6 kk valokuvaajana

Postaus on sikäli hieman myöhässä, että valokuvaajana on tullut tehtyä töitä nyt jo seitsemän kuukautta, aloitin nimittäin syyskuussa. Toisaalta olin yli kuukauden pois, eli itse kuvaamista on tosiaan vasta 6kk takana. Vuosi oli poikkeuksellinen monella tapaa, erityisesti koronan takia ja vaikea on arvioida oikeasti sitä kuinka erilaista olisi ollut, jos alku olisi ollut erilaisena vuonna.

Kuitenkin, mut on positiivisesti yllättänyt alkutaipale! Asiakkaita on ollut tosi mukavasti vaikka en ole missään mainostanut palvelua, omien kanavien ulkopuolella siis. Toki mulla on hieman eri lähtökohta aloittaa mun seuraajamäärällä, kun se on jo itsessään ison yleisön kautta markkinointiväylä ja iso osa asiakkaistani on varmasti ollut ihan mun seuraajia, eli olen kyllä tosi onnekas ja kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Onhan se ihan eri asia lähteä ns. “tyhjästä” kuin mun seuraajamäärällä, joten helppohan mun on sanoa, etten ole “joutunut markkinoimaan”.

Lähdin tähän myös sillä ajatuksella, että katselen puoli vuotta miltä tuntuu tämä kuvaaminen työnä, ilman tavoitteita ainakaan rahapuolella, ja ilman varsinaista “yrityssuunnitelmaa” vaan haistellen, miten menee. Mä rakastan valokuvausta, se on musta aivan ihanaa, ja lasten kuvaaminen ihan parasta ikinä! Siksi halusin kokeilla, että tuntuuko se siltä myös työnä, vai lähteekö siinä into valahtamaan pois. ADHD-opetteluni on auttanut mua ymmärtämään, kuinka impulsiivisesti teen päätöksiä sen suhteen, mitä teen ja sitten tulee jossai vaiheessa se into vastaan. On ollut opettavaista näin aikuisena opetella itseään uudelleen. Joten tähän projektiin lähdin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä niin, että olen oikeasti lähtenyt avoimin mielin järkevästi ilman paineita, että “tästä tulee ihanaa!!”.

Mutta tosiaan, puolen vuoden tilannekatsaus. Miten on mennyt?

Ihanasti! Tämä on ylittänyt odotukseni ja olen tosi onnellinen, että lähdin kokeilemaan. Mulla on ollut onni, että on ollut paljon asiakkaita ja paljon kyselyjä ja oon jo puolessa vuodessa laajentanut “valikoimaani” sikäli, että oon kuvannut asiakkaiden ehdotuksesta niin eläin-kuvia kuin boudoir-kuvia kuin newbornejakin jo aika monet. Ja jopa ensimmäiset hääkuvaukset on varattu kesälle jo, vaikka alkuun ajattelin, etten uskalla kuvata häitä. Päivitin vähän aikaa sitten nettisivujani, hieman uusia paketteja sinne ja kävin läpi järjellä vähän hintojakin.

Mulla on tässä pidemmän ajan ollut luonnoksissa postaus yrittäjyyden kustannuksista ja kuluista sekä miten hinnoitella itseään, eli en mene siihen sen enempää miksi ja mitä yrittäjän tulisi veloittaa. Sen verran sanon, että verrattain muihin töihin, valokuvaus on se, jossa jään vähimmälle tulotasolle ja se on jatkuvasti ollut sellaista kahden ääripään pohdinnan ajatusta. Mun ihan kalleinkin peruspakettini kustantaa 350 € sisältäen valmiit kuvat ja siinä on kuvausaikaa varattu kuvauksesta riippuen 90-120 min yleensä. Tää tarkoittaa yleensä työaikana n. 6-8 tuntia. Kuvausta edeltävät asiat vie yleensä yhden työtunnin ainakin varausmaksulaskutuksine ja asiakkaan kanssa yhteydenpitoine. Sitten on itse kuvaus, joka on yleensä n. 2 tuntia vähintään valmistellen kuvauspaikan. Kuvausten jälkeen tulee koevedosten valinta asiakkaalle, sitten asiakkaan valittua lopulliset kuvat, editointi ja kuvien toimittaminen asiakkaalle, laskutuksen täsmääminen jne. Tuo 350 € sisältää myös ALV:n. Yleisimmin mun kuvaukset on 100-200 €:n välissä, sillä tuo on tosiaan kalliimpien peruspakettieni hinta tuo 350 ja siihen sisältyy yleensä 10-25 viimeisteltyä kuvaa kuvauksesta riippuen. Kuten sanoin, verrattuna muihin töihini, tämä on “halvinta” työaikaani. Ja kun on kaksi pientä lasta, joista toinen on kotihoidossa, jos panostaisin talousasioihin ykkösenä, tästä olisi luovuttava tai hintoja nostettava. Yrityksen tavoite on kuitenkin aina tuottaa voittoa tai yksityisyrittäjällä vähintäänkin tuoda palkan tilille.

