Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

HITONMOINEN FLUNSSA

february (1 of 1).jpg

This flu is kicking my ass right now! Hetken eilen kuvittelin, että ollaan vihdoin parempaan päin. Dante alkaa olla melko lailla  kunnossa,vielä vähän nuhainen, mutta vetää taas normaalilla energiallaan ympäriinsä. Mä sen sijaan oon tänään huonoimmillani. En oo käytännössä saanu nukuttua koko viime yönä, ku oon ollut niin tukossa ja kurkku niin kipeenä. Ja tää päivä on menny lähinnä peiton alla uikuttaen, kuinka hirveä olo onkaan. 

Tänään mun oli tarkoitus pitää töissä viininmaistelu-tilaisuus työkavereille ja olin eilen sen verran paremmissa energioissa, että sain puoli päivää tehtyä töitäkin fiksusti ja ajattelin, että tänään olisin varmaan jo ihan kunnossa palata työmaalle. Niin ehei, tänään on ollut pahin päivä tähän asti. Myös mieheni on ihan superkipeänä, ja onneksi äitini uhmasi tätä flunssapöpökotia ja tuli leikkimään Danten kanssa ja pitämään tästä huolta, sillä me ollaan molemmat niin rikki, ettei olla yhtään siinä energiassa, että saatais pidettyä yksi taapero jotenkin aisoissa ilman, että se hyppii mökkihöperönä pitkin seiniä. 

En oikeesti muista milloin olisi ollut näin HC flunssa. Lääkäri tuumasi, että tää on joku virus, joten en nyt tarkalleen tiedä mikä tää on. Dantella oli kurkunpääntulehdus, minkä useimmiten aiheuttaa parainfluenssa, mut en sit tiedä mikä meillä on. Mulla yleensä menee niin, että flunssassa kestää pari päivää kuume, nuha ja kurkkukipu ja sen jälkeen yskin jonku 1-2 viikkoa jälkitautina kuin mikäkin. Ja se yskä on aina todella inhottavaa. Nyt oon ollut jo yli viikon kipee niin, että on kuumetta, hedaria, kurkkukipua ja nuhaa, mut yskä loistaa poissaolollaan vielä. Eiköhän se oo sit seuraavan parin viikon ilo. Yngh. 

Oon siis vaan maannut sängyssä ja kattonu Suitsia (löysin netistä 8-tuottiksen, jeeeee!!!) ja nukkunu kolmet päikkärit päivässä. Todella toivon, että tää megatauti ei kestä enää ihan hirveen pitkään, koska mulla ei oo tähän aikaa eikä malttia, mä mökkihöperöidyn tän kourissa ihan täysin. Kaikki työt odottaa tekijäänsä, piha on jonku neljämetrisen hangen peitossa ja kaikki hommat ihan levällään. Onneksi Danten kummisetä oli niin ihana, että kävi pyörähtämässä meillä tekemässä etupihan lumityöt ennen kuin hanki alkoi olla sellainen, ettei sieltä olisi päässyt enää edes meidän järeällä maasturillamme saati kakkosautollamme 😀 Kerroinko muuten, että ostettiin toinen auto? En enää muista mitään, mikä edelsi tätä flunssaa, joka on tuntunut nyt kestävän jo ainakin vuoden. Ellei kaksi. 

Onko teillä jotain postaustoiveita? Mulla on ollut tarkoituksena kirjoitella niin mun hiustuotteista kuin kodin suosikeista ja Chanelin laukuista pientä opasta kuin myös pottatreenaamisesta, mut onko teillä jotain toiveita, mitä haluaisitte ehdottomasti lukea? 🙂 Lapsiperhejuttuja vai muita juttuja? 

PUHTIA KEVÄÄSEEN!

*Kaupallisessa yhteistyössä: Puhti

puhti (1 of 1).jpg

Kirjoittelin viime kuussa Puhtista ja sen tarjoamista erilaisista mahdollisista testauspaketeista omaan terveyteen liittyen. Siihen postaukseen tuli ihan mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia ja ajattelinkin palata asiaan hieman tarkemmin, sillä Puhti on taas omassa elämässäni hyvin ajankohtainen.

