20212022

Mietin joskus joulukuun alussa jo, mitä vuodesta 2021 jää päällimmäisenä käteen. Jostain syystä fiilis oli erittäin positiivinen, kaikesta huolimatta. Se ihmetytti itseänikin, sillä vuosi oli oikeasti, kaikessa rehellisyydessä, erittäin raskas. Vuosi alkoi terveyshuolilla ja päätyi koko perheen karanteeniin ja jotenkin se on erittäin kuvaava punainen lanka koko vuodelle.

2021 ensimmäiset kaksi kuukautta meni huolesta soikeana, ahdistuneena, sohvan nurkkaan usein jämähtäneenä ja itkien kaikkea mahdollista. Menettämisen pelkoa, ahdistusta ja turhautumista. Aina kun hetkeksi pääsi irti ajatuksista, jotain tapahtui, mikä muistutti kaiken sen taas. Ja kun huolenaiheen kohde oli jatkuvasti lähellä, ei sitä vaan pystynyt olemaan stressaamatta. Helmikuun loppu sisälsi sekä järkyttävän henkisen myllyn (mediassa asti riepoteltuna) että suuren helpotuksen. Viikkojen odottelun sijaan saatiin tietyt vastaukset heti ja päästiin palauttamaan arkea normaalimmaksi. Maalis-huhtikuu oli palautumisen ajanjakso. Sellainen vähän vauhko ja säikky, mutta jo vähän rentoutumaankin kykenevä. Koko kevät meni aivan uusiksi jo pelkästään siksi, että lapsi ei voinutkaan aloittaa päivähoitoa suunnitellusti, joten mun työsuunnitelmat heitti aikamoisen kuperkeikan, kun jäin vielä seitsemäksi lisäkuukaudeksi kotiäiteilemään.

Kesä oli hurjan onnellinen! Pieni ääni pääni sisällä aina välillä muistutti, että syksy ja talvi on tulossa, mutta tukahdutin sen. Olimme paljon perheenä ja nautimme Suomen kesästä enemmän kuin ikinä. En muista mitään yksittäisiä hetkiä kesältä, mutta muistan kokonaisuuden. Se oli onnellinen. Oma terveyteni reistaili syksyn ja kesän aikana jonkin verran, mutta se tuntuu jotenkin erittäin mitättömältä sen rinnalla, mitä alkuvuosi oli. Tukkaa lähti, stressiä en kestänyt lainkaan vaan väsähdin pienimmästäkin stressisytykkeestä ja yksi rento junamatka päättyi päivystykseen sykkeet tapissa. Kroppa kesti sen stressijakson, mutta puoli vuotta sen akuuteimman jakson jälkeen piti maksella velkoja. Kesällä se ei jotenkin edes tuntunut niin pahalta loppujen lopuksi.

Syksy toi mukanaan sienestyksen ja lukemattomia hyviä hetkiä metsässä. Ehkä aikaa meni tarpeeksi tai ehkä Suomen metsä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta itse ajattelen, että luonto korjasi sen, mikä meni talvella rikki tai otti osumaa. Ja kun samalla päiviini ilmestyi aikaa sitä mukaa kun toinenkin lapsi aloitti päivähoidon, alkoi jotenkin taas tuntua normaalimmalta. Marras-joulukuu olikin jotenkin yllättäen normaliuteen paluuta. Pelkäsin ja jännitin talvea, mutta se alkoikin erittäin miellyttävällä positiivisella yllätyksellä, kun kaikki menikin paremmin kuin odotimme. Niinpä joulukuu oli yhtä ilon aihetta toisen perään. Koko tän myllerryksen keskellä en kuitenkaan oikeastaan ehtinyt jäämään pohtimaan sitä, mitä kaikkea tuohon vuoteen 2021 loppujen lopuksi edes mahtui, tai mitä odotan vuodelta 2022.

Nyt kun 2022 on jo täällä, niin en tiedä vieläkään mitä odottaa. Puhdas taulupohja. Antaa elämän maalata.

On mulla varmaan toiveita. Yksi niistä on selkein. Vaikka olen n. 97% rauhallisin mielin, niin pieni osa minusta vielä vähän jännittää. Selviydytäänkö talven yli täysin ilman sen kummempia ongelmia. Toivottavasti. En kuitenkaan ihan takki auki uskalla olla sen suhteen. Toivon kaikin puolin terveempää vuotta. Syyskuusta joulukuuhun ei tainnut mennä yhtäkään viikkoa, jona kaikki perheenjäsenet olisivat olleet 100% terveenä, joten 2022 saisi olla armollisempi sen suhteen. Toivon, että 2022 tuo mukanaan jatkuvuutta ja rutiineja, rauhaa ja sellaista normaalia arkea. Koko 2021 (ja 2020) oli yhtä muutosta ja alati jatkuvia suunnanmuutoksia, mahdottomuutta suunnitella ja pohtia kovin pitkälle eteenpäin. Nyt haluaisin voida taas luottaa siihen, että vuosi etenee jotakuinkin normaalisti.

Tammikuussa on meillä lomaa ja sitten paluu arkeen. On meidän viides hääpäivämme ja toivottavasti pääsemme jotenkin sitä viettämään. Mun tammikuun alun suuri suunitelma on siivota varastomme ja tehdä kotimme suursiivous loppuun. Uusi alku. Kaikkeen.

Helmikuussa suuntaamme toivottavasti reissuun. Ostimme jo lokakuussa reissun täysin peruutusoikeuksin ja nyt onkin hauska tilanne, että samana päivänä kanssamme samaan kohteeseen reissaa peräti kolme läheistä perhettä. Eivät ole läheisiä keskenään, osa eivät edes tunne keskenään, ja hauskasti kolme perhettä on tulossa samalla lennolla keskenään. Ja vielä muutaman päivän muiden perässä tulee neljäs läheinen perhekokonaisuus. Haaveilen jo siitä, kuinka kaikki jätämme lapset miesten vastuulle, ja suunnataan viettämään tyttöjen päivää keskenämme. Ai että! Maailma , elämä ja aika näyttää, pääseekö kukaan meistä reissuun, mutta kai sitä vähän uskaltaa haaveillakin?

Maaliskuusta iso osa menee toivottavasti reissussa ja paluun jälkeen onkin jo kevät! Lapsen syntymäpäivä, pääsiäiskausi, kodin laittaminen kesäkuntoon, ja tietenkin se ihana ajanjakso toukokuusta syyskuuhun, kun iso osa arjesta menee takapihalla. Ja jos olen ihan rehellinen, niin aika paljon odotan jo heinä-elokuuta ja sienestyskauden alkua! Can’t wait!

Koti tuntuu jotenkin aika “valmiilta”, jos vielä ton etupihan saisi tossa kevään aikana valmiiksi, se kun jäi kesken kesällä. Aika vähän on haaveita tulevalle vuodelle. Haluaisin vaan saada olla rauhassa. Tuntea, että ui pinnalla eikä koko ajan kaikessa pyri pinnalle jostain syvyyksistä. Työasiat jäi tosi pahasta taka-alalle 2021 alkuvuonna ja vielä olisi paljon sellaista, mihin pitäisi pysähtyä ja keskittyä itse saamaan asioita kuntoon. Ne asiat, jotka tällaiselle ADHD:lle on muutenkin aikeita, kävi aivan ylivoimaiseksi menneen vuoden keväällä ja aika paljon ovat vaatineet loppuvuodesta paneutumista. Mitä enemmän aikaa menee, sitä hankalammaksi käy niiden ottaminen työn alle. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Paljon kaikkea jäi vähän tauolle viime vuoden aikana. Omien haaveiden pohtiminen, omien tulevaisuuden suunnitelmien kartoittaminen. Jopa meidän ajatukset ja keskustelut perheemme lapsiluvusta, urahaaveista ja aivan kaikesta.

Kuvaavinta vuodesta 2021 oli epätietoisuuden ajatusmaailmassa päivä kerrallaan meneminen. Vaikka mä allekirjoitankin edelleen “Live for now, forget forever” -ajatuksen, niin olisihan se kiva, jos eteenpäin katsellessa olisi vähemmän sumuista. Sitä toivon tältä vuodelta!

En lupaa tälle vuodelle yhtään mitään. Kolme tavoitetta mä kuitenkin asetan.

1. Yritän ottaa enemmän yhteiskuvia perheestämme. Sellaisia, joissa olemme me kaikki neljä. Niitä on luvattoman vähän tältä vuodelta.

2. Yritän pukeutua edes kerran viikossa johonkin muuhun kuin “kotivaatteisiin” ja palauttelen asukuvat myös osaksi mun sisältöjä niin blogissa kuin Instagramissa.

3. Yritän ottaa aikaa minulle ja miehelleni pariskuntana, ei osana meidän perhettä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleen aikamoinen myllerrys perheaikaa, ja välillä on unohtunut tämä meidän perheemme pohja, eli me kaksi.

Millainen 2021 teillä oli? Mitä te odotatte vuodelta 2022?

Kuvituksina 5 aivan random otosta menneeltä vuodelta. Kuvaavat sikäli, että kyllä2021 oli aika 100% perhe- ja lasten aikaa.

Kuinka paljon on liikaa?

Huomaan aina välillä kysyväni tätä itseltäni liittyen lapsiini. Haluamme onnistua lastemme kasvatuksessa, mutta samalla tiedostan, että meille ei ole jaettu siihen lähellekään tarpeeksi ohjeita. Tai itse asiassa meille on jaettu niitä jopa liikaa.

Eilen pohdin erään psykologin kanssa tätä nyt paljon framilla olevaa ajatusta siitä, että joulun alla ei pitäisi puhua lapsille kiltteydestä eikä hyvien asioiden ehtona pitäisi olla kiltteyden. Ymmärrän sinänsä perustelut asialle, mutta huomaan ajattelevani toisin enimmäkseen ehkä sen takia, että ymmärrän sanan kiltti eri tavalla kuin miten sitä usein ehkä käsitellään. Sanakirjan määritelmä sanalle kiltti on ystävällinen, hyväntahtoinen, avulias, hyvää toiselle tahtova. Miksi meidän ei siis tulisi opettaa lapsiamme kiltiksi, jos nämä kaikki piirteet kuulostavat ainakin minun korvaani tosi hyville?

“Älä kasvata lapsestasi liian kilttiä” oli ajatus, jota näki muutama vuosi sitten. Varoituksia siitä, mitä seuraa kiltteydestä piisasi. Ymmärrän sen. Toisaalta ymmärrän, että sana “liian” on jokaikisen sanan edessä huono. Eli sinänsä mielestäni kiltteys ei ole ongelma, vaan liiallisuus.

Nyttemmin kiltti-sanakin jo herättää vastalauseita. Julkaisin tonttukirjeestä kuvan yksi päivä ja joku kysyi paljonko sain kuraa niskaan siitä, että tekstissä oli sana kiltti. Muutaman nipottavan kommentin asiaan liittyen sainkin, mutta en kovin paljoa. Todennäköisesti suurimmat kasvatus-moraalivartijat ovat luovuttaneet suhteeni jo aikaa sitten, joten ehkä sekin selittää pientä palautemäärää, ottaen huomioon, että tämä asia on tosi tapetilla juuri nyt, näin joulun alla.

Kyllä me opetamme lapsiamme kiltiksi. Meille se tarkoittaa näiden yllämainittujen lisäksi myös kohteliasta ja kunnioittavaa. Vaikeampia sanoja pienelle lapselle, jolle kiltti on helppo sana. Meillä mikään ei sinänsä ole kiinni kiltteydestä. Ei rakkaus, ei tonttulahjat ei mikään muu. Meillä ei kehuta kiltteydestä, meillä kehutaan yrittämisestä, maistamisesta, kokeilemisesta, jaksamisesta tehdä loppuun, avuliaisuudesta kaveria kohtaan jne. Meillä kehutaan itse asiassa tosi monesta asiasta. Meillä käytetään lapselle sopivia lauseita kuten “olipa se kiltisti tehty” kun lapsi nostaa kadulla roskan ja vie sen roskiin. “Toi ei ollut kiltin kaverin teko!” on toru, jota ollaan myös käytetty.

