Itseensä tutustumassa. Uudelleen.

Oon aloittanut monta postausta ja lopettanut monta niistä kesken, tallentanut luonnoksiin ja ajatellut palaavani asiaan myöhemmin. Itsesensuuri on muuttunut paljon jotenkin vahvemmaksi ADHD-diagnoosini ja hoidon myötä ja spontaanius laukoa ajatuksiani maailmalle on vähentynyt merkittävästi. Samalla kun kesäloma vierähti erittäin nopeasti ja alkoi päiväkotiarkeen totuttelu ja syksy kaikkine töineen, tuntuu, että aika on ollut kortilla. Jotenkin on tehnyt mieli ensin kirjoitella pitkästi ajatuksiani siitä, miksi olen ollut poissa, ja sitten vasta palata taas tänne blogin pariin. Mutta ihan turhaa. Oli blogiloma, oli hiljaisempi blogikausi yleisesti ottaen. Varmasti erittäin monesta syystä, mutta nyt tuntui, että maanantain kunniaksi on taas kiva avata blogi ja kirjoitella pidemmin kuin IG-storyjen osalta kuulumisia.

Kesä oli aivan ihana ja sen ihanuus oli rauhallisessa kotoilussa perheen kanssa. Varmaan kaikkia meitä neljää on järkyttänyt sekä sään, että arjen muutos, mutta sekin on tapahtunut yllättävän positiivisesti. Siitä iso kiitos meidän päiväkodin varhaiskasvattajille, koska tätäkin kirjoittaessa istun yksin kotona, lasten ollessa päiväkodissa. Mikä on itse asiassa mulle aika uus juttu taas.

Mun esikoinen on 4v4kk, eli mä oon ollut kotona lähes 4,5 vuotta enemmän tai vähemmän. Oon tehnyt välissä töitä kodin ulkopuolellakin, mutta enimmäkseen etäillen, ja oon ollut kotiäitinä koko tämän ajan enemmän tai vähemmän. Tai no siis, olihan siinä 2019 se 1,5kk kun toinen vasta aloitteli päikkyä ja toinen oli vasta syntymäisillään, ja sen sijaan, että sanoisin olleeni kotiäiti, tekisi mieleni sanoa, että lapset ovat olleet kotihoidossa. Milloin äidin, milloin isän, milloin mummin tai lastenhoitajan kanssa. Pääsääntöisesti olen kuitenkin itse viettänyt merkittävän määrän ajastani kotona lasteni kanssa. Aika nopeasti toi lähes viisi vuotta sujahti ohitse, ja nyt kun vein lapsen päiväkotiin tutustumisvaiheen jälkeen ihan oikeasti päiväkotiin (osa-aikaisena tosin vielä aloittelee), niin olin vähän hukassa itseni kanssa.

Kun istuin yksi aamupäivä ja päivä kuusi tuntia putkeen töitä sohvalla tehden, ihmettelin, mitä se tämä on. Arkeni ja työni on ollut niin pirstaloitunutta jo niin pitkään, että “normaali” onkin mulle aika uutta. En kadu hetkeäkään valintaamme, mutta onhan se syönyt voimavaroja jonkin verran ja muuttanut meidän päivärytmiäkin. Toisaalta helpotuksen rinnalla sisälläni velloi paljon vahvempi tunne. Jokin vähän harmillisempi. Sellainen nostalgian ja menetettyjen unelmien iso möykky, joka ei löytänyt oikein nimeä itselleen.

Tajusin yksi päivä, että mulla on sellainen olo, kuin multa olisi varastettu reilu vuosi. Kun isompi aikanaan aloitti päiväkodin, oli mulla kaverina iso maha ja sen sisällä potkiskeleva kuopuksemme ja muistan, että Deen päikyn aloitus oli samalla kuitenkin uusi alku mulle, nimittäin vauva-arki odotti ihan kulman takana. En ehtinyt välissä hengähtää laisinkaan, ennen kuin minulla oli toinen pieni, joka tarvitsi minua koko ajan. Nyt kun pienempi aloitti päiväkodin, ei minulla ollutkaan tiedossa mitään uutta ja ihmeellistä, vaan sinne ne nyt molemmat meni, mun pienet vauvat. Ja tänne mä jäin. Yksin. Pohtimaan, kukas olinkaan ilman heitä. Tämän tunteen on varmasti kokenut moni äiti tässä vaiheessa elämää muutenkin, mutta sen tavallisen luopumisen tuskan rinnalla mulla oli tosi iso joku pettymyksen ja harmin tunne. Jotenkin päiväkodin aloittaminen konkretisoi sen, että viikossa ei ollutkaan enää seitsemää päivää aikaa tehdä kaikkea kivaa pikkuiseni kanssa, ja tajusin, että siihen ei pandemia-aikana ollut mahdollisuutta muutenkaan samalla tavalla.

Nyt kun harmittelen tätä, niin en lainkaan vähättele sitä, kuinka raskasta monilla on ollut työ-, perhe- ja talousasioiden kanssa pandemia-aikana. Tai miten se on vaikuttanut terveysasioihin. Mutta se, että pandemiavuoden vaikutukset ovat olleet merkittävämpiä monella sektorilla, ei poista sitä, etteikö silti kokisi harmeja pienistäkin asioista. Siitä, että ne haaveet vauva sylissä suunnittellessa mitä kaikkea ihanaa sitten tehdäänkään vauvan ollessa vauva ja vaapero ja taapero, ja kuinka käydään kerhoissa, vauvauinneissa, kavereiden kanssa lounailla ja leikkipuistoissa, eivät oikein päässeet toteutumaan. Niin paljon oli kiinni, harrastuksia peruttu, ihmiset omissa kodeissaan näkemättä muita ihmisiä. Etäisyydet leikkipuistoissa ja suljetut leikkihuoneet kauppakeskuksissa. Jotenkin tuntuu, että tämän vuoden varasti pandemia ja pandemiavuoden suositukset ja määräykset, ja koin jotain valtavan suurta menetyksen tuskaa osittain sen takia.

Siinä missä en koe, että itse olen muuttunut radikaalisti kahden vuoden aikana tai menettänyt mitään sellaista, mitä en voisi tehdä tulevaisuudessakin, niin tässä tämä asia jotenkin konkretisoitui erittäin vahvasti. Toki meillä oli erikoinen talvikin kuopuksen terveyshaasteiden kanssa, mutta ennen kaikkea jotenkin tuntuu, että sellainen hänen ensivuosien “normaali” rytmi ja rutiini on ollut poissa. Esikoinen pääsi aloittamaan päiväkodin vietettyään lukemattomia tunteja perhekerhossa ja reppupäivissä, kun taas kuopus meni päiväkotiin aika nollilta. Esikoisen kanssa käytiin muskareissa ja vauvauinneissa, kuopuksen kanssa ne jäi pois ison osan ajasta. Onhan meillä ollut ihanat lähes kaksi vuotta pienempäni kanssa, mutta ehkä juuri sen takia, että en tiedä jääkö hän meidän kuopukseksi ja onko mulla enää ikinä edessä kotiäitiyttä, hyvästelin jotenkin tosi surullisena tämän ajanjakson elämässämme. Vauvamme on jo iso poika, joka puhuu pitkiä lauseita ja osaa hurjan paljon kaikenlaista, ja tiedän sydämessäni, että hänelle paras paikka on nyt päiväkodissa, muiden lasten kanssa aikaa viettäen. No, onneksi meillä on vielä se 1-2 arkipäivää viikossa puuhailla hänen kanssaan kaksin ja ehkä tää nostalgiahuuruisuus saa mut innostumaan niistä hetkistä kahta kauheammin nyt.

