Kuinka paljon on liikaa?

Huomaan aina välillä kysyväni tätä itseltäni liittyen lapsiini. Haluamme onnistua lastemme kasvatuksessa, mutta samalla tiedostan, että meille ei ole jaettu siihen lähellekään tarpeeksi ohjeita. Tai itse asiassa meille on jaettu niitä jopa liikaa.

Eilen pohdin erään psykologin kanssa tätä nyt paljon framilla olevaa ajatusta siitä, että joulun alla ei pitäisi puhua lapsille kiltteydestä eikä hyvien asioiden ehtona pitäisi olla kiltteyden. Ymmärrän sinänsä perustelut asialle, mutta huomaan ajattelevani toisin enimmäkseen ehkä sen takia, että ymmärrän sanan kiltti eri tavalla kuin miten sitä usein ehkä käsitellään. Sanakirjan määritelmä sanalle kiltti on ystävällinen, hyväntahtoinen, avulias, hyvää toiselle tahtova. Miksi meidän ei siis tulisi opettaa lapsiamme kiltiksi, jos nämä kaikki piirteet kuulostavat ainakin minun korvaani tosi hyville?

“Älä kasvata lapsestasi liian kilttiä” oli ajatus, jota näki muutama vuosi sitten. Varoituksia siitä, mitä seuraa kiltteydestä piisasi. Ymmärrän sen. Toisaalta ymmärrän, että sana “liian” on jokaikisen sanan edessä huono. Eli sinänsä mielestäni kiltteys ei ole ongelma, vaan liiallisuus.

Nyttemmin kiltti-sanakin jo herättää vastalauseita. Julkaisin tonttukirjeestä kuvan yksi päivä ja joku kysyi paljonko sain kuraa niskaan siitä, että tekstissä oli sana kiltti. Muutaman nipottavan kommentin asiaan liittyen sainkin, mutta en kovin paljoa. Todennäköisesti suurimmat kasvatus-moraalivartijat ovat luovuttaneet suhteeni jo aikaa sitten, joten ehkä sekin selittää pientä palautemäärää, ottaen huomioon, että tämä asia on tosi tapetilla juuri nyt, näin joulun alla.

Kyllä me opetamme lapsiamme kiltiksi. Meille se tarkoittaa näiden yllämainittujen lisäksi myös kohteliasta ja kunnioittavaa. Vaikeampia sanoja pienelle lapselle, jolle kiltti on helppo sana. Meillä mikään ei sinänsä ole kiinni kiltteydestä. Ei rakkaus, ei tonttulahjat ei mikään muu. Meillä ei kehuta kiltteydestä, meillä kehutaan yrittämisestä, maistamisesta, kokeilemisesta, jaksamisesta tehdä loppuun, avuliaisuudesta kaveria kohtaan jne. Meillä kehutaan itse asiassa tosi monesta asiasta. Meillä käytetään lapselle sopivia lauseita kuten “olipa se kiltisti tehty” kun lapsi nostaa kadulla roskan ja vie sen roskiin. “Toi ei ollut kiltin kaverin teko!” on toru, jota ollaan myös käytetty.

Meillä on yksi erittäin “kiltti” lapsi. Jopa ehkä liiankin tunnollinen ja kiltti, empaattinen ikäisekseen. Jokaikisessä vasu-keskustelussa on noussut esiin se, että lapsi on erittäin empaattinen (ja ihana). Toisaalta se lämmittää sydäntä, toisaalta sitä välillä miettii, että onko hän tosiaan liian kiltti. Lapsi, joka itki valtoimenaan alle 2-vuotiaana kun vauvapiirretyn laulussa poika hylkää nallensa laulun sanoitusten mukaan. Ei hän huutanut, hän istui sylissä ja kyyneleet valui poskillaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun itkimme molemmat vanhemmat hiljaisia liikutuksen kyyneleitä kun pieni ihminen oli niin kovin liikuttunut Kunnon dinosauruksen lopussa, kun ystävykset erkasivat omien perheidensä luokse. Ja joka kerta kun toiseen sattuu, hän säntää paikalle lohduttamaan, omin keinoin, jotka ovat puhtaudessaan erittäin kauniita. Kun hän luopuu rakkaimmasta pehmolelustaan veljelleen kun veljellä on harmi.

Minun pieni empaattinen ihana poikani.

Toisaalta sama lapsi osaa pitää puoliaan, osaa perustella tahtonsa hienosti ja osaa myös ehdottomasti olla räiskyvä ja vahvakin. Vaka-ammattilaisten kanssa ollaan aina välillä nostettu esiin asia, ja aina päädytty kaikki yhdessä samaan. Ei kiltteyttä tai empatiaa pidä lapsesta kitkeä etukäteen, vaan maailma koulii kyllä ja kovettaa. Varsinkin kun on tukena aikuisia, jotka auttavat.

En halua kasvattaa nujerrettuja lapsia, jotka eivät osaa pitää puoliaan, tai jotka ovat “liian kilttejä”. Mutta en minä kyllä halua kasvattaa myöskään lapsia, joille sana “kiltti” on jotenkin huono asia. Samalla huomaan, että mun on hirveän vaikeaa välillä rankaista lapsiani. Ihan pienimmilläkin asioilla. Jos luvattu herkku jää saamatta tai jos pitää laittaa lelu jäähylle. Kun minä tiedän aiheuttavani valinnallani surua tai harmia lapselle, se sattuu suoraan syvälle sieluun. Vaikka kuinka tiedän, että teen hänen parhaaksi.

Meidän ote kasvatukseen on hyvin pitkälti ennakoiva ja ennalta toimiva. Niin me ainakin ajatellaan. Halutaan kasvattaa “oikein”, sillä virheiden korjaaminen porkkanoin ja kepein on paljon vaikeampaa. Emme kasvata olemaan kilttejä tai mitä ikinä muutakaan, että sillä saisi palkinnon, vaan siihen, että on lihasmuistista ja luonnosta tuleva halu toimia tietyllä tapaa. Kun torumme jostain, käytämme paljon me muotoa. “Me emme lyö, me emme riko, me emme huuda”. Olemme samassa tiimissä lapsen kanssa. Teemme samoja virheitä ja puhumme me-muodossa. Ei pelkästään hän, vaan me kaikki. On meidän ihmisten tapa toimia tietyllä tavalla. Lämmöllä ja ymmärryksellä haluamme opettaa, emme kurinpidolla, käskyillä ja vaatimuksilla. Ehdoilla.

Joissain asioissa on ehtoja. Otimme käyttöön viikkorahan. Sen edellytyksenä oli, että leikkihuone on siivottu joka päivä iltaan mennessä ja lisäksi lapsi vie roskia ulos sen verran, että saa tarpeeksi tähti-tarroja kerättyä. Muita pieniä tehtäviä kuten roskien viemistä. Per tietty määrä tarroja saa 2€. Käveltiin ympäri Prismaa ja pohdittiin, mitä sillä rahalla saa.

Tasapuolinen kasvattaminen pienellä ikäerolla on myös jotenkin hankalaa. Kun lapsi oli ansainnut viikkorahansa ja halusi ostaa karkkia ja pillimehun, oli toinen lapsi matkassa mukana. En halunnut jättää häntä ilman ostoksia, mutta en myöskään kokenut oikeaksi isomman käyttää omaa rahaansa siihen. Selitin, että ostan äidin rahoista molemmille ja saa pitää omansa ja säästää ne. Sovittiin miehen kanssa, että viikkoraha-ostoksille mennään vain yhden lapsen kanssa.

Pienemmältä ei voi vaatia vielä samanlaista ymmärrystä tässä kypsässä 2-vuotiaan iässä. Toisaalta pian 5-vuotias ei myöskään tunne reiluksi, jos joutuu siivoamaan koko huoneen, mikä on yhdessä sotkettu. Ollaan tähän tuotu se ajatus, että jos vain hän siivoaa huoneen, ihan sama kuka sotki, vain hän saa viikkorahaa. Tuntuu reilummalta.

Raha ollaan tuotu mukaan keskusteluun samasta syystä, kuin mistä tämä postaus lähti ja sitten eksyi kiltteyteen. Mä rakastan antaa lapsilleni. Kaikkea hyvää. Huomiota, rakkaudenosoituksia, materiaa, kokemuksia, elämyksiä, toiveitaan toteen. Välillä miettii, miten kasvattaa lapsensa niin, että hän saa maksimaalisesti, mutta ei yhtään liikaa? Veteen piirretty viiva. Kun lapsi tiesi, että joululahjaksi on tulossa sähkörummut kotiin ja ostimme lisäksi lumilaudan, ilmoitimme toiveeseen suksista, että niitä ei osteta. Vaikka haluttais ostaa sukset ja ne olisi fiksu hankintakin. Mutta se oli vain periaattellinen ei, koska sai jo niin paljon kaikkea kerralla muutenkin. Isompi saa näennäisesti enemmän materiaa, koska pienempi pääsee käyttämään niitä kuitenkin myös yhdessä veljen kanssa tai myöhemmin.

Kun myöhemmin pojalle tarjottiin taas mallihommaa, halusi hän lähteä siihen, koska tiesi saavansa siitä omaa rahaa ja Ryhmä Hau -bussi kutkutteli. Kun isi ehdotti, että ostettais palkkiorahalla sukset, ei hän halunnut suksia, vaan Ryhmä Hau -bussin. Juteltiin säästöistä ja siitä, miten äiti ja isi maksaa kaikenlaista ja se vaatii työtä. Sovittiin, että sukset voidaan hankkia omista rahoista, mutta että niistä riittää Ryhma Hau -bussiinkin.