Meillä on yksi erittäin “kiltti” lapsi. Jopa ehkä liiankin tunnollinen ja kiltti, empaattinen ikäisekseen. Jokaikisessä vasu-keskustelussa on noussut esiin se, että lapsi on erittäin empaattinen (ja ihana). Toisaalta se lämmittää sydäntä, toisaalta sitä välillä miettii, että onko hän tosiaan liian kiltti. Lapsi, joka itki valtoimenaan alle 2-vuotiaana kun vauvapiirretyn laulussa poika hylkää nallensa laulun sanoitusten mukaan. Ei hän huutanut, hän istui sylissä ja kyyneleet valui poskillaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun itkimme molemmat vanhemmat hiljaisia liikutuksen kyyneleitä kun pieni ihminen oli niin kovin liikuttunut Kunnon dinosauruksen lopussa, kun ystävykset erkasivat omien perheidensä luokse. Ja joka kerta kun toiseen sattuu, hän säntää paikalle lohduttamaan, omin keinoin, jotka ovat puhtaudessaan erittäin kauniita. Kun hän luopuu rakkaimmasta pehmolelustaan veljelleen kun veljellä on harmi.

Minun pieni empaattinen ihana poikani.

Toisaalta sama lapsi osaa pitää puoliaan, osaa perustella tahtonsa hienosti ja osaa myös ehdottomasti olla räiskyvä ja vahvakin. Vaka-ammattilaisten kanssa ollaan aina välillä nostettu esiin asia, ja aina päädytty kaikki yhdessä samaan. Ei kiltteyttä tai empatiaa pidä lapsesta kitkeä etukäteen, vaan maailma koulii kyllä ja kovettaa. Varsinkin kun on tukena aikuisia, jotka auttavat.

En halua kasvattaa nujerrettuja lapsia, jotka eivät osaa pitää puoliaan, tai jotka ovat “liian kilttejä”. Mutta en minä kyllä halua kasvattaa myöskään lapsia, joille sana “kiltti” on jotenkin huono asia. Samalla huomaan, että mun on hirveän vaikeaa välillä rankaista lapsiani. Ihan pienimmilläkin asioilla. Jos luvattu herkku jää saamatta tai jos pitää laittaa lelu jäähylle. Kun minä tiedän aiheuttavani valinnallani surua tai harmia lapselle, se sattuu suoraan syvälle sieluun. Vaikka kuinka tiedän, että teen hänen parhaaksi.

Meidän ote kasvatukseen on hyvin pitkälti ennakoiva ja ennalta toimiva. Niin me ainakin ajatellaan. Halutaan kasvattaa “oikein”, sillä virheiden korjaaminen porkkanoin ja kepein on paljon vaikeampaa. Emme kasvata olemaan kilttejä tai mitä ikinä muutakaan, että sillä saisi palkinnon, vaan siihen, että on lihasmuistista ja luonnosta tuleva halu toimia tietyllä tapaa. Kun torumme jostain, käytämme paljon me muotoa. “Me emme lyö, me emme riko, me emme huuda”. Olemme samassa tiimissä lapsen kanssa. Teemme samoja virheitä ja puhumme me-muodossa. Ei pelkästään hän, vaan me kaikki. On meidän ihmisten tapa toimia tietyllä tavalla. Lämmöllä ja ymmärryksellä haluamme opettaa, emme kurinpidolla, käskyillä ja vaatimuksilla. Ehdoilla.

Joissain asioissa on ehtoja. Otimme käyttöön viikkorahan. Sen edellytyksenä oli, että leikkihuone on siivottu joka päivä iltaan mennessä ja lisäksi lapsi vie roskia ulos sen verran, että saa tarpeeksi tähti-tarroja kerättyä. Muita pieniä tehtäviä kuten roskien viemistä. Per tietty määrä tarroja saa 2€. Käveltiin ympäri Prismaa ja pohdittiin, mitä sillä rahalla saa.

Tasapuolinen kasvattaminen pienellä ikäerolla on myös jotenkin hankalaa. Kun lapsi oli ansainnut viikkorahansa ja halusi ostaa karkkia ja pillimehun, oli toinen lapsi matkassa mukana. En halunnut jättää häntä ilman ostoksia, mutta en myöskään kokenut oikeaksi isomman käyttää omaa rahaansa siihen. Selitin, että ostan äidin rahoista molemmille ja saa pitää omansa ja säästää ne. Sovittiin miehen kanssa, että viikkoraha-ostoksille mennään vain yhden lapsen kanssa.

Pienemmältä ei voi vaatia vielä samanlaista ymmärrystä tässä kypsässä 2-vuotiaan iässä. Toisaalta pian 5-vuotias ei myöskään tunne reiluksi, jos joutuu siivoamaan koko huoneen, mikä on yhdessä sotkettu. Ollaan tähän tuotu se ajatus, että jos vain hän siivoaa huoneen, ihan sama kuka sotki, vain hän saa viikkorahaa. Tuntuu reilummalta.

Raha ollaan tuotu mukaan keskusteluun samasta syystä, kuin mistä tämä postaus lähti ja sitten eksyi kiltteyteen. Mä rakastan antaa lapsilleni. Kaikkea hyvää. Huomiota, rakkaudenosoituksia, materiaa, kokemuksia, elämyksiä, toiveitaan toteen. Välillä miettii, miten kasvattaa lapsensa niin, että hän saa maksimaalisesti, mutta ei yhtään liikaa? Veteen piirretty viiva. Kun lapsi tiesi, että joululahjaksi on tulossa sähkörummut kotiin ja ostimme lisäksi lumilaudan, ilmoitimme toiveeseen suksista, että niitä ei osteta. Vaikka haluttais ostaa sukset ja ne olisi fiksu hankintakin. Mutta se oli vain periaattellinen ei, koska sai jo niin paljon kaikkea kerralla muutenkin. Isompi saa näennäisesti enemmän materiaa, koska pienempi pääsee käyttämään niitä kuitenkin myös yhdessä veljen kanssa tai myöhemmin.

Kun myöhemmin pojalle tarjottiin taas mallihommaa, halusi hän lähteä siihen, koska tiesi saavansa siitä omaa rahaa ja Ryhmä Hau -bussi kutkutteli. Kun isi ehdotti, että ostettais palkkiorahalla sukset, ei hän halunnut suksia, vaan Ryhmä Hau -bussin. Juteltiin säästöistä ja siitä, miten äiti ja isi maksaa kaikenlaista ja se vaatii työtä. Sovittiin, että sukset voidaan hankkia omista rahoista, mutta että niistä riittää Ryhma Hau -bussiinkin.

Ja siinä minä olin. Tilanteessa, jossa leluja on joka lähtöön ja joulupukin säkkiä varten on jo paketoitu jumalattoman kokoinen Ryhmä Hau -torni, joka oli lapsen ainoa toive joulupukilta saatavaksi lahjaksi. Edessäni 1,5h matka lapsen kuvauksiin, jotka veivät itseltäni yli puoli työpäivää kuskina. Siinä minä olin ajamassa auringonnousussa kohti etelää ja mietin, onko tässä järkeä? Lapsi haluaa lelun, ja tässä mä kuskaan häntä voidaakseni tehdä yömyöhään töitä. Ja oli siinä mun, meidän, mielestä järkeä. Ensimmäisiä opetuksia siitä, miten asioiden eteen tehdään töitä. Eikä sillä väliä, että lapsi tykkää olla kuvauksissa ja nyt kyseli heti kuvauksen perään voitasko mennä leikkimään joskus toisen kuvattavana olleen lapsen kanssa, kun se oli niin kiva kaveri. Ei sillä oo mitään väliä, että työ on kivaa, koska me ei halutakaan opettaa, että työnteko on perseestä. Työ voi olla kivaa, ja sillä voi ansaita rahaa kivoihin asioihin.

Jos se vaatii tällä hetkellä sen, että äiti siirtelee töitä, niin antaa mennä vaan. Opetus on arvokas ja siksi mennään. Vaikka voisin tehdä itse, tienata enemmän ja ostaa lapselle haluamansa. En mene sinne hänen palkkansa tähden, vaan menen sinne koska se on erittäin hyvä oppi.

Itse asiassa se pirun bussi ostettiin etukäteen. Koska se oli 30€ alessa sattumalta jo viikkoa aiemmin ja lapsen kanssa käytiin hyvä keskustelu siitä, että rahaa ei pitäisi käyttää etukäteen, vaan vasta kun on saatu, mutta tässä tapauksessa äiti voi lainata rahaa. 4-vuotiaalle ei ehkä myöskään palkan odottaminen muutaman viikon ole ihan hirveän ymmärrettävä syy-seuraus työnteolleen, koska 4-vuotiaalle neljä viikkoa tuntuu about vuodelta. Ostettiin bussi ja sovittiin, että sen saa vasta kun on kuvaukset on pidetty ja jos niitä ei vaikka olisikaan tai ne peruuntuisi tai joku tulisi kipeeksi tai mitä ikinä, vietäisiin bussi takaisin.

Hän suoritti työtehtävänsä ja hän sai onnellisena bussinsa.

Mutta siinä mä siis olin. Pohtimassa leikkihuoneessa, mihin sen bussin laittaa ja mitä laittaa tonttusukkaan seuraavana päivänä. Oon tehnyt hankintoja tonttusukkiin parin kuukauden ajan, kaikkea kynistä iltasatuihin ja pyjamista Ryhmä Hau -hahmoihin, sukista SkidiPark -lippuihin. 24 luukkua jotain pieniä kivoja juttuja molemmille. Hirveä määrä! Toisaalta, iso osa niistä sellaisia, jotka olisivat saaneet muutenkin. Pyjamat, sukat ja värityskirjat.

Joskus myöhemmin kerron, että tonttu oli äiti. Nyt eläkööt vielä tätä taianomaista aikaa lapsina.

Mutta niin. Edelleen. Siinä mä olin. Leikkihuoneessa edessäni helvetin iso Ryhmä Hau -bussi ja mielessäni se vielä isompi Ryhmä Hau -torni. Pohtimassa itsekseni, mitkä olisi parhaita leluja antaa eteenpäin pois alta. Koska se on myös joulukuun opetus. Hyviä, hyväkuntoisia leluja muualle tarpeen. Me emme tarvitse niin paljoa, jollain on vähemmän, nyt pitää jakaa omastaan. Ja lapsen pitää valita. Toki viime vuonna valinta oli suunnilleen joku Happy Meal -lelu ja yksi tarra ja valintoja pitää vähän ohjailla. Tänä vuonna aion kerätä tontulta saadut jutut yhteen pussiin ja näyttää kuinka paljon uusia juttuja ovat saaneet. Saman verran pitää antaa muihin koteihin. Niitä, mihin on varmasti kiinnytty, mutta joilla ei oikein enää leikitä niin paljon.

Ja silti, vaikka pohdin tätä kaikkea ja kasvatamme miettimään rahan arvoa, rahan käyttöä, materiaa ja kaikkea muuta, pohdin kuinka paljon on liikaa? Toisaalta tiedostan, että lapsillani on yli tarpeen leluja ja vaatteita. Toisaalta hyvin monilla on, koska tarve ja halu on ihan eri asioita. Toisaalta taas koen tärkeimmäksi suhtautumisen asioihin, eikä ne itse objektit. Jokaisesta lelusta pidetään samanlainen huoli, oli se uusi Ryhmä Hau -bussi tai sitten joku pienempi juttu. Ei rikota. Jos rikkoutuu, korjataan. Aina kun voi. Ei kiintymystä materiaan, mutta kunnioitusta sitä kohtaan. Totta kai joihinkin juttuihin saa kiintyä. Esimerkiksi se oma nalle. Se on korvaamaton. Ja on ihanaa, että sillä on sellainen asema lapsella. Se ei mielestäni ole huono asia.

Meillä on kivoja vaatteita lapsilla paljon. Niitä, joita he pitävät kivoina ja niitä, joita äiti pitää kivoina. Osa maksaa muutamia euroja, osa kymppejä. Mutta ei lapset sitä tiedä. Ei meillä tiedetä mikä on Gugguuta ja mikä on kirpparilta. Ei heidän tarvitse tietää mikä on kallista ja mikä ei ja tehdä mielessään erottelua siitä. Meillä ei koskaan hehkuteta jotain kallista. Kun puhutaan kalliimmista leluista, puhutaan niistä samalla tavalla kuin niistä halvemmistakin. Samat säännöt. Me emme puhu myöskään köyhistä ja rikkaista. Erään kerran lapsi puhui eräästä ihmisestä ja käytti sanaa köyhä. Koska ihminen oli itsestään sitä käyttänyt. “Ei ollut rahaa, ja oli köyhä.”  Osui syvälle hermoon. Käytiin keskustelu, että ei puhuta lapselle tällaisia ja selitettiin miksi.

