ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂 

Mungolife 4.0

Here we go! Uusi nettisivu! Neljäs jo, toisaalta onhan tässä blogivuosiakin kohta jo 13 takana. Ensin oli Bloggerissa ihkaensimmäinen Mungolife, sitten oli monen vuoden ajan Mungolifen kotina Rantapallo ja viimeiset nelisen vuotta viihdyin Lilyn bloggaajana.

Nyt on aika palata siihen, mistä kaikki alkoikin, eli omalle sivulle, joskin tällä kertaa sen tekemiseen oli hippusen enemmän osaamista kuin 13 vuotta sitten 🙂 Harjoittelin jo viime vuonna yhden kokonaisen nettisivun verran , kun tein Anna Pastak Visualsin sivun ja nyt aloitin jo tammikuussa tämän uuden sivun rakentamisen, mutta vuoden alku oli odottamattoman raskas ja samalla kävin paljon ajatuksia siitä, kannattaako uutta sivua edes tehdä. Samalla kuitenkin olin jo ehtinyt innostua ajatuksesta, sillä vaikka blogiyhteisöön kuuluminen on omalla tavallaan ihan mahtavaa, mulle inspiroivampaa oli tehdä oma sivu juuri sellaiseksi kuin minä sen haluaisin. Tai oikeammin te!

Sain viime viikolla inspiksen jatkaa tätä projektia loppuun kun teiltä tuli paljon palautetta Instagramin puolella ja toivottavasti tämä vielä viimeistelemätön versio sivusta on mieluinen sekä mobiilin, että desktopin käyttäjille. Vielä on varmasti monia pieniä teknisiä muutoksia tehtävänä, mutta onpahan tuore uusi sivu, jolle kirjoitella, varsinkin kun päässä on viime päivinä pyörinyt kasa ideoita postauksille ja teiltäkin tullut paljon erilaisia toiveita. Jotenkin joka kerta kun oon istunut blogin äärelle, on alkanut ärsyttämään vähän kaikki, mikä ei ollut mulle mieluista vanhassa sivussa, ja sitten jäin hinkkaamaan tätä sivua ja jäi se itse postaus aina kesken.

Blogi on tosiaan tällä hetkellä vielä hieman kesken, mutta jatkan työstämistä taustalla samalla kun te pääsette jo siihen tutustumaan. Tällä hetkellä olen yrittänyt rakentaa tämän käyttöystävälliseksi kaikille, niin mobiililla postausta lukeville kuin myös tietokoneella blogeja lukeville. Tällä hetkellä postaukset löytyy kahdesta paikasta. Etusivulta löytyy postausten snippetit, ensimmäiset muutamat lauseet ja otsikot, heille, jotka tykkää klikkailla auki ja lukea vain tietyn aihealueen juttuja. Blogi-sivulta taas löytyy klassinen blogi-layout, jossa postaukset näkyvät kokonaisena ja jatkuvat loputtomiin. Ylävalikosta löytyy kohdat Perhe & Koti, Muoti & Kauneus sekä Ruoka aihepiireittäin ja etusivulta löytyy myös tägipilvi tuttuun tapaan, jos haluaa lukea tiettyä aihealuetta enemmän kuin toista. Etusivulle nousee myös random postauksia vuosien varrelta, joista olette tykänneet tai joita olette kommentoineet ahkerasti.

Jos löytyy toimimattomia linkkejä, glitchejä tai muuta kommentoitavaa, nii antakaas tulla, että pääsen korjaamaan mahdollisimman pikaisesti!

Ja toki olen kiitollinen ylipäätään mielipiteistänne sivuun liittyen!

Kuvituksena muutama eilinen kuva keväisen lämpimän kelin helliessä meitä!

What matters most is how well you walk through fire

Kirjoitin eilen hetken mielijohteesta Instagramiini koronarajoitusten kritisoimisesta ja siitä, saako asiaa kritisoida ja peräänkuulutin mielipiteiden taustalle monipuolisempaa taustatutkimusta kuin valtiovallan kommentit valtamediaan. Rehellisesti voin sanoa, että eilinen ulostulo oli osittain impulsiivinen. Ajatuksethan ovat pyörineet mielessäni jo hetken, mutta en ollut jaksanut niitä kirjoittaa auki. Eilen luin uutisia ja kun näin sanat “vain” ja “ainoastaan” sen edessä kun puhuttiin rajoitusten aiheuttamista liikevahingoista (ja puhuttiin miljardeista), meni hieman huuruun. Sitten kun tämän jälkeen luin seuraajieni ajatuksia siitä, millaisia juttuja erialueiden Facebook-ryhmissä oli kirvoittanut virpominen, alko huurtuu vieläenemmän. Ja kun sitten muutama tuli mulle kertomaan, että ei voi nyt mennä virpomaan, koska korona, tiedustelin, miten tarkalleen korona leviää virpomistilanteessa, jossa ollaan esim. okt-alueella, pimpotetaan, joku avaa oven, pienet virpojat huiskii siitä parin metrin päästä lorunsa, ja sitten jättävät risun terassille ja nappaavat siihen vaikka maahan laitetut herkut. Kysyin perusteluja sille, miten tilanteessa siis korona leviää. “No niin ei vaan kuulu tehdä, pitää kaikkea liikkumista välttää”. Napsahti jotenkin tähän koko tilanteeseen. Ottamatta edelleenkään kantaa siihen, kuinka tulisi toimia erinäisissä tilanteissa, pohdin eilen huolestuneena sitä, kuinka meidän nykyhetkessä unohtuu erittäin tärkeä auktoriteetin kyseenalaistus. Se ei oikeastaan unohdu, se tukehtuu. Ei tarvitse boikotoida ja rikkoa kaikkia annettuja ohjeita. Mutta kyllä ohjeita tulisi perustella kansalle laajemmin ja niitä pitäisi voida kyseenalaistaa.

(Kuten esim. sitä, miksi Alkoon saisi mennä liikkumiskiellon aikana? Onko se välttämätöntä? Perustelu “Siellä ollaan lyhyen aikaa vaan” ei kuulosta nyt liittyvän välttämättömyyteen ja vakavaan vaaraan laisinkaan. Mä oon joskus arponut viinejä Alkossa pidempään kuin mun skidin muskari kestäis, mut muskarit on kielletty, Alko ei. Tai siis, Alko nähdään välttämättömäksi, lasten kehittävä harrastustoiminta ei. Miksi hierojalle saa mennä (terveyspalvelu), mutta kosmetologille ei? Kenelle asian pitää olla välttämätön? Ehkä vaikka ripsihuolto ei ole välttämätön asiakkaalle, mutta sille yrittäjälle yhtä lailla välttämätön kuin hierontayrittäjällekin. Kenen välttämätön on tärkein? Ja jos kerta lakimme mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse paljastaa kellekään minne olemme menossa, kuka tahansa voi edelleen liikkua mihin haluaa, eli lopulta vain asenneilmapiiri on ongelma ja siitä kärsivät yrittäjät. Mutta hei, “vain” miljardin verran viikossa. Ja hei, liikevaihtoa, ei liiketappiota. Sentään. Tämä siis jo niiden olemassaolevien ongelmien päälle.) 

Okei, moving on. Tällaisten kysymysten äärellä kuulee heti, että on koronadenialisti, ajattelee turhia asioita ihmishenkien kaupalla ja mitä vielä. Pitäisi miettiä terveydenhuollon kestävyyttä ja kanssaihmisten terveyttä. Aivan. Sitä voi miettiä tässä hetkessä ja tulevassa. Se tuleva mua huolettaa eniten. Ja itse asiassa tässäkin hetkessä, nimittäin niistä rajoitusten vaikutuksista ei puhuta tarpeeksi, ja ei tarpeeksi monesta suunnasta. Kysymys on nykyään niin latautunut väline, että se on jo itsessään, neutraalinakin, erhe. Kun kysyy tai kyseenalaistaa, kysyy perustelua ja yrittää ymmärtää, ei välttämättä tarkoita olla eri mieltä. Haluaa tulla haastetuksi, haluaa ymmärtää, haluaa pystyä muuttamaan mielensä, kun joku perustelee tarpeeksi hyvin. Ja kyllä mä sanoisin, että suurimmalle osalle aikuisia ihmisiä ei vain riitä perusteluksi “no koska niin on sanottu ja nyt ei vaan pitäisi toimia noin”. Mutta miksi?

Olen saattanut taantua taaperon tasolle miksi-kysymysteni määrässä, mutta jos hyvinvointiyhteiskuntamme, perusoikeutemme ja tulevien vuosien taloutemme on uhattuna, on mielestäni ihan oikeutettua vaatia vastausta kysymykseen “miksi?” ilman, että sen esittäminen olisi väärin.

******

Olin itse asiassa järkyttynyt, miten paljon positiivisia vastauksia ja jakoja mun eilinen julkaisu keräsi. Sain yhden koronadenialistiksi minut ilmoittaneen “lakkaan nyt heti seuraamasta sinua!”-kommentin ja muutaman eri mieltä olevan. Positiivisten viestien määrä oli hämmentävän suuri. Olin nimittäin varautunut pahempaan. Muutama keskustelu lähti liikkelle hämmentävästi. “Tuomas Malista ei tulisi käyttää lähteenä, koska hän on niin kärkäs.” Krista Kiuru on kärkäs ja hän on tämän maan ohjaksissa tällä hetkellä. “Lääkäri X ei ole paras lähde, koska on perussuomalainen.” Edelleen, Krista Kiuru on demari, ja silti iso osa maata tottelee häntä. En edes tiedä, mikä on vaikkapa THL:n poliittinen kanta. Olisko OK olla kuuntelematta hänen perustelujaan, jos hän olisi kristillisdemari tai vasemmistolainen vai onko totuuden lähde kaikki muut paitsi persut? Musta nää perustelut on melkein koomisia.

Jos jonkun viesti ei miellytä, tai se ei sovi omaan ajatusmaailmaan, niin ei enää puhutakaan viestistä, vaan puhutaan viestinkantajasta. Hyökätään häneen. Jos saman, tismalleen saman, lauseen sanoisi Sanna Marin ja Jussi Halla-aho, niin ne tulkittaisiin eri tavalla. Ja tämä on osa isoa ongelmaa, nimittäin on aivan liian helppoa jättää huomioimatta asiasisältö, kun puhuja ei miellytä. Vanhoja sanomisia kaivetaan perusteluksi vetää matto jalkojen alta siltä viestinkantajalta, jota ei haluta kuulla. Samalla toisten tapauksessa vanhat sanomiset vaan heilutellaan pois ja todetaan, että “kuka niitä vanhoja nyt kaivelee, pitää keskittyä nykyhetkeen”. Ahhm, mitä? Ajan kestolla, viestin sisällöllä ja koulutuksella tai ammattitaidolla on joustava käsitys sen mukaan, liittyykö ne kuulijan mielestä hyvään tyyppiin vai huonoon tyyppiin.

