“Mä en ymmärrä…”

Oli niin mielenkiintoinen keskustelu ystävieni kanssa, ja se keskustelu muistutti toisesta keskustelusta, jonka inspiroima postaus oli osin luonnoksissa jo, joten oli pakko palata asiaan. Ja nyt tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksena puoli vuotta, kunnes nyt palasin tän äärelle taas. Kun samantyyppinen lause pyöri taas huulillani. Ennen kuin aloitan, niin ethän hiilly ja provosoidu heti ensimmäisestä lauseesta, vaan luet ensin loppuun 😀 

“Mä en ymmärrä, miten joku pystyy jättämään oman lapsen vauvavuonna hoitoon ja mennä hoitamaan toisia samanikäisiä lapsia, mä en kyllä pystyis.”

Miten luet tuon lauseen? Tuliko tuomitseva fiilis? Mitä jos pyytäisin lukemaan saman lauseen kirjaimellisesti? Kuka on lauseen “huono” tai epäonnistuja? Se varhaiskasvattaja, joka pystyy johonkin, mitä Mä ei pysty ymmärtämään? Vai Mä, joka ei kykene laajentamaan omaa ajatustaan ymmärtämään jotakin, minkä se varhaiskasvattaja pystyy? 

Pohditaanpa hetki, nimittäin oon huomannu tän mielenkiintoiseks kommunikaation ongelmaksi nykypäivänä. Nimittäin olen sanonut tuon lauseen jotakuinkin noin ja verisesti loukannut sillä erästä ihmistä. Tarkoitinko loukata? En todellakaan. Mä tarkoitin sillä ihan samaa kuin sanoessani vaikkapa “Mä en ymmärrä miten joku kestää tehdä töitä lasten huostaanottojen parissa, mä sekoaisin siinä.”  Tuo lause ei tarkoita mitään pahaa ketään kohtaan. Päinvastoin, se on itse asiassa tietyllä tapaa ihailu. Mä en oikeasti ymmärrä, miten paljon henkisiä voimavaroja vaatii tehdä jotain tiettyjä raskaita töitä, ja nostan hattua heille, jotka niitä tekevät, koska jonkun on ne tehtävä ja itse en vaan olisi tarpeeksi kykenevä. 

Valitettavasti nykypäivänä sanan “ymmärtää” moni ymmärtää erittäin latautuneesti. Sinänsähän sanana ymmärtäminen on hyvin neutraali. Ihminen joko ymmärtää tai ei. Vierasta kieltä, algebraa, tai muiden valintoja. Ymmärrys ei ole sama asia kuin hyväksyntä. Mä saatan vaikkapa ymmärtää, miksi jostain ihmisestä on lapsuuden kokemustensa takia tullut rikollinen, mutta en todellakaan hyväksy niitä rikoksia. Tai no, tuskinpa voin ymmärtää kokonaan tätä kokonaisuutta, mutta osaan tulkita syy-seuraus -suhteen siinä tapauksessa mielestäni jotakuinkin oikein. Samaten kuin osaan ymmärtää, että kaikilla on eri syynsä mennä vaikkapa töihin vauvan ollessa pieni ja vauvan jäädessä hoitoon. On talouteen, uraan ja hyvinvointiin liittyviä syitä. Mut ei se tee siitä itse toimesta mulle sen selkeämpää. Että miten joku ei romahtaisi joka päivä ikävään omaa lasta kohtaan kun hoitaisi muita samanikäisiä. Mä nimittäin en itse olisi kestänyt sitä. Tai näin oletan asiaa kokematta, ja koska jokaisen meidän kokemuspohja määrittää meidän ymmärtämisen, todellisen ymmärtämisen, rajat, on vaikeaa ymmärtää paljoa sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Mietitäänpä toi lause vähän erilaisena. Koska tää esimerkki mun mielestä selittää, miten arvolatautuneesti me puhutaan nykypäivänä. Jos vaikka tuon ekan lauseen sijaan joku sanoisi: “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy olemaan töissä vauvojen puolella varhaiskasvatuksessa samalla kun itse kärsii tahattomasta lapsettomuudesta”, kokisiko kukaan sitä varsinaisesti loukkaavaksi tai tuomitsevaksi? Ne jotka koki ensimmäisen lauseen tarkoittavan jotain arvostelua, kuinka moni näkee tässä enää arvostelua? Väittäisin, että tosi paljon vähemmän tätä voisi ymmärtää jotenkin negatiiviseksi tarkoitetun. Tuo ensimmäinen lause saattaa helpostikin särähtää korvaan sellaisena arvosteluna, että miksi ihmeessä joku jättää lapsensa hoitoon kun taas toinen lause on enemmän ihaileva ihmetys siitä, miten hienosti joku jaksaa jotakin raskasta. Koska lapsettomuus ei ole “epäonnistuminen” yleisen mielipiteen perusteella, siinä missä lapsen oikea hoitoon laittamisen ikä on jatkuvan debatin kohde ja kaikilla on oma mielipide siihen, mikä on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Ja monen mielestä siinä asiassa voi “epäonnistua”. Eli aina joku kokee epäonnistuvansa, jos ei omista sisäisistä syistä, niin yhteiskunnan keskustelun seurauksena. Ja kaipaa juuri sen takia ymmärrystä.

