Vuoden paras viikonloppu (ja muita elämyksellisiä kesäideoita)

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Vitsi miten mieletön viikonloppu meillä oli Helsingissä tuossa taannoin! Oli asiaa Helsinkiin muutenkin ja tuli vihdoin käytettyä Elämyslahjoilta saamani yllätyselämys! Elämyslähettiläänä olen päässyt kokemaan aika ihania juttuja tässä viime kuukausien aikana, mutta kyllä tämä edellinen vei kruunun, eikä pelkästään Elämyslahjojen osalta, vaa yleisestikin. Siis ihan ehdottomasti yksi tämän vuoden ihanimpia muistoja jäi tästä päivästämme. 

Mun yllätyselämys Elämyslahjoilta sisälsi hurjistelua mulle ja miehelleni ja aamu alkoikin Aurinkolahden rannalta, jossa me saatiin käyttöömme kahdeksi tunniksi vesijetti ja saatiin painella sillä kaksi tuntia oman mielemme mukaan, kartassa reitti keskustaan merkittynä. Täydellinen kuuma kesäaamu ja aivan mieletön ajopeli alla me siis lähdettiin liikkelle satama-alueelta, vesijetteiltiin Suomenlinnan edustalle asti ja takaisin päin lähdimme pyörähtämään vielä hurjistelemassa ja pomppimassa tuolla. Mä rakastan vesijetteilyä ja tunnen olevani niiiiin elossa aina vesijetin selässä! Vesi on mulle rakas elementti, uskallan mennä lujaa, koska en pelkää kaatumista veteen ja nautin siitä tuoksusta, äänestä, tunteesta! Vuoroteltiin kuskeja ja ihan yhtä ihanaa oli roikkua kiinni miehessäni kuin painaa kaasua hänen halatessa mua tiukasti vyötäröltä! Aivan älytön kokemus kaikin puolin! Me ollaan vedetty vesijetti-safaria Fijillä mieheni ja joskus vuosia sitten Merin kanssa, ja ne on olleet älyttömän ihania kokemuksia, mutta tässä oli lisänä tietty nostalgisuus, nimittäin tutuissa ympyröissä, Suomen mielettömän kauniissa maisemissa pyöriminen oli jotenkin asteen verran kauniimpi kokemus vielä! 

Ja hei, mä oon tottunut sellaisiin turistipaikkojen vesiskoottereihin, mihin tätä ei voinut edes verrata. En tiedä vesijeteistä mitään, mutta sanoisin tän olevan jotain luksusauto-luokkaa niissä 😀 Bluetoothilla musiikki pauhaamaan kaiutimista, laite totteli kuin unelma ja kyyti oli niin pehmeää, että ei ollut mikään paikka jumissa ton jälkeen. Kun rokki soi kaiutimista ja kaasua painoi niin lujaa kuin lähti hyppien puhtaan Suomen vesistöjen pienessä aallokossa, niin tunsi oikeesti elävänsä täydellistä onnea! En pysty sanoin kuvailemaan kaikkia niitä tunteita, jotka tuossa tuli käytyä läpi, oli vaan niin hyvä olla. Tajuntaan ei mahtunut mitkään murheet tai arkiset ajatukset, vaan kaksi tuntia nautimme vaan tuosta kaikesta. Vesi näytti suorastaan sametilta kun ajelimme avoimemmalle alueelle ja mentiin hissukseen, eli n. 50 km/h vauhtia. 

Mies hyppäsi tämän jälkeen vielä flyboardin selkään ja kävi sillä kikkailemassa hetken. 

Kaikki oli muuten järjestetty superhyvin, perehdytys erittäin miellyttävää ja asiantuntevaa ja koko homma toimi erinomaisesti! 

Me tosiaan päädyttiin tähän niin, että sain Elämyslahjoilta yllätyselämyksen, ja tää onkin sellainen uudehko juttu Elämyslahjoilla, josta halusin kertoa teille vielä tarkemmin. Eli tosiaan, jos haluat yllättää esimerkiksi itsesi, niin tää on mahtava! Nimittäin et itsekään tiedä, mitä saat! Vaihtoehtoja on mm. nautiskelijalle, kulinaristille, kokeilunhaluiselle ja seikkailunhaluiselle ja lahjakortin ostamalla maksat tietyn summan ja saat yllätyselämyksen sillä. Myös jos valinnanvaikeus iskee lahjaa pohtiessa, tällä voi ulkoistaa pohdinnan Elämyslahjoille. Toki Elämyslahjoille saa myös avoimia lahjakortteja

Mä en olis välttämättä edes tajunnut miettiä tällaista vaihtoehtoa meille, joten tää tuli ihan täydellisenä mullekin! 

Elämyslahjoilla on hurja valikoima kaikkia ihania puuhia ja nyt kun kesälomat on monilla alkanut, keräsin tähän näitä mua kutkuttavimpia elämyksiä. 

