Kuinka paljon on liikaa?

Huomaan aina välillä kysyväni tätä itseltäni liittyen lapsiini. Haluamme onnistua lastemme kasvatuksessa, mutta samalla tiedostan, että meille ei ole jaettu siihen lähellekään tarpeeksi ohjeita. Tai itse asiassa meille on jaettu niitä jopa liikaa.

Eilen pohdin erään psykologin kanssa tätä nyt paljon framilla olevaa ajatusta siitä, että joulun alla ei pitäisi puhua lapsille kiltteydestä eikä hyvien asioiden ehtona pitäisi olla kiltteyden. Ymmärrän sinänsä perustelut asialle, mutta huomaan ajattelevani toisin enimmäkseen ehkä sen takia, että ymmärrän sanan kiltti eri tavalla kuin miten sitä usein ehkä käsitellään. Sanakirjan määritelmä sanalle kiltti on ystävällinen, hyväntahtoinen, avulias, hyvää toiselle tahtova. Miksi meidän ei siis tulisi opettaa lapsiamme kiltiksi, jos nämä kaikki piirteet kuulostavat ainakin minun korvaani tosi hyville?

“Älä kasvata lapsestasi liian kilttiä” oli ajatus, jota näki muutama vuosi sitten. Varoituksia siitä, mitä seuraa kiltteydestä piisasi. Ymmärrän sen. Toisaalta ymmärrän, että sana “liian” on jokaikisen sanan edessä huono. Eli sinänsä mielestäni kiltteys ei ole ongelma, vaan liiallisuus.

Nyttemmin kiltti-sanakin jo herättää vastalauseita. Julkaisin tonttukirjeestä kuvan yksi päivä ja joku kysyi paljonko sain kuraa niskaan siitä, että tekstissä oli sana kiltti. Muutaman nipottavan kommentin asiaan liittyen sainkin, mutta en kovin paljoa. Todennäköisesti suurimmat kasvatus-moraalivartijat ovat luovuttaneet suhteeni jo aikaa sitten, joten ehkä sekin selittää pientä palautemäärää, ottaen huomioon, että tämä asia on tosi tapetilla juuri nyt, näin joulun alla.

Kyllä me opetamme lapsiamme kiltiksi. Meille se tarkoittaa näiden yllämainittujen lisäksi myös kohteliasta ja kunnioittavaa. Vaikeampia sanoja pienelle lapselle, jolle kiltti on helppo sana. Meillä mikään ei sinänsä ole kiinni kiltteydestä. Ei rakkaus, ei tonttulahjat ei mikään muu. Meillä ei kehuta kiltteydestä, meillä kehutaan yrittämisestä, maistamisesta, kokeilemisesta, jaksamisesta tehdä loppuun, avuliaisuudesta kaveria kohtaan jne. Meillä kehutaan itse asiassa tosi monesta asiasta. Meillä käytetään lapselle sopivia lauseita kuten “olipa se kiltisti tehty” kun lapsi nostaa kadulla roskan ja vie sen roskiin. “Toi ei ollut kiltin kaverin teko!” on toru, jota ollaan myös käytetty.

Meillä on yksi erittäin “kiltti” lapsi. Jopa ehkä liiankin tunnollinen ja kiltti, empaattinen ikäisekseen. Jokaikisessä vasu-keskustelussa on noussut esiin se, että lapsi on erittäin empaattinen (ja ihana). Toisaalta se lämmittää sydäntä, toisaalta sitä välillä miettii, että onko hän tosiaan liian kiltti. Lapsi, joka itki valtoimenaan alle 2-vuotiaana kun vauvapiirretyn laulussa poika hylkää nallensa laulun sanoitusten mukaan. Ei hän huutanut, hän istui sylissä ja kyyneleet valui poskillaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun itkimme molemmat vanhemmat hiljaisia liikutuksen kyyneleitä kun pieni ihminen oli niin kovin liikuttunut Kunnon dinosauruksen lopussa, kun ystävykset erkasivat omien perheidensä luokse. Ja joka kerta kun toiseen sattuu, hän säntää paikalle lohduttamaan, omin keinoin, jotka ovat puhtaudessaan erittäin kauniita. Kun hän luopuu rakkaimmasta pehmolelustaan veljelleen kun veljellä on harmi.

Minun pieni empaattinen ihana poikani.

Toisaalta sama lapsi osaa pitää puoliaan, osaa perustella tahtonsa hienosti ja osaa myös ehdottomasti olla räiskyvä ja vahvakin. Vaka-ammattilaisten kanssa ollaan aina välillä nostettu esiin asia, ja aina päädytty kaikki yhdessä samaan. Ei kiltteyttä tai empatiaa pidä lapsesta kitkeä etukäteen, vaan maailma koulii kyllä ja kovettaa. Varsinkin kun on tukena aikuisia, jotka auttavat.

En halua kasvattaa nujerrettuja lapsia, jotka eivät osaa pitää puoliaan, tai jotka ovat “liian kilttejä”. Mutta en minä kyllä halua kasvattaa myöskään lapsia, joille sana “kiltti” on jotenkin huono asia. Samalla huomaan, että mun on hirveän vaikeaa välillä rankaista lapsiani. Ihan pienimmilläkin asioilla. Jos luvattu herkku jää saamatta tai jos pitää laittaa lelu jäähylle. Kun minä tiedän aiheuttavani valinnallani surua tai harmia lapselle, se sattuu suoraan syvälle sieluun. Vaikka kuinka tiedän, että teen hänen parhaaksi.

Meidän ote kasvatukseen on hyvin pitkälti ennakoiva ja ennalta toimiva. Niin me ainakin ajatellaan. Halutaan kasvattaa “oikein”, sillä virheiden korjaaminen porkkanoin ja kepein on paljon vaikeampaa. Emme kasvata olemaan kilttejä tai mitä ikinä muutakaan, että sillä saisi palkinnon, vaan siihen, että on lihasmuistista ja luonnosta tuleva halu toimia tietyllä tapaa. Kun torumme jostain, käytämme paljon me muotoa. “Me emme lyö, me emme riko, me emme huuda”. Olemme samassa tiimissä lapsen kanssa. Teemme samoja virheitä ja puhumme me-muodossa. Ei pelkästään hän, vaan me kaikki. On meidän ihmisten tapa toimia tietyllä tavalla. Lämmöllä ja ymmärryksellä haluamme opettaa, emme kurinpidolla, käskyillä ja vaatimuksilla. Ehdoilla.

Joissain asioissa on ehtoja. Otimme käyttöön viikkorahan. Sen edellytyksenä oli, että leikkihuone on siivottu joka päivä iltaan mennessä ja lisäksi lapsi vie roskia ulos sen verran, että saa tarpeeksi tähti-tarroja kerättyä. Muita pieniä tehtäviä kuten roskien viemistä. Per tietty määrä tarroja saa 2€. Käveltiin ympäri Prismaa ja pohdittiin, mitä sillä rahalla saa.

Tasapuolinen kasvattaminen pienellä ikäerolla on myös jotenkin hankalaa. Kun lapsi oli ansainnut viikkorahansa ja halusi ostaa karkkia ja pillimehun, oli toinen lapsi matkassa mukana. En halunnut jättää häntä ilman ostoksia, mutta en myöskään kokenut oikeaksi isomman käyttää omaa rahaansa siihen. Selitin, että ostan äidin rahoista molemmille ja saa pitää omansa ja säästää ne. Sovittiin miehen kanssa, että viikkoraha-ostoksille mennään vain yhden lapsen kanssa.

Pienemmältä ei voi vaatia vielä samanlaista ymmärrystä tässä kypsässä 2-vuotiaan iässä. Toisaalta pian 5-vuotias ei myöskään tunne reiluksi, jos joutuu siivoamaan koko huoneen, mikä on yhdessä sotkettu. Ollaan tähän tuotu se ajatus, että jos vain hän siivoaa huoneen, ihan sama kuka sotki, vain hän saa viikkorahaa. Tuntuu reilummalta.

Raha ollaan tuotu mukaan keskusteluun samasta syystä, kuin mistä tämä postaus lähti ja sitten eksyi kiltteyteen. Mä rakastan antaa lapsilleni. Kaikkea hyvää. Huomiota, rakkaudenosoituksia, materiaa, kokemuksia, elämyksiä, toiveitaan toteen. Välillä miettii, miten kasvattaa lapsensa niin, että hän saa maksimaalisesti, mutta ei yhtään liikaa? Veteen piirretty viiva. Kun lapsi tiesi, että joululahjaksi on tulossa sähkörummut kotiin ja ostimme lisäksi lumilaudan, ilmoitimme toiveeseen suksista, että niitä ei osteta. Vaikka haluttais ostaa sukset ja ne olisi fiksu hankintakin. Mutta se oli vain periaattellinen ei, koska sai jo niin paljon kaikkea kerralla muutenkin. Isompi saa näennäisesti enemmän materiaa, koska pienempi pääsee käyttämään niitä kuitenkin myös yhdessä veljen kanssa tai myöhemmin.

Kun myöhemmin pojalle tarjottiin taas mallihommaa, halusi hän lähteä siihen, koska tiesi saavansa siitä omaa rahaa ja Ryhmä Hau -bussi kutkutteli. Kun isi ehdotti, että ostettais palkkiorahalla sukset, ei hän halunnut suksia, vaan Ryhmä Hau -bussin. Juteltiin säästöistä ja siitä, miten äiti ja isi maksaa kaikenlaista ja se vaatii työtä. Sovittiin, että sukset voidaan hankkia omista rahoista, mutta että niistä riittää Ryhma Hau -bussiinkin.