Mutta, menemättä siihen tarkemmin, mikä on oikea aika ja miksi, keskitytään olennaiseen. Nuo lauseet ovat alultaan identtiset. “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy…” Se on neutraali lause, siinä missä ymmärtäminen on neutraali sana. Nykypäivänä jos joku osoittaa ymmärtamistä väärässä asiassa tai jättää sitä osoittamatta jossakin toisessa, on se herkästi tulkinta hyväksynnästä tai arvostelusta. Mutta mitä sanaa enää voisimme käyttää ilman tuota painolastia, jonka olemme itse luoneet? 

Entäs tämä lausepari:
“Mä en ymmärrä miten joku voi olla erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo ihan pakko.”
ja
“Mä en hyväksy sitä, että joku on erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo pakko.”

Kuinka monelle nää tarkoitti ihan samaa? Mulle ne on nimittäin kaksi ihan eri asiaa. Itelleni vauvasta erossa olo on ollut niiiiin raastavaa, etten olisi voinut kuvitella olevani erossa, ellei ole pakko. Eikä sekään tarkoita sitä, että sen raastavuuden tunteminen olisi hyvä tai paha asia, ainakaan verrattuna siihen, ettei koe erossa oloa raastavaksi. Asiassa ei ole oikeasti oikeaa tai väärää, vaikka yhteiskunnallinen paine asiassa varmasti onkin. Ensimmäinen lause on mulle neutraali. En vaan oikeasti ymmärrä miten joku toinen pystyy asiaan, joka itselleni olisi ollut niin raskas. Toinen lause taas on mielipide. Minä en hyväksy asiaa, vaikka olisi mikä syy. Ja huom. tämä väittämä on täysin hypoteettinen esimerkki. Nykypäivänä nää kaks on vaan hyvin pitkälti samaa tarkoittavia monen korvaan, vaikka lauseet on täysin erilaiset. 

Mun mielestä se liittyy siihen, että nykyisin pitäisi ymmärtää ihan kaikkea ja kaikkia. Paitsi ei kuitenkaan kaikkia. Ja jokainen saa omasta mielestään päättää tämän rajan. Usein tuntuu, että on lähes yhteiskunnallinen velvollisuus astua jokaisen saappaisiin ja kokea maailma hänen silmiensä läpi. Miehenä pitää ymmärtää naisia, äitinä lapsettomuudesta kärsiviä, terveenä sairaita jne. On erittäin hienoa ja tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan ymmärtämisestä ja ymmärrys varmasti lisää hyvää kohtelua. Mutta todellisuus on mun mielestä sellainen, että kaikkea ei voi ymmärtää. Siis ihan oikeasti ymmärtää. En minä voi ymmärtää, miltä esim. raiskaus tuntuu. Ja vaikka mulla olisi sellainen kokemus, niin minä en voisi ymmärtää, miltä se tuntuu jostain toisesta samanlaisen rikoksen uhrista. Mä voisin ymmärtää tilastojen ja tutkimusten valossa monia asioita, mutta mä en silti voisi ihan tarkalleen ymmärtää. Ja silti mä voin tuomita teon täysin, ymmärtämättä sen taustoja. Mä voin myös hyväksyä ja jopa ihailla monia asioita. Mä voin ihailla sitä, että joku antaa pois kaiken omaisuutensa, tekee töitä hyväntekeväisyyden parissa, ei hanki omaa perhettä maailman ylikansoittumisen vuoksi ja tekee jokaisen valinnan yhteisen hyvän eteen. Minä, itsekäs pieni ihminen, en voi ymmärtää tuota valintaa millään. Koska itse en pystyisi, koska itse kokisin sen liian suureksi uhraukseksi sen tuoman arvon puolesta tai vaikka koska olisin itse eri mieltä siitä, miten tulisi toimia jossakin tilanteessa. Mutta silti minä hyväksyisin, ihailisin, tällaista valintaa, jota en ymmärrä. 