Ja siinä minä olin. Tilanteessa, jossa leluja on joka lähtöön ja joulupukin säkkiä varten on jo paketoitu jumalattoman kokoinen Ryhmä Hau -torni, joka oli lapsen ainoa toive joulupukilta saatavaksi lahjaksi. Edessäni 1,5h matka lapsen kuvauksiin, jotka veivät itseltäni yli puoli työpäivää kuskina. Siinä minä olin ajamassa auringonnousussa kohti etelää ja mietin, onko tässä järkeä? Lapsi haluaa lelun, ja tässä mä kuskaan häntä voidaakseni tehdä yömyöhään töitä. Ja oli siinä mun, meidän, mielestä järkeä. Ensimmäisiä opetuksia siitä, miten asioiden eteen tehdään töitä. Eikä sillä väliä, että lapsi tykkää olla kuvauksissa ja nyt kyseli heti kuvauksen perään voitasko mennä leikkimään joskus toisen kuvattavana olleen lapsen kanssa, kun se oli niin kiva kaveri. Ei sillä oo mitään väliä, että työ on kivaa, koska me ei halutakaan opettaa, että työnteko on perseestä. Työ voi olla kivaa, ja sillä voi ansaita rahaa kivoihin asioihin.

Jos se vaatii tällä hetkellä sen, että äiti siirtelee töitä, niin antaa mennä vaan. Opetus on arvokas ja siksi mennään. Vaikka voisin tehdä itse, tienata enemmän ja ostaa lapselle haluamansa. En mene sinne hänen palkkansa tähden, vaan menen sinne koska se on erittäin hyvä oppi.

Itse asiassa se pirun bussi ostettiin etukäteen. Koska se oli 30€ alessa sattumalta jo viikkoa aiemmin ja lapsen kanssa käytiin hyvä keskustelu siitä, että rahaa ei pitäisi käyttää etukäteen, vaan vasta kun on saatu, mutta tässä tapauksessa äiti voi lainata rahaa. 4-vuotiaalle ei ehkä myöskään palkan odottaminen muutaman viikon ole ihan hirveän ymmärrettävä syy-seuraus työnteolleen, koska 4-vuotiaalle neljä viikkoa tuntuu about vuodelta. Ostettiin bussi ja sovittiin, että sen saa vasta kun on kuvaukset on pidetty ja jos niitä ei vaikka olisikaan tai ne peruuntuisi tai joku tulisi kipeeksi tai mitä ikinä, vietäisiin bussi takaisin.

Hän suoritti työtehtävänsä ja hän sai onnellisena bussinsa.

Mutta siinä mä siis olin. Pohtimassa leikkihuoneessa, mihin sen bussin laittaa ja mitä laittaa tonttusukkaan seuraavana päivänä. Oon tehnyt hankintoja tonttusukkiin parin kuukauden ajan, kaikkea kynistä iltasatuihin ja pyjamista Ryhmä Hau -hahmoihin, sukista SkidiPark -lippuihin. 24 luukkua jotain pieniä kivoja juttuja molemmille. Hirveä määrä! Toisaalta, iso osa niistä sellaisia, jotka olisivat saaneet muutenkin. Pyjamat, sukat ja värityskirjat.

Joskus myöhemmin kerron, että tonttu oli äiti. Nyt eläkööt vielä tätä taianomaista aikaa lapsina.

Mutta niin. Edelleen. Siinä mä olin. Leikkihuoneessa edessäni helvetin iso Ryhmä Hau -bussi ja mielessäni se vielä isompi Ryhmä Hau -torni. Pohtimassa itsekseni, mitkä olisi parhaita leluja antaa eteenpäin pois alta. Koska se on myös joulukuun opetus. Hyviä, hyväkuntoisia leluja muualle tarpeen. Me emme tarvitse niin paljoa, jollain on vähemmän, nyt pitää jakaa omastaan. Ja lapsen pitää valita. Toki viime vuonna valinta oli suunnilleen joku Happy Meal -lelu ja yksi tarra ja valintoja pitää vähän ohjailla. Tänä vuonna aion kerätä tontulta saadut jutut yhteen pussiin ja näyttää kuinka paljon uusia juttuja ovat saaneet. Saman verran pitää antaa muihin koteihin. Niitä, mihin on varmasti kiinnytty, mutta joilla ei oikein enää leikitä niin paljon.

Ja silti, vaikka pohdin tätä kaikkea ja kasvatamme miettimään rahan arvoa, rahan käyttöä, materiaa ja kaikkea muuta, pohdin kuinka paljon on liikaa? Toisaalta tiedostan, että lapsillani on yli tarpeen leluja ja vaatteita. Toisaalta hyvin monilla on, koska tarve ja halu on ihan eri asioita. Toisaalta taas koen tärkeimmäksi suhtautumisen asioihin, eikä ne itse objektit. Jokaisesta lelusta pidetään samanlainen huoli, oli se uusi Ryhmä Hau -bussi tai sitten joku pienempi juttu. Ei rikota. Jos rikkoutuu, korjataan. Aina kun voi. Ei kiintymystä materiaan, mutta kunnioitusta sitä kohtaan. Totta kai joihinkin juttuihin saa kiintyä. Esimerkiksi se oma nalle. Se on korvaamaton. Ja on ihanaa, että sillä on sellainen asema lapsella. Se ei mielestäni ole huono asia.

Meillä on kivoja vaatteita lapsilla paljon. Niitä, joita he pitävät kivoina ja niitä, joita äiti pitää kivoina. Osa maksaa muutamia euroja, osa kymppejä. Mutta ei lapset sitä tiedä. Ei meillä tiedetä mikä on Gugguuta ja mikä on kirpparilta. Ei heidän tarvitse tietää mikä on kallista ja mikä ei ja tehdä mielessään erottelua siitä. Meillä ei koskaan hehkuteta jotain kallista. Kun puhutaan kalliimmista leluista, puhutaan niistä samalla tavalla kuin niistä halvemmistakin. Samat säännöt. Me emme puhu myöskään köyhistä ja rikkaista. Erään kerran lapsi puhui eräästä ihmisestä ja käytti sanaa köyhä. Koska ihminen oli itsestään sitä käyttänyt. “Ei ollut rahaa, ja oli köyhä.”  Osui syvälle hermoon. Käytiin keskustelu, että ei puhuta lapselle tällaisia ja selitettiin miksi.

Köyhä ei missään nimessä ole mikään kirosana. Ei todellakaan. Lapsi saa kasvaa tiedostaen, että eri ihmisillä on eri määrä jotain. Mutta köyhyys Suomessa sanana on mielestäni hankala. Toisella on ehkä materiaalista köyhyyttä, mutta toisella on mielenköyhyyttä. Jollain on paljon jotain, mutta vähemmän sitten jotain muuta. Emme vielä koe tämänikäisille lapsille tarpeelliseksi tehdä erottelua sen perusteella. Emme koskaan puhu negatiiviseen sävyyn kenenkään toisen lapsen vaatteista tai leluista lapsille. Emme lasten omistakaan. Kotivaatteet perustellaan sillä, ettei tule ulkoa pöpöjä, ei sen takia, että ne olisi vähemmän hienot tai kalliit. Lapsihan muuten yhdistää ne muillakin samoihin ulottuvuuksiin.

Kun jokin menee rikki, vaikka on varoitettu, voidaan puhua rahasta. Mutta ei niin, että joillain muilla ei ole rahaa sellaiseen. Vaan sitä kautta, että äiti ja isi tekee töitä kaiken eteen ja jotta me voidaan ostaa jotain, meidän pitää tehdä töitä, ja se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta tai siitä, että voidaan tehdä jotain kivaa. Ei koskaan “sitten ei voida ostaa sitä ja tätä” vaan enemmän “jos äiti ja isi vaan koko ajan ostaa jotain, äiti ja isi on enemmän töissä ja sitten me ei ehditä olemaan teidän kanssa yhtä paljon”. Ja se onkin lapsillemme selkeästi toimiva asia. Sellainen, joka on heille tärkeä, eikä siitä haluta luopua.

Kun meillä oli eväät mukana uimahallissa (koska tiesin, että kahvila ehtii mennä kiinni ennen kuin olemme lähdössä) lapsi olisi halunnut mennä kahvilaan. Selitin, että meillä oli kotona ruokaa, ruokaa ei saa heittää pois turhanpäiten, ja jos me mennään kahvilaan, jää kotona ruoka syömättä ja meillä menee rahaa kahvilaan. Sitten ei ole rahaa mennä ensi kerralla uimaan tai isi joutuu jäämään töihin, eikä pääse mukaan uimaan. Olisiko se kivempaa? Lapsi söi tyytyväisenä eväänsä ja kysyi milloin mennään taas koko perhe uimaan.

Mutta niin… Voiko lapselle antaa liikaa? Materiaa? Rakkautta? Varmasti ainakin materiaa. Siihen en usko, että rakkautta voi antaa lapselleen lisää. Ehkä aina ei osaa ohjata sitä rakkauttaan. Antaako rakkautensa kehuina ja materiana, mahdollisuuksina ja kokemuksina? Kai sitä rakkauttaan voi osoittaa monella tavalla. Mun mielestä lasta ei voi rakastaa liikaa tai väärin, mutta ehkä lapselle voi viestiä rakkaudestaan väärin keinoin? Enkä esimerkiksi tarkoita, että kaikkien pitäisi viettää jatkuvasti hulluna aikaa ja olla läsnä nonstop kaikessa, koska vanhemman läsnäolo olisi rakkautta. En suinkaan! Mutta jos tuntuu, että läsnäolo on rakkautta ja sitä ei pääse toteuttaa tarpeeksi, niin materia on vääränlainen tapa “korvata” asiaa. Ennemmin puhuu lapselle ja selittää, ettei haluaisi olla niin paljoa töissä/työmatkalla/poissa muusta syystä, ja että kaikista eniten itse rakastaa maailmassa sitä, että voi viettää aikaa lapsen kanssa. Sanoilla, sanoittamalla. Niin mun mielestä rakastetaan. Koska lapsi ei aina ymmärrä eleitä, joita vanhemmat tekevät.

Mä saatan puurtaa viikon lasteni eteen nonstop, tehdä töitä iltaisin ja öisin, että teen kaikkea kivaa lasten kanssa koko viikon. Ja sitten lapsi kehtaa perjantai-aamulla vinkua, että ei ole pestynä tietty paita. Tekis väsymyksissään ja turhautumisissaan mieli revetä liitoksistaan ja ripittää lasta siitä, että “etkö sinä ymmärrä paljonko äiti tekee teidän vuoksi?”. Ei. Ei hän ymmärrä, koska ei hän myöskään ymmärrä paljonko hänen pelkkä olemisensa antaa äidille. Eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää.

