Täydellinen valo meidän kotiin

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Visor Oy

Kun käveltiin sisään meidän taloon ekaa kertaa melkein neljä vuotta sitten, rakastuttiin tässä moneen asiaan. Pohjaan, isoihin ikkunoihin, kivoihin yksityiskohtiin ja ennen kaikkea pihaan ja näköalaan. Oli myös monta asiaa, joista ei välitetty. Lattiat meni vaihtoon ennen sisäänmuuttoa (niissä kun oli asennusvirhekin) ja keittiö ja kodinhoitohuone on vaihdettu viimeisen 1,5 vuoden sisään. Nyt saatiin vihdoin tehtyä se, mistä on haaveiltu koko tää aika. Nimittäin kaihtimet meni vihdoin vaihtoon ja voi apua kuinka tätä on odotettu! 

Meillä on ollut tässä koko ajan noi “kalterit”, mun rakas lempinimi meidän entisille kaihtimille kertoo kaiken mun mielipiteestä niihin. Esteettinen viha noita kohtaan oli vain osa kokonaisuutta. Noi on nimittäi järkyttävän rumat. Harmaat metalliset kaihtimet ei vaan oo mun makuuni, tulee oikeesti joku kauppakeskuksen kiinni oleva liike mieleen, tai ne hiton kalterit. Mut käytännällöllisyys tai sen puute, oli se kaikista rasauttavin tekijä. Suurin osa kaihtimista oli pinnalla, eikä ikkunoiden sisällä ja se aiheutti ihan konkreettisia vaaratilanteita. Molemmat meidän lapset on kerran lähteneet juoksemaan toi naru kainalossa, onneksi ei sentään kaulan ympärillä, vaikka ollaan niitä yritetty hirveän tarkasti aina pitää ylhäällä tai koukuissa. Lisäksi isojen olkkarin ikkunoiden isot kaihtimet on olleet tosi painavat ja hankalat liikuttaa, ja niissä alkoi käyttö näkyä jo keskikohden roikkumisella. Ja mikä ärsyttävintä, kaidinten sijaintia ei tokikaan voinut muuttaa. Kiinni koko matkalta tai kiinni osittain, mutta aina siis ylhäältä alkoi se pimennys, eli ei voinut pitää kaihdinta esim. 1m lattiasta näkösuojana ja muuten auki. Enkä ees aloita niistä vinoon nousevista kaihtimista tai siitä, kuinka monessa meidän kaihtimessa on kiva pikku taittojälki kun pienet kädet on käyneet niitä räpläämässä ja vääntämässä.

Kun sitten olin ystävällä kylässä ja näin heidän kaihtimet, olin aivan rakastunut! Mitkä nää on? Visor kaihtimet. Ok. Ihanat, kauniit, freshit ja käytännölliset. Paitsi ei meille, kun meillä lapset repis ne ikkunoista irti sekunnissa, ajattelin itekseni. Kun 1-vuotiaat vuoron perään kävi räpläämässä kaihtimia ja rypisteli niitä antaumuksella, eikä kaihtimille silti käynyt mitään, jäin tsekkailee enemmänkin. Siis hetkinen! Ne palautuu takaisin muotoonsa, eikä oo moksiskaan, ja likakin kuulemma helppo pestä. Istuttiin samana viikkona miehen kanssa aloittamassa tilausta, kun oli hyvä BlackFriday-ale silloin menossa. Jäi kesken, ja sit loppuvuosi ja alkuvuosi meni terveyssuossa uiden, mutta kevään tullen oli palattava Visoreiden äärelle ja onnekseni sain mahdollisuuden tehdä Visorin kanssa yhteistyötä, nimittäin meille tuli jokaikiseen ikkunaan Visorit! 

Ensinnäkin, tilaaminen oli superhelppoa. Mitattiin kaikki ikkunat ja laitettiin tilaus ja reilun viikon päästä oli kaihtimet ovella. Asiakaspalvelu toimii erinomaisesti! Ensinnäkin ohjeet on tosi helpot, mittaaminen tapahtuu milleissä ja ohjeet siihen on idioottivarmat. Meillä vaan sattui olemaan niin leveät ikkunat olkkarissa, että piti soitella ja kysyä lisätietoja. Ja sai heti vastauksia mukavalta asiakaspalvelijalta ja mittausohjeen siihen suunnitelmaan, että otetaan kaksi kaihdinta per ikkuna (mikä oli erinomainen idea btw!). Kyselin myös kiinnityksestä hieman viistoon oven ikkunankarmiin, joka on tosi kapoinen ja viistossakin vielä ja sain hyvin lisätietoja asiassa. Kun tilaus oli mennyt läpi, soi seuraavana päivänä puhelin ja Visorin asiantuntija soitti ja kävi tilauksen läpi varmistaakseen, että olemme tehneet sen oikein. Reilun viikon päästä kaihtimet tuli kotiin ja melkein nauratti, miten voi 19 kaihdinta mahtua niin pieneen pakettiin. Ei ihan heti päästy noita aloittamaan, lähinnä koska edellisten pois ottaminen oli ihan sankonko mistä. 

Mieheltä meni ehkä alle 3 tuntia kaikkineen laittaa 19 kaihdinta, isompi aika meni ikkunoiden pesemiseen ja vanhojen poistamiseen. Asennus on superhelppoa! Laitan Instagramiini videon noiden asentamisesta, mutta siis erittäin iisiä, muutama ruuvi paikalleen ja sitten kaihtimet napsautellen paikalleen. 

Tuo n. 5 cm valkoista ikkunoiden alareunassa on kaihtimet. Pikkuinen muutos noihin edellisiin hei.

Runko on erittäin siro, sen voi sijoittaa mihin tahansa kohtaan ja mahtuu pieneen tilaan. Meillä meni ihan kiinni ikkunaan ja on niin siro ja huomaamaton kuin olla ja voi. Me valittiin jokaiseen tilaan sama kaihdin, eli ikkunakaihtimista kirkas valkoinen valkoisella profiililla. Me ei haluttu pimennysverhoja minnekään, vaikka niitä saa tilattua siis ihan samalla tavalla. Me ollaan tässä kohta neljä vuotta eletty niin, että on ollut lähes aina ohuet valkoiset verhot ikkunoiden edessä ja kaihtimet lähes aina ylhäällä, ihan koska ne oli mun mielestä tosi ahdistavat. Me ei varsinaisesti haluta koskaan pimentää kotia, vaan just korkeintaan suodattaa valoa ja ennen kaikkea nostaa kaihtimia näköesteeksi. Meillä on kahdessa makkarissa pimennysverhot, joilla saa pimeäksi huoneen, vaikka ite ainakin nukun ihan missä tahansa valossa, joten ei haluttu varsinaisia pimennyskaihtimia minnekään. Meistä on kiva kun silloinkin kun on kaihtimet koko matkalta, kotiin suodattuu päivänvaloa reippaasti. 

