Aloittelijan sieniopas aloittelijalle

Huhhei, vihdoin pääsin kirjoittelemaan blogiinkin jotain! Tää syksy on ollut yhtä myrskyä, kun on ollut sairastapauksia milloin missäkin muodossa. Itse, lapset, mies tai lastenhoitajat. Koko ajan elää suunnitelmat ja kaikkea joutuu siirtämään. Niinpä mun erittäin hieno sieniopas aloittelijalta aloittelijalle tulee vasta näin lokakuun puolella! Mut hei, suppis-aikaa on vielä vaikka kuinka ja kantarellejakin löytyy vielä hyvin, niin mikäs siinä! Tästä tulikin sit nälkävuoden mittainen ja nyt on nii hirvee draivi mennä metsään, ettei tosikaan!

Mähän siis hurahdin sienestämiseen tossa 1,5 kk sitten. Jep, siitä ei ole kuin 1,5kk. Keräsin ekan sienen sitten lapsuuden 20.8. ja siitä se sitten lähti. Nyt oon käyttänyt tunteja ja kymmeniä kilsoja kävelyä sienimetsällä ja nauttinut tästä uudesta harrastuksestani ihan täysillä! Moni teistä halusi lisää sienijuttuja IG ja moni harmitteli sitä, että olisi mielellään itsekin hurahtanut lajiin, mutta ei oikein tiennyt mistä aloittaa ja mitä sieniä voi kerätä ja missä ja miten! Niin hei, näin 1,5kk teitä edellä olevana, tässäpä mun ajatuksia!

Hetki juuri ennen hurahtamisen alkua. Metsä näytti suorastaan satumaiselta, joten päädyttiin hiippailemaan leikkipuistosta etsimään käpyjä ja löysimme uuden harrastuksen.

Ja lue silti, vaikka sienestäminen voisi tuntua ihan todella epätodennäköiseltä just sulle! Nimittäin, jos joku ois sanonu mulle vuosi sitten, että mä hurahdan tähän hommaan, niin mä oisin ollut erittäin epäilevä ja mieheni olisi varmaan kuollut nauruun. En todellakaan oo se ykköstyyppi metsäseikkailuihin, trust me on that! Jos tää voi käydä mulle, se voi käydä kelle tahansa 😀 Nimittäin tänä päivänä metsätön päivä aiheuttaa lähinnä hirveän kaipuun, mulla on joka lenkillä matkassa hanskat, puukko ja muovipussi taskussa (kuulostan joltain hyvin pelottavalta tyypiltä tällä varustautumisella :D) ja joka ikinen metsäseikkailun mahdollisuus on käytettävä!

Tää kantsii lukea, vaikka ei ees tykkää syödä sieniä. Kerääminen on best, se syöminen tulee toisena!

Mut ensin, miksi sienestämiseen kannattaa hurahtaa?

No, sienestäminen sopii varmaan tietyntyyppisille luonteille. Jos tykkäät etsimiskirjoista, palapeleistä tai jostain neulan ettimisestä heinäsuovasta ja sen tarjoamasta ilosta, kun sen löytää, niin tää on ihan just sulle! Mä saan ihan älyttömästi kiksejä siitä, kun löydän erikoisia sieniä tai lemppareitani ison määrän tai mitä ikinä. Sienestäminen on kuin aikuisiän ihanaa aarteenetsintää. Samoja sieniä saa kaupasta joo, mut tää on ihan eri juttu, kun voi itse kerätä. Ei pelkästään sen takia, että säästää pitkän pennin (koska tuntikorvaus on kyllä ihan surkea! :D) vaan koska sienestämisessä yhdistyy niin moni juttu!

Ensinnäkin, metsä tekee ihmiselle hyvää! Tuoksu, värit, metsän uskomaton kauneus ja rauha tekee henkisesti hyvää. Fyysisesti ajatellen en usko, että on parempaa paikkaa. Sormet ja kynnet mullassa pääsee just sinne, mitä on liian vähän tällä hetkellä elämässä muuten. Hyvien “pöpöjen” äärelle, vahvistamaan omaa hyvinvointia ja pienten lasten kanssa rakentamaan heille tietynlaista lähtökohtaa elämään. Mä en tiedä mitään rauhallisempaa kuin metsässä sienten perässä pyöriminen. Mulla on mielelle missio, jaloille ja käsille tekemistä ja silmille täysi tarjotin ihania näkyjä. Edelleen, lähes päivittäin metsässä viimeisen kuukauden ajan pyörineenä sanoisin, että tunnin aikana huokailen itsekseni ainakin 20 eri kauniille näylle. Jos jaksaisin, kantaisin kameraa mukanani aina, mutta noh, puhelin ajakoot asian.

Toiseksi, metsä muuttaa ihmistä. Nopeasti. Jos vielä elokuussa mä olin se tyyppi, joka yökkäs etanan nähdessään, nyt pitelen käsissäni ihan ilman mitään silmänräpäystä ties mitä hämähäkkejä, etanoita ja kastematoja. Oikeesti, tiputin ekan viikon aikana varmaan 20 tattia nähdessäni etanan tai koskiessani etanan liukkaaseen pintaan. Ja vinguin miestäni ottamaan etanan pois. Nyttemmin kiljahdan ilosta koppakuoriaista ja kastematoa ja katson äärimmäisellä ilolla kun lapseni ovat aivan into piukeena niistä otuksista. Mun pojat ei pelkää tai ällöty noista otuksista lainkaan! Sammakot ja kastemadot ja muut on aivan parasta mitä on! Pari viikkoa sitten esikoiseni itki karvaita kyyneliä, kun hän hukkasi kastemato-ystävänsä, eikä enää koskaan “tapaa häntä”. Kanniskeli eka (oon melko varma, että alunperinkin kuollutta) kastematoa tunnin pitkin metsää ja ihasteli sitä ja sitten se vahingossa hukkui. Saan ihan älyttömän paljon iloa siitä, kuinka luonteva paikka metsä on lapsilleni, koska se ei ole ollut mulle sitä vuosiin! Jos ennen kuulin rasahduksen metsässä, teki mieleni singahtaa toiseen suuntaan ajatellen, että on AIVAN VARMASTI KÄÄRME! Nyt saatan kyykkiä jonkun kuusen alla ihan into piukeena kaivamassa jostain kolosta suppiksia ja rasahduksen kuullessani oon vaan silleen “salee orava, ei mitään ihmeellistä, carry on”. Välillä huomaan, että meen ihan jonnekin muualle metsässä. En ees halua kuunnella musiikkia usein siellä ollessani, koska metsässä on niin paljon ihania ääniä, jotka rauhoittaa jotenkin ihan omalla tavallaan!