Köyhä ei missään nimessä ole mikään kirosana. Ei todellakaan. Lapsi saa kasvaa tiedostaen, että eri ihmisillä on eri määrä jotain. Mutta köyhyys Suomessa sanana on mielestäni hankala. Toisella on ehkä materiaalista köyhyyttä, mutta toisella on mielenköyhyyttä. Jollain on paljon jotain, mutta vähemmän sitten jotain muuta. Emme vielä koe tämänikäisille lapsille tarpeelliseksi tehdä erottelua sen perusteella. Emme koskaan puhu negatiiviseen sävyyn kenenkään toisen lapsen vaatteista tai leluista lapsille. Emme lasten omistakaan. Kotivaatteet perustellaan sillä, ettei tule ulkoa pöpöjä, ei sen takia, että ne olisi vähemmän hienot tai kalliit. Lapsihan muuten yhdistää ne muillakin samoihin ulottuvuuksiin.

Kun jokin menee rikki, vaikka on varoitettu, voidaan puhua rahasta. Mutta ei niin, että joillain muilla ei ole rahaa sellaiseen. Vaan sitä kautta, että äiti ja isi tekee töitä kaiken eteen ja jotta me voidaan ostaa jotain, meidän pitää tehdä töitä, ja se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta tai siitä, että voidaan tehdä jotain kivaa. Ei koskaan “sitten ei voida ostaa sitä ja tätä” vaan enemmän “jos äiti ja isi vaan koko ajan ostaa jotain, äiti ja isi on enemmän töissä ja sitten me ei ehditä olemaan teidän kanssa yhtä paljon”. Ja se onkin lapsillemme selkeästi toimiva asia. Sellainen, joka on heille tärkeä, eikä siitä haluta luopua.

Kun meillä oli eväät mukana uimahallissa (koska tiesin, että kahvila ehtii mennä kiinni ennen kuin olemme lähdössä) lapsi olisi halunnut mennä kahvilaan. Selitin, että meillä oli kotona ruokaa, ruokaa ei saa heittää pois turhanpäiten, ja jos me mennään kahvilaan, jää kotona ruoka syömättä ja meillä menee rahaa kahvilaan. Sitten ei ole rahaa mennä ensi kerralla uimaan tai isi joutuu jäämään töihin, eikä pääse mukaan uimaan. Olisiko se kivempaa? Lapsi söi tyytyväisenä eväänsä ja kysyi milloin mennään taas koko perhe uimaan.

Mutta niin… Voiko lapselle antaa liikaa? Materiaa? Rakkautta? Varmasti ainakin materiaa. Siihen en usko, että rakkautta voi antaa lapselleen lisää. Ehkä aina ei osaa ohjata sitä rakkauttaan. Antaako rakkautensa kehuina ja materiana, mahdollisuuksina ja kokemuksina? Kai sitä rakkauttaan voi osoittaa monella tavalla. Mun mielestä lasta ei voi rakastaa liikaa tai väärin, mutta ehkä lapselle voi viestiä rakkaudestaan väärin keinoin? Enkä esimerkiksi tarkoita, että kaikkien pitäisi viettää jatkuvasti hulluna aikaa ja olla läsnä nonstop kaikessa, koska vanhemman läsnäolo olisi rakkautta. En suinkaan! Mutta jos tuntuu, että läsnäolo on rakkautta ja sitä ei pääse toteuttaa tarpeeksi, niin materia on vääränlainen tapa “korvata” asiaa. Ennemmin puhuu lapselle ja selittää, ettei haluaisi olla niin paljoa töissä/työmatkalla/poissa muusta syystä, ja että kaikista eniten itse rakastaa maailmassa sitä, että voi viettää aikaa lapsen kanssa. Sanoilla, sanoittamalla. Niin mun mielestä rakastetaan. Koska lapsi ei aina ymmärrä eleitä, joita vanhemmat tekevät.

Mä saatan puurtaa viikon lasteni eteen nonstop, tehdä töitä iltaisin ja öisin, että teen kaikkea kivaa lasten kanssa koko viikon. Ja sitten lapsi kehtaa perjantai-aamulla vinkua, että ei ole pestynä tietty paita. Tekis väsymyksissään ja turhautumisissaan mieli revetä liitoksistaan ja ripittää lasta siitä, että “etkö sinä ymmärrä paljonko äiti tekee teidän vuoksi?”. Ei. Ei hän ymmärrä, koska ei hän myöskään ymmärrä paljonko hänen pelkkä olemisensa antaa äidille. Eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää.

Toisaalta ennen kaikkea mun mielestä asenne ratkaisee, eikä määrä. Kun viimeksi tein yhteistyöpostausta, jossa lapsi oli mukana, hän sai valita pienen palkkion itselleen kaupasta (samalla kun sai rahaa säästötililleen, mitä ei ihan ymmärrä tietenkään samalla konkretialla). Kuvasimme vartin, ihmettelimme sitä palkkiota varmaan lähes tunnin ja kolmessa eri kaupassa. Mieheni alkoi jo turhautua, mutta totesin, että antaa punnita. Kun tiesi, että voi saada vain yhden asian, piti miettiä tosi tarkkaan. Vertailla ja pohtia. Kun halusi kovasti Ryhmä Hau -jutun, mutta se oli liian iso ja kallis ja sitä ei voinut saada. Pieniä ei kuitenkaan halunnut tilalle. Siinä vaiheessa oli aika iso ylpeys. Ei halunnut mitä vain, saadakseen vaan jotain. Oli selkeä ajatus siitä, mitä haluaa.

Me ollaan teipattu jo puhkikulutettuja kirjoja, jotka on kirpparilta tuotu kotiin. Me ollaan ostettu kolminumeroisen summan maksavia leluja. Me ollaan toruttu, kun ei ole laitettu halpoihin tusseihin takaisin korkkeja ja me ollaan kannettu kotiin lahjoina milloin työkalupöytää milloin polkupyörää. Mikään ei ole niin erityisellä statuksella oleva esine, etteikö siihen pätisi samat asiat. Paitsi se oma nalle. Siitä on esim. sovittu, että sitä ei koskaan käytetä “rangaistuksena”. Se ei koskaan joudu jäähylle. Jos joskus joku lelu menisikin vähän jäähylle kun ei olla toteltu sääntöjä, niin nallella ei rangaista.

Meillä sama pätee itse asiassa herkkuihin. Meillä syödään varmaan verrattain aika paljonkin herkkuja. Pipareita tai suklaata, karkkia tai jäätelöä. Päivittäin jotain. Yleensä aamupalan jälkeen saavat vitamiinit ja pastillit (jotka on heidän mielessään herkkuja) ja päivällisen jälkeen saavat ehkä jotain muuta. Mutta ei oikein koskaan pidetä niitä erityisasemassa. Ne eivät vaan kuulu lounaspöytään. Välillä saa muuten vaan jonkun herkun. Välipalapatukan tai ihan suklaata, riippuen tilanteesta. Meillä tää toimii, eikä lapsilla oo erillisiä herkkupäiviä. Me uskotaan siihen, että kasvatus ajatukseen, jossa kaikkea on esillä ja saatavilla, ei tee mistään erityisarvoista, eikä ruokaan tule mitään leimoja. Meillä on nytkin ollut viikkotolkulla ruokapöydällä konvehteja. Eivät itse asiassa ikinä kysy saako. Saavat ku saavat ja yhden tai kahden, ja se jää siihen. Eivät niitä vingu muuten. Jopa 2-vuotias osaa olla. Kiersivät piparkakkutaloa, jossa oli karkkeja kiinni, ekat kaksi päivää nonstop ihmettelemässä, mutta sitten lähinnä välillä kävivät haaveilemassa sen vieressä. Ei sitä valvottu, oli matalalla tv-tasolla täysin saatavilla. Ei näyttänyt olevan yhtään karkkia vietynä. Sitten yhdessä teilattiin se ja syötiin se. Kun istuttiin itsenäisyyspäivän juhlintaa ystäväperheen kanssa, katsoin mielenkiinnolla mitä lapset tekivät kun pöydässä oli jos jonkinmoista herkkua. Otti lautaselleen yhden kutakin. Lempparistaan kysyi saako lisää. Sai. Pyritään vaan antamaan herkut ruoan kanssa samaan syssyyn ja sit pastilli päälle, niin ei oo koko ajan hampaat hyökkäyksessä.

Olen kyllä tosi tiukkis lahjojen ja meille tuomisten kanssa. Lapsille ei saa tuoda mitään. Laki, jota on rikottu mummien ja tätien toimesta aika paljon ja josta tasaisin väliajoin muistuttelen. Viimeksi poikien huoneen suursiivouksen aikaan laitoin kaikille viestin. Meidän ovesta ei tuoda lapsille sisään mitään ennen etukäteistä hyväksyntää minulta. Sanokaa kontrollifriikiksi jos haluatte, mutta tää on meidän linjaus. On paljon vaikeampaa viedä pois jokin asia kun sen on jo saanut. Ja me emme ole ikinä halunneet sitä, että lapsi odottaa vierailijoiden tuovan jotain. Sillä on menty ja mennään jatkossa. Ei hedelmiä, ei karkkia, ei pienenpieniä juttuja tai värikyniä tai mitä ikinä. Ei. Ilo on se ihminen, joka tulee. Lahjoja saa tuoda jouluna (1 kpl), syntymäpäivänä (1 kpl) ja erityistilanteissa.

Joululahjojen suhteen linja on kova. Olen ostanut itse kaikki lastemme lahjat ja antanut ne tädeille ja mummeille annettavaksi. Kaikki kyseli mitä hankkia. Mummit siirsivät rahaa tileille sähkörumpuihin ja minä hankin pienet hyvät ja meille tarpeelliset lahjat niin omille siskoilleni kuin vanhemmillemme annettavaksi pojille. Toimi meillä erittäin hyvin. Antajat saavat antaa erittäin toivotut lahjat lapsille jouluna, lapset onnellisia, eikä meille tule mitään turhaa.

Joulupukistakin on paljon kysytty multa. Mä oon itse asiassa yllättynyt, että monissa kodeissa joulupukki tuo kaikki lahjat? En oo ees koskaan ajatellut näin, koska meillä tehdään aivan eri tavalla. Meillä pukki tuo yhden lahjan (jonka me vanhemmat siis ostamme) ja jokainen antaja antaa oman lahjansa itse. Tai no meillä pienet lapset, eli joulupukin apulaiset, hakevat vuorollaan kuusen alta lahjan, antavat saajalle ja yhdessä luetaan kortti. Yksi kerrallaan. Että syntyy se ymmärrys tämä on tuolta ihmiseltä. Kiitos ja hali. Joulupukki ei ansaitse ihan kaikkea kunniaa mun mielestä, mutta en yhtään kritisoi, jos joku toimii näin. Hei, mulle on ihan sama miten joku järjestää taikahahmo-asiat omassa kotonaan 😀 Me halutaan, että lapset osaa kiittää oikeita lahjanantajia niissä tilanteissa. Me ei tarvita kiitosta, joten me ollaan joulupukin lompakko ja logistiikka.

Meille tämä malli toimii, vaikka joku muu olisi sitä mieltä, että tämä ei ole toimiva. Ja ehkä just sen takia kirjoitin alkuun, että jopa liikaa ohjeita tulee nykyään. Kaikki me ollaan erilaisia ja kaikkiin meihin toimii eri asiat.

Tällä viikolla yksi ilta tonttu oli aika väsynyt, eikä jaksanut kirjoittaa käsin pitkää kirjettä pikkuisille aamuksi, ja jätti vain lahjat joulusukkaan, ihmetteli lapsi vähän apeana, miksei tonttu ollutkaan kirjoittanut kirjettä. Vaikka oli se tontun lahja tosi mieleinen, niin silti hän odotti kirjettä. Joissa on yleensä loruja, hassutteluja, vitsejä tai muuten vaan tontulta ajatuksia menneestä vuodesta. Hän oikeasti välittää niistä. Niitä kirjeitä ei missään nimessä saa heittää pois. Ne kerätään talteen. Ja luetaan uudelleen. Ja uudelleen.

Koska ehkä vaikka he saavat paljon materiaa, eivät he ole vielä saaneet liikaa.

Sillä tiellä olisi hyvä jatkaa.

Miten teillä nää hoidetaan?

Mielipidemaanantai – Kahtia jakautunut maailma

Ei musta vaan…? Valkoinen. Ei aurinko vaan…? Kuu. Ei kesä vaan..? Talvi.

Kuka teki noista vastakohdat toisilleen? Ne on kai vastakohtia, mutta eikö ne oo aika samanlaisia? Musta ja valkoinen on molemmat värejä. Tai teknisesti eivät edes ole, mutta olkoot nyt. Aurinko ja kuu taivaankappaleita, kesä ja talvi vuodenaikoja.