Oli jotenkin absurdi fiilis kun saatiin noi ikkunaan ja laskettiin pois. Ja ykskaks ihmeteltiin tota meidän näköalaa, että ainiin, tällainenkin täällä on! On ollut noi hennot valkoiset verhot nonstop edessä niin pitkään, että melkein unohtunut yksi talon vaikuttavimpia juttuja. 

Nyt kun ollaan melkein kuukausi käytetty näitä, niin en voi kuin hehkuttaa! Aivan mielettömän kivat! Lapset on käyny kokeilemansa omansa, eikä mitään huolta, ei jää mitään jälkiä rutistelusta. Kaihtimet liukuu pehmeästi ja lähes ääneti, ja niitä voi asetella miten mielii. Just siihen kohtaan, mistä aurinko muuten paistaisi sisään tai niin, että kaihtimet on vaikka metrin lattiasta, jolloin sisälle ei näy, mutta itse näemme ulos. Olkkarin ikkunoissa on yhteensä neljä kaihdinta, joita voi tetristellä just oman mielen mukaan ja kun noiden liikuttaminen on sekunnin homma, niin sitä tulee oikeesti tehtyä. Ja jos nyt sattuisi niin, että lapset kävis räpläämässä valkoista kangasta likaisin käsin, niin kaihtimen kangas on vesipestävää (Öko-Tex -sertifioitua polyesteriä tarkkaan ottaen)

Esteettisesti nää on ihan eri maailmasta kuin edelliset. Meillä on joka huoneessa verhot osittain sen takia, että vihasin niitä vanhoja kaltereita silloinkin kun olivat yläasennossa. Paksu harmaa pakkaus kaihtimia roikkui aina ikkunan yläosassa. Nyt voi itse valita missä kaihtimet on kun ovat auki, ylhäällä vai alhaalla vai vaikka keskellä. Meillä esim. Sohvan takana olkkarissa ne ei näy yhtään, eli ainoa näkyvä asia on tuo sentin paksuinen profiili, joka on melko huomaamaton ja kaksi vaaleaa narua, joita ei juuri erota. Täydellistä! Valkoinen ikkunakaihdin suodattaa valon tosi kauniisti sisälle, eikä ole yhtään synkkä tai herätä huomiota mitenkään. Täydellinen valo myös kuvaamiseen! Pienet detaljit on täydelliset. Magneetit rungossa, joten kaihdin liikkuu näppärästi, pienet läpinäkyvät vetimet, joilla helpottaa halutessaan liikuttamista. Nää napsahtaa kiinni ilman mitään työkaluja ja on helppo ottaa pois, jos kokee tarpeettomaksi.

Ihan täysien pisteiden hankinta, en keksi mitään negatiivista sanottavaa ja kaikin puolin erittäin miellyttävä kokemus, sekä myynnin asiakaspalvelusta, toimituksesta, että laadusta! Parasta on näiden umpisuomalaisuus, nimittäin nää on suomalainen patentoitu keksintö, jolle on myönnetty Design from Finland -merkki! Kaihtimet valmistetaan Suomessa ja ne on suunniteltu nimenomaan suomalaisten kotien vaatimiin tarpeisiin, vaikka niitä saakiin tilattua myös muualle. 

Jos olisin tiennyt näistä neljä vuotta sitten, niin voin kertoa, että oltais nautittu meidän maisemasta eikä valkoisista verhoista, aika paljon enemmän 😀 

No, nyt on koti kokenut ihanan makeoverin näillä ja joka päivä filistellään näiden ihanuutta! Yhdellä lauseella: Täydellinen näköeste, täydellinen valoisuus. I love these!

Onko teillä kokemusta Visorin kaihtimista? Jos nämä on olleet ostoslistalla niin nyt kannattaa hyödyntää kesä-alennus, nimittäin koodilla VALO20 on tällä hetkellä kaikki ikkunakaihtimet -20%! Me päästään hyödyntää tää iteki, koska unohdettiin pari mini-ikkunaa ja ei vaan pysty pitää niissä vanhoja enää 😀

Muhkeaa, puhvia ja runsasta

Just kun ilmoitin viime viikon alussa, että mä en löydä ikinä yhtään mulle sopivaa pantaa, niin maksaessani kampaajalla, huomasin telineessä kivan kultaisenruskean pannan, jonka mallasin päähäni ja ihastuin. Pakko oli saada sama myös vaaleanpunaisena kun käytin tuota ruskeaa monta päivää putkeen heti.

Niin helppo keino piilottaa vähän huono tukkapäivä ja viedä huomio kasvoilta! Kultaisenruskea sopii hiuksiin, mutta tämä pinkki on oma statementinsa! Myös tämän asu mekko oli sellainen löytö, joka meinasi jäädä kauppaan. Mä en koskaan jaksa sovitella vaatteita kaupoilla, laiskuus iskee, ja samalla oon tosi huono palauttaa mitään hutiostoksia, joten usein joku juttu jää henkariin, ellen oo erityisen energisellä tuulella. Keväällä jotenkin tulee ehkä helpommin sovitettuakin jotain, kun ei tarvii kuoria tuhatta kerrosta, mut nyt olin tulossa verikokeesta ja vähän huonolla fiiliksellä lääkärikäynnistä, mutta kun piti tappaa hetki aikaa, niin eksyin Ginan ikkunaan. Ihastuin tän mekon kuosiin, mutta mallattuani peilin edessä meinasin jättää sen henkariin. Mä yleensä tykkään, että mut jätetään rauhaan kaupassa ja aktiiviset myyjät harvoin saa mua kiinnostumaan mistään, mutta onneksi tällä kertaa kun olin viemässä mekkoa sovittamatta takaisin paikalleen, myyjä huikkasi, että mekot on kaikki -40%, joten sain vielä lisäsyyn sovitella tätä. Ja siitä päätellen paljon tää on saanu teiltä kysymyksiä, se kannatti 😀 Itsekin tykkään tästä kuosista tosi paljon ja mekko istuikin ihanan rennosti päälle. Puhvihihat, kulmikas pääntie ja muhkea helma toimii just täydellisesti arjessa rentona kesämekkona.

