Rumat ennakkoluulot ja somen villi länsi – match made in hell

Kuva: Associated Press

Oon seurannut mielenkiinnolla Euroviisujen jälkipuintia tänä vuonna. Ärsyyntyneellä mielenkiinnolla. Nimittäin jos olette seuranneet, olette ehkä huomanneet voittajabändin solistin huume-myllytyksen netissä. Viisut voitti nuori italialainen rokkibändi, joka esiintyi ennakkoluulottomasti monia konservatiivisia stereotypioita rikkoen. Menemättä laisinkaan heidän mahtavaan musiikkiin, olivat he myös bändinä erilaisia, monella tapaa, kuin mitä Euroviisuissa on totuttu näkemään ja mitä konservatiivinen yleisö on tottunut näkemään ylipäätään. Androgyyninen esitys laittoi ensinnäkin hieman katsomaan, keitä bändiin kuuluikaan. Hoikkakroppaiset neljä artistia kun olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin nahkahousuihin ja ylipäätään samantyyppisiin vaatteisiin. Oli pitkää tukkaa, pakaroista tiukkaa lanteilta matalaa housua, korkeaa korkokenkää ja reippaasti silmäkajaalia. Kolmen nuoren miehen ja yhden nuoren naisen show on jo sellaisenaan harvinainen, nimittäin kuinka monta bändiä teille tulee äkkiseltään mieleen, jossa kokoonpanona on eri sukupuolia niin, että laulaja ei ole bändin “vähemmistö”jäsen. Viisut voittaneella Måneskinillä on nimittäin laulajana, kitaristina ja rummuissa mies, mutta basistina nainen.

Bändin lähtiessä juhlimaan voittoaan lavalle, nappasi laulaja basistin reppuselkään (tai no yritti, kompuroivat ja päätyivät sylitellen kulkemaan hassunkurisesti melkein kantaen voittajaa), mutta vetäessä voittoesitystä, miespuolinen laulaja kävi antamassa kunnon suukon niin rumpalin kuin kitaristin huulille. Bändi ei yhtään pyörinyt miehen ja naisen välisen seksuaalisen vetovoiman ympärillä, vaikka fanit on kai jo pidempään yrittäneet luoda bändin laulajan ja basistin välille rakkaussuhdetta. Lavalla juhli ystävyys, ilo, musiikki ja aivan törkeän kova seksuaalinen vetovoima.

Kuva: Getty Images – Dean Mouhtaropoules
Image
Kuva: Getty Images / Kenzo Tribouillard

Jo se itsessään oli monille liikaa. Äänekkään, räväkät, sukupuolioletuksia rikkovat rokkarit olivat aivan liikaa osalle yleisöä. Ja sitten kävi se, mikä ei olisi herättänyt yhdenkään balladia tai persehetkutusta vetäneen naisesiintyjän tekemänä mitään mielipidettä. Nimittäin itse asiassa Moldovan esiintyjä tiputti mikin kesken esityksen ja se jäi puolelta yleisöä täysin huomaamatta, mutta seuraavan huomasivat muutamat, Twitter lähti lentoon ja ykskaks Måneskinin laulaja oli narkkari, joka veti livenä koksuviivaa pöydässä.

Kameran ajaessa näyttämään pistelaskuissa Måneskiniä, nähdään n. 2 sekuntia kestänyt hetki, jossa laulaja Damiano David puhuu vasemmallaan olevalle miehelle, katsoo alaspäin, kumartuu alaspäin ja bändin rumpali polvella napauttaa laulajaa, jonka jälkeen David nostaa kasvonsa ylös. Kamerakulma ja videon stoppaus sai kuvan näyttämään siltä, että siellä olisi vedelty kokaiiniviivoja. Itseänikin nauratti ensimmäinen twiitti, jossa on ruudussa näkyvä teksti “The voting lines are now open” ja meme-teksti tyyliä, että nyt meni lainit pojalla sekaisin. Okei, tilannehuumoria, not bad. Mutta ei. Tästä paisui valtava juttu. Täällä mm. yksi Ylen juttu asiasta, missä näkyy tuo video kyseisestä hetkestä.

Eurovision 2021 bosses confirm Måneskin singer will take drug test | Metro  News
Kuva: Lähde

Otetaas ensin asiat haltuun. Yhtään huumeita tuntematta, jonkin sortin käsitys minullakin on siitä, miten huumeita nenään vedetään. Toki voi olla, että David on erittäin taitava ja nopea imaisemaan pulveria naamaansa sormenpäältään, mutta kun videon hidastaa tai katsoo muutaman kerran, huomaa, että hänen nenänsä ei ole pöydän korkeudella, vaan coolerin reunan, hänen molemmat kädet ovat näkyvissä ja kumpikaan ei käy nenällä. Käytännössä hänen pitäisi siis imaista huumeet nenäänsä miljoonayleisön edessä sekunnissa ilman, että ilmekään värähtää. Pöydän ja coolerin reunan optinen harha aiheuttaa hetkeksi sellaisen fiiliksen, että hän on nenä kiinni pöydässä, mutta kun videota katsoo hetkenkin avoimin mielin, ymmärtää, että näkee väärin.

Kuinka epätodennäköistä on, että koko Italian delegaatio ja bändikaverit olisivat naamat peruslukemilla siinä kuin eivät olisikaan ja yksi osallistuisi rikolliseen toimintaan kesken liven? Puhumattakaan tietenkään siitä, että kuinka tyhmä pitää olla, että vetää kokaiinia liveyleisön edessä yhdessä maailman striimatuimmista livetapahtumista, jossa paikalla on joku tuhat kameraa?

Rome band Måneskin wins Eurovision Song Contest for Italy
Kuva: Eurovision.tv

Mitä todennäköisesti tapahtui? Mitä tuota pisteidenlaskua seurasin, niin Måneskinilla oli alkuvaiheen aika vahvasti puhelimet käsissä ja jos lähtisin veikkaamaan, niin sanoisin, että Davidilla on siinä edessään pöydällä puhelin ja kun juuri saivat hyvät pisteet, niin delegaation edustaja sanoi jotain bändille, mitä David näyttää tuulettavan kohti puhelintaan. Samalla videolla näkyy, kun rumpali töytäisee laulajaa hienovaraisella polven liikkeellä. Huume-epäilijöiden mielestä tämä oli selkeä este antaa Davidin vetää viivojaan, kun näki kameran lähestyvän. Joku voisi vuorostaan ajatella, että kun bändin jäsen näki kameran lähestyvän, halusi tämä havahduttaa vieressään istuneen ilmeilemään kameralle, se kun kuuluu melko lailla tuohon Euroovisujen Green roomiin. Kun vastalauseita tähän huumeteoriaan alkoi näkymään, alkoivat tämän kannattajat keksimään heti hyviä perusteluja väitteelle. “Kyllä se varmasti on aineissa, kattokaa nyt miten heiluttaa kieltään ja sitten vielä pussaili niitä poikiakin lavalla!” Aevan. Samalla kun nauratti erinäiset twiittaukset siitä, että Dyson voisi patentoida Davidin nenän (lähinnä tilanteen mahdottomuuden takia :D), nousi jotenkin savu korvista sille määrälle keksittyjä totuuksia, mikä tilannetta seurasi.