Ja siinä minä olin. Tilanteessa, jossa leluja on joka lähtöön ja joulupukin säkkiä varten on jo paketoitu jumalattoman kokoinen Ryhmä Hau -torni, joka oli lapsen ainoa toive joulupukilta saatavaksi lahjaksi. Edessäni 1,5h matka lapsen kuvauksiin, jotka veivät itseltäni yli puoli työpäivää kuskina. Siinä minä olin ajamassa auringonnousussa kohti etelää ja mietin, onko tässä järkeä? Lapsi haluaa lelun, ja tässä mä kuskaan häntä voidaakseni tehdä yömyöhään töitä. Ja oli siinä mun, meidän, mielestä järkeä. Ensimmäisiä opetuksia siitä, miten asioiden eteen tehdään töitä. Eikä sillä väliä, että lapsi tykkää olla kuvauksissa ja nyt kyseli heti kuvauksen perään voitasko mennä leikkimään joskus toisen kuvattavana olleen lapsen kanssa, kun se oli niin kiva kaveri. Ei sillä oo mitään väliä, että työ on kivaa, koska me ei halutakaan opettaa, että työnteko on perseestä. Työ voi olla kivaa, ja sillä voi ansaita rahaa kivoihin asioihin.

Jos se vaatii tällä hetkellä sen, että äiti siirtelee töitä, niin antaa mennä vaan. Opetus on arvokas ja siksi mennään. Vaikka voisin tehdä itse, tienata enemmän ja ostaa lapselle haluamansa. En mene sinne hänen palkkansa tähden, vaan menen sinne koska se on erittäin hyvä oppi.

Itse asiassa se pirun bussi ostettiin etukäteen. Koska se oli 30€ alessa sattumalta jo viikkoa aiemmin ja lapsen kanssa käytiin hyvä keskustelu siitä, että rahaa ei pitäisi käyttää etukäteen, vaan vasta kun on saatu, mutta tässä tapauksessa äiti voi lainata rahaa. 4-vuotiaalle ei ehkä myöskään palkan odottaminen muutaman viikon ole ihan hirveän ymmärrettävä syy-seuraus työnteolleen, koska 4-vuotiaalle neljä viikkoa tuntuu about vuodelta. Ostettiin bussi ja sovittiin, että sen saa vasta kun on kuvaukset on pidetty ja jos niitä ei vaikka olisikaan tai ne peruuntuisi tai joku tulisi kipeeksi tai mitä ikinä, vietäisiin bussi takaisin.

Hän suoritti työtehtävänsä ja hän sai onnellisena bussinsa.

Mutta siinä mä siis olin. Pohtimassa leikkihuoneessa, mihin sen bussin laittaa ja mitä laittaa tonttusukkaan seuraavana päivänä. Oon tehnyt hankintoja tonttusukkiin parin kuukauden ajan, kaikkea kynistä iltasatuihin ja pyjamista Ryhmä Hau -hahmoihin, sukista SkidiPark -lippuihin. 24 luukkua jotain pieniä kivoja juttuja molemmille. Hirveä määrä! Toisaalta, iso osa niistä sellaisia, jotka olisivat saaneet muutenkin. Pyjamat, sukat ja värityskirjat.

Joskus myöhemmin kerron, että tonttu oli äiti. Nyt eläkööt vielä tätä taianomaista aikaa lapsina.

Mutta niin. Edelleen. Siinä mä olin. Leikkihuoneessa edessäni helvetin iso Ryhmä Hau -bussi ja mielessäni se vielä isompi Ryhmä Hau -torni. Pohtimassa itsekseni, mitkä olisi parhaita leluja antaa eteenpäin pois alta. Koska se on myös joulukuun opetus. Hyviä, hyväkuntoisia leluja muualle tarpeen. Me emme tarvitse niin paljoa, jollain on vähemmän, nyt pitää jakaa omastaan. Ja lapsen pitää valita. Toki viime vuonna valinta oli suunnilleen joku Happy Meal -lelu ja yksi tarra ja valintoja pitää vähän ohjailla. Tänä vuonna aion kerätä tontulta saadut jutut yhteen pussiin ja näyttää kuinka paljon uusia juttuja ovat saaneet. Saman verran pitää antaa muihin koteihin. Niitä, mihin on varmasti kiinnytty, mutta joilla ei oikein enää leikitä niin paljon.

Ja silti, vaikka pohdin tätä kaikkea ja kasvatamme miettimään rahan arvoa, rahan käyttöä, materiaa ja kaikkea muuta, pohdin kuinka paljon on liikaa? Toisaalta tiedostan, että lapsillani on yli tarpeen leluja ja vaatteita. Toisaalta hyvin monilla on, koska tarve ja halu on ihan eri asioita. Toisaalta taas koen tärkeimmäksi suhtautumisen asioihin, eikä ne itse objektit. Jokaisesta lelusta pidetään samanlainen huoli, oli se uusi Ryhmä Hau -bussi tai sitten joku pienempi juttu. Ei rikota. Jos rikkoutuu, korjataan. Aina kun voi. Ei kiintymystä materiaan, mutta kunnioitusta sitä kohtaan. Totta kai joihinkin juttuihin saa kiintyä. Esimerkiksi se oma nalle. Se on korvaamaton. Ja on ihanaa, että sillä on sellainen asema lapsella. Se ei mielestäni ole huono asia.

Meillä on kivoja vaatteita lapsilla paljon. Niitä, joita he pitävät kivoina ja niitä, joita äiti pitää kivoina. Osa maksaa muutamia euroja, osa kymppejä. Mutta ei lapset sitä tiedä. Ei meillä tiedetä mikä on Gugguuta ja mikä on kirpparilta. Ei heidän tarvitse tietää mikä on kallista ja mikä ei ja tehdä mielessään erottelua siitä. Meillä ei koskaan hehkuteta jotain kallista. Kun puhutaan kalliimmista leluista, puhutaan niistä samalla tavalla kuin niistä halvemmistakin. Samat säännöt. Me emme puhu myöskään köyhistä ja rikkaista. Erään kerran lapsi puhui eräästä ihmisestä ja käytti sanaa köyhä. Koska ihminen oli itsestään sitä käyttänyt. “Ei ollut rahaa, ja oli köyhä.”  Osui syvälle hermoon. Käytiin keskustelu, että ei puhuta lapselle tällaisia ja selitettiin miksi.

Köyhä ei missään nimessä ole mikään kirosana. Ei todellakaan. Lapsi saa kasvaa tiedostaen, että eri ihmisillä on eri määrä jotain. Mutta köyhyys Suomessa sanana on mielestäni hankala. Toisella on ehkä materiaalista köyhyyttä, mutta toisella on mielenköyhyyttä. Jollain on paljon jotain, mutta vähemmän sitten jotain muuta. Emme vielä koe tämänikäisille lapsille tarpeelliseksi tehdä erottelua sen perusteella. Emme koskaan puhu negatiiviseen sävyyn kenenkään toisen lapsen vaatteista tai leluista lapsille. Emme lasten omistakaan. Kotivaatteet perustellaan sillä, ettei tule ulkoa pöpöjä, ei sen takia, että ne olisi vähemmän hienot tai kalliit. Lapsihan muuten yhdistää ne muillakin samoihin ulottuvuuksiin.

Kun jokin menee rikki, vaikka on varoitettu, voidaan puhua rahasta. Mutta ei niin, että joillain muilla ei ole rahaa sellaiseen. Vaan sitä kautta, että äiti ja isi tekee töitä kaiken eteen ja jotta me voidaan ostaa jotain, meidän pitää tehdä töitä, ja se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta tai siitä, että voidaan tehdä jotain kivaa. Ei koskaan “sitten ei voida ostaa sitä ja tätä” vaan enemmän “jos äiti ja isi vaan koko ajan ostaa jotain, äiti ja isi on enemmän töissä ja sitten me ei ehditä olemaan teidän kanssa yhtä paljon”. Ja se onkin lapsillemme selkeästi toimiva asia. Sellainen, joka on heille tärkeä, eikä siitä haluta luopua.

Kun meillä oli eväät mukana uimahallissa (koska tiesin, että kahvila ehtii mennä kiinni ennen kuin olemme lähdössä) lapsi olisi halunnut mennä kahvilaan. Selitin, että meillä oli kotona ruokaa, ruokaa ei saa heittää pois turhanpäiten, ja jos me mennään kahvilaan, jää kotona ruoka syömättä ja meillä menee rahaa kahvilaan. Sitten ei ole rahaa mennä ensi kerralla uimaan tai isi joutuu jäämään töihin, eikä pääse mukaan uimaan. Olisiko se kivempaa? Lapsi söi tyytyväisenä eväänsä ja kysyi milloin mennään taas koko perhe uimaan.

Mutta niin… Voiko lapselle antaa liikaa? Materiaa? Rakkautta? Varmasti ainakin materiaa. Siihen en usko, että rakkautta voi antaa lapselleen lisää. Ehkä aina ei osaa ohjata sitä rakkauttaan. Antaako rakkautensa kehuina ja materiana, mahdollisuuksina ja kokemuksina? Kai sitä rakkauttaan voi osoittaa monella tavalla. Mun mielestä lasta ei voi rakastaa liikaa tai väärin, mutta ehkä lapselle voi viestiä rakkaudestaan väärin keinoin? Enkä esimerkiksi tarkoita, että kaikkien pitäisi viettää jatkuvasti hulluna aikaa ja olla läsnä nonstop kaikessa, koska vanhemman läsnäolo olisi rakkautta. En suinkaan! Mutta jos tuntuu, että läsnäolo on rakkautta ja sitä ei pääse toteuttaa tarpeeksi, niin materia on vääränlainen tapa “korvata” asiaa. Ennemmin puhuu lapselle ja selittää, ettei haluaisi olla niin paljoa töissä/työmatkalla/poissa muusta syystä, ja että kaikista eniten itse rakastaa maailmassa sitä, että voi viettää aikaa lapsen kanssa. Sanoilla, sanoittamalla. Niin mun mielestä rakastetaan. Koska lapsi ei aina ymmärrä eleitä, joita vanhemmat tekevät.