Jotenkin viime aikoina on taas löytynyt iloa pukeutua, iloa joka on ollut jo pidempään poissa. En ehkä edes tajunnut sitä siinä hetkessä, mutta nyt kun tuntuu kivalta pukea ja meikata, huomaan, että tossa mentiin piiiitkä kausi vaan leggareissa. Tiedän, että COVID on vaikuttanut, mutta ennen kaikkea musta tuntuu nyt pitkästä aikaa siltä, että mä oon taas mä. Ja sen huomaan tosi monessa asiassa, mukaan lukien ihan vaikka siinä, miten luontevaa on olla pitkästä aikaa kuvissa. Mun mielestä on vähän surullista miten vähän puhutaan kaikista niistä muutoksisa, jotka kroppa kohtaa lasten myötä. Mieli vetää aikamoisen rumban läpi, mutta niin vetää kehokin. Eikä se liity pelkästään siihen isoon mahaan ja sit siihen, kuinka tehokkaasti ja nopeasti maha lähtee. Usein näkee kuvia ja ajatuksia postpartumiin liittyen, mutta se on vaan osa asiaa. Mä tiedän ainakin omalta kohdalta, että kun raskauskiloja tokassa raskaudessa tuli reilu 6, niin ne myös jäi sinne synnärille. Mutta aivan eri kroppa sieltä tuli takaisin. Imetys oli oma osansa ja kun katson vuoden takaisia otoksia, huomaan, kuinka erilaiselta näytän. Jotenkin turvonneempi, kasvonpiirteet on erilaiset, kaikki on vähän erilaista. Hormonit elää ja muuttuu paljon parissa perättäisessä raskaudessa, mutta myös sisällä tapahtuu muutoksia, joita ei näe. Mulla esim. rintakehä leveni huomattavasti ja takamus vuorostaan katosi. Ykskaks vanhat tutut mallit ei enää sopineetkaan, ja piti löytää kaikki uudelleen.

Ja mulla ainakin tuntui siltä, että vasta lähes 1,5 vuotta synnytyksestä mun kasvot palautui omannäköiseksi ja tuli sellainen yhtäkkinen “hei, mä näytän iteltäni!” -fiilis. Samalla tajusin kuinka pitkään se oli poissa. Me edelleen ajoittain pohditaan sitä, mikä on meidän lapsiluku ja pakko sanoa, että vaikka raskaus on asia, josta olen erittäin kiitollinen, että olen saanut kokea sen kahdesti, niin olen oikeastaan kiitollinen siitä palkinnosta, en itse siitä ajasta. Tuntuu erittäin jotenkin ahdistavalta ajatuskin joutua kulkemaan taas toi muutosten polku uudelleen. Omalla tavallaan se, että raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa nimitetään välillä toiseksi teini-iäksi, on erittäin osuvaa. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mun kropan malli muuttuu näin paljon ja että mulla kestää tosi kauan tuntea kroppani tietyllä tapaa täysin omakseni. Toisaalta elämänmittaisella polulla tää on tosi lyhyt aika, mut toisaalta, että tuntuu hyvältä, kun tuntee itsensä jotenkin erittäin kotoisaksi omassa ihossaan.

Tietyllä tapaa oon huomannut vähän teini-iän kaltaista tyylinkin etsimistä pitkästä aikaa itsessäni. Korkeavyötäröiset shortsit ja tiukka napapaita eksyi yksi päivä päälle ja ihmettelin itsekin tätä. Siis tiukat, tai no melko tiukat, vaatteet? Ei oo pahemmin näkynyt. On tuntunut siltä, etten tunne kroppaani ja siksi helpoin vaate on ollut joku säkkimäinen mekko, jonka alla voi olla ihan minkä tahansa mallinen keho. Tää mekko kuuluu just siihen kategoriaan. Ja ehkä just siks meinasin eka viedä sen pois. Koska oon osittain tietoisestikin yrittänyt löytää mun vartaloa uudelleen ja tuntea sen jotenkin paremmin ja pukeutua välillä myös sen mukaisesti, enkä sitä piilottaen.

Jollain tapaa myös huomaan, että elämäntyyli on vaikuttanut pienin tavoin pukeutumiseen. Printit on pop, koska lapset onnistuu yleensä jotenkin mutkin sotkemaan, ja lyhyen hameen alle tulee puettua aina shortsit, koska liikkuminen tykinkuulien kanssa on vaikea ennakoida. Mut noi on sellaisia isompia juttuja. Pienempiä muutoksia on paljon. Käytän tosi vähän korkoja nykyään ja huomaan sen asuvalinnoissani. Mun silmään tosi monet vaatteet ja asut oikein kaipaa kaverikseen korkkareita, ja näyttävät heti aivan erilaiselle, jos jalassa on matalat kengät. Jotenkin ballerinoista tulee herkästi mieleen oma lukioikä ja söpistely pillifarkuissa ja ballerinoissa, ja niihin en osaa kajotakaan, joten käyttöön jää bootsit, tennarit ja lenkkarit. Aika erilainen fiilis tulee kuin vaikkapa korkeiden saappaiden tai avokkaiden kanssa. Tääkin mekko näyttää ihan erilaiselle korkkareiden kanssa. Mutta tuntuu jotenkin ihan vieraalta ajatus, että joskus sitä käytti korkkareita jatkuvasti, ihan kaupungille vaan lounaalle lähtiessä tai muuten vaan. Nyt kaivan luottokenkäni pölyttymästä synttäreinä ja ehkä jonnekin ravintolaan aina välillä.

Jollain tapaa kaipaisin töihin kodin ulkopuolelle. Ja sitähän olen viime aikoina tehnyt. Valitettavasti se ei kyllä auttanut tässä asiassa laisinkaan. Nimittäin mä kuvaan yleensä leggareissa ja hupparissa, koska pyörin studion lattialla tai jossain rämeikössä ties missä asennoissa ja joku mekko nyt on yleisesti ottaen ihan typerä yritys mulle niissä tilanteissa. Nostan hattua kaikille tyylikkäille valokuvaajille, jotka ottaa kuvia kukkamekossa, nahkatakissa ja hatussa. Ite etin mukavimmat vaatteet, joiden tuhoutuminen ei haittaa. Huomaan tän nykyisen elämäni muuttavan koko ajan mun pukeutumista, meikkaamista ja vaikka tukkatyyliä. Siinä missä ennen olin suurimmaksi osaksi aikaa meikit nassussa, tukka kiharalla ja päällä joku näyttävä mekko ja korkkarit, nyt oon enemmän Birkenstocks + leggarit ruokakaupassa -ihminen. Sit kun tottuu siihen peilikuvaan, niin alkaa näkemään sen edellisen ihan kummallisena. Vietin ennen arkea juhlavammassa lookissa kuin nykyisin suuren osan juhlista. Silloin se ei tuntunut juhlavalta, enkä missään nimessä häpeä tai kadu sitä. Päinvastoin! Välillä jotenkin kaipaan sitä! Onhan se jotenkin surullista, että viettäisi suurimman osan arjessa “jossain vaan vaatteissa” ja kivat ja näyttävät vaatteet ja erilaiset muodot, siluetit, värit ja kuviot olisi harvinaista herkkua. Siks oon varmaan viime aikoina tehnyt muutamia hankintoja, jotka on huomiota herättäviä. Valkoisen sijaan halusin pinkin pellavapaidan ja harmaan sijaan ostin juuri kirkkaansinisen paidan. Ja sama päti tähän mekkoon. Tätä sai valkoisenakin nimittäin. Mut mä ihastuin tähän. Tuhat ja yks väriä, isot hihat, muhkea muoto. Tää on just niin tårta på tårta ku olla ja voi and I love it!! Se menneisyyden Anna, joka puki kolmerivisen niittivyön röyhelömekon kanssa, iski kaulaan kettingin ja ranteisiin pari kiloa niittikoruja, on ihan vähän mielissään. On täällä jossain beigen ja okran ja legginsien alla vielä se ihminen, joka nauttii siitä, että seisoo peilin edessä ja miettii, laittaisko mekon kanssa vaaleanpunaisen laukun vai vaaleanharmaan.

