Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂 

KIIREINEN VIIKKO

mungolife (1 of 1)-2.jpg

(Melkein tasan vuosi sitten otettu kuva Ras al Khaimahista, minne suuntaamme Danten kanssa nyt tällä kertaa kaksin. Katsokaa noita pikkuisia 4 hammasta, kun muita ei vielä ollut! Voi että, miten hän on kasvanut jo näin paljon?!) 

Huhhei mikä viikko ollut. Kotona on pörrännyt äiti ja anoppi vierailulla, töissä on riittänyt tekemistä ja muhun on iskenyt joku kevätväsymys, joka on vaatinut minipäikkäreitä työpäivän jälkeen 😀 Viimeiset kolme päivää on vaan hujahtaneet ohi, kun olemme viettäneet ystävänpäivää, tehneet kevätsiivousta kotiin ja nähneet läheisiä. Huomenna lähdetään Danten kanssa reissuun ihan kaksin ja se on herättänyt mussa kyllä aikamoista jännitystä.

Oon yrittänyt saada kaikkia työjuttuja ja blogihommia sellaiselle mallille, että mitään ylimääräistä lisästressiä ei tulisi reissussa, sillä tällä kertaa ei reissun päällä ole auttavia käsiä samalla tavalla.

Hieman jännittää tuo tuleva lento. Ollaan toki reissattu Danten kanssa melko paljon jo, mutta aina reissussa on ollut vähintään kaksi aikuista. Lentokoneessa on ollut aina kahdet kädet, kaksi viihdyttäjää. Nyt ollaan ykskaks ihan vaan kahdestaan, ja pitää pärjätä tavaroiden ja lapsen kanssa itse. Oon yrittänyt minimoida pakkauslistaa ja miettiä hirveän tarkkaan mukaan vain ja ainoastaan todella tarpeelliset jutut. En usko, että muuten suoralla lennolla on mitään haasteita, paitsi sitten siellä määränpäässä kun pitää onnistua saamaan matkalaukku, pieni matkalaukku, rattaat, unelias lapsi ja itsensä vuokra-autofirman tiskille ja vuokra-autoon. Me saavutaan Suomen aikaa 3 aikaan aamuyöstä, joten voin kuvitella Danten olevan unelias ja kärttyisä, enkä välttämättä ole itsekään parhaimmillani.

Toisaalta musta on hurjan kiva lähteä kahdestaan matkalle Danten kanssa. Se tuntuu jotenkin sellaiselta voimaannuttavalta “kyllä minä pärjään” -kokemukselta. Oon saanut niin paljon apua lapsenhoidossa koko Deen elämän ajan, että välillä oon miettinyt, pärjäisinkö yksin. Tää on ihan mielenkiintoista kokeilla. Eniten itse asiassa mua jännittää se, kuinka paljon lapsi ikävöi isäänsä reissussa, sillä aamut alkaa meillä aina “isi” -sanalla, kun isi onkin töissä eikä köllimässä meidän kanssa aamuhaleja. Ja kun isi on niin huuuuurjan rakas ja tärkeä. Toisaalta lohduttaudun, että mies olisi muutenkin työmatkalla, joten olin kotona tai reissussa, ikävä olisi anyway. Luulen vaan, että se ikävä unohtuu helpommin hiekkarannalla simpukoita keräillessä.

Ja en toki ole ihan yksin Danten kanssa, olenhan menossa Jennin luokse, joten saan hieman aikuistakin seuraa. Voi olla, että muuten tulisi kymmenen päivän kohdalla baby sharkit aika lailla jo korvista ulos.