Mä saatan puurtaa viikon lasteni eteen nonstop, tehdä töitä iltaisin ja öisin, että teen kaikkea kivaa lasten kanssa koko viikon. Ja sitten lapsi kehtaa perjantai-aamulla vinkua, että ei ole pestynä tietty paita. Tekis väsymyksissään ja turhautumisissaan mieli revetä liitoksistaan ja ripittää lasta siitä, että “etkö sinä ymmärrä paljonko äiti tekee teidän vuoksi?”. Ei. Ei hän ymmärrä, koska ei hän myöskään ymmärrä paljonko hänen pelkkä olemisensa antaa äidille. Eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää.

Toisaalta ennen kaikkea mun mielestä asenne ratkaisee, eikä määrä. Kun viimeksi tein yhteistyöpostausta, jossa lapsi oli mukana, hän sai valita pienen palkkion itselleen kaupasta (samalla kun sai rahaa säästötililleen, mitä ei ihan ymmärrä tietenkään samalla konkretialla). Kuvasimme vartin, ihmettelimme sitä palkkiota varmaan lähes tunnin ja kolmessa eri kaupassa. Mieheni alkoi jo turhautua, mutta totesin, että antaa punnita. Kun tiesi, että voi saada vain yhden asian, piti miettiä tosi tarkkaan. Vertailla ja pohtia. Kun halusi kovasti Ryhmä Hau -jutun, mutta se oli liian iso ja kallis ja sitä ei voinut saada. Pieniä ei kuitenkaan halunnut tilalle. Siinä vaiheessa oli aika iso ylpeys. Ei halunnut mitä vain, saadakseen vaan jotain. Oli selkeä ajatus siitä, mitä haluaa.

Me ollaan teipattu jo puhkikulutettuja kirjoja, jotka on kirpparilta tuotu kotiin. Me ollaan ostettu kolminumeroisen summan maksavia leluja. Me ollaan toruttu, kun ei ole laitettu halpoihin tusseihin takaisin korkkeja ja me ollaan kannettu kotiin lahjoina milloin työkalupöytää milloin polkupyörää. Mikään ei ole niin erityisellä statuksella oleva esine, etteikö siihen pätisi samat asiat. Paitsi se oma nalle. Siitä on esim. sovittu, että sitä ei koskaan käytetä “rangaistuksena”. Se ei koskaan joudu jäähylle. Jos joskus joku lelu menisikin vähän jäähylle kun ei olla toteltu sääntöjä, niin nallella ei rangaista.

Meillä sama pätee itse asiassa herkkuihin. Meillä syödään varmaan verrattain aika paljonkin herkkuja. Pipareita tai suklaata, karkkia tai jäätelöä. Päivittäin jotain. Yleensä aamupalan jälkeen saavat vitamiinit ja pastillit (jotka on heidän mielessään herkkuja) ja päivällisen jälkeen saavat ehkä jotain muuta. Mutta ei oikein koskaan pidetä niitä erityisasemassa. Ne eivät vaan kuulu lounaspöytään. Välillä saa muuten vaan jonkun herkun. Välipalapatukan tai ihan suklaata, riippuen tilanteesta. Meillä tää toimii, eikä lapsilla oo erillisiä herkkupäiviä. Me uskotaan siihen, että kasvatus ajatukseen, jossa kaikkea on esillä ja saatavilla, ei tee mistään erityisarvoista, eikä ruokaan tule mitään leimoja. Meillä on nytkin ollut viikkotolkulla ruokapöydällä konvehteja. Eivät itse asiassa ikinä kysy saako. Saavat ku saavat ja yhden tai kahden, ja se jää siihen. Eivät niitä vingu muuten. Jopa 2-vuotias osaa olla. Kiersivät piparkakkutaloa, jossa oli karkkeja kiinni, ekat kaksi päivää nonstop ihmettelemässä, mutta sitten lähinnä välillä kävivät haaveilemassa sen vieressä. Ei sitä valvottu, oli matalalla tv-tasolla täysin saatavilla. Ei näyttänyt olevan yhtään karkkia vietynä. Sitten yhdessä teilattiin se ja syötiin se. Kun istuttiin itsenäisyyspäivän juhlintaa ystäväperheen kanssa, katsoin mielenkiinnolla mitä lapset tekivät kun pöydässä oli jos jonkinmoista herkkua. Otti lautaselleen yhden kutakin. Lempparistaan kysyi saako lisää. Sai. Pyritään vaan antamaan herkut ruoan kanssa samaan syssyyn ja sit pastilli päälle, niin ei oo koko ajan hampaat hyökkäyksessä.

Olen kyllä tosi tiukkis lahjojen ja meille tuomisten kanssa. Lapsille ei saa tuoda mitään. Laki, jota on rikottu mummien ja tätien toimesta aika paljon ja josta tasaisin väliajoin muistuttelen. Viimeksi poikien huoneen suursiivouksen aikaan laitoin kaikille viestin. Meidän ovesta ei tuoda lapsille sisään mitään ennen etukäteistä hyväksyntää minulta. Sanokaa kontrollifriikiksi jos haluatte, mutta tää on meidän linjaus. On paljon vaikeampaa viedä pois jokin asia kun sen on jo saanut. Ja me emme ole ikinä halunneet sitä, että lapsi odottaa vierailijoiden tuovan jotain. Sillä on menty ja mennään jatkossa. Ei hedelmiä, ei karkkia, ei pienenpieniä juttuja tai värikyniä tai mitä ikinä. Ei. Ilo on se ihminen, joka tulee. Lahjoja saa tuoda jouluna (1 kpl), syntymäpäivänä (1 kpl) ja erityistilanteissa.

Joululahjojen suhteen linja on kova. Olen ostanut itse kaikki lastemme lahjat ja antanut ne tädeille ja mummeille annettavaksi. Kaikki kyseli mitä hankkia. Mummit siirsivät rahaa tileille sähkörumpuihin ja minä hankin pienet hyvät ja meille tarpeelliset lahjat niin omille siskoilleni kuin vanhemmillemme annettavaksi pojille. Toimi meillä erittäin hyvin. Antajat saavat antaa erittäin toivotut lahjat lapsille jouluna, lapset onnellisia, eikä meille tule mitään turhaa.

Joulupukistakin on paljon kysytty multa. Mä oon itse asiassa yllättynyt, että monissa kodeissa joulupukki tuo kaikki lahjat? En oo ees koskaan ajatellut näin, koska meillä tehdään aivan eri tavalla. Meillä pukki tuo yhden lahjan (jonka me vanhemmat siis ostamme) ja jokainen antaja antaa oman lahjansa itse. Tai no meillä pienet lapset, eli joulupukin apulaiset, hakevat vuorollaan kuusen alta lahjan, antavat saajalle ja yhdessä luetaan kortti. Yksi kerrallaan. Että syntyy se ymmärrys tämä on tuolta ihmiseltä. Kiitos ja hali. Joulupukki ei ansaitse ihan kaikkea kunniaa mun mielestä, mutta en yhtään kritisoi, jos joku toimii näin. Hei, mulle on ihan sama miten joku järjestää taikahahmo-asiat omassa kotonaan 😀 Me halutaan, että lapset osaa kiittää oikeita lahjanantajia niissä tilanteissa. Me ei tarvita kiitosta, joten me ollaan joulupukin lompakko ja logistiikka.

Meille tämä malli toimii, vaikka joku muu olisi sitä mieltä, että tämä ei ole toimiva. Ja ehkä just sen takia kirjoitin alkuun, että jopa liikaa ohjeita tulee nykyään. Kaikki me ollaan erilaisia ja kaikkiin meihin toimii eri asiat.

Tällä viikolla yksi ilta tonttu oli aika väsynyt, eikä jaksanut kirjoittaa käsin pitkää kirjettä pikkuisille aamuksi, ja jätti vain lahjat joulusukkaan, ihmetteli lapsi vähän apeana, miksei tonttu ollutkaan kirjoittanut kirjettä. Vaikka oli se tontun lahja tosi mieleinen, niin silti hän odotti kirjettä. Joissa on yleensä loruja, hassutteluja, vitsejä tai muuten vaan tontulta ajatuksia menneestä vuodesta. Hän oikeasti välittää niistä. Niitä kirjeitä ei missään nimessä saa heittää pois. Ne kerätään talteen. Ja luetaan uudelleen. Ja uudelleen.

Koska ehkä vaikka he saavat paljon materiaa, eivät he ole vielä saaneet liikaa.

Sillä tiellä olisi hyvä jatkaa.

Miten teillä nää hoidetaan?

Aloittelijan sieniopas aloittelijalle

Huhhei, vihdoin pääsin kirjoittelemaan blogiinkin jotain! Tää syksy on ollut yhtä myrskyä, kun on ollut sairastapauksia milloin missäkin muodossa. Itse, lapset, mies tai lastenhoitajat. Koko ajan elää suunnitelmat ja kaikkea joutuu siirtämään. Niinpä mun erittäin hieno sieniopas aloittelijalta aloittelijalle tulee vasta näin lokakuun puolella! Mut hei, suppis-aikaa on vielä vaikka kuinka ja kantarellejakin löytyy vielä hyvin, niin mikäs siinä! Tästä tulikin sit nälkävuoden mittainen ja nyt on nii hirvee draivi mennä metsään, ettei tosikaan!