Me ihmiset jaetaan asioita vastapuoliksi. Nykyään mun mielestä enemmän kuin koskaan. Mies – Nainen. Vanha – Nuori. “White” – “Person of colour”. (Ihmisiä he kaikki on, ei toistensa vastakohtia, vaan samaa.) Äiti – Isä. (Vanhempia kumpainenkin.) Homo – Hetero. (Rakastava ihminen). Oikeisto – Vasemmisto. Republikaani – Demokraatti. (Poliittisesti aktiivinen ryhmä.) Poika – Tyttö. (Lapsi/nuori). Lapseton – Perheellinen (tosin, perhe voi olla ilman lapsiakin). Rokotettu – Rokottamaton. (Ihminen) Kristitty – Muslimi. (Uskon ihminen). Yrittäjä – Työntekijä. (Veronmaksaja).

Tyttönen – Setämies. Hippi – Matrerialisti. Kulkutautimyönteinen – Lammas. Natsi – Mamupatja. Mitä näitä nyt onkaan. Niitä ei-niin-kivoja versioita.

Entäs jos annettais noiden olla?

Ihminen. Se me jokainen ollaan.

Me ollaan tosi kovia jakamaan asioita kahtia. Ja sen tulos on tällä hetkellä hyvinkin räjähdysherkkä maailma. Rokotekeskustelu on tuonut ihan uuden ulottuvuuden asiaan, sillä on ihan OK mediassa puhua “kulkutautimyönteinen” -sanalla, samaan aikaan kun vastarannan medioissa ja julkaisualustoilla puhutaan lampaista.

Paljon on vuosien aikana tehty työtä rasismin kitkemiseksi. Sovinismin, ikäsyrjinnän, kaikenlaisen rasismin ja syrjinnän kitkemiseksi.

“Ketäs sä paneskelet, naista vai miestä?” ei eroa mun korviin yhtään siitä kuin jos tuntematon kysyy rokotestatusta. Koska esim. rokotestatus ei ole yhtä näkyvä ero ihmisten välillä kuin vaikkapa ihonväri tai oletettu sukupuoli, sitä on OK tiedustella. Voidaan jakaa sitten joukkueet. Sun tiimi ja mun tiimi. Ja huudella toisillemme molemmilta puolin, kumpi onkaan oikeassa. Onhan meillä erinomaisen hieno esimerkki yhteiskunnalliselta tasolta jo vuosikymmenten ajalta. Kun seuraa esim. Jenkkien poliittista keskustelua, voisi kuvitella että ne etuoikeutetut rikkaat poliitikot siellä edustaisi eri planeettoja, nii kauas toisistaan heidät erotetaan. Perheet hajoaa, ystävyydet särkyy, vihamielisyys kasvaa,

Onhan tätä nähty jo sukupuoliasioissa ja erityisesti ihonvärin osalta jo vuosien ja vuosikymmenten ajan. Valitaan oma tiimi ja pysytään siinä. Oli kyseessä HIFK tai Jokerit, terveydelliset ratkaisut tai seksuaalinen suhtautuminen tai uskonto. On jotenki helpompi kun on me ja ne.

Ei muuten ole. Se vaan tuntuu siltä. Vastakkainasettelu herättää tunteita. Vahvoja. On helpompi vihata toista, kuin yrittää ymmärtää. On helpompi lytätä toinen, kun hän on enemmän erilainen kuin samanlainen. On vaikea ajatella, että joku mun halveksuma ihmistyyppi, vaikkapa pedofiili, olisi kaiken kaikkiaan 99% mun kaltainen ihmisolento ja se 1% hänessä eroaa vain jyrkästi minusta. On helpompi nähdä koko ihminen vaan täysin erilaisena, hirviönä suorastaan.

Jos joskus hirviöksi pääsi jollakin rikollisella, nykypäivänä siihen riittää eriävä mielipide jossain aika pienessäkin asiassa. Ja esim. se ihonväri tai värkki jalkojen välissä voi tehdä hirviöksi. Jokainen nykypäivänä ajaa itselleen erityisen tärkeitä asioita ja on helpompi ponnistaa niissä vastapuolen päältä, kuin kaverin. “Kyllä isät pitäisi pakottaa pitämään vanhempainvapaita!” “Kyllä rokottamattomat on sitten itsekkäitä!” “Kyllä rokotetut sitten on tyhmiä lampaita!” “Naisia aina sorretaan miesten toimesta!” “Oikeisto on kyllä niin rasistinen ja konservatiivinen!” jnejnejne. Vastapuolen ryhmän voi alentaa kesksutelussa oman ryhmänsä kanssa, ja nousta sen ryhmän yläpuolelle. On helppoa olla parempi, kun se toinen on tietenkin erilainen. Vaikka se olisikin 99% muuten samanlainen ja ihan eri asiassa itse asiassa olisittekin samassa joukkueessa.

Jos ennen oltiin samassa tiimissä naisten joukkueessa, seuraavaks voi olla naista vastaan joukkueessa rokotusstatuksen perusteella ja sitten ensi viikolla poliittisen suuntautumisen perusteella olla taas eri leireissä.

Kunhan aina olisi joku vastustaja.

Tää kaikki tuli mieleen kun juttelin yhden kaverin kanssa Instagramissa aamulla. Tuli puheeksi tämä Valtaoja – Ebrahimi -tilanne, ja siitä keskustelu jotenkin eteni. Samaan aikaan järjestelin lasten pyykkejä ja taustalla pyöri SWAT-sarjan neljäs tuotantokausi. Ja siinä on ollut vahvasti esillä BLM-liike ja poliisien tilanne Jenkeissä viime vuonna. Se on loistava esimerkki tästä kahtiajaosta. Olkoonkin, että SWAT on fiktionaalinen tv-sarja, herätti se ajatuksen. Siinä yksi päähahmoista, valkoihoinen mies, harmitteli aisaparilleen, kuinka ei voi mennä lapsensa koulun ammattipäivään, koska on poliisi. En tunne tietenkään koko Jenkkien yhteiskunallista kuvaa, mutta mitä olen seurannut Rittenhouse-oikeudenkäyntiä ja yhteiskunnallisia tapahtumia ja -keskusteluja nyt reilun vuoden ajan, onhan kahtiajako merkittävä. Ihonvärin lisäksi pollisiudesta tuli “paha asia”. “Defund the police!” “Kaikki kytät on sikoja!” jne. Mellakat, valkoihoisten yritysten tuhoamiset ja Uncle Bensin kaltaisten yhtiöiden myllyttäminen medioissa on viime vuoden loistava esimerkki kahtiajaosta. Vaikka Jenkkien poliisivoimissa on eittämättä ISOJA ongelmia, on siellä aivan yhtä eittämättä aivan mielettömiä ihmisiä töissä. Vuosikausia uhraamassa itsensä työlle, jonka palkka on huono, työajat raskaat ja jossa on aina uhka kuolla työaikana. Vuosia itsensä työlle ja ihmisten auttamiselle ja turvaamiselle omistautuneet ihmiset muuttuivat viimeistään 2020 vihollisiksi, koska kantavat univormua, jonka tarkoitus on tuoda turvallisuuden tunnetta ja estää rikoksia tapahtumasta. Hyvät, omistautuneet, tärkeää työtä tekevät poliisit iskettiin samaan kategoriaan kaikkien rasististen poliisien kanssa. Henkilökohtaisesti en näe, että tilanteesta seuraa mitään hyvää. Kellekään.

Tiedostaminen on tärkeää ja epäkohtien nostaminen esiin erittäin tärkeää. Se saa monet heräämään ajattelemaan omaa ajatteluaan. Mä itse vielä viime keväänä totesin, että “mä en näe väriä, mä näen ihmisen”, koska naiivista ajattelin oikeasti ajattelevani näin. Kunnes joku tuli lempeän asiallisesti selittämään, miksi tämä ajattelu ei ole OK. Ja ymmärsin. Ja tajusin, että on ihan typerää ajatella ja sanoa niin. Totta kai minä näen eron ihonvärissä. Olisi typerää väittää toisin. Se onkin eri asia täysin, herättääkö kyseinen havainnointi minussa mitään erittelevää ajattelua. Minulle molemmat on ihmisiä, ja täysin tasavertaisia. Opin myös kuuntelemaan ja kuulemaan enemmän. Puhumaan vähemmän. Silloin kun en ymmärrä. Oppinut kysymään. Kuuntelemaan vastauksen. Välillä se onnistuu paremmin. välillä ihan surkeasti.

Ongelma tässä on mielestäni siinä, että yhdistäessämme jonkin epämiellyttävän, ikävän tai jopa aivan selittämättömän kamalan teon tiettyyn ihmisryhmään, arvostelemme kaikkia sen ryhmän ihmisiä tai viemme heiltä ja heidän työltään arvoa. Esimerkkinä nyt vaikka poliisit. Jokaiseen ryhmään mahtuu mätämunia, pahoja ihmisiä, ilkeitä ihmisiä, rikollisia, ja muista piittaamattomia ihmisiä. Naisiin, vaikuttajiin, yrittäjiin, äiteihin, ateisteihin ja kaikkiin muihin ihmisryhmiin joihin tunnen itse kuuluvani. Ihan yhtä lailla “maanantaikappaleita” mahtuu poliiseihin, lääkäreihin, juristeihin, yrityksiin, poliitikoihin, viihdetähtiin ja naapureihin, opettajiin ja lähikaupan kassoihin. Ammatti, ihonväri, poliittinen suuntaus tai mikään muukaan valinta ei tee ihmisestä “huonoa” tai “huonompaa”. Toiselle esimerkiksi upseeri on maamme puolustaja ja toiselle ammattitappaja. Toiselle abortteja tekevä lääkäri on elintärkeä lääketieteen ammattilainen, toiselle sikiöntappaja. Näin jotkut ihmiset ajattelevat. Juuri näin jyrkästi.

Poliisius, lääkäriys, uskonnollinen suuntautuminen, rokote tai vaikka vanhemmuus ei tee kenestäkään jotakin kamalaa. Laittomuuksiin syyllistyjiä löytyy jokaikisestä ihmisryhmästä. Mutta koska mielipide-erot on meille niin äärimmäisen tärkeitä, haluamme ajatella, että olemme mahdollisimman kaukana jostakin ihmisestä, koska hän on eri mieltä. Mä en itse asiassa muista paljoakaan lapsena saatuja opetuksia, mutta yhden muistan. “Na vkus i zvet tovareshei net!” oli äidilläni tapana sanoa ja on edelleen. Suomennettuna vapaasti tämä on “Makuun ja väriin ei ole tovereita”. Sama sanonta löytynee joka kielellä jossakin muodossa, mutta mä muistan tän venäjäksi koska mut on lapsena kasvatettu venäjäksi. Suomeksi lähin, jonka keksin, on “mielipideasioista ei sovi kiistellä”. Tykkään enemmän tosta venäjänkielisestä ilmaisusta. Nimittäin se on mielestäni jotenkin aidompi ja todenmukaisempi, mutta myös pehmeämpi. Nimittäin ihan totta, makuun ja väriin ei ole kavereita. Ei täydellisen 100% samanlaisia. Mä rakastan miestäni ja hän minua, mutta me syömme eri karkkeja, tykkäämme eri väreistä ja siinä missä hän juo yleensä punaviiniä, mä otan valkoviiniä. Silti olemme onnellisia yhdessä. Suomenkielinen sanonta taas tuo jo heti nelisanaiseen lauseeseen kiistelyn, negatiivisen sävyn. Venäjänkielinen sanonta taas on mielestäni erittäin kylmän realistinen. Ei ole kavereita mielipide-asioissa. Ei täydellisiä. Samasta asiasta samaa mieltä olevat ovat eri mieltä eri asiasta. Molemmat voi tykätä suklaasta, mutta eivät välttämättä pinkistä väristä.

******

Jotenkin tykkään tosta lauseesta. Koska brutaalin rehellisyyden lisäksi se kuvastaa mun mielestä erittäin vahvasti myös tietyllä tapaa hyväksyntää. Hyväksytään se tosiasia, että hei, näissä asioissa nyt ei ole kavereita. Ja sikäli mun mielestä ainoa asia, missä voi olla me vs. te, on lainkuuliaisuus. Lait ei ole mielipideasia. Ne on luotu yhteisiksi pelisäännöiksi. Kaikki ei ole silloinkaan ihan itsestäänselvää. On itsesuojelua, on vahinkoja, on paljon kaikenlaista. Mutta se on sentään raja jonka mä jotenkin näen sellaisena, ettei ole ihan veteen piirretty. On tiettyjä realiteetteja, jotka eivät ole mielipiteitä. Esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tietyssä lämpötilassa. Mutta hyvin iso osa ihmiselämää on mielipiteitä.