Ja nyt en ees halunnu lähteä mihinkään reissuun syksyllä, ettei mee hyvää siuenestysmahdollisuutta hukkaan ja odotan sadepäiviä, että saadaan hyvin sieniä! Aikamoisen erilainen suhtautuminen syksyyn! 😀

Kolmanneksi, suppilovahverot, kantarellit ja mustatorvisienet nyt vaan on ihan sairaan hyviä, ja niistä saa ihan älyttömän hyviä keittoja, mausteita, risottoja ja pastoja! Ja joku siinä on, että itse kerätyt ruoat on aina ainakin 1000% parempia kuin kaupan. Oikeesti.

Neljänneksi, metsä opettaa. Monellakin tavalla. Mä huomaan, että mun arvostus ja ilo luontoa kohtaan on muuttunut 1,5 kk aikana enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana, ihan sama kuinka monta ilmastoartikkelia olen lukenut. Se konkretia, minkä luonnossa saa, on ihan erilainen mielenmuutos kuin mikään uhkakuvien maalaaminen tulevaisuudesta. Kun joka kerta metsässä on niin hyvä olla, tajuaa sen merkityksen itselleen. On hankala myöntää sitä, mutta jollain tavalla olen itsekin ollut täysin vieraantunut luonnosta aiemmin ja lasteni kautta olen löytänyt ketunleipien ja jäkälien tutkimisen ilot ja sen, kuinka monipuolinen on metsä. Mun pienet lapsetkin tietää, että metsään ei jätetä mitään sinne kuulumatonta, eli eväsretkellä kaikki pakataan tarkkaan mukaan pois lähtiessä. Metsä antaa meille niin paljon (marjoja, sieniä, kivoja hetkiä), että meidän tehtävä on kohdella sitä hyvin! Ei tallota mitään turhanpäiten, ihmetellään ja nähdään ja haistetaan ja maistetaan ja kerätään sellaista, mitä saa kerätä (marjat, sienet jne.) mutta tehdään sekin fiksusti. Olin peräti 33-vuotias oppiessani, että sienistä pitää jättää ne mullassa olevat pohjat metsään. Vaikka ensin nappaisikin sen sienen kokonaan käsiin, niin se multaosa pitää jättää metsään. Metsä on niin monipuolinen ympäristö, että se toimii niin kuin me emme osaa edes ajatella. Ja ne meille aivan turhat osat onkin todella tärkeitä metsälle ja sen kasvustolle ja asukkaille.

Metsä opettaa myös ihan konkreettisesti. Mä oon nauttinut suunnattomasti siitä, että oon käynyt läpi erilaisia sienioppaita ja oppinut uusia lajikkeita. Tallensin puhelimen pikakuvakkeisiin LuontoPortti -sivuston Sienet-osan ja ollaan tutkittu sitä usein yhdessä miehen kanssa haluten oppia lisää. Koska ennen kuin tämä kaikki alkoi, en olisi edes tiennyt, miten erotta tatti muista. Olin aivan 0-tason aloittelija tässä hommassa.

Kerronpa muuten hauskan tarinan tähän väliin. Meidän pihan nurtsille alkoi kesällä ilmaantua kummallisia renkaita. Sellaisia ihan täydellisen pyöreitä ja niihin alko kasvaa sieniä. Manattiin ja kirottiin niitä ihan hirveesti ja mies käytti paljon aikaa niiden poistamiseksi yrittäen saada meidän nurtsin taas kuntoon. NOH! Heitettiin tossa 2kk aikana varmaan ämpäreittäin niitä sieniä veke tuolta takapihalta. Ja siis SYYSKUUSSA tajuttiin ku luettiin lisää, että se on perkele 3 tähden erinomainen ruokasieni, eli Nurminahikas. Voi nyt perkele. Ollaan heitetty kilotolkulla sieniä, joista tuli muuten sairaan hyvää pastaa, veke. Siellä ois ollu koko kesän meille erinomaista ruokaa omalla pihalla. Ai saakeli. Esikoinen repi onnen aivan maksimiin, kun niitä pääsi keräämään vielä tälleen muualle ku roskikseen. Arvatkaa paljon mua ärsytti ne pois heitetyt sienet? 😀

No anyway. Mä nautin hirveesti siitä, että oppii lisää. Ja sitä kautta tulee paljon tavoitteita tähän sienestämiseen.

Ja viidenneksi se yksinkertaisin. Sienestäminen on erinomaista liikuntaa ulkoilmassa!
(Mä en saa itseäni ulos välttämättä muuten vaan, jos on kaikkea muuta tekemistä, kuten siivoamista ja töitä jne. Mut kun on joku missio, projekti, niin oon heti menossa!)

Lasten kanssa vielä yksi asia on tärkeä kirjata tähän. On IHANAA, että lapset haluaa metsään eikä Hoploppiin tai jonneki kauppakeskukseen! Koska onhan tuollainen ympäristö, missä voi kirmata, kiivetä, oppia ja saada kaikki metsän terveydelliset hyödyt! “Äiti, tiedätkö mitä? Mä en ehkä tykkäis käydä metsässä niin paljon, jos siellä ei olis sieniä!” Niin muru, en minäkään. Oon ihan fiiliksissä, että tää on se juttu, mitä me tehdään koko perhe innoissamme! Kaikki yhdessä! Pienin juoksee oman korinsa kanssa ja huutaa “hieni hieni!” (saa poimia mitä haluaa ja kipataan hänen korinsa yleensä tyhjäksi ennen lähtöä :D) ja isompi rakastaa käydä metsässä milloin pyöräilemässä milloin ihan puhtaasti sienestämässä. Tää ei oo sellaista Hoplop-maista pakkopullaa meille vanhemmille tai edes sellaista leikkipuiston kaltaista vahtimista. Tää on 100% aktiivista osallistumista, jossa koko perhe haluaa olla mukana, eikä kukaan oikeen halua lähteä kotiin! Ja sen huomaa yhdessäolossa.  Ja vitsi miten hyvä mieli mulle ainaki tulee, ku 2-vuotiaani osoittaa jotain ja huutaa BÄÄBÄÄKÄÄPÄ ja edessään on ihan oikeasti lampaankääpä. Että niin. Vähän myös nauratti, kun jäkälää osoittaessaan ilmoitti “Kato äiti, lehtikaalia!” Juu, se 2-vuotiaamme. Oli tuolloin itse asiassa vielä 1-vuotias. Että on äiti vissiin lehtikaaliakin tehnyt 😀

Mutta niin, kuinka hurahtaa tähän sillai turvallisesti?

