mukaan millään. Hän on edelleen siinä päikkyilmoituksessa kun mä oon jo jossain ihan helvetin mutkikkaan tien päätepisteessä, jossa kaikki on hänen vika, koska mä olen aivan liian uupunut, vaikka mulla ei ole edes syytä olla uupunut, koska mun elämä ei ole niin uuvuttavaa, mutta miksi mulla on niin uupunut olo?

Tämä tilanne. No, se on hyvin tuttu mulle viime vuosilta.

Koska kaikki nuo ärsykkeet ja häiriötekijät ovat kaikki mulle “tärkeitä”, vailla omaa valintaani. Taaperon jokainen sana, se auton laulu, miehen kysymykset, ne kynnet, terassikukat ja kaikki. Mä näen, kuulen ja tunnen koko ajan jotain, mikä nousee siihen mun ajatusten joukkoon, eikä asetu mitenkään järkevään listaan prioriteeteista. En osaa sulkea pois. Olen aina vähän jossain muualla, kun kesken joka asian mä mietin jotain. Tuo esimerkki on sellainen, mitä on varmaan 50 erilaista päivässä. Samaan aikaan mulla on mielessä miljoona työasiaa, miljoona kotiasiaa ja kaikki muu. Vaikka päätän lähteä lasten kanssa leikkipuistoon, mä sinkoilen siellä hiekkalaatikon kulmalla. Paljon negatiivisia tunteita koko ajan mielessä. Miksi mä olen aina tehoton, miksi mulla on aina loputon määrä tekemistä, miksi on aina kiire, ehtiikö koskaan lepäämään, mä olen ihan surkea äiti/vaimo/työntekijä, kun en oo ehtinyt z/x/y. Impulsiivisuus nostaa to do -listalle loputtoman määrän tekemistä, priorisointiongelmat johtaa siihen, että 10 minuutin epäkiinnostavaa asiaan menee 3h ja kun joku on epämiellyttävää tai tylsää, en tee sitä heti, unohtuu ja tulee korkojen kera takaisin. Ja kaiken tän keskellä mä olen aivan loputtoman väsynyt mun päänsisäiseen sinkoiluun. Oon jo ihan siinä uupumuksen rajalla sen ihan normaalin arjen kanssa, kun kaikki ärsykkeet pyörii koko aika päällä. Ihan kun yrittäisi katsoa samanaikaisesti 4 leffaa ja kuunnella 3 radiokanavaa ja muistaa jokaisesta niistä kaikki. En oikeastaan ees oo elämän varrella hirveesti huomannut, että tätä on ollut mulle ihan normiarki. Oon ollut elämääni tyytyväinen ja onnellinen, enkä oo koskaan edes pysähtynyt ajattelemaan, että ehkä tää ei oo “normaalia”? Vasta ADHD:n hoidon myötä mä oon tajunnut, että ei, kaikilla ei ole näin.

Auta armias, jos olen yrittänyt keskittyä töihin ja mies on tullut sanomaan, että Dee tarvii uudet kumpparit. Jos mun keskittyminen on maljakko, yksi kysymys hajotti sen 100 palaksi ja mulla kesti iäisyys kerätä ja liimata ne kasaan. Tuntui lisätyöltä jo entisestään väsyneelle ja puskee valmistumista tietystä tehtävästä kauemmas ja se tuo pintaan suoraan sanottuna vitutuksen. Ja kun esimerkiksi mieheni edessä hyvinkin estottomana, impulsiivisena ihmisenä reagoin siihen nanosekunnissa, suuttumus ryöpsähti ulos miettimättä onko se suhteessa siihen mitä vaikka mies teki. Kummallista kyllä, tää ei oo koskaan ulottunut reaktiona lapsiin, vaan ainoastaan aikuisiin ja lapsiin mulla on ollut lehmän hermot. Onneksi.