Jos urheilija pyörittelisi kieltä suussaan jännittäessään viimeistä pistelaskua tietääkseen voittiko juuri EM-kisat vai ei, kukaan ei silmäänsä räpäyttäisikään. Jos plus-kokoinen Maltan edustaja olisi maannut sierain kiinni pöydässä 15 sekuntia, olisi keksitty mikä tahansa muu asia kuin kokaiini selitykseksi. Mutta kun meikattu korkokengillä esiintynyt miesrokkari kumartui katsomaan jotakin, oli hän “aivan aineissa” ja kaikki hänen normaali toiminta tämän jälkeen, oli selvää todistusaineistoa huumeidenkäytöstä. Kun on päätetty nähdä ihmisessä tietty asia, mikään järkiselitys ei auta. Kun bändiltä kysyttiin jälkeenpäin lehdistötilaisuudessa tästä tapahtumasta, kun se trendasi online, David vastasi lyhyesti, että bändin kitaristi oli rikkonut lasin. Tämän jälkeen lenteli videokommenteissa, että “ei niitä siruja nenällä siivota”. Vaikka siis nenä on noin metrin irti lattiasta ja ainakin 30 cm irti pöydästä, eikä David missään vaiheessa sanonut siivonneensa mitään lasinsiruja. Hän vain sanoi, että joku oli lasin rikkonut. Aivan normaalia mielestäni tuulettaa jotain ja samalla jos silmään osuu lattialla olevat lasinsirut, niin hieman jäädä niitä sekunniksi-pariksi ihmettelemään ja mahdollisesti jopa potkimaan vähän sivuun. Mut ei. Väärin kumarrettu, väärin selitetty, väärin tehty.

Todellisuudessa väärin oli ainoastaan se, mikä sai puoli maailmaa rakastumaaan Måneskiniin. Väärin näille ihmisille olla jotain muuta kuin mitä he haluaisivat Måneskinin olevan. Tiukassa on oletukset tatuoiduista, meikatuista rokkareista. Ja niin ne on niin monessa muussakin asiassa.

Kuva: Lähde

Sen sijaan, että nuori bändi olisi päässyt juhlimaan voittoaan samantien sellaisenaan, piti heidän kohdata huume-epäilyjä heti alkuun. Laulaja ilmoitti heti olevansa halukas vapaaehtoiseen huumetestiin. Kun EBU ei sellaista saanut järjestettyä heti sunnuntaina, vaan vasta maanantaina aamulla, meni laulaja testiin omasta vapaaehtoisesta halustaan. EBU julkaisi myöhemmin tiedotteen, jossa kertoi käyneensä läpi kaikki videomateriaalit ja saaneensa huumetestin tuloksen, joka oli negatiivinen. Tämähän tarkoitti monille vain sitä, että “testi tehtiin liian myöhään, ei enää näy huumeet”, “testin teki italialaiset, huijattu tulos!” ja tietenkin perinteinen “mitään testiä ei edes tehty”. Ja ainiin “rumpalin polviliike esti sitä vetämästä sitä viivaa, niin siksi negatiivinen!”. Pitäisi varmaan olla aikamoisen addiktoitunut vetääkseen salaa jossain livelähetyksessä, kumma, että sitten kuitenkin testit näyttää negatiivista. Mutta kyllähän sen on niin oltava, että vaikka viisuissa kuvataan varmaan jokaikinen neliömilli, paikalla on 3500 yleisöä ja koko homma striimataan livenä kymmenien miljoonien ihmisten nähtäväksi, niin on se koksuviiva varmasti jäänyt vaan huomaamatta.

Tää koko show aiheen tiimoilta oli mun mielestä jotenki tosi surullinen. Nimittäin se kertoi hyvin sen, että mikä tahansa pienenpieni kipinä voi johtaa tilanteeseen, missä mikään järjellinen ja todennäköinen ei kelpaa. Kun joku on mielensä päättänyt, ei sitä tulla vaihtamaan edes totuudella. Mä sain meidän reissun aikana monia kommentteja esim. siihen liittyen, että jos julkaisisin jotain lääkärinpapereita vaikka niitä hieman sutaten, todennäköisesti kritiikki reissuamme kohtaan laantuisi, jos ihmiset uskoisivat, että lapsellamme olisi jotain terveyshuolia, kun sitä eivät moneet uskoneet. Yksi mediamyyjä pyysi tietää lapseni terveydestä, että olisi “kättä pidempää” (suora lainaus edelleenkin) neuvottelupöytään. Vuodet somessa ovat opettaneet, että on ihan sama, mitä teen tai sanon tai näytän, ei se tule muuttamaan ihmisten mieltä. Kun aikanaan laitoin raskausepäilyjen vuoksi kuvan vatsastani (huom jo lähes kymmenen vuotta sitten!) oli se heti “photaroitu” ja kun julkaisin ylioppilastodistuksestani kuvan kun minua syytettiin valehtelusta, oli sekin “selvästi editoitu”. Mulle on ollu itsestäänselvää, etten julkaise mitään tällaista lapseni terveyteen liittyvää, sillä totuus ei muuta vihaajien ajattelua kuitenkaan. Eli en voi voittaa sillä mitään, voin ainoastaan hävitä. Mitä häviän kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään salaisuus? No, paljonkin, yksityisyyden puolelta ainakin. Varsinkaan kun sitä ei tasaa mikään hyvä. Oon esimerkiksi monien seuraajieni kanssa jutellessa kertonut koko tilanteen auki, mutta en minä haluaisi nähdä lehtiotsikoita asiaan liittyen. Kyseessä on suomalaisittain harvinainen ominaisuus, joka ei itsessään ole ongelmallinen, mutta hoitovirhe siihen liittyen on. Hiljaisena uutispäivänä joku lehtiotsikko asiaan liittyen olisi mulle aivan liikaa. Ja jos mun hissiränttäys Instagramissa pääsee iltalehtiin, niin miksei myös “suosikkibloggaajan lapsen hoitovirhe”. Eli ei kiitos.

Eurovision winner Damiano David to take drugs test after cocaine questions
Kuva: REUTERS/Piroschka van de Wouw

Itsensä puolustaminen somessa on usein keppihevonen vihaajille. Tehdessäsi jonkin asian oikein, on se silti väärin, koska motiivisi siihen ovat selvästi vääriä. Tai niin kuin tässä Davidin tapauksessa, vaikka kaikki faktat olisivat laulajan puolella, niin tietyt ryhmät tulevat aina muistamaan hänet italialaisena rokkarina, joka veti viivoja suorassa Euroviisu-lähetyksessä. Ja harmittaa aivan saakelisti. Ei pelkästään uuden pakkomielle-bändini takia, vaan ylipäätään sen takia, millainen villi länsi some on. Kärpäsestä voidaan tehdä potentiaalisesti uran päättävä härkänen, ja kukaan ei kanna vastuuta. Virheelliset spekulaatiot saavat palstatilaa ja menevät viraaliksi, mutta oikaisut jäävät pikkuprinttiin. Surullista.