Tämä meidän paketti löytyy täältä, mutta siihen on vaihtoehtoina myös pidempiä aikoja! Esim. 8h löytyy myös, ja sillä aikaahan käy näppärästi vaikka jossain saarella lounaalla ja vaikka missä! Lisäksi löytyy hurjasti muita vesielämyksiä, kuten esimekiksi flyboard, wakeboard ja jetboard. Oon jo mielessäni menossa Paraisille kokeilemaan jetboardia!

Mun mies oli nyt kolmatta kertaa flyboardaamassa ja se on ihan hänen lempparein aktiviiteettinsa, ja odottaa jo seuraavaa kertaa (jonka varasikin jo :D). On kuulemma yllättävän helppoa kun hiffaa miten kroppa toimii tuossa ja sit pääsee revittelemään. Näiden lisäksi veteen löytyy aktiviteetteja vaikka kuinka paljon kesäksi, SUP-lautailusta, jahtia, purjehdusta, kalaretkeä ja vaikka mitä. Mä haluaisin ehdottomasti tänä kesänä purjehtimaan ja suppailemaan Helsingin edustalla, joten ne on ainakin mun kesän listalla. Osa vesiaktiviteeteista sopii koko perheelle, osa vain aikuisille, mutta Elämyslahjoilla on koottuna paljon koko perheen aktiviteetteja eri osa-alueilta omalle sivulleen, eli siihen kannattaa tutustua, jos on lapsiperheellä kesälomaideat vielä auki! Meillä oli yksi lahjakortti, jonka oon saanut synttärilahjaksi, ja ostin just meille perheaktiviteetiksi Kirkkonummelle Kotieläinpihan perhepaketin! Luulen, että meidän eläinfanit on onnesta soikeena tuolla! (Lapsetkin, mun lisäksi siis, jos joku muistaa sen pesukarhu-kohtaamisen viime vuodelta :D) 

Vesipetoilun lisäksi mun sydän sykkii kaikelle vähän jännittävälle ja yleensä aina haaveilen noiden lentoelämysten parissa. Nyt on yksi niistä lähempänä kuin koskaan, nimittäin juuri ostin itselleni lahjakortin varjoliitämiseen Tampereella, ja en malta odottaa!! Veikkaan, että taas on käsillä yksi vuoden ikimuistettavimpia hetkiä! Laskuvarjolla oon jo hypännyt, samaten benjihypyn, ja itse asiassa toi mun hyppäämä Suomen korkein benjihyppy löytyy Elämyslahjojen valikoimasta myös! Kuumailmapallolla lentäminen on ollut kanssa yksi sellainen asia, josta haaveilin vuosia ja pääsin toteuttamaan tämän jo viitisen vuotta sitten Suomessa ja sittemmin myös Kappadokyassa. Ehdottomasti suosittelen sitä kaikille, se on rauhallista, eikä pelota, ja se on kuin purjehtisi taivaalla veden sijaan! Esimerkiksi häälahjaksi isommalta porukalta toi on mun mielestä ihan mieletön lahjaidea! 

“Tuolla näkyy Viikkari!!!”
Aivan älyttömän hieno laite, aivan eri sarjaa kuin nuo turistijetit, mitä oon kokeillu reissussa 😀

Nyt kesäaikaan toi Luontoelämykset-kategoria tarjoaa tosi paljon ideoita! Miltä kuulostaisi alpakkapatikka Yyterissä? Tai kanoottiretki keskiyön auringon alla? Tai heppamainen puuhapäivä? Köysirataseikkailu koko perheelle (myös perheen pienemmille)?

Monet näistä elämyksistä on mun mielestä yllättävän edullisia ja Elämyslahjojen kautta tulee löytäneeksi aina ihan supermielenkiintoisia aktiviteetteja, joita mä en ois osannu ees ajatella! Ja sit aina ku pyörin tuolla sivulla, niin haavelista sen kuin kasvaa! Onneksi sitä pääsee aina myös lyhentämään, ja oonkin viime vuosina vastannu lahjatoiveisiin sanalla “Elämyslahjojen lahjakortti”. Sillonki ku multa kyseli siskoni läheiset häälahjaideaa. 100% rehellisesti koen, että yhteinen aika ja elämys on jotain, mitä ei rahalla saa. Sitä nimittäin ei tule varattua välttämättä ikinä ilman sitä ensimmäistä kipinää, lahjakorttia kädessä kertomassa, että NYT! En mä esim. välttämättä olis ensimmäisenä varannut aamupäivää kaksin meille miehen kanssa, vaan valinnut jotain perheaikaa, ja tää oli enemmän kuin paikallaan tähän väliin. Tuon kahden tunnin aikana ehdimme rakastua toisiimme taas lisää, kun pääsi tuntemaan itsensä nuoreksi ja huolettomaksi, eikä vain vanhemmiksi ja arjen sankareiksi. Koko päivä tämän jälkeen oli ihan mielettömän ihana, kun sen pääsi aloittamaan näin epätavallisissa merkeissä.