Yksi sääntö. Metsästä ei lähde mukaan mitään sientä, ellei TIEDÄ, mikä sieni on kyseessä. Tai no jos vaikka lähtiskin, niin ERITTÄIN tarkka tutkimus kotona. Mut mieluummin ei kerää mukaansa mitään epäselvää. On paljon TODELLA helppoja sieniä. Mä aloitin tateista ja sit alkoi tulla muita sieniä ja nyt on jo useita eri lajikkeita, joita keräilen, mutta edelleen hyvin vähäisesti, koska meen varman päälle ottaen koko ajan. Jos sienellä on joku vaarallinen tai semivaarallinen näköislajike, en luota itseeni ja skippaan. Toi LuontoPortti on ihan superhyvä sivu alkuun, koska listaa tosi hyvin noita näköislajeja jokaisen saman sienen alle, ja siitä on helppo todeta, mikä on helppo ja mikä ei. Toki tuo on rajallinen listaus ja sieltä puuttuu paljon, mutta on tosi selkeäohjeinen ja -kuvainen ja siellä on suurin osa tarpeellisesta.

Täydellisen erilaisia täydellisiä tatteja
Pikkuruisia voitatteja
Kukkuu

Tosiaan, mä aloitin oikeastaan sieltä, missä aita on matalin. Tatit. Tatit on ainoat sienet, joissa on pillit eikä esim. heltat. Ei voi mennä pieleen, kun tietää tämän. Tatteja on kymmenittäin erilaisia, mutta yksi yhdistävä tekijä niillä on. Yksikään niistä ei ole myrkyllinen tai vaarallinen. Punikkitatteja pitää paistella vähän pidempään, ettei tuu maha kipeeksi ja sappitattia on hyvä varoa lähinnä sen takia, että se maistuu pahalle ja jos sen sekoittaa muihin tatteihin, se pilaa koko ruoan maun. P.S. en oo törmänny vielä yhteenkään ja tää on helppo välttää, jos törmää tattiin, joka näyttää mahdollisesti sappitatille. Maistaa sitä tattia ihan raakana pikkuisen. Sappitatti kuulemma maistuu tosi karvaalle. Tatit on siitä helppoja, että niitä ei tarvii ryöpätä tai esivalmistella, vaan ne voi vaan suoraan paistaa ja sit on valmista. Tatit käy vähän kaikkeen, mut mun mielestä ne on parhaimmillaan tattisipseinä!Tatteja löytyy mun mielestä edelleen jonkun verran, mutta tosi vähän, eli kannattaa palata tähän asiaan ens vuonna. Oon löytänyt tatteja ihan kaikenlaisissa metsissä ja siis oikeasti, kannattaa katsoa polkujen varsilta. Siellä niitä on paljon! Tatti kannattaa leikata jo metsässä auki ja katsoa, ettei ole matojen valtaama. Moni käyttää tatin pillitkin ruoassa, mä oon ne poistanut yleensä jo metsässä ja en oo käyttänyt niitä ruoassa.

Siellä on joukossa rouskuja!!
Alhaalla paloiteltuja kangasrouskuja ja karvarouskuja

Tateista siirryin rouskuihin. Ensin vastaan tuli karvarouskuja, sittemmin oon kerännyt myös kangasrouskuja. Kun löydät kerran rouskuja, et voi erehtyä jatkossa siitä, mikä on rousku, kun se on jo käsiotteella tosi tietynlaisen tuntuinen. Sellainen no, rouskuva. Rouskuja on paljon erilaisia, toiset parempia kuin toiset ja jotkut sellaisia, mitä ei suositella syötäväksi. Mutta, kangasrousku ja karvarousku on superhelppoja erottaa muista sienistä ja niitä kasvaa PALJON, edelleen nytkin, eli chances are, jos lähdet huomenna mettään, löydät jompaakumpaa. Rouskuista tulee ihan sairaan hyvää sienisalaattia. Karva- ja kangasrouskut tulisi ryöpätä ennen syömistä. Ei, se ei oo mitään hankalaa. Laitat isoon kattilaan vettä ja keität sienet siinä n. 15 min ajan. Ja sit huuhtelet kunnolla. Done. Tätä ei tehdä koska ne on jotenki vaarallisia, vaan koska ne on karvaan makuisia ilman. Sit ku on ryöpätty, niin ne on ihan syömäkelpoisia. Mä palastelen yleensä ihan pieneks, lisään joukkoon suolaa, pippuria, sipulia ja omenaa pieneks silputtuna ja teen sienisalaatin (yhdistä kermaa, mascarponea ja tuorejuustoa ja ahhhh, ihan superhyvä tulee!!) Leivän päälle aivan täydellinen herkku! Rouskuja löytyy mun mielestä ihan kaikkialta, joten vinkkejä niiden löytämiseksi ei ole. Silmät auki vaan, niin aivan varppina löytyy. Oon jokaikisessä käymässäni metsässä niitä nähnyt.

Tällä hetkellä kerään tosi vähän rouskuja, koska ne on musta tylsiä! 😀 Siis kun niitä löytää niin helposti, niin siks oon keränny tosi vähän. Mut sienisalaatti on niin hyvää, että pitää kyllä vielä kerätä pakastimeen lisää!

Sit tuli suppilovahvero-hullaantuminen. Tai itse asiassa vahvero-hullaantuminen.

Suppilovahveron kulta-aika on NYT ja niitä on PALJON! Ja ne on mun mielestä makunsa puolesta the best sienet mitä on! Mut ne on hankalia löytää. Ei suinkaan niin hankalia kuin eräät mustatorvisienet, joita oon löytänyt tuntien yrityksistä huolimatta peräti 0 kappaletta. Mut palataan siihen kohta. Vahveroilla ei ole vaarallisia näköislajikkeita ja ne on todella helppo erottaa. Plus, niiden etsiminen ja löytäminen on erittäin palkitsevaa! Suppiksia on ruskea- ja harmaahattuisia, ja eri sävyisiä ja niiden jalat on keltaisia! Ne on ihan omanlaisensa näköisiä, joten erottaa kyllä varmasti. Ja sairaan hauskoja sieniä sen takia, että jos löydät yhden, löydät salee monta!

Mulla on sellainen hauska sääntö jakaa. “Kneel to the chanterelle!” Suppilovahverot on kantarellin sukua, koska kantarelli on toiselta nimeltään keltavahvero, eli ne on kaikki chanterelle-sukua. Siks toi hämmentävä sana tossa. Nimittäin, suppisten kanssa kannattaa vaihtaa katselinjaa. Kun näet yhdenkin (tai lupaavan suppispaikan), niin mene kyykkyyn ja tsekkaa tarkemmin ympäristösi. Rusehtavat hatut menee tosi hyvin piiloon maastoon, mutta keltaiset jalat erottuu paremmin. Yleensä jos näen yhden suppiksen, samalta kyykistymiseltä löytyy ainakin 20-100 suppista. Oikeesti. Ne on ihan sienien social butterflies, ne tykkää seurasta! Ja ne tykkää mennä vähän piiloon.