Eräs toteamus tuohon postaukseen oli pelko siitä, että yksittäisten kokeiden perusteella arvioitaisiin terveydentila ja että maallikon tiedot eivät siihen riitä. Pakko korjata heti tässä tämä ajatus, että yksityiset laboratoriopalvelut olisivat sitä varten. Jos labrakokeissa on jotakin, mikä on viitearvojen ulkopuolella, on erittäin tärkeää hakeutua lääkäriin ja selvittää syyt tälle poikkeamalle, eli varsinaisen diagnoosin tekeminen on lääkärin, ei maallikon tehtävä. Mutta on monia tapauksia, joissa on erittäin hyödyllistä tietää oma terveydentila ihan numeroiden valossa. Mä en esimerkiksi olisi yhtään osannut arvella, että mun D-vitamiinit on ihan päin honkia ilman tuota testiä. Koska mulla on myös ollut ongelmia raudan kanssa, mulle on hyvin tärkeää seurata tuota jos ei kuukausittain niin edes neljännesvuosittain. Ja se käy näppärästi, kun voi itse mennä itselle sopivana aikana kokeisiin tutkituttamaan sen oman rauta-arvojen tilanteen. Ja yksi kätevä tapa käyttää tätä, on tehdä esimerkiksi tuo lääkärin suunnittelema paketti erilaisia testejä, jonka seurauksena saa aika hyvän ymmärryksen omasta terveden yleistilasta. Jos sen perusteella on jotakin syytä huolestua, on helppo mennä lääkäriin valmiiden labrojen kautta sen sijaan, että menee lääkäriin, lähetteellä labraan ja odottelee tuloksia. Varsinkin jos on jostakin syystä kiirettä (reissu tulossa tms.) tai aikataulut labran kanssa eivät mene yksiin.

Tosi mielenkiintoisia ajatuksia oli myös tässä yksityinen / julkinen terveydenhuolto vastakkainasettelussa. Kyllä, Suomessa on todella laadukas terveydenhoitojärjestelmä, mutta siinäkin on puutteita, resurssipulan takia. Voi olla vaikeaa tai mahdotonta saada julkisella puolella lähetetttä esim. folaatin, ferritiinin ja vitamiinien testaukseen, sillä kuten eräs kommentoida hyvin totesi, potilaitaan hoitava lääkäri teettää ne testit, jotka kokee tarpeelliseksi siinä tapauksessa, kun on jotakin pielessä. Usein myös tuntuu siltä, että monilla jää hampaankoloon se, että julkisella puolella ei saa niitä testejä mitä haluaa.

puhti (2 of 2).jpg

puhti (1 of 2)-2.jpg

Yksityisellä puolella saa jokainen tutkia omaa terveyttään niin paljon kuin sielu sietää. Tarkoitus ei ole etsiä sairauksia, vaan edistää hyvinvointia ja jaksamista. Voi olla, ettei ole mitenkään sairas, eikä ole mitään suuria ongelmia. Mutta tietyt arvot voivat vaikuttaa tosi paljon siihen, miten hyvin arjessa jaksaa.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa joku haluaa tulla raskaaksi ja yrittää saada siihen liittyviä labroja tehtyä, voi julkinen puoli olla aika nihkeä lähettämään kymmeneen eri tutkimukseen. Ja esimerkiksi kun itse olin raskaana, multa mitattiin hemoglobiini, mutta julkisella puolella ei tehty lähetettä ferritiiniin tutkimiseen. Historiastani huolimatta. Juurikin esimerkiksi ferritiinin tutkiminen on rajoitettu terveyskeskuksissa usein. Täällä on muuten ihan mielenkiintoinen juttu aiheeseen liittyen.

Mä oon edelleen vähän katkera tosta ferritiini-hommasta. Tiivistetysti mun osalta se meni näin:

Olin raskaana ihan superväsynyt. Ensimmäiset 14 viikkoa nukahtelin pystyyn ja nukuin 16 tuntia vuorokaudessa. Mua huimas ja olin superväsynyt. Mulla oli matala verenpaine ja mun hemoglobiini oli 122 ja sitten 117, eli ”normaali”, vaikkakin siis mulle normaali hemoglobiini (näin jälkiviisaana) on 140-150. Kun tuo hemppa oikeesti sukelsi keskiraskaudessa sain rautakuurin, ilman niitä ferritiini-kokeita. Synnytyksen jälkeen imetin useita kuukausia ja mua suositeltiin jättämään rauta pois, sillä se maistuisi kuulemma äidinmaidossa. Kun sitten tuossa viime kesänä aloin huolestumaan oireistani (väsymys, levottomat jalat, rytmihäiriöt yms.) en osannut edes ajatella rautaa, vaan ajattelin väsymystä ja stressiä kunnes ymmärsin, että mulla ei ole mitenkään kovin stressaava elämä ja että ei nää oireet vaan yksinkertaisesti voi johtua siitä.