Ja voi vitsi miten hauskaa oli havahtua hetkeksi siihen ajatukseen, että hei apua, mä oikeesti harkitsen asusteita, enkä vaan nappaa ekaa käteen sattuvaa.

Tiedän että kirjoitin hyvin samanlaisia ajatuksia juuri viimeksikin, mutta antakaa mulle hetki. On jännittävää herätä horroksesta tajuamatta olleensa pitkään horroksessa.

Miten meni? Oliko oikea värivalinta laukuksi ja mitäs muuten tykkäätte asusta?

Kahviseurani totesi, erittäin hyvällä, mun näyttävän ihan Blair Waldorfilta, joka tälleen Serena -fanin ajoi ehkä minimaaliseen kriisiin, mut sit totesin, että ei, tää panta ei oo ällösöpö vaan just hyvä! 😀 Sitä paitsi niin kauan kun mulla ei oo pannan kaverina bleiseriä, mulla on vielä pari askelta Blairiin 😀

Mekko on Gina Tricotin (tämä!), laukku Chanelin, panta Cocobellan ja kengät Lacosten
(I know, 2000-luvun alussa teini-ikäni viettäneenä tekis mieli repiä noi krokotiilit aika näppärän nopeesti sanonko minne, mut nää on maailman parhaat valkoiset sirot perustennarit!!)

Oli muuten ihan parasta, että eksyin sinne sovariin, sillä matkalla sinne päädyin kokeilemaan samaan konkurssiin yhtä farkkuhaalaria, ja se oli täydellinen ja alessa 14 €! Siis ai että! Oon ettinyt täydellistä farkkuhaalaria ties miten kauan, ja nyt törmäsin siihen täysin vahingossa! Tämä on kyseessä ja näyttäisi olevan netissä 16,50 € alessa ja kokoa S olis vielä. Mulla on M, mukavan rento on päällä, vaikka miellän itseni enemmän L-kokoiseksi, joten jos normaalisti pidät M-kokoa, voisi olla just sulle passeli! 🙂

ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂 

Mungolife 4.0

Here we go! Uusi nettisivu! Neljäs jo, toisaalta onhan tässä blogivuosiakin kohta jo 13 takana. Ensin oli Bloggerissa ihkaensimmäinen Mungolife, sitten oli monen vuoden ajan Mungolifen kotina Rantapallo ja viimeiset nelisen vuotta viihdyin Lilyn bloggaajana.

Nyt on aika palata siihen, mistä kaikki alkoikin, eli omalle sivulle, joskin tällä kertaa sen tekemiseen oli hippusen enemmän osaamista kuin 13 vuotta sitten 🙂 Harjoittelin jo viime vuonna yhden kokonaisen nettisivun verran , kun tein Anna Pastak Visualsin sivun ja nyt aloitin jo tammikuussa tämän uuden sivun rakentamisen, mutta vuoden alku oli odottamattoman raskas ja samalla kävin paljon ajatuksia siitä, kannattaako uutta sivua edes tehdä. Samalla kuitenkin olin jo ehtinyt innostua ajatuksesta, sillä vaikka blogiyhteisöön kuuluminen on omalla tavallaan ihan mahtavaa, mulle inspiroivampaa oli tehdä oma sivu juuri sellaiseksi kuin minä sen haluaisin. Tai oikeammin te!

Sain viime viikolla inspiksen jatkaa tätä projektia loppuun kun teiltä tuli paljon palautetta Instagramin puolella ja toivottavasti tämä vielä viimeistelemätön versio sivusta on mieluinen sekä mobiilin, että desktopin käyttäjille. Vielä on varmasti monia pieniä teknisiä muutoksia tehtävänä, mutta onpahan tuore uusi sivu, jolle kirjoitella, varsinkin kun päässä on viime päivinä pyörinyt kasa ideoita postauksille ja teiltäkin tullut paljon erilaisia toiveita. Jotenkin joka kerta kun oon istunut blogin äärelle, on alkanut ärsyttämään vähän kaikki, mikä ei ollut mulle mieluista vanhassa sivussa, ja sitten jäin hinkkaamaan tätä sivua ja jäi se itse postaus aina kesken.

Blogi on tosiaan tällä hetkellä vielä hieman kesken, mutta jatkan työstämistä taustalla samalla kun te pääsette jo siihen tutustumaan. Tällä hetkellä olen yrittänyt rakentaa tämän käyttöystävälliseksi kaikille, niin mobiililla postausta lukeville kuin myös tietokoneella blogeja lukeville. Tällä hetkellä postaukset löytyy kahdesta paikasta. Etusivulta löytyy postausten snippetit, ensimmäiset muutamat lauseet ja otsikot, heille, jotka tykkää klikkailla auki ja lukea vain tietyn aihealueen juttuja. Blogi-sivulta taas löytyy klassinen blogi-layout, jossa postaukset näkyvät kokonaisena ja jatkuvat loputtomiin. Ylävalikosta löytyy kohdat Perhe & Koti, Muoti & Kauneus sekä Ruoka aihepiireittäin ja etusivulta löytyy myös tägipilvi tuttuun tapaan, jos haluaa lukea tiettyä aihealuetta enemmän kuin toista. Etusivulle nousee myös random postauksia vuosien varrelta, joista olette tykänneet tai joita olette kommentoineet ahkerasti.

Jos löytyy toimimattomia linkkejä, glitchejä tai muuta kommentoitavaa, nii antakaas tulla, että pääsen korjaamaan mahdollisimman pikaisesti!

Ja toki olen kiitollinen ylipäätään mielipiteistänne sivuun liittyen!

Kuvituksena muutama eilinen kuva keväisen lämpimän kelin helliessä meitä!