Toisaalta ennen kaikkea mun mielestä asenne ratkaisee, eikä määrä. Kun viimeksi tein yhteistyöpostausta, jossa lapsi oli mukana, hän sai valita pienen palkkion itselleen kaupasta (samalla kun sai rahaa säästötililleen, mitä ei ihan ymmärrä tietenkään samalla konkretialla). Kuvasimme vartin, ihmettelimme sitä palkkiota varmaan lähes tunnin ja kolmessa eri kaupassa. Mieheni alkoi jo turhautua, mutta totesin, että antaa punnita. Kun tiesi, että voi saada vain yhden asian, piti miettiä tosi tarkkaan. Vertailla ja pohtia. Kun halusi kovasti Ryhmä Hau -jutun, mutta se oli liian iso ja kallis ja sitä ei voinut saada. Pieniä ei kuitenkaan halunnut tilalle. Siinä vaiheessa oli aika iso ylpeys. Ei halunnut mitä vain, saadakseen vaan jotain. Oli selkeä ajatus siitä, mitä haluaa.

Me ollaan teipattu jo puhkikulutettuja kirjoja, jotka on kirpparilta tuotu kotiin. Me ollaan ostettu kolminumeroisen summan maksavia leluja. Me ollaan toruttu, kun ei ole laitettu halpoihin tusseihin takaisin korkkeja ja me ollaan kannettu kotiin lahjoina milloin työkalupöytää milloin polkupyörää. Mikään ei ole niin erityisellä statuksella oleva esine, etteikö siihen pätisi samat asiat. Paitsi se oma nalle. Siitä on esim. sovittu, että sitä ei koskaan käytetä “rangaistuksena”. Se ei koskaan joudu jäähylle. Jos joskus joku lelu menisikin vähän jäähylle kun ei olla toteltu sääntöjä, niin nallella ei rangaista.

Meillä sama pätee itse asiassa herkkuihin. Meillä syödään varmaan verrattain aika paljonkin herkkuja. Pipareita tai suklaata, karkkia tai jäätelöä. Päivittäin jotain. Yleensä aamupalan jälkeen saavat vitamiinit ja pastillit (jotka on heidän mielessään herkkuja) ja päivällisen jälkeen saavat ehkä jotain muuta. Mutta ei oikein koskaan pidetä niitä erityisasemassa. Ne eivät vaan kuulu lounaspöytään. Välillä saa muuten vaan jonkun herkun. Välipalapatukan tai ihan suklaata, riippuen tilanteesta. Meillä tää toimii, eikä lapsilla oo erillisiä herkkupäiviä. Me uskotaan siihen, että kasvatus ajatukseen, jossa kaikkea on esillä ja saatavilla, ei tee mistään erityisarvoista, eikä ruokaan tule mitään leimoja. Meillä on nytkin ollut viikkotolkulla ruokapöydällä konvehteja. Eivät itse asiassa ikinä kysy saako. Saavat ku saavat ja yhden tai kahden, ja se jää siihen. Eivät niitä vingu muuten. Jopa 2-vuotias osaa olla. Kiersivät piparkakkutaloa, jossa oli karkkeja kiinni, ekat kaksi päivää nonstop ihmettelemässä, mutta sitten lähinnä välillä kävivät haaveilemassa sen vieressä. Ei sitä valvottu, oli matalalla tv-tasolla täysin saatavilla. Ei näyttänyt olevan yhtään karkkia vietynä. Sitten yhdessä teilattiin se ja syötiin se. Kun istuttiin itsenäisyyspäivän juhlintaa ystäväperheen kanssa, katsoin mielenkiinnolla mitä lapset tekivät kun pöydässä oli jos jonkinmoista herkkua. Otti lautaselleen yhden kutakin. Lempparistaan kysyi saako lisää. Sai. Pyritään vaan antamaan herkut ruoan kanssa samaan syssyyn ja sit pastilli päälle, niin ei oo koko ajan hampaat hyökkäyksessä.

Olen kyllä tosi tiukkis lahjojen ja meille tuomisten kanssa. Lapsille ei saa tuoda mitään. Laki, jota on rikottu mummien ja tätien toimesta aika paljon ja josta tasaisin väliajoin muistuttelen. Viimeksi poikien huoneen suursiivouksen aikaan laitoin kaikille viestin. Meidän ovesta ei tuoda lapsille sisään mitään ennen etukäteistä hyväksyntää minulta. Sanokaa kontrollifriikiksi jos haluatte, mutta tää on meidän linjaus. On paljon vaikeampaa viedä pois jokin asia kun sen on jo saanut. Ja me emme ole ikinä halunneet sitä, että lapsi odottaa vierailijoiden tuovan jotain. Sillä on menty ja mennään jatkossa. Ei hedelmiä, ei karkkia, ei pienenpieniä juttuja tai värikyniä tai mitä ikinä. Ei. Ilo on se ihminen, joka tulee. Lahjoja saa tuoda jouluna (1 kpl), syntymäpäivänä (1 kpl) ja erityistilanteissa.

Joululahjojen suhteen linja on kova. Olen ostanut itse kaikki lastemme lahjat ja antanut ne tädeille ja mummeille annettavaksi. Kaikki kyseli mitä hankkia. Mummit siirsivät rahaa tileille sähkörumpuihin ja minä hankin pienet hyvät ja meille tarpeelliset lahjat niin omille siskoilleni kuin vanhemmillemme annettavaksi pojille. Toimi meillä erittäin hyvin. Antajat saavat antaa erittäin toivotut lahjat lapsille jouluna, lapset onnellisia, eikä meille tule mitään turhaa.

Joulupukistakin on paljon kysytty multa. Mä oon itse asiassa yllättynyt, että monissa kodeissa joulupukki tuo kaikki lahjat? En oo ees koskaan ajatellut näin, koska meillä tehdään aivan eri tavalla. Meillä pukki tuo yhden lahjan (jonka me vanhemmat siis ostamme) ja jokainen antaja antaa oman lahjansa itse. Tai no meillä pienet lapset, eli joulupukin apulaiset, hakevat vuorollaan kuusen alta lahjan, antavat saajalle ja yhdessä luetaan kortti. Yksi kerrallaan. Että syntyy se ymmärrys tämä on tuolta ihmiseltä. Kiitos ja hali. Joulupukki ei ansaitse ihan kaikkea kunniaa mun mielestä, mutta en yhtään kritisoi, jos joku toimii näin. Hei, mulle on ihan sama miten joku järjestää taikahahmo-asiat omassa kotonaan 😀 Me halutaan, että lapset osaa kiittää oikeita lahjanantajia niissä tilanteissa. Me ei tarvita kiitosta, joten me ollaan joulupukin lompakko ja logistiikka.

Meille tämä malli toimii, vaikka joku muu olisi sitä mieltä, että tämä ei ole toimiva. Ja ehkä just sen takia kirjoitin alkuun, että jopa liikaa ohjeita tulee nykyään. Kaikki me ollaan erilaisia ja kaikkiin meihin toimii eri asiat.

Tällä viikolla yksi ilta tonttu oli aika väsynyt, eikä jaksanut kirjoittaa käsin pitkää kirjettä pikkuisille aamuksi, ja jätti vain lahjat joulusukkaan, ihmetteli lapsi vähän apeana, miksei tonttu ollutkaan kirjoittanut kirjettä. Vaikka oli se tontun lahja tosi mieleinen, niin silti hän odotti kirjettä. Joissa on yleensä loruja, hassutteluja, vitsejä tai muuten vaan tontulta ajatuksia menneestä vuodesta. Hän oikeasti välittää niistä. Niitä kirjeitä ei missään nimessä saa heittää pois. Ne kerätään talteen. Ja luetaan uudelleen. Ja uudelleen.

Koska ehkä vaikka he saavat paljon materiaa, eivät he ole vielä saaneet liikaa.

Sillä tiellä olisi hyvä jatkaa.

Miten teillä nää hoidetaan?

Mielipidemaanantai – Oman yrittäjyyteni hankaluudet

Oon tässä viikonlopun aikana miettinyt monenlaista yrittäjyyteen liittyvää ajatusta, ja näin maanantain kunniaksi ajattelin avata niitä pitkästä aikaa mielipidemaanantaihin! Sinänsä en halua, että teksti olisi pelkästään negatiivinen, sillä ajatukseni yrittäjyydestä ovat enemmän positiivisen puolella, muutenhan en varmasti enää olisikaan yrittäjä. Yrittäjyyden joustavuus, mahdollisuudet ja monet muut piirteet ovat erittäin ihania ja positiivisia, varsinkin perharjessa, mutta tämä ajatus tuleekin ihmiseltä, jolla on puolisona ja lasten vanhempana henkilö, joka on työntekijä-asemassa ja hyvin turvallisessa sellaisessa. Kahden yrittäjän taloudessa varmasti monet mun positiivisena pitämät asiat eivät ole niin yksioikoisia, sillä turvattomuus yrittäjyydessä on aina läsnä.

Nyt kun sairastuin loppuviikosta ja jouduin siirtämään kasan kuvauksia, niin hetken kyllä kieltämättä taas puhisin itsekseni epäkohtia. Nimittäin yrittäjän kaipaa tietynlaisia mahdollisuuksia, kuten sairaslomia ja selkeitä työaikoja, vaikka samalla se työajattomuus palvelee joissakin tilanteissa. Esimerkiksi nyt kun olen innostunut sienestämisestä ja päivät on tosi lyhyitä, niin on onni, että hyvän kelin aikana voi painella metsään ja sienestää tunnin-pari tai enemmänkin ja työhommat voi tehdä pimeämpänä vuorokaudenaikana. Ei ihan itsestäänselvää monellakaan työntekijällä, että keskellä päivän voisi pitää vapaata töistä. Vapaat työajat myös helpottaa lasten asioiden sumplimista. Välillä mietin, miten kaksi työntekijää pystyy hoitamaan lasten lääkärit ja neuvolat ja vasut ja muut, kun ne on aina työajalla!

Tässä kaikessa vapaudessa on omat miinuksensa.