Kyllä mä siis oikeasti tiedän, että vitut siitä amppelista, Deen joka sanaa ei tarvii kuunnella ja voi voi jos se Roope nyt saa ruoakseen meidän kämäsen pihaviltin. Mutta kun se ei mene mun mielessä niin. Vaikka en säntää heti tekemään kaikkea, ne asettuu mun mieleen sinkoilemaan ja mun to do -lista kasvaa älyttömän pitkäksi ja mua ahdistaa. Mua ahdistaa se, että mä en koskaan saa levätä, ainakaan siellä pääni sisällä. Luulen, että viimeinen korsi kamelinselkään oli lasten myötä vähentynyt aika. Kun lapsiin menee järkyttävän paljon aikaa, se mun päänsisäinen to do -lista kasvoi liian pitkäksi. Se alkoi tuntua mahdottomalta, mä aloin tuntemaan itseni voimattomaksi. Mä en ikinä saa tehtyä näitä kaikkia. Mä en saa ikinä sitä hetkeä, että istun alas ja vaan olen, enkä mieti. Eikä tää pätenyt edes pelkästään arkeen. Vaan saatoin tallentaa Instagramissa kivan kuvan kakusta inspiraatioksi ja sit tuli sellanen tosi overwhelming fiilis, joka oli jotenkin harmistunut ja surullinen. Millon mä muka koskaan ehdin kokeilla tehdä kaikkia näitä kivoja leipomuksia? Ja tauluja? Ja oppia sitä sun tätä ja tehdä sitä sun tätä? Koska impulsiivisen riemuidiootti perusluonteeni haluaisi tehdä kaiken ja kokeilla kaikkea. No melkein ainakin.

Ja sitten tuli ADHD-lääke. Juttelin miehen kanssa, vastasin välikysymyksiin, ja jatkoin siitä mihin jäin. Silmään osui se kuiva amppeli ja lähti sieltä ihan yhtä nopeasti. Ne samat ärsykkeet tulee. Ne samat häiriötekijät on. Mutta ne ei väsytä, ne ei uuvuta, ne ei ahdista. Ne ei pääse pintaan.

Ennen ADHD-diagnoosia olin ajoittain oikeesti huolestunut itsestäni ja muistista ja ahdistuksesta. Menin ruokakauppaan, unohdin tehdä listan. Ei mielikuvaa siitä, mitä meillä on kotona ja mitä me syötäis. Ärsyttää, että joutuu miettimään on the go ja se ärsytys pilaa sen vähäisenkin keskittymisen. Sinkoilen pitkin kauppaa tunnin saamatta mitään keskittymiseen viittaavaakaan aikaiseksi, mietin, että pitäisi olla vauvan luona tai tekemässä töitä ja se nostaa ahdistusta ja huomaan maksavani kassalla 200 euroa ruokaostoksista, joissa ei ehkä oo ees järkeä ja ne on toivotaantoivotaan ja koko sen tunnin kauppareissun mua on ahdistanut ja ollut paniikinomainen kiire, vaikka ei edes ole kiire. Ja koko kotimatkan mä oon ollut myrtsinä, koska meni päi helvettiä sekin reissu ja mies varmaan ihmettelee kun jotain puuttuu ja miks mä oon näin sukka?! ADHD-lääkkeen kanssa menin kauppaan ilman kauppalistaa, kirjoitin nopeasti muistioon muutaman ruoan mitä voitais tehdä, vähän edelleen sinkoilin kaupassa hyllytä toiselle, kun jotain unohtui jonnekin, mutta mä olin rauhallinen. “No tässä nyt menee niin kauan kuin menee“ja viestiä miehelle kotiin, että mulla menee vähän kauemmin.