Erilaisuus on rikkaus. Sen osoitti taas nämäkin viisut. Kolmanneksi eniten katsojaääniä saanut Ukrainan esitys oli mielestäni kamala, mutta monet rakastivat sitä. En kokisi mitään tarvetta etsiä Ukrainan esiintyjästä vikoja, sen takia, etten ymmärrä heidän musiikkia. Päinvastoin, juhlin sitä, miten isoa näkyvyyttä tällainen on saanut kansainvälisesti, ja miten erilaista musiikkia, eri kieliä ja erilaisia esiintyjiä mahtuu samalle lavalle. Ja millä ihanalla lämmöllä esiintyjät suhtautuivat toisiinsa. Italian odottaessa tuloksia ja saadessaan ne, Hollannin edustajat taustalla olivat aivan supersymppiksiä ja heti voiton tullessa ilmi, serbian esiintyjät säntäsivät halaamaan Italiaa. Italian rokatessa lavalla, Kreikan esiintyjä heilui Kreikan lippu olkapäillä täysillä mukana rokaten. Oli mieletöntä seurata kuinka Serbian hyvin perinteiset viisuedustajat, pitkätukkaiset naisesiintyjät rokkasivat täysillä Green roomissa jo esitysten aikana, nimittäin Suomenkin edustajan rokkibiisin aikana silmään osui tuhat kiloa moshaavaa tukkaa telkkariruudun kulmassa. Kun UK jäi sekä tuomari- että katsojaäänissä nollille, oli ne toiset kilpailijat Green roomissa ensimmäisenä antamassa suosionosoituksia brittiedustajalle, joka otti tappionsa vastaan hyvällä asenteella ja hauskalla reaktiolla tapahtuneeseen.

2021 Eurovision Song Contest: Final Damiano David
Kuva: Picture Alliance – Vyacheslav Prokofyev

Oon iloinnut tänään ja eilen sitä, kuinka paljon viisubiisit trendaa kansainvälisesti. Itselleni niin rakas vuosittainen tapahtuma on nostanut monta pienempää esiintyjää kansainväliselle framille ja tuonut mahtavan esimerkin siitä, miten tapahtumia voi tässäkin tilanteessa järjestää turvallisesti. Ja kuinka ihanaa on nähdä italialainen viisubiisi kansainvälisen Spotify-listan 9 sijalla, ihan ennenkuulumatonta! Samalla listalla muuten Suomi on hienosti sijalla 62, onkohan kaikkien aikojen kovin suoritus suomalaiselta biisiltä?

Sen sijaan, että yleisö keskittyisi kahden sekunnin jalkoihinsa/puhelimensa/lasinsirpaleiden tuijotteluun, voisi myös miettiä ihan muita juttuja. Niitä, jotka eivät päätyneet iltalehtiin. Kuten sitä, miten juuri 21 vuotta täyttänyt nuori nainen vastasi siihen, miltä tämä kaikki tuntuu. Nimittäin omaan mieleeni jäi bändin tajuttoman seksikkään esityksen lisäksi sen kypsyys siitä huolimatta, että bändin jäsenistä kolme on syntynyt 2000-luvulla! Ja se kypsyys näkyi paikoitellen lehdistötilaisuudeessakin. Kun basisti Victoria De Angelis vastasi kypsässä 21 vuoden iässä, miten hienoa oli osallistua euroviisuihin, sillä tapahtuma toi paljon töitä alalle, jolla monet eivät ole voineet tehdä töitä laisinkaan yli vuoteen ja kuinka mahtavaa on tuoda viisut ja sitä myötä toivoa ja työtä Italiaan, joka on kärsinyt erityisen paljon. Voin muuten sanoa, että itse 21-vuotiaana klo 2 yöllä muutaman viinilasin ja viisuvoiton jälkeen en olisi ollut ihan noin aikuinen ulosanniltani. Aika hyvin koksupäisiltä sekopäärokkareilta.

Siitäkin huolimatta, että tää huumekohu oli ihan perseestä, oon tosi iloinen, että tää meni niin kuin meni. Nimittäin, uskon vakaasti, että enemmän ihmiset huomasivat ahdismielisyyden typeryyttä tässä kaikessa ja samalla bändi sai vieläkin enemmän hyvää mieltä monilta. Itse ainakin oon etunenässä kärkkymässä lippuja keikalle jos joskus Suomeen tulevat ja olen luukuttanut bändin molempia levyjä nonstop viisuista lähtien. Uskon, että tästä bändistä kuullaa vielä ja jos he jo nyt 20-vuotiaina rikkovat rajoja ja oletuksia näin kylmän viileän tyylikkäästi, tulevat he tekemään niin jatkossakin. Ja pikkuhiljaa he ja monet muut tulevat muuttamaan mieltään ja ymmärtävät, että puhtoinen imago ei tarkoita sitä, etteikö koksua menisi. Eikä meikattu poika korkkareissa olekaan narkkari, vaan ainostaan ihminen, joka ilmaisee itseään tyylillisesti. Jos et ymmärrä, mitä hän sillä ilmaisee, ei se ole hänen vikansa vaan korkea aika tietämättömien muiden sivistää itseään.

Ja viimeisenä… Jos ette oo vielä nähneet tuota Italian vetoa, niin suosittelen katsomaan 😀 Ja tutustumaan bändin tuotantoon muutenkin, oma suosikkini on viisubiisin lisäksi mm. Coraline, jota oon kuunnellut ihan liikaa:

Kuka muu löysi uuden lempibändin itselleen näistä viisuista? 😀

YRITTÄJYYDESTÄ

yrittajyys (1 of 1).jpg

Luin tosi mielenkiintoisen jutun Julia Loukiaisesta, nuoresta naisesta, joka on viemässä yrityksensä konkurssiin ja joka on puhunut asiasta avoimesti ja kasvot konkurssille antaen. Musta on ollut tosi mielenkiintoista seurata keskustelua, jossa konkurssia on pidetty milloin epäluotettavan ja laiskan yrittäjän merkkinä, milloin minäkin huonona asiana. Se on jotenkin outoa, että konkurssissa on joku hirveä stigma edelleen Suomessa, vaikka kyseessä on vaan taloudellisen arvion pieleen meneminen. Ylipäätään Suomessa on hyvin vahva tuomitsevuus niin velkaantumisessa kuin konkurssissa. Olen itsekin sitä mieltä, että holtittomalla käyttäytymisellä aiheutettu velkaantuminen ja saneeraukset tai konkurssit eivät ole hyviä asioita, mutta velkaantumsielle tai konkurssille voi olla monta erilaista syytä. Asiat eivät aina mene suunnitellusti, ei vaikka olisi kaikkea muuta kuin laiska ja epäluotettava.

Kahdeksan vuotta yrittäjyyttä takanani uskallan hieman avata omia ajatuksiani yrittäjyydestä ja nuorena yrittämisestä. Yrittäjyyttä on monenmoista tullut kokeiltua. Alihankkijana yrityksen sisällä hyvin työntekijämäisessä asemassa, bloggaajayrittäjänä, konsulttina ja verkkokauppayrittäjänä. On ollut työntekijän palkkaamista, on ollut veroselvittelyjä ja laajojakin sellaisia. On ollut tavallista arkea kirjanpitoineen, taloussuunnitelmine, Exceleine ja myyntine. 