Sairaslomat

Ai että mä kaipaisin mahdollisuutta todelliseen sairaslomaan! Mä oon ollut yrittäjä jo yli 10 vuotta, ja mä en oo tietääkseni kertaakaan ollut sairaslomalla yrittäjänä. Rehellisesti sanottuna se viidakko, jolla selvittää yrittäjän omavastuut sairaslomaan ja muuhun, ei oo tuntunut sen väärtiltä, että jaksaisin sitä selvittää, jotta olisin vaikka 3 päivää pois töistä niin, että saisin saikkukorvausta. Nimittäin saikku yrittäjällä perustuu YELiin, eikä ansiotuloihin ja YELissä on omat ongelmansa.

Sitä paitsi en sinänsä edes haaveile siitä, että saisin rahaa sairasvapailta, vaan ennemminkin tässä tarkoitan haasteellisuutta siinä, kun on kaksi pientä lasta, ja aina välillä on jäätävä kotiin sairaslomalle, jonkun meistä. Jos lapsi ei voi mennä päiväkotiin koska on sairas, niin työntekijänä voisin jäätä kotiin hoitamaan lapseni ja mulle maksettaisiin normaalisti ja sitten tekisin työni palattuani töihin. Case closed. Yrittäjänä tilanne on hyvin erilainen. Jos lapsi sattuu sairastumaan niin, että mulla on joku tosi tärkeä projekti, niin jos jään sairasvapaalle, se projekti jää tekemättä, eikä siitä tule silloin laskutusta. Siinä missä työntekijänä on helppo ajatella kalenteri sellaiseksi tasaiseksi palkaksi, yrittäjänä laskutusmäärät vaihtelevat tosi paljon.

Esimerkiksi, mun olis tosi paljon helpompi sairastua ihan milloin vain muuna viikonloppuna kuin menneenä viikonloppuna. Tulin nimittäin kipeeksi juuri kesken joulukuvausten, eli mun piti siirtää 18 joulukuvausta toisaalle! 18! Voitteko kuvitella mikä määrä adminia sekin on? Ja sitten kun miettii sen, että aivan sama onko kuumetta ja silmät ristissä, on infottava asiakkaille tilanne ja palattava mahdollisimman pian uusien päivämäärien kanssa.

Jos taas kyseessä olisi vaikkapa hääkuvaus, niin eihän kukaan voi kipeänä mennä kuvaamaan häitä, ja se tarkoittaisi sitten sitä, että se laskutus vaan katoaisi tuhkana tuuleen. Tässä joulukuva-tilanteessa kuvauksen tulo per tuntimäärä pienenee, koska sairastuin ja jouduin käyttämään admin-aikaa reippaasti enemmän kuin yleensä. Sairastaessani työni vaan siirtyvät eteenpäin, eli ne on tehtävä sitten joskus myöhemmin, mikä tarkoittaa 0-päiviä saikulla.

Oon tänä syksynä menettänyt mm. newborn-kuvauksen, koska perheessämme oli flunssaoiretta, ja koska en uskaltanut ottaa vastaan vauvakuvausta peläten, että veisin perheelle RS-viruksen, päätyi perhe toisaalle, että vauva todellisuudessa olisi “newborn”.

Ennen kaikkea olisi jotenkin ihana, jos voisi olla oikeasti 100% sairaslomalla. Nimim. katsoin eilen lastenleffan poikien kanssa ja pari jaksoa Squid Gamea ja pieni ääni päässäni sätti minua siitä, että olisi pitänyt tehdä edes muutama työjuttu, vaikka en todellakaan yhtään jaksanut. Siinä itsekin sairaana kuumeessa oleva lapsi sylissä olin kyllä päättäväisesti täysin sairaslomalla, mutta ei omaa mieltään voi vaientaa. Työt tulee mieleen myös sairaslomalla. Ja varmasti ne tulee myös työntekijälle, mutta menetykset tekemättömästä työstä on usein eri suhteessa.

Vapaa-aika ja työaika

Tähän samaan liittyen on oikeastaan vapaa-ajan ja työajan suhde. Harvoin teen viikkoa, jolloin teen 40h työviikkoa. En enää ole pitkään aikaan laskenut työtunteja. Välillä tulee 16-tuntisia päiviä ja välillä 2-tuntisia päiviä. Välillä teen työpäivän aikana työt, välillä istun aamun pikkutunneille. Välillä on hiljaisia kuukausia (heinäkuu) ja välillä on superkiireisiä kuukausia (syksy). Monet kuvaukset tai vaikuttajatyöt on tiettyyn aikaväliin sidottuja, eikä oikein voi todeta, että “sori, mulle ei nyt sovi tämä viikko, palataanko asiaan 3 viikon päästä?”, jotta pitäisi kiinni vaikka 40h työviikosta. Nimittäin silloin asiakas menee muualle.

Tässä lähtökohdassa on tosi hankalaa vetää rajaa työajan ja vapaa-ajan välille. Sekä hyvässä, että pahassa. Hiljaisempina aikoina, kun olen onnistunut pitämään lomaa, on ollut kyseessä valinta. Joko olen oikeasti lomalla, enkä edes avaa sähköpostia tai käytän hiljaisen ajan ja esim. mieheni loman siihen, että otan kiinni töitä, jotka ovat jääneet roikkumaan, kuten vaikka kirjanpidon.

Oon vasta viimeisen parin vuoden aikana oppinut paremmin jakamaan itseäni. Asiaa helpottaisi varmasti se, jos työni olisi jossain muualla kuin kotona ja voisin tehdä sitä vain tiettynä kellonaikana. On hurjan haastavaa mun yrittäjyydessä vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Onko IG-seuraajilleni vastaaminen työaikaa? Entä kuvausasiakkaalle? Entä leipominen yhteistyökuviin, jos sen tuotos tulee anyway syötyä itse? Mulla on aina mun puhelin, aina mun läppäri samassa tilassa, kotona. Työt on aina kotona.

Oon ratkaissut tän niin, että lähden välillä pois kotoa. Jos on stressaava tai kiireinen ajanjakso töiden kanssa, lähdetään koko perhe pois. Leikkipuistoon, metsään, jonnekin. En ota puhelinta mukaan. Tai jos otan, jätän kameran käyttöön ja sammutan mobiilidatan. Tai annan puhelimeni miehelleni. Jos olisimme vain kotona, niin mun mieli harhailisi jossain välissä takaisin töihin. Työtila tai kalenteriin lyödyt kellonajat ovat loppujen lopuksi vain teeskentelyä, sillä niiden ulkopuolella ja jälkeenkin, työt hiipivät mieleeni. Ajatusta vääristää ehkä osittain myös se, että yrittäjänä vain tietyt tunnit on selkeää laskutettavaa työtä. En mä lopeta asiakkaan kuvan käsittelyä kesken, jos oon käyttänyt siihen jo sille aallokoimani ajan. Ja toisaalta, paljon mun työstäni, kuten tämä postaus, on sisältöä, joka ei ole pakollista, josta en laskuta penniäkään mistään, mutta joka ihan yhtä lailla kuuluu mielestäni työhöni, sillä koen vaikuttajana tuottavani sekä kaupallista, että ei-kaupallista sisältöä. Yritäpä siinä laskea sitten työtunteja. 

Kun olen lasteni kanssa vaikka retkellä, en mieti töitä ja keskityn laatuaikaan perheeni kanssa. Kiireisinä ajanjaksoina se on kotona hankalaa. Mulla pitää olla jotain muuta tekemistä, muuten työt tulee mieleen. 

“Äiti tulee ihan just…” Kun kesken ulkoilun ajastustekniikka ei toimikaan, ja lapset joutuu odottamaan vartin. Onneks on isi viihdyttämässä.

Joustavuuden huonot puolet

Jos lapsella on neuvola, rokotus, vasu, lääkäri tai mikä tahansa juttu keskellä päivän, niin mitä veikkaatte, kumpi vanhemmista sen hoitaa? Joustavalla työajalla oleva yrittäjä, vai kauempana kotoa töissä oleva työntekijä, jolla on palaveria toisen perään koko päivän? Tai jos lapsi oksentaa kesken päivän päivähoidossa tai hänellä tulee kuume? On henkisesti tosi hankalaa ajatella asioita tasapuolisesti, kun tiedossa on, että toisella on mahdollisuus joustaa.

Mutta kun se joustaminenkin on vähän kuin kuminauha. Äärimmilleen pingotettuna se jossain vaiheessa napsahtaa kivuliaasti takaisin.

Hyvä esimerkki. Nyt kun lapset on molemmat päivähoidossa (kuopus osittain vielä), niin kalenterissa kuopuksen päikkypäivät on mun työpäiviä. Pari viikkoa sitten työpäiväni olivat ti-to. Jes, 8h työaikaa! Paitsi ettei ihan. Nimittäin lapsilla on 7h45 min päikkyaikaa, ja siitä kun ollaan päikyllä, niin menee vielä n. 10 min siihen, että oon työpöydän äärellä. Ja tuntia ennen hakua mun pää alkaa muistuttelemaan, että kohta pitää mennä. Sitten ei tuukaan aloitettua mitään isompaa projektia, kun tietää, että kohta se pitää anyway keskeyttää.