Mähän siis hurahdin sienestämiseen tossa 1,5 kk sitten. Jep, siitä ei ole kuin 1,5kk. Keräsin ekan sienen sitten lapsuuden 20.8. ja siitä se sitten lähti. Nyt oon käyttänyt tunteja ja kymmeniä kilsoja kävelyä sienimetsällä ja nauttinut tästä uudesta harrastuksestani ihan täysillä! Moni teistä halusi lisää sienijuttuja IG ja moni harmitteli sitä, että olisi mielellään itsekin hurahtanut lajiin, mutta ei oikein tiennyt mistä aloittaa ja mitä sieniä voi kerätä ja missä ja miten! Niin hei, näin 1,5kk teitä edellä olevana, tässäpä mun ajatuksia!

Hetki juuri ennen hurahtamisen alkua. Metsä näytti suorastaan satumaiselta, joten päädyttiin hiippailemaan leikkipuistosta etsimään käpyjä ja löysimme uuden harrastuksen.

Ja lue silti, vaikka sienestäminen voisi tuntua ihan todella epätodennäköiseltä just sulle! Nimittäin, jos joku ois sanonu mulle vuosi sitten, että mä hurahdan tähän hommaan, niin mä oisin ollut erittäin epäilevä ja mieheni olisi varmaan kuollut nauruun. En todellakaan oo se ykköstyyppi metsäseikkailuihin, trust me on that! Jos tää voi käydä mulle, se voi käydä kelle tahansa 😀 Nimittäin tänä päivänä metsätön päivä aiheuttaa lähinnä hirveän kaipuun, mulla on joka lenkillä matkassa hanskat, puukko ja muovipussi taskussa (kuulostan joltain hyvin pelottavalta tyypiltä tällä varustautumisella :D) ja joka ikinen metsäseikkailun mahdollisuus on käytettävä!

Tää kantsii lukea, vaikka ei ees tykkää syödä sieniä. Kerääminen on best, se syöminen tulee toisena!

Mut ensin, miksi sienestämiseen kannattaa hurahtaa?

No, sienestäminen sopii varmaan tietyntyyppisille luonteille. Jos tykkäät etsimiskirjoista, palapeleistä tai jostain neulan ettimisestä heinäsuovasta ja sen tarjoamasta ilosta, kun sen löytää, niin tää on ihan just sulle! Mä saan ihan älyttömästi kiksejä siitä, kun löydän erikoisia sieniä tai lemppareitani ison määrän tai mitä ikinä. Sienestäminen on kuin aikuisiän ihanaa aarteenetsintää. Samoja sieniä saa kaupasta joo, mut tää on ihan eri juttu, kun voi itse kerätä. Ei pelkästään sen takia, että säästää pitkän pennin (koska tuntikorvaus on kyllä ihan surkea! :D) vaan koska sienestämisessä yhdistyy niin moni juttu!

Ensinnäkin, metsä tekee ihmiselle hyvää! Tuoksu, värit, metsän uskomaton kauneus ja rauha tekee henkisesti hyvää. Fyysisesti ajatellen en usko, että on parempaa paikkaa. Sormet ja kynnet mullassa pääsee just sinne, mitä on liian vähän tällä hetkellä elämässä muuten. Hyvien “pöpöjen” äärelle, vahvistamaan omaa hyvinvointia ja pienten lasten kanssa rakentamaan heille tietynlaista lähtökohtaa elämään. Mä en tiedä mitään rauhallisempaa kuin metsässä sienten perässä pyöriminen. Mulla on mielelle missio, jaloille ja käsille tekemistä ja silmille täysi tarjotin ihania näkyjä. Edelleen, lähes päivittäin metsässä viimeisen kuukauden ajan pyörineenä sanoisin, että tunnin aikana huokailen itsekseni ainakin 20 eri kauniille näylle. Jos jaksaisin, kantaisin kameraa mukanani aina, mutta noh, puhelin ajakoot asian.

Toiseksi, metsä muuttaa ihmistä. Nopeasti. Jos vielä elokuussa mä olin se tyyppi, joka yökkäs etanan nähdessään, nyt pitelen käsissäni ihan ilman mitään silmänräpäystä ties mitä hämähäkkejä, etanoita ja kastematoja. Oikeesti, tiputin ekan viikon aikana varmaan 20 tattia nähdessäni etanan tai koskiessani etanan liukkaaseen pintaan. Ja vinguin miestäni ottamaan etanan pois. Nyttemmin kiljahdan ilosta koppakuoriaista ja kastematoa ja katson äärimmäisellä ilolla kun lapseni ovat aivan into piukeena niistä otuksista. Mun pojat ei pelkää tai ällöty noista otuksista lainkaan! Sammakot ja kastemadot ja muut on aivan parasta mitä on! Pari viikkoa sitten esikoiseni itki karvaita kyyneliä, kun hän hukkasi kastemato-ystävänsä, eikä enää koskaan “tapaa häntä”. Kanniskeli eka (oon melko varma, että alunperinkin kuollutta) kastematoa tunnin pitkin metsää ja ihasteli sitä ja sitten se vahingossa hukkui. Saan ihan älyttömän paljon iloa siitä, kuinka luonteva paikka metsä on lapsilleni, koska se ei ole ollut mulle sitä vuosiin! Jos ennen kuulin rasahduksen metsässä, teki mieleni singahtaa toiseen suuntaan ajatellen, että on AIVAN VARMASTI KÄÄRME! Nyt saatan kyykkiä jonkun kuusen alla ihan into piukeena kaivamassa jostain kolosta suppiksia ja rasahduksen kuullessani oon vaan silleen “salee orava, ei mitään ihmeellistä, carry on”. Välillä huomaan, että meen ihan jonnekin muualle metsässä. En ees halua kuunnella musiikkia usein siellä ollessani, koska metsässä on niin paljon ihania ääniä, jotka rauhoittaa jotenkin ihan omalla tavallaan!

Ja nyt en ees halunnu lähteä mihinkään reissuun syksyllä, ettei mee hyvää siuenestysmahdollisuutta hukkaan ja odotan sadepäiviä, että saadaan hyvin sieniä! Aikamoisen erilainen suhtautuminen syksyyn! 😀

Kolmanneksi, suppilovahverot, kantarellit ja mustatorvisienet nyt vaan on ihan sairaan hyviä, ja niistä saa ihan älyttömän hyviä keittoja, mausteita, risottoja ja pastoja! Ja joku siinä on, että itse kerätyt ruoat on aina ainakin 1000% parempia kuin kaupan. Oikeesti.

Neljänneksi, metsä opettaa. Monellakin tavalla. Mä huomaan, että mun arvostus ja ilo luontoa kohtaan on muuttunut 1,5 kk aikana enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana, ihan sama kuinka monta ilmastoartikkelia olen lukenut. Se konkretia, minkä luonnossa saa, on ihan erilainen mielenmuutos kuin mikään uhkakuvien maalaaminen tulevaisuudesta. Kun joka kerta metsässä on niin hyvä olla, tajuaa sen merkityksen itselleen. On hankala myöntää sitä, mutta jollain tavalla olen itsekin ollut täysin vieraantunut luonnosta aiemmin ja lasteni kautta olen löytänyt ketunleipien ja jäkälien tutkimisen ilot ja sen, kuinka monipuolinen on metsä. Mun pienet lapsetkin tietää, että metsään ei jätetä mitään sinne kuulumatonta, eli eväsretkellä kaikki pakataan tarkkaan mukaan pois lähtiessä. Metsä antaa meille niin paljon (marjoja, sieniä, kivoja hetkiä), että meidän tehtävä on kohdella sitä hyvin! Ei tallota mitään turhanpäiten, ihmetellään ja nähdään ja haistetaan ja maistetaan ja kerätään sellaista, mitä saa kerätä (marjat, sienet jne.) mutta tehdään sekin fiksusti. Olin peräti 33-vuotias oppiessani, että sienistä pitää jättää ne mullassa olevat pohjat metsään. Vaikka ensin nappaisikin sen sienen kokonaan käsiin, niin se multaosa pitää jättää metsään. Metsä on niin monipuolinen ympäristö, että se toimii niin kuin me emme osaa edes ajatella. Ja ne meille aivan turhat osat onkin todella tärkeitä metsälle ja sen kasvustolle ja asukkaille.

Metsä opettaa myös ihan konkreettisesti. Mä oon nauttinut suunnattomasti siitä, että oon käynyt läpi erilaisia sienioppaita ja oppinut uusia lajikkeita. Tallensin puhelimen pikakuvakkeisiin LuontoPortti -sivuston Sienet-osan ja ollaan tutkittu sitä usein yhdessä miehen kanssa haluten oppia lisää. Koska ennen kuin tämä kaikki alkoi, en olisi edes tiennyt, miten erotta tatti muista. Olin aivan 0-tason aloittelija tässä hommassa.