What matters most is how well you walk through fire

Kirjoitin eilen hetken mielijohteesta Instagramiini koronarajoitusten kritisoimisesta ja siitä, saako asiaa kritisoida ja peräänkuulutin mielipiteiden taustalle monipuolisempaa taustatutkimusta kuin valtiovallan kommentit valtamediaan. Rehellisesti voin sanoa, että eilinen ulostulo oli osittain impulsiivinen. Ajatuksethan ovat pyörineet mielessäni jo hetken, mutta en ollut jaksanut niitä kirjoittaa auki. Eilen luin uutisia ja kun näin sanat “vain” ja “ainoastaan” sen edessä kun puhuttiin rajoitusten aiheuttamista liikevahingoista (ja puhuttiin miljardeista), meni hieman huuruun. Sitten kun tämän jälkeen luin seuraajieni ajatuksia siitä, millaisia juttuja erialueiden Facebook-ryhmissä oli kirvoittanut virpominen, alko huurtuu vieläenemmän. Ja kun sitten muutama tuli mulle kertomaan, että ei voi nyt mennä virpomaan, koska korona, tiedustelin, miten tarkalleen korona leviää virpomistilanteessa, jossa ollaan esim. okt-alueella, pimpotetaan, joku avaa oven, pienet virpojat huiskii siitä parin metrin päästä lorunsa, ja sitten jättävät risun terassille ja nappaavat siihen vaikka maahan laitetut herkut. Kysyin perusteluja sille, miten tilanteessa siis korona leviää. “No niin ei vaan kuulu tehdä, pitää kaikkea liikkumista välttää”. Napsahti jotenkin tähän koko tilanteeseen. Ottamatta edelleenkään kantaa siihen, kuinka tulisi toimia erinäisissä tilanteissa, pohdin eilen huolestuneena sitä, kuinka meidän nykyhetkessä unohtuu erittäin tärkeä auktoriteetin kyseenalaistus. Se ei oikeastaan unohdu, se tukehtuu. Ei tarvitse boikotoida ja rikkoa kaikkia annettuja ohjeita. Mutta kyllä ohjeita tulisi perustella kansalle laajemmin ja niitä pitäisi voida kyseenalaistaa.

(Kuten esim. sitä, miksi Alkoon saisi mennä liikkumiskiellon aikana? Onko se välttämätöntä? Perustelu “Siellä ollaan lyhyen aikaa vaan” ei kuulosta nyt liittyvän välttämättömyyteen ja vakavaan vaaraan laisinkaan. Mä oon joskus arponut viinejä Alkossa pidempään kuin mun skidin muskari kestäis, mut muskarit on kielletty, Alko ei. Tai siis, Alko nähdään välttämättömäksi, lasten kehittävä harrastustoiminta ei. Miksi hierojalle saa mennä (terveyspalvelu), mutta kosmetologille ei? Kenelle asian pitää olla välttämätön? Ehkä vaikka ripsihuolto ei ole välttämätön asiakkaalle, mutta sille yrittäjälle yhtä lailla välttämätön kuin hierontayrittäjällekin. Kenen välttämätön on tärkein? Ja jos kerta lakimme mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse paljastaa kellekään minne olemme menossa, kuka tahansa voi edelleen liikkua mihin haluaa, eli lopulta vain asenneilmapiiri on ongelma ja siitä kärsivät yrittäjät. Mutta hei, “vain” miljardin verran viikossa. Ja hei, liikevaihtoa, ei liiketappiota. Sentään. Tämä siis jo niiden olemassaolevien ongelmien päälle.) 

Okei, moving on. Tällaisten kysymysten äärellä kuulee heti, että on koronadenialisti, ajattelee turhia asioita ihmishenkien kaupalla ja mitä vielä. Pitäisi miettiä terveydenhuollon kestävyyttä ja kanssaihmisten terveyttä. Aivan. Sitä voi miettiä tässä hetkessä ja tulevassa. Se tuleva mua huolettaa eniten. Ja itse asiassa tässäkin hetkessä, nimittäin niistä rajoitusten vaikutuksista ei puhuta tarpeeksi, ja ei tarpeeksi monesta suunnasta. Kysymys on nykyään niin latautunut väline, että se on jo itsessään, neutraalinakin, erhe. Kun kysyy tai kyseenalaistaa, kysyy perustelua ja yrittää ymmärtää, ei välttämättä tarkoita olla eri mieltä. Haluaa tulla haastetuksi, haluaa ymmärtää, haluaa pystyä muuttamaan mielensä, kun joku perustelee tarpeeksi hyvin. Ja kyllä mä sanoisin, että suurimmalle osalle aikuisia ihmisiä ei vain riitä perusteluksi “no koska niin on sanottu ja nyt ei vaan pitäisi toimia noin”. Mutta miksi?

Olen saattanut taantua taaperon tasolle miksi-kysymysteni määrässä, mutta jos hyvinvointiyhteiskuntamme, perusoikeutemme ja tulevien vuosien taloutemme on uhattuna, on mielestäni ihan oikeutettua vaatia vastausta kysymykseen “miksi?” ilman, että sen esittäminen olisi väärin.

******

Olin itse asiassa järkyttynyt, miten paljon positiivisia vastauksia ja jakoja mun eilinen julkaisu keräsi. Sain yhden koronadenialistiksi minut ilmoittaneen “lakkaan nyt heti seuraamasta sinua!”-kommentin ja muutaman eri mieltä olevan. Positiivisten viestien määrä oli hämmentävän suuri. Olin nimittäin varautunut pahempaan. Muutama keskustelu lähti liikkelle hämmentävästi. “Tuomas Malista ei tulisi käyttää lähteenä, koska hän on niin kärkäs.” Krista Kiuru on kärkäs ja hän on tämän maan ohjaksissa tällä hetkellä. “Lääkäri X ei ole paras lähde, koska on perussuomalainen.” Edelleen, Krista Kiuru on demari, ja silti iso osa maata tottelee häntä. En edes tiedä, mikä on vaikkapa THL:n poliittinen kanta. Olisko OK olla kuuntelematta hänen perustelujaan, jos hän olisi kristillisdemari tai vasemmistolainen vai onko totuuden lähde kaikki muut paitsi persut? Musta nää perustelut on melkein koomisia.

Jos jonkun viesti ei miellytä, tai se ei sovi omaan ajatusmaailmaan, niin ei enää puhutakaan viestistä, vaan puhutaan viestinkantajasta. Hyökätään häneen. Jos saman, tismalleen saman, lauseen sanoisi Sanna Marin ja Jussi Halla-aho, niin ne tulkittaisiin eri tavalla. Ja tämä on osa isoa ongelmaa, nimittäin on aivan liian helppoa jättää huomioimatta asiasisältö, kun puhuja ei miellytä. Vanhoja sanomisia kaivetaan perusteluksi vetää matto jalkojen alta siltä viestinkantajalta, jota ei haluta kuulla. Samalla toisten tapauksessa vanhat sanomiset vaan heilutellaan pois ja todetaan, että “kuka niitä vanhoja nyt kaivelee, pitää keskittyä nykyhetkeen”. Ahhm, mitä? Ajan kestolla, viestin sisällöllä ja koulutuksella tai ammattitaidolla on joustava käsitys sen mukaan, liittyykö ne kuulijan mielestä hyvään tyyppiin vai huonoon tyyppiin.