Toki NYT on vähän joustava aikakäsite, sillä Elämyslahjojen lahjakortti on voimassa 3 vuotta ja sen voi aina tarvittaessa vaihtaa toiseen samanarvoiseen elämykseen. Avoin lahjakortti on myös aina hyvä vaihtoehto, yhdistelemällä pari pienempää voi saada aika mukavan yhteissumman ja jonkun arvokkaammankin elämyksen. Mun mielestä ei ole parempaa lahjaa valmistujalle, hääparille tai synttärisankarille, mutta myös ihan itselle tuolta kannattaa ajoittain hankkia joku ikimuistoinen elämys! Ja jos ei osaa päättää mikä, tai haluaa vähän pois mukavuusalueeltaan, niin ottaa yllätyselämyksen! (Senkin voi tarvittaessa vaihtaa, jos on jokin jo koettu juttu tai joku, mitä ei pysty tekemään millään.)

Mitä te tekisitte, jos saisitte valita mitä vaan? Ja mitä luulette, kuinka paljon tää nykyisin-pelkuri on hajalla tuolla varjoliitimessä? Siellä on himmailevampikin mahdollisuus, mutta mä haluan sen hurjan ja temppuilevan, missä luvataan G-voimia koettavan. Oon varmaan aivan helisemässä kun tuntuu, että vatsanpohjasta otti tänä vuonna lasten laitteissa Särkänniemessä 😀 Sieltä saa kuulemma mukaan GoPro-nauhoituksen, ja voisin sitten teidän huviksi julkaista siitä jotain 😀

Mutta summa summarum. Tutustukaa hei Elämyslahjojen koko perheen elämyksiin ja kesäisiin luontoelämyksiin, ja jos rakastatte vettä ja vauhtia, niin viekää läheisenne tuonne vesijetti-seikkailulle tänä kesänä! Oli kyseessä sitten vanhempi, sisarus, ystävä tai puoliso, ette tule katumaan! Mun IG on videoita tästä meidän reissustamme ja samalla aika hauska arvonta, jos haluatte hurjistelemaan mun kanssa! 😉

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂 

AIKUISIÄN YSTÄVYSTYMISESTÄ

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.01.jpg

Sivusin tuossa aikaisemmassa yrittäjyyspostauksessani ajatusta ystävystymisestä aikuisiällä. Jollakin tapaa oon välillä miettinyt, että tää mun itsenäinen ja ajoittain yksinäinen yrittäminen on mahdollistanut sen, että mä oon joutunut tutustumaan ja sosiaalisoimaan eri tilanteissa ja sitä kautta löytänyt ihania ihmisiä elämääni. Kun oon koko ajan muuttanut, eikä ole ollut kiintopaikkaa, jossa hengata työporukan kanssa, oon ollut aina vähän omillani. Ja koska olen kuitenkin seurallinen ihminen, oon joutunut hieman hakemaan sitä seuraa avoimin mielin jostain muualta kuin töistä tai koulusta. Ja sehän on oikeesti ajoittain aika hankalaa, jokainen aikuinen tietää sen. Mistä niitä kavereita saa? Usein oon sanonut, että on paljon helpompaa flirttailla ja pyytää miestä kahville kuin yrittää ystävystyä naiseen (tai mieheen) nimenomaan kaveripohjalta. “Hei sä oot kiva, mennääks kahville ja ollaan kavereita?” on vähän jotenkin sellainen asia, mitä ei tule tehtyä.

Mulle on käynyt onnekkaasti, sillä mun kakskymppisyyteni aikana mä oon tutustunut tosi paljon ihaniin tyyppeihin, joista on tullut kavereita ja ystäviä. Asuessani Lontoossa sain usein kummastelua lukijoiltani siitä, miksen hengannut paikallisten ihmisten kanssa. Hengasin mä jonkin verran, en vaan erityisemmin ystävystynyt. Kulttuuri ja elämäntyyli on niin erilaisia, että samaistumispintaa on vähemmän. Sitä paitsi tapasin Lontoo-vuosieni alkuvaiheessa ihania suomalaisia tyttöjä, joiden kanssa ystävystyin ja mä en oo tunnetusti ikinä kaivannut hirveän isoa kaveripiiriä vaan napakkaa, ihanaa, luotettavaa ystäväpiiriä. 