Kerronpa muuten hauskan tarinan tähän väliin. Meidän pihan nurtsille alkoi kesällä ilmaantua kummallisia renkaita. Sellaisia ihan täydellisen pyöreitä ja niihin alko kasvaa sieniä. Manattiin ja kirottiin niitä ihan hirveesti ja mies käytti paljon aikaa niiden poistamiseksi yrittäen saada meidän nurtsin taas kuntoon. NOH! Heitettiin tossa 2kk aikana varmaan ämpäreittäin niitä sieniä veke tuolta takapihalta. Ja siis SYYSKUUSSA tajuttiin ku luettiin lisää, että se on perkele 3 tähden erinomainen ruokasieni, eli Nurminahikas. Voi nyt perkele. Ollaan heitetty kilotolkulla sieniä, joista tuli muuten sairaan hyvää pastaa, veke. Siellä ois ollu koko kesän meille erinomaista ruokaa omalla pihalla. Ai saakeli. Esikoinen repi onnen aivan maksimiin, kun niitä pääsi keräämään vielä tälleen muualle ku roskikseen. Arvatkaa paljon mua ärsytti ne pois heitetyt sienet? 😀

No anyway. Mä nautin hirveesti siitä, että oppii lisää. Ja sitä kautta tulee paljon tavoitteita tähän sienestämiseen.

Ja viidenneksi se yksinkertaisin. Sienestäminen on erinomaista liikuntaa ulkoilmassa!
(Mä en saa itseäni ulos välttämättä muuten vaan, jos on kaikkea muuta tekemistä, kuten siivoamista ja töitä jne. Mut kun on joku missio, projekti, niin oon heti menossa!)

Lasten kanssa vielä yksi asia on tärkeä kirjata tähän. On IHANAA, että lapset haluaa metsään eikä Hoploppiin tai jonneki kauppakeskukseen! Koska onhan tuollainen ympäristö, missä voi kirmata, kiivetä, oppia ja saada kaikki metsän terveydelliset hyödyt! “Äiti, tiedätkö mitä? Mä en ehkä tykkäis käydä metsässä niin paljon, jos siellä ei olis sieniä!” Niin muru, en minäkään. Oon ihan fiiliksissä, että tää on se juttu, mitä me tehdään koko perhe innoissamme! Kaikki yhdessä! Pienin juoksee oman korinsa kanssa ja huutaa “hieni hieni!” (saa poimia mitä haluaa ja kipataan hänen korinsa yleensä tyhjäksi ennen lähtöä :D) ja isompi rakastaa käydä metsässä milloin pyöräilemässä milloin ihan puhtaasti sienestämässä. Tää ei oo sellaista Hoplop-maista pakkopullaa meille vanhemmille tai edes sellaista leikkipuiston kaltaista vahtimista. Tää on 100% aktiivista osallistumista, jossa koko perhe haluaa olla mukana, eikä kukaan oikeen halua lähteä kotiin! Ja sen huomaa yhdessäolossa.  Ja vitsi miten hyvä mieli mulle ainaki tulee, ku 2-vuotiaani osoittaa jotain ja huutaa BÄÄBÄÄKÄÄPÄ ja edessään on ihan oikeasti lampaankääpä. Että niin. Vähän myös nauratti, kun jäkälää osoittaessaan ilmoitti “Kato äiti, lehtikaalia!” Juu, se 2-vuotiaamme. Oli tuolloin itse asiassa vielä 1-vuotias. Että on äiti vissiin lehtikaaliakin tehnyt 😀

Mutta niin, kuinka hurahtaa tähän sillai turvallisesti?

Yksi sääntö. Metsästä ei lähde mukaan mitään sientä, ellei TIEDÄ, mikä sieni on kyseessä. Tai no jos vaikka lähtiskin, niin ERITTÄIN tarkka tutkimus kotona. Mut mieluummin ei kerää mukaansa mitään epäselvää. On paljon TODELLA helppoja sieniä. Mä aloitin tateista ja sit alkoi tulla muita sieniä ja nyt on jo useita eri lajikkeita, joita keräilen, mutta edelleen hyvin vähäisesti, koska meen varman päälle ottaen koko ajan. Jos sienellä on joku vaarallinen tai semivaarallinen näköislajike, en luota itseeni ja skippaan. Toi LuontoPortti on ihan superhyvä sivu alkuun, koska listaa tosi hyvin noita näköislajeja jokaisen saman sienen alle, ja siitä on helppo todeta, mikä on helppo ja mikä ei. Toki tuo on rajallinen listaus ja sieltä puuttuu paljon, mutta on tosi selkeäohjeinen ja -kuvainen ja siellä on suurin osa tarpeellisesta.

Täydellisen erilaisia täydellisiä tatteja
Pikkuruisia voitatteja
Kukkuu

Tosiaan, mä aloitin oikeastaan sieltä, missä aita on matalin. Tatit. Tatit on ainoat sienet, joissa on pillit eikä esim. heltat. Ei voi mennä pieleen, kun tietää tämän. Tatteja on kymmenittäin erilaisia, mutta yksi yhdistävä tekijä niillä on. Yksikään niistä ei ole myrkyllinen tai vaarallinen. Punikkitatteja pitää paistella vähän pidempään, ettei tuu maha kipeeksi ja sappitattia on hyvä varoa lähinnä sen takia, että se maistuu pahalle ja jos sen sekoittaa muihin tatteihin, se pilaa koko ruoan maun. P.S. en oo törmänny vielä yhteenkään ja tää on helppo välttää, jos törmää tattiin, joka näyttää mahdollisesti sappitatille. Maistaa sitä tattia ihan raakana pikkuisen. Sappitatti kuulemma maistuu tosi karvaalle. Tatit on siitä helppoja, että niitä ei tarvii ryöpätä tai esivalmistella, vaan ne voi vaan suoraan paistaa ja sit on valmista. Tatit käy vähän kaikkeen, mut mun mielestä ne on parhaimmillaan tattisipseinä!Tatteja löytyy mun mielestä edelleen jonkun verran, mutta tosi vähän, eli kannattaa palata tähän asiaan ens vuonna. Oon löytänyt tatteja ihan kaikenlaisissa metsissä ja siis oikeasti, kannattaa katsoa polkujen varsilta. Siellä niitä on paljon! Tatti kannattaa leikata jo metsässä auki ja katsoa, ettei ole matojen valtaama. Moni käyttää tatin pillitkin ruoassa, mä oon ne poistanut yleensä jo metsässä ja en oo käyttänyt niitä ruoassa.

Siellä on joukossa rouskuja!!
Alhaalla paloiteltuja kangasrouskuja ja karvarouskuja

Tateista siirryin rouskuihin. Ensin vastaan tuli karvarouskuja, sittemmin oon kerännyt myös kangasrouskuja. Kun löydät kerran rouskuja, et voi erehtyä jatkossa siitä, mikä on rousku, kun se on jo käsiotteella tosi tietynlaisen tuntuinen. Sellainen no, rouskuva. Rouskuja on paljon erilaisia, toiset parempia kuin toiset ja jotkut sellaisia, mitä ei suositella syötäväksi. Mutta, kangasrousku ja karvarousku on superhelppoja erottaa muista sienistä ja niitä kasvaa PALJON, edelleen nytkin, eli chances are, jos lähdet huomenna mettään, löydät jompaakumpaa. Rouskuista tulee ihan sairaan hyvää sienisalaattia. Karva- ja kangasrouskut tulisi ryöpätä ennen syömistä. Ei, se ei oo mitään hankalaa. Laitat isoon kattilaan vettä ja keität sienet siinä n. 15 min ajan. Ja sit huuhtelet kunnolla. Done. Tätä ei tehdä koska ne on jotenki vaarallisia, vaan koska ne on karvaan makuisia ilman. Sit ku on ryöpätty, niin ne on ihan syömäkelpoisia. Mä palastelen yleensä ihan pieneks, lisään joukkoon suolaa, pippuria, sipulia ja omenaa pieneks silputtuna ja teen sienisalaatin (yhdistä kermaa, mascarponea ja tuorejuustoa ja ahhhh, ihan superhyvä tulee!!) Leivän päälle aivan täydellinen herkku! Rouskuja löytyy mun mielestä ihan kaikkialta, joten vinkkejä niiden löytämiseksi ei ole. Silmät auki vaan, niin aivan varppina löytyy. Oon jokaikisessä käymässäni metsässä niitä nähnyt.

Tällä hetkellä kerään tosi vähän rouskuja, koska ne on musta tylsiä! 😀 Siis kun niitä löytää niin helposti, niin siks oon keränny tosi vähän. Mut sienisalaatti on niin hyvää, että pitää kyllä vielä kerätä pakastimeen lisää!

Sit tuli suppilovahvero-hullaantuminen. Tai itse asiassa vahvero-hullaantuminen.

Suppilovahveron kulta-aika on NYT ja niitä on PALJON! Ja ne on mun mielestä makunsa puolesta the best sienet mitä on! Mut ne on hankalia löytää. Ei suinkaan niin hankalia kuin eräät mustatorvisienet, joita oon löytänyt tuntien yrityksistä huolimatta peräti 0 kappaletta. Mut palataan siihen kohta. Vahveroilla ei ole vaarallisia näköislajikkeita ja ne on todella helppo erottaa. Plus, niiden etsiminen ja löytäminen on erittäin palkitsevaa! Suppiksia on ruskea- ja harmaahattuisia, ja eri sävyisiä ja niiden jalat on keltaisia! Ne on ihan omanlaisensa näköisiä, joten erottaa kyllä varmasti. Ja sairaan hauskoja sieniä sen takia, että jos löydät yhden, löydät salee monta!

Mulla on sellainen hauska sääntö jakaa. “Kneel to the chanterelle!” Suppilovahverot on kantarellin sukua, koska kantarelli on toiselta nimeltään keltavahvero, eli ne on kaikki chanterelle-sukua. Siks toi hämmentävä sana tossa. Nimittäin, suppisten kanssa kannattaa vaihtaa katselinjaa. Kun näet yhdenkin (tai lupaavan suppispaikan), niin mene kyykkyyn ja tsekkaa tarkemmin ympäristösi. Rusehtavat hatut menee tosi hyvin piiloon maastoon, mutta keltaiset jalat erottuu paremmin. Yleensä jos näen yhden suppiksen, samalta kyykistymiseltä löytyy ainakin 20-100 suppista. Oikeesti. Ne on ihan sienien social butterflies, ne tykkää seurasta! Ja ne tykkää mennä vähän piiloon.