Mun mielestä on jollakin tapaa kaikista parasta, kun hyväksyy ja ihailee asioita, joita ei pysty ymmärtämään, tai ymmärtää jotain, vaikkei hyväksykään sitä. Ja silti minä aina erotan nämä kaksi toisistaan. Nykyisin pitäisi ymmärtää lähes kaikkea ja kaikkia, ja juuri sen takia “mä en ymmärrä” lause on heti sellainen, joka herättää mielikuvia, suuntaan tai toiseen. Ja se oma tulkinta tilanteesta on sellainen, mikä määrää reaktion. Jos esim. varhaiskasvatukseen 9-kuisen laittava vanhempi itsekin vielä miettii onko ratkaisu kuitenkaan oikea ja seuraa yhteiskunnallista keskustelua ja näkee paljon vastustavia ajatuksia, on hän mahdollisesti itsekin epävarma valinnasta. Silloin se, että joku ei ymmärrä, tuntuu pahalta. Se osuu nimittäin omaan epäilykseen. Mutta jos joku vanhempi on täysin sujut oman valintansa kanssa ja kokee sen ainoaksi oikeaksi, miksei tuohon samaan reagoisi positiivisesti? “Jep, varmaan monille vaikea ymmärtää, koska onhan se ihan tosi rankkaa, mut mä tiedän, että oon sen verran vahva, että pystyn siihen ja oon sillon tosi onnellinen niin, eli on sen väärti”.  “Ok, ei mun tarvii ymmärtää, nostan hattua ja edelleen ihmettelen, miten oot niin vahva.” And end of conversation, eikä kenellekään jää paha mieli. Tai muutamalla lisäkysymyksellä voi päästä kiinni siihen, mitä tarkoittaa se ymmärtämättömyys, ja onko se konkreettisesti ymmärtämättömyyttä vai arvostelua. 

Useinhan kyse on vain lyhyestä lauseesta, jolla on ilmaistu jokin ajatus ilman, että sitä on muotoillut ehkä tarpeeksi diplomaattisen monimutkaiseksi.

Nykypäivänä on vaan niin hirvittävän vahva tarve ymmärtää lähes kaikki, koska usein tuntuu, että erilaisuuden hyväksyminen tulee vain ymmärtämisestä. Ajatuksena hyvä, mutta toisaalta emme koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme, ja siksi olisi tärkeää hyväksyä ja tsempata ihan ilmankin ymmärtämistä. 

Juteltiin joskus keväällä porukalla niitä näitä kun esikoisella oli synttärit. Tuli puheeksi lasten lukumäärä ja kerroin meidän vielä harkitsevan kolmatta lasta ja että olishan sellainen hurjan ihana. Siinä tuli puheeksi lasten sukupuoli ja eräs läheinen kysyi multa, jos saisin valita, kumpaa sukupuolta haluaisin, jos meille tulisi kolmas lapsi. Otin jo happea selittääkseni asiaa kattavasti, mutta hän keskeytti alkuunsa ja totesi, että “älä selitä, vastaa vaan kumpi”.

Siitä starttasi mielekkäämpi keskustelu kuin mun pohdinta mahdollisesta lapsiluvusta ja sukupuoli-toiveista. Nimittäin keskustelu siitä, miten paljon tällä hetkellä ihmisillä on tarve selitellä. Vähän kaikkea.

Olemme monella tapaa tiedostavampi yhteiskunta kuin ikinä ennen. Tiedostetaan eri vähemmistöjen oikeuksia, ajetaan niitäkin oikeuksia aktiivisesti, jotka eivät itseämme koske. Tiedostetaan meidän onnekkuus monella tapaa ja kiitellään siitä ja arvostetaan pieniä asioita. Se on mieletöntä. Mutta tietyllä tapaa musta tuntuu, että oikeus sanoa asioita ääneen riisutusti on jotenkin todella kaukana. Kun paljon elämästä on somessa tulkittavissa (esim. vaikka lihansyönti jostain ruokajulkaisusta tai reissaaminen tai mitä ikinä, asioita jotka viittaa arvopoliittisiin valintoihimme), niin paljon tuntuu olevan tarvetta selittää omia asioita. 