Missä menee aikuisuuden raja? Onko se täysi-ikäisenä? Siinä tapauksessa oon tavannut kaikki mun parhaat ystävät aikuisena. Kolmekymppisenä on välillä hassua käyttää termiä “paras ystävä”, sillä pidän kaikkia läheisiä ystäviäni arvossa. Olen tavannut kuitenkin “parhaan ystäväni” Viivin 18-vuotiaana, oikiksen valmennuskurssilla ja olemme pitäneet yhtä nyt pian 12 vuotta. Me vaan sovimme jotenkin yhteen ja vaikka meissä on miljoona toisiamme raivostuttavaa piirrettä, olemme toisillemme todella rakkaita ja läheisiä, vaikka olemme asuneet monta vuotta eri maissa. En edes muista miten ystävyytemme sai alkunsa. Päädyimme istumaan vierekkäin valmennuskurssin ekana päivänä, sillä olimme molemmat eksyneet ja lähestulkoot myöhässä. Istuimme jatkossakin yhdessä. Joku kerta kahvitauolla juttelimme hetken ja päädyimme lukemaan yhdessä kirjastoon. Lukemisen lomassa tutustuimme ja huomasimme yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Siitä se lähti. Jompikumpi kysyi “haluaisitko lukuseuraa joku päivä” ja siitä se sitten vaan eteni niin, että pääsykoepäivänä oltiin jo läheisiä. 

Screen Shot 2019-02-12 at 9.59.57.jpg

Tää sama kaava on pätenyt kaikkiin läheisimpiin ystävyyssuhteisiini. Ne ystävyydet on lähteny liikkeelle vaan jotenkin siitä hiljalleen kuin itsekseen. Pienenpienen alkusysäyksen jälkeen.

Ystäväni Nooran tapasin yhteisessä työpaikassa. Kun tuli istuttua kahdeksan tuntia samassa työvuorossa, tuli väkisin juteltua. Mä en itse asiassa ees muista miten se eteni siitä. Jotenkin. Joku ehdotti jotain ja päädyimme varmaan kahville tai lounaalle tai jotain muuta, mikä tapahtui työpaikan ulkopuolella ja sitten oltiinkin jo yhteisillä reissuilla Lontoossa. Jos oon ihan rehellinen, niin työpaikkaystävyydet ei oo mulle ihan selviö. Jotenkin tuntuu usein siltä, että työpaikka on työpaikka ja vapaa-aika on vapaa-aika ja niitä ei halua sekoittaa. Mut usein se on se kaikista helpoin tapa ystävystyä johonkin.

Mun aikuisiän ystäväsuhteita kaikkia jotenkin yhdistää se, etten mä oikeen muista miten ne on alkanut. Jotain pieniä muistoja on. Meri oli töissä Gina Tricotissa ja tykkäs Mötley Cruesta. Törmäsin joskus sen blogiin ja sit kommentoitiin toisillemme ja sit olin ehkä joskus Merin kassalla Ginassa. Ehkä? Meri kävi myös mun järkkäämässä bloggaajatapahtumassa. En muista miten, mut päädyttiin lähtemään kattomaan Mötley Crueta yhdessä kesällä 2009. En muista miten siinä niin kävi, mut mentiin sinne mun silloisen poikaystävän ja Merin kanssa ja pari vuotta myöhemmin lähettiin Merin kanssa Australiaan. Se vaan meni silleen. Nyt nähtiin Australiassa molempien perheiden kanssa ja oli oli harvinaisen kotoisa. Kymmenen vuotta on vierähtänyt välissä. Ajoittain kuin paitana ja perseenä ja ajoittain harvoin nähden. 

Vivianin tiesin jo yläasteella, mutta emme oikeastaan tunteneet. Australia-vuoteni aikana olin Suomessa käydessäni hänen asiakkaanaan kahvilassa, jossa hän oli töissä. Kahvin maksamisen lomassa kysyin häneltä jotakin, naureskeltiin jostakin tai ihmeteltiin jotakin ja tutustuttiin enemmän Facebookissa. Ja kun ekan kerran tavattiin, vedettiin seitinohuiden viinilasillisten sijaan sametinpainavat päiväkännit. Hups. Niin siitäkin on jo joku seitsemän vai kahdeksan vuotta. Ei sekään paljoa vaatinut. “Hei mä tiedän sut, eksä oo..?” tai jotain vastaavaa. 

Lontooseen muutettuani mut kutsuttiin yhteen suomalaisten blogittyöjen tapaamiseen heti tyyliin tokana päivänä. Mä purin vielä pahvilaatikoita, eikä mulla ollu ees hiusharjaa. Olin jättämässä koko touhun väliin, mutta Lontoo-äitini hienovaraisesti (tai ei ihan) tuuppasi mut lähtemään. Tutustuin ihaniin Suomi-tyttöihin, ja heistä mm. Annikaan. Käytiin ekan vuoden aikana Annikan kanssa kerran siiderillä, juteltiin tuntitolkulla ja muutettiin mun toiseksi Lontoo-vuodeksi yhteen. Jossain vaiheessa oltiin yhdessä Etelä-Afrikassa vaihtamassa rengasta keskellä pilkkopimeää yötä ja nukuttiin koko viikko samassa sängyssä hotellihuonesekoilun takia. Annika on mulle superrakas ja ihana ystävä, jonka kanssa vuosi kämppiksenä oli yksi mun elämäni parhaimpia, vaikka samalla myös eniten kasvattavia ja erikoisia vuosia. On ihanaa, että Annika muutti Suomeen vähän aikaa sitten! Miettikää, sekin ystävyys ois voinu hyvin jäädä toteutumatta, ellei jompikumpi ois laittanut Facebookissa viestiä, että mentäskö vaikka siiderille? (Se tais olla Annika tässä tapauksessa jos oikein muistan.)