Hintojen nostaminen kuitenkin sotii mun alkuperäistä ajatusta vastaan. Mä nimittäin lähdin tähän sillä ajatuksella, että haluan ehdottomasti tarjota laadukkaita kuvia sellaiseen hintaan, että useampi perhe pystyy niihin menemään. Itselle ihan tärkeimpiä on nuo meidän omat ammattikuvaajan ottamat kuvat ja sikäli haluan tuottaa työlläni jotakin, mistä on iloa perheille. Samalla kun itse nautin hurjasti töistäni! Koko tänä aikana mun kokemuksiin ei ole mahtunut kuin yksi hankala asiakas, mikä on jopa yllättävää kun kommunikointi on usein viestein netissä ja asiakaskuntana usein pienten lasten vanhemmat, eli kiire ja usein unettomat yöt painavat varmasti itse kutakin. Ei voi olla kuin kiitollinen siitä, kuinka ihania asiakaskohtaamisia on ollut! Tässä ollaankin koko ajan tän ongelman äärellä, kuinka tehdä tätä niin, että se kannattaa, mutta samalla niin, että se on perheille järkevän hintaista. Voin rehellisesti sanoa, että jos voittaisin lotossa, jatkaisin kuvaamista, koska se on niin kivaa! Mutta koska en ole voittanut lotossa, niin pakko miettiä sitäkin puolta, että olen toinen nelihenkisen perheen maksajista, joten jos otan aikaa pois perheeltäni ja pieniltä lapsilta, on sen oltava sen arvoista. Vapaaehtoistyölle jäänee joskus tulevaisuudessa aikaa enemmän.

Oon ollut hirvittävän iloinen kun multa on ostettu usein lisäkuvapaketteja ja kun samat pienet ovat tulleet kuvauksiin jo kahdesti tai peräti kolmasti tänä aikana! Ja niin ihania asiakaspalautteita olen saanut, että apua. En yleensä julkaise niitä koska itsestäni niiden lukeminen tuntuu jotenkin myötähäpeää aiheuttavalta muilla yrittäjillä, en tiedä edes miksi. Niistä yleensä saa parhaiten ajatusta siitä, mitä kuvissa ei näy, eli itse kuvaustilanteesta. Pitäisi aktivoitua pyytämään asiakkailta testimonialseja, niin saisi niitä sinne sivuillekin fiksummin esiin. Itselleni se on kuitenkin merkannut paljon ja yksi ihanimpia muistoja oli kun jossain lastenvaate-ryhmässä oli keskustelu päiväkoti-kuvissa ja siellä joku kertoi omista kokemuksista, joita oli “onneksi pelastanut” kuvaajan joulukuvat ja siinä oli mun ottama kuva! Olin ihan häkeltynyt ja jotenkin niin iloinen vaan tuollaisesta 🙂

Mut on yllättänyt jopa se, kuinka hyvin on tähän mennessä mennyt. Kopkop. Koko aikana on ollut yksi lapsi, josta en saanut yhtään hyvää kuvaa, kun hän ei uskaltanut äidin sylistä pois. Äiti oli uumoillut tätä aiemminkin, eikä suostunut edes ottamaan varausmaksua takaisin. Kuvauksia on ollut superhelppoja ja vähän hankalampiakin, mutta aina on saatu kivoja kuvia muutoin. Oon tykännyt hirveästi tästä roolista. Olen se kiva täti, jolla on kaikkea jännää pallomerestä ilmapalloihin ja nätteihin mekkoihin ja lapset varsinkin tulee kuvauksiin hirvittävän uteliaina, kiinnostavina ja yleensä vaan tosi avoimina. On ollut ihanaa osata hurmata joku pieni hymyilemään vakavuuden keskellä tai saada lapsi kikattamaan epäluontevassa ympäristössä pienen alun jännittämisen jälkeen. On ollut ihana saada pidellä vastasyntyneitä ja ylipäätään päästä ikuistamaan ihania perhekuvia ja -hetkiä. Oon ollut tosi yllättynyt kuinka paljon tykkään kuvata myös pelkästään aikuisia ja tuntuu, että tekisi hirveästi mieli päästä kuvaamaan kaikenlaisia rakkauteen liittyviä kuvia kuten kihloja, odotusta ja boudoir-kuvia vieläkin enemmän. Alkuun näin itseni enemmän vain lasten ja perheiden kuvaajana, mutta sittemmin olen innostunut kaikesta muustakin koko ajan lisää.