Kun mä aloitin, niin keräsin kaikki suppikset mitkä löysin. Hitto mikä pain in the ass ne oli putsata. Nyttemmin on vähän järjkeä tässä hommassa, ja kerään enää vaan ne isot mukaan ja jätän pienet kasvamaan. Koska suppis on aika iso itse asiassa, täysin kasvettuaan. Sellainen 10 cm korkea. Tosin yleensä siitä 10 cm on noin 70% jossain piilossa. Suppiksia on tollasia repaleisia ja pyöreitä, ja ne on tosi erinäköisiä, mutta uskokaa kun sanon, vaikea on erehtyä. Jalka on keltainen, jämäkän napsahtavan tuntuinen ja lakki selkeä suppilo. Jos et luota itseesi, käy ostamassa kaupasta paketti suppiksia ja opettele, miltä ne tuntuu ja näyttää.

Mistä siis löytää suppiksia? No, mua parempia neuvoja saanee mistä vaan, mutta nää on mun kokemuksia. Oon tässä vajaan kuukauden aikana kantanut kotiin varmaan sellainen 8kg suppiksia, että jotain tietotaitoa on kertynyt mukaan ehkä. Suppikset tykkää sammaleesta. Sinne on kiva piiloutua. Mulla on suppilovahverokoiraakin tehokkaampi apuväline löytää suppiksia. Minne esikoiseni laskee takalistonsa metsässä, voit olla varma, että sieltä löytyy suppiksia. Maaginen suorastaan, onnistuu aina istumaan suppisten päälle ja sit äiti löytää ympäriltä kolme litraa suppiksia. Oho. Mut koska teillä kaikilla ei ole yhtä Dantea, niin jaan mun vinkit muuten. Joskus on pärjättävä itsekin metsässä ilman Dantea. Mun pyhä kolminaisuus on paksu kostea sammalpeitto, mustikanvarpuja ja muurahaiskekoja! Jos tuut metsään, jossa on paljon sammalta ja näet muurahaiskekoja, niin silmät auki. Kaikissa mun lukemissa jutuissa lukee aina, että vahverot tykkää tuoreista kangasmetsistä, mut suppikset on siitä hauskoja (toisin ku noi helkkarin mustatorvikset), että ne tykkää kuusisa ja männyistä, ei nii väliks. Sienet kasvaa usein symbioosissa tiettyjen muiden kasvien kanssa, joten puut on hyviä maamerkkejä sieniä etsiessä. Sinänsä siis ei väliä mitä löytyy vierestä, suppis tykkää kaikenlaisesta. Se on enemmänkin se metsän yleinen fiilis.

Bongaa suppikset!

Sitä on vaikea selittää, mutta huomasin just tällä viikolla, että yks metsäretki tarvoin uudessa metsässä tunnin todella laihoin tuloksin, sit tulin yhteen osaan metsää ja olin silleen “nyt tuntuu oikeelle!” Paljon sammalta, paljon mustikkavarpuja ja paljon polkuja. Suppikset oikeasti kasvaa tosi usein polkujen vierellä, tai lähtee siitä polulta. En tiedä tarkkaa tiedettä, mutta löysin itseni yksi päivä pohtimasta asiaa siltä kantilta, että todennäköisesti ihmisillä on vaikutus asiaan. Ihmisten tarpoessa poluilla kannamme kengänpohjissamme ympäri metsän kertyneitä kaikkia minimaalisia osia metsää? Ehkä? Emmätiedä, mutta vaikka kuulostaa täysin tyhmältä, niin polkujen vieressä on yleensä eniten sieniä 😀 Mun logiikka olis mennä helvetin syvälle metsään eikä siihen, missä ihmisiä ravaa koko ajan, mut parhaat löydöt on aina olleet polkujen viereltä. Ja hei, jos joku sanoo, ettei pienen vauvan kaa voi sienestää, niin bullshit. Me käytiin viime viikolla yks päivä Aden kaa metsässä, ku herra nukahti lääkärireissun jälkee ja sain siirrettyä rattaisiin ja lähdin kävelylle. Kävely jäi lyhyeks, hyvä jos tuli ees 1km mittariin, nimittäin keräsin n. 100 neliön alueelta ämpärillisen suppiksia kertaakaan lähtemättä yli 5 metrin päähän rattaista, jotka oli isolla kävelypolulla. Että jos suppikset kelpaa, niin ei tarvii mennä rämpimään. Atm oon löytänyt suppiksia about jokaikisessä metsässä, joissa oon ollut, kunhan siellä on ollut sammalta ja mustikoita. Kukaan hullu ei kerro, missä on omat sieniapajat, mutta kokeilkaa. Löytyy varmasti. Ellei joku halua paljastaa mulle Pirkanmaan mustatorvisieni-mestoja, sit voin vaihtaa ne suppistietoihin 😀

Suppiksista tulee maailman parasta keittoa (jaan lähipäivinä mun ohjeen!) ja siis ne menee kaikessa pizzasta piirakkaanj ja pastaan. Superhyvä ruokasieni, joka toimii AINA. Ja superhelppo valmistaa. Ei tarvii tehdä muuta ku putsata ja sit pannulle voin kanssa. Mä tällä hetkellä pakastan ja kuivatan suppiksia. Isojen joukossa jonekin aina tulee vähän pieniäkin mukaan, niin pienet paistan (tai siis ilman voita pannulla annan suurimman osan nesteestä haihtua) ja laitan pakastimeen ja isot sit kuivatan. Joo, ostin kuivurin. Oon niiiiiin tässä hommassa syvässä päädyssä.

Suppiksia on nyt paljon. Niiden paras aika on nyt. Ne alkaa yleensä syyskuussa ja jatkuu joulukuuhun asti. Hankien altakin kuulemma löytyy. Mutta siis, nyt on hyvät 2kk etsiä suppiksia ja seota tähän samalla tavalla ku mä. Ja siis suppisten löytäminen on mun mielestä maailman palkitsevinta. Varsinkin nyt ku koivun tippuneita lehtiä on perkele ihan kaikkialla ja tää on ihan eri haastetaso ku vielä 3vk sitten. Mutta siis, parasta, kun on haastavaa! Huomaan, että tykkään suppiksista toki makunsakin puolesta eniten, mutta myös koska niiden löytäminen nyt vaan on kaikista kivointa, koska on hankalia. Polkujen lisäksi kannattaa tutkia sammaloituneet kannot, pienten kuusien alaoksien alta ja ehdottomasti kaikenlaisten kaatuneiden puiden vierestä ja alta. Ja niiden muurahaiskekojen lähietäisyydeltä. Tähän oli joku ihan vissi ja looginen selitys. Muurahaiset tykkää rakentaa sinne, missä on sieniä tms. Mut siis toimii. Lapsi hoilaa vieressä muura-muurahaista ja ite saa sangon täyteen, täydellinen meininki!

