Kotimaan syyslomareissu – kohteena Kotka

Kaupallinen yhteistyö: Visit Kotka-Hamina

Saimme mahdollisuuden viime viikolla lähteä reissuun tutustumaan Kotkaan ja Kouvolaan, ja reissu sattui erittäin sopivasti tähän syyslomakauteen, joten halusin tulla mahdollisimman pian jakamaan ajatuksia reissusta ja vinkkejä reissun päälle kahden pienen kanssa, sillä onhan ensi viikko jo syyslomaviikko (ainakin osassa Suomea!). Me suunnattiin tosiaan Kotkaan ja Kouvolaan muutamaksi päiväksi, ja koska kuvia ja kohteita mahtui lyhyeeseen reissuumme paljon, jaoin tämän kahteen osaan. Ajattelin aloittaa Kotkasta, ja palaan pian Kouvolaan, joka olikin mulle ihan uusi kohde kotimaassa. Kotkassa olen sentään ollut pariin otteeseen, mutta ekaa kertaa perheenä ja pienten lastemme kanssa, ja jos heiltä kysytään, niin sinne on päästävä uudelleen! Muumitalo-leikkipuisto, Vellamo ja majakat jättivät lähtemättömän vaikutuksen!

Mitä meidän Kotkan reissuun siis sisältyi ja mitä voin suositella?

NÄHTÄVYYDET:

Merikeskus Vellamo

Me käytiin ihan ensimmäiseksi lounaalla ja suunnattiin sitten mahat täytenä Vellamoon! Vellamo on ehkä paras hieman isommille lapsille, mutta kyllä muuten toimi ihan super hyvin myös pienten kanssa! Isot vesitasot ja veneet kiinnosti erittäin paljon, ja erityisen kiinnostava oli Merimonsterit -näyttely, jossa pääsi kokeilemaan hieman millaista on olla monsterikalan masussa ja pääsi halimaan Kalmari Kaan lonkeroja! Odotan ihan superpaljon, että pojat on ala-asteikäisiä, joiden kanssa tällaiset on varmaan ihan erityisen kivoja kokemuksia, sillä nyt maltti ei kestä ihan älyttömän kauaa, varsinkaan nuorimmalla. Olin kyllä positiivisen yllättynyt, miten mielenkiintoinen kokemus oli lapsille, sillä tuolla oli Merimonstereiden (vaihtuva näyttely!) lisäksi paljon muutakin, mihin olisi saatu uppoamaan tuntitolkulla aikaa. Lippujen vetäminen mastoon oli mahtavaa ja simulaattoreilla ohjaaminen erittäin mielenkiintoista esikoisen mielestä! Molemmat olisivat viihtyneet myös varmaan pari tuntia tuolla leikkimökin puolella, jossa hujahtikin reilu tunti! Mä jätin lapset esikoisen kummitädin kanssa leikkimään ja suuntasin hakemaan keskustaan jättämämme auton, koska lapset ei olisi millään halunneet lähteä!

Joten, jos matkanne käy Kotkan tienoille, suosittelen käymään Vellamossa, vaikka lapset olisi ihan pikkuisia! Nähtävää riittää, hinnat on erittäin maltilliset ja pienille lapsille tuolla on tekemistä vaikka kuinka!

Jo matka Vellamolle oli kiinnostava, kun matkan varrelle mahtui jos jonkinmoista tuttavuutta ja tietenkin veturikahvilan veturi oli aivan älyttömän hieno ja sitä piti pitkään ihastella!

Vellamohan on noin kilsan päässä torilta, joten sinne käveli helposti vaunujen kanssa, vaikka edessä on tosiaan reippaasti parkkipaikkoja! Vellamon “katolla” oleva katos on tietääkseni sekin aika tunnettu nähtävyys Kotkassa, joten siellä piti tottakai käydä kääntymässä ottamassa pari kuvaa, viimeisimmät kuvat sieltä taitaa olla vuodelta 2013! Mihin aika oikein rientääkään?

Katariinan Meripuisto

Hands down meidän lasten mielipaikka koko matkan ajalta oli Katariinan Meripuisto! Majakat viihdytti pitkään ja oli hauska etsiä tonttuja majakoiden ikkunoista, mutta myös kaikki muu lähialueella oli kiinnostavaa.

Muumitalo-leikkipuisto oli ihan paras asia ehkä koskaan, ja sinne oli päästävä kahtena päivänä! Ja sitten olikin uhmakiukku-harmia, kun sieltä pitikin lähteä jossain vaiheessa pois. Mutta siis aivan ihaan alue lasten kanssa. Puistossa kurkkiva Mörkö, muumien vene leikkipaikan edustalla, jättikeinu rannassa ja nuo ihanat kauniit majakat! Mä oon jotenkin aina halunnut mennä tonne itse, koska noi majakat on musta vaan niin kauniit ja yksi sellainen “most instagrammable places in Finland” -kohde mulle!