Sikäli mulla on aina ollut onnekas asema. Hyppäsin mun alalle hyvänä hetkenä jolloin sain yrityksen kannattavaksi jo ensimmäisenä vuonna. Se ei ole mitenkään itsestäänselvää. Se on kuitenkin ominaista juuri tälle minun alalleni, sillä tässä ei ole suuria sijoituskohteita kuten vuokratiloja, kaivureita tai teknologiaa. Ei ole tiloja, ei ole kalliita vakuutuksia. Mun yritys on minä, mun aivot ja sormet ja pienehköt säilytystilat sekä verrattain edulliset tarvikkeet läppäristä kameraan ja kuvankäsittelyohjelmista domaineihin ynnä muihin sellaisiin. Mun yritys jatkaa toimintaansa olen Fijillä tai Lempäälässä, eikä mikään ole sidottu yritykseeni. Menestyminen ei siis ole kiinni siitä pääseekö vaikka ensimmäisen kolmen vuoden aikana mustalle, sillä sinne punaiselle ei pitäisi muutenkaan joutua ammattibloggaajana. Tää on myös niin joustavaa, että yrittämisen aloittaessa tai vaikka kesken, voi tehdä muutakin työtä, sillä tämä työ voi tapahtua mihin aikaan päivästä vaan. Ja mikä parasta, yrittäjyys on mahdollistanut kaikista tärkeimmän, eli sen, että oon voinut tehdä töitä ja olla taloudellisesti itsenäinen ja elää mukavaakin elämää niin muuttojen keskellä kuin myös äitinä. Mukautuva yrittäjyys antaa mahdollisuuden siihen, että voin viettää mahdollisimman paljon aikaa poikani kanssa, mutta samalla pysyä kiinni työelämässä ja tienata omat rahani. Sitä muistuttamassa on mun pöydällä toi #MAMABOSS -nimikyltti, hassu pieni lahja, joka on mulle kuitenkin tärkeä merkityksensä vuoksi. 

yrittajyys (7 of 10).jpg

yrittajyys (6 of 10).jpg

Kuten sanottua, mulla on hyvin erilainen tilanne yrittäjänä kuin monilla, mm. kulujen ja riskien osalta. Olen minimoinut riskit sikäli, että mulla ei ole isoja kulueriä, joita joudun ottamaan lainana eikä mulla ole esimerkiksi vakkarityöntekijöitä, jotka voisivat haastaa oikeuteen jostakin. Mun yrityksellä ei itse asiassa ole edes luottokorttia, vaikka ainoa ihminen, joka voisi yrityksen vetää miinukselle, on minä itse. Verkkokauppaa avatessa otin yritystilini pankista hyvin pienen lainan, jolla sain katettua ensimmäiset isot hankintaerät, koska moni tavarantoimittaja vaati ensitoimitukseksi hieman isompaa erää kuin yleensä. Otin pienen lainan, jonka tiesin varmasti pystyväni maksamaan seuraavan 6 kk aikana. Olisin voinut olla ottamattakin, mutta haluan, että mulla on aina kassavirtaa, eli rahaa yrityksen tilillä enkä halunnut vetää tiliä liian laihaksi. 

Mä koen, että mä oon yrittäjänä tosi etuoikeutetussa asemassa. Jotta voisin tehdä mitä haluaisin, en joudu tekemään kalliita materiaalihankintoja, riskihankintoja tai muutakaan. Mulle ei tule yllättäviä kulueriä ja ainoa työntekijänikin on minulle hyvin läheinen ihminen. Mieheni ja perheeni ovat aina tukeneet yrittäjyyttäni ja olen saanut tehdä mukavaa liikevaihtoa jo useamman vuoden. Toiminimenä mukana kulki tietynlainen huoli, sillä aina on olemassa jotakin riskejä (joita ei osaa edes ajatella), sillä toiminimenä vastasin myös mahdollisista veloista ja ongelmista kaikella omalla omaisuudellani. Kun mulle olisi jo taloudellisestikin ollut hyödyllistä tehdä töitä osakeyhtiön kautta, vitkuttelin ja vanuttelin tekemistä, koska en jaksanut keskittyä siihen byrokratiaan. Milloin olin raskaana, milloin pikkuvauvan tuore äiti. Näitä ennen oli joku muu selitys. Sain vihdoin itseäni niskasta kiinni 1,5 vuotta sitten ja perustin osakeyhtiön toiminimen tilalle. Ja menihän siinä peräti päivä. Että se siitä pelosta, turhaahan se oli. 

Ymmärrän, että monella on hyvin erilainen tilanne yrittäjänä. Yrittäjyys vaatii isoja resursseja alkuun ja jos ei ole omasta takaa niitä, niin lainoja, joihin joutuu takaamaan aika paljon henkilökohtaista. Siihen en kyllä pystyisi ja nostan hattua kaikille rohkeille, jotka pystyvät. Oon seuraillut kiinnostuneena tätä keskstelua yrittäjyydestä ja varsinkin nuoresta yrittäjyydestä, ja mun silmät on avartanut tosi paljon kaikille niille yrittäjyyden negatiivisille aspekteille, joita en edes ole osannut ajatella. Oon sellaisessa Naisyrittäijen ryhmässä, jonka keskusteluja seuraan mielenkiinnolla. Se on todellakin avartanut käsitystäni siitä, millaista on olla naisyrittäjä Suomessa ja korostanut sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa on tällaisen “helpon” yrittäjyyden kanssa. 

yrittajyys (2 of 10).jpg

yrittajyys (5 of 10).jpg

Mulla on pitkäaikaisia sitoutuneita yhteistyökumppaneita, mulla on ihania asiakkaita, mulla on aina mahdollisuus etsiä uusia asiakkaita ja mun ala on voinut viime vuodet hyvin ja alan korvaus on noussut todella paljon vuosien aikana. En voi olla kuin onnellinen, että lähdin yrittäjäksi. Joku käyttäisi termiä “uskalsin yrittäjäksi”, mutta pakko sanoa, että en koskaan ajatellut, että tämä olisi jotenkin uskaltamista. Ei tämä olekaan, kun tässä ei ole oma henkinen hyvinvointi ja terveys ja omaisuus vakuutena. Mä lähdin yrittämään vähän silleen takki auki, että katotaan mitä tästä tulee, ajatellen vaan, että teen parhaani ja en ota mitään luottoja tai lainoja enkä tee mitään hölmöä. Ihan hyvin on mennyt. Parit yllättävät mätkyt, joita seurasi ilonkyyneleitä aiheuttaneet palautukset, jotka olivat ensimmäiset laatuaan tuossa pari vuotta sitte. Mätkytkin on kuitenkin sellainen juttu, joka ei ole valtava yllätys, vaan ennakoitavissa oleva asia, jonka saattaa välillä haluta ottaa tarkoituksellakin. Pari yllättävää selvitystä verottajan kanssa on ollut ja muutama ärsyttävä papereiden pyöritys, joka vei enemmän aikaa kuin ajattelin. Siinäpä ne mun vastoinkäymiset.

