Kesälounas

Mä rakastan kesässä kaikista eniten just sitä, että saa olla ulkona lounaat ja illalliset halutessaan. Kun viime viikonloppuna mies laittoi terassia kuntoon, meidän ruokapöytä majaili hetken keskellä pihaa, joten käytin tilaisuuden hyväkseen ja katoin lounaan keskelle meidän nurtsia. Isovanhemmat oli kylässä ja päästiin nauttimaan grillilounas porukalla viikonlopun puuhailujen keskellä. Lapset oli ihan villinä, että miten muka voi syödä jossain muualla ku siellä missä aina 😀 Mietittiin jo yhdessä, missä hassussa paikassa seuraavaks voitaisiin syödä 😀 Ehkä ei oteta pöytää kummiskaan mukaan. Ainakin mieheni katse oli vähän sen mukainen, että tota ei huvikseen nostella 😀

Erittäin simppeli grillilounas meidän perheessä on yleensä flank steak grillissä, varhaisperunoita (jeeejeee, suomalaisia saa jo!) keitettynä ja voissa (tilliä ei saa laittaa nirsoille :D) ja joku kiva salaatti, mikä on koko homman kruunu. Mä rakastan tunkea salaattiin kesällä vesimelonia, mansikoita, hedelmiä ja vaikka mitä ja erityisesti keitettyä parsaa. En ees tiedä miks käytän parsaa tosi vähän muuten ympäri vuoden, mutta kesällä sit sitäki enemmän. Nyt unohtui vielä halloumin grillaaminen, mikä ois kruunannu ton vesimelonin, mut lätkäisin sitten joukkoon fetaa, koska salaatti ilman juustoa on hukkaan heitetty mahdollisuus 😀

Pöytään saa katettua kivasti kesäfiilistä kun vichyn joukkoon paloittelee hedelmiä ja marjoja ja siirtää pöytään kukkia. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut niin vähän juhlia ja illanistujaisia (joojoo, selkeä syy), että pienikin kukkakimppu pöydässä tai servetit käytössä tuntuu lähes juhlalliselta. Mun supersäästeliäs äiti tietenkin ihmetteli, että mitä me juhlitaan, kun on talouspaperin sijaan servettejä ja mä totesin, että kesää. Me juhlitaan kesää 😀

Kun pöydällä on lihaa ja vesimelonia, hän ei odottele 😀

Mulla on pieni tunnustus. Meillä on ollut sama grilli tässä nyt ainakin kolme vuotta, ja tuota. Mä en osaa vieläkään käyttää sitä 😀 Siis varmaan oppisin kyllä, kun yrittäisin, mutta en oo oikeestaan ikinä yrittänyt. En tiedä miks, mutta tietyt asiat meillä on vaan hirveen vahvasti mun ja osa sit taas hirveen vahvasti miehen aluetta, ja sit niillä ei ikinä vierailla. Esim. mä en oo ikinä sytyttäny meidän takkaa ite (laitan sinne kynttilöitä, jos haluan sen päälle, ku mies ei oo kotona) ja en koskaan nähtävästi grillaa ite. Mies taas ei varmaan oo ikinä koskenut meillä esim. jauhoihin. Meillä tää toimii tosi hyvin näin, ei kumpikaan pidä tätä mitenkään stereotyyppisenä jakona tai sellaisena, ettei tykkäisi siitä. Tajusin vaan kun mies oli viikon poissa ja esikoinen toivoi grilliiiiiiii, että jaha, äiti ei muuten osaa 😀 Kesän tavoite: opettelen grillaamaan. Mut toisaalta, ei meidän kaikkien tarvii osata kaikkea ja olla hyviä kaikessa. Yleensä riittää, että joku perheestä osaa, eikö vaan?

Mitä teillä on sellaisia arkisia juttuja, joita ette oikeasti osaa tai siis ette ole opetelleet koskaan tekemään?

Olipa hassua tulla kirjoittelemaan pitkästä aikaa ilman jotain suurempia ajatuksia. Oli vaan kasa kivoja kuvia ja ajattelin kirjoitella lyhyesti terveisiä tänne. Sitähän blogi joskus oli. Nyt se on aina jotenkin niin Instassa tapahtuvaa, että itelle tuntu ihan jotenki oudolta “tämän takia” kirjoitella.