Mitä tulee omiin taitoihin, niin kyllä sen eron huomaa, mitä tapahtuu kun kuvaa 6kk maksavia asiakkaita. Mun editointi on kehittynyt 6 kuukauden aikana tosi paljon, oon käyttänyt siihen paljon aikaa ja opetellut ja opetellut ja opetellut lisää. Oon ostanut uuden objektiivin ja kalustoa tiivistänyt kahteen luottolinssiin aina kuvauksissa ja tuntuu, että kamerankäsittelykin on vahvistunut tosi paljon. Nyt kun katson 6kk takaisia kuvia, olen superkiitollinen silloin asiakkaikseni tulleille, mutta samalla vähän pahoillani, koska ovat saaneet kyllä heikompaa laatua kuin nyt keväällä kuvatut. Editointi on muuttunut niin paljon ja olen oppinut ehkä myös kuvaustilanteessa käyttämään eri kulmia ja mahdollisuuksia paremmin. Ei pitäisi olla pahoillaan, kehitys tapahtuu tekemällä ja se on hyvä juttu. Mutta silti, itse huomaan lopullisissa kuvissa sen verran ison eron, että tekisi mieli “uudelleenkuvata” viime syksyn asiakkaistani osan ainakin 😀

6 kuukauteen mahtuu siis paljon onnistumisia, paljon ilon hetkiä, yllättävän vähän mitään turhauttavaa tai negatiivista ja paljon ihania lapsia ja aikuisia, jotka ovat kävelleen kamerani eteen tänä aikana. Olen erittäin iloinen siitä, että aloitin tän silloin puoli vuotta sitten ja odotan kevät- ja kesäkautta tosi paljon! Miljöössä kuvaaminen on mun suosikkijuttuni!

Toki pandemiavuosi vaikuttaa monien perheiden raha-asioihin niin, että tällaiset “turhat” hankinnat eivät ole ykkössijalla välttämättä kovin monilla, mutta uskon kyllä, että asiakkaita riittää kesällekin.

Ajankäyttö on tässäkin ollut se, mistä on pitänyt pitää mun kaikista tarkimmin kiinni, koska kun lähdin tähän, rajasin juhlat ja häät pois senkin takia, etten halua olla koko kesää viikonloppuisin kiinni. En halua olla aina tekemässä töitä iltoja ja viikonloppuja, koska se ei jätä perheaikaa mieheni tehdessä päivätyötä, eikä hänen työnsä ole joustavaa aikojen suhteen. Niinpä olen yrittänyt tasapainoilla sen suhteen, että kuvattavaa olisi paljon iltoihin ja viikonloppuihin, mutta aikaa rajallisemmin juuri silloin. Eli kesän suhteen pitää ottaa maltilla, nauttia vielä Adrianin kotihoidossa olemisesta, Danten kesälomasta, miehen kesälomasta ja kesästä. Toisaalta kuitenkin haluan kuvatakuvatakuvata, ahhhh, kultaiset auringonlaskut, pelto-metsä-vesistö-kaupunki-maisemat, ja kaikki se ihana luonnon herääminen! En malta odottaa! Eli tästä voisimme päätellä, että ajankäytön suhteen tulee jatkossakin olemaan vaikeinta vetää raja, mutta ehkä se on positiivinen ongelma kuitenkin 🙂