Mutta, pääsin tässä kaiken keskellä kyllä vuoden verran maistamaan sellaista samantyyppistä yrittäjyyttä kuin mitä usein on. Verkkokaupan avaaminen oli musta mielenkiintoinen ja jännittävä haaste, mutta se, että se oli auki noin vuoden, puhunee omaa kieltään. Hankintojen tekeminen on kallista, myynti on epävarmaa ja katteet ja korvaukset sentyyppisestä yrittäjyydestä eivät ole linjassa sen kanssa, mitä voin saavuttaa taloudellisesti muuten ajallani. Ja koska aikaa ei ollut rajattomasti, ihania mahdollisuuksia tulvi välillä vaikka mistä ja kun löysin kivan työyhteisön, niin oli helppo tietää mistä luopuu. Työteliäisimmästä ja riskaabeleimmasta osasta tietenkin. Varsinkin kun se oli vähiten palkitseva, taloudellisesti siis. En kadu yhtään, että kokeilin, sillä opin ymmärtämään ja arvostamaan pienyrittäjiä ja pieniä verkkokauppoja niin paljon siinä prosessissa. 

Helppohan mun on kehua, että yritä yritä, yrittäjyys on kivaa. Ei se oo niin itsestäänselvää. Ajoituksella, alalla ja muulla on niin paljon väliä. Toki mun mielestä yrittäjyys on ihanaa, en sitä olisi muuten kahdeksan vuotta jatkanut. En oo sidottu kehenkään vaikka lomien suhteen, ei tarvitse noudattaa mitään työaikoja, saan tehdä itsenäisesti ja olen vapaa. Vapauden mukana tulee vastuu, mutta olen jo oppinut kantamaan sen ja mulla on toimintasuunnitelma, jolla mä pärjään mielestäni hyvin ja oon varautunut pahimman varalle. Tiedän aina kuinka paljon firmaani on tulossa rahaa seuraavan 3 kuukauden aikana (vähintään, jotain yllättäviä lisätuloja saattaa tullakin) ja mitä välttämättömiä menoja mulla on tällä ajalla. Siitä pystyn hyvin pysymään kärryillä ja varautua eri tilanteisiin. Lisäksi pystyn omalla panoksellani vaikuttamaan hyvinkin vahvasti siihen, mitä nämä summat on. Se ei ole itsestäänselvää palkkatyössä. Mulla on yrityksen tilillä aina sellainen puskuri, että pari huonompaa kuukautta menee ihan järkevästi ja sama pätee henkilökohtaisessa taloudessa. Aina on oltava pientä turvaverkkoa, jonka varaan tippua.

yrittajyys (3 of 10).jpg

yrittajyys (8 of 10).jpg

En siis voi sanoa, että yrittäjyys olisi musta tuntunut koskaan hirveän raskaalta, sillä vapauden vastapainona koen olevani se, joka ajaa tätä hommaa ja mulla on ohjakset käsissäni. Se tuo tietynlaista kontrollintunnetta, joka on mulle tärkeetä. Raskasta olisi olla jonkun muun, kuten vaikkapa arvaamattoman pomon armoilla, ainakin mulle. Yrittäjyys on ollut musta tosi palkitsevaa, mutta herääkin kysymys, miksi hain töihin sitten viime syksynä? No, en oikeastaan hakenut töihin, vaan hain mielenkiintoisiin paikkoihin. Uudella paikkakunnalla on välillä yksinäistä ja se on oikeestaan se perimmäisin syy, mikä ajoi mut hakemaan nykyistä työtäni. Yrittäjyys on nimittäin omalla tavallaan itsenäisen lisäksi yksinäistä. Toki mulla on kollegoita ja paljon ystäviä, mutta työyhteisö, jonka kanssa on tekemisissä päivittäin, on ihan eri asia. Ja vuosien varrella opin kaipaamaan sitäkin, varsinkin kun tykkäsin meidän porukasta Kuopiossa ollessani mainostoimistossa. 

Mutta niin, se konkurssi. En voi sanoa, että osaan kuvitella tilannetta. En oo koskaan ajatellut asiaa, eikä se varsinaisesti ole sellainen asia, jota koen mahdolliseksi itselleni. Mun yritys ei tee hankintoja velaksi, joten en oikein näe miten joutuisin hirveän helposti konkurssiin. Toki kai kaikki on mahdollista. Oon vaan aina ajatellut, että jos menee huonosti, niin laitan lapun luukulle ja keksin jotain muuta tekemistä. En siis osaa kuvitella sitä painetta ja raskautta, mitä tuollainen tuo mukanaan. Siksi luin ilolla (en tietenkään konkurssin vuoksi, vaan rohkeuden) tuota Julian kertomusta ja avoimuttaa sillä Suomeen pitäisi saada aivan erilaista asennetta ja ajatusta niin nuoren yrittämisen kuin myös konkurssin suhteen. Mä aloitin mun yritystoiminnan 22-vuotiaana, eli nuorena yrittäjänä. Mulle ei todellakaan ollut saatavilla mitään rahoituksia, avustuksia tai edes apua. Tai no ainakaan hirveen helposti tai niin, että olisin osannut selvittää mistä ja miten. Ainoa mitä muistan saaneeni oli muutamaksi vuodeksi edullisemmat YEL-maksut, mikä ei kyllä ollut mikään kovin kummoinen kevennys. Nuorille yrittäjille kaipaisi enemmän tukea niin mentoroinnin ja selkeiden vero-ohjeiden ja muiden kautta kuin myös sitä kautta, että taloudellisia helpotuksia olisi hirveän tärkeää saada. Suomen työttömyystilanne on sellainen, että jokainen menestyvä yritys on aina plussaa. Menestyvänä pidän sellaista yritystä, jolla ihminen elättää itsensä ja perheensä, ei sen kummempaa. Tiedän kyllä, että jokainen pitää omaa mittariaan menestyksestä ja löytyyhän toki niitä, jotka pitävät mua luuserina tai “elähtäneenä kotiäitinä pellon reunassa jossain ihan perseessä” kuten juuri sain kuulla. Mut mulle menestyminen on sitä, että elättää itsensä ja perheensä ja voi hyvin siinä sivussa. Se on musta tavoite, jonka saavuttamisesta voi olla ylpeä. Jokainen menestyvä yritys on yksi ihminen vähemmän työttömänä. Nuorilla on sekä virtaa ja intoa, että myös pelkoja asiassa. Uskaltaako lähteä yrittämään, varsinkin kun kauhukuvana on se, että pilaa seuraavat kymmenen vuotta elämästään?

Mulle onnistumisen avaimena on ollut onnekkuus ja mahtavat yhteistyökumppanit vuosien varrella, miehen ja perheen tuki ja helvetin hyvä kirjanpitäjä. Jos jotain haluan sanoa kaikille nuorille yrittäjille, niin paras asia, minkä itelle voi tehdä, on hankkia hemmetin hyvä kirjanpitäjä, joka on kartalla ja ymmärtää modernia yhteiskuntaa. Mä palkkasin kirjanpitäjäksi yhden about itseni ikäisen nuoren miehen, joka oli vielä kauppiksessa kun aloitimme 2011. Nyt se on kestänyt mua jo kahdeksan vuotta (uskomattomat lehmän hermot hänellä), valmistunut aikaa sitten ja on tilintarkastaja tätä nykyä. Hän on aivan ehdottomasti yksi mun luottohenkilöitä, yksi suurimpia apuja ja ehdottomasti myös se ihminen, johon luotan todella vahvasti mun yrittäjyydessä. Suomennettuna mä saan idean, kysyn siihen hänen mielipidettä ja saan aika selkeät argumentit 😀 Love it.

yrittajyys (9 of 10).jpg

yrittajyys (4 of 10).jpg

Mitä enemmän ajattelen elämääni, sitä vahvemmin joka kerta ymmärrän luotettavien kumppaneiden ja järkyttävän hyvän turvaverkon merkityksen. Mun perhe, läheiset ja ystävät ovat aina olleet mulle tärkeitä, mutta näin kolmekymppisenä ymmärrän aina enemmän ja enemmän kuinka onnekkaassa asemassa olen, että mulla on nää ihmiset. Ne on mun tärkein voimavara. Jossakin vaiheessa maailmalla huidellessani pelkäsin, mitä tulevaisuudella on mulle antaa. Läheisimmät ystävät olivat jo ympäri maailman, mulla oli tulevaisuus auki ja mietin, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Nyt kun mietin, niin oon onnistunut solmimaan ihania ystävyyssuhteita aikuisena ja tutustumaan uusiin ihmisiin ja pitämään turvaverkkoni ja ystäväpiirini edelleen melko laajana. Mut se on ehkä oman postauksen aihe se.