Se on välillä tosi hankalaa. Perustavanlaatuisissa arvoasioissa on vaikea pysyä rauhallisena ja yrittää ymmärtää toista osapuolta. Voin olla tyynenä kun joku ryssittelee tai huorittelee, mutta en mä pysty itsekään välttämättä pysyä rauhallisena, jos joku tulee laukomaan vaikka jotain abortinvastaista ajattelua. Haluan ymmärtää ihmisiä niissäkin tilanteissa. Olen eri mieltä, mutta haluan ymmärtää. Haluan ymmärtää ihmisen syyt omalle ajattelulleen ja jos hän haluaa kuulla ja ymmärtää minua, niin jakaa omani. Ei se ole helppoa, ei tietenkään.

Jollakin tapaa viimeisen vuoden aikana olen vasta ymmärtänyt, kuinka etuoikeutetussa tilanteessa olen saanut elää 30 vuotta. Heteroseksuaali valkoihoihinen nainen Suomessa. Lottovoitto. Jonkun mielestä olisin ehkä ollut etuoikeutetumpi poikana kuin tyttönä. Tai Suomessa syntyneenä. Mä itse en oo koskaan kokenut tarpeeksi alemmuutta sukupuolen tai synnyinmaani perusteella, ymmärtääkseni oikeasti vähemmistöjä. Oon aina ajatellut, että pamu-taustalla rasismia koko lapsuuteni kuunnelleena mulla on jotain perspektiiviä, mutta todellisuudessa ei mulla sinänsä ole ollut. Oon kuitenkin saanut elää näin todella kärjistäen sanottuna “nättinä, hoikkana, koulussa menestyvänä, valkoihoisena naisena Suomessa”, mikä on luonut muhun hyvin vahvan turvallisuuden tunteen, jota en osannut edes pitää etuoikeutena. En tule toivottavasti koskaan kokemaan tarpeeksi sortoa täysin ymmärtääkseni monia vähemmistöjä, muuta viimeinen vuosi on avannut jollakin tapaa silmiäni enemmän. Olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, kuinka sanojalla ei ole väliä, jos sanoma on “väärä”. Kuinka mielipide riisuu ammattitaidon ja osaamisen. Molemmin puolin kahtiajakoa. Olen ollut itse hyvin kahden vaiheilla, enkä ole osannut ottaa puolta. Olen ollut koko ajan ainoastaan skeptinen. Molempiin suuntiin. Olen halunnut tietää, ymmärtää, löytää vastauksen. En ole sitä löytänyt, mutta olen löytänyt sen, millaiseksi ihmiset tulevat, jakaessaan oman ryhmänsä kahteen osaan ja vihatessaan toista ryhmää.

Mun mielestä rokote-keskustelussa maailma on kärjistynyt pahemmin kuin koskaan. Siinä missä monessa muussa asiassa ollaan yritetty edes kuunnella vähemmistöä, kunnioituksella ja kohteliaasti, tässä asiassa molemmat puolet jyrää vain omaa näkökulmaa. Molemmat puolet yrittää väkisin muuttaa toistensa ajattelua. Vahvat mediatalot valitsee uutiset oman näkemyksensä perusteella. Mielipide-asioita piilotetaan misinformaatio-tittelin taakse, koska ne ovat eroavaa mieltä. Jankataan ja intetään, mutta kukaan ei ymmärrä ketään, eikä kukaan tykkää kenestäkään.

Meille annetaan elämämme aikana monia rokotteita ja lääkkeitä. Tämä on vain yksi monesta. Ja silti tämä on repinyt kansan kahtia. Samaan aikaan maailmassa on tuhansia muita aiheita, joista voimme olla samaa mieltä tai eri mieltä. Akuutteja ja tärkeitä asioita liittyen ilmastoon, politiikkaan, vapauksiin, elinoloihin ja talouteen. Niissäkin kaikissa on aina kaksi vastapuolta, jotka heittelevät kiviä toisiinsa päin.

Me vs. Ne.

Olisiko ehkä helpompaa, jos päästäisimme irti siitä, että yritämme väkisin jaotella meitä ihmisiä mielipiteiden perusteella?

Yritän ymmärtää. Olen ehkä eri mieltä joistain asioista. Mutta vaikka näen erot, oli ne sitten ihonvärissä, sukupuolessa tai vaikka missä, haluan ajatella, että ne eivät muuta mielikuvaani ihmisestä. Jos joku ystäväni on mun kanssa eri aaltopituudella moraalisesti, yhteiskunnallisesti tai vaikka uskonnollisesti jostain asiasta, se ei vähennä hänen ihmisyyttään ja tärkeyttään minun silmissäni. Haluan yrittää ajatella niin muistakin.

Vaikka kasvatan poikani poikina, en kasvata heitä ajattelemaan, että jompikumpi sukupuoli olisi parempi. Siinä on jokapäiväinen homma pienten sanojen ja ilmaisujen tasolla. “Äiti, sä näytät aika komeelta!” sanoi lapseni mulle eilen. Mä olin heti korjaamassa, että yleensä tytöt on kauniita ja pojat komeita. Ehdin avaamaan suuni, ennen kuin aivoni pääsivät mukaan. Sanonhan itsekin poikiani kauniiksi jatkuvasti, miksen voisi siis olla komea tässä keskustelussa? Pienet asiat tulee jostain selkärangasta, mutta lasten kasvattaminen opettaa hurjasti joka päivä. Haluan opettaa heidät näkemään maailman. Näkemään värierot, tilanne-erot ja kaikenlaiset erot, mutta samalla tavalla kuin värikynäpakkauksessa. Ne kaikki kynät kuuluu siihen, ei muuten ole kiva värittää, jos on vain yksi väri.

Loppujen lopuksi…

It’s all about the money and the power.

Kahtiajako tuottaa rahaa ja valtaa. On niitä brändejä, ihmisten tai yritysten, jotka edustavat “oikeaa asiaa”. He hyötyvät valtavasta kahtiajaosta. On iso ryhmä omia tukijoita, jotka nostavat jalustalle. Molemmin puolin asiaa.Mitä enemmän meillä on kahtiajakoa, sitä enemmän meillä on isoja tunteita. Ja tiedättekö mikä myy? Isot tunteet.

Markkinoinnin tärkein tehtävä on vedota tunteisiin. Markkinointi on myynnin työväline. Isot tunteet myyvät. Oli se rahan ottamista pois poliisiresursseista tai ilmastokeskustelu tai rokotekeskustelu. Eurot, dollarit ja muut valuutat liikkuu. Liikkuessaan pois yhtäältä, ne siirtyvät toisaalle. Ja se, mikä ei liiku euroissa, liikkuu vallankäyttönä. Jollakin on valtaa. Hänen mielipiteensä takia. Niin kuin mullakin on valtaa. Mulla on valtaa vaikuttaa satoihin ja tuhansiin ihmisiin, jotka seuraavat minua mun somessa. Se on lähes mitattavaa omaisuutta. Mun mielipiteet joissakin asioissa on saanut ihmiset pitämään minua heidän tiimiin kuuluvana. Toisten kohdalla mä jäin siihen “ne”-ryhmään.

Iso osa kahtiajaosta on keinotekoista. Me olemme kaikki ihmisiä, ja jos keskittyisimme oikeaan asiaan, näkisimme, että 99% olemme kaikki samaa. Veikkaisin, että jos patologi tekee ruumiinavauksen ihmiselle, jolla ei ole vaikkapa näkyviä hakaristi-tatuointeja, ei hän ajattele ihmistä minään muuna kuin biologisena kokonaisuutena. Ilman ennakkoluuloja. Hänen silmiin me lienemme 100% samanlaisia kaikki. Hän etsii yhtäläisyyksiä ja sitten sitä yhtä poikkeusta, jolla päädyimme sinne patologin pöydälle. Elossa se poikkeus, se ero, se on meidän henkinen puoli. Meidän sielu, äly, sydän.. Miksi ikinä haluaa mieltääkään oman persoonan, mielipiteiden ja ajatusten säilytyspaikkansa.

Mutta silti. Me olemme kaikki ihmisiä. Kaikki 99% samanlaisia. Mitä jos vaan kohtelisimme toisiamme samanlaisina, eikä erilaisina?

Nimittäin kahtiajaon maksajina on me ihmiset. Vaaleaihoiset ja tummemmat, vanhat ja nuoret, äidit ja isät, miehet ja naiset, yrittäjät ja työntekijät. Jokainen menetetty ihmissuhde, kokemus, elämys, perhe, ura ja mikä tahansa, minkä on hajottanut keinotekoinen kahtiajako meidän välille, on turha menetys.

Sodat ja aseteollisuus, uskonnot, politiikka, lääketeollisuus ja viihdeteollisuus ovat kaikki isoimpia rahakoneistoja mitä on. Ne elävät kahtiajaosta. Mutta valta, se on vielä parempaa kuin raha.

Ainoaksi kärsijäksi jää vaan ihmisyys ja yhteisöllisyys. On yhteisöllisyyttä toki nytkin. Se “Me”-tiimi ja “Te/Noi”-tiimi. Niissä on vahva yhteisöllisyys. Puhutaan naisten asemasta ja feminismistä, mutta kun joku heittää ensimmäisen vahvasti mielipiteitä jakavan kortin pöytään, on ura-äidit ja kotiäidit toisensa kurkuissa ja sairaanhoitajat ja yrittäjät tukkanuottasilla. Unohtuu se naisten asia heti, kun pääsee vähän muissa asioissa puukottamaan vastapuolta.

Divide & Conquer. Hajota ja hallitse. Sillä aikaa kun ihmiset tappelee kahdessa leirissä kaikesta mahdollisesta, isot asiat seisoo paikallaan vuosikausia. Kuka hyötyy? Eri tilanteissa eri tekijät varmastikin. En minä näe yhtä pahaa täällä ohjailemassa meitä kuin nukketeatteria.

Me ollaan vaan jääty tähän todella surkeaan luuppiin, jossa kaivamme itseämme syvemmälle vihaan. En mä oikeastaan tiedä voittaako siinä kukaan kuin hetkellisesti.

Siellä ne kaksi pelaa koko ajan vastakkain. Enemmän saatais yhdessä aikaiseksi kun oltaisiin kaikki vaan ihmisiä. Ehkä kaikilla olisi silloin parempi olla.

Kotona työskentelyn hyvät ja pahat, sekä tasapainon löytäminen

Kaupallinen yhteistyö: Elisa

Kotoa työskentely on sekä ilo että murhe, ainakin mun mielestäni. Ja selkeästi myös vähän teidän. Kirjoittelin Instagramiini alkuviikosta hieman ajatuksiani siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia on kotona töiden tekemisessä ja ajattelin kerätä niitä hieman tänne, sekä teidän ajatuksia ottaa tähän myös huomioon. Ja toki kun tässä on vuosia kokemusta itselläni, niin ehkä muutama vinkkikin mulla on asiaan jakaa.

Mulle kotoa työskentely oli aikanaan tosi ihana juttu. Sai määrätä omat aikataulut ja suunnitelmia pystyi muutamaan lennosta. Aina siinä on ollut pieniä negatiivisia puolia. Kun on aina kotona, ei saa hirveästi ihmiskontakteja, ja kun ei tule hirveästi käytyä kodin ulkopuolella joten kotiin ei tule ikävä. Jotenkin aina kun olimme kaksin mieheni kanssa, kotona olo oli meille tosi erilaista. Mieheni oli onnessaan kun pääsi työpäivän jälkeen sohvalle ja mä olin täysin valmis lähtemään jonnekin muualle. Jos oltiin kotona, mä saatoin hyvinkin miettiä töitä, kun taas mieheni oli rentoutumassa omassa kodissaan. Yhteinen ajanvietto meni helposti siihen, että minä tein töitä, ellei ollut jotain erityistä sovittu, ja en kokenut yhteistä kotona oloa mitenkään laatuajaksi. Lisäksi keskittyminen on aina rakoillut. Aloitanko ensin tärkeän ja kiieisen työprojektin vai siivoanko kodin kaaoksen, että voin keskittyä siihen projektiin?

Mutta, mennäänpä järjestyksessä.

PAHAT:

Niin, keskittyminen oli teidänkin mukaan hankalinta kotona töiden tekemisessä. Kun “näkee” ne kodin tekemättömät työt samalla, oli joku hienosti ilmaissut. Jep. On tosi vaikea keskittyä 100%, kun näkee ympärillään kaiken sen muunkin, mitä pitää tehdä. Tää on mullekin ollut aina haaste ja siksi välillä oon siivonnut vaikka aamuviiteen, että seuraavana aamuna voin keskittyä töihin ihan eri tavalla.