Mulla jokainen negatiivinen tunne johti nimenomaan hyvin usein suuttumukseen. Jos joku alkoi selittää jotain tylsää ja epäkiinnostavaa asiaa, mua alkoi ärsyttää se, että mulla menee siihen kallisarvoista aikaa ja suututti koko tilanne. Epäoikeudenmukaisuus, tyhmyys, mikä ikinä, herättää mussa aina tunteen. Se voi olla turhautuminen, se voi olla suru, se voi olla pettymys, se voi olla mikä tahansa. Usein se vaan on tullut usein nimenomaan ärsytyksenä ja suuttumuksena. Oon ollut kiree kun viulunkieli välillä tajuamatta sitä itsekään. Jopa tilanteesta nauttiminen on vaatinut aktiivista asioiden poissulkemista mielessä. Leffa ei riitä, urheilu ei riitä. Musta tuntuu, että oon ollut rentoutunut ihan tosi harvoin ja yksi niitä hetkiä on ollut pakohuoneessa. Siinä on tarpeeksi stimulusta mulle siihen, että mä en pysty pyörittää mielessäni muuta. Aikaa vastaan taisteleva mielenkiintoinen tehtävä toimii. Strateginen joukkupeli, missä tapahtuu koko ajan jotain (lentopallo) vie mielen ja kropan kiinni siihen, eikä tule muuta mieleen. Ja oon lähes euforisen onnellinen niissä hetkissä tai niiden jälkeen. Ripsihuollon kaltainen paikka vuorostaan on ollut ihan painajainen, kun oon jumissa mielessäni täysin. Samanaikaisesti mielen ja kropan aktivoiva tilanne on yleensä ollut ainoa, missä olen rentoutunut.

Huomasin aina ajoittain, että adrenaliinin noustessa, oon toiminut tosi hyvin. En oo sinkoillut ympäriinsä, vaan toiminut oikeasti aika järkevästi ja tehokkaasti. En koskaan osannut edes yhdistää sitä tähän tarpeeseen saada vahvaa stimulointia aivoilleni, jotta voisin toimia rauhassa. Mua ei kuohuta vuoristoradassa tai jossai huvipuistohärvelissä, vaan mä rentoudun niissä. Väitän, että voisin nukahtaa Topspiniin. Oon itse asiassa useammin ku kerran nuokahtanut hammaslääkärin tuoliin, vaikka pelkään hammaslääkäriä 😀 Tiedän tasan mitä tehdä ja missä järjestyksessä, kun on ns. joku tilanne päällä. Jos mun pitää soittaa joku turhauttava byrokraattinen puhelu, pelaan toisella puhelimella jotain nopeuspeliä sen ajan, koska tuntuu, että pystyn keskittymään paremmin. Oon tehnyt lopputyöni yliopistoon katsoen samalla tv-sarjaa. Soitan lähes aina autoa ajaessa jollekin, jos olen yksin autossa. Oon tarvinnut aina jotain ylimäärästä tilanteisiin, että mulla on rauha olla niissä.

Dopamiini ja serotoniini voi selittää kaikki nämä asiat. Osa on varmasti ihan mun perusluonnettakin, rajanveto on mahdotonta tehdä, koska mulla on yli 30 vuoden muistot minusta ja ADHD on osa minua, eli ei niitä oikein voikaan erottaa. Tiedän vaan sen, millainen vaikutus on ollut ADHD-lääkityksellä. Mä olen rauhallinen. Pääni sisällä mä olen rauhallinen. Mä valitsen yhden asian, kuten perheen kanssa olemisen, ja mä pysyn siinä. Mielessä saattaa käväistä joku asia, mikä pitää tehdä, mutta se menee myös pois. Se ei jää nalkuttamaan ja muistuttamaan, että mä en ole riittävän nopea, hyvä ja tehokas. Se vaan menee pois. Jos se on todella tärkeä, teen sen ja jatkan sitä mitä tein. En ahdistu, en stressaannu.

Kun jotain tapahtuu, mikä aiheuttaa huonoa fiilistä, mä saan kiinni siitä tunteesta, pureskeltua sen auki ja mietittyä, mitä mä haluan saavuttaa. Voin toimia järkevästi ja rauhallisesti ja reagoida sen mukaan. Mä edelleen tunnen kaikki mahdolliset tunteet, jopa laajemmin. Oon ollut surullinen viimeisen kuukauden aikana useammin kuin yleensä. En sen takia, että olisi ollut paljon surullisia asioita, vaan koska saan kiinni siitä tunteesta. Surullisuudesta, ei vihasta. Kun joku tekee tyhmästi, mua surettaa, eikä raivostuta. Kun katson mun nukkuvaa vauvaa, mua surettaa, että kohta hän on jo iso. Mua ei ärsytä se, etten ole ehtinyt tarpeeksi sitä ja tätä ja ahdista se, että oon käyttänyt aikaa siihen ja tähän. Mä oon hänen kanssaan, iloitsen siitä hetkestä ja suren sitä, kuinka ohikiitävä se on, mutta sille paletille ei vaan mahdu nyt myös ahdistus ja raivo, jotka on peittäneet alle monet muut tunteet ennen. Ehdin pysähtyä ja sanoittaa miehelle asiat. Osaan myös nähdä omaa toimintaa aivan eri tavalla ja ymmärtää, missä kohti mä meen pieleen ja miten se vaikuttaa miehen toimintaan. Huomaan kun keskitys on karkaamassa, kun aihe on epäkiinnostava, mutta mietin sen olevan tärkeä sille toiselle ihmiselle ja keskityn kuuntelemaan.