Joka tapauksessa. Halusin kirjoittaa hieman ajatuksiani yrittäjyydestä ja siitä, miten minä koen yrittäjyyden. Mä koen, että on aina kunnioitettavaa, jos kokeilee, vaikkei onnistuiskaan. Jos on antanut kaikkensa ja yrittänyt ja taloudellisesti epäonnistunut, se ei ole huono asia, päinvastoin. Ja toivonkin, että mahdollisimman moni nuori antaa yrittämiselle mahdollisuuden, jos sellainen tilanne tulee eteen, sillä tässä on niin paljon hyvää. Se ajatus vaan usein jää jalkoihin, kun keskitytään miettimään yrittäjyyden huonoja puolia. Suomessa on muutenkin helposti sellainen mentaliteetti, että “mitä tuo nyt ees yrittää, ei onnistu kuitenkaan”. Oli se Euroviisukarsinta tai nuorena yrittäjyys, tuntuu, että niiden todellisten vaikeuksien lisäksi joutuu kohtaamaan todella typeriä asenteita. Sitä mä en pysty ymmärtämään. Luin ihan järkyttyneenä erästä ketjua tuolla Naisyrittäjien ryhmässä, kun ihmiset keskustelivat siitä, miten kukaan ei ole uskonut heidän yrittäjyyteen, kukaan ei ole tukenut ja miten kaikki ovat vastustaneet ja haukkuneet ja mitä vielä. En pysty ymmärtämään. Osittain sen takia, että olen itse saanut niin paljon tukea tähän, mutta myös sen takia, että koen tuollaisen asenteen ihan tyhmäksi. Kyllä mä ainakin tiedostan riskiprosentit tai edes suunnilleen epäonnistumisten todennäköisyydet. Avioliiton epäonnistumisen todennäköisyys on kai 50 % luokkaa. Työhaastattelussa menestymättä jäämisen todennäköisyys on varmaan jotain 90 % luokkaa ja yrittäjyyden epäonnistumisen prosenttikin on varmaan jotain 60 % luokkaa ja aikaisen keskenmenon riskikin on varmaan jotain 30 % luokkaa. (Nää luvut on nyt kyllä kaikkea muuta kuin tilastollisia ja ihan vaan päästä heitettyjä.) Mut sitten on se toinen puoli. Onnellisen ja ihanan avioliiton todennäköisyys on 50 % luokkaa, työhaastattelusta saattaa aueta työpaikka ja yritys saattaa menestyä. Jokainen raskaus saattaa myös päättyä onnellisesti lapseen. Olis tosi surullista jättää yrittämättä sen takia, että saattaa mennä pieleen. Ja vaikka meneekin pieleen, niin se ei ole loppuelämän murhe. Asiat järjestyvät ja sitten voi kokeilla uudelleen, toivottavasti paremmalla menestyksellä. 

Oletteko te yrittäjiä vai työntekijöitä? Kiinnostaako yrittäjyys vai pelottaako se enemmän kuin kiinnostaa? 

EI RAHA VAAN RAKKAUS

koyha (1 of 2).jpg

Luin tuossa Natan postauksen otsikolla “Tyhmä tai köyhä?” ja se herätti ajatuksia. Aihe on mulle muutenkin sellainen, jossa koen usein vähän kaksjakoisia fiiliksiä. Myös nyt. Natan postaus oli liikuttava ja hyvä, mutta en voi olla täysin samaa mieltä asiasta. 

Vaikka mulla on nykyään Chanel-laukkuja enemmän kuin monilla laukkuja elämänsä aikana ja meillä on omakotitalo, pari autoa ja aurinkolomia joka vuosi, ei aina ole asiat olleet niin hyvin, ainakaan siis taloudellisesti. Tulen itse hyvin tavallisesta perheestä, en köyhästä, mutten myöskään keskituloisesta tai rikkaasta. Vanhempani pääsivät keskituloiseen luokkaan vasta kun olin itse hieman vanhempi, mutta lapsuuteni meni kirpparivaatteissa ja kaupan alennuslaareista ruokaa ostaen. Mieheni on pienipalkkaista työtä pätkittäin tehneen yksinhuoltajaäidin kasvatti. Molemmat olemme maahanmuuttajia tai paluumuuttajia. 

Mun lämpimimpiä muistoja lapsuudessa on mm. mun ja iskän viikonloppuiset pyöräretket. Vasta myöhemmin tajusin, että monet muut perheet ei käy neljässä eri ruokakaupassa fillaroiden hakemassa eri juttuja eri kaupoista. Käyttäen karttana alennusilmoituksia ilmaisjakelu-lehdistä ja osittaismaksuna kaiken maailman kuponkeja. Ja mä kävin niillä retkillä vain iskän kanssa, koska äitini teki seitsemänpäiväistä viikkoa kahdessa eri matalapalkkatyössä. Molemmat vanhempani ovat koulutukseltaan maistereita, mutta ketään Suomessa ei siihen aikaan kiinnostunut kummankaan vanhempani osaaminen. Niinpä äitini mittaili mansikoita litraan ja järjesteli hevi-hyllyä tai maitohyllyä isäni viettäessä työpäivänsä hitsaten metalleja. Mä rakastin meidän viikonloppuseikkailuja. En mä koskaan osannut ajatella, että haetaan jauhelihaa Siwasta ja jauhoja K-Marketista, koska säästetään muutama markka. Tajusin sen myöhemmin. Mut en oo koskaan hävennyt sitä. Koska meidän köyhyys tarkoitti laatuaikaa ja kisailua ja seikkailuja isäni kanssa. Mun vanhemmat osasi tehdä köyhästäkin kivaa.