Vapaa-ajan ja työajan erottaminen oli teillekin haastavaa. Ja se on ihan totta! Kun ei ole oikeasti työpaikkaa ja työaikoja, niin on tosi vaikea oikeasti erottaa, mikä on vapaa-aikaa ja mikä ei. Mitä jos joku laittaa vaikka mulle IG:ssä viestiä, onko se työaikaa vai ei? Ja kun oon vapaa-ajalla kotona, muistuu ne kiireiset työt ihan yhtä helposti kuin ne kotityöt työajalla. Jos leikin lasten kanssa jotain puuduttavan tylsää rakentelua (:D), niin saattaa ajatus karata heti töihin ja siihen, että nyt ehtisin tekemään tämän ja tuon, niin ei olisi kaikki niin levällään huomenna.

Tauottamisen mainitsi teistä moni. Ei tullut edes mieleen, mutta totta, iso haaste mullekin! Nimittäin lounastaukoni on usein 14-16 välillä, missä ei oo mitään järkeä. Ja eipä tule kyllä pidettyä 10-15 min taukoa kahvia hakien tai ulkona käväisten hengittämässä. Voisi, helpostikin, mutta eipä tule tehtyä.

Sosiaalisen (fyysisen) kanssakäymisen puute. Ahhh, mä tiedän, että moni ymmärtää tän, mutta vitsi oli kiva lukea tätä teidän viesteissä! Koska voitte kuvitella aikana ennen lapsia, kun mies tuli töistä kotiin ja mä olin ollut koko päivän yksin, niin arvatkaa palkjonko asiaa mulla oli hänelle ja kuinka vastaanottavainen hän oli sille? 😀

Näiden lisäksi ergonomia mainittiin monta kertaa. Oh yess, tätäkin kirjoittelen sohvalta todella huonossa asennossa. Oon nyt oikeasti harkinnut jopa säädettävän pöydän ostamista kotiin, että voisin välillä seistä töitä tehdessä, mutta kun sellainen on niin ruma!

Asennevirhe on yksi, jonka haluan itse mainita. Usein kotona töitä tekevä on vastuussa ruoasta, kodin siivouksesta ja lasten päiväsaikaan osuvista menoista. Jos pitää mennä lääkäriin, neuvolaan tai mitä ikinä, niin usein oletus on se, että se kotoa töitä tekevä joustaa. Ja itse ainakin huomaan häpeäväni, jos mieheni tulee kotiin klo 17 ja meillä on koti ihan pommi, eikä ole ruokaa valmiina. Miksi? Enhän mä ole siellä kodinhoitajana vaan tasa-arvoisena työtä tekevänä vanhempana. Ja auta armias, jos mä lähtisin viideksi päiväksi vaikka jonnekin toiseen kaupunkiin tekemään töitä muuten vaan. Ei menis ihan yhtä hyvin läpi kuin miehen työmatkat. Sama pätee sairaslomiin. Jos lapsi on sairaana, helposti menee siihen, että oletusarvoisesti se kotona muutenkin töitä tekevä vanhempi jää kotiin lapsen kanssa. Mutta ei se nyt ole ihan sama asia tehdä töitä kotona tai tehdä töitä kotona kipeän lapsen kanssa. 

Sama pätee sairaslomiin. Jos lapsi on sairaana, helposti menee siihen, että oletusarvoisesti se kotona muutenkin töitä tekevä vanhempi jää kotiin lapsen kanssa. Mutta ei se nyt ole ihan sama asia tehdä töitä kotona tai tehdä töitä kotona kipeän lapsen kanssa. 

Onneksi hyviä puolia on kyllä ihan yhtä lailla kuin huonoja! 

HYVÄT:

Ajansäästö on yksi sellainen “itsestäänselvä”. Ei tarvitse mennä töihin (+ ehkä aamulla pukea ja laittautua) vaan työt voi aloittaa vaikka heti kun silmät avaa ja harjaa hampaansa. Ei tarvitse käyttää aikaa siirtymisiin ja lounaan voi syödä vaikka työpöydän äärellä säästäen työpäivän pituudessa. Ja jos sattuu olemaan vaikka puhelupalaveri, jossa ei itse tarvitse kuin kuunnella ja osallistua vain aika vähän, voi samalla vaikka tehdä ruoan tai ladata pyykit tai vähän siivoilla. Kyllä, kotona työskentely voi olla äärimmäisen aikatehokasta. 

Mistä päästään omaan suosikkiini, eli vapauteen, eli joustavuuteen. Jos haluan, voin mennä sienestämään keskellä päivää aurinkoiseen aikaan ja tehdä ne pari tuntia töitä sitten illalla. Toki vapaus on juuri se kaksiteräinen miekka, joka aiheuttaa paljon tuon Bad-kohdan ongelmista, mutta jos sitä osaa käyttää, niin ahh, parasta! Joustavuudella saa tehokkuutta niin paljon! 

Moni mainitsi myös rahan säästymisen, kun ei tarvitse kulkea töihin. Kyllä, varmasti näkyy erittäin hyvin menoissa, jos joka päivä pitää ajaa töihin tai mennä julkisillakin. 

Moni mainitsi myös pukeutumisen. Että töitä voi tehdä vaikka pyjamassa. Allekirjoitan. On ihanaa, että saa olla vaikka kuinka homssuinen, mutta näen tässäkin riskin sille Bad-kohdalle omalla tavallaan, nimittäin sitä äkkiä tulee siihen tilaan, jossa kaikenlainen muu pukeminen kuin lökövaatteet onkin ykskaks hankalaa. Ja mä jotenkin koen, että pukeutuminen ja meikkaaminen tuo omanlaistaan buustia siihen omaan tekemiseen ja olemiseen ja ajoittain kaipaan tekosyytä vähän laittautua. Kotona työskennellen ja lasten kanssa vapaa-ajan viettäen ne tekosyyt on aika vähissä. 

Moni mainitsi myös hyvin mielenkiintoisen ajatuksen. Saa enemmän tehtyä kun ei ole häiriötekijöitä ja introverteille työpaikat voi olla tosi kuluttavia. En olekaan ajatellut noin, mutta tottahan tuokin on! 

Itse olen myös huomannut, että kun tämä oma vuorokausirytmi on mitä on, niin mulle on helpompaa määrätä itse omat aikataulut kuin mennä sillä yhteiskunnan 9-17 -aikataululla. Tosin nyt kun meillä on lapsia, niin heidät pitää saada päikkyyn 9ksi, kun alkaa kaikki mielenkiintoinen, joten on vähän mukauduttava tähän, että sitten tekee itsekin työt lasten päiväkotipäivän aikana. 

All in all, aika 50-50. 

Mutta itse ainakin huomasin, että mun tyyppisessä työssä välillä alkoi lipsua sille puolelle, että löysin enemmän negatiivista tästä. Joten oli pakko tehdä muutoksia tekemiseen ja arjen rytmittämiseen. Ja siksi näissä julkaisuissa on ollut Elisa kaupallisena kumppanina, sillä koen, että mun laitevalinnoilla on iso vaikutus tähän tekemiseen. Kaikki alla mainitut laitteet löytyy koostusti täältä.

TASAPAINO: 

Yksi puoli tasapainossa on tietenkin työaikojen noudattaminen ja aikatauluttaminen. Värikoodattu kalenteri on hyvä juttu, aikataulut auttaa luomaan sitä rajaa päivien kulkuun. Mutta myös pienet valinnat työlaitteiden ja vapaa-ajan laitteiden välillä auttaa. Mä huomaan, että siinä missä joustan omassa mielessäni tehtyihin aikatauluihin, laitevalinnat tekee konkreettisen muutoksen päiviini. 

Mä oon ajoittain lähes inhonnut mun puhelinta, kun se muistuttaa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä. Kaksi SIM-korttia puhelimessa on helpottanut elämää niin, että saa molemmat numerot samaan puhelimeen, mutta samalla avannut ovet sille, että on aina tavoitettavissa. Sama juttu läppärinkin kanssa, että aina tulee työasiat sieltä ekana mieleen. Jos vaikka avaan puhelimessa Lightroomin käsitelläkseni jonkun kivan vapaa-ajan kuvan, hyökkää sieltä näytölle heti monta asiakaskuvaa ja muistutus töistä. 

Niinpä oon jakanut laitteet kahteen osaan. Työkoneet ja vapaa-ajan koneet. Paikoitellen jako on vähän sellainen, että se on vähän tekemällä tehty, mutta silti se auttaa. 

Kaksi tietokonetta

Ostin taannoin uuden pöytäkoneen, ja päätin siirtää kaikki työasiat läppäriltä pöytäkoneelle. Läppäri on vapaa-ajan käytölle ja töiden suhteen for emergencies only, eli pääsen pilven kautta hakemaan jotain tarvittaessa. Jos en ole “työajalla”, en mene tsekkailemaan jotain asiakashommaa, vaan se jää seuraavaan päivään. Suunnittelen työaikoja hieman eteenpäin ja suljen pöytäkoneen siihen aikaan kun olen suunnitellut. Piste. Sen käynnistäminen uudelleen on sellainen henkinen porras, jota ei tule otettua ihan yhtä helposti. Varsinkaan, jos ei olekaan toimistossa, vaan jossain muualla. Läppärin kun nappaisi helposti sohvalle vastaamaan pari viestiä tai tekemään jotain muuta, samalla kun on vapaa-ajalla. Ehh. Ei. 
Läppärille en ole yhdistänyt työsähköpostejani ja loin ihan uuden meilin asioille, jotka ei liity töihin. Ahh, autuutta. Näin vuosien jälkeen kun käytin samaa meiliä kaikkeen. 

Mulla on vanhempi MacBook 12” käytössä vapaa-ajan koneena ja iMac 24” nyt pöytäkoneena. Aivan ihana tää uus pöytäkone, tykkään hurjasti! Pöytäkoneen käytössä tulee helposti muuten yksi lisäplussa näihin haasteisiin. Sen kanssa ei tulekaan hypättyä sohvalle tekemään töitä, vaan se pakottaa ergonomisempaan asentoon. Ergonomisempi työtuoli olisi hankintalistalla, jos jostain löytyis siedettävän näköinen! Lisäksi pöytäkone vangitsee työt selvemmin yhteen huoneeseen, yhteen paikkaan. Ja kaiken työhön liittyvän. 

Kaksi puhelinta 

Älkää hätäilkö, on mulla muitakin keinoja hallita tätä kuin kaksi joka laitetta 😀 Mutta tää kyllä auttaa. Mulla on työpuhelin ja oma puhelin. Se työpuhelin jää pöydälle pöytäkoneen viereen, enkä ole tavoitettavissa. Siinä on mun kuvaustilin IG ja SIM-kortit sun muut. Mun vapaa-ajan puhelimessa taas oma tili ja Whatsapp ja mitä ikinä. Työpuhelimeen yhdistyy työmeilit, omaan puhelimeen ei. 

Mulle tää on paljon parempi ratkaisu kuin se, että täytyy kantaa vain yhtä puhelinta. Ihan vaan sen takia, että saan jälleen vedettyä sen keinotekoisen rajan töiden ja vapaa-ajan välille ja keskityttyä vapaa-aikaan. 

Mulla on työpuhelimena tällä hetkellä Samsung S21 5G Ultra ja omana puhelimena Honor 50 5G. Samsungissa on hieman parempi kamera (ei kovin yllättävää kun hintaerokin on kolminkertainen), ja sillä ajattelin ensin, että tämä jäisi kuitenkin mun vapaa-ajan puhelimeksi, kun kuitenkin iso osa työasioista menee järkkärillä. Suoritusteho näissä on mun mielestä töiden puolesta aivan yhtä hyvä, mutta Honor päätyi ainakin nyt vielä vapaa-ajan puhelimekseni kahdesta syystä. Sen akku lataa nopeammin ja kestää mun mielestä paremmin ja se on superkevyt! Eli menee ohuena ja kevyenä puhelimena paremmin mukana kaikkialla! 

Mutta, saatan vielä vaihtaa mieltäni asiassa ja kääntää nää toisinkin päin. Juuri nyt tää tuntuu tosi toimivalta jaolta. En ala viestittelemään kavereiden kanssa kesken päivän, jos on työpuhelin vaan vieressä ja istun koneella, jolla on auki WhatsappWeb työnumerolla. Sama toisinpäin.

Tarkempi postaus tuosta Honorin puhelimesta löytyy muuten täältä.

P.S. WhatsappWeb on maailman paras asia, kun voi näppäillä viestit koneella! 