Oon myös huomannut, että useimmiten poika käyttäytyy parhaiten, kun on vain yksi aikuinen hänen kanssaan. Jotenkin jos olemme molemmat vanhemmat paikalla tai sitten mummikin on mukana, niin hän hieman testaa meitä kun taas yhden aikuisen kanssa ei on ei, eikä siitä ihan hirveesti purnata. Eipä tuo kyllä ikinä mikään supermonsteri ole muutenkaan, välillä ehkä iskee pieni uhmaikään kuuluva uhmistelu, mutta muuten hän on kyllä aivan ihana ja kiltti lapsi. Eiköhän me siis pärjätä! 🙂

Tän päivän suunnitelmissa on pakata kaikki meidän matkatavarat, ettei huomenna tarvii viime tingassa stressata mitään. On musta todella ristiriitaista, että mä rrrrrakastan matkustaa, mutta mä vihaan pakata. Jätän sen aina viime tinkaan ja teen sen aina voihkien ja puhisten sitä, kuinka hanurista se on. Ja luulis, että näin usein reissaavana olis joku hyvä sapluuna sille, mitä pakata mukaan minnekin, mut ei. Se tuntuu aina ihan uudelta projektilta, joka pitää aloittaa tyhjältä pöydältä ja sitten oon täällä kolme tuntia ettimässä jotain latureita ja matkashampoita. Ja aina unohtuu jotain tärkeetä. Aina.

Mulla on sellainen pieni vieno toive, että kaikki lumi ois sulanutta kun tuun takas. Tiedän kyllä, että ei tuu tapahtumaan, mutta ainahan sitä voi toivoa 😀 Missattiin se alkutalven loskakeli-vaihe onnistuneesti viime reissussa ja nyt ois ihana palata sellaisiin kunnon kevätkeleihin. Viime vuoden kesä oli aivan mieletön, mut mä jäin vähän kaipailee kevättä. Nahkatakkikelejä ja sellaista kunnon kevätsäätä. Musta tuntuu, että viime vuosi siirtyi huhtikuun talvesta suoraan toukokuun kesähelteisiin. Ehkä tänä vuonna ehtii pitää ees pari kertaa nahkatakkia?

Ahh, kotona vallitsee ihana hiljaisuus. Mies on pojan kanssa tekemässä ulkona lumitöitä, mä siemailen teetä ja katselen kuinka talviaurinko hemmottelee Benjiä, joka on valloittanut lattian ainoan auringossa kylpevän kohdan. Pitäis ehkä avata sälekaihtimet, laittaa musiikkia soimaan ja jatkaa siivoamista. Tai sitten istun vielä hetken fiilistelemässä.

Onko mun lukijat reissanneet kaksin taaperon kanssa? Miten on menny, onko jotain hyviä vinkkejä? 🙂 

EI RAHA VAAN RAKKAUS

koyha (1 of 2).jpg

Luin tuossa Natan postauksen otsikolla “Tyhmä tai köyhä?” ja se herätti ajatuksia. Aihe on mulle muutenkin sellainen, jossa koen usein vähän kaksjakoisia fiiliksiä. Myös nyt. Natan postaus oli liikuttava ja hyvä, mutta en voi olla täysin samaa mieltä asiasta. 

Vaikka mulla on nykyään Chanel-laukkuja enemmän kuin monilla laukkuja elämänsä aikana ja meillä on omakotitalo, pari autoa ja aurinkolomia joka vuosi, ei aina ole asiat olleet niin hyvin, ainakaan siis taloudellisesti. Tulen itse hyvin tavallisesta perheestä, en köyhästä, mutten myöskään keskituloisesta tai rikkaasta. Vanhempani pääsivät keskituloiseen luokkaan vasta kun olin itse hieman vanhempi, mutta lapsuuteni meni kirpparivaatteissa ja kaupan alennuslaareista ruokaa ostaen. Mieheni on pienipalkkaista työtä pätkittäin tehneen yksinhuoltajaäidin kasvatti. Molemmat olemme maahanmuuttajia tai paluumuuttajia. 