Mun lapsuus ei todellakaan ollut kovin varakas, mutta siitäkin huolimatta vierastan hieman ajatusta siitä, että lukiokirjoihin ei olisi varaa teini-ikäisenä, jos ei puhuta ihan pienestä paikkakunnasta, jossa nuoren työllistymismahdollisuudet on ihan katastrofaalisen huonot. Tämän aiheen kohdalla nimittäin aina mielessäni välähtää ajatus työstä nuorella iällä. Mä aloitin työnteon todella nuorella iällä, kun puhuin itseni mansikkamyyjäksi torille. Muistutin ehkä paikkaa pyörittävän pariskunnan lapsenlapsia ja mun “reippaus” (their words, not mine) teki vaikutuksen. Vanhempieni luvalla tein hyvin lyhyttä työpäivää alkuun, ja vuosien karttuessa joulut ja kesät meni hyvin paljonkin töissä. Tämän lisäksi oon jo teininä jakanut mainoksia, siivonnut yksityisiä koteja, käynyt kaupassa vanhusten puolesta ja tekemällä vaikka mitä. En ujostellut hakea töitä, en 14-vuotiaana enkä myöhemminkään elämässä. Mun kokemus on toki Helsingin kaltaisesta isosta kaupungista, mutta mä löysin aina töitä kun niitä etsin. Avustamasta milloin missäkin; kahvilassa, kukkakaupassa ja yksityisissä kodeissa. Ollessani 12, työntelin pitkin lumihankia pikkusiskojeni vanhoja kirpparirattaita, jotka olivat palvelleet ennen siskojani jokusen muunkin muksun ja olleet meilläkin jo käytössä neljä vuotta. Niissä sai hyvin kuskattua lehtipinoja talosta toiseen. Ei siinä rikastunut, mutta luonnetta se todennäköisesti kasvatti. Vaikka nyt ajelen useamman kymmenen tuhannen euron arvoisella autolla ja lykin Stokken merkkirattaita, en ole unohtanut, millaista lapsuuteni ja nuoruuteni oli.

14-vuotiaana soitin ehkä lähemmäs viisikymmentä Molin ilmoitusta läpi. Yhdestä tärppäsi. Kävin siivoamassa erään perheen kotia. He tykkäsi musta ja vähän ajan päästä heidän ystävänsä tarjosi mahdollisuutta lapsenhoidolle. Sen jälkeen erään heidän naapurin rouva tarvitsi apua käydä ruokakaupassa. Ja minähän kävin. Siivoamassa, leikkimässä lasten kanssa ja kaupassa. Mä en koskaan ajatellut, miten vaikeeta mulla oli. Mä ajattelin itse asiassa, että onpas helppoa saada rahaa 😀 Jokusen kerran nuorena setäni vei minut keräilemään pulloja vapun jälkeen. En oikeen vierastanut mitään tuollaista, sillä mut kasvatettiin siihen, että jokainen työllä tienattu euro on arvokas.

Mulla oli oma Visa Electron 12-vuotiaana, sen takia, että olin tienannut kesätöissä ja säästänyt saamani stipendin ja kesätyön palkat. Ollessani lukion ekalla luokalla, suuntasin kotibileiden sijaan iltavuoroon töihin ja sieltä kotiin nukkumaan, sillä lauantaisin avasin kahvilan 7, joten herätys oli 5.30. Joululomat seisoin Tikkurilassa kukkapuistossa myymässä joulukukkia jouluaattoon klo 15 asti. Työntelin painavia rullakoita pitkin lumikinoksia ja tein 10-tuntisia päiviä jääkylmissä olosuhteissa. Hitto, mä muistan vieläkin Tikkurilan K-Supermarketin parkkihallin ajoliuskan, ja miten painajaista oli työntää rullakkoa ylös liuskaa pitkin lumiseen hankeen ja siitä kulman taakse ja tien poikki kukkapuistoon. Kukkapuistoa ei enää ole, mutta se K-Supermarket on ja muistan tuon aina ajaessani ohi. Meidän perheen jouluaatot oli sen varassa, että rankan työläisduuninsa joululomalle päättänyt isä kokkasi ja minä ja äiti tultiin puolikuolleena töistä kotiin 15-16 aikaan viettämään aaltoa juuri ennen kuin mentiin takaisin joulupäivänä töihin. Mä muistan ikuisesti, kuinka 9-luokan joulujuhlan jälkeen hyppäsin Kulosaaressa metroon juhlatamineissani, vaihdoin Mellunmäessä bussiin ja menin Tikkurilaan töihin. Vaatteet vaihdoin bussin takapenkillä, sillä oli kiire ehtiä ajoissa työpisteelle. Paketoimaan sen talven ties kuinka monetta sadatta amaryllistä. 

Mä oon tehnyt töitä viimeiset 18 vuotta. Koko lukioiän, koko yliopisto-opiskeluajan. Mun vanhemmilla olisi todennäköisesti ollut varaa maksaa lukiokirjani, mutta maksoin lukiokirjani omista rahoistani. En muista, että yksikään kirjani oli uutena hankittu vaan ne oli kaikki käytettyjä. Vanhempani maksoivat kyllä ajokorttini, mutta sillä sopimuksella, että maksan sen takaisin vuoden aikana. Ja maksoinkin. Kyllä varmasti vanhempani osallistuivat aika paljon taloudellisesti teini-iässä. Silmälasini maksoivat vanhempani ja funktionaalisen laskimen sain muistaakseni synttärilahjaksi. Mutta niin vaan mun urheiluvälineet liikkatunneille oli kirpparilta omalla rahalla ostettuja ja lehtiöt ja muistiinpanovälineet myös. Vaikka vanhempieni tulot ja taloudellinen tilanne nousivat huomattavasti säästeliäisyyden ja yritteliäisyyden tuloksena joskus viisitoista vuotta sitten, halusin silti pärjätä mahdollisimman pitkälti omillani.

Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä ajatusmaailmaa, jossa työtä ei mielletä asiaksi, jota tehdään opintojen lomassa. (Enkä nyt sano, että Natan postaus antaisi tällaisen mielikuvan) Kun hain oikikseen, tein töitä K-Supermarketissa 20-25 tuntia viikossa. Tämän kuullessaan kaikki olivat sitä mieltä, että minulla ei ole mitään toivoa päästä kouluun, jos teen töitä samalla. Pääsinpä kuitenkin. Kirjoitin myös huippuhyvät ylioppilaskirjoitukset, tehden töitä. Muutin nimittäin omilleni tasan 18-vuotiaana kolmannen lukiovuoden alussa ennen kumpiakaan kirjoituksiani. Minun tapauksessani työnteko ei suinkaan häirinnyt opiskelua, mutta ymmärrän, että vaikka minä pystyn johonkin, ei asiat ole itsestäänselvästi samanlaisia kaikille. Lukionkin voi kuitenkin tehdä kolmen vuoden sijaan neljässä ehtiäkseen myös tekemään töitä ja töitä voi paiskoa paljon kesällä ja joululomalla ja käyttää rahaa mahdollisimman kitsaasti niin, että siitä riittää olennaisimpaan myös työkausien ulkopuolella.   

koyha (2 of 2).jpg

Siinä olen samalla sivulla Natan kanssa, että mun kohdalla lapsuuden “köyhyyttä” on seurannut paljon paremmat ajat. Ja tiedostan myös Natan tavoin, että näin ei suinkaan ole kaikilla. Meilläkään ei ollut opintojen kannalta kriittisinä vuosina vakavia ongelmia perheessä ja meilläkin oltiin hyvin kannustavia opintojen suhteen ja niihin laitettiin vanhempien puolelta henkisiä paukkuja niin paljon kuin vain voitiin. Tiedän kyllä, että monella menee huonommin. Silti mä toistan aina sen, että Suomessa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet. Se on maamme yksi isoimpia hienouksia. Nyt haluan ehkä hieman muotoilla uudelleen tuon lauseen. Suomessa kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet, vaan Suomessa kaikki on mahdollista kelle tahansa, vaikka lähtökohdat olisi kuinka kamalat. Siinä tarvitaan ahkeruutta ja onneakin, siinä tarvitaan monia vaikuttavia asioita. Suomi on yksi suvaitsevaisemmista maista maailmassa ja Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia tai esteitä haaveiden toteutumiselle. Toki lapsen synnyttyä perheeseen, jossa asiat ovat huonosti, on hänellä huomattavasti jyrkempi tie kiivettävänään, eikä välttämättä henkisiä kykyjä löytää itsestään niitä eväitä kiipeämiseen. Mutta se on jo hieman eri asia ja sellainen, mistä mulla ei ole kokemusta, joten en koe voivani siitä olla mitään mieltä.