Vastamelukuulokkeet

Aivan absoluuttisen tarpeelliset töiden tekemiseen kotona, jos on muitakin kotona. Nimittäin lasten äänet kantautuu mun korviin mistä vaan ja en vaan osaa olla reagoimatta, jos kuulen itkua tai naurua. Jos siis olen kotona niin, että muu perhe on kotona ja mies viihdyttää lapsia, mutta mulla on vielä työaika, niin kuulokkeet korville ja jotain tosi kevyttä niihin taustalle, jos tuntuu, että vastamelu itsessään ei riitä. 

Sain Elisan yhteistyömme tiimoilta nämä Urbanistan Miamit, jotka on aivan älyttömän hienot, mutta myös superhyvät käytössä! Mulla edelliset mun kuulokkeet liuku päästä, nää on tosi paljon jämäkämmät korvilla, mutta eivät myöskään purista. Mä en nimittäin yleensä pysty pitämään mitään pantoja tai kuulokkeita tosi pitkään, kun alkaa päätä särkeä. Nää on superhyvät senkin takia, että näissä on naurettavan pitkä akunkesto! Musikaalinen mieheni käyttää tosi paljon kuulokkeita ja tietää niistä paljo ja nämä nähtyään oli tosi yllättynyt siitä, miten pitkä soittoaika näissä on. 40 tuntia aktiivisella melunvaimennuksella. Mulle on aina hirveän hankalaa muistaa ladata kaikki pelit ja välineet, joten tää on mulle tosi hyvä juttu! Äänenlaatu näissä on erinomainen! Kokeilin näitä verrata mieheni hintavampiin yksilöihin, ja en huomannut eroa lainkaan! 

Toki varmasti ammattimuusikot ja ammattilaiset huomaavat eron, mutta hei, mä en tarvitsekaan näitä sellaiseen käyttöön ja mulle nää on täydelliset! Ja nää värit! OMG nää värit! Tää jalokivivihreä oli niin upea, että se oli selvä suosikkini, mutta herrajumala toi punainen on upea myös! Löytyy valkoisena ja mustana kanssa, jos ei niin välitä näistä väreistä. Hinta-laatu -suhde ihan 10/10, nää maksaa 149€ siis. 

Sain Honor-paketin mukana Honorin Earbuds 2 Lite -nappikuulokkeet, ja nää on itse asiassa tosi yllättävän hyvä uusi tuttavuus nämäkin! Mä en oo oikeen hirveesti aina luottanut nappikuulokkeiden pysyvyyteen liikkeessä, mutta näissä on tosi hyvä istuvuus ainakin mun korvaan (joudun aina käyttää sitä pienintä kumirengasta, ettei paina, mut sit tippuu helposti pois) ja oon mielelläni käyttänyt näitä nyt lenkeillä. 

Vastamelukuulokkeet on ihan ykkösasia mun mielestä kotona työskentelyyn. Oli se sitten sitä pyykin lastaamista palaverin aikana tai lasten mökän vähentämistä keskittyäkseen, näille löytyy kyllä käyttöä! 

Älykello

Mulla on pääsääntöisessä käytössä Polar Ignite 2. Se on tosi hyvä, sillä se auttaa mua seuraamaan ajankäyttöä ja aktiivisuutta, mutta ennen kaikkea saan muistutukset eri asioista suoraan ranteeseeni. Tässä on hyvä ansa, jos ohjaa meilit ja muut tähän. Mä oon ohjannut tähän vain vapaa-ajan yhteydenotot ja jättänyt meilin laittamatta tähän kiinni. Omalla tavallaan se on siis enemmän vapaa-ajan laite, mutta samalla myös tärkeä työväline mulle. Nimittäin ajastetut muistutukset tauoista tulee tosiaan suoraan ranteeseeni värisemään, ja sitten pidän pienen breikin, nimittäin en oo ainakaan vielä keskinyt, miten kellolla voi torkuttaa. Mä nimittäin torkutan kaiken puhelimella. “Ihan just”. 

Tää on tosi tärkeä palanen tällä hetkellä mulle mun hyvinvoinnin tarkkailussa, sillä siihen ei tule työviestit lainkaan, mutta omaan hyvinvointiin liittyvät muistutukset tulee. Niinpä tämä on kädessä aamusta iltaan ja usein öisinkin. 

Mä huomaan myös sen, että on helppo kontrolloida omaa unen määrää ja laatua tämän avulla, ja hyvin nukutut yöunet takaa mulla ainakin paremmat työtehot. 

Tabletti – Nokia T20 4G

Meillä on ollut pojilla jo pidempään Huawein Mediapadi, joka on edelleen erittäin pätevä laite, vaikka on useamman vuoden vanha. Nyt saatiin kokeiluun tämä ihan uusi Nokian T20 pädi, ja vitsi miten hyvä laite tää onkaan! Mä päätin heti lunastaa tän omaksi meille, nimittäin on kyllä ihan superhyvä laite tähän hintaan! (269€)

Pädi, tai tabletti virallisemmin, on tosi mielipiteitä jakava laite. Mullakin. Toisaalta tuntuu pahalta tyrkätä lapselle pädi kasvojen eteen työpuhelun ajaksi, mutta toisaalta, en tiedä miten selviäisin ilman! Joo, piirrettyjä voi katsoa siltä ja se ei oo pitkällä tähtäimellä hirveen hyvä, MUTTA, mä väitän, että myös piirrettyjen valinta on isossa roolissa. Ei liian nopeaa ja värikästä, vaan opettavaa ja rauhallista. Ja ihan täydellä sydämellä pakko sanoa, että Elisa Viihde Viaplayn lasten tarjonta on ihan huikea! Ryhmä Haut katellaan telkkarista joka aamu aamupuuron kanssa, mutta siis täällä on lasten valikoimissa ihan hirveästi kaikkea! 

Pädin kultainen arvo tulee muuten ihan muissa asioissa kuin piirretyissä. eKirjat on yksi iso juttu, mutta ennen kaikkea pädi voi olla todella kehittävä ja opettavainen laite. Nimittäin, esim. Meillä 4-vuotisneuvolassa ainoaksi kehityskohteeksi nostettiin kynänkäyttö. Nohh, minä fiksuna tyttönä kerroin lapselle, että pädiä pitää käyttää kynällä! Pädin mukana ei tarvitse edes tulla kynää, kun näitä pehmopäisiä kyniähän saa ihan mistä vaan. 

Niinpä meillä isompi usein puuhailee pädillä juurikin jotain tämänkaltaista. Kirja-peli kynällä, missä pitää opetella kirjoittamaan? Kaksi viikkoa tätä ja hän oli huomattavasti taitavampi oman nimen kirjoittamisessa kynällä paperille. Ja kas, kun ote kynästä koko ajan vahvistuu (kivassa puuhassa), niin ykskaks piirtäminen kiinnostaa ihan eri tavalla!

Nykypäivänä on niiiiin paljon appeja, joissa on kehittävää sisältöä lapsille kirjainten ja numeroiden opettelusta kaikenlaiseen muuhun tekemiseen, että tää on kyllä supertärkeä väline niihin hetkiin kun äitin pitää tehdä töitä ja lapselle pitää keksiä jotain tekemistä. On myös paljon helpompi itsensä keskittyä, kun lapselle antaa pädin, eikä laita vaikka piirrettyjä telkkariin. Pieni hinta pienestä keskittymisrauhasta. Ja rehellisesti, mulla ei olisi koskaan riittänyt maltti opettaa lapselle kaikkia kirjaimia. Hän on oppinut ne kylvyn vaahtomuovi-kirjaimista ja pädiltä. 

Aikuisellekin tämä on mieluisa. eKirjojen lukeminen on musta paljon kivempi isommalta ruudulta kuin kännykältä, joten melko usein illalla käperryn lukemaan kirjaa pädiltä. Siinä ei ole linkattuna mitään someja, instagrameja, meilejä tai muita, joten sen kanssa saa olla täydessä rauhassa. 

Lisäapurit arkeen

Pieniä lisäapureita arkeeni on oikeastaan kolmea sorttia. Valvontakamera sisälle kotiin, kantavampi nettiyhteys ja laturi, johon saa monta laitetta kerralla. 

Samsungin 3-in-1 -laturi on loistava sellaiselle, jolla on käytössä useampi Qi-lataukseen sopiva laite! Saa puhelimen, kuulokkeet ja älykellon halutessaan latautumaan samaan aikaan! Mulla on AINA laturit hukassa, joten tämän hommasin nyt mun työpöydälle pysymään kiinteästi siinä, enkä siirrä sitä muualle.

Qi-yhteensopivat laitteet saa tähän latautumaan vaikka kolme kerrallaan, joten ihan kaikkiin kelloihin tai kuulokkeisiin tämä ei käy, mutta monissa on nykypäivänä langaton lataus.

Mulla lisäksi kaikki laitteet on USB-C -laturilla, joten ne kaikki saa ladattua tarvittaessa läppärin laturilla. Ei oo jatkuvasti laturit väärässä paikassa kun yksi on sijoitettu työpöydälle ja toinen sohvan taakse ja kaikkiin laitteisiin menee sama piuha tarvittaessa.

Valvontakamera-kuvia oottekin nähneet usein mun Instassa. Lasten huoneissa on kamerat. Ei tarvii jatkuvasti singahtaa sinne toteamaan, että jaha, leikkivät kiltisti. Voi vaikka tehdä ruokaa ja näytöltä nähdä, että jep, kiltisti ovat. Ihan vauva-aikana mulle hyvä valvontakamera lapsen nukkarissa helpotti työntekoa. Ei tarvinnut joka äännähdyksellä kipittää sinne, vaan näki hyvin töidenkin ääreltä, mikä meno. 

Vaihdettiin tosiaan Elisa Talokuitu Pro:hon tuossa vähän aikaa sitten ja onhan tää mielettömän kätevää, kun nettiyhteys ei katkea pihalla tai kauimmaisessa kulmassa taloa. Noita wifi-laitteita löytyy siis jokaiseen kotiin, vaikka ei olisi Talokuitua ja ne saavat nettiyhteyden toimimaan tasaisemmin monessakin tilassa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan, koska mä en ees tiennyt tällaisten olemassaolosta ennen kuin bongasin kaverin kotona. 

Go digiless

Aina välillä mä huomaan, että parhaiten pääsee pois työmoodista menemällä vanhanaikaisesti digittömänä. Ei uutisia nähtävissä, ei viestejä, ei meilejä, ei puheluita. Ei mitään. Kirja. Muistivihko. Kynä. That’s it! Saa vähän mielenrauhaa. 

Mutta, oon myös huomannut hyvin tärkeäksi tehdä kahta eri to do -listaa. Työasioiden ja kodin asioiden muistilistaa. Kodin asiat pidän muistivihkossa, työasiat kalenterissa, joka päivittyy pöytäkoneelle ja työpuhelimeen. Kalenterissani on värikoosi työasioille, lasten asioille, ja vaikka mille. Värejä on monta eri ja tiedän aina mitä milloinkin on nopealla vilkaisulla kalenteriini. Läppärilläni olen täppännyt pois näkyvistä työasiat, pöytäkoneella taas näkyy kaikki. Vapaa-aika vaikuttaa töiden suunnitteluun, mutta töiden ei saisi antaa vaikuttaa vapaa-aikaan. Näin mä ajattelen. 

Siinä mun vinkkejä!

Kaikki laitevinkit löydätte keskitetysti TÄÄLTÄ.

Teidän vinkkeinä oli suuressa enemmistössä tehtävälistat ja tauottaminen, jotka on itselläkin selkeästi sellaisia, missä pitäisi panostaa enemmän. 

Tuliko tästä jotain hyviä uusia ideoita tai ajatuksia? Ja hei, jakakaa vielä ajatuksia, jos teille tulee sellaisia! 