Ja koko viesti kuolee jonnekin matkan varrelle. Siltä musta tuntuu usein asioiden yhteiskunnallinen tulkinta.

Kun kyseenalaistat jotain, leimaannut tietynlaiseksi ja sitten seuraavassa asiayhteydessä asiaa paisutellaan aivan mittasuhteista ulos, ja sit kaikki sanomasi onkin turhaa, koska vuosikymmen takaperin sanoit tai teit jotain, josta jäi liioiteltu leima.

******

Seurasin mielenkiinnolla tätä Aki Mannisen sovinisti-puheet keissiä. Tai siis mielenkiinnolla tässä tapauksessa tarkoittaa, että käytin asiaan noin vartin. Itse pätkää en ole nähnyt, en oo kattonut minuuttiakaan Selviytyjiä vaikka Saran menestys niissä kiinnostaakin. Ei ehdi. En oo kuullut alkuperäisiä sanomisia, mulla ei ole mitään kantaa asiaan sen takia. Seurasin sitä vaan mielenkiinnolla, nimittäin siinä oli yksi ihminen ja yksi tapahtuma, jonka seurauksena joku nostettiin tikun nokkaan edustamaan kokonaista ilmiötä. Aika paljon resonoi minussa, jos ymmärrätte! 😀 No, satuinpa törmäämään asiassa Akin Roope Salmiselta saamaan kommenttiin, jossa Roope kritisoi Akin puheita ja teki sen vielä erittäin miellyttävällä tavalla. Kritisoi, antoi armoa, kohteli kuin ihmistä, ja oli kaikin puolin asiallinen, ystävällinen ja perusteleva. Mitä tapahtui?

Roopehan ei siis olisi saanut asiaa kommentoida, koska on “tuomittu seksirikollinen!!!!!!!”. Hold on. Oli siitäkin tilanteesta mitä mieltä tahansa, niin eikös tuomionsa saanut ja hoitanut ole aivan yhtä pätevä ihminen yhteiskuntaamme jatkossakin? Siksi niiden tuomioiden pitäisi vastata rikosta, että sen jälkeen voisi olla taas yhteiskunnan ns. neutraali kansalainen. Kun hoidat rikoksesi, olet siitä vapaa. Niin sen pitäisi mennä. Sitä paitsi, voipi olla, että nuorena tulee tyrittyä, siitä saa rangaistuksen ja kas, siitä oppii jotain! Voi ihan kokemuksen kautta kritisoida naisiin kohdistuvaa puhetta toiselle miehelle sitten myöhemmin, koska on itse oppinut virheensä kautta. Mutta ei, ei saa. Ja kuka sitä Roopen viestiä eniten arvosteli? No naiset! Kommentissa, jossa Roope, mies, kritisoi erittäin terveellä ja asiallisella tavalla toista miestä Roopen mielestä naisia halventavasta käytöksestä. Välillä omatkaan aivot ei enää taivu siihen solmuun, jota somessa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on.

Välillä mietin, miksi tiettyjen ihmisten vihaaminen on joillekin ihmisille intohimo ja oma taiteenalansa. Ei riitä paheksunta ja seuraamattomuus, pitää pyrkiä aiheuttamaan vahinkoa. Kaikin mahdollisin tavoin. Pätee ihan minuunkin, some-vaikuttajaan. En ole rikollinen, en ole hirviö. Miksi minun vihaaminen on niin tärkeää joillekin? Miksi minun muuttaminen on päämäärä joillekin? Meitä bloggaajia on kymmeniä. Miksi tietyt meistä on jatkuvasti vihan kohteena? Viime aikoina, ei-niin-yllättäen, tämä asia on käynyt muutamia kertoja mielessäni.

En osaa sanoa. On mulla omat epäilyni. Tunnen nimittäin paljon vaikuttajia ja heidän ajatuksia monessa asiassa. Ne ajatukset, ne mielipiteet, ne jää vain hiljaa yksityisesti taustalla kerrotuksi. Fiksuja ihmisiä, joilla fiksuja mielipiteitä, mutta ne eivät koskaan tule julkisuuten. Koska vaikka elämme historian “suvaitsevinta” aikaa, sananvapauden aikaa, elämme oikeasti erittäin suvaitsematonta aikaa, jossa sananvapaus on erittäin paljon kaventunutta.

On vain yksi muotti, johon ihmisen pitää mahtua nykypäivänä. Ja jos et kuulu siihen, olet riistaa. Ja on jollakin tapaa hyvin sairasta, että voit olla suorastaan vihattu, sen vuoksi, että sä olet erilainen, ajattelet eri tavalla ja teet eri tavalla. Maailmankuva, yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisten ajatusmaailma kaventuu yksipuoliseksi ja pakotetuksi. Se on vaarallista. Se nimittäin antaa väärän kuvan yhteiskunnasta. Jos julkiseen keskusteluun ei mahdu vastapuolen argumentteja ilman vähättelyä, tulee kuva, joka on liian yksipuolinen. Kaikki rakastavat sinistä ja vihreää, mutta maalauksessa näkyy vain vaaleanpunainen. Voi olettaa, että vain vaaleanpunainen on hyvä, ja muut huonoja, koska mitenkä muuten tietää vaaleanpunaista kuvaa katsomalla, että taiteilija rakastaa sinistä ja vihreää? Suomi on tässä tapauksessa se yksivärinen maalaus, huonolla analogiallani.

********

On raskasta kun joutuu käsittelemään tällaisia juttuja omassa arjessa jatkuvasti ja miettimään tätä työn puolesta ja yksityishenkilönäkin. Kirjoita jotain, ja sitten kärsi sen seuraus taloudellisena ja henkisenä vahinkona some-ajojahdin uhrina. Mutta mulle vielä raskaampaa olisi elää sen tiedon kanssa, että minusta tuli osa tätä kulttuuria, tätä maailmaa, jossa ei ole sijaa erilaisille ajatuksille, kyseenalaistamiselle ja erilaisuudelle. Joskus ei-niin-kauan sitten avointa homoseksuaalisuutta paheksuttiin. Joskus ei-niin-kauan sitten nainen ei saanut kertoa mielipidettään, vaan hänen piti olla kiltisti hiljaa. Mä olen mieluummin vihattu kuin alistettu.
Koska per jokainen mun vihaaja on aivan järkyttävän paljon enemmän mielettömiä seuraajia, joilla on fiksuja ajatuksia. Saman- ja erisuuntaisia. Ja kyky keskustella niistä. Viesteistä, ei viestinkantajasta.  Ja sillä suhteella tie jatkuu mulla samaan suuntaan, eikä pienet vastatuulet koskaan heilauta pahemmin.