Ja koko viesti kuolee jonnekin matkan varrelle. Siltä musta tuntuu usein asioiden yhteiskunnallinen tulkinta.

Kun kyseenalaistat jotain, leimaannut tietynlaiseksi ja sitten seuraavassa asiayhteydessä asiaa paisutellaan aivan mittasuhteista ulos, ja sit kaikki sanomasi onkin turhaa, koska vuosikymmen takaperin sanoit tai teit jotain, josta jäi liioiteltu leima.

******

Seurasin mielenkiinnolla tätä Aki Mannisen sovinisti-puheet keissiä. Tai siis mielenkiinnolla tässä tapauksessa tarkoittaa, että käytin asiaan noin vartin. Itse pätkää en ole nähnyt, en oo kattonut minuuttiakaan Selviytyjiä vaikka Saran menestys niissä kiinnostaakin. Ei ehdi. En oo kuullut alkuperäisiä sanomisia, mulla ei ole mitään kantaa asiaan sen takia. Seurasin sitä vaan mielenkiinnolla, nimittäin siinä oli yksi ihminen ja yksi tapahtuma, jonka seurauksena joku nostettiin tikun nokkaan edustamaan kokonaista ilmiötä. Aika paljon resonoi minussa, jos ymmärrätte! 😀 No, satuinpa törmäämään asiassa Akin Roope Salmiselta saamaan kommenttiin, jossa Roope kritisoi Akin puheita ja teki sen vielä erittäin miellyttävällä tavalla. Kritisoi, antoi armoa, kohteli kuin ihmistä, ja oli kaikin puolin asiallinen, ystävällinen ja perusteleva. Mitä tapahtui?

Roopehan ei siis olisi saanut asiaa kommentoida, koska on “tuomittu seksirikollinen!!!!!!!”. Hold on. Oli siitäkin tilanteesta mitä mieltä tahansa, niin eikös tuomionsa saanut ja hoitanut ole aivan yhtä pätevä ihminen yhteiskuntaamme jatkossakin? Siksi niiden tuomioiden pitäisi vastata rikosta, että sen jälkeen voisi olla taas yhteiskunnan ns. neutraali kansalainen. Kun hoidat rikoksesi, olet siitä vapaa. Niin sen pitäisi mennä. Sitä paitsi, voipi olla, että nuorena tulee tyrittyä, siitä saa rangaistuksen ja kas, siitä oppii jotain! Voi ihan kokemuksen kautta kritisoida naisiin kohdistuvaa puhetta toiselle miehelle sitten myöhemmin, koska on itse oppinut virheensä kautta. Mutta ei, ei saa. Ja kuka sitä Roopen viestiä eniten arvosteli? No naiset! Kommentissa, jossa Roope, mies, kritisoi erittäin terveellä ja asiallisella tavalla toista miestä Roopen mielestä naisia halventavasta käytöksestä. Välillä omatkaan aivot ei enää taivu siihen solmuun, jota somessa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on.

Välillä mietin, miksi tiettyjen ihmisten vihaaminen on joillekin ihmisille intohimo ja oma taiteenalansa. Ei riitä paheksunta ja seuraamattomuus, pitää pyrkiä aiheuttamaan vahinkoa. Kaikin mahdollisin tavoin. Pätee ihan minuunkin, some-vaikuttajaan. En ole rikollinen, en ole hirviö. Miksi minun vihaaminen on niin tärkeää joillekin? Miksi minun muuttaminen on päämäärä joillekin? Meitä bloggaajia on kymmeniä. Miksi tietyt meistä on jatkuvasti vihan kohteena? Viime aikoina, ei-niin-yllättäen, tämä asia on käynyt muutamia kertoja mielessäni.

En osaa sanoa. On mulla omat epäilyni. Tunnen nimittäin paljon vaikuttajia ja heidän ajatuksia monessa asiassa. Ne ajatukset, ne mielipiteet, ne jää vain hiljaa yksityisesti taustalla kerrotuksi. Fiksuja ihmisiä, joilla fiksuja mielipiteitä, mutta ne eivät koskaan tule julkisuuten. Koska vaikka elämme historian “suvaitsevinta” aikaa, sananvapauden aikaa, elämme oikeasti erittäin suvaitsematonta aikaa, jossa sananvapaus on erittäin paljon kaventunutta.

On vain yksi muotti, johon ihmisen pitää mahtua nykypäivänä. Ja jos et kuulu siihen, olet riistaa. Ja on jollakin tapaa hyvin sairasta, että voit olla suorastaan vihattu, sen vuoksi, että sä olet erilainen, ajattelet eri tavalla ja teet eri tavalla. Maailmankuva, yhteiskunnallinen keskustelu ja ihmisten ajatusmaailma kaventuu yksipuoliseksi ja pakotetuksi. Se on vaarallista. Se nimittäin antaa väärän kuvan yhteiskunnasta. Jos julkiseen keskusteluun ei mahdu vastapuolen argumentteja ilman vähättelyä, tulee kuva, joka on liian yksipuolinen. Kaikki rakastavat sinistä ja vihreää, mutta maalauksessa näkyy vain vaaleanpunainen. Voi olettaa, että vain vaaleanpunainen on hyvä, ja muut huonoja, koska mitenkä muuten tietää vaaleanpunaista kuvaa katsomalla, että taiteilija rakastaa sinistä ja vihreää? Suomi on tässä tapauksessa se yksivärinen maalaus, huonolla analogiallani.

********

On raskasta kun joutuu käsittelemään tällaisia juttuja omassa arjessa jatkuvasti ja miettimään tätä työn puolesta ja yksityishenkilönäkin. Kirjoita jotain, ja sitten kärsi sen seuraus taloudellisena ja henkisenä vahinkona some-ajojahdin uhrina. Mutta mulle vielä raskaampaa olisi elää sen tiedon kanssa, että minusta tuli osa tätä kulttuuria, tätä maailmaa, jossa ei ole sijaa erilaisille ajatuksille, kyseenalaistamiselle ja erilaisuudelle. Joskus ei-niin-kauan sitten avointa homoseksuaalisuutta paheksuttiin. Joskus ei-niin-kauan sitten nainen ei saanut kertoa mielipidettään, vaan hänen piti olla kiltisti hiljaa. Mä olen mieluummin vihattu kuin alistettu.
Koska per jokainen mun vihaaja on aivan järkyttävän paljon enemmän mielettömiä seuraajia, joilla on fiksuja ajatuksia. Saman- ja erisuuntaisia. Ja kyky keskustella niistä. Viesteistä, ei viestinkantajasta.  Ja sillä suhteella tie jatkuu mulla samaan suuntaan, eikä pienet vastatuulet koskaan heilauta pahemmin.

Mua järkytti tänään nimittäin vain yksi asia. “Kiitos, että olet rohkea ja julkaiset!” -tyyppisiä viestejä tuli kymmeniä. Mua järkyttää tässä se, että oman mielipiteen ilmaisu on nykyään rohkeutta. Enkä itse asiassa edes ilmaissut mielipidettäni itse asiaan, vaan kehotin ihmisiä tutustumaan lähteisiin monipuolisesti. Se on nykypäivänä rohkeaa. On rohkeaa omassa somessa, omilla kasvoilla, kehoittaa ihmisiä tutkimaan monipuolisesti lähteitä ja perustamaan ajatuksensa monipuoliselle aineistoille ja erilaisille mielipiteille. EIKÖ TÄMÄN HELVETTI PITÄISI OLLA PERUSASIA, EIKÄ ROHKEUTTA!?

Kiitän niistä viesteistä, en halua niitä tässä mitenkään dissata. Lähinnä siis ahdistun siitä ajatuksesta, että nykypäivänä valmiiksi pureskellun mutta perustelemattoman asian kyseenalaistaminen ja lisätietojen ja perustelujen vaatiminen tai edes pyytäminen, on rohkeutta. Eihän tää voi mennä näin.

Näin kaupallisena vaikuttajana on ollut mielenkiintoista tää pandemia-aikana matkustamisen ympärille syntyneen myllyn aiheuttama tilanne, omana konkreettisena esimerkkinäni. On näyttänyt tosi paljon. Viesteillä vaikuttajilta ja teiltä seuraajilta. Yksityisviesteissä käydyissä keskusteluissa ja harvemmissa julkisissa ulostuloissa ja erittäin harvoissa julkisissa tuen osoituksissa.

Yhteistyökumppaneista tämä on antanut hirveän selkeän kuvan. Mitä luulette, miten suhtautuu lapsensa terveydestä huolissaan oleva äiti mainostoimiston pyyntöön kertoa lapsen terveysasioista tarkemmin mainostoimistolle, että olisi kättä pidempää neuvotteluihin (suora lainaus) asiakkaan kanssa? Että siis mun pitäisi kertoa mun lapsen terveydestä, taloudellisten neuvottelujen tähden? Teki mieli boikotoida koko yritystä jatkossa, kunnes tajusin, että ei se ole yrityksen moka, ei se ole heidän tuotteiden tai palveluiden vika, vaan huonoa kommunikaatiota. Mutta samalla tää on tuonut esiin aivan mielettömällä tavalla yhteistyökumppanien hyvät puolet. Aito kiinnostus selvittää arvojen yhteensopivuus ja aito halu antaa minulle vaikuttajana tila elää, tehdä valintani ja tuottaa sisältöä aidoista lähtökohdista. On ollut oikeasti tosi ylpeitä hetkiä nähdä yritysten nollatoleranssi nettikiusaamiseen ja vääristelyyn. Samalla on kuitenkin nähnyt sen yritysten paineen olla tukematta julkisesti, koska sitten joku vetäisi herneen nenään ja yritys joutuisi some-myllyyn.