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

EI RAHA VAAN RAKKAUS

koyha (1 of 2).jpg

Luin tuossa Natan postauksen otsikolla “Tyhmä tai köyhä?” ja se herätti ajatuksia. Aihe on mulle muutenkin sellainen, jossa koen usein vähän kaksjakoisia fiiliksiä. Myös nyt. Natan postaus oli liikuttava ja hyvä, mutta en voi olla täysin samaa mieltä asiasta. 

Vaikka mulla on nykyään Chanel-laukkuja enemmän kuin monilla laukkuja elämänsä aikana ja meillä on omakotitalo, pari autoa ja aurinkolomia joka vuosi, ei aina ole asiat olleet niin hyvin, ainakaan siis taloudellisesti. Tulen itse hyvin tavallisesta perheestä, en köyhästä, mutten myöskään keskituloisesta tai rikkaasta. Vanhempani pääsivät keskituloiseen luokkaan vasta kun olin itse hieman vanhempi, mutta lapsuuteni meni kirpparivaatteissa ja kaupan alennuslaareista ruokaa ostaen. Mieheni on pienipalkkaista työtä pätkittäin tehneen yksinhuoltajaäidin kasvatti. Molemmat olemme maahanmuuttajia tai paluumuuttajia. 

Mun lämpimimpiä muistoja lapsuudessa on mm. mun ja iskän viikonloppuiset pyöräretket. Vasta myöhemmin tajusin, että monet muut perheet ei käy neljässä eri ruokakaupassa fillaroiden hakemassa eri juttuja eri kaupoista. Käyttäen karttana alennusilmoituksia ilmaisjakelu-lehdistä ja osittaismaksuna kaiken maailman kuponkeja. Ja mä kävin niillä retkillä vain iskän kanssa, koska äitini teki seitsemänpäiväistä viikkoa kahdessa eri matalapalkkatyössä. Molemmat vanhempani ovat koulutukseltaan maistereita, mutta ketään Suomessa ei siihen aikaan kiinnostunut kummankaan vanhempani osaaminen. Niinpä äitini mittaili mansikoita litraan ja järjesteli hevi-hyllyä tai maitohyllyä isäni viettäessä työpäivänsä hitsaten metalleja. Mä rakastin meidän viikonloppuseikkailuja. En mä koskaan osannut ajatella, että haetaan jauhelihaa Siwasta ja jauhoja K-Marketista, koska säästetään muutama markka. Tajusin sen myöhemmin. Mut en oo koskaan hävennyt sitä. Koska meidän köyhyys tarkoitti laatuaikaa ja kisailua ja seikkailuja isäni kanssa. Mun vanhemmat osasi tehdä köyhästäkin kivaa.

Mun lapsuus ei todellakaan ollut kovin varakas, mutta siitäkin huolimatta vierastan hieman ajatusta siitä, että lukiokirjoihin ei olisi varaa teini-ikäisenä, jos ei puhuta ihan pienestä paikkakunnasta, jossa nuoren työllistymismahdollisuudet on ihan katastrofaalisen huonot. Tämän aiheen kohdalla nimittäin aina mielessäni välähtää ajatus työstä nuorella iällä. Mä aloitin työnteon todella nuorella iällä, kun puhuin itseni mansikkamyyjäksi torille. Muistutin ehkä paikkaa pyörittävän pariskunnan lapsenlapsia ja mun “reippaus” (their words, not mine) teki vaikutuksen. Vanhempieni luvalla tein hyvin lyhyttä työpäivää alkuun, ja vuosien karttuessa joulut ja kesät meni hyvin paljonkin töissä. Tämän lisäksi oon jo teininä jakanut mainoksia, siivonnut yksityisiä koteja, käynyt kaupassa vanhusten puolesta ja tekemällä vaikka mitä. En ujostellut hakea töitä, en 14-vuotiaana enkä myöhemminkään elämässä. Mun kokemus on toki Helsingin kaltaisesta isosta kaupungista, mutta mä löysin aina töitä kun niitä etsin. Avustamasta milloin missäkin; kahvilassa, kukkakaupassa ja yksityisissä kodeissa. Ollessani 12, työntelin pitkin lumihankia pikkusiskojeni vanhoja kirpparirattaita, jotka olivat palvelleet ennen siskojani jokusen muunkin muksun ja olleet meilläkin jo käytössä neljä vuotta. Niissä sai hyvin kuskattua lehtipinoja talosta toiseen. Ei siinä rikastunut, mutta luonnetta se todennäköisesti kasvatti. Vaikka nyt ajelen useamman kymmenen tuhannen euron arvoisella autolla ja lykin Stokken merkkirattaita, en ole unohtanut, millaista lapsuuteni ja nuoruuteni oli.