Jennin oon tuntenut jo vuosia, siis 11 vuotta varmaan jo nyt? Tunnettiin blogipiirien kautta ja asuttiin 200 metrin päässä toisistamme Lontoossa tietämättä sitä. Kerran törmättiin bussipysäkillä. Nyt on myönnettävä jotain, mikä ei oo imartelevaa. Ensinnäkin, mä kuljen ihan superpahasti laput silmillä. En välillä yhtään havainnoi ympäristöäni ja en välttämättä huomaa tuttuani, vaikka hän kävelisi suoraan vastaan. Samalla myös saatan ihan tietoisesti karttaa tervehtimistä jonkun puolitutun kanssa. Kuulostaa ihan kauheelta, ja sitähän se on. Usein käy niin, että näen jonkun ihmisen, jonka tunnen ja haluan paeta tilannetta, ellei se ihminen ole nähnyt mua kanssa. Mä inhoan niitä väkinäisiä tilanteita kun pitää vaihtaa kuulumisia ja niitä näitä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa ei ole ollenkaan tekemisissä. Oon varmaan siinäkin hetkessä Jennin dösärillä nähdessäni miettinyt sekunnin sadasosan, että en sano mitään, kävelen vaan ohi 😀 Mutta todellisuudessa olin tosi yllättynyt siitä sattumasta, että lähes kotikadulla törmättiin eri kaupungissa ja maassa ja niinpä juttelimme hetken, tavattiin myöhemmin kahvitellen ja mun kolmas Lontoo-vuosi oltiinkin sitten Jennin kanssa kämppiksinä. Ja nyt olen menossa toista kertaa vuoden sisään Jennin luokse Arabiemiraatteihin ja lasken hänet ehdottomasti yhdeksi mun ihanista luottoystävistä. 

Sofian tapasin kaupallisten yhteistöiden kautta. Huawein entisenä markkinointipäällikkönä Sofia oli ensimmäinen kontaktini Huaweilla ja osaavan ja erinomaisen ammattilaisen tavoin hän halusi hieman tutustua ennen yhteistyön aloittamista. Kävimme kahvilla ja viihdyimme keskenämme. Alkuun suhteemme oli hyvinkin pitkälti vain yhteistyöhömme liittyvä, mutta jossakin vaiheessa pian huomasimme, että viihdymme yhdessä erittäin hyvin ihan kavereina. Yhteistyö siirtyi onneksi PR-toimiston kautta tehtäväksi muutenkin ja me ystävystyimme Sofian kanssa työasioiden ulkopuolella. Siitä on nyt melkeen neljä vuotta, ja vaikka mun Huawei-yhteistyö on mun rakkain yhteistyö, niin vielä onnellisempi olen siitä, että tapasin Sofian tämän jutun kautta. 

Kaisan tapasin Kuopiossa ja hän on vähiten blogissani ja somessani näkyvissä ollut ystäväni. Tiedättekö kun aina välillä tuntuu, että sielut kohtaa ja tulee sellainen “hey, I think I really like you” -fiilis jostakin ihmisestä? Mun toinen Kuopio-vuosi sisälsi maailman ihanimpia ja rennoimpia päiviä, kun Kaisa tuli iltapäivällä “käväisemään” ja lähti aamukolmelta. Yksi rankimpia asioita Lempäälään muutossa oli se, että jouduimme eri kaupunkeihin, sillä meidän arkinen ystävyys oli mulle hurjan tärkeä. Kyllä, muutin anopin, äidin ja siskojen lähelle, mutta silti mua harmitti ja isosti. Se kertoo siitä, kuinka pian tuo ystävyys syveni. Miten tapasimme? Miehen työkavereiden kautta kotibileissä. Siitä se lähti. En muista miten, jotenkin vaan. Jotain tehtiin, jossain nähtiin ja nyt hän on yksi rakkaimpia ihmisiäni. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.07-2.jpg

Oljan tiesin tuhannen mutkan kautta jostain vuosien takaa. Jotain yhteisiä tuttuja, mutta olin ehkä vaihtanut jossain tapahtumassa Oljan kanssa kolme lausetta. En tiennyt, en tuntenut. Tiesin vaan nimen ja kasvot. Jotenkin törmäsin Instagramissa hänen tiliinsä raskausaikanani ja huomasin, että hänkin oli raskaana. Onnittelin ja juttelimme jotain. Kaksi suomenvenäläistä naista ja kaksi lähes samaan aikaan syntynyttä poikaa jotenkin johti siihen, että jompikumpi pyysi lounaalle ja kävimme poikien kanssa vauvatreffeillä. Puolentoista vuoden aikana olemme ystävystyneet ja pidän häntä yhtenä luottoystävistäni. Tavatessamme olin 28-vuotias äiti, eli todellakin aikuisiän ystävyys kyseessä. 