Kun mä aloitin, niin keräsin kaikki suppikset mitkä löysin. Hitto mikä pain in the ass ne oli putsata. Nyttemmin on vähän järjkeä tässä hommassa, ja kerään enää vaan ne isot mukaan ja jätän pienet kasvamaan. Koska suppis on aika iso itse asiassa, täysin kasvettuaan. Sellainen 10 cm korkea. Tosin yleensä siitä 10 cm on noin 70% jossain piilossa. Suppiksia on tollasia repaleisia ja pyöreitä, ja ne on tosi erinäköisiä, mutta uskokaa kun sanon, vaikea on erehtyä. Jalka on keltainen, jämäkän napsahtavan tuntuinen ja lakki selkeä suppilo. Jos et luota itseesi, käy ostamassa kaupasta paketti suppiksia ja opettele, miltä ne tuntuu ja näyttää.

Mistä siis löytää suppiksia? No, mua parempia neuvoja saanee mistä vaan, mutta nää on mun kokemuksia. Oon tässä vajaan kuukauden aikana kantanut kotiin varmaan sellainen 8kg suppiksia, että jotain tietotaitoa on kertynyt mukaan ehkä. Suppikset tykkää sammaleesta. Sinne on kiva piiloutua. Mulla on suppilovahverokoiraakin tehokkaampi apuväline löytää suppiksia. Minne esikoiseni laskee takalistonsa metsässä, voit olla varma, että sieltä löytyy suppiksia. Maaginen suorastaan, onnistuu aina istumaan suppisten päälle ja sit äiti löytää ympäriltä kolme litraa suppiksia. Oho. Mut koska teillä kaikilla ei ole yhtä Dantea, niin jaan mun vinkit muuten. Joskus on pärjättävä itsekin metsässä ilman Dantea. Mun pyhä kolminaisuus on paksu kostea sammalpeitto, mustikanvarpuja ja muurahaiskekoja! Jos tuut metsään, jossa on paljon sammalta ja näet muurahaiskekoja, niin silmät auki. Kaikissa mun lukemissa jutuissa lukee aina, että vahverot tykkää tuoreista kangasmetsistä, mut suppikset on siitä hauskoja (toisin ku noi helkkarin mustatorvikset), että ne tykkää kuusisa ja männyistä, ei nii väliks. Sienet kasvaa usein symbioosissa tiettyjen muiden kasvien kanssa, joten puut on hyviä maamerkkejä sieniä etsiessä. Sinänsä siis ei väliä mitä löytyy vierestä, suppis tykkää kaikenlaisesta. Se on enemmänkin se metsän yleinen fiilis.

Bongaa suppikset!

Sitä on vaikea selittää, mutta huomasin just tällä viikolla, että yks metsäretki tarvoin uudessa metsässä tunnin todella laihoin tuloksin, sit tulin yhteen osaan metsää ja olin silleen “nyt tuntuu oikeelle!” Paljon sammalta, paljon mustikkavarpuja ja paljon polkuja. Suppikset oikeasti kasvaa tosi usein polkujen vierellä, tai lähtee siitä polulta. En tiedä tarkkaa tiedettä, mutta löysin itseni yksi päivä pohtimasta asiaa siltä kantilta, että todennäköisesti ihmisillä on vaikutus asiaan. Ihmisten tarpoessa poluilla kannamme kengänpohjissamme ympäri metsän kertyneitä kaikkia minimaalisia osia metsää? Ehkä? Emmätiedä, mutta vaikka kuulostaa täysin tyhmältä, niin polkujen vieressä on yleensä eniten sieniä 😀 Mun logiikka olis mennä helvetin syvälle metsään eikä siihen, missä ihmisiä ravaa koko ajan, mut parhaat löydöt on aina olleet polkujen viereltä. Ja hei, jos joku sanoo, ettei pienen vauvan kaa voi sienestää, niin bullshit. Me käytiin viime viikolla yks päivä Aden kaa metsässä, ku herra nukahti lääkärireissun jälkee ja sain siirrettyä rattaisiin ja lähdin kävelylle. Kävely jäi lyhyeks, hyvä jos tuli ees 1km mittariin, nimittäin keräsin n. 100 neliön alueelta ämpärillisen suppiksia kertaakaan lähtemättä yli 5 metrin päähän rattaista, jotka oli isolla kävelypolulla. Että jos suppikset kelpaa, niin ei tarvii mennä rämpimään. Atm oon löytänyt suppiksia about jokaikisessä metsässä, joissa oon ollut, kunhan siellä on ollut sammalta ja mustikoita. Kukaan hullu ei kerro, missä on omat sieniapajat, mutta kokeilkaa. Löytyy varmasti. Ellei joku halua paljastaa mulle Pirkanmaan mustatorvisieni-mestoja, sit voin vaihtaa ne suppistietoihin 😀

Suppiksista tulee maailman parasta keittoa (jaan lähipäivinä mun ohjeen!) ja siis ne menee kaikessa pizzasta piirakkaanj ja pastaan. Superhyvä ruokasieni, joka toimii AINA. Ja superhelppo valmistaa. Ei tarvii tehdä muuta ku putsata ja sit pannulle voin kanssa. Mä tällä hetkellä pakastan ja kuivatan suppiksia. Isojen joukossa jonekin aina tulee vähän pieniäkin mukaan, niin pienet paistan (tai siis ilman voita pannulla annan suurimman osan nesteestä haihtua) ja laitan pakastimeen ja isot sit kuivatan. Joo, ostin kuivurin. Oon niiiiiin tässä hommassa syvässä päädyssä.

Suppiksia on nyt paljon. Niiden paras aika on nyt. Ne alkaa yleensä syyskuussa ja jatkuu joulukuuhun asti. Hankien altakin kuulemma löytyy. Mutta siis, nyt on hyvät 2kk etsiä suppiksia ja seota tähän samalla tavalla ku mä. Ja siis suppisten löytäminen on mun mielestä maailman palkitsevinta. Varsinkin nyt ku koivun tippuneita lehtiä on perkele ihan kaikkialla ja tää on ihan eri haastetaso ku vielä 3vk sitten. Mutta siis, parasta, kun on haastavaa! Huomaan, että tykkään suppiksista toki makunsakin puolesta eniten, mutta myös koska niiden löytäminen nyt vaan on kaikista kivointa, koska on hankalia. Polkujen lisäksi kannattaa tutkia sammaloituneet kannot, pienten kuusien alaoksien alta ja ehdottomasti kaikenlaisten kaatuneiden puiden vierestä ja alta. Ja niiden muurahaiskekojen lähietäisyydeltä. Tähän oli joku ihan vissi ja looginen selitys. Muurahaiset tykkää rakentaa sinne, missä on sieniä tms. Mut siis toimii. Lapsi hoilaa vieressä muura-muurahaista ja ite saa sangon täyteen, täydellinen meininki!

Suppisten näköislaji on muuten kosteikkovahvero, joka on siis hyvin samanlainen ku suppis, enkä oo ees vaivautunu perehtyy, että onko osa keräämiäni kenties kosteikkovahveroja, koska Suomen tiukoissa elintarvikesääntelyissäkin suppisten joukossa saa olla kaupassakin kosteikkovahveroja, eli mulle ne on yhtä ja samaa 😀

Kantarellit on siis suppisten sukua, ja toiselta nimeltään keltavahveroja. Mä en tiedä miks, mutta oon aina ollu sitä mieltä, että kantarellien löytäminen on hankalaa, ja siks en oo oikeestaan niitä ees ettinyt. Siks varamaan aina hirveet bileet, ku niitä löytyy. Esim. ku menee eväsretkelle ja vieressä on sellainen litran kantarelleja esiintymä. Sillon ku ei oo ees sienestämässä vaan muuten vaan mettässä ja silmiin osuu yks kantarelli. Kantarellit kuten suppiksetkin on a) erittäin helppoja erottaa ja b) pain in the ass löytää! 😀 Mun mielestä. Kantarelli on symbioosissa koivun kanssa (good luck bongata jotain keltaista kun on joka puolella keltaisia koivunlehtiä!), mutta pärjää hyvin myös kuusen ja männyn kanssa. Mä oon löytänyt kantarelleja pitkälti samoista mestoista kuin suppiksia, mutta kasvavat hyvin eri tavalla. Nää on vähän “maan alla” usein. Just polulla kun menee joku iso poikkioksa tai vastaava, niin sieltä saattaa kurkistaa. Ja ku kaivat vähän multaa siinä vierellä, niin kas, siellä on useampi. Siinä missä suppikset on ohuella jalalla ja korkeita, niin kantarellit on paksulla jalalla ja matalampia. Ja kanttikset tunnistaa kyllä muista keltaisista sienistä niiden rakenteesta! On sellainen tanakka! Ja niin kaunis! Kantarellien lisäksi kasvaa kalvasvahveroa, joka on kuin kalpea kantarelli, ja erittäin hyvä sieni sekin. Mutta sitten on olemassa valevahvero, joita itsekin taannoin kiikutin muutaman pienen kotiin. Isoissa ne erottaa kantarellista helposti, mutta pienissä voi tulla vastaan pieni hämmennys. Ne ei tosin ole myrkyllisiä, on vaan tylsänmakuisia kuulemma. Ne kyllä erottaa! Lakin reuna on jotenkin selkeämpi ja on selkeästi kalpeampia, ei kirkkaankeltaisia. Pestessä kantarelli pysyy kirkkaankeltaisena, valevahvero menee vähän punertavampaan suuntaan.