Kaunis ja ihana alue kaikin puolin, ja sinnekin kannattaa varata aikaa reippaasti. Vellamolta ei tuonne aja kuin muutaman minuutin, mutta siellä kuluu kyllä halutessaan useita tunteja! Meidän esikoinen ilmoitti, että haluaa sinne kesällä kokonaiseksi päiväksi. Järjestynee erittäin helposti!

Sapokan Vesipuisto

Oon käynyt Kotkassa ollessani kävelyllä Sapokan vesipuistossa joka kerta, ja nytkin kävin siellä pyörähtämässä, nimittäin se on mu mielestä jotenkin hurjan kaunis ja rauhoittava ympäristö! Näin ruskan aikaan vielä jotenkin ihan poikkeuksellisen kaunis! Lasten kanssa tämäkin on ihana ympäristö, vastapäätä löytyy Sapokan leikkipaikka, joka sekin oli tosi kivannäköinen ja vesiputoukset kiinnostavat varmasti pienempääkin vierailijaa, varsinkin kun niissä pääsee kiipeämään vesiputouksen ylle ihmettelemään tuota veden pulputusta!

Itsehän keskityin lähinnä ihailemaan edessä aukeavaa kaunista näköalaa, joka oli kuin postikortista!

Kävelyreittien varrella oli hirveä määrä sorsia ja olipa siinä kerättävänä hevoskastanjoita maassa vaikka kuinka paljon! (Mä ajattelin kokeilla tehdä noista saippuaa!)

Sapokan vesipuiston alue on jotenkin fiiliskeltään tosi keskieurooppalainen, ihan kuin ulkomailla olisi, vaikka on alle 2h päässä Helsingistä ja alle 3h päässä Pirkanmaalta. Kiva kaunis paikka viettää syyspäivä ja erittäin ihana kohde kesälomallakin! Tämän kyljessä löytyvä Maretarium on vielä kokematta, mutta sinne on päästävä ensi kerralla. Meidän pieni 2-vuotias kalafanimme varmaan poksahtaisi ilosta tai laulaisi äitinsä korvat hajalle Baby Sharkia. Tällä kertaa sinne ei menty, mutta ihasteltiin ulkoa ja todettiin, että kauniina kesäpiävänä tuo kahvila olisi varmaan ihan täydellinen paikka viettää pieni tauko leikkimisen ja puistoilun lomassa!

Erämys – Keisarin Kosket

Oltiin alkumatka reissussa ilman isiä, joten vierailu Erämyksen alueella ei jatkunut yön yli, vaikka tuo Laawu Kultaa olisi ollut aivan ihana paikka herätä uuteen aamuun! Jotenkin jännitti tuo pimeällä yöllä lasten kanssa, mikä oli ihan hölmöä! No anyway, pääsimme ihastelemaan aluetta päivänvalossa ja lasten mielestä tuo mökki oli aivan ehdottomasti superkiva paikka! Laawu on melko pikkuinen, eikä siellä ole juoksevaa vettä tai vessaa sisällä, mutta ne löytyy ihan muutaman metrin päässä samalla piha-aukealla. Laawujen vieressä on AuroraHut, ja lisäksi alueella on ihana tynnyrisauna ja “kylpylätila”, sekä tupamökkiä, laituria ja notskipaikkaa. Ihana, tosi symppis alue, jonne olisi ihana suunnata itse asiassa ilman lapsia kaksin miehen kanssa joskus keskikesällä ja nauttia vaan ätäydestä rauhasta, uiden ja grillaillen!

Nyt ihastelimme lähinnä maisemaa Laawun uumenista ja lapset fiilisteli hauskaa kolmiomökkiä! Erämys tietääkseni tarjoaa paljon erilaisia vesiaktiviteetteja, mutta erityisesti voisin kyllä suositella aluetta pienelle romanttiselle getawaylle. En tiedä olisko mitään niin ihanaa kuin herätä tuolla rauhassa kaksin, keskellä luontoa, ilman mitään häiriötekijöitä, ja fiilistellä tuota näköalaa!

Me suunnattiin tuosta takaisin Kotkaan, mutta pysähdyimme viiden minuutin päähän vähän tutkimaan helppokulkuista metsää ja keräämään hieman tuliaisia, kuinkas muutenkaan! Aikamoinen saalis löytyi koriin alle puolessa tunnissa ja lapset sai herkuteltua itselleen ihan mustikan värjäämät huulet samalla tauolla!

MAJOITUS:

Sokos Hotel Seurahuone

Tosiaan, nuo yllä mainitut Laawu ja Aurora Hut olisi varmasti aivan ihanat majoituspaikat ilman lapsia, mutta meidän köörillä valitsimme majoittua Seurahuoneella, joka oli tosi ihana! Saapuessamme illalla saunat oli päällä, joten pääsimme ihastelemaan lasitetulta terassilta kahdeksannesta kerroksesta maisemaa, ja käytiinpä kääntymässä saiunankin puolella! Kirjaimellisesti kääntymässä, sillä apinat halusi ehdottomasti saunaan, mutta jaksoivat olla siellä peräti 34 sekuntia. Give or take.