Suppisten näköislaji on muuten kosteikkovahvero, joka on siis hyvin samanlainen ku suppis, enkä oo ees vaivautunu perehtyy, että onko osa keräämiäni kenties kosteikkovahveroja, koska Suomen tiukoissa elintarvikesääntelyissäkin suppisten joukossa saa olla kaupassakin kosteikkovahveroja, eli mulle ne on yhtä ja samaa 😀

Kantarellit on siis suppisten sukua, ja toiselta nimeltään keltavahveroja. Mä en tiedä miks, mutta oon aina ollu sitä mieltä, että kantarellien löytäminen on hankalaa, ja siks en oo oikeestaan niitä ees ettinyt. Siks varamaan aina hirveet bileet, ku niitä löytyy. Esim. ku menee eväsretkelle ja vieressä on sellainen litran kantarelleja esiintymä. Sillon ku ei oo ees sienestämässä vaan muuten vaan mettässä ja silmiin osuu yks kantarelli. Kantarellit kuten suppiksetkin on a) erittäin helppoja erottaa ja b) pain in the ass löytää! 😀 Mun mielestä. Kantarelli on symbioosissa koivun kanssa (good luck bongata jotain keltaista kun on joka puolella keltaisia koivunlehtiä!), mutta pärjää hyvin myös kuusen ja männyn kanssa. Mä oon löytänyt kantarelleja pitkälti samoista mestoista kuin suppiksia, mutta kasvavat hyvin eri tavalla. Nää on vähän “maan alla” usein. Just polulla kun menee joku iso poikkioksa tai vastaava, niin sieltä saattaa kurkistaa. Ja ku kaivat vähän multaa siinä vierellä, niin kas, siellä on useampi. Siinä missä suppikset on ohuella jalalla ja korkeita, niin kantarellit on paksulla jalalla ja matalampia. Ja kanttikset tunnistaa kyllä muista keltaisista sienistä niiden rakenteesta! On sellainen tanakka! Ja niin kaunis! Kantarellien lisäksi kasvaa kalvasvahveroa, joka on kuin kalpea kantarelli, ja erittäin hyvä sieni sekin. Mutta sitten on olemassa valevahvero, joita itsekin taannoin kiikutin muutaman pienen kotiin. Isoissa ne erottaa kantarellista helposti, mutta pienissä voi tulla vastaan pieni hämmennys. Ne ei tosin ole myrkyllisiä, on vaan tylsänmakuisia kuulemma. Ne kyllä erottaa! Lakin reuna on jotenkin selkeämpi ja on selkeästi kalpeampia, ei kirkkaankeltaisia. Pestessä kantarelli pysyy kirkkaankeltaisena, valevahvero menee vähän punertavampaan suuntaan.

Oon nyt jotenki ihastunut kantarellien löytämiseen, koska se on näistä mulle selvästikin kaikista hankalinta. Aina sattumanvaraisesti löytyy ihan vahingossa, mutta on kyllä paikkauskollinen. Keräsin pari päivää sit samasta paikkaa ku kaksi viikkoa sitten. Iisiä. Jos vaan löytää jostain niitä paikkoja 😀 Allekirjoitan sen, että kantarelli tykkää korvaksi pakkautuneesta maasta ja valoisasta paikasta, joten etsi metsä, joka ei ole ihan täyteen ammuttu puita. Suurin osa mun kantarellilöytöjä on ollut smack in the middle polkuja, lapseni ovat astuneet vahingossa ties kuinka monen kanttiksen päälle tähän asti.

Lampaankääpä oli mun seuraava kokeiluni. Erittäin hyvin toimiva sieni ja maailman helpoin poimittava! Ainoa sieni, johon sen voi sekoittaa, on typäskääpä, joka ei oo vaarallinen, ei vaan oo hyvänmakuinen. Mut helppo välttää! Ensinnäkin, ovat eri värisiä ja toiseksi, jos et oo varma, naarmuta kääpää ja jos se alkaa muuttua keltaiseksi, on se lampaankääpä, jos punaiseksi, niin typäskääpä. Paistinpannulla lampaankääpä muuttuu ihan keltaiseksi, typäskääpä punaiseksi. Lampaankääpä on hauska kun se ei ole lakin alta poimuinen niin kuin heltat tai vaahtosienimainen niinkuin tatti. Se on sellainen hmm, piikikäs? Tai sellainen pörröisen näköinen. Hankala selittää, mutta kuvat on erittäin selkeitä. Aina kun oon löytänyt lampaankääpää, oon löytänyt sitä jonku 3-5 kiloa samasta paikasta. Palkitsevaa ja helkkarin helppo bongata, kun on iso ja valkoinen! Ja vaikka on kääpä, kasvaa maassa, ei puussa kii. Sammaleista oon tätäki aina löytänyt. Tää toimii monessa ja seuraavaks aion kokeilla lasagneen tätä, mutta siis esim. burgerissa pihvin korvikkeena erinomainen! Koko lakin voi paistaa sellaisenaan ja ei tarvii mitään keittämisiä tms. Putsaus ja pannulle! Vähän sellainen munakasmainen struktuuri tässä, ja koska en välitä munakkaasta, not my favourite tän assosiaation takia, mutta toimiva sieni siis kaikin puolin!

Ei ollu kuvaa orakkaasta näköjään, mutta tossa on paloiteltuna

Vaaleaorakas ja rusko-orakas. Vähän sama ku kosteikkovahvero ja suppilovahvero, eli poteito potaato. Ruskoa saa myydä vaaleaorakkaan joukossa, eli kohtelen näitä samana. Samantyyppinen ku lampaankääpä, mutta ihan eri makuinen ja erottaa mm. siitä, että noi lakin alla olevat osat on pidempiä! Sellainen roikkuva piikki suorastaan. Aivan superhyvänmakuinen sieni ja vähän sama ku vahveroissa ja lampaankääpissä, yleensä löytyy monta kerralla samasta paikasta. Mun kakkossuosikki vahveroiden jälkeen.

Piispanhiippa
Kantarellit, suppikset, pari tattia, orakkaita ja piispanhiippoja. Viime lauantain saalis parin tunnin metsäretkeltä!

Mun viimeisimpiä kokeiluja on ollut piispanhiippa (kunnolla ryöpättynä ei ole myrkyllinen, vaan kuten korvasieni, syötävä sieni!) ja mulla on vinopino sieniä, joita haluan löytää. Esim. mulla haperot on vasta listalla, joita haluan oppia. Lähtökohtaisesti haperot on kaikki “turvallisia” kuulemma, mutta sen verran oli erilaisia näköislajeja, etten ihan vielä ole itseeni luottanut noiden kanssa. Isohapero kyllä kiinnostaa, koska on niin kehuttu 3 tähden sieni, että kiinnostaa kokeilla!

Musta on hauskaa bongailla kaikkia kivoja sieniä, oita en ees kerää mukaan. Esim. tää tosi erikoinen hyytelösieni!