14-vuotiaana soitin ehkä lähemmäs viisikymmentä Molin ilmoitusta läpi. Yhdestä tärppäsi. Kävin siivoamassa erään perheen kotia. He tykkäsi musta ja vähän ajan päästä heidän ystävänsä tarjosi mahdollisuutta lapsenhoidolle. Sen jälkeen erään heidän naapurin rouva tarvitsi apua käydä ruokakaupassa. Ja minähän kävin. Siivoamassa, leikkimässä lasten kanssa ja kaupassa. Mä en koskaan ajatellut, miten vaikeeta mulla oli. Mä ajattelin itse asiassa, että onpas helppoa saada rahaa 😀 Jokusen kerran nuorena setäni vei minut keräilemään pulloja vapun jälkeen. En oikeen vierastanut mitään tuollaista, sillä mut kasvatettiin siihen, että jokainen työllä tienattu euro on arvokas.

Mulla oli oma Visa Electron 12-vuotiaana, sen takia, että olin tienannut kesätöissä ja säästänyt saamani stipendin ja kesätyön palkat. Ollessani lukion ekalla luokalla, suuntasin kotibileiden sijaan iltavuoroon töihin ja sieltä kotiin nukkumaan, sillä lauantaisin avasin kahvilan 7, joten herätys oli 5.30. Joululomat seisoin Tikkurilassa kukkapuistossa myymässä joulukukkia jouluaattoon klo 15 asti. Työntelin painavia rullakoita pitkin lumikinoksia ja tein 10-tuntisia päiviä jääkylmissä olosuhteissa. Hitto, mä muistan vieläkin Tikkurilan K-Supermarketin parkkihallin ajoliuskan, ja miten painajaista oli työntää rullakkoa ylös liuskaa pitkin lumiseen hankeen ja siitä kulman taakse ja tien poikki kukkapuistoon. Kukkapuistoa ei enää ole, mutta se K-Supermarket on ja muistan tuon aina ajaessani ohi. Meidän perheen jouluaatot oli sen varassa, että rankan työläisduuninsa joululomalle päättänyt isä kokkasi ja minä ja äiti tultiin puolikuolleena töistä kotiin 15-16 aikaan viettämään aaltoa juuri ennen kuin mentiin takaisin joulupäivänä töihin. Mä muistan ikuisesti, kuinka 9-luokan joulujuhlan jälkeen hyppäsin Kulosaaressa metroon juhlatamineissani, vaihdoin Mellunmäessä bussiin ja menin Tikkurilaan töihin. Vaatteet vaihdoin bussin takapenkillä, sillä oli kiire ehtiä ajoissa työpisteelle. Paketoimaan sen talven ties kuinka monetta sadatta amaryllistä. 

Mä oon tehnyt töitä viimeiset 18 vuotta. Koko lukioiän, koko yliopisto-opiskeluajan. Mun vanhemmilla olisi todennäköisesti ollut varaa maksaa lukiokirjani, mutta maksoin lukiokirjani omista rahoistani. En muista, että yksikään kirjani oli uutena hankittu vaan ne oli kaikki käytettyjä. Vanhempani maksoivat kyllä ajokorttini, mutta sillä sopimuksella, että maksan sen takaisin vuoden aikana. Ja maksoinkin. Kyllä varmasti vanhempani osallistuivat aika paljon taloudellisesti teini-iässä. Silmälasini maksoivat vanhempani ja funktionaalisen laskimen sain muistaakseni synttärilahjaksi. Mutta niin vaan mun urheiluvälineet liikkatunneille oli kirpparilta omalla rahalla ostettuja ja lehtiöt ja muistiinpanovälineet myös. Vaikka vanhempieni tulot ja taloudellinen tilanne nousivat huomattavasti säästeliäisyyden ja yritteliäisyyden tuloksena joskus viisitoista vuotta sitten, halusin silti pärjätä mahdollisimman pitkälti omillani.

Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä ajatusmaailmaa, jossa työtä ei mielletä asiaksi, jota tehdään opintojen lomassa. (Enkä nyt sano, että Natan postaus antaisi tällaisen mielikuvan) Kun hain oikikseen, tein töitä K-Supermarketissa 20-25 tuntia viikossa. Tämän kuullessaan kaikki olivat sitä mieltä, että minulla ei ole mitään toivoa päästä kouluun, jos teen töitä samalla. Pääsinpä kuitenkin. Kirjoitin myös huippuhyvät ylioppilaskirjoitukset, tehden töitä. Muutin nimittäin omilleni tasan 18-vuotiaana kolmannen lukiovuoden alussa ennen kumpiakaan kirjoituksiani. Minun tapauksessani työnteko ei suinkaan häirinnyt opiskelua, mutta ymmärrän, että vaikka minä pystyn johonkin, ei asiat ole itsestäänselvästi samanlaisia kaikille. Lukionkin voi kuitenkin tehdä kolmen vuoden sijaan neljässä ehtiäkseen myös tekemään töitä ja töitä voi paiskoa paljon kesällä ja joululomalla ja käyttää rahaa mahdollisimman kitsaasti niin, että siitä riittää olennaisimpaan myös työkausien ulkopuolella.   

koyha (2 of 2).jpg

Siinä olen samalla sivulla Natan kanssa, että mun kohdalla lapsuuden “köyhyyttä” on seurannut paljon paremmat ajat. Ja tiedostan myös Natan tavoin, että näin ei suinkaan ole kaikilla. Meilläkään ei ollut opintojen kannalta kriittisinä vuosina vakavia ongelmia perheessä ja meilläkin oltiin hyvin kannustavia opintojen suhteen ja niihin laitettiin vanhempien puolelta henkisiä paukkuja niin paljon kuin vain voitiin. Tiedän kyllä, että monella menee huonommin. Silti mä toistan aina sen, että Suomessa kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet. Se on maamme yksi isoimpia hienouksia. Nyt haluan ehkä hieman muotoilla uudelleen tuon lauseen. Suomessa kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet, vaan Suomessa kaikki on mahdollista kelle tahansa, vaikka lähtökohdat olisi kuinka kamalat. Siinä tarvitaan ahkeruutta ja onneakin, siinä tarvitaan monia vaikuttavia asioita. Suomi on yksi suvaitsevaisemmista maista maailmassa ja Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia tai esteitä haaveiden toteutumiselle. Toki lapsen synnyttyä perheeseen, jossa asiat ovat huonosti, on hänellä huomattavasti jyrkempi tie kiivettävänään, eikä välttämättä henkisiä kykyjä löytää itsestään niitä eväitä kiipeämiseen. Mutta se on jo hieman eri asia ja sellainen, mistä mulla ei ole kokemusta, joten en koe voivani siitä olla mitään mieltä.

Mutta kun puhutaan “vaan” köyhyydestä, niin yksi mun suurimpia ylpeyden aiheita suomalaisena on se, kuinka vähän köyhyys oikeasti vaikuttaa. Köyhyys ei yksinään ole asia, joka rajaa tulevaisuuden mahdollisuuksia ihan hirveesti. Toki harva köyhän perheen lapsi päätyy tennistähdeksi harrastuksen kalleuden takia, mutta lähes mille tahansa alalle on tie auki köyhemmänkin perheen vesalla. Niin vaan on meidän pienessä blogikentässäkin Nata, joka on kiivennyt koko blogikentän huipulle köyhistä lähtökohdista ja löytyy verotiedoista aika menestyksekkäästä porukasta. Ja on minä, joka on Kontulan köyhyydestä kiivennyt siihen, missä nyt olen. En voi sanoa olevani rikas tai supermenestyjä, mutta mikään ei olisi seissyt mun tiellä, vaikka olisin halunnut parempipalkkaiseen duuniin tai tekemään mitä ikinä. Okei, presidentiksi mulla ei ois ollu perustuslain puolesta asiaa, mut sekään ei liity köyhyyteen. 