No, ei se mitään. Iso huone palveli hyvin, saatiin kaikki hyvät yöunet nukuttua ja aloitimme seuraavan päivän ERITTÄIN kattavalla aamupalalla. My God, mä rakastan hotelliaamupaloja, mutta voisko mun vatsa kokea jonkun triplaantumisen hotelliaamiaisille, koska eihän yhdellä aamupalalla edes pysty maistamaan kaikkia herkkuja!

Seurahuoneen palvelu oli tosi jees ja hotelli vaikutti tosi uudelta (uusitulta?), ja siellä otettiin ihanasti lapsetkin huomioon!

RAVINTOLAT:

Myönnän, en odottanut paljoa, mutta Kotkan ja Kouvolan alueella olikin ihan älyttömän paljon kivannäköisiä ravintoloita. Me ehdittiin Kotkassa kolmeen eri ravintolaan, jotka oli kaikki tosi jees!

Vausti

Ahhhh, fine dining ja mun lapset… Aina vähän jännittää ajatuksena, mutta Vaustissa oli ihan superihana henkilökunta ja täydellisen hyvää ruokaa, joten täähän meni ihan mainiosti!

Ruoka oli aivan super, erinomainen tartar ja täydellinen kala-annos sekä hyvä alkoholiton viini ja upea lakritsi creme brulee saa kaikki multa suosituksen! Lapset söi erittäin tyytyväisesti omat hampparinsa (eli sämpylät ja lihat, koska eivät halua muita täytteitä :D) ja jälkiruoat ja käyttäytyivät pitkän päivän jälkeen yllättävänkin hyvin! Siitä kiitos kyllä myös Vaustille, jotka ottivat huomioon meidän toiveen nopealle illalliselle, eikä ruokaa joutunut odottelemaan hetkeäkään. Päästiin siis ajoissa myös yöunille!

Vausti oli jotenkin tosi symppis, ja ihan Seurahuoneen vieressä, joten jos majoitutte siellä, niin tänne voi kävellä muutamassa minuutissa!

Miljöönä tosi simppelin kiva ja kaunis ravintola, mutta erityisen isot pisteet ihanalle asiakaspalvelulle!

Ravintola Tori

Meidän reissu itse asiassa alkoi lounaalla Ravintola Torissa. Ravintolassa oli ihana terassi, jonne olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa hyvässä seurassa viinittelyn merkeissä, mutta tällä kertaa me kävimme tuolla vaan lounastamassa ja keräämässä energiaa ennen Vellamon reissua! Ruoka oli erittäin hyvää, palvelu erinomaista ja rapu-caesar-salaattini ehkä suurin, mitä olen koskaan eteeni saanut! Hinnat erittäin maltillisia ja lasten ruokien kanssa sai ihanasti joustoa, nimittäin meidän nirsoilijat ovat ruokansa suhteen valikoivia.

Jos olette tuolla päin ja kaipaatte kaunista lounaspaikkaa, mistä saa hyvää ruokaa, suosittelen tätä kyllä erittäin mielelläni!

Frans & Rosalie

Toinen lounaamme oli Frans & Rosalie -ravintolassa, joka on siis osa näitä Frans & -ketjun ravintoloita. Pienempi lapsi sippasi ennen kuin pääsimme ravintolaan, vaikka ei yleensä enää nuku päiväunia muuta ku päikkypäivinä, ja mua nauratti tämä meidän “ei nuku päikkäreitä” lapsemme, joka nukkui ensin sylissäni ja sitten sohvalla vieressäni, enenn kuin heräsi, avasi silmänsä ja totesi “kalaa!” ja pääsi suoraan lounaansa kimppuun!

Sienihullu suosittelee kantarellikeittoa, joka oli ihanan kermainen! Myös etanat oli oikein hyviä ja pihvi erittäin hyvä! Ystävän poro oli kyllä aikamoisen annoskateuden aiheuttaja, joten ensi kerralla sitä sitten! Lasten aterioista isoimmat pisteet, nimittäin lasten ruoat oli kerrankin jotain muuta kuin makkaraperunat -osastoa, ja molemmat veti tyytyväisenä ruokaansa. Toinen lohta ja toinen kanavartaita. Annokset oli aika isoja, joten nälkä täällä ei todellakaan jää!

Suklaa-kakku oli just niin täydellinen, kuin kuva antaa olettaa ja sain peräti syödä sen ihan itse, nimittäin lapset olivat keskittyneitä omiin jäätelöannoksiinsa ja värittämiseen!

Huhhei, oli selkeästi paljon kauniita paikkoja, kun kuvia ja ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon! Jatketaan toinen osa erikseen, tämä on muutenkin jo hurjan pitkä!

Hei paikalliset, onko tässä teidän suosikkipaikkoja Kotkan alueelta? Entä onko jotain, mitä ehdottomasti kannattaa kokea lasten kanssa, kun tuonne suuntaa uudemman kerran?

Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.

Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.