Sit toisaalta oon myös pelkuri. Esim. Koivunkantosieni kiinnostaa ja oon melko varma, että oon löytänyt niitä paljonkin, mutta koska sillä on tappavan myrkyllinen näköislajike, niin oon suosiolla jättänyt metsään. Jos joskus pääsen metsään jonku kanssa, joka tietää ja tuntee nää kunnolla, niin voin lähteä kokeilemaan.

Mun suosikkeja on:

Suppilovahverot ja kantarellit. Hauska ettiä ja superhyvän makuisia. Easy. Mä lähen aina “suppiksiin”, kaikki muu on bonusta.

Nurminahikas. Äärimmäinen kiukutus, että heitettiin niiiiiin paljon hukkaan, koska on by far ehkä parhaan makuinen vahveroiden jälkeen. Että ihan omalla pihalla olis tarjolla ollu koko kesän, mutta ehei. No, kuulemma on paikkauskollinen, eli eiköhän oo ens vuonnaki tarjolla. Todnäk siis nurtsi näyttää vähän hönölle ens kesänäkin, mutta wuhuuuu, sienipastaa oman pihan sienistä! 😀

Vaaleaorakas. Maku on vaan jotenki tosi hyvä mun mielestä!

Mun tavoitelistalla seuraavina on:

Voi v&%€n mustatorvisieni sanon vaan. Oon ettinyt ja ettinyt ja ettinyt. Kaikkien mahdollisten neuvojen ja vinkkien kanssa. Ei vaan löydy. Prkl. On niiiiiin hyvänmakuinen (ravintoloissa ainakin), että tää pakkomielle tulee kulkemaan mukana vielä hetken. Metsästys jatkukoot. Onneksi kasvaa kuulemma marraskuulle asti ajoittain, mutta yleensä kylläkin lakaa nyt olla viime hetket käsillä siihen.

Nuijakuukunen. No ihan koska sen nimi on Nuijakuukunen ja se on 3 tähden sieni. Ja näyttää muumilta.

Isohapero, viinihapero, palterohapero… Kaikki vähän samantyyppisiä ja kiinnostaa. Ehkä mun hapero höpertyminen vois alkaa näistä 😀

Sikurirousku, kultarousku ja männynleppärousku. Kaikki kolmen tähden rouskuja, joten kiinnostaa tutustua.

Kurttusieni. Tuskinpa tulee vastaan, mutta mistäpä sitä tietää. Harvinaisen kummallisen näköinen ja kuulemma maailman parhaan makuinen pastassa. Eli otetaan seuraavan 10 vuoden projektiksi, että ehkä joskus löytyy 😀

Siinäpä siis mun tällainen hyvin alkeellinen kokoelma mun sienifiiliksiä. Ootteko te hurahtaneet sienestämiseen? Kysykää tai kertokaa, kaikki sienijutut kiinnostaa!

Instagramissani on myös kasa videoita, missä on lisää matskua! 🙂

 

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

HITONMOINEN FLUNSSA

february (1 of 1).jpg

This flu is kicking my ass right now! Hetken eilen kuvittelin, että ollaan vihdoin parempaan päin. Dante alkaa olla melko lailla  kunnossa,vielä vähän nuhainen, mutta vetää taas normaalilla energiallaan ympäriinsä. Mä sen sijaan oon tänään huonoimmillani. En oo käytännössä saanu nukuttua koko viime yönä, ku oon ollut niin tukossa ja kurkku niin kipeenä. Ja tää päivä on menny lähinnä peiton alla uikuttaen, kuinka hirveä olo onkaan. 

Tänään mun oli tarkoitus pitää töissä viininmaistelu-tilaisuus työkavereille ja olin eilen sen verran paremmissa energioissa, että sain puoli päivää tehtyä töitäkin fiksusti ja ajattelin, että tänään olisin varmaan jo ihan kunnossa palata työmaalle. Niin ehei, tänään on ollut pahin päivä tähän asti. Myös mieheni on ihan superkipeänä, ja onneksi äitini uhmasi tätä flunssapöpökotia ja tuli leikkimään Danten kanssa ja pitämään tästä huolta, sillä me ollaan molemmat niin rikki, ettei olla yhtään siinä energiassa, että saatais pidettyä yksi taapero jotenkin aisoissa ilman, että se hyppii mökkihöperönä pitkin seiniä. 

En oikeesti muista milloin olisi ollut näin HC flunssa. Lääkäri tuumasi, että tää on joku virus, joten en nyt tarkalleen tiedä mikä tää on. Dantella oli kurkunpääntulehdus, minkä useimmiten aiheuttaa parainfluenssa, mut en sit tiedä mikä meillä on. Mulla yleensä menee niin, että flunssassa kestää pari päivää kuume, nuha ja kurkkukipu ja sen jälkeen yskin jonku 1-2 viikkoa jälkitautina kuin mikäkin. Ja se yskä on aina todella inhottavaa. Nyt oon ollut jo yli viikon kipee niin, että on kuumetta, hedaria, kurkkukipua ja nuhaa, mut yskä loistaa poissaolollaan vielä. Eiköhän se oo sit seuraavan parin viikon ilo. Yngh. 

Oon siis vaan maannut sängyssä ja kattonu Suitsia (löysin netistä 8-tuottiksen, jeeeee!!!) ja nukkunu kolmet päikkärit päivässä. Todella toivon, että tää megatauti ei kestä enää ihan hirveen pitkään, koska mulla ei oo tähän aikaa eikä malttia, mä mökkihöperöidyn tän kourissa ihan täysin. Kaikki työt odottaa tekijäänsä, piha on jonku neljämetrisen hangen peitossa ja kaikki hommat ihan levällään. Onneksi Danten kummisetä oli niin ihana, että kävi pyörähtämässä meillä tekemässä etupihan lumityöt ennen kuin hanki alkoi olla sellainen, ettei sieltä olisi päässyt enää edes meidän järeällä maasturillamme saati kakkosautollamme 😀 Kerroinko muuten, että ostettiin toinen auto? En enää muista mitään, mikä edelsi tätä flunssaa, joka on tuntunut nyt kestävän jo ainakin vuoden. Ellei kaksi. 

Onko teillä jotain postaustoiveita? Mulla on ollut tarkoituksena kirjoitella niin mun hiustuotteista kuin kodin suosikeista ja Chanelin laukuista pientä opasta kuin myös pottatreenaamisesta, mut onko teillä jotain toiveita, mitä haluaisitte ehdottomasti lukea? 🙂 Lapsiperhejuttuja vai muita juttuja? 

PUHTIA KEVÄÄSEEN!