Voi olla, että tämä tunne ei edes liity mitenkään tähän pandemiaan. En tiedä onko meidän lapsiluku täynnä vai ei vielä, mutta juuri nyt tiedossa ei ole kolmatta pientä. Viiden viimeisen vuoden aikana olen ollut raskaana 18 kuukautta, imettänyt 13 kuukautta ja järjestänyt elämäni lapsen kotihoidon ympärille lähes neljän vuoden ajan. Olen ollut lähes 4,5 vuoden aikana yksin kotona yhden yön ja ilman lapsia kaiken kaikkiaan 5 yötä omassa kotonani. Niistä neljä ihan tässä tänä kesänä. Olen ollut todella harvoin yksin ja aivan älyttömän harvoin niin, että mä olen voinut 7 tunnin ajan määrätä itse kalenterini ilman keskeytyksiä.

4,5 vuoden ajan mä olen ollut tosi ison osan ajastani “äiti”, en pelkästään mielessäni ja sydämessäni, vaan ihan konkreettisesti ruokaa lämmittäen, satuja lukien ja lasteni kanssa leikkien. Ja nyt mulla on niin iso määrä tunteja, kun mä olen vaan minä. Anna. Kun olen miettinyt, mitä haluaisin tehdä, olen vuosien ajan miettinyt, mikä olisi meidän perheen kannalta paras ratkaisu ja seuraavaksi pohdintaan on vaikuttanut työasiat. Nyt kun ehdin tekemään töitä lasten päiväkotipäivän aikana, eikä ne jää iltaan, alkuyöhön tai hajanaisiin tunteihin päiväunien ajalle ja ripoteltuna pitkin päivää ja viikkoa, jää mulle aikaa itselleni ihan eri tavalla. Sen sijaan, mikä on parasta lasten kanssa, voin miettiä ihan vaan omia toiveitani. Ja oppimaan tuntemaan itseäni ja mitä haluan tehdä ja miten, ihan omana itsenäni, ilman lapsen tarpeita ja lasta sylissäni.

Olo on ajoittain vähän hassu. Kuin olisi unohtanut lapsen autoon tai ihan kuin jotain puuttuisi. Jos lempihousuista vietäisiin ykskaks taskut, niin kädet kulkeutuisi kuitenkin lihasmuistilla sinne, missä taskut ennen oli. Mulla se lihasmuisti on mielessä. Kun ovikello soi päiväkotiaikaan ja sydän hypähtää, että “nyt pikkutyyppi herää ja mä en ehi tekee suunnittelemaani duunihommaa” ja tajuan, että pikkutyyppihän ei ole kotona. Kun klo 11 mietin, että pitäisi laittaa lounas valmiiksi lapselle. Ja kun aina välillä havahdun hiljaisuuteen ja tajuan, että voin soittaa musiikkia ihan oman toiveeni mukaan ja just niin kovaa kuin haluan. Kun olen varaamassa kuvausaikaa keskelle arkipäivää ja mietin, että täytyy varmistaa anopilta pääseekö lapsenvahdiksi, tajutakseni, että ei muuten tarviikaan.

Olen minä, mutta jotenkin vähän vieras itselleni ilman puuttuvia palasiani, jotka viettävät aikaa muualla.

Nyt mun ei tarvii olla äiti pitkiä päiviä. Voin olla ihan vaan minä, Anna. Onpas mielenkiintoista tutustua taas siihen tyyppiin ja oppia, kuka se edes on nykyisin.

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Rumat ennakkoluulot ja somen villi länsi – match made in hell

Kuva: Associated Press

Oon seurannut mielenkiinnolla Euroviisujen jälkipuintia tänä vuonna. Ärsyyntyneellä mielenkiinnolla. Nimittäin jos olette seuranneet, olette ehkä huomanneet voittajabändin solistin huume-myllytyksen netissä. Viisut voitti nuori italialainen rokkibändi, joka esiintyi ennakkoluulottomasti monia konservatiivisia stereotypioita rikkoen. Menemättä laisinkaan heidän mahtavaan musiikkiin, olivat he myös bändinä erilaisia, monella tapaa, kuin mitä Euroviisuissa on totuttu näkemään ja mitä konservatiivinen yleisö on tottunut näkemään ylipäätään. Androgyyninen esitys laittoi ensinnäkin hieman katsomaan, keitä bändiin kuuluikaan. Hoikkakroppaiset neljä artistia kun olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin nahkahousuihin ja ylipäätään samantyyppisiin vaatteisiin. Oli pitkää tukkaa, pakaroista tiukkaa lanteilta matalaa housua, korkeaa korkokenkää ja reippaasti silmäkajaalia. Kolmen nuoren miehen ja yhden nuoren naisen show on jo sellaisenaan harvinainen, nimittäin kuinka monta bändiä teille tulee äkkiseltään mieleen, jossa kokoonpanona on eri sukupuolia niin, että laulaja ei ole bändin “vähemmistö”jäsen. Viisut voittaneella Måneskinillä on nimittäin laulajana, kitaristina ja rummuissa mies, mutta basistina nainen.

Bändin lähtiessä juhlimaan voittoaan lavalle, nappasi laulaja basistin reppuselkään (tai no yritti, kompuroivat ja päätyivät sylitellen kulkemaan hassunkurisesti melkein kantaen voittajaa), mutta vetäessä voittoesitystä, miespuolinen laulaja kävi antamassa kunnon suukon niin rumpalin kuin kitaristin huulille. Bändi ei yhtään pyörinyt miehen ja naisen välisen seksuaalisen vetovoiman ympärillä, vaikka fanit on kai jo pidempään yrittäneet luoda bändin laulajan ja basistin välille rakkaussuhdetta. Lavalla juhli ystävyys, ilo, musiikki ja aivan törkeän kova seksuaalinen vetovoima.

Kuva: Getty Images – Dean Mouhtaropoules
Image
Kuva: Getty Images / Kenzo Tribouillard

Jo se itsessään oli monille liikaa. Äänekkään, räväkät, sukupuolioletuksia rikkovat rokkarit olivat aivan liikaa osalle yleisöä. Ja sitten kävi se, mikä ei olisi herättänyt yhdenkään balladia tai persehetkutusta vetäneen naisesiintyjän tekemänä mitään mielipidettä. Nimittäin itse asiassa Moldovan esiintyjä tiputti mikin kesken esityksen ja se jäi puolelta yleisöä täysin huomaamatta, mutta seuraavan huomasivat muutamat, Twitter lähti lentoon ja ykskaks Måneskinin laulaja oli narkkari, joka veti livenä koksuviivaa pöydässä.