Kuten näistä kaikista huomaa, niin luottoystävät ovat aikuisiällä tarttuneet milloin mistäkin. Töistä, kavereiden kautta, Instagramista ja vaikka mistä. Niitä kaikkia yhdistää se, että en oikeesti enää ees muista, kuka teki aloitteen, mitä tehtiin ekoja kertoja kun nähtiin kaverimerkeissä ja milloin heistä tuli tuttujen sijaan kavereita ja kavereiden sijaan ystäviä. Mä uskon siihen, että asiat menee aina omalla painollaan, mutta omilla harteilla on tehdä välillä aloite ja olla avoin aloitteille. Tiedän, ettei se ole helppoa. Mutta tuossa luettelemani on vain osa listaa. Mä oon ystävystynyt niin mun ripsihuoltajan kuin mun lukijan kanssa ja elämän varrella on ollut todella monta sattumanvaraista kohtaamista, jotka ovat johtaneet ystävyyssuhteisiin.

Vähän aikaa sitten tapasin perhekerhossa erään ihanan pikkutytön, joka konttasi syliini. Hänen äitinsä vaikutti hurjan mukavalta, mutta juteltuamme jonkin aikaa kerhon mentyä kiinni lähdimme eri teille. Manasin miehelleni autossa, että olispa kiva kun olisi enemmän tuttuja täällä Lempäälässä ja että hän vaikutti mukavalle. Puhuttiin mieheni kanssa siitä, miten typerältä tuntuu kysyä jotakin vaikka kävelylle tai kahville ja miten en osaa jotenkin lähestyä ihmisiä. Satuin bongaamaan hänet Facebookista kerhomme ryhmästä ja rupesin miettimään, miksi tämä on mulle niin vaikeeta. Pari päivää asiaa mielessäni pyöriteltyäni laitoin hänelle viestin. Muistin nimittäin kuinka eräs mieheni vanha tuttu bongasi, että olemme muuttaneet Lempäälään ja tuli reippaasti ja iloisesti moikkaamaan mua sekä livenä, että Facebookissa ja ollaan tutustuttu sen jälkeen. Ei hän vaikuttanut musta oudolta kun otti yhteyttä. Päinvastoin, musta se oli mukavaa. Niinpä itse laitoin tällä kertaa viestiä. En toki tiedä tuleeko meistä ikinä ystäviä, mutta ylitin itseni ja tein aloitteen.Välillä tuntuu, että elämä olis niin paljon helpompaa, kun siinä olis ripaus lapsenmielisyyttä. Lapsi kävelee toisen luo ja rupee leikkimään vieressä. Saattaa sanoa, että “sä oot kiva” ja halata. Tsiisus miten paljon helpompaa olis sanoa jollekin, että hei, sä vaikutat kivalta, mennääkö leikkimään joku päivä 😀  

Rehellisesti sanottuna, mä oon erikoinen yhdistelmä avointa ja rempseetä, mutta samalla vetäytyvää, ujoa ja jopa juroa. Musta saa helposti ylimielisen kuvan, tai vähintäänkin sellaisen kuvan, etten halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Varsinkin viime aikoina tämä on korostunut mussa. Mä en osaa oikeen selittää sitä. Toisaalta oon rohkea ja avoin ja voin pitää esitelmän 1000 ihmiselle jännittämättä sekuntiakaan. Toisaalta tuntemattoman kanssa small talkaaminen saattaa olla mulle maailman vaikein ja ahdistavin juttu. Kuten tuo esimerkkini semituttujen ihmisten välttelystä osoittaa, mulla on välillä jopa ihan suoranaisen pakenevia fiiliksiä sosiaalisista tilanteista. Voin rehellisesti sanoa, että jos huomaisin jonkun semitutun vaikkapa ruokakaupan käytävän toisessa päässä, en todennäköisesti menisi juttelemaan vaan lähtisin toiseen suuntaan. Jotenkin sattumalta tapahtuvat kohtaamiset on mulle sosiaalisesti hankalia, en tiedä miksi. Toisaalta voin olla kuin kala vedessä niissä ja jäädä löpisemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja välillä saatan haluta paeta koko tilannetta. Eikä siinä oo mitään järkeä, koska se ihminen, jota pakenisin saattaisi olla sellainen, jolle laittaisin Facebookissa viestiä ja ehdottaisin tapaamista. Se pakeneminen ei siis liity mitenkään siihen, etten haluaisi puhua juuri sen ihmisen kanssa. Eikö kuulosta ihan oudolta? Olenko ainoa, joka tekee niin? 