******

Some-vaikuttajana tää on tosi mielenkiintoinen ilmiö, nimittäin minun minuus ja mielipiteeni vaikuttaa suoraan erittäin moneen elämäni osa-alueeseen. Rahallisesti arvioiden, you win some, you lose some. Seuraajamääriä arvioiden, you win some, you lose some. Niihin ei aina itsekään pysty vaikuttamaan. Oon ollut itse asiassa yhtä lailla iloinen seuraajien menetyksestä kuin uusien löytymisestä. Nimittäin kun tätä aaltoilua on tapahtunut sen jälkeen kun olen kertonut aitoja rehellisiä mielipiteitäni, olen ollut tyytyväinen muutoksiin, oli ne miten päin vain. Ne tarkoittivat yleisön teroittumista minun arvomaailmaani sopivammaksi.

Mut mikä on tärkeintä ei ole seuraajien määrä tai kaupallisten yhteistyöiden euromäärä, vaan rehellisyys itselleen, periaatteet ja moraali. Se millainen ihminen ja vaikuttaja on. Se, että sanoo tai tekee jotain tärkeää, vaikka tietää sen mahdollisesti aiheuttavan negatiivisuutta. Siihen jokaisella meillä on omissa käsissä avaimet ja jokainen voi vaikuttaa itse siihen.

Juteltiin IHAN eri asiasta muutama päivä sitten mieheni kanssa ja tuli siinä keskustelussa tämä quote puheeksi:

What matters most is how well you walk through the fire.

Kaikille meille se tarkoittaa eri asioita. Se “Hyvin”.

Joillekin se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman vähin vaurioin ja vahingoin juuri siinä tulessa. Toisille se “hyvin” tarkoittaa mahdollisimman tehokkaasti sammuttaen sitä tulta samalla, ettei se tule uudelleen vastaan. Joillekin se tarkoittaa sitä, että harjoittelee tulen välttelyä ja etsii ympärillä roihuvasta matalimman kohdan, jonka läpi kävelee.

Mä mietin tätä jo joskus aiemmin, vuosia sitten. Ja mun vastaus tähän on ollut oikeastaan kahtia jakautunut.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että ottaa kaikki vastoinkäymiset ja yrittää löytää niistä hyvää, ja takertua siihen hyvään. Mulle tää tarkoittaa, että kävelee kaikista vaikeimpienkin asioiden, hetkien ja tilanteiden läpi pitäen kiinni siitä, mikä on tärkeintä. Omat arvot, omat moraalit ja omat periaatteet. Ne todelliset, itsestä syntyneet, ei yhteiskunnan minuun ulottamat. Koska itseään heikomman heittäminen kynnysmatoksi sinne tuleen tai mikä tahansa muu samankaltainen teko, se voisi minimoida vahinkoja. Se, että jäisi istumaan siihen missä on, eikä menisi sinne tuleen, sekin voisi olla jollekin järkevä valinta. Ihan sama, mitä siellä tulen toisella puolen odottaisikaan. Mulle tulen läpi “hyvin” kävely tarkoittaa sitä, että mulla on määränpää, mulla on polku, jonka oon valinnut ja joku on sytyttänyt siihen tulen, ja mä olen kävellyt sen läpi pitäen kiinni siitä, kuka mä itse olen. Luopumasta minuudestani minkään tai kenkään muun vuoksi. Löytäen motiivin siihen tulen ylittämiseen itsestäni, sisäisesti, en ulkoisista vaatimuksista. Se ehkä polttaa enemmän, se ehkä polttaa useammin. Mutta se ei koskaan jää palamaan osaksi minua, hiiltäen minusta paloja minua pois.

What matters most is how well you walk through the fire. Mulle tää tarkoittaa sitä, että jokainen joutuu kävelemään tulen läpi. Ne lieskat voi olla erikorkuisia ja polttaa eri vahvuudella, mutta kaikilla meillä on vastoinkäymisiä ja tulta tiellämme. Vastaus on jo alkuperäisessä lauseessa. Bukowski ei puhunut tulen ylittämisestä, kiertämisestä tai mistään muusta. Hän puhui sen läpi menemisestä. Koska sen läpi meneminen “hyvin“on se, että sen tulen hyväksyy. Ei mieti ja pohdi sitä “miksi minä?”, “miksi tää tuli nyt mun tielle?”. Ei ole passiivinen kärsijä, on aktiivinen valitsija. Tiedostaa liekkien edessä, että on valinnut sen tulen, koska vaihtoehtona oli jokin pahempi. On valinnut sen vaikean asian, koska sen valitsematta jättäminen olisi ollut huonompi. On valinnut erota huonosta suhteesta, vaikka rakastaa ja eroaminen raastaa. Koska siihen suhteeseen jääminen olisi sattunut liikaa. On valinnut muuttaa rakkauden perässä, vaikka kodin jättäminen ja uuden aloittaminen tuntuu pahalta. Koska siitä rakkaudesta luopuminen olisi sattunut liikaa. On valinnut olla taipumatta tiettyyn muottiin, vaikka saisi vihaa niskaansa. Koska itsestä luopuminen olisi sattunut liikaa.

On valinnut polun, jossa sanoo asioita, jotka ovat julkisessa keskustelussa “epäsuosittuja“, koska ei halua olla osa sitä vääristymää, joka saa ne näyttämään epäsuosituilta hiljaisuuden kaikuessa toiselta puolen keskustelupöytää.

Aktiivisena valitsijana itsensä näkeminen tuo kontrollin tunnetta, tuo voimaa. Kun seisoo liekkien edessä ja tietää, että on valinnut ne liekit, tietää myös, että se toinen vaihtoehto olisi ollut huonompi. Niissä kävely sattuu vähemmän, kuin se kipu, jota jokin muu olisi aiheuttanut.

(Mä koin konkreettisesti tällaisen hetken toisen lapseni syntyessä. Synnytyskipujen pahentuessa mahdottomaksi, iski paniikki ja pelko ja sitten iski rauha. Minä TIESIN, mitä kivuliasta paskaa synnyttäminen onkaan. Ja minä silti halusin synnyttää. Minä valitsin. Minä olin aktiivinen synnytykseen menijä, en passiivinen kivun uhri.)

*********

On valinnut palaa, sen sijaan, että hukkuisi. On valinnut huudon, koska hiljaisuus olisi pahempaa. Ja juuri tällä hetkellä liian moni valitsee hiljaisuuden. Ajatellen, että joku muu huutaa.

Pohdittiin myös samaan syssyyn silloin yksi päivä elämän tarkoitusta. Mulle se on hyvin selkeä. Olen joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen. Oon myöhemmin muuttanut tän. Elämän tarkoitus on olla tyytyväinen. Tyytyväinen siihen mitä on, arvostaa sitä mitä on, löytää elämästään ne hyvät asiat. Takertua niihin. Tiedostaa, että voisi olla huonomminkin sen sijaan, että jatkuvasti miettisi, miten voisi olla paremmin. Olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä. Käydä nukkumaan illalla ajatellen, että päivässä oli enemmän hyvää kuin huonoa. Mulle elämän tarkoitus on olla sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämässä voi olla tavoitteita, kehitystä ja haaveita. Mutta ne eivät saa sumentaa kokonaiskuvaa, jokapäiväistä oloa, joka itsessään on elämän tarkoitus.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa, mediassa ja somessakin tuntuu olevan hyvin kapea ihmisen malli tällä hetkellä. Jokaisen tulisi olla tiettyyn muottiin sopiva. Kaikesta pitäisi ajatella tietyllä tavalla. Mieheni tossa pohti, että olispa hauska tehdä huumorimielessä sellainen listaus siitä, mitä kaikkea ihanneihmisen pitäisi olla. Totesin kuivasti takaisin, että nykyihmisen ihannemalli on kuin piin arvo. Päättymätön lista numeroita tai tässä tapauksessa piirteitä. Pii on päättymätön, loputon. Mutta siitä ollaan sentään samaa mieltä, että 5 on 5. Ihanneihmisen listassa numerot on sumeita. Jonkun mielestä se on 8, jonkun mielestä 6 ja joku näkee siinä 2. Kuin siinä nettimaailmassa pyörivässä optisen harhan testissä tai värisokeustestissä konsanaan. Päättymätön litanja vaatimuksia, jotka ovat vieläpä epäselviä ja muuttuvia. Vaikka tässäkin asiassa on vain yksi helppo vastaus. Selkeä ja yksinkertainen.

Ei ole ihanneihmistä.

On vain jokainen oma ainutlaatuinen yksilönsä. Uniikki, erilainen ja sellaisenaan omanlaisensa, täysin ainutlaatuinen. Siitä luopuminen sopiakseen yleiseen muottiin on kuin neliapilasta yhden lehden repäisy, että se sopisi paremmin  ympärillä oleviin kolmiapiloihin. Siinähän niitä kolmiapiloita on pelto täynnä, miksi se neliapilakin pitää saada kolmiapilaksi? Se, että kolmiapilat ovat vallanneet niityn, ei tarkoita, että ne on kivempia. Aika moni saattaa etsiä juuri neliapilaa.

Mua huolestuttaa moni asia. Korona, koronan rajoitustoimet, molempien näiden vaikutus pitkällä aikavälillä yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja hyvinvointiimme. Kaikista eniten mua huolestuttaa kuitenkin se, että nykypäivänä hiljaisuus on liian usein hyve, mielipide tai kysymys poikkeuksellista rohkeutta ja keskustelu kuollutta.

Tästä tulikin lopuksi mieleen toinen erinomainen lainaus. Oikein aforismikirjan olen tämän perjantain kunniaksi tähän postaukseen tempaissut.

“The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.”

Pätee tähän päivään ja keskustelukulttuuriin.

“The only thing necessary for the triumph of those who shout the loudest, is for a big mass of people to remain silent.”

Pelonsekainen hiljaisuus vääristää ja antaa vallan pois. Se on passiivista.

Kaunista tässä maailmassa on se, että jokainen saa valita onko passiivinen vai aktiivinen. Itse valitsen olla aktiivinen oman elämäni eläjä.

Pitkä löpinä välittäjäaineista ja aminohapoista

Haluaisitteko kuulla välittäjäaineista? Tälleen täysin kouluttamattoman taviksen kertomana? Sit lukekaa tää, muuten skipatkaa tai suunnatkaa ammattikirjallisuuden pariin. Mun piti julkaista tää jo viikko sitten, mutta viime viikko vei ihan hyvin aikaa muutenkin, joten palasin tähän nyt. Haluan korostaa, että en ole koulutettu tähän millään lailla (ja sen varmasti näkee), mulla ei ole mitään auktoriteettiä neuvoa ketään ja siksi korostan, että tämä postaus on vain ja ainoastaan minun mielipiteitäni, kokemuksiani ja sitä, mitä olen monesta lähteestä lukenut 🙂

Kaikki, mitä tässä kirjoitan, on ihan mun omaa kokemusta, joten jos suosittelen jotakin, en ole todellakaan ammattilainen ja ennen mitään ravintolisiä kannattaa tutustua asiaan itse mahdollisimman kattavasti ja keskustella ammattilaisen tai lääkärin kanssa asiasta.