Kameran ajaessa näyttämään pistelaskuissa Måneskiniä, nähdään n. 2 sekuntia kestänyt hetki, jossa laulaja Damiano David puhuu vasemmallaan olevalle miehelle, katsoo alaspäin, kumartuu alaspäin ja bändin rumpali polvella napauttaa laulajaa, jonka jälkeen David nostaa kasvonsa ylös. Kamerakulma ja videon stoppaus sai kuvan näyttämään siltä, että siellä olisi vedelty kokaiiniviivoja. Itseänikin nauratti ensimmäinen twiitti, jossa on ruudussa näkyvä teksti “The voting lines are now open” ja meme-teksti tyyliä, että nyt meni lainit pojalla sekaisin. Okei, tilannehuumoria, not bad. Mutta ei. Tästä paisui valtava juttu. Täällä mm. yksi Ylen juttu asiasta, missä näkyy tuo video kyseisestä hetkestä.

Eurovision 2021 bosses confirm Måneskin singer will take drug test | Metro  News
Kuva: Lähde

Otetaas ensin asiat haltuun. Yhtään huumeita tuntematta, jonkin sortin käsitys minullakin on siitä, miten huumeita nenään vedetään. Toki voi olla, että David on erittäin taitava ja nopea imaisemaan pulveria naamaansa sormenpäältään, mutta kun videon hidastaa tai katsoo muutaman kerran, huomaa, että hänen nenänsä ei ole pöydän korkeudella, vaan coolerin reunan, hänen molemmat kädet ovat näkyvissä ja kumpikaan ei käy nenällä. Käytännössä hänen pitäisi siis imaista huumeet nenäänsä miljoonayleisön edessä sekunnissa ilman, että ilmekään värähtää. Pöydän ja coolerin reunan optinen harha aiheuttaa hetkeksi sellaisen fiiliksen, että hän on nenä kiinni pöydässä, mutta kun videota katsoo hetkenkin avoimin mielin, ymmärtää, että näkee väärin.

Kuinka epätodennäköistä on, että koko Italian delegaatio ja bändikaverit olisivat naamat peruslukemilla siinä kuin eivät olisikaan ja yksi osallistuisi rikolliseen toimintaan kesken liven? Puhumattakaan tietenkään siitä, että kuinka tyhmä pitää olla, että vetää kokaiinia liveyleisön edessä yhdessä maailman striimatuimmista livetapahtumista, jossa paikalla on joku tuhat kameraa?

Rome band Måneskin wins Eurovision Song Contest for Italy
Kuva: Eurovision.tv

Mitä todennäköisesti tapahtui? Mitä tuota pisteidenlaskua seurasin, niin Måneskinilla oli alkuvaiheen aika vahvasti puhelimet käsissä ja jos lähtisin veikkaamaan, niin sanoisin, että Davidilla on siinä edessään pöydällä puhelin ja kun juuri saivat hyvät pisteet, niin delegaation edustaja sanoi jotain bändille, mitä David näyttää tuulettavan kohti puhelintaan. Samalla videolla näkyy, kun rumpali töytäisee laulajaa hienovaraisella polven liikkeellä. Huume-epäilijöiden mielestä tämä oli selkeä este antaa Davidin vetää viivojaan, kun näki kameran lähestyvän. Joku voisi vuorostaan ajatella, että kun bändin jäsen näki kameran lähestyvän, halusi tämä havahduttaa vieressään istuneen ilmeilemään kameralle, se kun kuuluu melko lailla tuohon Euroovisujen Green roomiin. Kun vastalauseita tähän huumeteoriaan alkoi näkymään, alkoivat tämän kannattajat keksimään heti hyviä perusteluja väitteelle. “Kyllä se varmasti on aineissa, kattokaa nyt miten heiluttaa kieltään ja sitten vielä pussaili niitä poikiakin lavalla!” Aevan. Samalla kun nauratti erinäiset twiittaukset siitä, että Dyson voisi patentoida Davidin nenän (lähinnä tilanteen mahdottomuuden takia :D), nousi jotenkin savu korvista sille määrälle keksittyjä totuuksia, mikä tilannetta seurasi.

Jos urheilija pyörittelisi kieltä suussaan jännittäessään viimeistä pistelaskua tietääkseen voittiko juuri EM-kisat vai ei, kukaan ei silmäänsä räpäyttäisikään. Jos plus-kokoinen Maltan edustaja olisi maannut sierain kiinni pöydässä 15 sekuntia, olisi keksitty mikä tahansa muu asia kuin kokaiini selitykseksi. Mutta kun meikattu korkokengillä esiintynyt miesrokkari kumartui katsomaan jotakin, oli hän “aivan aineissa” ja kaikki hänen normaali toiminta tämän jälkeen, oli selvää todistusaineistoa huumeidenkäytöstä. Kun on päätetty nähdä ihmisessä tietty asia, mikään järkiselitys ei auta. Kun bändiltä kysyttiin jälkeenpäin lehdistötilaisuudessa tästä tapahtumasta, kun se trendasi online, David vastasi lyhyesti, että bändin kitaristi oli rikkonut lasin. Tämän jälkeen lenteli videokommenteissa, että “ei niitä siruja nenällä siivota”. Vaikka siis nenä on noin metrin irti lattiasta ja ainakin 30 cm irti pöydästä, eikä David missään vaiheessa sanonut siivonneensa mitään lasinsiruja. Hän vain sanoi, että joku oli lasin rikkonut. Aivan normaalia mielestäni tuulettaa jotain ja samalla jos silmään osuu lattialla olevat lasinsirut, niin hieman jäädä niitä sekunniksi-pariksi ihmettelemään ja mahdollisesti jopa potkimaan vähän sivuun. Mut ei. Väärin kumarrettu, väärin selitetty, väärin tehty.

Todellisuudessa väärin oli ainoastaan se, mikä sai puoli maailmaa rakastumaaan Måneskiniin. Väärin näille ihmisille olla jotain muuta kuin mitä he haluaisivat Måneskinin olevan. Tiukassa on oletukset tatuoiduista, meikatuista rokkareista. Ja niin ne on niin monessa muussakin asiassa.

Kuva: Lähde

Sen sijaan, että nuori bändi olisi päässyt juhlimaan voittoaan samantien sellaisenaan, piti heidän kohdata huume-epäilyjä heti alkuun. Laulaja ilmoitti heti olevansa halukas vapaaehtoiseen huumetestiin. Kun EBU ei sellaista saanut järjestettyä heti sunnuntaina, vaan vasta maanantaina aamulla, meni laulaja testiin omasta vapaaehtoisesta halustaan. EBU julkaisi myöhemmin tiedotteen, jossa kertoi käyneensä läpi kaikki videomateriaalit ja saaneensa huumetestin tuloksen, joka oli negatiivinen. Tämähän tarkoitti monille vain sitä, että “testi tehtiin liian myöhään, ei enää näy huumeet”, “testin teki italialaiset, huijattu tulos!” ja tietenkin perinteinen “mitään testiä ei edes tehty”. Ja ainiin “rumpalin polviliike esti sitä vetämästä sitä viivaa, niin siksi negatiivinen!”. Pitäisi varmaan olla aikamoisen addiktoitunut vetääkseen salaa jossain livelähetyksessä, kumma, että sitten kuitenkin testit näyttää negatiivista. Mutta kyllähän sen on niin oltava, että vaikka viisuissa kuvataan varmaan jokaikinen neliömilli, paikalla on 3500 yleisöä ja koko homma striimataan livenä kymmenien miljoonien ihmisten nähtäväksi, niin on se koksuviiva varmasti jäänyt vaan huomaamatta.