No, ei siinä. 7,5h työaikaa. About. Luksusta verrattuna siihen, mihin oon tottunut. Vannon, että oon välillä iskenyt pyllyni pesohvaan lapset päikkyyn vietyäni, ja ajatellut, että juon siinä kahvin ja teen töitä hetken ja sit siirryn työpöydälle. Ja kuorinut itseni siitä sohvalta joskus 14-15 aikaan tekemään lounasta. Ja huomannut kellon ekaa kertaa siinä kohtaa. Hups. Mut niin, se esimerkki. Olipa kerran viikko, kun piti olla kolme täyttä työpäivää. Ensimmäisenä niistä oli kuopuksen aika TAYSiin kello 12.00. TAYSin ajat vaan ilmestyy tietoihin, ja sit jos niitä yrittää vaihtaa niin ei-keskipäivän ajat menee jonneki kuukauden päähän. OK. Vienkö siis lapsen päikkyyn, mistä alle 3h päästä mun pitäisi hänet hakea niin, että hän on juuri nukahtanut ja on aivan persuksiin ammuttu karhu? Vai pidänkö vaan suoraan kotona, että päästään fiksusti ajoissa lääkäriin? Päätin pitää kotona aamupäivän. Lääkärisstä oltiin vapaana 13.15, lapsi nukahti autoon matkalla takaisin, joten mulla oli klo 13.45 kotipihassa nukkuva lapsi ja aivan turha häntä olisi ollut viedä enää päiväkotiin alle pariksi tunniksi. Koko päivä meni siinä suunnilleen sitten. Ja koska osa-aikaisen muksun päikkypäivät on suunniteltu kuukautta aiemmin, ja ennen TAYSin kutsua, niin ei, hänen päivää ei voida vaihtaa tiistaista perjantaiksi. Saman viikon toinenkin työpäivä jäi samanlaiseksi pikkulapsiarjen arvaamattomuuden takia. Tämänkin takia vaihdettiin nuoremman päikkyaika kokopäiväiseksi, kun varmaan 10% päikkypäivistä jäi käyttämättä jonkun yllättävän asian takia. Ei jatkossakaan varmasti ole ihan joka päivä päikyssä, mutta ei sitten ärsytä, jos jää pikkyviikko yksipäiväiseksi tän takia.

Tiedostan itsekin, että helpompi ja fiksumpi mun on nää hoitaa kuin työntekijä-mieheni, mutta kyllä ne ajan myötä kasaantuu pieneksi sellaiseksi kiukuksi ja katkeruudeksi. Jonka toinen puoli on se kiitollisuus, ettei tarvii hirveesti sumplia aikoja, kun voi mennä mihin aikaan vaan lapsen kanssa vaikkapa neuvolaan.

“Kun sähän oot muutenkin kotona”

Jos teille tulisi joku vaikka huoltomies käymään, tai jotain muuta kesken päivän, niin olisitteko työtilallanne kodin ulkopuolella ihan vaan ollaksenne poissa? Ette tietenkään. Kukapa omaa elämäänsä haluaa hankaloittaa? Mutta kun tämä kätevä “aina paikalla” on kyllä yks ärsytys välillä. Vähän aikaa sitten mainitsin, että mieheni on lasten kanssa saikkupäivää kotona. Eräs tuttu ihmetteli, miksi, kun mähän oon muutenkin kotona?

Aaa, joo, aivan! Mä unohdin tän mahdollisuuden täysin! Sen, että mä kuvaan 2,5h newborn-kuvauksia ja sit yhden 1-vuotiaan ja sit tuun tekee vähän admin-hommia kotiin kahden alle 5-vuotiaan kanssa! Aivan iisisti! Tai vaikka kyseinen päivä oliskin tarkoitus viettää kokonaan yöpöydän äärellä kuvia käsitelle, kampanjasuunnittelua tehden ja adminia tehden. Koska kotona töiden tekeminen on sama kuin se, että on kotona, niin kyllähän siinä ehtii hoitaa kodin ja pari kipeää lasta samalla. Eipä muuten ehdi! Tai ehkä jotkut ehtii, mutta sen ei pitäisi mennä niin! Itsellä tuo tarkoittaa käytännösä sitä, että mies lähtee työpäiväksi pois heidän muonitsemisen, ulkoilun ja kaiken sekoilun vahtimisen. Ja kun mies tulee kotiin, niin aloitan työpäiväni. 

Onneksi mieheni suhtautuu asiaan järjellä ja niin, että jaamme nämä lasten sairastelujen aiheuttamat poissaolopäivät. 

YEL

Ainiin se YEL. Katsokaas kun. Tää on itsessään ihan omanlaisensa vitsi. Tästä on muutkin vaikuttajat puhuneet viime aikoina jonkun verran, mutta annan konkreettisen esimerkin. Jos maksaa YELiä 40 000 vuosiansion mukaan, YEL-maksuja tulee vuodessa maksettavaksi n. 10 000 € edestä. Sen voi maksaa OY:n tuloista, eli ne eivät tule siis henkilökohtaisesti maksettavaksi palkasta, mutta toisaalta tarkoittaa, että laskutettavaa on oltava +10 000 € palkan päälle. Leikitään, että yrityksellä ei ole muita kuluja kuten kaiken maailman kirjanpitoja ja tilakuluja ja muita. Yrittäjän pitäisi siis maksaa n. 800 € YEL-maksua joka kk. 

Jos yrittäjä sairastuisi, saisi hän tämän 40 000 €:n YELin mukaan sairaslomarahaa. Verojen jälkeen siitä jäisi per saikkupäivä n. 58 € ja kuukaudelta 1460 €. Eli huom, maksaisit joka kk 800€, jotta saisit ehkä sairaslomakuukaudeltasi 1400 €. Joojoo, toki YEL kerryttää eläkettä, mutta ehkä tämä avaa hieman ymmärrystä sille, miksi harva yrittäjä maksaa YELiä lähellekään oikeaa palkkaansa. 

Koska, ja tää on asia mitä moni ei ajattele. Yrittäjänä päivät on harvalla yrittäjällä tasaisia. Että joka päivä on vaikka 100€ tienestit. Kun ne voi mennä niin, että yks päivä on 2000€ laskutus, sit ei oo 8 päivään mitään, sit on 250€, sit on 100€, sit ei 6 päivää mitään jnejne. Tyhjät päivät on sitä työtä, mitä tekee niiden laskutusten eteen, mutta ne laskutukset yleensä liittyy yhteen tiettyyn päivään tai tapahtumaan. Esimerkiksi vaikka hääkuvaajalla tai juhlasuunnittelijalla tietyt häät. Sitten jos sairastut häiden aikaan, niin se voi olla -2000€ takkiin siltä viikonlopulta, ja siinä naurattaa muuten erittäin vähän se, että vaikka viideltä päivältä flunssassa saisi sitten sen 250 €. 

Mä tiedän tapauksen, jossa yrittäjä menetti useamman tuhatta euroa sen takia, että oli altistuminen koronan takia. Kun tästä kerroin esimerkin, niin vastauksena tuli, että no, pitäisi maksaa YELiä. Mutta kun ei se YEL huomioi laisinkaan sitä, jos ne tulot jakautuu tosi epätasaisesti päivien varalle. Se vaikka 5000 € laskutukseen johtava asia voi olla vain tietyn viikon aikana ja se kasvattaa sen vuoden kokonaistulon vaikkapa sinne 40 000 euroon, jonka mukaan vakuutuksen ottaa. 

Se on sit vähän niinku voi-voi, jos on kipeä, eikä pysty hoitamaan jotain, ja menettää koko laskutuksen siinä sitten. Puhumattakaan siitä, vaikka olisi jo tehnyt työtä homman eteen. 

Jollei yrittäjänä jakaudu tulot tosi tasaisesti joka päivälle, niin äkilliset sairastumiset on sellaisia, että niissä ei paljoa YEL lämmitä.

Vaikuttajana suurennuslasin alla

Mut tää on mun yrittäjyydessä myös yksi haaste siinä mielessä, että näin mä välillä mietin kun katson itseäni mun asiakkaiden silmin. Jos vaikka on kuvat editointipöydällä ja en oo tehnyt niitä vielä valmiiksi tai tiedän, että mulla on kassa yhteydenottoja odottamassa, enkä oo vastannut meileihin, niin en esim. kehtaa julkaista vaikka kuvaa metsälenkiltä tai jos oon lasten kanssa jossain. Tulee sellainen olo, että näyttää siltä kuin en tekisi töitä yhtään, vaan oon täällä vaan viettämässä kivaa päivää lapsen kanssa tai sienestämässä. Vaikka todellisuudessa mä en ole kellekään mitään selontekoa velkaa ajankäytöstäni. Jos vaikka tekisin 40h työviikkoa, niin se, mitä teen niiden 8h ulkopuolella, ei ole kenenkään asia. Ja jos mietin, että mulla on lapsi osittain kotihoidossa, niin mun työajanhan ei pitäisi olla sitä 40h viikossa. 

Ja sitten kun tekee näin julkista työtä, niin jos julkaisen jotain vapaa-ajan huvitteluja vaikka mun some-kanavissa, niin kuka tahansa voi kattoa niitä ja miettiä, että jaa, siellä vaan hupaillaan eikä mun meiliin vastata. 

Mulla on myös vähän tyhmä ajatusmaailma itelläni välillä. Usein mielessäni lasken työnteoksi työpöydän (ja ajoittain kameran edessä) vietetyt tunnit. Oon joskus tullut himaan 9h kuvaamasta ja ilmoittanut miehelle seuraavana aamuna, että “hitsi kun en ehtinyt eilen tekemään yhtään töitä”. Tai jos oon mennyt ottamaan kuvia johonkin kamppikseen ja ollut keskustassa kolme tuntia ja sit miettinyt, että koko työpäivä meni ihan ohi, kun olin tuolla. Usein tää johtuu ehkä siitä, että mulla on niin kiva työ, että vaan sen sellaisen työpöydän äärellä istumisen ja adminin lasken työajaksi. EI! Mut välillä se ei vaa mun omassa päässä mee yghtään järkevästi.

Ja siis tää on varmasti vaan mun omassa päässä, mutta onhan se varmasti asiakkaan silmiin kummallista, jos en vastaa vaikka viesteihin ja oonkin keskellä päivää vaikka leikkipuistossa. Tai jos päivittelen mun omalle some-tilille kesken sairasloman niitä sun näitä, ja sit en vastaa toisella tilillä viestiin. Mä en koskaan oleta, että esim. vakuutukseni yhteyshenkilö on tavoitettavissa 16.30 jälkeen, mutta sit kuitenkin oletan, että mun asiakkaat olettaa, että mä olen tavoitettavissa. Tätä ehkä ruokkii se, että saan aika usein yhteydenottoja mihin tahansa aikaan myös 18-22 välillä. Sit jos mä en vastaa, ja päivittelen jotain liibalaabaa, niin tulee sellainen fiilis, että oonpa perseestä. 