Ja sitten kun mä tapaan jonkun ihmisen, niin mulle käy helposti yksi kahdesta asiasta. Joko olen melko hiljaa ja hämmentyneenä (koska mua ahdistaa ja oon jotenkin jännittynyt) ja vaikutan ylimieliseltä ja epäkiinnostuneelta vaikka todellisuudessa se johtuu siitä, että saatan tuntea jotakin epävarmuutta ja varovaisuutta. Ensinnäkin, on myönnettävä, että blogi on tehnyt mut varoivaiseksi. Tosi moni ihminen on jälkeenpäin kertonut tienneensä mun blogista. Uusiin tuttavuuksiin suhtaudun aina vähän silleen varovaisesti.. “Tietääköhän tuo mut? Mitäköhän se ajattelee musta blogin perusteella?” Oon aika hidas päästämään lähelleni ja saatan vaikuttaa tosi jotenkin vetäytyvältä tilanteessa. Ja voin myöntää rehellisesti, että välillä uuden ihmisen kohdalla pidän itseäni poikkeuksellisen epäkiinnostavana ja jotenkin vetäydyn senkin takia tilanteessa. En jotenkin jaksa esitellä itseäni, kertoa itsestäni. Koen usein, että mielipide, jonka musta muodostaa blogin tai pinnallisen arvion perusteella on tosi erilainen kuin mitä oikeasti olen, ja jotenkin olen haluton vetäytymään sieltä kuorestani ja olemaan läsnä ja yrittämään muuttaa sitä arviota tai vaikuttaa siihen mitenkään. Moni tulkitsee tän vetäytymisen helposti varaman ylimielisyydeksi ja sellaiseksi tilanteeksi, jossa en oo kiinnostunut kanssaihmisestä yhtään. 

Tai sitten käy melko lailla vastakohta, eli saatan tutustua johonkin ja höpöttää ihan päättömän paljon. Itsestäni, tapahtumasta jossa ollaan, kaikesta mahdollisesta. Se on sen saman hämmennyksen ja ahdistuksen ja tietynlaisen ujouden vastapuoli. Ja sen, että mua ahdistaa suunnattomasti olla vaikka uudessa pienessä porukassa niin, että on täysi hiljaisuus 😀 Ja täytän sitä hiljaisuutta sitten. Ja vaikutan varmaan tilan omivalta kusipäältä, joka jauhaa ja jauhaa. Vaikka se johtuu vaan siitä, että haluan omalta osaltani viedä pois sitä, että jollekin tulee awkward olo kun on ihan hiljaista. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.04-2.jpg

Että siitä sitten tutustumaan meikäläiseen, molemmat vaihtoehdot kuulostaa houkuttelevilta, eikös? Mut jotenkin kummasti tällainenkin sosiaalisesti hieman rajoittunut ihminen on onnistunut löytämään itselleen ihania sydänystäviä vuosien varrelta. Sillä toi mun sosiaalinen ääliömäisyys koskee yleensä vaan sitä alkua. Sitten kun päästän jonkun lähelle ja tutustun häneen hieman ja pääsen hieman perille hänestä, niin en koskaan ajattele enää mitään tollasta vaan oon aina 100 % oma itseni.  Ihan typerää tää mun sosiaalinen ääliömäisyys, koska kuten huomaa, mun kaikki ihanat ystävyydet on lähtenyt jostain ihan mitättömän pienestä ja yksinkertaisesta. Ei se ole hitto vaikeeta.

Kun mietin näitä mun esimerkkeinä käyttämiäni ystäviä, niin heitä yhdistää yksi asia. Mun on todella helppo olla heidän kaikkien kanssa. Jotenkin hyvin aikaisessa vaiheessa tutustumistamme oon ollut tosi rento heidän seurassaan. Mua ei oo ahdistanut, mua ei oo jotenki ujostuttanut tai hämmentänyt tai mitään muutakaan. Hyvin aikaisessa vaiheessa oon viihtynyt näiden ihmisten kanssa hiljaisuudessa. Se on mulle usein merkki siitä, että tässä on sitä jotakin. Että koko ajan ei tarvii skarpata, tutustua, olla läsnä. Että jotenkin se yhdessäolo on helppoa. Meikittä, verkkareissa, rennosti. Sotkuisessa kämpässä, miehen kanssa riideltyäni, PMS-hirmuissa ja vaikka missä.