Rikkaan perheen lapsi voi kohdata koulukiusaamista, joka romuttaa hänen elämänsä. Rikkaan perheen lapsi voi eksyä tilanteeseen, joka johdattaa hänet lopulta katkaisuhoitoihin. Rikkaan perheen lapsi voi kohdata vanhemmiltaan läsnäolemisen puutetta ja montaa muuta vaarattomalta vaikuttavaa tilannetta, joka muovaa häntä ihmisenä henkisesti paljon rankemmin kuin köyhyys. Mun mielestä ei saa jäädä liiaksi kiinni siihen ajatukseen, että on köyhä tai pienituloisesta perheestä. Jokaisen lapsen elämän varrelle saattaa mahtua asioita, jotka muovaavat tätä ihmisenä. Mä oon seissyt lapsena leipäjonossa, mut se ei estänyt mua pääsemästä siihen missä mä nyt oon.

Se, miksi kirjoitan tästä on tietyllä tapaa haluni myös inspiroida omanikäisiäni naisia, tän hetken ja tulevaisuuden vanhempia. Köyhyys ei ole asia mitä pitää pelätä, sillä lapsen kasvatuksessa on paljon pahempia asioita, mitä voi pelätä. Natan postauksessa silmääni osui erityisesti kohta, jossa Nata puhuu perheestään. Positiivisesta suhtautumisesta opintoihin ja osallistumiseen stipendihakuihin, paperitäyttöihin ja muihin vastaaviin. Omasta puolestani oon tosi kiitollinen perheelleni siitä, miten paljon he osallistuivat koulunkäyntiini läksyjen ja kokeisiin opiskelun myötä. Mut vietiin ja haettiin pyörän tarakalla ala-asteen limudiskoon, vaikka sainkin matkaan mukaan kotoa pienen karkkipussin alennuskarkkeja ja 1 markan johonkin limuun. Mut mä olin siellä diskossa. Ihan kivassa kirpparimekossa. Mun vanhemmat osallistui ja tsemppasi. Mun koulunkäyntiä ja työntekoa tuettiin ja kehuttiin, siitä oltiin ylpeitä. Sain tukea henkisesti koko elämäni ajan. Ja sille ei voi laittaa hintalappua, ei köyhä eikä rikas.

On jotenkin hirveän lohduton ajatus, että niin moni suomalainen lapsi kasvaa pienituloisessa perheessä tai köyhässä perheessä. Sen ei pitäisi mennä niin. Sen ei tarvitsisi mennä niin Suomen kokoisessa taloudellisesti verrattain hyvinvoivassa maassa, mutta valitettavasti erinäisten syiden vuoksi niin on. Maksaessani tuhansia euroja veroja kiristelen hampaitani minkä kerkeän, mut sit yleensä irroitan leuat toisistaan ja totean, että osa siitäkin menee oikeesti tärkeään tarkoitukseen. Siihen, että jokainen lapsi saa koulussa ilmaisen koulutuksen ja yhden lämpimän aterian päivässä. Ja sairastuessaan jokainen suomalainen lapsi saa hoitoa yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä. Mikään ei ole täydellistä, mutta mun mielestä tää on jotenkin tosi lohdullista kaiken keskellä. 

On utopiaa ajatella, että kapitalistisessa maailmassa olisi joskus tilanne, että kaikki olisivat samalla lähtöviivalla ja kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvät oltavat. Mutta itse koen kuitenkin aina, että köyhyys on ongelmana kuitenkin vähemmän vakava kuin moni muu. Köyhyys, ilman muita ongelmia, ei tarkoita onnetonta lapsuutta, heitteillejättöä tai mahdollisuuksien puuttumista elämän varrella. Toivonkin, että mahdollisimman moni ajattelee asiaa myös siltä kannalta, että vanhempien rakkaudella, tuella ja läsnäololla lapsi pääsee ponnistamaan elämässään korkeallekin, vaikka lähtökohdat olisivat haastavia. Vaikka lukiokirjat ja funktiolaskimet on kalliita hankintoja monille, ne ovat sen arvoisia. Sillä opiskelu on avain parempaan tulevaisuuteen ja vaikkei tie olisi aina helppo ja häpeätön, niin jos köyhyys on perheen ainoa ongelma, ei tie ylioppilaslakkiin ole mitenkään mahdoton. 