Noniin, sitten itse asiaan maailman pisimmän disclaimerin jälkeen.

Kuinka moni on vähän samanlainen kuin minä, että välittäjäaineet oli joku iso mysteeri, joka ei edes sanana hirveesti kuulostanut tutulta? Tai kuka muu on yhdistänyt hormonit suunnilleen menkkoihin sen enempää ajattelematta mihin kaikkeen ne vaikuttaa? No, I can’t blame you, oon ihan samassa veneessä ollut vielä vuosi sitten. Sitten kun sain ADHD-diagnoosin ja lääkkeet siihen, aloin tankkaamaan itseeni tietoa. Koska olen kiinnostunut asiasta yleisesti ja ennen kaikkea ADHD-kuormituksen poistamisesta ei-lääkkeellisesti. Terapia on oma osansa tässä, mutta entä tämä fyysinen puoli, jota oon oppinut ymmärtämään ihan eri tavalla kuin koskaan ennen ja mikä liittyy vahvasti muuhunkin kuin pelkästään ADHD:hen.

Miksi ykskaks tuntuu, että aikuisilla naisilla tulee ADHD-diagnooseja kuin sieniä sateella? No, ehkä sen takia, että niistä luvattoman iso prosentti on jäänyt diagnosoimatta joskus lapsuusiässä, vääriin tai vanhoihin tietoihin pohjaten (esim. mulla on merkintä koulutiedoissa “vaikea pysyä paikallaan, ADHD mahdollinen, mutta ei lukuvaikeuksia tai oppimisvaikeuksia”) ja koska naiset yleensä pystyy tosi hyvin kompensoimaan näitä asioita pitkälle aikuisikään, vaikka se vaatisikin hirveästi henkistä kuormitusta. Psykiatrini totesi jossain vaiheessa, että naisilla yleensä diagnosoidaan ADHD viimeistään toisen lapsen jälkeen. Ekan pystyy vielä jotenkin kompensoimaan, tokaa ei enää millään. Mutta toisaalta, onhan meidän elämämmekin hyvin erilaista kuin vaikka 50-100 vuotta sitten. On uraa ja lapsia ja kodinhoitoa ja kaikkea mahdollista harrastusta, somea ja muuta. Nykypäivänä on kosketuksissa älylaitteen kautta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin ja positiivisiin esimerkkeihin niin, että yrittää venyttää itsensä äärirajoille. Virikkeitä ja häiriötekijöitä on valtavasti. Voi olla, että ADHD:ta on ollut ihan yhtä paljon 100 vuotta sitten, mutta mun mielestä sen oireilu on vahvasti kytköksissä elämäntyylin muuttumiseen. Ja toisaalta moni näistä asioista, jotka on ADHD:lle tyypillisiä, esiintyy myös ihan neurotyypillisilläkin ihmisillä varmasti jossain määrin. Toisaalta nämä kaikki asiat on sellaisia, että rajanveto on muutenkin hankalaa ja meillä kaikilla ihmisillä välittäjäaineet voivat heitellä mitä monimutkaisimmista syistä.

Dopamiinin merkitys aivoissa ja ihmisen toiminnassa ylipäätään on valtava ja usein juuri dopamiinin häiriöt on ADHD:lle isossa osassa. Toisaalta myös serotoniini ja noradrenaliini on vahvasti edustettuina materiaaleissa liittyen ADHD:hen. Toisaalta näillä kaikilla on iso merkitys ihan neurotyypillisillekin ihmisille ja halusin tulla jakamaan hieman niitä tietoja, mitä oon tässä oppinut viime kuukausien aikana.

Aloitan siis dopamiinilla ja serotoniinilla ja palaan muihin omana postauksena/postauksina myöhemmin.

Dopamiini

Dopamiini vaikuttaa mielialoihin, oppimiseen, liikkumiseen, valppauteen ja jopa verenkiertoon ja virtsanmäärään. Se on todella monipuolinen välittäjäaine, joka on ensisijaisessa roolissa sisäisessä palkintojärjestelmässä. Dopamiinin vajaus voi helposti ilmetä esimerkiksi jatkuvilla pienillä nopeilla palkinnon hauilla herkuttelusta shoppailuun tai vaikka uhkapelaamiseenkin. Me kaikki ollaan erilaisia ja meidän kaikkien palkitsemisjärjestelmäkin toimii eri tavalla. Mä oon esimerkiksi sellainen “nopeiden palkintojen” ihminen ollut aina, että esim. kuntosaliharjoittelu on ollut haaste. Jollen näe välittömiä tuloksia, en oikeen saa siitä mitään irti. Urheilu esim. joukkuepelaamisen muodossa taas on välitöntä “tulosta”, voittoa tai tappiota. Oon vähän sellainen sprintteri, en maratoonari. Sellaiset asiat, joissa “palkinto” ei ole välitön, tuntuu myös herkästi hirvittävän hankalalta aloittaa. Saati sellaiset, missä ei näy mitään palkintoa mailla halmeilla ja ne on vaan tehtävä. Motivaatio on kytköksissä dopamiiniin ja oon välillä elämässäni saattanut suunnitella kolme tuntia astioiden pesemistä, johon mennyt vartti. Dopamiini on hyvästä ja pahasta, sen aaltoilu aiheuttaa paljon suunnanmuutoksia ja se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Dopamiini ei oikeastaan ole edes hyvien tapahtumien aikaansaama, vaan odotuksen. Kun odottaa aamun ensimmäistä kahvikuppia tai kun odottaa vaikka pakettia saapuvaksi. Sitten kun odotuksen kohde toteutuu, dopamiini tipahtaakin äkisti. Hyvillä dopamiinitasoilla ihminen tuntee itsensä keskittyneeksi, valppaaksi, motivoituneeksi ja iloiseksi. Ei tietenkään 24/7, mutta lähtökohtaisesti jos koskaan ei tunnu siltä, voipi olla, että dopamiinista on vajauksia. Ihmismieli myös käyttää dopamiinia väärin. Nimittäin, kun odotamme jotakin, ja se jokin tuottaa mielihyvää, jäämme siihen helposti “koukkuun”. Kehomme tietää, että siitä saa mielihyvää ja aivomme tietävät haluta sitä jatkossakin. Siksi on helppo jäädä sokerikoukkuun tai kiinni johonkin hauskaan peliin. Monet menestyvät tv-sarjat, applikaatiot ja herkut pohjautuvat nimenomaan ihmisten tarpeeseen dopamiinin nopeille nousuille.

Kun tätä oppii ymmärtämään, oppii sitä myös käyttämään vähän itsensä hyödyksi. Pitkäjänteinen tehtävä pienellä palkinnolla voi tuntua puuduttavalta, mutta sen rikkominen osiin ja välipalkinnot voivat tehdä siitä paljon paremman! Kun keho huomaa oppivansa esim. koulussa jotain, saa se intoa tehdä enemmän. Tiedättekö sen tunteen kun pitäisi siivota ja koko kodin pommi tuntuu ihan mahdottomalta, mut sit kun saa vihdoin alotettua ja tekee jonku pienen, vähiten epämiellyttävän osan pois, onkin enemmän draivia tehdä seuraava ja ykskaks huomaat siivonnees koko kämpän? No, se on kiitos dopamiinin. Todennäköisesti ainakin.

Riko siis tehtävät osiin, laita vaikka palkinto kunkin tehtävän kohdalle. Oli se vaikka 5 min instagramia tai joku muu pieni juttu, aseta väliaikatavoitteita. Helpot, nopeat ja mukavat ensin, sitten pääset sen aallonharjalle ja sieltä on helpompi jatkaa. Luukuta joku hyvänmielen biisi ja tanssi sen mukana hymyillen ja muistellen jotain hauskaa muistoa biisiin liittyen tai hypi hyppynarulla vaikka 50 hyppyä. Liikunta herättelee kehoa ja mieltä ja sen jälkeen on parempi. Jos olet kilpailullinen, ota aikaa. Jos olet nopeampi kuin asettamasi aikatavoite, olet voittanut, ja silloin kehosi tuottaa dopamiinia.

Mä ainakin tiedän, että oon aina parhaimmillani, jos aamulla herään, juon pari lasia vettä, otan muksut ja kävellään reippaasti päikylle auringonpaisteessa. Oon täynnä virtaa kun tulen kotiin ja sitten onkin helppo alottaa hommat. Mut mites tälleen talvella, kun on kylmä ja pimee ja märkää välillä ja se sinne uloslähtö on ihan mahdottoman vaikeeta? Niinpä. Usein nää luonnonmukaiset tavat hoitaa omia tasapainojaan tuntuu hirveän pitkäjänteisiltä ja välillä melkeen mahdottomilta. “Nuku hyvin” pienen lapsen vanhemmille on sellanen “hei kiitti ideasta!”-tyyppinen lähtökohta. Urheile, ota omaa aikaa, älä stressaa, nuku hyvin, jnejne. Voi nyt perkele. Ei se vaan oo ihan niin itsestäänselvää, että arjessa pystyy luomaan täydelliset rutiinit kropalle ja mielelle ja elää niiden mukaan, ainakaan pikkulapsiarjessa.

Sen lisäksi, että kulutamme dopamiinia vääriin asioihin, moni muu asia voi vaikuttaa dopamiiniin alentavasti, esimerkiksi vähäiset unet voivat johtaa dopamiinitasojen alenemiseen. Dopamiinivajaus on myös vahvasti liitännäinen masentumisen tunteisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Dopamiini vaikuttaa merkittävästi ihan fyysisestikin, se esimerkiksi nostaa verenpainetta ja vilkastuttaa verenkiertoakin. Ihminen saa dopamiinia luonnollisesti monesta asiasta, urheilusta seksiin ja vaikka mistä, mutta sitä saa myös ravintolisänä. Tai siis sen prekursoreita, dopamiinin rakennuspalikoita. Dopamiini nimittäin rakentuu käytännössä kahdesta aminohaposta, tyrosiinista ja fenyylialaniinista. Jos tuntuu siltä, että sellaiselle olisi tarvetta, kannattaa kokeilla L-tyrosiinia (jos kilpirauhasen toiminnassasi on jotakin erikoista tai sinulla on korkea verenpaine, ole hyvin tarkkana ja tutustu ennen käyttöä!). Tämä aminohappo toimii melatoniinin, adrenaliinin ja dopamiinin esiasteena, joten tää kannattaa mun kokemuksen mukaan ottaa aamulla. Jos oon ottanut tän joskus 18-19 maissa, on ollut takuuvarmasti unta pallossa 22 aikaan, eli jos on nukahtamisongelmia, tämä voi toimia niihinkin.