Valokuvaaminen on muuten sellainen asia, joka on kahtiajakoisesti vaikuttanut mun some-vaikuttajan töihin. Toisaalta koen, että mun editointi on kehittynyt ja kuvatkin sen mukana. Toisaalta taas koen, että mulla on korkeampi kynnys julkaista yhtään mitään kuvia, varsinkaan ilman editointia, ja sitten ne unohtuu kuitenkin esim. Instagramin osalta, kun en heti julkaise. Täytyisi vaan päästää irti siitä ajatuksesta, että pitäisi niitä kuvia jotenkin hinkata ja vaan julkaista aktiivisemmin. Instagramissa aktivoituminen on muutenkin sellainen, mitä mun pitäisi tehdä, nimittäin tolla valokuvaustilillä. Kun on kaksi eri julkista tiliä, niin tuntuu, että molemmissa kasvaa välillä julkaisuväli, kun ei tule julkaistua läheskään kaikista kuvauspäivistäkään mitään, saati valmiista kuvista. No, siinäkin on yksi kehitysaskel tälle vuodelle siis 🙂

Ootteko te seurailleet mun valokuvaustiliä? Ja tervetuloa kuvauksiin kaikki innokkaat, meilillä tai Insta-DM tavoittaa parhaiten! 🙂

 

[ivory-search id=”10611″ title=”Default Search Form”]

YRITTÄJYYDESTÄ

yrittajyys (1 of 1).jpg

Luin tosi mielenkiintoisen jutun Julia Loukiaisesta, nuoresta naisesta, joka on viemässä yrityksensä konkurssiin ja joka on puhunut asiasta avoimesti ja kasvot konkurssille antaen. Musta on ollut tosi mielenkiintoista seurata keskustelua, jossa konkurssia on pidetty milloin epäluotettavan ja laiskan yrittäjän merkkinä, milloin minäkin huonona asiana. Se on jotenkin outoa, että konkurssissa on joku hirveä stigma edelleen Suomessa, vaikka kyseessä on vaan taloudellisen arvion pieleen meneminen. Ylipäätään Suomessa on hyvin vahva tuomitsevuus niin velkaantumisessa kuin konkurssissa. Olen itsekin sitä mieltä, että holtittomalla käyttäytymisellä aiheutettu velkaantuminen ja saneeraukset tai konkurssit eivät ole hyviä asioita, mutta velkaantumsielle tai konkurssille voi olla monta erilaista syytä. Asiat eivät aina mene suunnitellusti, ei vaikka olisi kaikkea muuta kuin laiska ja epäluotettava.

Kahdeksan vuotta yrittäjyyttä takanani uskallan hieman avata omia ajatuksiani yrittäjyydestä ja nuorena yrittämisestä. Yrittäjyyttä on monenmoista tullut kokeiltua. Alihankkijana yrityksen sisällä hyvin työntekijämäisessä asemassa, bloggaajayrittäjänä, konsulttina ja verkkokauppayrittäjänä. On ollut työntekijän palkkaamista, on ollut veroselvittelyjä ja laajojakin sellaisia. On ollut tavallista arkea kirjanpitoineen, taloussuunnitelmine, Exceleine ja myyntine. 

Sikäli mulla on aina ollut onnekas asema. Hyppäsin mun alalle hyvänä hetkenä jolloin sain yrityksen kannattavaksi jo ensimmäisenä vuonna. Se ei ole mitenkään itsestäänselvää. Se on kuitenkin ominaista juuri tälle minun alalleni, sillä tässä ei ole suuria sijoituskohteita kuten vuokratiloja, kaivureita tai teknologiaa. Ei ole tiloja, ei ole kalliita vakuutuksia. Mun yritys on minä, mun aivot ja sormet ja pienehköt säilytystilat sekä verrattain edulliset tarvikkeet läppäristä kameraan ja kuvankäsittelyohjelmista domaineihin ynnä muihin sellaisiin. Mun yritys jatkaa toimintaansa olen Fijillä tai Lempäälässä, eikä mikään ole sidottu yritykseeni. Menestyminen ei siis ole kiinni siitä pääseekö vaikka ensimmäisen kolmen vuoden aikana mustalle, sillä sinne punaiselle ei pitäisi muutenkaan joutua ammattibloggaajana. Tää on myös niin joustavaa, että yrittämisen aloittaessa tai vaikka kesken, voi tehdä muutakin työtä, sillä tämä työ voi tapahtua mihin aikaan päivästä vaan. Ja mikä parasta, yrittäjyys on mahdollistanut kaikista tärkeimmän, eli sen, että oon voinut tehdä töitä ja olla taloudellisesti itsenäinen ja elää mukavaakin elämää niin muuttojen keskellä kuin myös äitinä. Mukautuva yrittäjyys antaa mahdollisuuden siihen, että voin viettää mahdollisimman paljon aikaa poikani kanssa, mutta samalla pysyä kiinni työelämässä ja tienata omat rahani. Sitä muistuttamassa on mun pöydällä toi #MAMABOSS -nimikyltti, hassu pieni lahja, joka on mulle kuitenkin tärkeä merkityksensä vuoksi. 