Tää koko show aiheen tiimoilta oli mun mielestä jotenki tosi surullinen. Nimittäin se kertoi hyvin sen, että mikä tahansa pienenpieni kipinä voi johtaa tilanteeseen, missä mikään järjellinen ja todennäköinen ei kelpaa. Kun joku on mielensä päättänyt, ei sitä tulla vaihtamaan edes totuudella. Mä sain meidän reissun aikana monia kommentteja esim. siihen liittyen, että jos julkaisisin jotain lääkärinpapereita vaikka niitä hieman sutaten, todennäköisesti kritiikki reissuamme kohtaan laantuisi, jos ihmiset uskoisivat, että lapsellamme olisi jotain terveyshuolia, kun sitä eivät moneet uskoneet. Yksi mediamyyjä pyysi tietää lapseni terveydestä, että olisi “kättä pidempää” (suora lainaus edelleenkin) neuvottelupöytään. Vuodet somessa ovat opettaneet, että on ihan sama, mitä teen tai sanon tai näytän, ei se tule muuttamaan ihmisten mieltä. Kun aikanaan laitoin raskausepäilyjen vuoksi kuvan vatsastani (huom jo lähes kymmenen vuotta sitten!) oli se heti “photaroitu” ja kun julkaisin ylioppilastodistuksestani kuvan kun minua syytettiin valehtelusta, oli sekin “selvästi editoitu”. Mulle on ollu itsestäänselvää, etten julkaise mitään tällaista lapseni terveyteen liittyvää, sillä totuus ei muuta vihaajien ajattelua kuitenkaan. Eli en voi voittaa sillä mitään, voin ainoastaan hävitä. Mitä häviän kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään salaisuus? No, paljonkin, yksityisyyden puolelta ainakin. Varsinkaan kun sitä ei tasaa mikään hyvä. Oon esimerkiksi monien seuraajieni kanssa jutellessa kertonut koko tilanteen auki, mutta en minä haluaisi nähdä lehtiotsikoita asiaan liittyen. Kyseessä on suomalaisittain harvinainen ominaisuus, joka ei itsessään ole ongelmallinen, mutta hoitovirhe siihen liittyen on. Hiljaisena uutispäivänä joku lehtiotsikko asiaan liittyen olisi mulle aivan liikaa. Ja jos mun hissiränttäys Instagramissa pääsee iltalehtiin, niin miksei myös “suosikkibloggaajan lapsen hoitovirhe”. Eli ei kiitos.

Eurovision winner Damiano David to take drugs test after cocaine questions
Kuva: REUTERS/Piroschka van de Wouw

Itsensä puolustaminen somessa on usein keppihevonen vihaajille. Tehdessäsi jonkin asian oikein, on se silti väärin, koska motiivisi siihen ovat selvästi vääriä. Tai niin kuin tässä Davidin tapauksessa, vaikka kaikki faktat olisivat laulajan puolella, niin tietyt ryhmät tulevat aina muistamaan hänet italialaisena rokkarina, joka veti viivoja suorassa Euroviisu-lähetyksessä. Ja harmittaa aivan saakelisti. Ei pelkästään uuden pakkomielle-bändini takia, vaan ylipäätään sen takia, millainen villi länsi some on. Kärpäsestä voidaan tehdä potentiaalisesti uran päättävä härkänen, ja kukaan ei kanna vastuuta. Virheelliset spekulaatiot saavat palstatilaa ja menevät viraaliksi, mutta oikaisut jäävät pikkuprinttiin. Surullista.

Erilaisuus on rikkaus. Sen osoitti taas nämäkin viisut. Kolmanneksi eniten katsojaääniä saanut Ukrainan esitys oli mielestäni kamala, mutta monet rakastivat sitä. En kokisi mitään tarvetta etsiä Ukrainan esiintyjästä vikoja, sen takia, etten ymmärrä heidän musiikkia. Päinvastoin, juhlin sitä, miten isoa näkyvyyttä tällainen on saanut kansainvälisesti, ja miten erilaista musiikkia, eri kieliä ja erilaisia esiintyjiä mahtuu samalle lavalle. Ja millä ihanalla lämmöllä esiintyjät suhtautuivat toisiinsa. Italian odottaessa tuloksia ja saadessaan ne, Hollannin edustajat taustalla olivat aivan supersymppiksiä ja heti voiton tullessa ilmi, serbian esiintyjät säntäsivät halaamaan Italiaa. Italian rokatessa lavalla, Kreikan esiintyjä heilui Kreikan lippu olkapäillä täysillä mukana rokaten. Oli mieletöntä seurata kuinka Serbian hyvin perinteiset viisuedustajat, pitkätukkaiset naisesiintyjät rokkasivat täysillä Green roomissa jo esitysten aikana, nimittäin Suomenkin edustajan rokkibiisin aikana silmään osui tuhat kiloa moshaavaa tukkaa telkkariruudun kulmassa. Kun UK jäi sekä tuomari- että katsojaäänissä nollille, oli ne toiset kilpailijat Green roomissa ensimmäisenä antamassa suosionosoituksia brittiedustajalle, joka otti tappionsa vastaan hyvällä asenteella ja hauskalla reaktiolla tapahtuneeseen.

2021 Eurovision Song Contest: Final Damiano David
Kuva: Picture Alliance – Vyacheslav Prokofyev

Oon iloinnut tänään ja eilen sitä, kuinka paljon viisubiisit trendaa kansainvälisesti. Itselleni niin rakas vuosittainen tapahtuma on nostanut monta pienempää esiintyjää kansainväliselle framille ja tuonut mahtavan esimerkin siitä, miten tapahtumia voi tässäkin tilanteessa järjestää turvallisesti. Ja kuinka ihanaa on nähdä italialainen viisubiisi kansainvälisen Spotify-listan 9 sijalla, ihan ennenkuulumatonta! Samalla listalla muuten Suomi on hienosti sijalla 62, onkohan kaikkien aikojen kovin suoritus suomalaiselta biisiltä?

Sen sijaan, että yleisö keskittyisi kahden sekunnin jalkoihinsa/puhelimensa/lasinsirpaleiden tuijotteluun, voisi myös miettiä ihan muita juttuja. Niitä, jotka eivät päätyneet iltalehtiin. Kuten sitä, miten juuri 21 vuotta täyttänyt nuori nainen vastasi siihen, miltä tämä kaikki tuntuu. Nimittäin omaan mieleeni jäi bändin tajuttoman seksikkään esityksen lisäksi sen kypsyys siitä huolimatta, että bändin jäsenistä kolme on syntynyt 2000-luvulla! Ja se kypsyys näkyi paikoitellen lehdistötilaisuudeessakin. Kun basisti Victoria De Angelis vastasi kypsässä 21 vuoden iässä, miten hienoa oli osallistua euroviisuihin, sillä tapahtuma toi paljon töitä alalle, jolla monet eivät ole voineet tehdä töitä laisinkaan yli vuoteen ja kuinka mahtavaa on tuoda viisut ja sitä myötä toivoa ja työtä Italiaan, joka on kärsinyt erityisen paljon. Voin muuten sanoa, että itse 21-vuotiaana klo 2 yöllä muutaman viinilasin ja viisuvoiton jälkeen en olisi ollut ihan noin aikuinen ulosanniltani. Aika hyvin koksupäisiltä sekopäärokkareilta.