Jos tuntuu, ettei mikään koskaan tunnu miltään, niin ehkä tyrosiinin kokeileminen voisi olla mielenkiintoista. Se voi olla ensimmäinen askel siihen, että jaksaa tehdä elämänmuutoksen, jonka seurauksena huomaakin, kuinka paljon hyvää on, kokee merkityksellisyyttä ja hyvää mieltä pienistäkin asioista. Tiesittekö, että jo vauva kokee dopamiinipiikkejä? Kun äiti hymyilee tai ottaa syliin. Se on meille biologinen ja luonnollinen hyvän olon johtaja, joka voi välillä tarvita boostausta. Ja sen hyvän olon ja motivaation kautta se vaikuttaa vähän kaikkeen, oppimisesta tunteiden hallintaan.

Mulla on käytössä Bioteekin L-Tyrosiini.

Serotoniini

Ahhh, kuningas serotoniini. Ei mee viikkoakaan, etten mä käyttäisi sanaa serotoniini. 2019 en ees tiennyt, mitä se on, 2021 se on mun sanavaraston käytetyimpiä sanoja varmaan 😀

Mitä kaikkea se tekeekään, se on yksi avain-välittäjäaineita ja siksi hirvittävän tärkeä! Serotoniini on tasoittaja, “rauhoittaja” omalla tavallaan, mutta toisaalta myös aktivoi paljon asioita. Se tasoittaa tunteiden piikkejä, positiivisten ja negatiivisten tunteiden, ihan yhtä lailla. Jos dopamiini on sellainen “happy go-lucky”, niin serotoniini on enemmän tasaisen tyytyväinen, kaikki on 8,5/10 -tyyppi. Toisaalta dopamiini ei ole todellakaan pelkästään positiivinen, vaan se kiihdyttää monia muitakin tunteita, kun taas serotoniini on tasaisempi. Mutta se ei muuten todellakaan ole turruttaja sellaisenaan missään nimessä. Se on elintärkeä ja monessa mukana ja siksi sen tasaisuus on tosi olennaista. Esimerkiksi PMS-oireista kärsivillä on havaittu serotoniin tipahtaminen estrogeenin kanssa samassa suhteessa kuukautiskierron aikana ja se on selittämässä matalaa mielialaa, ahdistuneisuutta ja keskittymisongelmia tiettyinä kuukauden aikoina. Jopa masennukseen ja itsetuhoisuuteen vaihdevuosien jälkeen on liitetty serotoniini nimenomaan tämän naisen biologisen kellon kautta. Serotoniini on mukana myös ihmisen rauta-tasapainossa ja se on melatoniinin esiaste. Voi kyllä, melatoniini rakentuu siis tästäkin. Toisaalta, tämä on myös melatoniinin vastapuoli. Nimittäin jos melatoniini on yö, serotoniini on päivä. Nimittäin, serotoniinia syntyy kirkkaassa auringonvalossa ja lämmössä, kuuma suihku tai puoli tuntia auringossa niin, että aurinko pääsee silmän kalvoille (katsomatta aurinkoa kohti tietenkään), herättää serotoniinia meissä. Toisaalta taas pimeä ja kylmä signaloi kropallemme tarvetta muuttaa serotoniinia melatoniiniksi.

Serotoniini säätelee meidän sisäistä kelloa, mikä on sen erittäin tärkeä ominaisuus. Tiesittekö, että vauvat elää ensimmäisen 3kk käytännössä pelkästään serotoniinilla, eikä lainkaan melatoniinilla? Siksi rytmi on mitä on, ja itse asiassa tällä hetkellä tutkitaan paljon serotoniinin vaikutusta koliikkiin. Mutta niin. Oletteko koskaan olleet ulkona kesällä tai reissussa auringossa pari tuntia ja sitten tulleet sisälle huoneeseen, joka on viileämpi ja pimeämpi ja kokenut sellaisen hirveen väsymyksen piikin? Käytännössä sinne pimeämpään ja viileämpään tuleminen on johtanut siihen, että kroppa on saanut signaalin alkaa tuottamaan melatoniinia, jotta voisi mennä nukkumaan. Kun läväyttää vaatteet päälle ja keho tottuu sisälämpötilaan, prosessi pysähtyy ja voi jatkaa olemista. Tai onko joku muu samanlainen kuin minä, eli päivän väsyttävin ja raskain hetki on siinä alkuillasta silloin kun valo muuttuu pimeäksi? Jos ajaa autoa hämärtymisen aikaan, iskee sellainen lekalla päähän -väsymys? Sit pääsee jonneki valojen keskelle ja helpottaa ja sit voikin palloilla hereillä ilman ongelmia aamun pikkutunneille? Oh yess, terkkuja vaan serotoniinille ja melatoniinille. Matala serotoniinitaso on sikäli ongelmallinen, että kun se ei vaihtele luonnollisesti päivärytmin mukaan, ei sitä ole illaksi kertynyt hirveästi ja ykskaks onkin jostain ammennettava melatoniinia, että tulis uni. Mä mietin tossa jossain vaiheessa talvella, että aika inhottavaa toi lapsen rytmi. Herää niin, että on pimeää, sit alkaa tulla valoisaa, niin menee 2-3 tunniks päikkäreille ja sit kun herää niin ei mee ku pari tuntia ja on jo pimeetä. Ja sit onki hirveen vaikeeta saada unen päästä kiinni. Vaihdettiin sellainen semiviileä suihku (ollaan haluttu opettaa lapset sellaiseen, ettei oo uimahalleissa jne. kylmä) siihen, että menevät tosi lämpimään suihkuun aiemmin kuin ennen, joskus 18 aikaan jo, ja sen jälkeen saavat rehata täysissä valoissa kotona. Sitten himmennellään pikkuhiljaa iltapalan jälkeen valot keltaisemmaksi ja haaleaksi ja sitten viileämpään pimeään makkariin unille. Rehellisesti voin sanoa, että tää teki ihmeitä meidän unirytmille!

Huomasin ihan lapsissakin älyttömän vaikutuksen sillä, ettei oltu ulkona varsinaisen pimenemisen aikaan. Tultiin sisälle ennen, leikkivät kirkkaasti valaistussa huoneessa, sitten oli lämmin kylpy ja sit pikkuhiljaa iltahommiin. Sitä ennen oli nimittäin ajanjakso, kun täällä oli aina 16 aikaan kaks matoa, jotka oli ihan rättiväsyneitä ja nuorempi kiukutteli, kun kroppaa väsytti, mutta eihän sitä väsyttänyt kun just heräs, mitä helkkaria!? Joku kerta vaan huomasin, että jos oltiin se pimenemisen aika sisätiloissa tai vaikka kaupassa, niin sitä iltapäivän kiukkua ei tullut.

Auringonvalon ja serotoniinin suhde on todella vahva ja ei olekaan mikään ihme, että Suomen kaltaisissa maissa, joissa voi mennä monta päivää näkemättä yhtään auringonvaloa, serotoniinista on vajausta. Serotoniinista voi tulla vajausta monestakin eri syystä. Sen tuotanto sekä aivoissa, että suolistossa tai jommassakummassa on liian vähäistä tai ei ole tarpeeksi vastaanottajia, reseptoreita, sille. Voi siis olla, että serotoniinia riittää, mutta se ei vaan pääse perille tai sille ei ole vastaanottajia. Vähän kun luukuttaisi tietoa lisäävää tv-ohjelmaa, mutta katsojat ei avaisi telkkareita. Serotoniinia syntyy sekä aivoissa, että suolistossa ja koska aivoissamme on verieste, on tärkeää, että serotoniinia syntyy aivoissa tai se pääsee sinne perille. Nimittäin, verieste estää monia asioita kulkeutumasta aivoihimme. Masennusta hoidetaan SSRI-valmisteilla, mitkä tarkoittavat selektiivisiä serotoniinin takaisinottoestäjiä, koska serotoniini vaikuttaa niin selkeästi mielialoihin. SSRI-valmisteiden vaikutusta on tutkittu aika paljon ja niillä voi olla pitkällä tähtäimellä haasteellinen vaikutus serotoniinireseptoreiden kannalta. Serotoniini voi nimittäin olla ongelmallinen, jos sitä on liikaa ja on tärkeää myös tietää, mikä on Serotonin Syndrome. Siksi monia lääkkeitä ei tulisi käyttää samanaikaisesti. Kroppa tietää, että serotoniinikin voi olla toksinen, ja käytännössä tämä voi johtaa riippuvuuteen lääkkeistä senkin takia, että luonnollisin keinoin ei saakaan “imeytettyä” serotoniinia tarpeeksi, pitkän lääkityksen muokattua kehoa.

Serotoniinia saa tosiaan nostettua luonnollisin keinoin, mutta myös sitä löytyy ravintolisänä purkista. Tryptofaania on ruoassa saatavilla aika hyvin, mutta voi silti olla, ettei sitä saa tarpeeksi ruoasta. Tiesittekö muuten, että kaksi kiiviä ennen nukkumaanmenoa voi parantaa nukahamista merkittävästi? Tästä oli ihan kliininen tutkimus olemassa, tehtiin jossain yliopistossa ja se tulos oli naurettavan selkeä 😀

Kroppa valmistaa siis serotoniinia tryptofaanista. Siihen tarvitaan paria eri entsyymiä. Tryptofaanihydroksylaasi (yhdessä raudan (!!!) kanssa) muuttaa tryptofaanin 5-HTP:ksi ja sitten toinen entsyymi muokkaa sen serotoniiniksi. Tryptofaanihydroksylaasia (TPH) on kahdenlaista, TPH1 ja TPH2. TPH1 löytyy käpyrauhasessa ja se vaikuttaa meidän nukkumiseen, ja juuri siellä tapahtuu serotoniinin muuttaminen melatoniiniksi, kun taas TPH2 asustelee hermosoluissamme, ja tekee suurimman osan työtä siinä, että muokkaa tryptofaanin serotoniiniksi. Jonkin lukemani tutkimuksen mukaan odottavan äidin serotoniinivajaus voi vaikuttaa lapsen serotoniinitasoihin ja dopamiinitasoihin ja luoda perinnölliset puitteet moninaisille haasteille. Serotoniinin suhde rautaan ja raudanpuutteisten odottajien määrä on erittäin mielenkiintoinen ja mun mielestä käsittämättömän vähälle huomiolle jäävä juttu. Odotan mielenkiinnolla tulevien vuosien tutkimuksia tästä aiheesta.