Haluan esimiehen

Mulle usein sanotaan, että oonko harkinnut assaria? Mut mä oon tässä miettinyt, että itse asiassa assarin sijaan mä kaipaisin esimiestä 😀 Siis jotain muuta ihmistä tekemään mulle selväksi odotukset mun työaikoja, vapaita ja muita kohtaan. Muistan kun joskus ollessani nuorena kassatyöntekijä, sain aika pitkän sairasloman kun tippui jalkapöydälle jotain. Ilmoitin, että voin mä kyllä tulla kassalle töihin parin päivän päästä, että eihän tässä mitään. “Et saa tulla, oot sairaslomalla”. Ai saakeli. Voi kun joku sanoisi tän mulle nykypäivänäkin. Koska mä oon ihan paska esimies itselleni. Sellainen vaiheilija! “Nyt kyllä oot oikeesti saikulla, etkä ees koske koneeseen… mut tossa on se ja tää ja toi ja eiku nyt saikku, ei mut tossa olis vielä toi…”

Mä oon vaan niin huono kun oon “left at my own devices”, tietyllä tapaa. Tarviin raamit tekemiselleni ja oon yrittänyt runnoa niitä paikalleen omassa yrittäjyydessäni. Työaikojen noudattamista, työtilalle menoa jne. Mut sit aina päästään siihen samaan, eli siihen pieneen ääneen pääni sisällä, joka tietää, että ei muuten ole pakko. Siis sama kuin vaikka urheilussa. Jos mä lähden salille muuten vaan, niin todnäk menee ihan läpsyttelyks. “Jaksan jaksan, no enpä muuten jaksa, ihan sama, hyvin meni muutenkin!” Jos taas menisin PT:n (tai apua, mieheni) kanssa salille, niin se “jaksat, jaksat!” auttaisi ihan varmasti jaksamaan. Mulle sopii sellainen kiristävä ja pakottava PT-suhde 😀 Ja esimiehen (tai tiimin kanssa) työskennellessä on selkeät raamit sille, mitä multa odotetaan ja mihin aikaan mun oletetaan olevan tavoitettavissa ja silloin kun joku muu on vartijana, tulee vedettyä täysiä kun pitää ja levättyä täysiä, kun ei tarvitse. 

Otsikko johtuukin juuri tästä. Tämä ei välttämättä ole kovin universaali ongelma yrittäjillä, ehkä suurin osa ongelmista on omassa päässäni ja kyvyttömyydestä sitoutua työaikoihin ja omiin päätöksiini. Mutta sitä mulle tekee valinnan vapaus. Joka on myös yrittäjyyden kaikista parhain yksittäinen puoli! 

Tunnistaako muut yrittäjät tästä itsensä? 

Kotimaan syyslomareissu – kohteena Kotka

Kaupallinen yhteistyö: Visit Kotka-Hamina

Saimme mahdollisuuden viime viikolla lähteä reissuun tutustumaan Kotkaan ja Kouvolaan, ja reissu sattui erittäin sopivasti tähän syyslomakauteen, joten halusin tulla mahdollisimman pian jakamaan ajatuksia reissusta ja vinkkejä reissun päälle kahden pienen kanssa, sillä onhan ensi viikko jo syyslomaviikko (ainakin osassa Suomea!). Me suunnattiin tosiaan Kotkaan ja Kouvolaan muutamaksi päiväksi, ja koska kuvia ja kohteita mahtui lyhyeeseen reissuumme paljon, jaoin tämän kahteen osaan. Ajattelin aloittaa Kotkasta, ja palaan pian Kouvolaan, joka olikin mulle ihan uusi kohde kotimaassa. Kotkassa olen sentään ollut pariin otteeseen, mutta ekaa kertaa perheenä ja pienten lastemme kanssa, ja jos heiltä kysytään, niin sinne on päästävä uudelleen! Muumitalo-leikkipuisto, Vellamo ja majakat jättivät lähtemättömän vaikutuksen!

Mitä meidän Kotkan reissuun siis sisältyi ja mitä voin suositella?

NÄHTÄVYYDET:

Merikeskus Vellamo

Me käytiin ihan ensimmäiseksi lounaalla ja suunnattiin sitten mahat täytenä Vellamoon! Vellamo on ehkä paras hieman isommille lapsille, mutta kyllä muuten toimi ihan super hyvin myös pienten kanssa! Isot vesitasot ja veneet kiinnosti erittäin paljon, ja erityisen kiinnostava oli Merimonsterit -näyttely, jossa pääsi kokeilemaan hieman millaista on olla monsterikalan masussa ja pääsi halimaan Kalmari Kaan lonkeroja! Odotan ihan superpaljon, että pojat on ala-asteikäisiä, joiden kanssa tällaiset on varmaan ihan erityisen kivoja kokemuksia, sillä nyt maltti ei kestä ihan älyttömän kauaa, varsinkaan nuorimmalla. Olin kyllä positiivisen yllättynyt, miten mielenkiintoinen kokemus oli lapsille, sillä tuolla oli Merimonstereiden (vaihtuva näyttely!) lisäksi paljon muutakin, mihin olisi saatu uppoamaan tuntitolkulla aikaa. Lippujen vetäminen mastoon oli mahtavaa ja simulaattoreilla ohjaaminen erittäin mielenkiintoista esikoisen mielestä! Molemmat olisivat viihtyneet myös varmaan pari tuntia tuolla leikkimökin puolella, jossa hujahtikin reilu tunti! Mä jätin lapset esikoisen kummitädin kanssa leikkimään ja suuntasin hakemaan keskustaan jättämämme auton, koska lapset ei olisi millään halunneet lähteä!

Joten, jos matkanne käy Kotkan tienoille, suosittelen käymään Vellamossa, vaikka lapset olisi ihan pikkuisia! Nähtävää riittää, hinnat on erittäin maltilliset ja pienille lapsille tuolla on tekemistä vaikka kuinka!

Jo matka Vellamolle oli kiinnostava, kun matkan varrelle mahtui jos jonkinmoista tuttavuutta ja tietenkin veturikahvilan veturi oli aivan älyttömän hieno ja sitä piti pitkään ihastella!

Vellamohan on noin kilsan päässä torilta, joten sinne käveli helposti vaunujen kanssa, vaikka edessä on tosiaan reippaasti parkkipaikkoja! Vellamon “katolla” oleva katos on tietääkseni sekin aika tunnettu nähtävyys Kotkassa, joten siellä piti tottakai käydä kääntymässä ottamassa pari kuvaa, viimeisimmät kuvat sieltä taitaa olla vuodelta 2013! Mihin aika oikein rientääkään?

Katariinan Meripuisto

Hands down meidän lasten mielipaikka koko matkan ajalta oli Katariinan Meripuisto! Majakat viihdytti pitkään ja oli hauska etsiä tonttuja majakoiden ikkunoista, mutta myös kaikki muu lähialueella oli kiinnostavaa.

Muumitalo-leikkipuisto oli ihan paras asia ehkä koskaan, ja sinne oli päästävä kahtena päivänä! Ja sitten olikin uhmakiukku-harmia, kun sieltä pitikin lähteä jossain vaiheessa pois. Mutta siis aivan ihaan alue lasten kanssa. Puistossa kurkkiva Mörkö, muumien vene leikkipaikan edustalla, jättikeinu rannassa ja nuo ihanat kauniit majakat! Mä oon jotenkin aina halunnut mennä tonne itse, koska noi majakat on musta vaan niin kauniit ja yksi sellainen “most instagrammable places in Finland” -kohde mulle!

Kaunis ja ihana alue kaikin puolin, ja sinnekin kannattaa varata aikaa reippaasti. Vellamolta ei tuonne aja kuin muutaman minuutin, mutta siellä kuluu kyllä halutessaan useita tunteja! Meidän esikoinen ilmoitti, että haluaa sinne kesällä kokonaiseksi päiväksi. Järjestynee erittäin helposti!

Sapokan Vesipuisto

Oon käynyt Kotkassa ollessani kävelyllä Sapokan vesipuistossa joka kerta, ja nytkin kävin siellä pyörähtämässä, nimittäin se on mu mielestä jotenkin hurjan kaunis ja rauhoittava ympäristö! Näin ruskan aikaan vielä jotenkin ihan poikkeuksellisen kaunis! Lasten kanssa tämäkin on ihana ympäristö, vastapäätä löytyy Sapokan leikkipaikka, joka sekin oli tosi kivannäköinen ja vesiputoukset kiinnostavat varmasti pienempääkin vierailijaa, varsinkin kun niissä pääsee kiipeämään vesiputouksen ylle ihmettelemään tuota veden pulputusta!

Itsehän keskityin lähinnä ihailemaan edessä aukeavaa kaunista näköalaa, joka oli kuin postikortista!

Kävelyreittien varrella oli hirveä määrä sorsia ja olipa siinä kerättävänä hevoskastanjoita maassa vaikka kuinka paljon! (Mä ajattelin kokeilla tehdä noista saippuaa!)

Sapokan vesipuiston alue on jotenkin fiiliskeltään tosi keskieurooppalainen, ihan kuin ulkomailla olisi, vaikka on alle 2h päässä Helsingistä ja alle 3h päässä Pirkanmaalta. Kiva kaunis paikka viettää syyspäivä ja erittäin ihana kohde kesälomallakin! Tämän kyljessä löytyvä Maretarium on vielä kokematta, mutta sinne on päästävä ensi kerralla. Meidän pieni 2-vuotias kalafanimme varmaan poksahtaisi ilosta tai laulaisi äitinsä korvat hajalle Baby Sharkia. Tällä kertaa sinne ei menty, mutta ihasteltiin ulkoa ja todettiin, että kauniina kesäpiävänä tuo kahvila olisi varmaan ihan täydellinen paikka viettää pieni tauko leikkimisen ja puistoilun lomassa!