Mua järkytti tänään nimittäin vain yksi asia. “Kiitos, että olet rohkea ja julkaiset!” -tyyppisiä viestejä tuli kymmeniä. Mua järkyttää tässä se, että oman mielipiteen ilmaisu on nykyään rohkeutta. Enkä itse asiassa edes ilmaissut mielipidettäni itse asiaan, vaan kehotin ihmisiä tutustumaan lähteisiin monipuolisesti. Se on nykypäivänä rohkeaa. On rohkeaa omassa somessa, omilla kasvoilla, kehoittaa ihmisiä tutkimaan monipuolisesti lähteitä ja perustamaan ajatuksensa monipuoliselle aineistoille ja erilaisille mielipiteille. EIKÖ TÄMÄN HELVETTI PITÄISI OLLA PERUSASIA, EIKÄ ROHKEUTTA!?

Kiitän niistä viesteistä, en halua niitä tässä mitenkään dissata. Lähinnä siis ahdistun siitä ajatuksesta, että nykypäivänä valmiiksi pureskellun mutta perustelemattoman asian kyseenalaistaminen ja lisätietojen ja perustelujen vaatiminen tai edes pyytäminen, on rohkeutta. Eihän tää voi mennä näin.

Näin kaupallisena vaikuttajana on ollut mielenkiintoista tää pandemia-aikana matkustamisen ympärille syntyneen myllyn aiheuttama tilanne, omana konkreettisena esimerkkinäni. On näyttänyt tosi paljon. Viesteillä vaikuttajilta ja teiltä seuraajilta. Yksityisviesteissä käydyissä keskusteluissa ja harvemmissa julkisissa ulostuloissa ja erittäin harvoissa julkisissa tuen osoituksissa.

Yhteistyökumppaneista tämä on antanut hirveän selkeän kuvan. Mitä luulette, miten suhtautuu lapsensa terveydestä huolissaan oleva äiti mainostoimiston pyyntöön kertoa lapsen terveysasioista tarkemmin mainostoimistolle, että olisi kättä pidempää neuvotteluihin (suora lainaus) asiakkaan kanssa? Että siis mun pitäisi kertoa mun lapsen terveydestä, taloudellisten neuvottelujen tähden? Teki mieli boikotoida koko yritystä jatkossa, kunnes tajusin, että ei se ole yrityksen moka, ei se ole heidän tuotteiden tai palveluiden vika, vaan huonoa kommunikaatiota. Mutta samalla tää on tuonut esiin aivan mielettömällä tavalla yhteistyökumppanien hyvät puolet. Aito kiinnostus selvittää arvojen yhteensopivuus ja aito halu antaa minulle vaikuttajana tila elää, tehdä valintani ja tuottaa sisältöä aidoista lähtökohdista. On ollut oikeasti tosi ylpeitä hetkiä nähdä yritysten nollatoleranssi nettikiusaamiseen ja vääristelyyn. Samalla on kuitenkin nähnyt sen yritysten paineen olla tukematta julkisesti, koska sitten joku vetäisi herneen nenään ja yritys joutuisi some-myllyyn.

******

Some-vaikuttajana tää on tosi mielenkiintoinen ilmiö, nimittäin minun minuus ja mielipiteeni vaikuttaa suoraan erittäin moneen elämäni osa-alueeseen. Rahallisesti arvioiden, you win some, you lose some. Seuraajamääriä arvioiden, you win some, you lose some. Niihin ei aina itsekään pysty vaikuttamaan. Oon ollut itse asiassa yhtä lailla iloinen seuraajien menetyksestä kuin uusien löytymisestä. Nimittäin kun tätä aaltoilua on tapahtunut sen jälkeen kun olen kertonut aitoja rehellisiä mielipiteitäni, olen ollut tyytyväinen muutoksiin, oli ne miten päin vain. Ne tarkoittivat yleisön teroittumista minun arvomaailmaani sopivammaksi.

Mut mikä on tärkeintä ei ole seuraajien määrä tai kaupallisten yhteistyöiden euromäärä, vaan rehellisyys itselleen, periaatteet ja moraali. Se millainen ihminen ja vaikuttaja on. Se, että sanoo tai tekee jotain tärkeää, vaikka tietää sen mahdollisesti aiheuttavan negatiivisuutta. Siihen jokaisella meillä on omissa käsissä avaimet ja jokainen voi vaikuttaa itse siihen.

Juteltiin IHAN eri asiasta muutama päivä sitten mieheni kanssa ja tuli siinä keskustelussa tämä quote puheeksi:

What matters most is how well you walk through the fire.

Kaikille meille se tarkoittaa eri asioita. Se “Hyvin”.

Joillekin se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman vähin vaurioin ja vahingoin juuri siinä tulessa. Toisille se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman tehokkaasti sammuttaen sitä tulta samalla, ettei se tule uudelleen vastaan. Joillekin se tarkoittaa sitä, että harjoittelee tulen välttelyä ja etsii ympärillä roihuvasta matalimman kohdan, jonka läpi kävelee.