Siitäkin huolimatta, että tää huumekohu oli ihan perseestä, oon tosi iloinen, että tää meni niin kuin meni. Nimittäin, uskon vakaasti, että enemmän ihmiset huomasivat ahdismielisyyden typeryyttä tässä kaikessa ja samalla bändi sai vieläkin enemmän hyvää mieltä monilta. Itse ainakin oon etunenässä kärkkymässä lippuja keikalle jos joskus Suomeen tulevat ja olen luukuttanut bändin molempia levyjä nonstop viisuista lähtien. Uskon, että tästä bändistä kuullaa vielä ja jos he jo nyt 20-vuotiaina rikkovat rajoja ja oletuksia näin kylmän viileän tyylikkäästi, tulevat he tekemään niin jatkossakin. Ja pikkuhiljaa he ja monet muut tulevat muuttamaan mieltään ja ymmärtävät, että puhtoinen imago ei tarkoita sitä, etteikö koksua menisi. Eikä meikattu poika korkkareissa olekaan narkkari, vaan ainostaan ihminen, joka ilmaisee itseään tyylillisesti. Jos et ymmärrä, mitä hän sillä ilmaisee, ei se ole hänen vikansa vaan korkea aika tietämättömien muiden sivistää itseään.

Ja viimeisenä… Jos ette oo vielä nähneet tuota Italian vetoa, niin suosittelen katsomaan 😀 Ja tutustumaan bändin tuotantoon muutenkin, oma suosikkini on viisubiisin lisäksi mm. Coraline, jota oon kuunnellut ihan liikaa:

Kuka muu löysi uuden lempibändin itselleen näistä viisuista? 😀

AIKUISIÄN YSTÄVYSTYMISESTÄ

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.01.jpg

Sivusin tuossa aikaisemmassa yrittäjyyspostauksessani ajatusta ystävystymisestä aikuisiällä. Jollakin tapaa oon välillä miettinyt, että tää mun itsenäinen ja ajoittain yksinäinen yrittäminen on mahdollistanut sen, että mä oon joutunut tutustumaan ja sosiaalisoimaan eri tilanteissa ja sitä kautta löytänyt ihania ihmisiä elämääni. Kun oon koko ajan muuttanut, eikä ole ollut kiintopaikkaa, jossa hengata työporukan kanssa, oon ollut aina vähän omillani. Ja koska olen kuitenkin seurallinen ihminen, oon joutunut hieman hakemaan sitä seuraa avoimin mielin jostain muualta kuin töistä tai koulusta. Ja sehän on oikeesti ajoittain aika hankalaa, jokainen aikuinen tietää sen. Mistä niitä kavereita saa? Usein oon sanonut, että on paljon helpompaa flirttailla ja pyytää miestä kahville kuin yrittää ystävystyä naiseen (tai mieheen) nimenomaan kaveripohjalta. “Hei sä oot kiva, mennääks kahville ja ollaan kavereita?” on vähän jotenkin sellainen asia, mitä ei tule tehtyä.

Mulle on käynyt onnekkaasti, sillä mun kakskymppisyyteni aikana mä oon tutustunut tosi paljon ihaniin tyyppeihin, joista on tullut kavereita ja ystäviä. Asuessani Lontoossa sain usein kummastelua lukijoiltani siitä, miksen hengannut paikallisten ihmisten kanssa. Hengasin mä jonkin verran, en vaan erityisemmin ystävystynyt. Kulttuuri ja elämäntyyli on niin erilaisia, että samaistumispintaa on vähemmän. Sitä paitsi tapasin Lontoo-vuosieni alkuvaiheessa ihania suomalaisia tyttöjä, joiden kanssa ystävystyin ja mä en oo tunnetusti ikinä kaivannut hirveän isoa kaveripiiriä vaan napakkaa, ihanaa, luotettavaa ystäväpiiriä. 

Missä menee aikuisuuden raja? Onko se täysi-ikäisenä? Siinä tapauksessa oon tavannut kaikki mun parhaat ystävät aikuisena. Kolmekymppisenä on välillä hassua käyttää termiä “paras ystävä”, sillä pidän kaikkia läheisiä ystäviäni arvossa. Olen tavannut kuitenkin “parhaan ystäväni” Viivin 18-vuotiaana, oikiksen valmennuskurssilla ja olemme pitäneet yhtä nyt pian 12 vuotta. Me vaan sovimme jotenkin yhteen ja vaikka meissä on miljoona toisiamme raivostuttavaa piirrettä, olemme toisillemme todella rakkaita ja läheisiä, vaikka olemme asuneet monta vuotta eri maissa. En edes muista miten ystävyytemme sai alkunsa. Päädyimme istumaan vierekkäin valmennuskurssin ekana päivänä, sillä olimme molemmat eksyneet ja lähestulkoot myöhässä. Istuimme jatkossakin yhdessä. Joku kerta kahvitauolla juttelimme hetken ja päädyimme lukemaan yhdessä kirjastoon. Lukemisen lomassa tutustuimme ja huomasimme yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Siitä se lähti. Jompikumpi kysyi “haluaisitko lukuseuraa joku päivä” ja siitä se sitten vaan eteni niin, että pääsykoepäivänä oltiin jo läheisiä. 

Screen Shot 2019-02-12 at 9.59.57.jpg

Tää sama kaava on pätenyt kaikkiin läheisimpiin ystävyyssuhteisiini. Ne ystävyydet on lähteny liikkeelle vaan jotenkin siitä hiljalleen kuin itsekseen. Pienenpienen alkusysäyksen jälkeen.

Ystäväni Nooran tapasin yhteisessä työpaikassa. Kun tuli istuttua kahdeksan tuntia samassa työvuorossa, tuli väkisin juteltua. Mä en itse asiassa ees muista miten se eteni siitä. Jotenkin. Joku ehdotti jotain ja päädyimme varmaan kahville tai lounaalle tai jotain muuta, mikä tapahtui työpaikan ulkopuolella ja sitten oltiinkin jo yhteisillä reissuilla Lontoossa. Jos oon ihan rehellinen, niin työpaikkaystävyydet ei oo mulle ihan selviö. Jotenkin tuntuu usein siltä, että työpaikka on työpaikka ja vapaa-aika on vapaa-aika ja niitä ei halua sekoittaa. Mut usein se on se kaikista helpoin tapa ystävystyä johonkin.

Mun aikuisiän ystäväsuhteita kaikkia jotenkin yhdistää se, etten mä oikeen muista miten ne on alkanut. Jotain pieniä muistoja on. Meri oli töissä Gina Tricotissa ja tykkäs Mötley Cruesta. Törmäsin joskus sen blogiin ja sit kommentoitiin toisillemme ja sit olin ehkä joskus Merin kassalla Ginassa. Ehkä? Meri kävi myös mun järkkäämässä bloggaajatapahtumassa. En muista miten, mut päädyttiin lähtemään kattomaan Mötley Crueta yhdessä kesällä 2009. En muista miten siinä niin kävi, mut mentiin sinne mun silloisen poikaystävän ja Merin kanssa ja pari vuotta myöhemmin lähettiin Merin kanssa Australiaan. Se vaan meni silleen. Nyt nähtiin Australiassa molempien perheiden kanssa ja oli oli harvinaisen kotoisa. Kymmenen vuotta on vierähtänyt välissä. Ajoittain kuin paitana ja perseenä ja ajoittain harvoin nähden. 