*Kaupallisessa yhteistyössä: Puhti

puhti (1 of 1).jpg

Kirjoittelin viime kuussa Puhtista ja sen tarjoamista erilaisista mahdollisista testauspaketeista omaan terveyteen liittyen. Siihen postaukseen tuli ihan mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia ja ajattelinkin palata asiaan hieman tarkemmin, sillä Puhti on taas omassa elämässäni hyvin ajankohtainen.

Eräs toteamus tuohon postaukseen oli pelko siitä, että yksittäisten kokeiden perusteella arvioitaisiin terveydentila ja että maallikon tiedot eivät siihen riitä. Pakko korjata heti tässä tämä ajatus, että yksityiset laboratoriopalvelut olisivat sitä varten. Jos labrakokeissa on jotakin, mikä on viitearvojen ulkopuolella, on erittäin tärkeää hakeutua lääkäriin ja selvittää syyt tälle poikkeamalle, eli varsinaisen diagnoosin tekeminen on lääkärin, ei maallikon tehtävä. Mutta on monia tapauksia, joissa on erittäin hyödyllistä tietää oma terveydentila ihan numeroiden valossa. Mä en esimerkiksi olisi yhtään osannut arvella, että mun D-vitamiinit on ihan päin honkia ilman tuota testiä. Koska mulla on myös ollut ongelmia raudan kanssa, mulle on hyvin tärkeää seurata tuota jos ei kuukausittain niin edes neljännesvuosittain. Ja se käy näppärästi, kun voi itse mennä itselle sopivana aikana kokeisiin tutkituttamaan sen oman rauta-arvojen tilanteen. Ja yksi kätevä tapa käyttää tätä, on tehdä esimerkiksi tuo lääkärin suunnittelema paketti erilaisia testejä, jonka seurauksena saa aika hyvän ymmärryksen omasta terveden yleistilasta. Jos sen perusteella on jotakin syytä huolestua, on helppo mennä lääkäriin valmiiden labrojen kautta sen sijaan, että menee lääkäriin, lähetteellä labraan ja odottelee tuloksia. Varsinkin jos on jostakin syystä kiirettä (reissu tulossa tms.) tai aikataulut labran kanssa eivät mene yksiin.

Tosi mielenkiintoisia ajatuksia oli myös tässä yksityinen / julkinen terveydenhuolto vastakkainasettelussa. Kyllä, Suomessa on todella laadukas terveydenhoitojärjestelmä, mutta siinäkin on puutteita, resurssipulan takia. Voi olla vaikeaa tai mahdotonta saada julkisella puolella lähetetttä esim. folaatin, ferritiinin ja vitamiinien testaukseen, sillä kuten eräs kommentoida hyvin totesi, potilaitaan hoitava lääkäri teettää ne testit, jotka kokee tarpeelliseksi siinä tapauksessa, kun on jotakin pielessä. Usein myös tuntuu siltä, että monilla jää hampaankoloon se, että julkisella puolella ei saa niitä testejä mitä haluaa.

puhti (2 of 2).jpg

puhti (1 of 2)-2.jpg

Yksityisellä puolella saa jokainen tutkia omaa terveyttään niin paljon kuin sielu sietää. Tarkoitus ei ole etsiä sairauksia, vaan edistää hyvinvointia ja jaksamista. Voi olla, ettei ole mitenkään sairas, eikä ole mitään suuria ongelmia. Mutta tietyt arvot voivat vaikuttaa tosi paljon siihen, miten hyvin arjessa jaksaa.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa joku haluaa tulla raskaaksi ja yrittää saada siihen liittyviä labroja tehtyä, voi julkinen puoli olla aika nihkeä lähettämään kymmeneen eri tutkimukseen. Ja esimerkiksi kun itse olin raskaana, multa mitattiin hemoglobiini, mutta julkisella puolella ei tehty lähetettä ferritiiniin tutkimiseen. Historiastani huolimatta. Juurikin esimerkiksi ferritiinin tutkiminen on rajoitettu terveyskeskuksissa usein. Täällä on muuten ihan mielenkiintoinen juttu aiheeseen liittyen.

Mä oon edelleen vähän katkera tosta ferritiini-hommasta. Tiivistetysti mun osalta se meni näin:

Olin raskaana ihan superväsynyt. Ensimmäiset 14 viikkoa nukahtelin pystyyn ja nukuin 16 tuntia vuorokaudessa. Mua huimas ja olin superväsynyt. Mulla oli matala verenpaine ja mun hemoglobiini oli 122 ja sitten 117, eli ”normaali”, vaikkakin siis mulle normaali hemoglobiini (näin jälkiviisaana) on 140-150. Kun tuo hemppa oikeesti sukelsi keskiraskaudessa sain rautakuurin, ilman niitä ferritiini-kokeita. Synnytyksen jälkeen imetin useita kuukausia ja mua suositeltiin jättämään rauta pois, sillä se maistuisi kuulemma äidinmaidossa. Kun sitten tuossa viime kesänä aloin huolestumaan oireistani (väsymys, levottomat jalat, rytmihäiriöt yms.) en osannut edes ajatella rautaa, vaan ajattelin väsymystä ja stressiä kunnes ymmärsin, että mulla ei ole mitenkään kovin stressaava elämä ja että ei nää oireet vaan yksinkertaisesti voi johtua siitä.

Hakeuduin lääkäriin, yksityisen puolen yleislääkäriin. Hän epäili vahvasti omia epäilyksiäni, mutta suostui määräämään lähetteen. Se oli oikeastaan jotenkin nöyryyttävää joutua selittämään, että mä haluan nähdä tämän tiedon, sillä olin varma mun historialla, että olen oikean jäljillä. Kun tulos tuli, soitti lääkäri ja kertoi mulle, että kaikki on kunnossa, sillä ferritiinini on 17. (Ferritiini 17 ei todellakaan ole kunnossa. Kantsii muuten lukea Puhtin tietopaketti ferritiinistä). Tästä alkoi pitkä ja kallis prosessi, jossa sain ensin lähetteen yksityiseltä lääkäriltä rautatiputukseen, maksoin 700 euroa siitä lystistä, että sain rautaa suoneen ja sitten elämä ja elämänlaatu ja mielialat parani merkittävästi.

puhti (2 of 2)-2.jpg

puhti (3 of 3).jpg

Se, miksi olen katkera tästä kaikesta, on tämän kaiken turhuus. Mun ei ois tarvinnu olla niin väsyny raskaana. Jos olisin tiennyt ja osannut seurata näitä tärkeitä arvoja, olisin aloittanut rautakuurin ennen kuin kaikki vähäinen rautani meni istukkaan ja vauvalleni. Olisin osannut seurata rautatasapainoa ja sitä, nouseeko rauta. Mun ei olis tarvinnut pelätä toista raskautta ja miten pärjään taaperon kanssa samalla, jos meille tulee lapset melko peräjälkeen. Mun ei olis tarvinnut olla ihan hajalla ja syyttää itseäni ja vähän vihata itseäni ja menettää tosi paljon elämäniloa väsymykselle viime keväänä. Kun sain rauta-arvot nostettua, parissa viikossa elämänlaatuni parani huomattavasti. Olin heti energinen, nukuin hyvin heräämättä napostelutarpeeseen. jalat ei ollut levottomat, rytmärit katosi kokonaan ja kaikki oli normaalisti. Jos olisin tiennyt tällaisten palvelujen olemassaolosta silloin joskus, olisin käynyt testaamassa kaikki tärkeät arvot jo raskausaikana. 