Erämys – Keisarin Kosket

Oltiin alkumatka reissussa ilman isiä, joten vierailu Erämyksen alueella ei jatkunut yön yli, vaikka tuo Laawu Kultaa olisi ollut aivan ihana paikka herätä uuteen aamuun! Jotenkin jännitti tuo pimeällä yöllä lasten kanssa, mikä oli ihan hölmöä! No anyway, pääsimme ihastelemaan aluetta päivänvalossa ja lasten mielestä tuo mökki oli aivan ehdottomasti superkiva paikka! Laawu on melko pikkuinen, eikä siellä ole juoksevaa vettä tai vessaa sisällä, mutta ne löytyy ihan muutaman metrin päässä samalla piha-aukealla. Laawujen vieressä on AuroraHut, ja lisäksi alueella on ihana tynnyrisauna ja “kylpylätila”, sekä tupamökkiä, laituria ja notskipaikkaa. Ihana, tosi symppis alue, jonne olisi ihana suunnata itse asiassa ilman lapsia kaksin miehen kanssa joskus keskikesällä ja nauttia vaan ätäydestä rauhasta, uiden ja grillaillen!

Nyt ihastelimme lähinnä maisemaa Laawun uumenista ja lapset fiilisteli hauskaa kolmiomökkiä! Erämys tietääkseni tarjoaa paljon erilaisia vesiaktiviteetteja, mutta erityisesti voisin kyllä suositella aluetta pienelle romanttiselle getawaylle. En tiedä olisko mitään niin ihanaa kuin herätä tuolla rauhassa kaksin, keskellä luontoa, ilman mitään häiriötekijöitä, ja fiilistellä tuota näköalaa!

Me suunnattiin tuosta takaisin Kotkaan, mutta pysähdyimme viiden minuutin päähän vähän tutkimaan helppokulkuista metsää ja keräämään hieman tuliaisia, kuinkas muutenkaan! Aikamoinen saalis löytyi koriin alle puolessa tunnissa ja lapset sai herkuteltua itselleen ihan mustikan värjäämät huulet samalla tauolla!

MAJOITUS:

Sokos Hotel Seurahuone

Tosiaan, nuo yllä mainitut Laawu ja Aurora Hut olisi varmasti aivan ihanat majoituspaikat ilman lapsia, mutta meidän köörillä valitsimme majoittua Seurahuoneella, joka oli tosi ihana! Saapuessamme illalla saunat oli päällä, joten pääsimme ihastelemaan lasitetulta terassilta kahdeksannesta kerroksesta maisemaa, ja käytiinpä kääntymässä saiunankin puolella! Kirjaimellisesti kääntymässä, sillä apinat halusi ehdottomasti saunaan, mutta jaksoivat olla siellä peräti 34 sekuntia. Give or take.

No, ei se mitään. Iso huone palveli hyvin, saatiin kaikki hyvät yöunet nukuttua ja aloitimme seuraavan päivän ERITTÄIN kattavalla aamupalalla. My God, mä rakastan hotelliaamupaloja, mutta voisko mun vatsa kokea jonkun triplaantumisen hotelliaamiaisille, koska eihän yhdellä aamupalalla edes pysty maistamaan kaikkia herkkuja!

Seurahuoneen palvelu oli tosi jees ja hotelli vaikutti tosi uudelta (uusitulta?), ja siellä otettiin ihanasti lapsetkin huomioon!

RAVINTOLAT:

Myönnän, en odottanut paljoa, mutta Kotkan ja Kouvolan alueella olikin ihan älyttömän paljon kivannäköisiä ravintoloita. Me ehdittiin Kotkassa kolmeen eri ravintolaan, jotka oli kaikki tosi jees!

Vausti

Ahhhh, fine dining ja mun lapset… Aina vähän jännittää ajatuksena, mutta Vaustissa oli ihan superihana henkilökunta ja täydellisen hyvää ruokaa, joten täähän meni ihan mainiosti!

Ruoka oli aivan super, erinomainen tartar ja täydellinen kala-annos sekä hyvä alkoholiton viini ja upea lakritsi creme brulee saa kaikki multa suosituksen! Lapset söi erittäin tyytyväisesti omat hampparinsa (eli sämpylät ja lihat, koska eivät halua muita täytteitä :D) ja jälkiruoat ja käyttäytyivät pitkän päivän jälkeen yllättävänkin hyvin! Siitä kiitos kyllä myös Vaustille, jotka ottivat huomioon meidän toiveen nopealle illalliselle, eikä ruokaa joutunut odottelemaan hetkeäkään. Päästiin siis ajoissa myös yöunille!

Vausti oli jotenkin tosi symppis, ja ihan Seurahuoneen vieressä, joten jos majoitutte siellä, niin tänne voi kävellä muutamassa minuutissa!

Miljöönä tosi simppelin kiva ja kaunis ravintola, mutta erityisen isot pisteet ihanalle asiakaspalvelulle!

Ravintola Tori

Meidän reissu itse asiassa alkoi lounaalla Ravintola Torissa. Ravintolassa oli ihana terassi, jonne olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa hyvässä seurassa viinittelyn merkeissä, mutta tällä kertaa me kävimme tuolla vaan lounastamassa ja keräämässä energiaa ennen Vellamon reissua! Ruoka oli erittäin hyvää, palvelu erinomaista ja rapu-caesar-salaattini ehkä suurin, mitä olen koskaan eteeni saanut! Hinnat erittäin maltillisia ja lasten ruokien kanssa sai ihanasti joustoa, nimittäin meidän nirsoilijat ovat ruokansa suhteen valikoivia.

Jos olette tuolla päin ja kaipaatte kaunista lounaspaikkaa, mistä saa hyvää ruokaa, suosittelen tätä kyllä erittäin mielelläni!

Frans & Rosalie

Toinen lounaamme oli Frans & Rosalie -ravintolassa, joka on siis osa näitä Frans & -ketjun ravintoloita. Pienempi lapsi sippasi ennen kuin pääsimme ravintolaan, vaikka ei yleensä enää nuku päiväunia muuta ku päikkypäivinä, ja mua nauratti tämä meidän “ei nuku päikkäreitä” lapsemme, joka nukkui ensin sylissäni ja sitten sohvalla vieressäni, enenn kuin heräsi, avasi silmänsä ja totesi “kalaa!” ja pääsi suoraan lounaansa kimppuun!

Sienihullu suosittelee kantarellikeittoa, joka oli ihanan kermainen! Myös etanat oli oikein hyviä ja pihvi erittäin hyvä! Ystävän poro oli kyllä aikamoisen annoskateuden aiheuttaja, joten ensi kerralla sitä sitten! Lasten aterioista isoimmat pisteet, nimittäin lasten ruoat oli kerrankin jotain muuta kuin makkaraperunat -osastoa, ja molemmat veti tyytyväisenä ruokaansa. Toinen lohta ja toinen kanavartaita. Annokset oli aika isoja, joten nälkä täällä ei todellakaan jää!

Suklaa-kakku oli just niin täydellinen, kuin kuva antaa olettaa ja sain peräti syödä sen ihan itse, nimittäin lapset olivat keskittyneitä omiin jäätelöannoksiinsa ja värittämiseen!

Huhhei, oli selkeästi paljon kauniita paikkoja, kun kuvia ja ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon! Jatketaan toinen osa erikseen, tämä on muutenkin jo hurjan pitkä!

Hei paikalliset, onko tässä teidän suosikkipaikkoja Kotkan alueelta? Entä onko jotain, mitä ehdottomasti kannattaa kokea lasten kanssa, kun tuonne suuntaa uudemman kerran?

Ruuhkavuodet

Pitäiskö jotain vähentää ja tahtia hidastaa? Sitä mietin itsekin aika usein ja aina välillä sitä multa kysytäänkin. Seuraajat somessa tai ihan ystävät ja perhe, jotka on ajoittain huolissaan.

Aikamoista ralliahan tämä on ollut viime vuodet. Aika on ollut kortilla ja koko ajan on ollut jotain menoa ja meininkiä. Vaikka esim. viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollut vähiten esimerkiksi matkoja ja sosiaalisia menoja, silti tuntuu, että vauhtia piisaa koko ajan. Välillä mietin itsekin, että jostain voisi karsia, mutta mistä? Ja aina päädymme siihen, että eipä ole oikein ollut mitään sellaista, mistä voisi tai haluaisi karsia.

Ehdottomasti eniten arjessa aiktaulujen osalta kuormittanut päätös on ollut “myöhemmin” alkanut varhaiskasvatus, kun pojat ovat aloittaneet 2,5-vuotiaana (osa-aikaisesti ja 3,5v kokopäiväisesti) ja 1v11kk (osa-aikaisesti) samalla kun molemmat olemme tehneet töitä lähes koko ajan. Mieheni on pitänyt vanhempainvapaat lähes kokonaan molempien kohdalla, mutta muuten olemme olleet koko ajan molemmat töissä. Se on totta kai kuormittanut, mutta samalla antanut hurjan paljon meille, ja siksi on ollut tärkeää pitää kiinni siitä, että molemmat saa tehdä töitä.

Mutta niin, mistä karsia? No, nyt tuntuu, että karsimiset on tapahtuneet kuin itsestään. Tietyt ihmissuhteet ovat jääneet ajoittaisen viestimisen tasolle, ilman mitään välirikkoa tai syytäkään. On ollut pakko vaan vähentää sosiaalisia menoja ja rauhoittaa aikaa ihan vaan omalle perheelle, joten oma läheisten ihmisten ryhmä on tiivistynyt tosi paljon pienemmäksi. Samalla oon lähes huomaamattanikin vähentänyt somen käyttöä ja usein saatan heittää kerralla parin päivän ajatuksia someen, sen sijaan, että puhelin olisi kädessä. Se vie kuitenkin aikaa muulta, joten yleensä lategrammailen sopivana hetkenä ja blogihan tässä on useimmiten kärsinyt ensimmäisenä. Lyhyet some-julkaisut menee nopeasti, blogi vie yleensä aikaa enemmän ja sen aloitukseen on korkeampi kynnys. Ja toki omat harrastukset on jääneet tosi paljon vähemmälle. Sekä sellaiset kotona tapahtuvat maalailut, leipomiset ja lenkille lähdöt kuin myös ihan joukkuelajit tai aikaan sidotut tunnit.