yrittajyys (7 of 10).jpg

yrittajyys (6 of 10).jpg

Kuten sanottua, mulla on hyvin erilainen tilanne yrittäjänä kuin monilla, mm. kulujen ja riskien osalta. Olen minimoinut riskit sikäli, että mulla ei ole isoja kulueriä, joita joudun ottamaan lainana eikä mulla ole esimerkiksi vakkarityöntekijöitä, jotka voisivat haastaa oikeuteen jostakin. Mun yrityksellä ei itse asiassa ole edes luottokorttia, vaikka ainoa ihminen, joka voisi yrityksen vetää miinukselle, on minä itse. Verkkokauppaa avatessa otin yritystilini pankista hyvin pienen lainan, jolla sain katettua ensimmäiset isot hankintaerät, koska moni tavarantoimittaja vaati ensitoimitukseksi hieman isompaa erää kuin yleensä. Otin pienen lainan, jonka tiesin varmasti pystyväni maksamaan seuraavan 6 kk aikana. Olisin voinut olla ottamattakin, mutta haluan, että mulla on aina kassavirtaa, eli rahaa yrityksen tilillä enkä halunnut vetää tiliä liian laihaksi. 

Mä koen, että mä oon yrittäjänä tosi etuoikeutetussa asemassa. Jotta voisin tehdä mitä haluaisin, en joudu tekemään kalliita materiaalihankintoja, riskihankintoja tai muutakaan. Mulle ei tule yllättäviä kulueriä ja ainoa työntekijänikin on minulle hyvin läheinen ihminen. Mieheni ja perheeni ovat aina tukeneet yrittäjyyttäni ja olen saanut tehdä mukavaa liikevaihtoa jo useamman vuoden. Toiminimenä mukana kulki tietynlainen huoli, sillä aina on olemassa jotakin riskejä (joita ei osaa edes ajatella), sillä toiminimenä vastasin myös mahdollisista veloista ja ongelmista kaikella omalla omaisuudellani. Kun mulle olisi jo taloudellisestikin ollut hyödyllistä tehdä töitä osakeyhtiön kautta, vitkuttelin ja vanuttelin tekemistä, koska en jaksanut keskittyä siihen byrokratiaan. Milloin olin raskaana, milloin pikkuvauvan tuore äiti. Näitä ennen oli joku muu selitys. Sain vihdoin itseäni niskasta kiinni 1,5 vuotta sitten ja perustin osakeyhtiön toiminimen tilalle. Ja menihän siinä peräti päivä. Että se siitä pelosta, turhaahan se oli. 

Ymmärrän, että monella on hyvin erilainen tilanne yrittäjänä. Yrittäjyys vaatii isoja resursseja alkuun ja jos ei ole omasta takaa niitä, niin lainoja, joihin joutuu takaamaan aika paljon henkilökohtaista. Siihen en kyllä pystyisi ja nostan hattua kaikille rohkeille, jotka pystyvät. Oon seuraillut kiinnostuneena tätä keskstelua yrittäjyydestä ja varsinkin nuoresta yrittäjyydestä, ja mun silmät on avartanut tosi paljon kaikille niille yrittäjyyden negatiivisille aspekteille, joita en edes ole osannut ajatella. Oon sellaisessa Naisyrittäijen ryhmässä, jonka keskusteluja seuraan mielenkiinnolla. Se on todellakin avartanut käsitystäni siitä, millaista on olla naisyrittäjä Suomessa ja korostanut sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa on tällaisen “helpon” yrittäjyyden kanssa. 