Mun lämpimimpiä muistoja lapsuudessa on mm. mun ja iskän viikonloppuiset pyöräretket. Vasta myöhemmin tajusin, että monet muut perheet ei käy neljässä eri ruokakaupassa fillaroiden hakemassa eri juttuja eri kaupoista. Käyttäen karttana alennusilmoituksia ilmaisjakelu-lehdistä ja osittaismaksuna kaiken maailman kuponkeja. Ja mä kävin niillä retkillä vain iskän kanssa, koska äitini teki seitsemänpäiväistä viikkoa kahdessa eri matalapalkkatyössä. Molemmat vanhempani ovat koulutukseltaan maistereita, mutta ketään Suomessa ei siihen aikaan kiinnostunut kummankaan vanhempani osaaminen. Niinpä äitini mittaili mansikoita litraan ja järjesteli hevi-hyllyä tai maitohyllyä isäni viettäessä työpäivänsä hitsaten metalleja. Mä rakastin meidän viikonloppuseikkailuja. En mä koskaan osannut ajatella, että haetaan jauhelihaa Siwasta ja jauhoja K-Marketista, koska säästetään muutama markka. Tajusin sen myöhemmin. Mut en oo koskaan hävennyt sitä. Koska meidän köyhyys tarkoitti laatuaikaa ja kisailua ja seikkailuja isäni kanssa. Mun vanhemmat osasi tehdä köyhästäkin kivaa.

Mun lapsuus ei todellakaan ollut kovin varakas, mutta siitäkin huolimatta vierastan hieman ajatusta siitä, että lukiokirjoihin ei olisi varaa teini-ikäisenä, jos ei puhuta ihan pienestä paikkakunnasta, jossa nuoren työllistymismahdollisuudet on ihan katastrofaalisen huonot. Tämän aiheen kohdalla nimittäin aina mielessäni välähtää ajatus työstä nuorella iällä. Mä aloitin työnteon todella nuorella iällä, kun puhuin itseni mansikkamyyjäksi torille. Muistutin ehkä paikkaa pyörittävän pariskunnan lapsenlapsia ja mun “reippaus” (their words, not mine) teki vaikutuksen. Vanhempieni luvalla tein hyvin lyhyttä työpäivää alkuun, ja vuosien karttuessa joulut ja kesät meni hyvin paljonkin töissä. Tämän lisäksi oon jo teininä jakanut mainoksia, siivonnut yksityisiä koteja, käynyt kaupassa vanhusten puolesta ja tekemällä vaikka mitä. En ujostellut hakea töitä, en 14-vuotiaana enkä myöhemminkään elämässä. Mun kokemus on toki Helsingin kaltaisesta isosta kaupungista, mutta mä löysin aina töitä kun niitä etsin. Avustamasta milloin missäkin; kahvilassa, kukkakaupassa ja yksityisissä kodeissa. Ollessani 12, työntelin pitkin lumihankia pikkusiskojeni vanhoja kirpparirattaita, jotka olivat palvelleet ennen siskojani jokusen muunkin muksun ja olleet meilläkin jo käytössä neljä vuotta. Niissä sai hyvin kuskattua lehtipinoja talosta toiseen. Ei siinä rikastunut, mutta luonnetta se todennäköisesti kasvatti. Vaikka nyt ajelen useamman kymmenen tuhannen euron arvoisella autolla ja lykin Stokken merkkirattaita, en ole unohtanut, millaista lapsuuteni ja nuoruuteni oli.

14-vuotiaana soitin ehkä lähemmäs viisikymmentä Molin ilmoitusta läpi. Yhdestä tärppäsi. Kävin siivoamassa erään perheen kotia. He tykkäsi musta ja vähän ajan päästä heidän ystävänsä tarjosi mahdollisuutta lapsenhoidolle. Sen jälkeen erään heidän naapurin rouva tarvitsi apua käydä ruokakaupassa. Ja minähän kävin. Siivoamassa, leikkimässä lasten kanssa ja kaupassa. Mä en koskaan ajatellut, miten vaikeeta mulla oli. Mä ajattelin itse asiassa, että onpas helppoa saada rahaa 😀 Jokusen kerran nuorena setäni vei minut keräilemään pulloja vapun jälkeen. En oikeen vierastanut mitään tuollaista, sillä mut kasvatettiin siihen, että jokainen työllä tienattu euro on arvokas.