Tryptofaania saa ostettua mistä tahansa luontaistuotekaupasta purkista, mutta tehokkaampi on 5-HTP, jota saa purkista suoraan myös. Jos ei saa tarpeeksi tryptofaania, mutta ei ole haasteita entsyymitoiminnassa, niin tryptofaani on sellaisenaan riittävä, mutta 5-HTP hyppää yhden askelman yli suoraan serotoniinin esiasteeksi.

Jälleen kerran korotan, että en toivo kenenkään ostavan mitään ravintolisiä pelkästään tämän jutun perusteella, vaan kannattaa tutustua asioihin tarkemmin ja valita sen mukaan omansa, mielellään ammattilaisten kanssa yhteistyössä. Mulla on käytössä Solgarin 5-HTP.

TASAPAINO

TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Serotoniini tasapainottaa dopamiinia. Matala serotoniini voi aiheuttaa sen, että dopamiini saa juosta villinä ja impulsiivisuus nostaa päätään. Toisaalta liian korkea serotoniini saattaa tylsyttää kaikkien tunteiden, motiivin ja spontaaniuden. Tasapaino on erittäin tärkeää. Ja tärkeää on muistaa se, että nämä kaksi käyttävät samoja entsyymejä. Jos kroppa saa jatkuvasti paljon serotoniinia, dopamiini jää kakkossijalle. Jos taas toisinpäin, niin serotoniini häviää.

Omalla esimerkilläni voin kertoa mun ADHD-lääkkeiden titraamisesta kokemuksia.

Yksi lääkkeeni oli sellainen, että sen vaikutuksen alkamisen kropassa oikeasti “tunsi”. Syke nousi hieman, tuli kuuma aalto hetkeksi ja hikoilutti, tuli sellainen hirveä draivi, ja ruokahalu kaikkosi tunniksi-pariksi täysin, itse asiassa ajatuskin ruoasta oli etova. Vähän ku ois vetäny pari redbullia. “Let’s go, let’s go!” Sit se vähän rauhottui ja pystyin sulkemaan häiriötekijöitä ja olemaan miettimättä kaikkea mahdollista. Olin hirveän iloinen ja hyväntuulinen. Siis kaikki oli tosi ihanasti ja ihanaa. Koin olevani paljon parempi äiti ja vaimo ja ystävä ja kaikkea, koska mua ei stressannut samalla tapaa, ajatukset ei pyöriny mielessä ja mun oli helppo nukahtaa ja nukuin tosi hyvin. Mutta en mä kyllä edelleenkään saanut tehtyä veroilmoituksia, kirjanpitoa ja kaikkea sellaista, johon motivoituminen on ylipäätään mulle vaikeaa. Kivoihin juttuihin lähdin ehkä harkitummin ja impulsiivisuus oli vähäisempää, mutta silti kaipasin enemmän draivia just niihin haastavimpiin motivoinnin kohteisiin. ADHD on yleensä yhdistelmä toiminnanohjausta ja tunnesäätelyä ja huomasin lääkkeen selkeästi vaikuttavan enemmän jälkimmäiseen.

Toinen lääke taas oli ihanan tasainen. Sitä ei tajunnut, ennen kuin huomasi keskittyneensä Exceliin kaks tuntia ilman mitään muuta ajatusta. Ai että mikä autuas rauha. Kunnes iltapäivällä se tuli helisten alas ja olin ihan todella kiukkuinen ja ärsyyntynyt. Kun annosta nostettiin ja opin tasaamaan laskua kofeiinilla, huomasin olevani kuin kone. Pystyin keskittymään tuntitolkulla epämiellyttäviinkin asioihin, mutta sitten en enää oikeastaan iloinnut pienistä arjen jutuista. Jos istuin leikkimässä legoilla lapsen kanssa, ekalla lääkkeellä musta se oli ihanaa ja nautin siinä lapsessa ihan kaikesta, hymystä, tuoksusta, innosta ja ilosta. Toisella lääkkeellä muutaman viikon käytön jälkeen halusin vaan, että se tekis nyt ne legot nopeammin, että voitas tehdä jo seuraava asia. Olin huonommalla tuulella ja saatoin tiuskahtaa lapselle, että käveli liian hitaasti. Muutaman viikon kohdalla totesin, että ei toimi ei. Tykkäsin siitä, mitä se teki mun työnteolle ja keskittymiselle, vihasin sitä, miten tehokkaan koneen se musta teki, koska hei, lapset on lapsia, ne ei ole koneita ja mä vietän lasten kanssa iiiiison osan elämästäni. Ja silti en olisi halunnut jättää tuota lääkettä pois, koska ensimmäistä kertaa ikinä mun ei tehnyt mieli tökkiä nauloja kynsinauhoihini sen sijaan, että oisin tehnyt kirjanpidon. En osannut selittää tätä asiaa kunnolla miehelle. Että tiesin itsekin, etten välitä tästä muutoksesta itsessäni tämän toisen lääkkeen myötä, mutta silti haluan käyttää sitä. Ja ensimmäistä kertaa koin pienimuotoisesti ajatuksen siitä, että mitä jos jään koukkuun. Silloin tämä kiinnostus välittäjäaineisiin ja luonnonmukaisiin keinoihin kasvoi tosi paljon. En halua olla koukussa mihinkään.

Mulla on mahtava hoitotiimi ja pääsen keskustelemaan, kokeilemaan ja tekemään valintoja yhdessä ammattilaisten kanssa. Nyt on nimittäin löytynyt sellainen yhdistelmä lääkkeitä, jolla mä saan noista molemmista parhaat hyödyt irti ja käytän lääkkeitä kuormituksen ja tarpeen mukaan.

En silloin edes tiennyt kumpi tekee ja mitä, kunnes tutustuin asiaan tarkemmin ja huomasin, että ensimmäinen lääke oli ns. “dopamiinivoittoinen”, ja toinen taas “serotoniinivoittoinen”. Jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt, olisin hoksannutkin sen heti.

Mun päivät on sikäli erikoisia, että ne on palasteltu. Teen töitä kun voin, eli kun lapsi nukkuu tai on vaikka mummu käymässä ja sitten jossain vaiheessa iltaa ja iltapäivää. Jos tekisin tarkkuutta vaativaa työtä 9-17, niin ei siinä mitään, toinen lääke naamaan naps aamulla ja olisin varmasti älyttömän kova työssäni. Mutta kun mun työ ja arki on paloja siellä sun täällä, niin se on hyvin erilainen tilanne. Kun lueskelin vertaiskokemuksia ja tutkimuksia, olin hämmentynyt, että “tasoittamisesta” ei juuri ole ollut puhetta Suomessa näissä yhteyksissä. Eli kun lääkitsee yhtä, olisi hyvä lisätä toista, ettei tasapaino järky.

Mun toiveesta lääkitystä muutettiin ja aloin tasaamaan lääkitystä ravintolisin. Jos mulla on käytössä vaikkapa mummi lastenhoitajana koko päivän, voin ottaa tuon mun erittäin paljon keskittymistä tukevan lääkkeen ja tehdä vaativampaa keskittymistä vaativia töitä hyvällä teholla. Tasoitan sitä kuitenkin tyrosiinilla ja huomaan, että käyttäessäni sitä 1-2 päivänä viikossa, ei musta tule kiukutteleva tehoilija, joka joutuu mielessään laskemaan sataan kun lapsi yrittää asetella lautasta tiskikoneeseen. Jottei pää räjähdä häiriötulvaan kun yritän tehdä töitä siellä täällä lapsiarjessa, käytän enimmäkseen ensimmäistä lääkettäni pienellä annoksella nykyisin ja tasailen sitä ajoittain 5-HTP:llä. Ns. pyöristää kulmia. Ja jos illalla ajatukset on menossa laukoille, niin tuplaespresso nassuun ja uni tulee helposti 🙂

Jos siis päätät kokeilla jotakin näistä, niin tutki asiaa mahdollisimman tarkkaan, juttele ammattilaisen kanssa ja muista tasapaino. Älä vedä kuukautta 5-HTP:tä joka päivä ilman, että havainnoit itseäsi ja tunteitasi hyvin tarkkaan ja jos tuntuu, että saat hirveästi aikaiseksi, mutta et ole enää yhtä iloinen, harkitse lisäksi tyrosiinia. Ja päinvastoin. Kun puhutaan ravintolisä-aminohapoista, ne eivät toki ole yhtä vahvoja kuin ADHD-stimulantit. Mutta, pakko sanoa, että mä koen ne lähes yhtä hyväksi ja olenkin usein pitänyt lääkkeettömiä päiviä viime aikoina.

LOPUKSI:

Ajatushan ei ole se, että ostaa kaapin täyteen eri purkkeja ja elää niiden varassa. Ei tietenkään. Mutta kun näistä oppii paljon, niin oppii ymmärtämään kehoaan ja mieltään ihan eri tavalla. Oppii mitä ruokaa oikeasti kannattaa syödä mihin aikaan päivästä ja miksi tekee kuten tekee joissain tilanteissa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut nopeammin kuin mitä kehomme on voinut muuttua. Jos miettii, miten elämä meni ennen, niin me oltiin paljon luonnollisemmin kosketuksissa erilaisiin bakteereihin, meidän suolistoa ei muokattu jatkuvasti antibioottikuurein ja itse asiassa kun mennään tarpeeksi kauas historiaan, niin ei meillä blastannut LED-lamput keskiyöllä. Ihminen heräsi kun aurinko nousi, lähti ulos peltohommiin (hyviä pöpöjä!), oli päivän auringonvalossa ja sitten illan tullessa valon hiipiessä pois, oli aika mennä nukkumaan. Eikä kattoa sinistä ruutua ylivalaistussa kodissa. Onhan se aikamoinen haaste jos keholle tulee viesti siitä, että pitäisi nukkua, ja sit se väkisin pidetään hereillä ja sit pitäs ykskaks valot sammuttamalla alkaa nukkumaan. Ei välttämättä tarvii yhden yhtä kapselia tai lisättyä jauhetta smoothieen, vaan kirkkaalla valolla, liikunnan ajoittamisella ja ruokavalinnoilla voi saavuttaa paljon muutosta tässäkin asiassa. Mutta sen aloittaminen voi olla ihan sairaan vaikeeta, jos on nukkunut vuosia erittäin katkonaisesti ja huonosti (kuten minä) ja aamun ekat tunnit on kuin suoraan zombie-leffasta. Koska lapsille ei tulisi ikinä koskaan annostella mitään vitamiineja tai ravintolisiä tai hivenaineita ilman lääkärin määräystä, niin oon tutkinut tosi paljon näiden eri rakennuspalikoiden esiintymistä eri ruoissa. Kuten tuolla ylläolevassa esimerkissä kerroin, merkitystä voi olla niinkin yksinkertaisella asialla kuin parilla kiivillä!