yrittajyys (2 of 10).jpg

yrittajyys (5 of 10).jpg

Mulla on pitkäaikaisia sitoutuneita yhteistyökumppaneita, mulla on ihania asiakkaita, mulla on aina mahdollisuus etsiä uusia asiakkaita ja mun ala on voinut viime vuodet hyvin ja alan korvaus on noussut todella paljon vuosien aikana. En voi olla kuin onnellinen, että lähdin yrittäjäksi. Joku käyttäisi termiä “uskalsin yrittäjäksi”, mutta pakko sanoa, että en koskaan ajatellut, että tämä olisi jotenkin uskaltamista. Ei tämä olekaan, kun tässä ei ole oma henkinen hyvinvointi ja terveys ja omaisuus vakuutena. Mä lähdin yrittämään vähän silleen takki auki, että katotaan mitä tästä tulee, ajatellen vaan, että teen parhaani ja en ota mitään luottoja tai lainoja enkä tee mitään hölmöä. Ihan hyvin on mennyt. Parit yllättävät mätkyt, joita seurasi ilonkyyneleitä aiheuttaneet palautukset, jotka olivat ensimmäiset laatuaan tuossa pari vuotta sitte. Mätkytkin on kuitenkin sellainen juttu, joka ei ole valtava yllätys, vaan ennakoitavissa oleva asia, jonka saattaa välillä haluta ottaa tarkoituksellakin. Pari yllättävää selvitystä verottajan kanssa on ollut ja muutama ärsyttävä papereiden pyöritys, joka vei enemmän aikaa kuin ajattelin. Siinäpä ne mun vastoinkäymiset.

Mutta, pääsin tässä kaiken keskellä kyllä vuoden verran maistamaan sellaista samantyyppistä yrittäjyyttä kuin mitä usein on. Verkkokaupan avaaminen oli musta mielenkiintoinen ja jännittävä haaste, mutta se, että se oli auki noin vuoden, puhunee omaa kieltään. Hankintojen tekeminen on kallista, myynti on epävarmaa ja katteet ja korvaukset sentyyppisestä yrittäjyydestä eivät ole linjassa sen kanssa, mitä voin saavuttaa taloudellisesti muuten ajallani. Ja koska aikaa ei ollut rajattomasti, ihania mahdollisuuksia tulvi välillä vaikka mistä ja kun löysin kivan työyhteisön, niin oli helppo tietää mistä luopuu. Työteliäisimmästä ja riskaabeleimmasta osasta tietenkin. Varsinkin kun se oli vähiten palkitseva, taloudellisesti siis. En kadu yhtään, että kokeilin, sillä opin ymmärtämään ja arvostamaan pienyrittäjiä ja pieniä verkkokauppoja niin paljon siinä prosessissa. 

Helppohan mun on kehua, että yritä yritä, yrittäjyys on kivaa. Ei se oo niin itsestäänselvää. Ajoituksella, alalla ja muulla on niin paljon väliä. Toki mun mielestä yrittäjyys on ihanaa, en sitä olisi muuten kahdeksan vuotta jatkanut. En oo sidottu kehenkään vaikka lomien suhteen, ei tarvitse noudattaa mitään työaikoja, saan tehdä itsenäisesti ja olen vapaa. Vapauden mukana tulee vastuu, mutta olen jo oppinut kantamaan sen ja mulla on toimintasuunnitelma, jolla mä pärjään mielestäni hyvin ja oon varautunut pahimman varalle. Tiedän aina kuinka paljon firmaani on tulossa rahaa seuraavan 3 kuukauden aikana (vähintään, jotain yllättäviä lisätuloja saattaa tullakin) ja mitä välttämättömiä menoja mulla on tällä ajalla. Siitä pystyn hyvin pysymään kärryillä ja varautua eri tilanteisiin. Lisäksi pystyn omalla panoksellani vaikuttamaan hyvinkin vahvasti siihen, mitä nämä summat on. Se ei ole itsestäänselvää palkkatyössä. Mulla on yrityksen tilillä aina sellainen puskuri, että pari huonompaa kuukautta menee ihan järkevästi ja sama pätee henkilökohtaisessa taloudessa. Aina on oltava pientä turvaverkkoa, jonka varaan tippua.