Vivianin tiesin jo yläasteella, mutta emme oikeastaan tunteneet. Australia-vuoteni aikana olin Suomessa käydessäni hänen asiakkaanaan kahvilassa, jossa hän oli töissä. Kahvin maksamisen lomassa kysyin häneltä jotakin, naureskeltiin jostakin tai ihmeteltiin jotakin ja tutustuttiin enemmän Facebookissa. Ja kun ekan kerran tavattiin, vedettiin seitinohuiden viinilasillisten sijaan sametinpainavat päiväkännit. Hups. Niin siitäkin on jo joku seitsemän vai kahdeksan vuotta. Ei sekään paljoa vaatinut. “Hei mä tiedän sut, eksä oo..?” tai jotain vastaavaa. 

Lontooseen muutettuani mut kutsuttiin yhteen suomalaisten blogittyöjen tapaamiseen heti tyyliin tokana päivänä. Mä purin vielä pahvilaatikoita, eikä mulla ollu ees hiusharjaa. Olin jättämässä koko touhun väliin, mutta Lontoo-äitini hienovaraisesti (tai ei ihan) tuuppasi mut lähtemään. Tutustuin ihaniin Suomi-tyttöihin, ja heistä mm. Annikaan. Käytiin ekan vuoden aikana Annikan kanssa kerran siiderillä, juteltiin tuntitolkulla ja muutettiin mun toiseksi Lontoo-vuodeksi yhteen. Jossain vaiheessa oltiin yhdessä Etelä-Afrikassa vaihtamassa rengasta keskellä pilkkopimeää yötä ja nukuttiin koko viikko samassa sängyssä hotellihuonesekoilun takia. Annika on mulle superrakas ja ihana ystävä, jonka kanssa vuosi kämppiksenä oli yksi mun elämäni parhaimpia, vaikka samalla myös eniten kasvattavia ja erikoisia vuosia. On ihanaa, että Annika muutti Suomeen vähän aikaa sitten! Miettikää, sekin ystävyys ois voinu hyvin jäädä toteutumatta, ellei jompikumpi ois laittanut Facebookissa viestiä, että mentäskö vaikka siiderille? (Se tais olla Annika tässä tapauksessa jos oikein muistan.)

Jennin oon tuntenut jo vuosia, siis 11 vuotta varmaan jo nyt? Tunnettiin blogipiirien kautta ja asuttiin 200 metrin päässä toisistamme Lontoossa tietämättä sitä. Kerran törmättiin bussipysäkillä. Nyt on myönnettävä jotain, mikä ei oo imartelevaa. Ensinnäkin, mä kuljen ihan superpahasti laput silmillä. En välillä yhtään havainnoi ympäristöäni ja en välttämättä huomaa tuttuani, vaikka hän kävelisi suoraan vastaan. Samalla myös saatan ihan tietoisesti karttaa tervehtimistä jonkun puolitutun kanssa. Kuulostaa ihan kauheelta, ja sitähän se on. Usein käy niin, että näen jonkun ihmisen, jonka tunnen ja haluan paeta tilannetta, ellei se ihminen ole nähnyt mua kanssa. Mä inhoan niitä väkinäisiä tilanteita kun pitää vaihtaa kuulumisia ja niitä näitä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa ei ole ollenkaan tekemisissä. Oon varmaan siinäkin hetkessä Jennin dösärillä nähdessäni miettinyt sekunnin sadasosan, että en sano mitään, kävelen vaan ohi 😀 Mutta todellisuudessa olin tosi yllättynyt siitä sattumasta, että lähes kotikadulla törmättiin eri kaupungissa ja maassa ja niinpä juttelimme hetken, tavattiin myöhemmin kahvitellen ja mun kolmas Lontoo-vuosi oltiinkin sitten Jennin kanssa kämppiksinä. Ja nyt olen menossa toista kertaa vuoden sisään Jennin luokse Arabiemiraatteihin ja lasken hänet ehdottomasti yhdeksi mun ihanista luottoystävistä. 

Sofian tapasin kaupallisten yhteistöiden kautta. Huawein entisenä markkinointipäällikkönä Sofia oli ensimmäinen kontaktini Huaweilla ja osaavan ja erinomaisen ammattilaisen tavoin hän halusi hieman tutustua ennen yhteistyön aloittamista. Kävimme kahvilla ja viihdyimme keskenämme. Alkuun suhteemme oli hyvinkin pitkälti vain yhteistyöhömme liittyvä, mutta jossakin vaiheessa pian huomasimme, että viihdymme yhdessä erittäin hyvin ihan kavereina. Yhteistyö siirtyi onneksi PR-toimiston kautta tehtäväksi muutenkin ja me ystävystyimme Sofian kanssa työasioiden ulkopuolella. Siitä on nyt melkeen neljä vuotta, ja vaikka mun Huawei-yhteistyö on mun rakkain yhteistyö, niin vielä onnellisempi olen siitä, että tapasin Sofian tämän jutun kautta. 

Kaisan tapasin Kuopiossa ja hän on vähiten blogissani ja somessani näkyvissä ollut ystäväni. Tiedättekö kun aina välillä tuntuu, että sielut kohtaa ja tulee sellainen “hey, I think I really like you” -fiilis jostakin ihmisestä? Mun toinen Kuopio-vuosi sisälsi maailman ihanimpia ja rennoimpia päiviä, kun Kaisa tuli iltapäivällä “käväisemään” ja lähti aamukolmelta. Yksi rankimpia asioita Lempäälään muutossa oli se, että jouduimme eri kaupunkeihin, sillä meidän arkinen ystävyys oli mulle hurjan tärkeä. Kyllä, muutin anopin, äidin ja siskojen lähelle, mutta silti mua harmitti ja isosti. Se kertoo siitä, kuinka pian tuo ystävyys syveni. Miten tapasimme? Miehen työkavereiden kautta kotibileissä. Siitä se lähti. En muista miten, jotenkin vaan. Jotain tehtiin, jossain nähtiin ja nyt hän on yksi rakkaimpia ihmisiäni. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.07-2.jpg

Oljan tiesin tuhannen mutkan kautta jostain vuosien takaa. Jotain yhteisiä tuttuja, mutta olin ehkä vaihtanut jossain tapahtumassa Oljan kanssa kolme lausetta. En tiennyt, en tuntenut. Tiesin vaan nimen ja kasvot. Jotenkin törmäsin Instagramissa hänen tiliinsä raskausaikanani ja huomasin, että hänkin oli raskaana. Onnittelin ja juttelimme jotain. Kaksi suomenvenäläistä naista ja kaksi lähes samaan aikaan syntynyttä poikaa jotenkin johti siihen, että jompikumpi pyysi lounaalle ja kävimme poikien kanssa vauvatreffeillä. Puolentoista vuoden aikana olemme ystävystyneet ja pidän häntä yhtenä luottoystävistäni. Tavatessamme olin 28-vuotias äiti, eli todellakin aikuisiän ystävyys kyseessä. 