Onko esim. lasten pakko harrastaa, jos kerta vanhemmat ei ehdi sitten? Ei todellakaan! Me vaan tykätään, että lapset harrastaa, koska koemme vanhempinakin saavamme siitä tosi paljon. Lasten harrastukset valittiin kuitenkin lajin sijaan sopivuus edellä. 2-vuotias on vielä aika pieni, joten mentiin tuon isomman mukaan, mutta niin, että löytyi molemmille peräkkäiset vuorot harrastaa. Yksi arki-ilta ja viikonloppuaamut. Tää oli meidän toive, sillä päikkypäivien jälkeen harrastaminen useampana iltana olisi meille ja erityisesti lapsille liikaa, kun taas viikonloppuaamut on kätevät! Me ollaan nimittäin hirveän aamu-unisia ja samalla myös erittäin hitaita starttaamaan aamuisin. Lasten harrastusten sijoittuessa viikonloppuaamuihin ennen lounasaikaa, on ajankäytöllinen tilanne vähän sama kuin olisimme kotona. Emme me täältä koskaan saisi itseämme kaivettua ennen puoltapäivää minnekään muutenkaan. Harrastukset on myös sovitettu niin, että siellä pärjää vain yksi vanhempi kahden lapsen kanssa (pienemmän kanssa vanhemman ollessa harrastuksessa, isompi voi lueskella kirjaa tai ihmetellä tekemistä salin nurkasta ja isompi treenaa jo ilman vanhempia, jolloin pienemmän kanssa voi odotella ulkona tai käydä vaikka ruokakaupassa välissä), joten toinen vanhempi saa omaa aikaa tai hoitaa kotia sillä aikaa. Ellei haluta mennä yhdessä, kuten esim. tänään.

Pienempi harrastaa tanssia ja koripalloa (eli suomeksi molemmissa jonkunlaista liikettä, eihän nää oo vielä oikeita lajeja alkuunkaan) kun taas isompi näiden lisäksi aloittaa vielä jääkiekon kerran viikossa. Viikonloppuharrastukset on tuon aamun hitauden puolesta erinomaisia, koska ne on “hoidettu” ennen lounasaikaa, on hyvin saatu energioita purettua ja samalla ne palvelee toisella tapaa. Kun viikonloppuisin on sovittua menoa, ei tule lähdettyä niin herkästi vaikkapa pk-seudulle viikonlopuksi samalla lisäten viikon kuormitusta. Tarvittaessa toki skipataan harrastukset, koska tän ikäisillä ei ole vielä ihan niin sitouttavaa tuo tekeminen vaan enemmän lapsentahtista liikkumista ja leikkiä. Silti, kun se on kalenterissa, skippaaminen tuntuu jotenkin hölmölle. Ollaan joskus viime vuonna jätetty uinti aloittamatta sen vuoksi, että se oli hankalaan aikaan ja luvattiin, että käydään joka viikko tiettynä päivänä uimassa. Ei käyty kertaakaan. Aina oli jotain “tärkeetä” tms. Lasten harrastukset toimii meille vanhemmille, kun ei tarvii keksiä mitä sinä päivänä puuhaisi, että lapset pääsisi liikkumaan ja olemaan aktiivisia. Lisäksi meistä on tärkeää, että esim. 4-vuotiaamme pääsee harrastamaan. Siinä oppii ihan erilaista ryhmätekemistä kuin päikyssä tai vanhempien kanssa ja nyt jo huomaa, miten erilaista on, kun harrastaa ilman vanhempaa. Me koetaan tosi tärkeäksi, että pojilla olisi joku rakas harrastus isompana, ja tää on meidän mielestä hyvää harjoitusta siihen, että joskus sitoutuu johonkin lajiin tai aktiviteettiin täysillä.

Miksi lapsia ei oo voinut laittaa aiemmin päikkyyn? Ei olla haluttu tai voitu. Rehellisesti sanottuna mä kipuilen nytkin pienemmän päikyn aloittamista, vaikka hän viihtyy siellä hyvin ja on selkeästi onnessaan muiden lasten seurasta. Tekeminen on kehittävämpää kuin olisi kotona ilman isompaa mun kanssani ollessa. Mutta me ei vaan olla haluttu aloittaa aiemmin ja siks kaiken muun siirtely on ollut OK, kun tää on ollut niin sisämotivoinut prioriteetti.

Arjen avittajat, eli erilaiset kodin palvelut. Moni meidän ystävä on välillä ihmetellyt, miksei käytetä jotain ruokakassia, kaupan ruokatilausta tai siivoojaa. Voi, kokeiltu on. Meidän nirsoilijoiden kanssa ruokakassi-palvelut hieman tökkii, kun harvoin sieltä saa joka päivälle sellaista ruokaa, joka menisi molemmille lapsille. Yksi syö lihansa ilman kastiketta, toinen kastikkeen kanssa. Yksi tykkää siitä, toinen tästä, yksi ei syö sitä, toinen ei tätä. Ollaan löydetty arkeen toimivia kompromisseja molemmille, varsinkin kun on ihan ehdottomasti prioriteettien kärkeä saada tuo pienempi keräämään painoa, joten vaikka Lempääläänkin saa nykyään jo tätä palvelua, niin ollaan kokeilujen jälkeen aina skipattu. Ruokaostosten tilaaminen kauppaan olisi kätevää, ja ollaan tehty se joitain kertoja mm. karanteenin vuoksi, mutta jotenkin se ei vaan vieläkään meillä tunnu omalta. Pitäisi oikeesti ottaa se käyttöön, mutta alkuun pääseminen ei vaan oo ottanu tuulta siipien alle. Joku kaunis päivä suunnittelen menun viikoksi ja sitten teen tilauksen, tallennan pohjan ja oikeesti yritän kuukauden kokeilla. Katotaan onko lapset muuttaneet jo omiin koteihin, kun tämä “kaunis päivä” koittaa 😀

Siivouksen kanssa on käynyt vähän sama homma. Kaks vai kolme kertaa ollaan yritetty ottaa palvelu käyttöön meille. Mä en kestä ajatusta, että joku muu siivoaisi tavaroita paikalleen, eli oon aina haaveillut sellaisesta siivouksesta, joka tulisi pesemään lattiat ja pinnat jne. Mutta se menee aina siihen, että joudutaan siirtämään työaikataulujen äkillisen muutoksen takia tai sit stressaan sitä, että pitäisi siivota ennen siivoojan tuloa, eli siistiä tavarat oikeille paikoilleen, jotta siivooja pääsisi käsiksi siivoamiseen 😀 Joo ei. Robotti-imuri on harkinnassa, mutta jos joku keksis itsesiivoavan keittiön, niin olisin onnellinen. I swear to God, jos joskus voittaisin lotossa (jos siis lottoaisin), niin palkkaisin kyllä kodinhoitajan sekunnissa! Kahden viikon välein saan raivattua tilaa kalenteriin sille, että itsekin siivoan, mutta päivittäinen kaaoksen syntymisen estäminen onkin se todellinen jännittävä tekijä 😀

Ystävät ja sukulaiset on meille hurjan tärkeitä, vaikka rehellisesti on myönnettävä, että kyllähän sosiaalinen kanssakäyminen omalla tavallaan kuormittaa. Pitää aikatauluttaa, rikkoa rutiineja ja mua ainakin nykypäivänä ihmisten kanssa oleminen kuormittaa jonkin verran henkisesti. Rakastan olla ihmisten kanssa, mutta oon usein sen jälkeen hieman “poikki” tai siis tuntuu, että akku on tyhjentynyt ja sitä pitää ladata. Vaikka läheisten seura on ihan parasta mitä on! Silti ollaan sen takia vähennetty sosiaalisia menoja ja esim. pk-seudun reissuja. Halutaan rauhoittaa sunnuntait ainakin kotiin, jotta lapset saa tankattua ihan vaan kotona olemista ilman erityistä tekemistä, ja että voidaan vaan olla rauhassa yhdessä koko perhe.

Töitä ei oikein voi vaan lopettaa, varsinkin kun ne antaa niin paljon, joten tässä sitä ollaan. Aina välillä on haipakkaa, mutta toisaalta, emme kadu tätä laisinkaan. Nyt kun pojat on molemmat päikyssä, vaikka pienempi onkin osa-aikaisesti, tuntuu, että aikaa on taas tosi paljon enemmän, ja uskon, että pikkuhiljaa alkaa tulla sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vanhempien yhteistä kaksinkeskistä aikaa ja aikaa omillekin harrastuksillekin ihan eri tavalla. Samalla kun ajoittain tuntuu siltä, että miettii jotain tapahtuneen viikko sitten ja se olikin toissapäivänä, niin silti tämä jää plussalle palkitsevuudessaan. Ehkä sen takia, että ollana karsittu se, mikä on meille helpoin karsia. Me ei oikein tehdä mitään, koska “niin kuuluu”. Kissanristiäiset ja tapahtumat, jotka ei aidosti kiinnosta, jää menemättä. Välillä jää viettämättä jopa omat juhlat tai merkkipäivät ihan vaan koska haluaa olla kotona ilman sen kummempaa menoa. Välillä joku päivä tai kaks näyttää aivan älyttömän toiminnantäyteiseltä ja välillä sit taas ollaan vaan eikä tehdä mitään, vaikka ois mitä agendalla. Eletään hetkessä ja se jotenkin vähentää tän arjen kuormittavuutta.

Ja parasta (ja pahinta) lapsiarjessa on se, että kaikki on vain vaihetta. En tiedä milloin konkreettisesti on ns. ruuhkavuodet, mutta siltä tää ainakin tuntuu nyt. Ruuhkaista on kalenterissa, mutta ei tunnu pahalta, jos sieltä väkisin tippuu jotain pois. Ehdin leipomaan ja maalaamaan ja oppimaan uuden kielen kyllä sitten, kun lapseni eivät tarvitse minua akuutisti samalla tavalla ihan kaikkeen syöttämisestä pukemiseen ja joka vaiheen ohjeistamiseen. Siihen asti taidan siis vaan nauttia tilanteesta ja haaveilla joko Hermionen ajankääntäjästä tai lottovoitosta ja kodinhoitajasta.

Jos elämässä on liian paljon hyviä asioita, voisi mennä kieltämättä aika paljon huonomminkin.

Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.