On hienoa ja tärkeää, että päättäjät ehkä vähän heräilevät tähän asiaan. Jos heräilevät. Mut yhtä tärkeää on myös mun mielestä se, että jokainen vanhempi ei säti illalla itseään siitä, että hänen lapsellaan on huonommat mahdollisuudet. Ei luovuta ja totea, että ei tästä kuitenkaan tule mitään eikä mikään ole mahdollista. Ei vello siinä ajatuksessa vaan katsoo peiliin, toteaa, että tekee parhaansa ja tekee huomenna vielä parempaa. Ajattelee kaikkia niitä, jotka ovat samanlaisista lapsuuden olosuhteista ponnistanut keskituloiseksi hyvinvoivaksi aikuiseksi. Auttaa työhakemuksissa, pitää silmiä auki nuorelle sopiville töille, tukee niin paljon kuin voi. Mutta ennen kaikkea on läsnä, rakastaa ja tuo lapselleen sen taian, minkä mun vanhemmat toi mun lapsuuteen sanomalla aina “Sä pystyt mihin tahansa”.

HITONMOINEN FLUNSSA

february (1 of 1).jpg

This flu is kicking my ass right now! Hetken eilen kuvittelin, että ollaan vihdoin parempaan päin. Dante alkaa olla melko lailla  kunnossa,vielä vähän nuhainen, mutta vetää taas normaalilla energiallaan ympäriinsä. Mä sen sijaan oon tänään huonoimmillani. En oo käytännössä saanu nukuttua koko viime yönä, ku oon ollut niin tukossa ja kurkku niin kipeenä. Ja tää päivä on menny lähinnä peiton alla uikuttaen, kuinka hirveä olo onkaan. 

Tänään mun oli tarkoitus pitää töissä viininmaistelu-tilaisuus työkavereille ja olin eilen sen verran paremmissa energioissa, että sain puoli päivää tehtyä töitäkin fiksusti ja ajattelin, että tänään olisin varmaan jo ihan kunnossa palata työmaalle. Niin ehei, tänään on ollut pahin päivä tähän asti. Myös mieheni on ihan superkipeänä, ja onneksi äitini uhmasi tätä flunssapöpökotia ja tuli leikkimään Danten kanssa ja pitämään tästä huolta, sillä me ollaan molemmat niin rikki, ettei olla yhtään siinä energiassa, että saatais pidettyä yksi taapero jotenkin aisoissa ilman, että se hyppii mökkihöperönä pitkin seiniä. 

En oikeesti muista milloin olisi ollut näin HC flunssa. Lääkäri tuumasi, että tää on joku virus, joten en nyt tarkalleen tiedä mikä tää on. Dantella oli kurkunpääntulehdus, minkä useimmiten aiheuttaa parainfluenssa, mut en sit tiedä mikä meillä on. Mulla yleensä menee niin, että flunssassa kestää pari päivää kuume, nuha ja kurkkukipu ja sen jälkeen yskin jonku 1-2 viikkoa jälkitautina kuin mikäkin. Ja se yskä on aina todella inhottavaa. Nyt oon ollut jo yli viikon kipee niin, että on kuumetta, hedaria, kurkkukipua ja nuhaa, mut yskä loistaa poissaolollaan vielä. Eiköhän se oo sit seuraavan parin viikon ilo. Yngh. 

Oon siis vaan maannut sängyssä ja kattonu Suitsia (löysin netistä 8-tuottiksen, jeeeee!!!) ja nukkunu kolmet päikkärit päivässä. Todella toivon, että tää megatauti ei kestä enää ihan hirveen pitkään, koska mulla ei oo tähän aikaa eikä malttia, mä mökkihöperöidyn tän kourissa ihan täysin. Kaikki työt odottaa tekijäänsä, piha on jonku neljämetrisen hangen peitossa ja kaikki hommat ihan levällään. Onneksi Danten kummisetä oli niin ihana, että kävi pyörähtämässä meillä tekemässä etupihan lumityöt ennen kuin hanki alkoi olla sellainen, ettei sieltä olisi päässyt enää edes meidän järeällä maasturillamme saati kakkosautollamme 😀 Kerroinko muuten, että ostettiin toinen auto? En enää muista mitään, mikä edelsi tätä flunssaa, joka on tuntunut nyt kestävän jo ainakin vuoden. Ellei kaksi. 

Onko teillä jotain postaustoiveita? Mulla on ollut tarkoituksena kirjoitella niin mun hiustuotteista kuin kodin suosikeista ja Chanelin laukuista pientä opasta kuin myös pottatreenaamisesta, mut onko teillä jotain toiveita, mitä haluaisitte ehdottomasti lukea? 🙂 Lapsiperhejuttuja vai muita juttuja?