Hakeuduin lääkäriin, yksityisen puolen yleislääkäriin. Hän epäili vahvasti omia epäilyksiäni, mutta suostui määräämään lähetteen. Se oli oikeastaan jotenkin nöyryyttävää joutua selittämään, että mä haluan nähdä tämän tiedon, sillä olin varma mun historialla, että olen oikean jäljillä. Kun tulos tuli, soitti lääkäri ja kertoi mulle, että kaikki on kunnossa, sillä ferritiinini on 17. (Ferritiini 17 ei todellakaan ole kunnossa. Kantsii muuten lukea Puhtin tietopaketti ferritiinistä). Tästä alkoi pitkä ja kallis prosessi, jossa sain ensin lähetteen yksityiseltä lääkäriltä rautatiputukseen, maksoin 700 euroa siitä lystistä, että sain rautaa suoneen ja sitten elämä ja elämänlaatu ja mielialat parani merkittävästi.

puhti (2 of 2)-2.jpg

puhti (3 of 3).jpg

Se, miksi olen katkera tästä kaikesta, on tämän kaiken turhuus. Mun ei ois tarvinnu olla niin väsyny raskaana. Jos olisin tiennyt ja osannut seurata näitä tärkeitä arvoja, olisin aloittanut rautakuurin ennen kuin kaikki vähäinen rautani meni istukkaan ja vauvalleni. Olisin osannut seurata rautatasapainoa ja sitä, nouseeko rauta. Mun ei olis tarvinnut pelätä toista raskautta ja miten pärjään taaperon kanssa samalla, jos meille tulee lapset melko peräjälkeen. Mun ei olis tarvinnut olla ihan hajalla ja syyttää itseäni ja vähän vihata itseäni ja menettää tosi paljon elämäniloa väsymykselle viime keväänä. Kun sain rauta-arvot nostettua, parissa viikossa elämänlaatuni parani huomattavasti. Olin heti energinen, nukuin hyvin heräämättä napostelutarpeeseen. jalat ei ollut levottomat, rytmärit katosi kokonaan ja kaikki oli normaalisti. Jos olisin tiennyt tällaisten palvelujen olemassaolosta silloin joskus, olisin käynyt testaamassa kaikki tärkeät arvot jo raskausaikana. 

Mä oon se tyyppi, joka käy raskausaikana varhaisultrassa ja 3D-ultrassa ja joka tekee kaiken ”ylimääräisen”, koska saan mielenrauhan ja tiedän, mitä voin tehdä, jotta voisin mahdollisimman hyvin. Ja tää on vaan yksi esimerkki siitä, mihin tällaisia palveluja on hyvä käyttää. Hyvä esimerkki on se, että hammaslääkärin tarkastusta suositellaan 1-2 vuoden välein tehtäväksti ja auto katsastetaan säännöllisesti. Miksei sitten omaa terveyttä?

Esimerkiksi tuo Raskautta suunnittelevan terveystarkastus on sellainen, joka sisältää 31 testiä, jotka kertovat tärkeitä tietoja niin folaatista, ferritiinistä kuin esim. Glukoosista ja B12-vitamiinista. 118 euroa maksava testipaketti tuo varmasti joka euron arvosta tietoa niin omasta terveydentilasta kuin myös siitä, missä on parantamisen varaa. Puhtin sivuilla on ihan hurja määrä kaikkea tietoa ja jokaisen testin kohdalla tuloksissa on tietoa kyseisestä arvosta ja viitearvot. Kun vertaa vaikkapa jonkun yksityisen lääkäriaseman labratuloksiin, niin nämä ovat selkeitä ja kertovat juuri sen, mitä pitääkin eikä oo vaan kasa lyhenteitä ja numeroita. Jos testejä ottaa usein tai säännöllisesti on helppo seurata tietyn asian etenemistä, sillä testitulokset näkyvät yhdellä grafiikalla sitä mukaa kun tuloksia tulee lisää.

puhti (1 of 3).jpg

puhti (2 of 3).jpg

Kaiken lisäksi Puhti on tosi helposti saatavilla, sillä kumppanuuslaboratorio Synlabin tuotteita on 27 eri paikkakunnalla ja tulokset on valmiita on aina seuraavana päivänä, myös lauantaina. 