Kuten näistä kaikista huomaa, niin luottoystävät ovat aikuisiällä tarttuneet milloin mistäkin. Töistä, kavereiden kautta, Instagramista ja vaikka mistä. Niitä kaikkia yhdistää se, että en oikeesti enää ees muista, kuka teki aloitteen, mitä tehtiin ekoja kertoja kun nähtiin kaverimerkeissä ja milloin heistä tuli tuttujen sijaan kavereita ja kavereiden sijaan ystäviä. Mä uskon siihen, että asiat menee aina omalla painollaan, mutta omilla harteilla on tehdä välillä aloite ja olla avoin aloitteille. Tiedän, ettei se ole helppoa. Mutta tuossa luettelemani on vain osa listaa. Mä oon ystävystynyt niin mun ripsihuoltajan kuin mun lukijan kanssa ja elämän varrella on ollut todella monta sattumanvaraista kohtaamista, jotka ovat johtaneet ystävyyssuhteisiin.

Vähän aikaa sitten tapasin perhekerhossa erään ihanan pikkutytön, joka konttasi syliini. Hänen äitinsä vaikutti hurjan mukavalta, mutta juteltuamme jonkin aikaa kerhon mentyä kiinni lähdimme eri teille. Manasin miehelleni autossa, että olispa kiva kun olisi enemmän tuttuja täällä Lempäälässä ja että hän vaikutti mukavalle. Puhuttiin mieheni kanssa siitä, miten typerältä tuntuu kysyä jotakin vaikka kävelylle tai kahville ja miten en osaa jotenkin lähestyä ihmisiä. Satuin bongaamaan hänet Facebookista kerhomme ryhmästä ja rupesin miettimään, miksi tämä on mulle niin vaikeeta. Pari päivää asiaa mielessäni pyöriteltyäni laitoin hänelle viestin. Muistin nimittäin kuinka eräs mieheni vanha tuttu bongasi, että olemme muuttaneet Lempäälään ja tuli reippaasti ja iloisesti moikkaamaan mua sekä livenä, että Facebookissa ja ollaan tutustuttu sen jälkeen. Ei hän vaikuttanut musta oudolta kun otti yhteyttä. Päinvastoin, musta se oli mukavaa. Niinpä itse laitoin tällä kertaa viestiä. En toki tiedä tuleeko meistä ikinä ystäviä, mutta ylitin itseni ja tein aloitteen.Välillä tuntuu, että elämä olis niin paljon helpompaa, kun siinä olis ripaus lapsenmielisyyttä. Lapsi kävelee toisen luo ja rupee leikkimään vieressä. Saattaa sanoa, että “sä oot kiva” ja halata. Tsiisus miten paljon helpompaa olis sanoa jollekin, että hei, sä vaikutat kivalta, mennääkö leikkimään joku päivä 😀  

Rehellisesti sanottuna, mä oon erikoinen yhdistelmä avointa ja rempseetä, mutta samalla vetäytyvää, ujoa ja jopa juroa. Musta saa helposti ylimielisen kuvan, tai vähintäänkin sellaisen kuvan, etten halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Varsinkin viime aikoina tämä on korostunut mussa. Mä en osaa oikeen selittää sitä. Toisaalta oon rohkea ja avoin ja voin pitää esitelmän 1000 ihmiselle jännittämättä sekuntiakaan. Toisaalta tuntemattoman kanssa small talkaaminen saattaa olla mulle maailman vaikein ja ahdistavin juttu. Kuten tuo esimerkkini semituttujen ihmisten välttelystä osoittaa, mulla on välillä jopa ihan suoranaisen pakenevia fiiliksiä sosiaalisista tilanteista. Voin rehellisesti sanoa, että jos huomaisin jonkun semitutun vaikkapa ruokakaupan käytävän toisessa päässä, en todennäköisesti menisi juttelemaan vaan lähtisin toiseen suuntaan. Jotenkin sattumalta tapahtuvat kohtaamiset on mulle sosiaalisesti hankalia, en tiedä miksi. Toisaalta voin olla kuin kala vedessä niissä ja jäädä löpisemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja välillä saatan haluta paeta koko tilannetta. Eikä siinä oo mitään järkeä, koska se ihminen, jota pakenisin saattaisi olla sellainen, jolle laittaisin Facebookissa viestiä ja ehdottaisin tapaamista. Se pakeneminen ei siis liity mitenkään siihen, etten haluaisi puhua juuri sen ihmisen kanssa. Eikö kuulosta ihan oudolta? Olenko ainoa, joka tekee niin? 

Ja sitten kun mä tapaan jonkun ihmisen, niin mulle käy helposti yksi kahdesta asiasta. Joko olen melko hiljaa ja hämmentyneenä (koska mua ahdistaa ja oon jotenkin jännittynyt) ja vaikutan ylimieliseltä ja epäkiinnostuneelta vaikka todellisuudessa se johtuu siitä, että saatan tuntea jotakin epävarmuutta ja varovaisuutta. Ensinnäkin, on myönnettävä, että blogi on tehnyt mut varoivaiseksi. Tosi moni ihminen on jälkeenpäin kertonut tienneensä mun blogista. Uusiin tuttavuuksiin suhtaudun aina vähän silleen varovaisesti.. “Tietääköhän tuo mut? Mitäköhän se ajattelee musta blogin perusteella?” Oon aika hidas päästämään lähelleni ja saatan vaikuttaa tosi jotenkin vetäytyvältä tilanteessa. Ja voin myöntää rehellisesti, että välillä uuden ihmisen kohdalla pidän itseäni poikkeuksellisen epäkiinnostavana ja jotenkin vetäydyn senkin takia tilanteessa. En jotenkin jaksa esitellä itseäni, kertoa itsestäni. Koen usein, että mielipide, jonka musta muodostaa blogin tai pinnallisen arvion perusteella on tosi erilainen kuin mitä oikeasti olen, ja jotenkin olen haluton vetäytymään sieltä kuorestani ja olemaan läsnä ja yrittämään muuttaa sitä arviota tai vaikuttaa siihen mitenkään. Moni tulkitsee tän vetäytymisen helposti varaman ylimielisyydeksi ja sellaiseksi tilanteeksi, jossa en oo kiinnostunut kanssaihmisestä yhtään. 

Tai sitten käy melko lailla vastakohta, eli saatan tutustua johonkin ja höpöttää ihan päättömän paljon. Itsestäni, tapahtumasta jossa ollaan, kaikesta mahdollisesta. Se on sen saman hämmennyksen ja ahdistuksen ja tietynlaisen ujouden vastapuoli. Ja sen, että mua ahdistaa suunnattomasti olla vaikka uudessa pienessä porukassa niin, että on täysi hiljaisuus 😀 Ja täytän sitä hiljaisuutta sitten. Ja vaikutan varmaan tilan omivalta kusipäältä, joka jauhaa ja jauhaa. Vaikka se johtuu vaan siitä, että haluan omalta osaltani viedä pois sitä, että jollekin tulee awkward olo kun on ihan hiljaista. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.04-2.jpg

Että siitä sitten tutustumaan meikäläiseen, molemmat vaihtoehdot kuulostaa houkuttelevilta, eikös? Mut jotenkin kummasti tällainenkin sosiaalisesti hieman rajoittunut ihminen on onnistunut löytämään itselleen ihania sydänystäviä vuosien varrelta. Sillä toi mun sosiaalinen ääliömäisyys koskee yleensä vaan sitä alkua. Sitten kun päästän jonkun lähelle ja tutustun häneen hieman ja pääsen hieman perille hänestä, niin en koskaan ajattele enää mitään tollasta vaan oon aina 100 % oma itseni.  Ihan typerää tää mun sosiaalinen ääliömäisyys, koska kuten huomaa, mun kaikki ihanat ystävyydet on lähtenyt jostain ihan mitättömän pienestä ja yksinkertaisesta. Ei se ole hitto vaikeeta.