yrittajyys (3 of 10).jpg

yrittajyys (8 of 10).jpg

En siis voi sanoa, että yrittäjyys olisi musta tuntunut koskaan hirveän raskaalta, sillä vapauden vastapainona koen olevani se, joka ajaa tätä hommaa ja mulla on ohjakset käsissäni. Se tuo tietynlaista kontrollintunnetta, joka on mulle tärkeetä. Raskasta olisi olla jonkun muun, kuten vaikkapa arvaamattoman pomon armoilla, ainakin mulle. Yrittäjyys on ollut musta tosi palkitsevaa, mutta herääkin kysymys, miksi hain töihin sitten viime syksynä? No, en oikeastaan hakenut töihin, vaan hain mielenkiintoisiin paikkoihin. Uudella paikkakunnalla on välillä yksinäistä ja se on oikeestaan se perimmäisin syy, mikä ajoi mut hakemaan nykyistä työtäni. Yrittäjyys on nimittäin omalla tavallaan itsenäisen lisäksi yksinäistä. Toki mulla on kollegoita ja paljon ystäviä, mutta työyhteisö, jonka kanssa on tekemisissä päivittäin, on ihan eri asia. Ja vuosien varrella opin kaipaamaan sitäkin, varsinkin kun tykkäsin meidän porukasta Kuopiossa ollessani mainostoimistossa. 

Mutta niin, se konkurssi. En voi sanoa, että osaan kuvitella tilannetta. En oo koskaan ajatellut asiaa, eikä se varsinaisesti ole sellainen asia, jota koen mahdolliseksi itselleni. Mun yritys ei tee hankintoja velaksi, joten en oikein näe miten joutuisin hirveän helposti konkurssiin. Toki kai kaikki on mahdollista. Oon vaan aina ajatellut, että jos menee huonosti, niin laitan lapun luukulle ja keksin jotain muuta tekemistä. En siis osaa kuvitella sitä painetta ja raskautta, mitä tuollainen tuo mukanaan. Siksi luin ilolla (en tietenkään konkurssin vuoksi, vaan rohkeuden) tuota Julian kertomusta ja avoimuttaa sillä Suomeen pitäisi saada aivan erilaista asennetta ja ajatusta niin nuoren yrittämisen kuin myös konkurssin suhteen. Mä aloitin mun yritystoiminnan 22-vuotiaana, eli nuorena yrittäjänä. Mulle ei todellakaan ollut saatavilla mitään rahoituksia, avustuksia tai edes apua. Tai no ainakaan hirveen helposti tai niin, että olisin osannut selvittää mistä ja miten. Ainoa mitä muistan saaneeni oli muutamaksi vuodeksi edullisemmat YEL-maksut, mikä ei kyllä ollut mikään kovin kummoinen kevennys. Nuorille yrittäjille kaipaisi enemmän tukea niin mentoroinnin ja selkeiden vero-ohjeiden ja muiden kautta kuin myös sitä kautta, että taloudellisia helpotuksia olisi hirveän tärkeää saada. Suomen työttömyystilanne on sellainen, että jokainen menestyvä yritys on aina plussaa. Menestyvänä pidän sellaista yritystä, jolla ihminen elättää itsensä ja perheensä, ei sen kummempaa. Tiedän kyllä, että jokainen pitää omaa mittariaan menestyksestä ja löytyyhän toki niitä, jotka pitävät mua luuserina tai “elähtäneenä kotiäitinä pellon reunassa jossain ihan perseessä” kuten juuri sain kuulla. Mut mulle menestyminen on sitä, että elättää itsensä ja perheensä ja voi hyvin siinä sivussa. Se on musta tavoite, jonka saavuttamisesta voi olla ylpeä. Jokainen menestyvä yritys on yksi ihminen vähemmän työttömänä. Nuorilla on sekä virtaa ja intoa, että myös pelkoja asiassa. Uskaltaako lähteä yrittämään, varsinkin kun kauhukuvana on se, että pilaa seuraavat kymmenen vuotta elämästään?

Mulle onnistumisen avaimena on ollut onnekkuus ja mahtavat yhteistyökumppanit vuosien varrella, miehen ja perheen tuki ja helvetin hyvä kirjanpitäjä. Jos jotain haluan sanoa kaikille nuorille yrittäjille, niin paras asia, minkä itelle voi tehdä, on hankkia hemmetin hyvä kirjanpitäjä, joka on kartalla ja ymmärtää modernia yhteiskuntaa. Mä palkkasin kirjanpitäjäksi yhden about itseni ikäisen nuoren miehen, joka oli vielä kauppiksessa kun aloitimme 2011. Nyt se on kestänyt mua jo kahdeksan vuotta (uskomattomat lehmän hermot hänellä), valmistunut aikaa sitten ja on tilintarkastaja tätä nykyä. Hän on aivan ehdottomasti yksi mun luottohenkilöitä, yksi suurimpia apuja ja ehdottomasti myös se ihminen, johon luotan todella vahvasti mun yrittäjyydessä. Suomennettuna mä saan idean, kysyn siihen hänen mielipidettä ja saan aika selkeät argumentit 😀 Love it.