Tuollainenkin kysymys on haastava, jos sen ajattelee näin bloggaajana somessa työskentelevänä. Vastasin niin tai näin, on itse asiassa virhe edes vastata. Ainakin joidenkin silmissä. Jos meidän vanhempien aikana jo tuntui olevan tarvetta todeta “Tärkeintä, että on terve, mutta jos saisin toivoa niin X”. Nykypäivänä tekisi mieli vetää henkeä ja vetää litanja, joka olisi “someen” sopiva.  “Tärkeintä, että on terve, eikä meille ole väliä sukupuolella. Tiedostamme, miten onnekkaita olemme, että ollaan ylipäätään saatu tällainen mahdollisuus kasvattaa perhettämme, vaikka kokonainen ja ehjä se olisi ollut ilmankin tätä, eikä se ole sidottua perhekokoon. Ja onhan monilapsinen perhe epäeettinen valinta, jota pyrimme kyllä kompensoimaan näillä kaikilla keinoilla X, Y ja Z. Ja ylipäätään nykypäivänä sukupuolelle asetettu rooli on liian korkea, ja on käsittämätöntä, että lapselle asetetaan sukupuolioletuksia jo syntymättömänä ja asia ei tarvitsisi olla millään tapaa merkityksellinen, vaan tärkeintä olisi muistaa olla kiitollinen, että on tämä mahdollisuus, jota kaikilla ei ole. Jos nyt kuitenkin olisi ihan pakko valita, niin en edes haluaisi, mutta jos pakko olisi, niin sitten sanoisin, että inan verran enemmän haluaisin, että kyseessä olisi X, mutta se ei perustu mihinkään, mutta jos nyt ihan pakko on valita.” Suunnilleen näin jäisi varmaan suurin osa vastalauseista kokematta. Eikä tääkään itse asiassa riittäisi. Pitäisi varmaan vielä itse asiassa mainita sekin, että “täysin terve” lapsikaan ei ole mikään itsestäänselvä asia tai etteikö sairasta tai synnynnäisen erityispiirteen kanssa syntyvää lastakin rakastettaisi ihan yhtä lailla. Kaatuu ihan siihen ensimmäiseen lauseeseen toi mun pitkä litanjakin. Oikeassakin elämässä tekisi mieli selittää asiaa oikeastaan sen takia, että vastasi kummin päin, olettaisin, että kysyjällä on joku johtopäätös siitä, miksi näin, ja siksi haluaisi etupeltoon kertoa omat syyt, koska ne todennäköisesti eivät ole ne, mitä kysyjä ensimmäisenä olettaisi. Eli minä olettaisin kysyjän olettavan vastauksestani jotakin ja kokisin tarvetta selittää sitä. Miksi? Hypoteettisessä keskustelussa, jossa ei edes tarvitsisi olla mitään selitystä. 

Jos riisun tätä ajatusta tässä yhteydessä, niin tiedän mistä oma tarpeeni saada ymmärrystä kumpuaisi. Jos vastaisin tyttö, ajattelisin, että muut olettaisi sen liittyvän siihen, että on kaksi poikaa ja siksi haluaisin tytön ja haluaisin selittää ajatukseni sen takia, että en ole pisaraakaan pettynyt siihen, että mulla on kaksi poikaa. Toisaalta jos vastaisin poika, niin kokisin tarpeelliseksi selittää, miksi en täss hypoteettisessä pohdinnassa haluaisi siis ollenkaan tyttölasta. Pöydässä kun on siinä hetkessä sekä tyttöjen vanhempia, että poikien vanhempia, ja tuntuisi tärkeältä kertoa omia ajatuksiaan auki, ettei kumpikaan ryhmä loukkaantuisi. Ja nyt puhutaan kuitenkin asiasta, josta en edes tiedä, onko koskaan ajankohtainen.

Tää sama selittelykulttuuri näkyy vähän kaikessa. Roskaruoka-kuvassa on kuvatekstinä “yleensä syödään kyllä jotakinyhteiskunnallisestihyväksyttyä, mutta nyt oli pakko päästä harvinaislaatuisesti mättöaterian pariin!” ja mun ikuinen suosikki… “Rakastan mun lapsiani valtavasti, mutta…” Siis itekin syyllistyn tohon ihan jatkuvasti, kun valitan muksuistani ja koen tarpeelliseksi kuitenkin muistuttaa rakkaudestani kaikkia. Kyllä mä voin olla väsynyt ja kyrpiintynyt siitäkin huolimatta, että rakastaisin lapsiani eikä mun tarvis olettaa, että keskustelukumppani olettaisi, että rakastan niitä jotenkin vähemmän tai ettenkö olisi joka päivä kiitollinen äitiydestäni. Mun mielestä tässä huomaa sen paineen mitä tulee nimenomaan somesta ja se on uinut myös ihan tavallisiin keskusteluihimme. Aina kun sanot mitä tahansa, niin pitäisi muistaa joku, jolle se on vaikea paikka tai kuinka pahalta kuulostaa vaikkapa äidin valitus väsymyksestä, kun joku olis valmis antaa oikean kätensä vauvasta. Eikö ole ihan jo itsestäänselvää tai vähintäänkin sellainen enemmistö, että se tekee siitä ensioletuksen, että vanhempi rakastaa lastaan ja on tästä kiitollinen? Tai että vanhemmat toivovat ylipäätään elävänä syntyvää lasta ensisijaisesti ja hyvin menevää raskausaikaa ja synnytystä ja sitten vasta on ehkä joku pieni etusija toisella sukupuolella, sillä oletuksella, että sillä on mitään merkitystä ja vaikka sitten joskus olisikin tilanne se, että lapsi haluaisi korjata biologisen sukupuolensa, ja rakastavat vanhemmat sitä tukisivat silloinkin. Eikö voisi olla oletusarvona, että nämä kaikki asiat ovat vanhempien tiedossa, ja heillä siitä huolimatta juuri siinä hetkessä, niistä lähtökohdista, on jokin pieni toive, joka voi perustua johonkin hassuunkin perusteluun? Ettei aina tarttis vetää henkeä, ennen kuin aloittaa lauseen.