Nyt mulla onkin mahdollisuus antaa kolmen seuraajani päästä tutustumaan hieman palveluun. Onko juuri sulla tarvetta tsekata jotakin arvoja? Puhtilla on useita valmiita tuotepaketteja, joilla voi selvittää omaa terveydentilaa. Suunnitteletko raskautta? Urheiletko paljon? Oletko kasvissyöjä? Mitä juuri sinä haluaisit testata omassa terveydessäsi vai haluaisitko vaan tehdä yleisen terveystarkastuksen? Arvon yhdessä Puhtin kanssa kolme vapaavalintaista testipakettia. Arvontaan osallistut kertomalla, mitä haluaisit testata ja minkä testipaketin ottaisit Puhtin tarjoamista vaihtoehdoista. Voit tutustua vaihtoehtoihin täällä.

Arvonta-aikaa on torstai-iltaan (7.2.) asti!

Psst! Ja hei, Puhtin uutiskirjeen tilaajille on tarjolla 10 % alennus tilauksista! 🙂 

PIKKUHILJAA PIKKUHILJAA..

homefamilylove (1 of 1).jpg

Täällä ollaan vihdoin parempaan päin. Pikkuinen yskii edelleen ja on aika kipeen oloinen, mutta ei ole enää tänään ollut kuumeessa ja on ollut paljon paremmassa kunnossa. Onneksi. On ollut aivan raastavaa katsoa pikkumiestä kovin kipeenä, mutta samalla on ollut kyllä ihmettelemistä siinä, kuinka ihanan reipas hän onkaan. Siinä on saanut vähän perspektiiviä omaan flunssaan, jossa on halunnut vaan käpertyä neljän peiton väliin ja olla vaan siellä koko päivän. 

Äitiys on kyllä sellainen juttu, joka on 99 % ajasta ihanaa, mutta näin kipeenä ollessa se 1% tulee esiin. Ja se on rankka. Siinä missä ennen flunssa tarkotti sitä, että sai tehdä just mitä halusi, eli maata tuntitolkulla kattomassa Netflixii ja juoda teetä ja nukkua 18 tuntia vuorokaudessa, se ei tarkoita sitä enää. Äitiys on nimittäin hyvässä ja pahassa sitä, että sua tarvitaan ihan koko ajan. On ihanaa, kuinka paljon pikkuiseni haluaa olla mun kanssa, viettää aikaa ja leikkiä ja puuhailla. Mut sit kun hänelle kelpaa vain minä juuri niinä hetkinä, kun olen itsekin kuumeessa ja haluan vaan olla ja nukkua, sillon se on hetkellisesti vähän raskasta. Eikä siinä mitään, jokainen varmasti tiedostaa tämän lapsihaaveiden keskellä, eli se mikään yllätys ole. Onneksi on ihana mies ja äiti ja anoppi, jotka auttavat paljon arjessa. Esimerkiksi tänään sain nukkua aamulla pitkään ja iltapäivällä mies hoiti lasta kun ilmoitin, että just nyt en jaksa olla äiti. Tarvitsin hetken sille, että voisin vaan röhnöttää sängyssä, selailla puhelinta, levätä ja olla. Nostan kyllä hattua kaikille yksinhuoltajille, ei ole kyllä varmasti helppoa se. 

Mä niiiiin toivon, että tämä olis meidän talven eka ja ainoa kunnon flunssa. Tällä kertaa se oli nimittäin aika raju, eikä sellainen vähän tukkoinen ja yskivä olotila. Nytkin pää tuntuu painavan tuhat kiloa ja väsyttää jumalattomasti, vaikka kello on vasta 21, eikä ajatus kulje ollenkaan. Oon yrittänyt maksella tänään laskuja ja saada jotain pahiten roikkuvia töitä edistettyä, mutta aika tehottomaksi on jäänyt. Innostuin paristakin eri postausaiheesta, mutta heti ensimmäisen virkkeen kohdalla jo rupesi lyömään tyhjää. No, ehkä mä totean tässä välissä, että vielä ei ole mun päivä ja mun helmikuu alkaa vasta huomenna kunnolla. 

Kiitos kaikista ihanista viesteistänne IG:ssä ja kiitos, että jaksatte odotella mun paluut kirjoittamisen äärelle. Viime viikolla bloggaaminen jäi äitiyden ja sairastelun jalkoihin.