Mulla oli oma Visa Electron 12-vuotiaana, sen takia, että olin tienannut kesätöissä ja säästänyt saamani stipendin ja kesätyön palkat. Ollessani lukion ekalla luokalla, suuntasin kotibileiden sijaan iltavuoroon töihin ja sieltä kotiin nukkumaan, sillä lauantaisin avasin kahvilan 7, joten herätys oli 5.30. Joululomat seisoin Tikkurilassa kukkapuistossa myymässä joulukukkia jouluaattoon klo 15 asti. Työntelin painavia rullakoita pitkin lumikinoksia ja tein 10-tuntisia päiviä jääkylmissä olosuhteissa. Hitto, mä muistan vieläkin Tikkurilan K-Supermarketin parkkihallin ajoliuskan, ja miten painajaista oli työntää rullakkoa ylös liuskaa pitkin lumiseen hankeen ja siitä kulman taakse ja tien poikki kukkapuistoon. Kukkapuistoa ei enää ole, mutta se K-Supermarket on ja muistan tuon aina ajaessani ohi. Meidän perheen jouluaatot oli sen varassa, että rankan työläisduuninsa joululomalle päättänyt isä kokkasi ja minä ja äiti tultiin puolikuolleena töistä kotiin 15-16 aikaan viettämään aaltoa juuri ennen kuin mentiin takaisin joulupäivänä töihin. Mä muistan ikuisesti, kuinka 9-luokan joulujuhlan jälkeen hyppäsin Kulosaaressa metroon juhlatamineissani, vaihdoin Mellunmäessä bussiin ja menin Tikkurilaan töihin. Vaatteet vaihdoin bussin takapenkillä, sillä oli kiire ehtiä ajoissa työpisteelle. Paketoimaan sen talven ties kuinka monetta sadatta amaryllistä. 

Mä oon tehnyt töitä viimeiset 18 vuotta. Koko lukioiän, koko yliopisto-opiskeluajan. Mun vanhemmilla olisi todennäköisesti ollut varaa maksaa lukiokirjani, mutta maksoin lukiokirjani omista rahoistani. En muista, että yksikään kirjani oli uutena hankittu vaan ne oli kaikki käytettyjä. Vanhempani maksoivat kyllä ajokorttini, mutta sillä sopimuksella, että maksan sen takaisin vuoden aikana. Ja maksoinkin. Kyllä varmasti vanhempani osallistuivat aika paljon taloudellisesti teini-iässä. Silmälasini maksoivat vanhempani ja funktionaalisen laskimen sain muistaakseni synttärilahjaksi. Mutta niin vaan mun urheiluvälineet liikkatunneille oli kirpparilta omalla rahalla ostettuja ja lehtiöt ja muistiinpanovälineet myös. Vaikka vanhempieni tulot ja taloudellinen tilanne nousivat huomattavasti säästeliäisyyden ja yritteliäisyyden tuloksena joskus viisitoista vuotta sitten, halusin silti pärjätä mahdollisimman pitkälti omillani.

Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä ajatusmaailmaa, jossa työtä ei mielletä asiaksi, jota tehdään opintojen lomassa. (Enkä nyt sano, että Natan postaus antaisi tällaisen mielikuvan) Kun hain oikikseen, tein töitä K-Supermarketissa 20-25 tuntia viikossa. Tämän kuullessaan kaikki olivat sitä mieltä, että minulla ei ole mitään toivoa päästä kouluun, jos teen töitä samalla. Pääsinpä kuitenkin. Kirjoitin myös huippuhyvät ylioppilaskirjoitukset, tehden töitä. Muutin nimittäin omilleni tasan 18-vuotiaana kolmannen lukiovuoden alussa ennen kumpiakaan kirjoituksiani. Minun tapauksessani työnteko ei suinkaan häirinnyt opiskelua, mutta ymmärrän, että vaikka minä pystyn johonkin, ei asiat ole itsestäänselvästi samanlaisia kaikille. Lukionkin voi kuitenkin tehdä kolmen vuoden sijaan neljässä ehtiäkseen myös tekemään töitä ja töitä voi paiskoa paljon kesällä ja joululomalla ja käyttää rahaa mahdollisimman kitsaasti niin, että siitä riittää olennaisimpaan myös työkausien ulkopuolella.   