Mä oon oppinut tän tiedonmäärän myötä arvostamaan suolistoa ihan eri tavalla kuin ennen. Aina puhutaan aivojen ja sydämen tärkeydestä, mutta apua mikä vartalon keskipaikka suolisto onkaan! Suurin osa välittäjäaineista syntyy suolistossa ja erilaiset kuormitukset suolistolle voivat aiheuttaa mitä erinäisimpiä ongelmia. Mä en oo esim. tiennyt elämäni ensimmäiset 32 vuotta, että mulla on laktoosi-intoleranssi ja herrajumala, mikä ero on ollut nyt, kun jätin sen kokonaan pois vaikkei se juuri oireillut. Puhumattakaan tästä spontaanista raudan imeytymisestä, mitä ei oo nähty ikinä ennen edes rautalisillä. Ykskaks kun nää asiat on balanssissa, mä saan mun rautatarpeeni ruoasta ja ferritiinini on erittäin hyvä jatkuvasti. Parempi kuin koskaan ennen, enkä edes syö mitään rautalisää.

Mä oon tässä raapaissut pintaa kahden välittäjäaineen osalta ja niitä on ihmisessä vaikka kuinka paljon erilaisia! Oma elämä voi muuttua hyvin pienin asioin, halailusta päivänvalossa kävelyyn ja kun näitä oppii ymmärtämään, voi rakentaa itselleen melko täydellisen kokonaisuuden arjen mahdollisuuksien ja mahdollisten tukevien aminohappojen myötä.

Joten, jos tämä teksti ei pitkästyttänyt, vaan innosti, niin ota asiaksesi tutkia eri välittäjäaineita ja niiden vaikutusta ja sukella tähän erittäin mielenkiintoiseen maailmaan, josta voi löytyä avaintiedot just jokaisen omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin! Olen itsekin ihan alkuvaiheissa tätä tutustumista tähän ihmeelliseen maailmaan, joten kertokaa toki omiakin kokemuksianne! 

Psst! Ootte varmasti lopen kyllästyneitä näihin kuviin jo, kun niitä on ollut niin monessa paikassa, joten pahoittelen, ei nyt ollut ihan tuoreita kuvia laittaa tähän, enkä viittiny ottaa välikuvia ravintolisistä tähän randomisti 😀 

Miksi? Koska. Ja sen on riitettävä.

Mietin jaksanko edes kirjoittaa tästä asiasta, vai annanko vain olla. Kun tiedät, että ei ole oikeastaan edes väliä, mitä kirjoitat, kun osa on jo mielensä päättänyt. Ja tässähän ollaankin nimenomaan sen dilemman edessä, minkä edessä ollaan oltu jo muutamia viikkoja. Kuinka olla vaikuttaja, kun ei vaan voi tehdä mitenkään päin “oikein”?

Loka/marraskuussa pohdittiin talvea ja pandemiatilannetta. Oli ajatuksissa lähteä Arabiemiraatteihin lomalle ja näkemään kuopuksen kummivanhempia. Juteltiin ystävien kanssa heidän aikatauluista alkuvuoden osalta ja pohdittiin reissua, mutta kun tilannetta ei voinut lainkaan ennustaa, joten laitettiin suunnitelmat jäihin, isyysloma jäi anomatta ja katseltiin Lapilta mökkivuokrausta talvilomalle ihan erilaisissa maisemissa. Sitten tuli talvi Suomeen ja ihanissa talvilämpötiloissa oli kiva puuhailla ja ulkoilla. Kaunein talvi ehkä ikinä!

Sitten alkoi erilaiset oireilut ja jo joulukuussa ne yhdistyi ulkona oloon. Ensin epäiltiin yhtä asiaa, käytettiin ties kuinka paljon rahaa erilaisiin lämpimiin vaatekappaleisiin ja jossain vaiheessa yksinkertaisesti jäätiin kotiin odottamaan vähemmän kylmiä säitä. Sitten tuli ensimmäiset pelottavat hetket. Kun seisoin kotona, yritin saada miehen kiinni töistä ja meinasin soittaa ambulanssin peloissani. Alettiin tutkimaan asioita, joihin en ollut edes törmännyt ennen viime vuoden loppua. Tilanteen edetessä verikokeet alkoi käydä perheen nuorimmalle tutuksi. Kummallisia tuloksia, joita ei oikein selittänyt mikään. Tammikuussa oikeastaan jokainen kylmässä oleskelu laukaisi omat ongelmansa ja lopulta alkoi tulla siihen liittymättä ihan omituisia tapahtumia.

Istuimme tammikuussa miettimässä miehen kanssa tilannetta, kun selkeäksi kävi, että kylmässä oleminen, vaikka missä varusteissa, aiheutti ongelmia. Sääennusteet jatkui samanlaisena niin pitkälle kuin näkyi ja pohdimme mitä tehdä. Lämpimään lähteminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta, jossa ei tarvinnut pelätä sairaalareissuja. Minne? Harvassa oli ne kohteet, joihin olisi uskaltanut, ja joissa tunnettaisiin tätä tilannetta. Australiaan ei olisi päässyt, Jenkkeihin ei oltaisi uskallettu mennä. Dubaissa olisi lapsen kummivanhemmat, jos jotain tapahtuisi, paikka on hyvin tuttu ja täällä ollaan jouduttu jo kolme vuotta sitten akuuttiin sairaalahoitoon, joka vakuutti. Tuntui turvallisimmalta ratkaisuilta. Lennot oli helppo homma, niissä kun on hyvin löyhät peruutussäännöt juuri nyt. Majoituksiakin löytyi viime minuutin peruutuksilla. Varattiin ja päätettiin, että päätetään muutama päivä ennen lähtöä, mitä tehdään. Mies pohti minne mennään, jos tilanne Arabiemiraateissa eskaloituu? “Ei minnekään, ei uskalla.” Mikään vieras paikka ei tuntuisi turvalliselta, mikään saari tai pieni paikka ei tuntuisi sekään turvalliselta jo ihan terveydenhuollonkin takia. Mitä jos tilanne eskaloituisi? Samaan aikaan tutustuttiin erilaisiin vaihtoehtoihin ja huomattiin, että Suomessa hyvinkin harvinainen asia onkin monessa paikassa hyvin tuttu. Muun muuassa Arabiemiraateissa. Tutkimukset ja tarvittaessa hoito etenisi paljon nopeammin. Suomesta samat tutkimukset lähetetään ulkomaille tutkittavaksi. Ja jos jotain kävisi, emme olisi täällä “yksin”. Olisi joku läheinen, johon luotamme.

Seurattiin jatkuvasti tilannetta ja vielä keskiviikkona istuttiin kotona ja mietittiin, perutaanko majoitukset vai ei. Perjantaina tyhjensin lapsen päikkykaapin ja totesin henkilökunnalle, että nähdään muutaman viikon päästä tai sitten maanantaina. Ei nimittäin vieläkään ollut itsekään varma, lähteäkö vai ei. Pari viikkoa ennen suunniteltua lähtöä varmisteltiin sekin, että lentäminen ei voi pahentaa tilannetta.

Monien yhteistyökumppanien kanssa puhuin asiasta jo ennen lähtöä. Ystävien ja läheistenkin. Mutta yhteistyökumppanien kanssa, koska tiesin tämän aiheuttavan myrskyn. En toki ajatellut sen olevan ihan tällaista toisen vaikuttajan aikaansamaa myllyä, mutta tiesin, että tämä nostattaisi jonkin sortin myrskyn. Puhuttiin siitä niin mieheni kuin yhteistyökumppaneiden kanssa ja pohdin jo tammikuussa, mitä tehdä, jos lähdemme reissuun. Kysyin seuraajilta Instagramissa mielipidettä asiaan. Toisaalta halusin olla vaan kuukauden pois somesta. Ilmoittaa, että nyt on vähän perhehuolia ja olla pois somesta kokonaan. Toisaalta tiesin kokemuksesta, että ei se menis niin. Asia leviteltäs pitkin nettiä ja vääristeltäis just niin kuin haluttais. Tuntuisi jotenkin vielä pahemmalta, että en kertoisi asiasta laisinkaan, varsinkin tilanteessa, jossa en koe tarvetta salailla mitään. Lähtemiseemme kun vaikutti hyvinkin painavat tekijät.

Mutta tätä pohdin jo pari-kolme viikkoa sitten. Suunniteltiin kevääseen liittyvää yhteistyötä ja kerroin, että harkitsemme lähtemistä ja tiedän, että sen ympärillä todennäköisesti kuohuu. Pohdin tutun markkinointiammattilaisen kanssa tilannetta. Mitä tehdä? Kertoa ja yrittää selittää siltä osin kuin voi vai olla kertomatta mitään ja antaa huhujen myllertää? Silloinhan narratiivi olisi se, että lähdin huvikseni aurinkoa palvomaan ilman mitään vastuullisuutta reissaamisen suhteen. Ja sitä esimerkkiä mä nyt erityisesti halusin välttää. Mun mielestä ei pitäisi lähteä nyt minnekään, ellei pidä karanteeneja palattuaan ja noudata turvallisuussuosituksia kohteessa. Toisaalta puolitarina on hirveän tyhjä. Miksen kerro koko tarinaa? Koska se menee yli yksityisyyden rajan. En halua tai koe oikeaksi kertoa lapseni asioita siinä määrin julkisesti. Olen kertonut tilanteesta erittäin monille, tuntemilleni ihmisille tai pitkäaikaisille seuraajilleni. Jokaikinen on ymmärtänyt. Miksen vain kertoisi kaikille ja koko homma ei lähtisi myrskyämään? Koska en mä vaan voi. En mä vaan voi perustella sillä itselleni sitä, että jaan lapseni tietoja siinä määrin, mikä ei tunnu minusta oikealle.