Oon nyt jotenki ihastunut kantarellien löytämiseen, koska se on näistä mulle selvästikin kaikista hankalinta. Aina sattumanvaraisesti löytyy ihan vahingossa, mutta on kyllä paikkauskollinen. Keräsin pari päivää sit samasta paikkaa ku kaksi viikkoa sitten. Iisiä. Jos vaan löytää jostain niitä paikkoja 😀 Allekirjoitan sen, että kantarelli tykkää korvaksi pakkautuneesta maasta ja valoisasta paikasta, joten etsi metsä, joka ei ole ihan täyteen ammuttu puita. Suurin osa mun kantarellilöytöjä on ollut smack in the middle polkuja, lapseni ovat astuneet vahingossa ties kuinka monen kanttiksen päälle tähän asti.

Lampaankääpä oli mun seuraava kokeiluni. Erittäin hyvin toimiva sieni ja maailman helpoin poimittava! Ainoa sieni, johon sen voi sekoittaa, on typäskääpä, joka ei oo vaarallinen, ei vaan oo hyvänmakuinen. Mut helppo välttää! Ensinnäkin, ovat eri värisiä ja toiseksi, jos et oo varma, naarmuta kääpää ja jos se alkaa muuttua keltaiseksi, on se lampaankääpä, jos punaiseksi, niin typäskääpä. Paistinpannulla lampaankääpä muuttuu ihan keltaiseksi, typäskääpä punaiseksi. Lampaankääpä on hauska kun se ei ole lakin alta poimuinen niin kuin heltat tai vaahtosienimainen niinkuin tatti. Se on sellainen hmm, piikikäs? Tai sellainen pörröisen näköinen. Hankala selittää, mutta kuvat on erittäin selkeitä. Aina kun oon löytänyt lampaankääpää, oon löytänyt sitä jonku 3-5 kiloa samasta paikasta. Palkitsevaa ja helkkarin helppo bongata, kun on iso ja valkoinen! Ja vaikka on kääpä, kasvaa maassa, ei puussa kii. Sammaleista oon tätäki aina löytänyt. Tää toimii monessa ja seuraavaks aion kokeilla lasagneen tätä, mutta siis esim. burgerissa pihvin korvikkeena erinomainen! Koko lakin voi paistaa sellaisenaan ja ei tarvii mitään keittämisiä tms. Putsaus ja pannulle! Vähän sellainen munakasmainen struktuuri tässä, ja koska en välitä munakkaasta, not my favourite tän assosiaation takia, mutta toimiva sieni siis kaikin puolin!

Ei ollu kuvaa orakkaasta näköjään, mutta tossa on paloiteltuna

Vaaleaorakas ja rusko-orakas. Vähän sama ku kosteikkovahvero ja suppilovahvero, eli poteito potaato. Ruskoa saa myydä vaaleaorakkaan joukossa, eli kohtelen näitä samana. Samantyyppinen ku lampaankääpä, mutta ihan eri makuinen ja erottaa mm. siitä, että noi lakin alla olevat osat on pidempiä! Sellainen roikkuva piikki suorastaan. Aivan superhyvänmakuinen sieni ja vähän sama ku vahveroissa ja lampaankääpissä, yleensä löytyy monta kerralla samasta paikasta. Mun kakkossuosikki vahveroiden jälkeen.

Piispanhiippa
Kantarellit, suppikset, pari tattia, orakkaita ja piispanhiippoja. Viime lauantain saalis parin tunnin metsäretkeltä!

Mun viimeisimpiä kokeiluja on ollut piispanhiippa (kunnolla ryöpättynä ei ole myrkyllinen, vaan kuten korvasieni, syötävä sieni!) ja mulla on vinopino sieniä, joita haluan löytää. Esim. mulla haperot on vasta listalla, joita haluan oppia. Lähtökohtaisesti haperot on kaikki “turvallisia” kuulemma, mutta sen verran oli erilaisia näköislajeja, etten ihan vielä ole itseeni luottanut noiden kanssa. Isohapero kyllä kiinnostaa, koska on niin kehuttu 3 tähden sieni, että kiinnostaa kokeilla!

Musta on hauskaa bongailla kaikkia kivoja sieniä, oita en ees kerää mukaan. Esim. tää tosi erikoinen hyytelösieni!

Sit toisaalta oon myös pelkuri. Esim. Koivunkantosieni kiinnostaa ja oon melko varma, että oon löytänyt niitä paljonkin, mutta koska sillä on tappavan myrkyllinen näköislajike, niin oon suosiolla jättänyt metsään. Jos joskus pääsen metsään jonku kanssa, joka tietää ja tuntee nää kunnolla, niin voin lähteä kokeilemaan.

Mun suosikkeja on:

Suppilovahverot ja kantarellit. Hauska ettiä ja superhyvän makuisia. Easy. Mä lähen aina “suppiksiin”, kaikki muu on bonusta.

Nurminahikas. Äärimmäinen kiukutus, että heitettiin niiiiiin paljon hukkaan, koska on by far ehkä parhaan makuinen vahveroiden jälkeen. Että ihan omalla pihalla olis tarjolla ollu koko kesän, mutta ehei. No, kuulemma on paikkauskollinen, eli eiköhän oo ens vuonnaki tarjolla. Todnäk siis nurtsi näyttää vähän hönölle ens kesänäkin, mutta wuhuuuu, sienipastaa oman pihan sienistä! 😀

Vaaleaorakas. Maku on vaan jotenki tosi hyvä mun mielestä!

Mun tavoitelistalla seuraavina on:

Voi v&%€n mustatorvisieni sanon vaan. Oon ettinyt ja ettinyt ja ettinyt. Kaikkien mahdollisten neuvojen ja vinkkien kanssa. Ei vaan löydy. Prkl. On niiiiiin hyvänmakuinen (ravintoloissa ainakin), että tää pakkomielle tulee kulkemaan mukana vielä hetken. Metsästys jatkukoot. Onneksi kasvaa kuulemma marraskuulle asti ajoittain, mutta yleensä kylläkin lakaa nyt olla viime hetket käsillä siihen.

Nuijakuukunen. No ihan koska sen nimi on Nuijakuukunen ja se on 3 tähden sieni. Ja näyttää muumilta.

Isohapero, viinihapero, palterohapero… Kaikki vähän samantyyppisiä ja kiinnostaa. Ehkä mun hapero höpertyminen vois alkaa näistä 😀

Sikurirousku, kultarousku ja männynleppärousku. Kaikki kolmen tähden rouskuja, joten kiinnostaa tutustua.

Kurttusieni. Tuskinpa tulee vastaan, mutta mistäpä sitä tietää. Harvinaisen kummallisen näköinen ja kuulemma maailman parhaan makuinen pastassa. Eli otetaan seuraavan 10 vuoden projektiksi, että ehkä joskus löytyy 😀

Siinäpä siis mun tällainen hyvin alkeellinen kokoelma mun sienifiiliksiä. Ootteko te hurahtaneet sienestämiseen? Kysykää tai kertokaa, kaikki sienijutut kiinnostaa!

Instagramissani on myös kasa videoita, missä on lisää matskua! 🙂

 

Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Vuoden paras viikonloppu (ja muita elämyksellisiä kesäideoita)

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Vitsi miten mieletön viikonloppu meillä oli Helsingissä tuossa taannoin! Oli asiaa Helsinkiin muutenkin ja tuli vihdoin käytettyä Elämyslahjoilta saamani yllätyselämys! Elämyslähettiläänä olen päässyt kokemaan aika ihania juttuja tässä viime kuukausien aikana, mutta kyllä tämä edellinen vei kruunun, eikä pelkästään Elämyslahjojen osalta, vaa yleisestikin. Siis ihan ehdottomasti yksi tämän vuoden ihanimpia muistoja jäi tästä päivästämme. 

Mun yllätyselämys Elämyslahjoilta sisälsi hurjistelua mulle ja miehelleni ja aamu alkoikin Aurinkolahden rannalta, jossa me saatiin käyttöömme kahdeksi tunniksi vesijetti ja saatiin painella sillä kaksi tuntia oman mielemme mukaan, kartassa reitti keskustaan merkittynä. Täydellinen kuuma kesäaamu ja aivan mieletön ajopeli alla me siis lähdettiin liikkelle satama-alueelta, vesijetteiltiin Suomenlinnan edustalle asti ja takaisin päin lähdimme pyörähtämään vielä hurjistelemassa ja pomppimassa tuolla. Mä rakastan vesijetteilyä ja tunnen olevani niiiiin elossa aina vesijetin selässä! Vesi on mulle rakas elementti, uskallan mennä lujaa, koska en pelkää kaatumista veteen ja nautin siitä tuoksusta, äänestä, tunteesta! Vuoroteltiin kuskeja ja ihan yhtä ihanaa oli roikkua kiinni miehessäni kuin painaa kaasua hänen halatessa mua tiukasti vyötäröltä! Aivan älytön kokemus kaikin puolin! Me ollaan vedetty vesijetti-safaria Fijillä mieheni ja joskus vuosia sitten Merin kanssa, ja ne on olleet älyttömän ihania kokemuksia, mutta tässä oli lisänä tietty nostalgisuus, nimittäin tutuissa ympyröissä, Suomen mielettömän kauniissa maisemissa pyöriminen oli jotenkin asteen verran kauniimpi kokemus vielä! 