koyha (2 of 2).jpg

Siinä olen samalla sivulla Natan kanssa, että mun kohdalla lapsuuden “köyhyyttä” on seurannut paljon paremmat ajat. Ja tiedostan myös Natan tavoin, että näin ei suinkaan ole kaikilla. Meilläkään ei ollut opintojen kannalta kriittisinä vuosina vakavia ongelmia perheessä ja meilläkin oltiin hyvin kannustavia opintojen suhteen ja niihin laitettiin vanhempien puolelta henkisiä paukkuja niin paljon kuin vain voitiin. Tiedän kyllä, että monella menee huonommin. Silti mä toistan aina sen, että Suomessa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet. Se on maamme yksi isoimpia hienouksia. Nyt haluan ehkä hieman muotoilla uudelleen tuon lauseen. Suomessa kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet, vaan Suomessa kaikki on mahdollista kelle tahansa, vaikka lähtökohdat olisi kuinka kamalat. Siinä tarvitaan ahkeruutta ja onneakin, siinä tarvitaan monia vaikuttavia asioita. Suomi on yksi suvaitsevaisemmista maista maailmassa ja Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia tai esteitä haaveiden toteutumiselle. Toki lapsen synnyttyä perheeseen, jossa asiat ovat huonosti, on hänellä huomattavasti jyrkempi tie kiivettävänään, eikä välttämättä henkisiä kykyjä löytää itsestään niitä eväitä kiipeämiseen. Mutta se on jo hieman eri asia ja sellainen, mistä mulla ei ole kokemusta, joten en koe voivani siitä olla mitään mieltä.

Mutta kun puhutaan “vaan” köyhyydestä, niin yksi mun suurimpia ylpeyden aiheita suomalaisena on se, kuinka vähän köyhyys oikeasti vaikuttaa. Köyhyys ei yksinään ole asia, joka rajaa tulevaisuuden mahdollisuuksia ihan hirveesti. Toki harva köyhän perheen lapsi päätyy tennistähdeksi harrastuksen kalleuden takia, mutta lähes mille tahansa alalle on tie auki köyhemmänkin perheen vesalla. Niin vaan on meidän pienessä blogikentässäkin Nata, joka on kiivennyt koko blogikentän huipulle köyhistä lähtökohdista ja löytyy verotiedoista aika menestyksekkäästä porukasta. Ja on minä, joka on Kontulan köyhyydestä kiivennyt siihen, missä nyt olen. En voi sanoa olevani rikas tai supermenestyjä, mutta mikään ei olisi seissyt mun tiellä, vaikka olisin halunnut parempipalkkaiseen duuniin tai tekemään mitä ikinä. Okei, presidentiksi mulla ei ois ollu perustuslain puolesta asiaa, mut sekään ei liity köyhyyteen. 

Rikkaan perheen lapsi voi kohdata koulukiusaamista, joka romuttaa hänen elämänsä. Rikkaan perheen lapsi voi eksyä tilanteeseen, joka johdattaa hänet lopulta katkaisuhoitoihin. Rikkaan perheen lapsi voi kohdata vanhemmiltaan läsnäolemisen puutetta ja montaa muuta vaarattomalta vaikuttavaa tilannetta, joka muovaa häntä ihmisenä henkisesti paljon rankemmin kuin köyhyys. Mun mielestä ei saa jäädä liiaksi kiinni siihen ajatukseen, että on köyhä tai pienituloisesta perheestä. Jokaisen lapsen elämän varrelle saattaa mahtua asioita, jotka muovaavat tätä ihmisenä. Mä oon seissyt lapsena leipäjonossa, mut se ei estänyt mua pääsemästä siihen missä mä nyt oon.