Mutta kun puhutaan “vaan” köyhyydestä, niin yksi mun suurimpia ylpeyden aiheita suomalaisena on se, kuinka vähän köyhyys oikeasti vaikuttaa. Köyhyys ei yksinään ole asia, joka rajaa tulevaisuuden mahdollisuuksia ihan hirveesti. Toki harva köyhän perheen lapsi päätyy tennistähdeksi harrastuksen kalleuden takia, mutta lähes mille tahansa alalle on tie auki köyhemmänkin perheen vesalla. Niin vaan on meidän pienessä blogikentässäkin Nata, joka on kiivennyt koko blogikentän huipulle köyhistä lähtökohdista ja löytyy verotiedoista aika menestyksekkäästä porukasta. Ja on minä, joka on Kontulan köyhyydestä kiivennyt siihen, missä nyt olen. En voi sanoa olevani rikas tai supermenestyjä, mutta mikään ei olisi seissyt mun tiellä, vaikka olisin halunnut parempipalkkaiseen duuniin tai tekemään mitä ikinä. Okei, presidentiksi mulla ei ois ollu perustuslain puolesta asiaa, mut sekään ei liity köyhyyteen. 

Rikkaan perheen lapsi voi kohdata koulukiusaamista, joka romuttaa hänen elämänsä. Rikkaan perheen lapsi voi eksyä tilanteeseen, joka johdattaa hänet lopulta katkaisuhoitoihin. Rikkaan perheen lapsi voi kohdata vanhemmiltaan läsnäolemisen puutetta ja montaa muuta vaarattomalta vaikuttavaa tilannetta, joka muovaa häntä ihmisenä henkisesti paljon rankemmin kuin köyhyys. Mun mielestä ei saa jäädä liiaksi kiinni siihen ajatukseen, että on köyhä tai pienituloisesta perheestä. Jokaisen lapsen elämän varrelle saattaa mahtua asioita, jotka muovaavat tätä ihmisenä. Mä oon seissyt lapsena leipäjonossa, mut se ei estänyt mua pääsemästä siihen missä mä nyt oon.

Se, miksi kirjoitan tästä on tietyllä tapaa haluni myös inspiroida omanikäisiäni naisia, tän hetken ja tulevaisuuden vanhempia. Köyhyys ei ole asia mitä pitää pelätä, sillä lapsen kasvatuksessa on paljon pahempia asioita, mitä voi pelätä. Natan postauksessa silmääni osui erityisesti kohta, jossa Nata puhuu perheestään. Positiivisesta suhtautumisesta opintoihin ja osallistumiseen stipendihakuihin, paperitäyttöihin ja muihin vastaaviin. Omasta puolestani oon tosi kiitollinen perheelleni siitä, miten paljon he osallistuivat koulunkäyntiini läksyjen ja kokeisiin opiskelun myötä. Mut vietiin ja haettiin pyörän tarakalla ala-asteen limudiskoon, vaikka sainkin matkaan mukaan kotoa pienen karkkipussin alennuskarkkeja ja 1 markan johonkin limuun. Mut mä olin siellä diskossa. Ihan kivassa kirpparimekossa. Mun vanhemmat osallistui ja tsemppasi. Mun koulunkäyntiä ja työntekoa tuettiin ja kehuttiin, siitä oltiin ylpeitä. Sain tukea henkisesti koko elämäni ajan. Ja sille ei voi laittaa hintalappua, ei köyhä eikä rikas.

On jotenkin hirveän lohduton ajatus, että niin moni suomalainen lapsi kasvaa pienituloisessa perheessä tai köyhässä perheessä. Sen ei pitäisi mennä niin. Sen ei tarvitsisi mennä niin Suomen kokoisessa taloudellisesti verrattain hyvinvoivassa maassa, mutta valitettavasti erinäisten syiden vuoksi niin on. Maksaessani tuhansia euroja veroja kiristelen hampaitani minkä kerkeän, mut sit yleensä irroitan leuat toisistaan ja totean, että osa siitäkin menee oikeesti tärkeään tarkoitukseen. Siihen, että jokainen lapsi saa koulussa ilmaisen koulutuksen ja yhden lämpimän aterian päivässä. Ja sairastuessaan jokainen suomalainen lapsi saa hoitoa yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä. Mikään ei ole täydellistä, mutta mun mielestä tää on jotenkin tosi lohdullista kaiken keskellä. 

On utopiaa ajatella, että kapitalistisessa maailmassa olisi joskus tilanne, että kaikki olisivat samalla lähtöviivalla ja kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvät oltavat. Mutta itse koen kuitenkin aina, että köyhyys on ongelmana kuitenkin vähemmän vakava kuin moni muu. Köyhyys, ilman muita ongelmia, ei tarkoita onnetonta lapsuutta, heitteillejättöä tai mahdollisuuksien puuttumista elämän varrella. Toivonkin, että mahdollisimman moni ajattelee asiaa myös siltä kannalta, että vanhempien rakkaudella, tuella ja läsnäololla lapsi pääsee ponnistamaan elämässään korkeallekin, vaikka lähtökohdat olisivat haastavia. Vaikka lukiokirjat ja funktiolaskimet on kalliita hankintoja monille, ne ovat sen arvoisia. Sillä opiskelu on avain parempaan tulevaisuuteen ja vaikkei tie olisi aina helppo ja häpeätön, niin jos köyhyys on perheen ainoa ongelma, ei tie ylioppilaslakkiin ole mitenkään mahdoton. 

On hienoa ja tärkeää, että päättäjät ehkä vähän heräilevät tähän asiaan. Jos heräilevät. Mut yhtä tärkeää on myös mun mielestä se, että jokainen vanhempi ei säti illalla itseään siitä, että hänen lapsellaan on huonommat mahdollisuudet. Ei luovuta ja totea, että ei tästä kuitenkaan tule mitään eikä mikään ole mahdollista. Ei vello siinä ajatuksessa vaan katsoo peiliin, toteaa, että tekee parhaansa ja tekee huomenna vielä parempaa. Ajattelee kaikkia niitä, jotka ovat samanlaisista lapsuuden olosuhteista ponnistanut keskituloiseksi hyvinvoivaksi aikuiseksi. Auttaa työhakemuksissa, pitää silmiä auki nuorelle sopiville töille, tukee niin paljon kuin voi. Mutta ennen kaikkea on läsnä, rakastaa ja tuo lapselleen sen taian, minkä mun vanhemmat toi mun lapsuuteen sanomalla aina “Sä pystyt mihin tahansa”.