Pyysin miestäni tarkkailemaan mun mielialoja tarkkaan lääkityksen aloittamisen jälkeen, koska lääke voi vaikuttaa monin tavoin ja on tärkeää, että myös läheiset seuraavat sitä. Näiden viikkojen jälkeen ollaan miehen kanssa molemmat huomattu, että mä olen paljon iloisempi, lempeämpi (erityisesti itselleni) ja rauhallisempi. Reagoin vähän hitaammin tunnepuolella, mikä on vain hyvä asia, sillä ennen tunteen ilmaisua ehdin itse sen tunteen tasalle, enkä lähde impulsiivisesti siihen mukaan. Mielialat elää vähemmän myös parempien unien, fiksumman ruokavalion ja vähemmän sokerin vuoksi.

Ja ykskaks huomaan istuneeni syömässä lounasta täysin keskittyen siihen. En ole miettinyt muuta kuin sitä hetkeä. Tää oli ensimmäisiä oivalluksia toisena lääkepäivänä. Istuin perheeni ja siskoni kanssa terassilla lounaalla, oli paljon tekemistä sinä päivänä vielä ja ennen lounasta keittiöön oli muodostunut kaaos. Mulla ois pyörinyt normaalisti nää asiat mielessä nonstop kun olisin ollut lounaalla. Mutta nousin lounaspöydästä kun kaikki oli syöneet ja totesin, että hetkinen.. Jotain puuttuu. Se kaaos! Mä kuuntelin, juttelin, nauroin, syötin lasta ja söin itse, mutta mä en ollut mielessäni missään sen pöydän ulkopuolella. Ja se oli mulle ensimmäinen kerta niin, tai ainakin sellainen, että muistaisin sen. Hain postilaatikosta postit, huomasin hääkutsun syyskuulle. Aikaa ilmoittautua oli vielä melkeen pari kuukautta. Mä ilmoittauduin heti, ilmoitin ruoka-ainerajoitukset ja varasin hotellin. Siltä istumalta, enkä viime tingassa. Enkä meinannut tunnistaa itseäni.

Jännittävintä tässä ADHD-lääkityksen alkutaipaleella on ollut nimenomaan tämä oivaltaminen kun tilanne on jo ohi. 30 vuoden kokemuksella tilanteen mentyä ohi huomaa, että hetkinen, mä tekisin yleensä niin ja näin. Tähän aikaan mahtuu vaikka mitä tilanteita, joissa olisin oikeesti suuttunut miehelle ihan kunnolla. Nyt mä tajuan jälkeenpäin, että tästä olis tullut sota, mutta siinä hetkessä mä näen tilanteen kokonaisvaltaisemmin. Mies tiputti mun puhelimen maahan ja siinä hajos lasi. Sen sijaan, että tulis se eka ärsytyksen tunne ulos, totesin rauhassa, että ois pitänyt muistuttaa, että tossa kassissa on se huono läppä (Cult Gaian pyöreä laukku on tässä ihan surkea), ja kanna varovasti. Kyllä mies sen tietää, on tiputtanut sieltä jotain muutakin joskus vuosien aikana. Mutta ei sellaista voi muistaa. Koska yleensä itse muistaa kaiken ja huomaa kaiken, yleensä myös yletän mieheen saman vaatimuksen. Mikä ei oo millään lailla perusteltua. Sen sijaan, että olisin suuttunut siitä puhelimesta ja täysin irrelevantin asian muistamattomuudesta, totesin, että mä ite unohdin muistuttaa ja ei se haittaa, sen saa korjattua, se on vaan puhelin. Meidän harvinainen treffi-ilta ei saanut tästä negatiivista makua, enkä tuntenut hukkuvani siihen ahdistukseen, että taas yksi asia lisää, mikä pitää hoitaa, kun pitää huollattaa puhelin. Ilmoitin miehelle, että hoitaa sen huollon varauksen ja jatkettiin iltaa eteenpäin. Normaalisti mä myös ahdistuisin jokaikinen kerta kun näkisin sen puhelimen näytön rikkinäisenä, mutta tossa se on ollut kohta kuukauden rikki, enkä oo saanut vielä veritulppaa asiasta. Ei oo siellä prioriteettilistan kärkipäässä ja unohtuu yhtä nopeesti kun lasken puhelimen käsistäni. Missä on muuten yks hauska nippelitieto. Mun puhelimen unlockaus-määrät romahti jonkun 60 % sen jälkeen kun aloitin ADHD:n. Jäi vaan pois kaikki sellaiset “ootan kahvia 40 sek, avaan puhelimen” -totutut tavat, ja puhelin aukeaa silloin kun tarviin sitä. Käyttöaika on vähentynyt myös, mutta radikaalein toi ero on nimenomaan unlockauksissa, koska kaikki sellainen turha näprääminen on jäänyt pois.

