Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

BLACK & GOLD

february (7 of 9).jpg

Ihan uskomatonta, että on jo helmikuu. Tammikuu meni niin nopeesti ohi, etten ehtinyt oikeen tajuumaankaan. Kirjoittelin edelleen vähän joka asiaan kuukauden paikalle 12 ja vuoden paikalle 18. Ja yks kaks onkin jo 2.2. ja kevät ihan nurkan takana vaikkei lumimääristä uskoisikaan. Ei oo paljoo ulkona tullut käytyä tässä viimeisen viikon aikana kaiken sairastamisen keskellä, mutta huomasinpa tuossa joku päivä, että mulla oli vielä nämä asukuvat julkaisematta koneellani. Jostain syystä kuvausvaiheessa en tykännyt näistä, mutta nyt ne ei enää haittaa. Tosin ärsyttää toi Australian jäljiltä lämpimäksi värjääntynyt tukka, joka on onneksi jo hetken ollut tuhkansävyinen. Mutta muutenhan tää on oikein kiva arkiasuni, jonka mielelläni jaan kanssanne! 

Tuo paita on itse asiassa sellainen, mikä mulla on ollut jo monta vuotta. Piti oikein kaivamalla kaivaa joku vanha asu tässä paidassa ja sellainen löytyi neljän vuoden takaa, tosin siinäkin nimitän paitaa jo “vanhaksi”. En edes muista mistä asti tuo paita on ollut mulla, mutta tykkään siitä yhä edelleen. Sinänsä hassu sattuma, että olin täysin jo unohtanut tuon asun, mutta puin edelleen päälleni ihan samantyyppisen asun. Ylipolvensaappaat, musta hame ja pitkä takki yhdistettynä tuohon neuleeseen. Ei oo ihan hirveesti tyylini muuttunut tässä vuosien varrella 😀 Hiukset eläneet omaa elämäänsä värien vaihtelun keskellä, kiloja tullut jokunen lisää ja sormessa on pari sormusta muistuttamassa siitä, että 2015 neiti on 2019 rouva ja äiti. Mut silti sama tyyppi, jonka vaatekaapissa on edelleen samat vaatteet kuin vuosia sitten. Nimittäin katsellessani noita vanhoja kuvia, tajusin, että mulla on noi kaikki asusteet ja vaatteet edelleen käytössä. On edelleen ne Joien saappaat, tämä Bubbleroomin paita, tuo Chanelin Boy ja se Burberryn trenssi. 

february (9 of 9).jpg

february (4 of 9).jpg

february (1 of 9).jpg

Yksi juttu, mistä mä saan osakseni aina vähän väliä hieman ihmeellistäkin kommenttia, on se, että olen “jämähtänyt”. En ihan ymmärrä sitä. Viisi vuotta sitten elin Lontoossa sinkkuna vuokrakämpässä kämppisten kanssa yliopistossa opiskellen ja vapaa-aaikanani baareillen, matkustellen, shoppaillen ja treenaten. Viisi vuotta myöhemmin asun omakotitalo-omistajana Lempäälässä aviomieheni ja lapsemme kanssa käyden töissä ja blogaten ja viettäen vapaa-aikani leikkitreffeillä, perheen kanssa hengaten ja ystäviä nähden. Mun mielestä mun elämässä on tapahtunut aivan hurjasti viidessä vuodessa! Ehkä se ei tunnu siltä, kun yhteen aikaan joka viikko tuntui tapahtuvan jotakin, oli se sitten joku seikkailu, matka tai muu. Nyt elämäni tuntuu paljon rauhallisemmalta, jopa tylsältä, mutta kun katsoo viiden vuoden muutosta, huomaa sen olevan aikamoinen. Ainoa asia, joka on samaa, on Mungolife-blogi, joka on edelleen arjessani vahvasti läsnä, edelleen yksi töistäni ja edelleen mulle tärkeä. Jos se on jämähtämistä, niin myönnän, guilty as charged! 

Mutta kun katson näitä vaatteitani neljän vuoden takaa en voi olla ajattelematta väitettä jämähtäneisyydestä. Olenko tyylillisesti jämähtänyt jonnekin vuosien taakse? Voi olla. En vaan itse näe siinä mitään pahaa. Mä tiedän olevani ääääääääärimmäisen ennalta-arvattava pukeutuja. Jos jonkun pitäisi veikata, mitä puen arkena päälle, veikkaan kaikkien ajattelevan “ylipolvensaappaat, mekko tai neule ja hame, pitkänmallinen takki, huivi ja merkkilaukku”. Ja niinhän se on, 80 % mun ei-kesäasuista on tohon kuvaukseen sopivia. Mä tykkään tietynlaisista vaatteista, tietyistä asuista, tietyistä jutuista. Ne sopii mun nykyiselle kropalle ihan yhtä hyvin kuin sille 10 kiloa kevyemmälle kropalle viiden vuoden takaa. Mun leveälle lantiolle, pitkille jaloille ja jenkkakahvoilleni. Musta on hassua kuulla olevansa jämähtänyt tyyliin samaan aikaan kun koko ajan bloggaajia syytetään trendien perässä epäekologisesta juoksemisesta. En toki väitä, että olisin lopettanut shoppailun viisi vuotta sitten, mutta väitän, että voisin pukea esimerkiksi tuon neljä vuotta vanhan asuni juuri sellaisena päälleni juuri tänä päivänä. Se on mun mielestä omalla tavallaan kestävää kuluttamista. Se, että vaatteet pysyvät vuosia hyvänä ja käyttökelpoisena ja ennen kaikkea sellaisena, joita tykkään pitää. 