Oon huomannut, että tää mun sosiaalinen ahdistus ja oleminen on pahentunut lapsen myötä. Siihen on ihan yksinkertainen syy, joka ei neroutta kaipaa selityksen löytämiseksi. Kun olen niin paljon kiinni lapsessani ja perheessäni ja olen erossa lapsesta ollessani töissä sosiaalisessa avokonttorissa, niin kaipaan välillä vaan yksinoloa. Mä itse asiassa tykkään olla yksin aika paljonkin, ja olin sitä ennen tosi paljon. Miehen työpäivän ajan kotona itsekseni, välillä viikonloppuja näkemättä ketään. Nyt en saa lähes koskaan olla yksin. Se on vienyt veronsa siinä, että mun sosiaaliset voimavarat on jotenkin pienentyneet. Mun ystävien ja läheisten kanssa voin viettää aikaa rajattomasti, koska koen sen niin helpoksi ja arkiseksi, mutta uudet tuttavuudet ja sosiaaliset tapahtumat tuntuu vaikeammilta. Lisäksi koen itseni hyvin epäkiinnostavaksi. “Moi mä oon Anna, asun Lempäälän pellolla, bloggaan, teen töitä ja leikin mun taaperon kanssa.” Mun arki on jotenkin tosi tavallista (mun mielestä siis :D), eikä siitä saa ihan hirveesti jutun juurta. Tai sellainen fiilis mulla helposti usein on. Mulle mun arki on ihanaa ja valloittavaa, mutta siitä puhuminen jollekin toiselle tuntuu hyvin epäkiinnostavalta, sillä sitähän tutustumisessa tehdään, kysytään toisesta ja kerrotaan itsestä. Samaan aikaan saatan olla täysin epäkiinnostunut toisesta ihmisestä. Ei sen takia, että hän olisi epäkiinnostava vaan yksinkertaisesti mun aivojen overloadin takia. Usein tuntuu, että mulla on koko ajan miljoona juttua mielessä ja ajatuksissa. Työjutut, blogijutut, Dante, perhe ja moni muu asia. Aina lumien luomisesta laskujen maksamiseen ja töiden aikatauluttamiseen. Tuntuu, että ruuhkavuodet ovat alkaneet ja se ruuhka on mun aivoissa. Siinä tuntuu välillä siltä, että nyt ei ole tilaa millekään uudelle ja haluaa vaan vetäytyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa tai keittiöön leipomaan. 

On jotenkin hassua sanoa, että on vähän jotenkin rajoittunut sosiaalisesti ja samaan tulvaan kertoa monesta läheisestä ystävästä. Tää on sellainen asia, jonka oon kokenut aina hirveen vaikeaksi selittää. Ehkä joku ymmärtää, ehkä joku ei ymmärrä. Mut mun pointti on lähinnä se, että liian usein sanotaan, että aikuisiällä ystävystyminen on hirveen vaikeeta ja mahdotontakin. Mä en usko siihen, ja mulla on monta todistuskappaletta tätä vastaan. Mun mielestä ystävystyminen missä tahansa elämän vaiheessa on vaikeeta ja tutustuminen uusiin ihmisiin jopa ahdistavaa. Mun mielestä täytyy tutustua ensin kunnolla itseensä ja ymmärtää omaa käyttäytymistä ja syitä siihen, jonka jälkeen on paljon helpompi tutustua muihin. Tietyllä tapaa mun mielestä siihen on paremmat rahkeet aikuisena, kun tuntee itseään paremmin kuin nuorena. Ja jos munkaltainen ahdistuva ylimieliseltä vaikuttava sekoilija onnistuu luomaan aikuisiällä ystävyyssuhteita, moni muukin todennäköisesti onnistuu. Ymmärrän toki, että joillakin on ihan oikeasti vakavampiakin ongelmia ja ahdistusta sosiaalisista tilanteista, enkä mitenkään halua rinnastaa tätä siihen tai verrata näitä keskenään. 

Ja jos jonkun vinkin haluan antaa, niin ehkä sen, että mulle ainakin lähestyminen on usein helpompaa ei-kasvotusten. Mä tiedän, että kuulostaa hassulta, mutta se on mulle jotenkin helpompi ja vähemmän ahdistavampi tapa. Toinen on uskaltautuminen käymään joissakin tilaisuuksissa yksin. Nuorempana usein halusin aina tietää, että joku kaveri on paikalla tai tulee mukaan. Voisin mennä leffaan milloin vaan yksin, enkä pitäisi sitä mitenkään hassuna. (Paitsi että haluun aina jauhaa leffasta jonkun kanssa sen jälkeen ja varmaan siks en oo koskaan käyny leffassa yksin.) Mut samalla mun on välillä vaikeeta mennä huoneelliseen ihmisiä, joista tiedän monia, mutta siellä ei ole sellaista luottohenkilöä, johon voisin “nojata”. Oon jättänyt monta tapahtumaa väliin, koska en oo uskaltanut mennä yksin. Jep, ihan totta. Jotenkin musta tuntuu oudolta ajatus olla jossakin tapahtumassa itsekseni hengaamatta kenenkään kanssa ja ajoittain ehkä jutustellen puolitutuille ja tuntemattomille. Kuulostaa lähes painajaismaiselta. Mutta välillä on hyvä uskaltautua menemään yksin. Jos aina on jonkun luottoihmisen kanssa, ei koskaan joudu kokeilemaan johonkin toiseen tutustumista, kun on valmiiksi sosiaalisesti kiinni jossakin. 

Ootteko te kokeneet aikuisiällä ystävystymisen helpompana vai vaikeempana kuin nuorena? Ja millaisia te ootte tutustumistilanteissa? Onko samanlaisia sekopäitä kuin meikäläinen?