Mä mietin tätä jo joskus aiemmin, vuosia sitten. Ja mun vastaus tähän on ollut oikeastaan kahtia jakautunut.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että ottaa kaikki vastoinkäymiset ja yrittää löytää niistä hyvää, ja takertua siihen hyvään. Mulle tää tarkoittaa, että kävelee kaikista vaikeimpienkin asioiden, hetkien ja tilanteiden läpi pitäen kiinni siitä, mikä on tärkeintä. Omat arvot, omat moraalit ja omat periaatteet. Ne todelliset, itsestä syntyneet, ei yhteiskunnan minuun ulottamat. Koska itseään heikomman heittäminen kynnysmatoksi sinne tuleen tai mikä tahansa muu samankaltainen teko, se voisi minimoida vahinkoja. Se, että jäisi istumaan siihen missä on, eikä menisi sinne tuleen, sekin voisi olla jollekin järkevä valinta. Ihan sama, mitä siellä tulen toisella puolen odottaisikaan. Mulle tulen läpi “hyvin” kävely tarkoittaa sitä, että mulla on määränpää, mulla on polku, jonka oon valinnut ja joku on sytyttänyt siihen tulen, ja mä olen kävellyt sen läpi pitäen kiinni siitä, kuka mä itse olen. Luopumasta minuudestani minkään tai kenkään muun vuoksi. Löytäen motiivin siihen tulen ylittämiseen itsestäni, sisäisesti, en ulkoisista vaatimuksista. Se ehkä polttaa enemmän, se ehkä polttaa useammin. Mutta se ei koskaan jää palamaan osaksi minua, hiiltäen minusta paloja minua pois.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että jokainen joutuu kävelemään tulen läpi. Ne lieskat voi olla erikorkuisia ja polttaa eri vahvuudella, mutta kaikilla meillä on vastoinkäymisiä ja tulta tiellämme. Vastaus on jo alkuperäisessä lauseessa. Bukowski ei puhunut tulen ylittämisestä, kiertämisestä tai mistään muusta. Hän puhui sen läpi menemisestä. Koska sen läpi meneminen “hyvin“on se, että sen tulen hyväksyy. Ei mieti ja pohdi sitä “miksi minä?”, “miksi tää tuli nyt mun tielle?”. Ei ole passiivinen kärsijä, on aktiivinen valitsija. Tiedostaa liekkien edessä, että on valinnut sen tulen, koska vaihtoehtona oli jokin pahempi. On valinnut sen vaikean asian, koska sen valitsematta jättäminen olisi ollut huonompi. On valinnut erota huonosta suhteesta, vaikka rakastaa ja eroaminen raastaa. Koska siihen suhteeseen jääminen olisi sattunut liikaa. On valinnut muuttaa rakkauden perässä, vaikka kodin jättäminen ja uuden aloittaminen tuntuu pahalta. Koska siitä rakkaudesta luopuminen olisi sattunut liikaa. On valinnut olla taipumatta tiettyyn muottiin, vaikka saisi vihaa niskaansa. Koska itsestä luopuminen olisi sattunut liikaa.

On valinnut polun, jossa sanoo asioita, jotka ovat julkisessa keskustelussa “epäsuosittuja“, koska ei halua olla osa sitä vääristymää, joka saa ne näyttämään epäsuosituilta hiljaisuuden kaikuessa toiselta puolen keskustelupöytää.

Aktiivisena valitsijana itsensä näkeminen tuo kontrollin tunnetta, tuo voimaa. Kun seisoo liekkien edessä ja tietää, että on valinnut ne liekit, tietää myös, että se toinen vaihtoehto olisi ollut huonompi. Niissä kävely sattuu vähemmän, kuin se kipu, jota jokin muu olisi aiheuttanut.

(Mä koin konkreettisesti tällaisen hetken toisen lapseni syntyessä. Synnytyskipujen pahentuessa mahdottomaksi, iski paniikki ja pelko ja sitten iski rauha. Minä TIESIN, mitä kivuliasta paskaa synnyttäminen onkaan. Ja minä silti halusin synnyttää. Minä valitsin. Minä olin aktiivinen synnytykseen menijä, en passiivinen kivun uhri.)

*********

On valinnut palaa, sen sijaan, että hukkuisi. On valinnut huudon, koska hiljaisuus olisi pahempaa. Ja juuri tällä hetkellä liian moni valitsee hiljaisuuden. Ajatellen, että joku muu huutaa.

Pohdittiin myös samaan syssyyn silloin yksi päivä elämän tarkoitusta. Mulle se on hyvin selkeä. Olen joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Oon myöhemmin muuttanut tän. Elämän tarkoitus on olla tyytyväinen. Tyytyväinen siihen mitä on, arvostaa sitä mitä on, löytää elämästään ne hyvät asiat. Takertua niihin. Tiedostaa, että voisi olla huonomminkin sen sijaan, että jatkuvasti miettisi, miten voisi olla paremmin. Olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä. Käydä nukkumaan illalla ajatellen, että päivässä oli enemmän hyvää kuin huonoa. Mulle elämän tarkoitus on olla sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämässä voi olla tavoitteita, kehitystä ja haaveita. Mutta ne eivät saa sumentaa kokonaiskuvaa, jokapäiväistä oloa, joka itsessään on elämän tarkoitus.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa ja somessakin tuntuu olevan hyvin kapea ihmisen malli tällä hetkellä. Jokaisen tulisi olla tiettyyn muottiin sopiva. Kaikesta pitäisi ajatella tietyllä tavalla. Mieheni tossa pohti, että olispa hauska tehdä huumorimielessä sellainen listaus siitä, mitä kaikkea ihanneihmisen pitäisi olla. Totesin kuivasti takaisin, että nykyihmisen ihannemalli on kuin piin arvo. Päättymätön lista numeroita tai tässä tapauksessa piirteitä. Pii on päättymätön, loputon. Mutta siitä ollaan sentään samaa mieltä, että 5 on 5. Ihanneihmisen listassa numerot on sumeita. Jonkun mielestä se on 8, jonkun mielestä 6 ja joku näkee siinä 2. Kuin siinä nettimaailmassa pyörivässä optisen harhan testissä tai värisokeustestissä konsanaan. Päättymätön litanja vaatimuksia, jotka ovat vieläpä epäselviä ja muuttuvia. Vaikka tässäkin asiassa on vain yksi helppo vastaus. Selkeä ja yksinkertainen.

Ei ole ihanneihmistä.

On vain jokainen oma ainutlaatuinen yksilönsä. Uniikki, erilainen ja sellaisenaan omanlaisensa, täysin ainutlaatuinen. Siitä luopuminen sopiakseen yleiseen muottiin on kuin neliapilasta yhden lehden repäisy, että se sopisi paremmin  ympärillä oleviin kolmiapiloihin. Siinähän niitä kolmiapiloita on pelto täynnä, miksi se neliapilakin pitää saada kolmiapilaksi? Se, että kolmiapilat ovat vallanneet niityn, ei tarkoita, että ne on kivempia. Aika moni saattaa etsiä juuri neliapilaa.

Mua huolestuttaa moni asia. Korona, koronan rajoitustoimet, molempien näiden vaikutus pitkällä aikavälillä yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja hyvinvointiimme. Kaikista eniten mua huolestuttaa kuitenkin se, että nykypäivänä hiljaisuus on liian usein hyve, mielipide tai kysymys poikkeuksellista rohkeutta ja keskustelu kuollutta.

Tästä tulikin lopuksi mieleen toinen erinomainen lainaus. Oikein aforismikirjan olen tämän perjantain kunniaksi tähän postaukseen tempaissut.

“The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.”

Pätee tähän päivään ja keskustelukulttuuriin.

“The only thing necessary for the triumph of those who shout the loudest, is for a big mass of people to remain silent.”

Pelonsekainen hiljaisuus vääristää ja antaa vallan pois. Se on passiivista.

Kaunista tässä maailmassa on se, että jokainen saa valita onko passiivinen vai aktiivinen. Itse valitsen olla aktiivinen oman elämäni eläjä.