Mä tein tossa vuodenvaihteessa itselleni lupauksen ennestään pienentää mun vaatekaappia. Yritin tuossa joku viikonloppu repiä sieltä vaatteita ihan kunnolla pois. Sain muistaakseni viisi vaatekappaletta karsittua. Alko ärsyttämään luopumisen vaikeus. Sit alko itse asiassa hymyilyttämään se, että sovitettuani koko vaatevarastoni yhä edelleen tykkään niistä kaikista. Joistakin vielä vuosienkin jälkeen. Sama kävi tuossa asusteosastolla. Satuin löytämään hyvin lyhyen ajan sisään aivan liian monta unelmieni listalla ollutta Chanelia. Totesin, että en jätä tilaisuutta nyt käyttämättä, vaan hankin haluamani laukut ennen kuin niitä ei saisi mistään ja ennen kuin niiden hinnat jälleen nousisi. Lupasin itselleni pyhästi, että möisin pari laukkua uusien alta pois. Olen nyt pari viikkoa tehnyt pohdintaa tän tiimoilta ja en vaan osaa erota mistään jo olemassaolevasta. Joka kerta kun “otan itseäni niskasta kiinni” ja päätän myydä yhden mustan Chanelini, en haluakaan tehdä sitä. 

february (2 of 9).jpg

february (5 of 9).jpg

february (8 of 9).jpg

Mä en oo todellakaan mikään Konmari-ihminen, mutta samalla huomaan tekeväni sitä omalla tavallani aina vähän väliä. Tilasin Oura-sormuksen. Se ei vastannutkaan odotuksiani älykelloni rinnalla, sillä se ei mielestäni tarjonnut mulle ihan hirveesti eikä malli tuntunutkaan sellaiselta, jonka kanssa haluaisin nukkua. Laitoin kellon palautukseen. Siinä ei sinänsä ollut vikaa, mutta se ei ollut musta täydellinen. Sitä logiikkaa oon yrittänyt viime aikoina noudattaa hankintojeni kanssa. Toinen hyvä esimerkki on eräs Zaran bleiseri, jonka ostin ja palautin joskus syyskuussa. Nyt huomasin 79 euroa maksaneen bleiskan maksavan 15,95 € alessa kävellessäni Zaran ohi ja jatkoin silti matkaa. Jos se ei kelvannut mulle täyshintaisena, sitä ei ole syytä ostaa alennettunakaan. Oli syynsä, miksi palautin sen. 

Mut niin, eksyin vähän asiasta. Onko tyylini jämähtänyt? Oon pitänyt lyhyttä kokeilua lukuunottamatta hiuksiani samalla tavalla jo vuosia. Oon meikannut samalla tapaa, pukeutunut samoin ja tykästynyt samoihin vaatteisiin ja asusteisiin kuin 2010-luvun alkupuolellakin. Oonhan mä varmasti jämähtänyt, mutta en koe sitä mitenkään pahaksi asiaksi. Päinvastoin. Musta on ihanaa, kun tiedän, mitkä jutut sopii mulle, mitkä hankinnat on melko ajattomia ja mitkä tuotteet palvelevat pitkään. Musta on ihanaa, ettei mun tarvii miettiä mitä laittaa päälle ja miten laittaa tukka. Hiustenlaittoon menee vartti, meikki taittuu 10 minuutissa ja vaatteet löytyvät kaapista pimeällä puoliunessa. En pode tukkakriisejä tai vaatekriisejä tai itsetuntokriisejä. Ei ulkonäkökriisejä tai ikäkriisejä. Musta tuntuu, että mun tapauksessa jämähtäminen tarkoittaa itseni hyväksymistä, itsestäni pitämistä ja sitä, että olen kokeiluni kokeilut. Tiedän mistä tykkään, kenestä tykkään ja mitä haluan elämältäni. Ehkä senkin takia elämäni vaikuttaa seesteisen tylsältä. Isojenkin muutosten keskellä oon nimittäin kokenut aika isoa rauhallisuuden tunnetta, enkä oikein osaa stressata. Se on aika kivaa 🙂 

Asuna tällä kertaa: 

BUBBLEROOM neule / H&M STUDIO hame / GUESS saappaat / ZARA takki / CHANEL laukku / ACNE huivi

february (3 of 9).jpg

Mitäs te tykkäätte asustani? Ja samaistutteko ajatukseei jämähtämisestä tiettyyn tyyliin?