Ja hei, mä oon tottunut sellaisiin turistipaikkojen vesiskoottereihin, mihin tätä ei voinut edes verrata. En tiedä vesijeteistä mitään, mutta sanoisin tän olevan jotain luksusauto-luokkaa niissä 😀 Bluetoothilla musiikki pauhaamaan kaiutimista, laite totteli kuin unelma ja kyyti oli niin pehmeää, että ei ollut mikään paikka jumissa ton jälkeen. Kun rokki soi kaiutimista ja kaasua painoi niin lujaa kuin lähti hyppien puhtaan Suomen vesistöjen pienessä aallokossa, niin tunsi oikeesti elävänsä täydellistä onnea! En pysty sanoin kuvailemaan kaikkia niitä tunteita, jotka tuossa tuli käytyä läpi, oli vaan niin hyvä olla. Tajuntaan ei mahtunut mitkään murheet tai arkiset ajatukset, vaan kaksi tuntia nautimme vaan tuosta kaikesta. Vesi näytti suorastaan sametilta kun ajelimme avoimemmalle alueelle ja mentiin hissukseen, eli n. 50 km/h vauhtia. 

Mies hyppäsi tämän jälkeen vielä flyboardin selkään ja kävi sillä kikkailemassa hetken. 

Kaikki oli muuten järjestetty superhyvin, perehdytys erittäin miellyttävää ja asiantuntevaa ja koko homma toimi erinomaisesti! 

Me tosiaan päädyttiin tähän niin, että sain Elämyslahjoilta yllätyselämyksen, ja tää onkin sellainen uudehko juttu Elämyslahjoilla, josta halusin kertoa teille vielä tarkemmin. Eli tosiaan, jos haluat yllättää esimerkiksi itsesi, niin tää on mahtava! Nimittäin et itsekään tiedä, mitä saat! Vaihtoehtoja on mm. nautiskelijalle, kulinaristille, kokeilunhaluiselle ja seikkailunhaluiselle ja lahjakortin ostamalla maksat tietyn summan ja saat yllätyselämyksen sillä. Myös jos valinnanvaikeus iskee lahjaa pohtiessa, tällä voi ulkoistaa pohdinnan Elämyslahjoille. Toki Elämyslahjoille saa myös avoimia lahjakortteja

Mä en olis välttämättä edes tajunnut miettiä tällaista vaihtoehtoa meille, joten tää tuli ihan täydellisenä mullekin! 

Elämyslahjoilla on hurja valikoima kaikkia ihania puuhia ja nyt kun kesälomat on monilla alkanut, keräsin tähän näitä mua kutkuttavimpia elämyksiä. 

Tämä meidän paketti löytyy täältä, mutta siihen on vaihtoehtoina myös pidempiä aikoja! Esim. 8h löytyy myös, ja sillä aikaahan käy näppärästi vaikka jossain saarella lounaalla ja vaikka missä! Lisäksi löytyy hurjasti muita vesielämyksiä, kuten esimekiksi flyboard, wakeboard ja jetboard. Oon jo mielessäni menossa Paraisille kokeilemaan jetboardia!

Mun mies oli nyt kolmatta kertaa flyboardaamassa ja se on ihan hänen lempparein aktiviiteettinsa, ja odottaa jo seuraavaa kertaa (jonka varasikin jo :D). On kuulemma yllättävän helppoa kun hiffaa miten kroppa toimii tuossa ja sit pääsee revittelemään. Näiden lisäksi veteen löytyy aktiviteetteja vaikka kuinka paljon kesäksi, SUP-lautailusta, jahtia, purjehdusta, kalaretkeä ja vaikka mitä. Mä haluaisin ehdottomasti tänä kesänä purjehtimaan ja suppailemaan Helsingin edustalla, joten ne on ainakin mun kesän listalla. Osa vesiaktiviteeteista sopii koko perheelle, osa vain aikuisille, mutta Elämyslahjoilla on koottuna paljon koko perheen aktiviteetteja eri osa-alueilta omalle sivulleen, eli siihen kannattaa tutustua, jos on lapsiperheellä kesälomaideat vielä auki! Meillä oli yksi lahjakortti, jonka oon saanut synttärilahjaksi, ja ostin just meille perheaktiviteetiksi Kirkkonummelle Kotieläinpihan perhepaketin! Luulen, että meidän eläinfanit on onnesta soikeena tuolla! (Lapsetkin, mun lisäksi siis, jos joku muistaa sen pesukarhu-kohtaamisen viime vuodelta :D) 

Vesipetoilun lisäksi mun sydän sykkii kaikelle vähän jännittävälle ja yleensä aina haaveilen noiden lentoelämysten parissa. Nyt on yksi niistä lähempänä kuin koskaan, nimittäin juuri ostin itselleni lahjakortin varjoliitämiseen Tampereella, ja en malta odottaa!! Veikkaan, että taas on käsillä yksi vuoden ikimuistettavimpia hetkiä! Laskuvarjolla oon jo hypännyt, samaten benjihypyn, ja itse asiassa toi mun hyppäämä Suomen korkein benjihyppy löytyy Elämyslahjojen valikoimasta myös! Kuumailmapallolla lentäminen on ollut kanssa yksi sellainen asia, josta haaveilin vuosia ja pääsin toteuttamaan tämän jo viitisen vuotta sitten Suomessa ja sittemmin myös Kappadokyassa. Ehdottomasti suosittelen sitä kaikille, se on rauhallista, eikä pelota, ja se on kuin purjehtisi taivaalla veden sijaan! Esimerkiksi häälahjaksi isommalta porukalta toi on mun mielestä ihan mieletön lahjaidea! 

“Tuolla näkyy Viikkari!!!”
Aivan älyttömän hieno laite, aivan eri sarjaa kuin nuo turistijetit, mitä oon kokeillu reissussa 😀

Nyt kesäaikaan toi Luontoelämykset-kategoria tarjoaa tosi paljon ideoita! Miltä kuulostaisi alpakkapatikka Yyterissä? Tai kanoottiretki keskiyön auringon alla? Tai heppamainen puuhapäivä? Köysirataseikkailu koko perheelle (myös perheen pienemmille)?

Monet näistä elämyksistä on mun mielestä yllättävän edullisia ja Elämyslahjojen kautta tulee löytäneeksi aina ihan supermielenkiintoisia aktiviteetteja, joita mä en ois osannu ees ajatella! Ja sit aina ku pyörin tuolla sivulla, niin haavelista sen kuin kasvaa! Onneksi sitä pääsee aina myös lyhentämään, ja oonkin viime vuosina vastannu lahjatoiveisiin sanalla “Elämyslahjojen lahjakortti”. Sillonki ku multa kyseli siskoni läheiset häälahjaideaa. 100% rehellisesti koen, että yhteinen aika ja elämys on jotain, mitä ei rahalla saa. Sitä nimittäin ei tule varattua välttämättä ikinä ilman sitä ensimmäistä kipinää, lahjakorttia kädessä kertomassa, että NYT! En mä esim. välttämättä olis ensimmäisenä varannut aamupäivää kaksin meille miehen kanssa, vaan valinnut jotain perheaikaa, ja tää oli enemmän kuin paikallaan tähän väliin. Tuon kahden tunnin aikana ehdimme rakastua toisiimme taas lisää, kun pääsi tuntemaan itsensä nuoreksi ja huolettomaksi, eikä vain vanhemmiksi ja arjen sankareiksi. Koko päivä tämän jälkeen oli ihan mielettömän ihana, kun sen pääsi aloittamaan näin epätavallisissa merkeissä.

Toki NYT on vähän joustava aikakäsite, sillä Elämyslahjojen lahjakortti on voimassa 3 vuotta ja sen voi aina tarvittaessa vaihtaa toiseen samanarvoiseen elämykseen. Avoin lahjakortti on myös aina hyvä vaihtoehto, yhdistelemällä pari pienempää voi saada aika mukavan yhteissumman ja jonkun arvokkaammankin elämyksen. Mun mielestä ei ole parempaa lahjaa valmistujalle, hääparille tai synttärisankarille, mutta myös ihan itselle tuolta kannattaa ajoittain hankkia joku ikimuistoinen elämys! Ja jos ei osaa päättää mikä, tai haluaa vähän pois mukavuusalueeltaan, niin ottaa yllätyselämyksen! (Senkin voi tarvittaessa vaihtaa, jos on jokin jo koettu juttu tai joku, mitä ei pysty tekemään millään.)

Mitä te tekisitte, jos saisitte valita mitä vaan? Ja mitä luulette, kuinka paljon tää nykyisin-pelkuri on hajalla tuolla varjoliitimessä? Siellä on himmailevampikin mahdollisuus, mutta mä haluan sen hurjan ja temppuilevan, missä luvataan G-voimia koettavan. Oon varmaan aivan helisemässä kun tuntuu, että vatsanpohjasta otti tänä vuonna lasten laitteissa Särkänniemessä 😀 Sieltä saa kuulemma mukaan GoPro-nauhoituksen, ja voisin sitten teidän huviksi julkaista siitä jotain 😀

Mutta summa summarum. Tutustukaa hei Elämyslahjojen koko perheen elämyksiin ja kesäisiin luontoelämyksiin, ja jos rakastatte vettä ja vauhtia, niin viekää läheisenne tuonne vesijetti-seikkailulle tänä kesänä! Oli kyseessä sitten vanhempi, sisarus, ystävä tai puoliso, ette tule katumaan! Mun IG on videoita tästä meidän reissustamme ja samalla aika hauska arvonta, jos haluatte hurjistelemaan mun kanssa! 😉

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.