Välillä tuntuu, ettei enää itsekään osaa vastata mihinkään “no musta vaan tuntuu siltä ja siks haluan tehdä niin”, vaan aina pitäisi ottaa kaikki mahdollinen huomioon, sisäistää se ja sitten tehdä valinta. Jotenkin tuntuu, että koko ajan pitää ilmaista kaikki sanomansa niin, ettei sitä voida ymmärtää väärin. Se luo sen oletuksen, että se pitää kertoa niin, että se ymmärretään auki. Ja se on aika raskasta monellakin tapaa. Mä en aina itse ymmärrä itseänikään, niin miksi mun pitäisi olettaa, että kaikki muutkaan ymmärtää? Oon huomannut tän vaikuttavan mun työssä ja huomaan sen selkeästi hiipivän mieleeni silloinkin kun puhun kaikista lähimpieni ihmisten kanssa.

Kun vastasin tuohon kysymykseen yhdellä sanalla, meinasin poksahtaa. Oli niin vaikeaa olla kertomatta miksi. Koska ymmärtämisen ja ennen kaikkea ymmärretyksi tulemisen tarpeemme on niin valtavan suuri. Ja juuri siksi mua jotenkin kauhistuttaa kuinka latautuneita ja tulkinnanvaraisia niin monet sanat onkaan.

Mä oon jotenkin itse yrittänyt opetella pois ymmärtää -sanan käytöstä juuri sen takia, etten loukkaa ketään. Vaikka mielestäni se ei ole sana, joka on synonyymi hyväsynnälle tai tuomitsemiselle. Samalla oon pyrkinyt itse lisäämään mun sanomisiini lisää kysymyksiä. Miksi? on aina hyvä. Ja niin hönöltä kun se kuulostaakin, niin “Anteeksi, mitä siis tarkoitat tuolla?” on helkkarin hyvä työkalu omaan kommunikaatioon. Jollen ole 100% varma siitä, mitä toinen tarkoittaa, ei ole heikkoutta tai huonoutta varmistua siitä, että ymmärrän oikein asian, enkä vain omaan oletukseeni perustuen tee johtopäätöstä. Se oma oletus kun lähtee liikkeelle usein omasta kokemuksesta ja ennen kaikkea negatiivinen sellainen lähtee usein omasta epävarmuudesta. On väärin laittaa toinen ihminen vastuuseen siitä.

Joulun alla kuulin erittäin monesta lähteestä, liittyen mun pipareiden koristelupipertämiseen, kuinka “ei pysty ymmärtää miten jaksaa” tai “mä sekoisin kun pipertäisin tollasta” ja mä en kertaakaan ottanut sitä pahalla. Itse asiassa päinvastoin. Mutta myönnän itsekin, että olisi ollut vaikeampaa nähdä noi lauseet positiivisena, jos ne koskisi vaikkapa äitiyttäni tai jotain aihetta, josta olen jotenkin hieman epävarma. Ja se on jatkuvasti mulla työn alla. Lakata antamasta sanoille ja lauseille tietynlaista arvoa, ennen kuin olen varma, mitä niillä tarkoitetaan.

Oletteko huomanneet saman ilmiön? Ja miten itse suhtaudutte “En pysty ymmärtää” -lauseisiin?

Kuvituksena asiaan täysin liittymättömät asukuvat, jotka oli mun mielestä kuitenki niin kivat, että halusin julkaista ne tännekin 😀

BCBG Max Azria hame
Jovonna London takki
& Other Stories neule
Stuart Weitzman saappaat
Louis Vuitton laukku
H&M by Simone Rocha rintaneula