Mä oon se tyyppi, joka käy raskausaikana varhaisultrassa ja 3D-ultrassa ja joka tekee kaiken ”ylimääräisen”, koska saan mielenrauhan ja tiedän, mitä voin tehdä, jotta voisin mahdollisimman hyvin. Ja tää on vaan yksi esimerkki siitä, mihin tällaisia palveluja on hyvä käyttää. Hyvä esimerkki on se, että hammaslääkärin tarkastusta suositellaan 1-2 vuoden välein tehtäväksti ja auto katsastetaan säännöllisesti. Miksei sitten omaa terveyttä?

Esimerkiksi tuo Raskautta suunnittelevan terveystarkastus on sellainen, joka sisältää 31 testiä, jotka kertovat tärkeitä tietoja niin folaatista, ferritiinistä kuin esim. Glukoosista ja B12-vitamiinista. 118 euroa maksava testipaketti tuo varmasti joka euron arvosta tietoa niin omasta terveydentilasta kuin myös siitä, missä on parantamisen varaa. Puhtin sivuilla on ihan hurja määrä kaikkea tietoa ja jokaisen testin kohdalla tuloksissa on tietoa kyseisestä arvosta ja viitearvot. Kun vertaa vaikkapa jonkun yksityisen lääkäriaseman labratuloksiin, niin nämä ovat selkeitä ja kertovat juuri sen, mitä pitääkin eikä oo vaan kasa lyhenteitä ja numeroita. Jos testejä ottaa usein tai säännöllisesti on helppo seurata tietyn asian etenemistä, sillä testitulokset näkyvät yhdellä grafiikalla sitä mukaa kun tuloksia tulee lisää.

puhti (1 of 3).jpg

puhti (2 of 3).jpg

Kaiken lisäksi Puhti on tosi helposti saatavilla, sillä kumppanuuslaboratorio Synlabin tuotteita on 27 eri paikkakunnalla ja tulokset on valmiita on aina seuraavana päivänä, myös lauantaina. 

Nyt mulla onkin mahdollisuus antaa kolmen seuraajani päästä tutustumaan hieman palveluun. Onko juuri sulla tarvetta tsekata jotakin arvoja? Puhtilla on useita valmiita tuotepaketteja, joilla voi selvittää omaa terveydentilaa. Suunnitteletko raskautta? Urheiletko paljon? Oletko kasvissyöjä? Mitä juuri sinä haluaisit testata omassa terveydessäsi vai haluaisitko vaan tehdä yleisen terveystarkastuksen? Arvon yhdessä Puhtin kanssa kolme vapaavalintaista testipakettia. Arvontaan osallistut kertomalla, mitä haluaisit testata ja minkä testipaketin ottaisit Puhtin tarjoamista vaihtoehdoista. Voit tutustua vaihtoehtoihin täällä.

Arvonta-aikaa on torstai-iltaan (7.2.) asti!

Psst! Ja hei, Puhtin uutiskirjeen tilaajille on tarjolla 10 % alennus tilauksista! 🙂 

PIKKUHILJAA PIKKUHILJAA..

homefamilylove (1 of 1).jpg

Täällä ollaan vihdoin parempaan päin. Pikkuinen yskii edelleen ja on aika kipeen oloinen, mutta ei ole enää tänään ollut kuumeessa ja on ollut paljon paremmassa kunnossa. Onneksi. On ollut aivan raastavaa katsoa pikkumiestä kovin kipeenä, mutta samalla on ollut kyllä ihmettelemistä siinä, kuinka ihanan reipas hän onkaan. Siinä on saanut vähän perspektiiviä omaan flunssaan, jossa on halunnut vaan käpertyä neljän peiton väliin ja olla vaan siellä koko päivän. 

Äitiys on kyllä sellainen juttu, joka on 99 % ajasta ihanaa, mutta näin kipeenä ollessa se 1% tulee esiin. Ja se on rankka. Siinä missä ennen flunssa tarkotti sitä, että sai tehdä just mitä halusi, eli maata tuntitolkulla kattomassa Netflixii ja juoda teetä ja nukkua 18 tuntia vuorokaudessa, se ei tarkoita sitä enää. Äitiys on nimittäin hyvässä ja pahassa sitä, että sua tarvitaan ihan koko ajan. On ihanaa, kuinka paljon pikkuiseni haluaa olla mun kanssa, viettää aikaa ja leikkiä ja puuhailla. Mut sit kun hänelle kelpaa vain minä juuri niinä hetkinä, kun olen itsekin kuumeessa ja haluan vaan olla ja nukkua, sillon se on hetkellisesti vähän raskasta. Eikä siinä mitään, jokainen varmasti tiedostaa tämän lapsihaaveiden keskellä, eli se mikään yllätys ole. Onneksi on ihana mies ja äiti ja anoppi, jotka auttavat paljon arjessa. Esimerkiksi tänään sain nukkua aamulla pitkään ja iltapäivällä mies hoiti lasta kun ilmoitin, että just nyt en jaksa olla äiti. Tarvitsin hetken sille, että voisin vaan röhnöttää sängyssä, selailla puhelinta, levätä ja olla. Nostan kyllä hattua kaikille yksinhuoltajille, ei ole kyllä varmasti helppoa se. 

Mä niiiiin toivon, että tämä olis meidän talven eka ja ainoa kunnon flunssa. Tällä kertaa se oli nimittäin aika raju, eikä sellainen vähän tukkoinen ja yskivä olotila. Nytkin pää tuntuu painavan tuhat kiloa ja väsyttää jumalattomasti, vaikka kello on vasta 21, eikä ajatus kulje ollenkaan. Oon yrittänyt maksella tänään laskuja ja saada jotain pahiten roikkuvia töitä edistettyä, mutta aika tehottomaksi on jäänyt. Innostuin paristakin eri postausaiheesta, mutta heti ensimmäisen virkkeen kohdalla jo rupesi lyömään tyhjää. No, ehkä mä totean tässä välissä, että vielä ei ole mun päivä ja mun helmikuu alkaa vasta huomenna kunnolla. 

Kiitos kaikista ihanista viesteistänne IG:ssä ja kiitos, että jaksatte odotella mun paluut kirjoittamisen äärelle. Viime viikolla bloggaaminen jäi äitiyden ja sairastelun jalkoihin.