Pieni skeptikko minussa on miettinyt, että onko mulla edes ADHD, vai oonko vaan niin fiksu, että oon sen kaikille onnistunut myymään? Noille asiantuntijoille? Kun ei ole mitään aukotonta fysiologista testiä, joka näyttäisi asian, niin pieni epäilys aina tulee mieleen. Entä jos mä vaan kuvittelen ja koska mä kuvittelen, niin placebona mä toimin eri tavalla, koska haluan uskoa tähän? Tuo on aika lailla kadonnut täysin mun mielestä jo. Lääkitys ei tehoaisi samalla tavalla neurotyypilliseen. Ja voin käsi sydämellä sanoa, etten tee asioita niitä tiedostaen. En oo jättänyt sokeria tosi paljon vähemmälle tietoisesti, vaan mun ei vaan tee mieli, jolloin sen poisjättäminen on ollut helppoa. En laske mielessäni sataan, vaan reagoin tilanteeseen hitaammin ja monipuolisemmin, jolloin mulla itselläni on oikeampi ymmärrys tilanteesta. Mä itse ehdin mun vuoristoradan kyytiin ja ehdin reagoimaan siihen. Se reaktio tulee myös levollisemmasta, tasaisemmasta mielestä, joka ei ole ollut kuormittuneena koko päivän. Tuossa puhelimen hajoamisen hetkessä mä en itse asiassa usko, että lääke enää vaikutti, sillä oli jo ilta. Mutta kun päivä menee rauhassa, ei illalla ole päällä ylikuormitusta koko päivältä.

Mä oon edelleen ajoittain väsynyt. Mytty on tehnyt hampaita ja riekkunut öisin. On heräilty syömään ja riekkumaan ja rehaamaan ja parahdeltu ja mitä vielä. On ollut liian lyhyitä yöunia ja ollut paljon uusia kokemuksia ja pitkiä päiviä. 4-5 h automatkat lasten kanssa pysähdyksineen on 8-9 h kokonaisuuksia, joissa on koko ajan ollut ruokkijana, nukuttajana, viihdyttäjänä tai kuskina. On ihan OK olla väsynyt silloin. On ihan OK olla surullinen, jos joku kohtelee väärin. On ihan OK tuntea negatiivisia tunteita. Mutta mä en oo pintakiree koko aika ja uupunut vähän kaikkeen tajuamatta itsekään sitä paljonko päivään mahtuu ponnistelua. Oon energisempi, iloisempi ja rauhallisempi. Ja voi että mä nautin siitä!

Pahoittelut kuvakierrätyksestä, meillä on ollut niin haipakkaa töiden ja remppailun kanssa viikolla ja perheaikaa viettäessä viikonloppuna, etten ole ehtinyt kuvaamaan mitään muuta kuin meidän lapsia viime aikoina 😀