yrittajyys (9 of 10).jpg

yrittajyys (4 of 10).jpg

Mitä enemmän ajattelen elämääni, sitä vahvemmin joka kerta ymmärrän luotettavien kumppaneiden ja järkyttävän hyvän turvaverkon merkityksen. Mun perhe, läheiset ja ystävät ovat aina olleet mulle tärkeitä, mutta näin kolmekymppisenä ymmärrän aina enemmän ja enemmän kuinka onnekkaassa asemassa olen, että mulla on nää ihmiset. Ne on mun tärkein voimavara. Jossakin vaiheessa maailmalla huidellessani pelkäsin, mitä tulevaisuudella on mulle antaa. Läheisimmät ystävät olivat jo ympäri maailman, mulla oli tulevaisuus auki ja mietin, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Nyt kun mietin, niin oon onnistunut solmimaan ihania ystävyyssuhteita aikuisena ja tutustumaan uusiin ihmisiin ja pitämään turvaverkkoni ja ystäväpiirini edelleen melko laajana. Mut se on ehkä oman postauksen aihe se.

Joka tapauksessa. Halusin kirjoittaa hieman ajatuksiani yrittäjyydestä ja siitä, miten minä koen yrittäjyyden. Mä koen, että on aina kunnioitettavaa, jos kokeilee, vaikkei onnistuiskaan. Jos on antanut kaikkensa ja yrittänyt ja taloudellisesti epäonnistunut, se ei ole huono asia, päinvastoin. Ja toivonkin, että mahdollisimman moni nuori antaa yrittämiselle mahdollisuuden, jos sellainen tilanne tulee eteen, sillä tässä on niin paljon hyvää. Se ajatus vaan usein jää jalkoihin, kun keskitytään miettimään yrittäjyyden huonoja puolia. Suomessa on muutenkin helposti sellainen mentaliteetti, että “mitä tuo nyt ees yrittää, ei onnistu kuitenkaan”. Oli se Euroviisukarsinta tai nuorena yrittäjyys, tuntuu, että niiden todellisten vaikeuksien lisäksi joutuu kohtaamaan todella typeriä asenteita. Sitä mä en pysty ymmärtämään. Luin ihan järkyttyneenä erästä ketjua tuolla Naisyrittäjien ryhmässä, kun ihmiset keskustelivat siitä, miten kukaan ei ole uskonut heidän yrittäjyyteen, kukaan ei ole tukenut ja miten kaikki ovat vastustaneet ja haukkuneet ja mitä vielä. En pysty ymmärtämään. Osittain sen takia, että olen itse saanut niin paljon tukea tähän, mutta myös sen takia, että koen tuollaisen asenteen ihan tyhmäksi. Kyllä mä ainakin tiedostan riskiprosentit tai edes suunnilleen epäonnistumisten todennäköisyydet. Avioliiton epäonnistumisen todennäköisyys on kai 50 % luokkaa. Työhaastattelussa menestymättä jäämisen todennäköisyys on varmaan jotain 90 % luokkaa ja yrittäjyyden epäonnistumisen prosenttikin on varmaan jotain 60 % luokkaa ja aikaisen keskenmenon riskikin on varmaan jotain 30 % luokkaa. (Nää luvut on nyt kyllä kaikkea muuta kuin tilastollisia ja ihan vaan päästä heitettyjä.) Mut sitten on se toinen puoli. Onnellisen ja ihanan avioliiton todennäköisyys on 50 % luokkaa, työhaastattelusta saattaa aueta työpaikka ja yritys saattaa menestyä. Jokainen raskaus saattaa myös päättyä onnellisesti lapseen. Olis tosi surullista jättää yrittämättä sen takia, että saattaa mennä pieleen. Ja vaikka meneekin pieleen, niin se ei ole loppuelämän murhe. Asiat järjestyvät ja sitten voi kokeilla uudelleen, toivottavasti paremmalla menestyksellä. 

Oletteko te yrittäjiä vai työntekijöitä? Kiinnostaako yrittäjyys vai pelottaako se enemmän kuin kiinnostaa?