Mutta kyllähän minä jaan lapsestani materiaalia? Kerron siitä sun tästä ja näytän kuvissa. Niin. Miksi en sitten tästä voi kertoa? On eri asia kertoa kielijänneleikkauksesta. Se tehdään pienelle lapselle ja sen jälkeen se ei ole osa hänen elämäänsä. Korvatulehdukset tai levottomat jalat on sellaisia asioita, jotka ovat hurjan yleisiä ja niissä voi saada tai antaa hyviä vinkkejä, jolloin kertomisen hyvät puolet ovat selkeästi suuremmat kuin huonot puolet. Korvatulehduksetkin menevät ohi. Vauvakuvat ja taaperokuvat ovat sellaisia asioita, jotka eivät vaikuta hänen elämäänsä arjessa, kun hän on isompi. Olen jatkuvasti vähentänyt lapsen näkyvyyttä tämän kasvaessa, ja sama tulee tapahtumaan nuoremman kohdalla. Heidän persoona, heidän oma minuutensa ei kuulu nettiin. Vauva-ajan taapertamiset tai könyämiset ja söpöt kuvat eivät ole mielestäni yksityisasioita, toisin kuin varmasti monien muiden. Mutta terveysasioissa vedän kuitenkin tarkkaa linjaa. Jos en koe siitä olevan kellekään hyötyä, tai hyöty on hyvin vähäistä, en kerro asiasta mitään. Jos koen, että asia ei ole jokin ohimenevä, en kerro siitä mitään.

Voisin kertoa. Tappouhkausten sijaan saisin todennäköisesti ymmärrystä ihan eri mittakaavassa. Miksi tekisin niin? Tuntemattomien ihmisten hyväksynnän saamiseksi? En ole ennenkään sitä kaivannut. Perustellakseni matkamme? Olen sen jo perustellut. Olemme lähteneet reissuun ja juuri tänne terveyssyistä. Se ei toki riitä yleisölle ja nettiläyhääjille, mutta ei se minun vikani ole.

Jos kertoisin yksityiskohtaisesti asioista, tilanne vaan etenisi seuraavalle kierrokselle. Kyseenalaistettaisiin koko asia, josta harvalla on oikeasti edes tietoa ja kokemusta. Vaadittaisiin lisätietoja. Väheksyttäisiin koko asiaa. Ja kaikista eniten… Ei uskottaisi kuitenkaan. Mä oon joskus kyllästynyt siihen, että blogin kommenteissa väännettiin kuukausitolkulla siitä, että en oo voinut kirjoittaa äikän Laudaturia ja ylipäätään kolmea Laudaturia. Lätkäisin kuvan ylioppilastodistuksestani nettiin. En todellakaan voi tehdä samaa lapseni terveysasioissa. Eikä sillä olisi edes väliä. Koska sen yo-todistuksenkin kohdalla seuraava vastaus oli: “Väärennetty / photaroitu”. Okei. Huoh.

En tiedä miten toimimme tulevaisuudessa, jos ollaan saman ongelman äärellä esimeriksi ensi vuonna. Toivottavasti tilanne ei ole ensi vuonna sama, toivottavasti tilannetta pahensi mahdollisesti väärä ensimmäinen hoito, eikä ensi vuonna tule samanlaista tilannetta. Ja ei, pakko meidän ei olisi ollut lähteä. Sen myönnän avoimesti suoraan. Toisaalta mun mielestä on epäinhimmillistä, jos lapsi ei saa lainkaan hengittää ulkoilmaa. Viikkoja. Tai jos hän sinne pääsee, voi olla edessä sairaalareissu. Ja ei, kyseessä ei ole mikään helkkarin ihottuma tai se, että käsillä on vähän kylmä, kuten tässä niin moni on halunnut muakin valistaa. Iho ei liity asiaan tuon taivaallista muutenkaan. Oltaisiin me toki voitu olla Suomessa tämä aika, sitä en edes kiistä. Hänen terveydenhoitonsa olisi edennyt siellä erittäin hitaasti, ja hän olisi saanut nököttää kotona vielä monen monta viikkoa. Oltais voitu käydä lämmitetyllä autolla sisätiloissa tekemässä jotain hänelle sopivaa. Lähtiessämme säätiedote näytti pakkassäitä niin pitkälle kuin puhelimen appi eteni. Itkin ennen lähtöä kahden viikon aikana varmaan enemmän kuin koskaan ja nukuin vähemmän kuin koskaan. Kun lähdimme pois, isäni viimeinen toivotus oli “älä stressaa ja yritä jooko syödä jotain”, koska tän viimeisen pariviikkoisen aikana mun vanhemmat ei oo pelkästään kantanu huolta lapsenlapsestaan vaan “riutuvasta” meikäläisestä. Ei maistu ei. Joka ikinen kerta kun oon hetken ollut ihan silleen “okei, ei tää oo mikää paha juttu”, hyppää naamalle joku seuraava ongelma. Tehokkaasti lähti kiloja, kun ei yhtään mikään maistunut.

Kun matkalle lähtö alkoi lähestymään, mulla nousi koko ajan ihan hirveä ahdistus rintaan. Tiedättekö sellainen tunne vatsassa ja rinnassa, kun joku painaisi? Vähän niin kuin silloin kun on rakastumassa ja vatsa on täynnä perhosia, mutta nyt se on täynnä jotain helvetin painavia perhosia, jotka yrittää tulla mun kurkusta ulos. Se paheni koko ajan ennen lähtöä. Ei somen takia, se on ihan toissijaista tässä. Vaan sen takia, että pelotti. Mitä jos? Mitä jos ei päästäkään lähtemään? Mitä jos lennolla käy jotain? Mitä jos tänne lähteminen ei auta yhtään mitään? Musta tuntuu, että viimeisen viikon ennen lähtöä, kun lähtö näkyi merkintänä kalenterissa, mä tiedosin, että mä luotin tähän ratkaisuun tosi paljon ja mua pelotti, että se onkin pettymys. Ja jokainen pienen lapsen äiti tietää, että oman lapsen kohdalla pelottavalta kuulostavat riskit ja mahdollisuudet tuntuu aina aivan liian todennäköisiltä. Oli kyseessä terveys tai jokin muu. 1 / 10 000 ei olekaan enää 0,01%. Se onkin “joku on kuitenkin se 1”.

Tänään käveltiin täällä ja isompi meni potkulaudalla isä vierellään hölkäten. Naurahdin Jennille, että tää vanhemmuus on kyllä outoa. Että mä kyllä TIEDÄN, että 99,99% tossa ei käy mitään. Mutta siinä oli sellainen tienpätkä, jossa ei ollut estettä ja jos siitä olisi jatkanut alamäkeä holtittomasti, olisi päätynyt autotielle. Ja mä TIEDÄN, että 99,99% siinä ei käy yhtään mitään. Ja silti mä nään hetken mielessäni kuinka miehellä hajoaa släbärit ja hän kaatuu turvalleen ja lapsi unohtaa jarruttaa, vaikka osaa ja sit se on liikeenteen joukossa. En minä häntä estänyt potkulautailemasta, koska en mä voi mun lapsiani kuplaan laittaa ja toivoa, että kasvavat siellä eläkeikäiseksi, eikä mitään käy. Mutta ei se silti poista sitä huolta, jota äiti kantaa aina mukanaan. Ja kun sen huolen rinnalle saa verikokeita, jotka on vihreän sijaan punaisella ja selittämättömiä tapahtumia, se huoli on aika kova. Vaikka todennäköisesti tilanne on nyt vaan eskaloitunut ja täällä olo todennäköisesti sen rauhoittaa, opimme lisää ja tiedämme jatkossa paremmin, niin silti siellä on aina niitä muita mahdollisuuksia. Niitä, jotka jää pyörimään mieleen. Ja liipaisevat silmien edessä aina ajoittain kun katsoo sitä oman elämän rakkainta asiaa.

Mutta niin…

Ja siinä sitä sitten oltiin. Kun et koe, että on oikeutesi ja asiasi kertoa kaikkea taustoista. Kun tiedät, että asia ei tule pysymään salassa kuitenkaan. Kun tiedät, että jos et itse ole kertoja, joku muu tekee sen puolestasi. Et voi voittaa. Jos et jaa mitään, nousee haloo salailusta ja virheelliset oletukset. Jos jaat sen määrän, minkä koet oikeaksi… No, sit oot tässä tilanteessa, että saat tappouhkauksia aseen kanssa kuvassa poseeraavalta ja toinen vaikuttaja päättää heittää sut junan alle sen sijaan, että vaikka kysyisi ensin, että hei, miksi lähdit reissuun? Jos jaat avoimesti kaiken, niin kävelet aivan täysin yli omien periaatteiden ja moraalien ja lapsesi oikeuden. Ja siinäkin tapauksessa teet väärin, koska jaat lapsesi yksityisasiaa ja kun ei olisi edes ollut pakko lähteä. Aivan.

Niin tai näin, aina välillä on edessä tilanne, jossa ei vaan voi toimia oikein joka suunnalta arvioituna.

Mä en itse asiassa ollut päättänyt vielä lentokentälläkään sitä, miten päivitän ja mitä ja päivitänkö edes yhtään mitään. Kun tänne tultiin, oli tää asia jo Jodelissa ja mulla Instagramissa mukava tervetulo-toivotus. Piti päättää. Päätin. Niin päätti myös kanssavaikuttaja ja iltapäivälehti. Olisi ehkä pitänyt tehdä jotain toisin, kirjoittaa jotain toisin. Mä voin elää sen kanssa. Mä en olis voinut elää sen kanssa, että jotain pahempaa ois tapahtunut, koska mä annoin jonkin muun painaa vaakakupissa enemmän kuin lapsen hyvinvoinnin.

Tiesin, että tämän reissun alku menee jonkin sortin somekriisin parissa. En toki osannut olettaa mittasuhteita laisinkaan. En olettanut, että istun illalla tekemässä rikosilmoitusta. Mutta toisaalta. Lapsi on kipittänyt ja leikkinyt ulkona kolme päivää ja voinut paremmin kuin viikkoihin. Bring it on some, mä otan kaiken paskan vastaan. Because this is worth it.