Kun mietin näitä mun esimerkkeinä käyttämiäni ystäviä, niin heitä yhdistää yksi asia. Mun on todella helppo olla heidän kaikkien kanssa. Jotenkin hyvin aikaisessa vaiheessa tutustumistamme oon ollut tosi rento heidän seurassaan. Mua ei oo ahdistanut, mua ei oo jotenki ujostuttanut tai hämmentänyt tai mitään muutakaan. Hyvin aikaisessa vaiheessa oon viihtynyt näiden ihmisten kanssa hiljaisuudessa. Se on mulle usein merkki siitä, että tässä on sitä jotakin. Että koko ajan ei tarvii skarpata, tutustua, olla läsnä. Että jotenkin se yhdessäolo on helppoa. Meikittä, verkkareissa, rennosti. Sotkuisessa kämpässä, miehen kanssa riideltyäni, PMS-hirmuissa ja vaikka missä.

Oon huomannut, että tää mun sosiaalinen ahdistus ja oleminen on pahentunut lapsen myötä. Siihen on ihan yksinkertainen syy, joka ei neroutta kaipaa selityksen löytämiseksi. Kun olen niin paljon kiinni lapsessani ja perheessäni ja olen erossa lapsesta ollessani töissä sosiaalisessa avokonttorissa, niin kaipaan välillä vaan yksinoloa. Mä itse asiassa tykkään olla yksin aika paljonkin, ja olin sitä ennen tosi paljon. Miehen työpäivän ajan kotona itsekseni, välillä viikonloppuja näkemättä ketään. Nyt en saa lähes koskaan olla yksin. Se on vienyt veronsa siinä, että mun sosiaaliset voimavarat on jotenkin pienentyneet. Mun ystävien ja läheisten kanssa voin viettää aikaa rajattomasti, koska koen sen niin helpoksi ja arkiseksi, mutta uudet tuttavuudet ja sosiaaliset tapahtumat tuntuu vaikeammilta. Lisäksi koen itseni hyvin epäkiinnostavaksi. “Moi mä oon Anna, asun Lempäälän pellolla, bloggaan, teen töitä ja leikin mun taaperon kanssa.” Mun arki on jotenkin tosi tavallista (mun mielestä siis :D), eikä siitä saa ihan hirveesti jutun juurta. Tai sellainen fiilis mulla helposti usein on. Mulle mun arki on ihanaa ja valloittavaa, mutta siitä puhuminen jollekin toiselle tuntuu hyvin epäkiinnostavalta, sillä sitähän tutustumisessa tehdään, kysytään toisesta ja kerrotaan itsestä. Samaan aikaan saatan olla täysin epäkiinnostunut toisesta ihmisestä. Ei sen takia, että hän olisi epäkiinnostava vaan yksinkertaisesti mun aivojen overloadin takia. Usein tuntuu, että mulla on koko ajan miljoona juttua mielessä ja ajatuksissa. Työjutut, blogijutut, Dante, perhe ja moni muu asia. Aina lumien luomisesta laskujen maksamiseen ja töiden aikatauluttamiseen. Tuntuu, että ruuhkavuodet ovat alkaneet ja se ruuhka on mun aivoissa. Siinä tuntuu välillä siltä, että nyt ei ole tilaa millekään uudelle ja haluaa vaan vetäytyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa tai keittiöön leipomaan. 

On jotenkin hassua sanoa, että on vähän jotenkin rajoittunut sosiaalisesti ja samaan tulvaan kertoa monesta läheisestä ystävästä. Tää on sellainen asia, jonka oon kokenut aina hirveen vaikeaksi selittää. Ehkä joku ymmärtää, ehkä joku ei ymmärrä. Mut mun pointti on lähinnä se, että liian usein sanotaan, että aikuisiällä ystävystyminen on hirveen vaikeeta ja mahdotontakin. Mä en usko siihen, ja mulla on monta todistuskappaletta tätä vastaan. Mun mielestä ystävystyminen missä tahansa elämän vaiheessa on vaikeeta ja tutustuminen uusiin ihmisiin jopa ahdistavaa. Mun mielestä täytyy tutustua ensin kunnolla itseensä ja ymmärtää omaa käyttäytymistä ja syitä siihen, jonka jälkeen on paljon helpompi tutustua muihin. Tietyllä tapaa mun mielestä siihen on paremmat rahkeet aikuisena, kun tuntee itseään paremmin kuin nuorena. Ja jos munkaltainen ahdistuva ylimieliseltä vaikuttava sekoilija onnistuu luomaan aikuisiällä ystävyyssuhteita, moni muukin todennäköisesti onnistuu. Ymmärrän toki, että joillakin on ihan oikeasti vakavampiakin ongelmia ja ahdistusta sosiaalisista tilanteista, enkä mitenkään halua rinnastaa tätä siihen tai verrata näitä keskenään. 

Ja jos jonkun vinkin haluan antaa, niin ehkä sen, että mulle ainakin lähestyminen on usein helpompaa ei-kasvotusten. Mä tiedän, että kuulostaa hassulta, mutta se on mulle jotenkin helpompi ja vähemmän ahdistavampi tapa. Toinen on uskaltautuminen käymään joissakin tilaisuuksissa yksin. Nuorempana usein halusin aina tietää, että joku kaveri on paikalla tai tulee mukaan. Voisin mennä leffaan milloin vaan yksin, enkä pitäisi sitä mitenkään hassuna. (Paitsi että haluun aina jauhaa leffasta jonkun kanssa sen jälkeen ja varmaan siks en oo koskaan käyny leffassa yksin.) Mut samalla mun on välillä vaikeeta mennä huoneelliseen ihmisiä, joista tiedän monia, mutta siellä ei ole sellaista luottohenkilöä, johon voisin “nojata”. Oon jättänyt monta tapahtumaa väliin, koska en oo uskaltanut mennä yksin. Jep, ihan totta. Jotenkin musta tuntuu oudolta ajatus olla jossakin tapahtumassa itsekseni hengaamatta kenenkään kanssa ja ajoittain ehkä jutustellen puolitutuille ja tuntemattomille. Kuulostaa lähes painajaismaiselta. Mutta välillä on hyvä uskaltautua menemään yksin. Jos aina on jonkun luottoihmisen kanssa, ei koskaan joudu kokeilemaan johonkin toiseen tutustumista, kun on valmiiksi sosiaalisesti kiinni jossakin. 

Ootteko te kokeneet aikuisiällä ystävystymisen helpompana vai vaikeempana kuin nuorena? Ja millaisia te ootte tutustumistilanteissa? Onko samanlaisia sekopäitä kuin meikäläinen?