Se, miksi kirjoitan tästä on tietyllä tapaa haluni myös inspiroida omanikäisiäni naisia, tän hetken ja tulevaisuuden vanhempia. Köyhyys ei ole asia mitä pitää pelätä, sillä lapsen kasvatuksessa on paljon pahempia asioita, mitä voi pelätä. Natan postauksessa silmääni osui erityisesti kohta, jossa Nata puhuu perheestään. Positiivisesta suhtautumisesta opintoihin ja osallistumiseen stipendihakuihin, paperitäyttöihin ja muihin vastaaviin. Omasta puolestani oon tosi kiitollinen perheelleni siitä, miten paljon he osallistuivat koulunkäyntiini läksyjen ja kokeisiin opiskelun myötä. Mut vietiin ja haettiin pyörän tarakalla ala-asteen limudiskoon, vaikka sainkin matkaan mukaan kotoa pienen karkkipussin alennuskarkkeja ja 1 markan johonkin limuun. Mut mä olin siellä diskossa. Ihan kivassa kirpparimekossa. Mun vanhemmat osallistui ja tsemppasi. Mun koulunkäyntiä ja työntekoa tuettiin ja kehuttiin, siitä oltiin ylpeitä. Sain tukea henkisesti koko elämäni ajan. Ja sille ei voi laittaa hintalappua, ei köyhä eikä rikas.

On jotenkin hirveän lohduton ajatus, että niin moni suomalainen lapsi kasvaa pienituloisessa perheessä tai köyhässä perheessä. Sen ei pitäisi mennä niin. Sen ei tarvitsisi mennä niin Suomen kokoisessa taloudellisesti verrattain hyvinvoivassa maassa, mutta valitettavasti erinäisten syiden vuoksi niin on. Maksaessani tuhansia euroja veroja kiristelen hampaitani minkä kerkeän, mut sit yleensä irroitan leuat toisistaan ja totean, että osa siitäkin menee oikeesti tärkeään tarkoitukseen. Siihen, että jokainen lapsi saa koulussa ilmaisen koulutuksen ja yhden lämpimän aterian päivässä. Ja sairastuessaan jokainen suomalainen lapsi saa hoitoa yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä. Mikään ei ole täydellistä, mutta mun mielestä tää on jotenkin tosi lohdullista kaiken keskellä. 

On utopiaa ajatella, että kapitalistisessa maailmassa olisi joskus tilanne, että kaikki olisivat samalla lähtöviivalla ja kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvät oltavat. Mutta itse koen kuitenkin aina, että köyhyys on ongelmana kuitenkin vähemmän vakava kuin moni muu. Köyhyys, ilman muita ongelmia, ei tarkoita onnetonta lapsuutta, heitteillejättöä tai mahdollisuuksien puuttumista elämän varrella. Toivonkin, että mahdollisimman moni ajattelee asiaa myös siltä kannalta, että vanhempien rakkaudella, tuella ja läsnäololla lapsi pääsee ponnistamaan elämässään korkeallekin, vaikka lähtökohdat olisivat haastavia. Vaikka lukiokirjat ja funktiolaskimet on kalliita hankintoja monille, ne ovat sen arvoisia. Sillä opiskelu on avain parempaan tulevaisuuteen ja vaikkei tie olisi aina helppo ja häpeätön, niin jos köyhyys on perheen ainoa ongelma, ei tie ylioppilaslakkiin ole mitenkään mahdoton. 

On hienoa ja tärkeää, että päättäjät ehkä vähän heräilevät tähän asiaan. Jos heräilevät. Mut yhtä tärkeää on myös mun mielestä se, että jokainen vanhempi ei säti illalla itseään siitä, että hänen lapsellaan on huonommat mahdollisuudet. Ei luovuta ja totea, että ei tästä kuitenkaan tule mitään eikä mikään ole mahdollista. Ei vello siinä ajatuksessa vaan katsoo peiliin, toteaa, että tekee parhaansa ja tekee huomenna vielä parempaa. Ajattelee kaikkia niitä, jotka ovat samanlaisista lapsuuden olosuhteista ponnistanut keskituloiseksi hyvinvoivaksi aikuiseksi. Auttaa työhakemuksissa, pitää silmiä auki nuorelle sopiville töille, tukee niin paljon kuin voi. Mutta ennen kaikkea on läsnä, rakastaa ja tuo lapselleen sen taian, minkä mun vanhemmat toi mun lapsuuteen sanomalla aina “Sä pystyt mihin tahansa”.

PIKKUHILJAA PIKKUHILJAA..

homefamilylove (1 of 1).jpg

Täällä ollaan vihdoin parempaan päin. Pikkuinen yskii edelleen ja on aika kipeen oloinen, mutta ei ole enää tänään ollut kuumeessa ja on ollut paljon paremmassa kunnossa. Onneksi. On ollut aivan raastavaa katsoa pikkumiestä kovin kipeenä, mutta samalla on ollut kyllä ihmettelemistä siinä, kuinka ihanan reipas hän onkaan. Siinä on saanut vähän perspektiiviä omaan flunssaan, jossa on halunnut vaan käpertyä neljän peiton väliin ja olla vaan siellä koko päivän. 

Äitiys on kyllä sellainen juttu, joka on 99 % ajasta ihanaa, mutta näin kipeenä ollessa se 1% tulee esiin. Ja se on rankka. Siinä missä ennen flunssa tarkotti sitä, että sai tehdä just mitä halusi, eli maata tuntitolkulla kattomassa Netflixii ja juoda teetä ja nukkua 18 tuntia vuorokaudessa, se ei tarkoita sitä enää. Äitiys on nimittäin hyvässä ja pahassa sitä, että sua tarvitaan ihan koko ajan. On ihanaa, kuinka paljon pikkuiseni haluaa olla mun kanssa, viettää aikaa ja leikkiä ja puuhailla. Mut sit kun hänelle kelpaa vain minä juuri niinä hetkinä, kun olen itsekin kuumeessa ja haluan vaan olla ja nukkua, sillon se on hetkellisesti vähän raskasta. Eikä siinä mitään, jokainen varmasti tiedostaa tämän lapsihaaveiden keskellä, eli se mikään yllätys ole. Onneksi on ihana mies ja äiti ja anoppi, jotka auttavat paljon arjessa. Esimerkiksi tänään sain nukkua aamulla pitkään ja iltapäivällä mies hoiti lasta kun ilmoitin, että just nyt en jaksa olla äiti. Tarvitsin hetken sille, että voisin vaan röhnöttää sängyssä, selailla puhelinta, levätä ja olla. Nostan kyllä hattua kaikille yksinhuoltajille, ei ole kyllä varmasti helppoa se. 

Mä niiiiin toivon, että tämä olis meidän talven eka ja ainoa kunnon flunssa. Tällä kertaa se oli nimittäin aika raju, eikä sellainen vähän tukkoinen ja yskivä olotila. Nytkin pää tuntuu painavan tuhat kiloa ja väsyttää jumalattomasti, vaikka kello on vasta 21, eikä ajatus kulje ollenkaan. Oon yrittänyt maksella tänään laskuja ja saada jotain pahiten roikkuvia töitä edistettyä, mutta aika tehottomaksi on jäänyt. Innostuin paristakin eri postausaiheesta, mutta heti ensimmäisen virkkeen kohdalla jo rupesi lyömään tyhjää. No, ehkä mä totean tässä välissä, että vielä ei ole mun päivä ja mun helmikuu alkaa vasta huomenna kunnolla. 

Kiitos kaikista ihanista viesteistänne IG:ssä ja kiitos, että jaksatte odotella mun paluut kirjoittamisen äärelle. Viime viikolla bloggaaminen jäi äitiyden ja sairastelun jalkoihin.