Reissun päällä kahden muksun kanssa

Kaupallinen yhteistyö: Turkish Airlines 

Muistatteko kun alkusyksystä tuskailin Instagramissani sitä, että lasten kanssa reissaaminen on ihan eri game ku kahtena aikuisena, sekä hinnan että reissun keston suhteen? Olin silloin vähän sen kannalla, että tuskinpa mennään minnekään tänä talvena, jos vaan pienempikin kestää kylmää nyt kun on vähän enemmän tietoa tilanteesta. Nohhhhh, niin siinä sitten kävi, että pimeitä iltoja ehti olla ehkä kaksi viikkoa, ehdin jo ahdistumaan, että mitään ei saa tehtyä ikinä, kun on aina pimeää. Samaan aikaan esikoinen kysyi joka toinen päivä kuopuksen kummivanhemmista ja voitasko kutsua ne joskus kylään ja kun vielä yksi ilta kiipesi kainalooni tutkimaan simpukoitaan, niin minähän sitten istuin seuraavana iltana koneella aamukahteen ja aamulla miestäni odotti Whatsappissa budjetti, lomapäivät ja kohteet majoituksineen. Hups. No, otetaan sen verran heti takaisin, että kaikki on varattu täysillä peruutus- ja vaihto-oikeuksilla ja tällä hetkellä odotetaan taas yhtä verikoetta ja toivottavasti tietoa siitä, mikä on tilanne kylmän keston suhteen ja samalla myös mahdollisesti papereita päiväkotiin sen tiimoilta. Vaikka lapsi voisi toki olla koko talven ulkoilematta lainkaan, en koe sitä lainkaan inhimilliseksi vaihtoehdoksi, joten koko ajan vähän ollaan kyttäämistilassa sen suhteen, joutuuko näitä suunnitelmia vielä vaihtamaan.


Nyt kun pandemiatilanne on sellainen, että kansainvälisesti on matkustusrajoitukset paljolti purkaantuneet, ajattelin palata tuohon meidän matkaamme viime talven lopulta, kokemuksiini matkustamisesta ja siitä, miten tässä maailmanajassa matkustaminen ylipäätään toimii. Ja erityisesti teitä kiinnostaa kahden lapsen kanssa matkustaminen, mistä oon saanut paljon kysymyksiä, joten otan näihin tässä postauksessani vähän kiinni myös. Ajankohtaista sikäli, että matkakohteet on taas ainakin meillä samat, mennään näkemään Adrianin kummivanhempia ja tuttuihin paikkoihin viettämään kesää keskellä talvea kolmeksi viikoksi. Tällä suunnitelmalla siis kolmeksi viikoksi ja lopputalvesta, mutta katsotaan, katsotaan.

Mun mielestä matkailualaa on todella tärkeää elvyttää kaiken kaikkiaan, ja kuten oon sanonut koko tämän vuoden, matkailu sellaisenaan ei ole ongelma, vaan matkailu, jossa ei huomioida turvallisuutta ja erilaisia ohjeistuksia. Mun mielestä jo tuolloin pandemian ollessa paljon pahemmassa tilanteessa matkustaminen oli todella hyvin järjestetty ja tää sama homma pätee mun mielestä tapahtuma-alaankin, että nyt on tietyt alat kärsineet liikaa tilanteesta realiteetteihin verraten. Kun ammattitaitoisesti järjestetään asiat, niin matkustaminenkin on hyvinkin turvallista. 


Anyway, me lennettiin viimeksikin välilaskuilla Dubaihin Turkish Airlinesilla, kuten ollaan tehty jo pariinkin otteeseen, ja nyt ostettiin samat lento ensi vuoden alkupuolelle. En itse asiassa ole varma, oliko tuolloin viimeksi suoria lentoja edes tarjolla, koska me ei selvitetty asiaa sen enempää. Me ollaan menty Turkishilla useammin kuin kerran, ja se on laadullisesti niiiin loistava, että oli meille itsestäänselvä valinta silloin ja oli nytkin. Oli nimittäin ihan superedullinen verrattuna suoriin lentoihin, matka aika ei ole kokonaan kuin pari tuntia enemmän ja lentokoneessa ollaan itse asiassa vain tunnin enemmän. Mutta lasten kanssa tämän ilon jakaminen kahteen osaan on meille paras ratkaisu! Joillekin taas suora lento toimii varmasti paremmin. Nyt oli jälleen Turkishilla haluamallemme ajankohdalle lennot koko perheelle 1100 €, kun taas suorat lennot olisi olleet yli 2000€. Ja oon rakastanut Turkishin lentojamme joka kerta. 

Turkish Airlines on mun mielestä syystäkin valittu Euroopan parhaaksi lentoyhtiöksi monen monta kertaa, ja allekirjoitan tämän täysin. Tässä on kaupallisen yhteistyön merkintä, sillä tehtiin vuosi sitten yhteistyötä Turkishin kanssa, nyt ihan ostin jokaisen euron itse maksaen lennot, joten kun hehkutan lentoyhtiötä, sille on syy ihan muualla kuin kaupallisen yhteistyön merkinnässä. Istanbulin uusi erittäin hienosti palveleva kenttä on yksi maailman parhaita, joten välilasku siellä on ilo, eikä ylimääräinen etappi matkalla. Mua itse asiassa nyt vähän harmittaa, että meillä on niin lyhyt välilasku siellä, kun viimeksi jo olisin halunnut viettää enemmän aikaa siellä. 

Näin lasten kanssa matkatessa Turkishilla alkaa jo Helsinki-Vantaalla erinomainen palvelu, ja 30 kilon painorajoitukset matkalaukuissa pelastaa aika paljoilta lisäkuluilta. (Kun myös lapsilla on toi sama painoraja!) Meillä meni viimeks ruumaan kolme isoa laukkua yhteispainoltaan varmaan aika lähellä tota 90 kiloa (matkassa oli aika paljon lastenruokia mukana, koska niiden saatavuus oli ennen heikompaa määränpäässä, meidän nirsolle varsinkin) ja on kiva, kun ei tarvii taistella sitä laukkua jotenkin siihen pienempään painoon. Lisäksi Turkishilla on tarjolla hyvät kuljetussäkit vaunuille ja turvaistuimille ja lapselle saa ottaa mukaan veloituksetta sekä auton turvaistuimen, että vaunut. Tästä kysytään muuten paljon multa aina! Me mentiin tällä kertaa ilman turvaistuinta tosin, turvakaukalon saa ottaa koneeseen, eikä sitä lasketa käsimatkavaraksi, kuten ei matkavaunujakaan. Portilla voi päättää haluaako matkavaunut ottaa mukaan sinne ylähyllylle vai jättää ruumaan, mistä ne tuodaan lennon päätteeksi ihan lentokoneen ovelle, välilaskullakin. Me otettiin mukaan lennolle viimeks matkarattaat ja kaukalo, koska ajateltiin, että jos lapset nukahtaa ekalla lennolla, niin pienemmän saa kaukaloon ja isomman matkarattaisiin ja sit helpompi liikkua. Cybexin kaukalo on niin tilava, että tollanen kirppukokoinen 16kk meni siinä hyvin viimeks. Oli silloin siis vajaa 10 kg, niin meni kevyesti siinä. 

Nyt täytyy vähän miettiä. Välilaskun riski on siinä, että molemmat saattaa nukahtaa, ja silloin pitäis saada koneest ne fiksusti ulos. Ade menis ehkä kantamalla sylissä ja D matkarattaissa, koska turvakaukalo on tähän reissuun turha ottaa mukaan, kun liian pieni jo Adellekin. Meillä on Cybexin tuplavaunut itse asiassa, eli voi olla, että ne otetaan mukaan sitten kuitenkin vielä reissuun, kun ne tosiaan saa sinne tunnelin alkuun välilaskullakin.

Turkishin kone on erittäin mukava lasten kanssa. Lennon viihde toimii lapsille hyvin, on iso ja selkeä näyttö, paljon valikoimaa ja näytön saa myös lukittua niin, ettei tollanen 1,5v apina saa sitä päälle. Kun 4 ihmistä matkustaa 3 istuimella (alle 2-vuotias matkusti meillä tosiaan sylilapsena, vaikka paikankin hälle voisi ostaa ja nyt kun on 2 ensi reissussa, niin mennään omalla paikalla tietty), on erittäin kiva, että tilaa on, penkit on mukavia ja molempiin suuntiin meille laitettiin automaattisesti se vauvakoppa-rivi, jolla saa lapsen nukkumaan koppaan. Sinne lentäessä se oli ihan timanttia, takaisinpäin otettiin toiset paikat, kun oli päivälennot, eikä koettu tarvitsevamme sitä, ja jätettiin heille, joilla isompi tarve. Kopan painoraja oli jotain enemmän ku mitä Adrian oli viimeksi, mutta nyt en muista tarkkaan paljonko. Oon mennyt monella eri lentoyhtiöllä elämässäni, ja kyllä mulle ainakin matkustamismukavuus on tosi tärkeää, eli hintaa ei mietitä vain sen puolesta. Erityisesti lasten kanssa reissatessa on oltava vähän tilaa, jos lapsi haluaa olla sylissä jne. Muuten siinä on koko ajan polvet hakkaamassa istuimen penkkiin ja edessä istuvalla horror-matka.

Mä oon aina kokenut erittäin lämpimänä Turkishin palvelun ja erityisesti viime kerralla kaikki sujui todella hyvin. Ohjeet COVIDiin liittyen eivät olisi voineet olla selkeämpiä. Ne muuttuu koko ajan ja suosittelen tarkistamaan ennen lentoa sekä lentoyhtiön että kohdemaan säännöt ihan sama millä lentoyhtiöllä lentää ja minne. Meillä esim. luki PCR-todistuksesta selkeät ohjeet sekä transit-matkustajille että Turkkiin saapuville, koska ohje oli eri ja selkeästi oli selitetty auki, että transitissa mennään kohdemaan ehdoilla. Helsingissä mitattiin kaikilta koneeseen tulevilta kuume, ja koneeseen siirtyminen tapahtui sujuvasti ja sulavasti, mutta silti turvaväliohjeistukset huomioiden. 

Lentokoneessahan on itse asiassa tosi turvallista sinänsä, sillä ilma vaihtuu erittäin nopeasti, eli jos pysyt paikallasi ja noudatat ohjeita, tilanne on todennäköisesti parempi kuin monessa muussa paikassa. Toki vessassa pitää ehkä käydä ja muutenkin liikkua, mutta no, välilaskullisilla lennoilla me ainakin pystyttiin pysymään täysin paikallamme lennot, olikohan neljän lennon aikana kerran lapsella tarve käydä vessassa. Tämänkin takia välilaskullinen lento on musta hyvä ratkaisu. Pääsee jaloittelemaan, käymään vessassa, syömään jotain pientä ja sit taas koneeseen. On helpompi olla paikallaan 3-4h kerrallaan kuin reilu 7h. Meillä pienempi ei oo enää vaipoissa useimmiten, mutta esim. lennolle surutta laitan varmaan vielä tulevallakin reissulla vaipan, varmuuden vuoksi. Ihmiset noudatti turvavälejä mun mielestä tosi kuuliaisesti lennoilla ja kaikilla oli hengitysmaskit (paitsi lapsilla tietenkin).

Lasten kanssa koneeseen suosittelen vaan erittäin paljon eväitä ja leikkivälineitä, pädejä ja muita, että lapset pysyy aloillaan. Mulla ei rehellisesti oo mitään vippaskonsteja kuin sitä, että me vaihdeltiin sylejä, ettei kyllästytty ja leikitettiin lapsia. Kun lasten kanssa lähtee lennolle, niin ei vaan voi olettaa, että itse saa nukuttua tai tehtyä mitään, mutta siitäkin huolimatta me mentiin yölennolla sinne ja ollaan tosi tyytyväisiä, että mentiin. Mennään nytkin. Takaisinkin olisin mieluummin mennyt nimittäin viimeksi myös niin. Me saatiin viimeks tosi hyvin levättyä eka lento kun lapset alkuinnon jälkeen sippasi molemmat, ja sitten välilaskulla laitettiin 4-vuotias matkarattaisiin, 1-vuotias turvakaukaloon ja isin olalle ja menoks. Kun isompi jaksoi kävellä, turvakaukalo kulki matkarattaiden päällä. Nytkin otetaan iltalento, joka lähtee siis 18.45 ja eka lento on 3,5h ja sit on pari tuntia se vaihtoaika ja sit 4,5h kohteesen ja perillä 7 aamulla. Ihan paras lasten kanssa! Eka menee 2h siinä hepuleissa ilosta olla lentokoneessa, sit alkaa rauhottumaan. Joko sippaa tai ei. Perillä n. 22, mihin asti saattavat hyvin jaksaa valvoa. Iltapala välilaskulla, hampaiden harjaus, pyjama päälle, ja jätkät valmiiks seuraavalle lennolle. Lento perillä aamu-7 paikallista aikaa. Tää tietty sellaisille perheille, joissa vanhemmat pystyy itsekin nukkumaan lennoilla. Ei palvele ketään, jos molemmat vanhemmat on zombeja saapuessa perille. Meille tää on ihan loistava! Viimeksi perillä olivat molemmat niin pihalla vielä, että ehtii säätää kuljetusasian ja kuskata nukkuvat lapset vielä perille. Samaa toivon nytkin, sillä nyt mennään suoraan Ras al Khaimahiin, viimeksi mentiin Dubaihin ensin. Viimeksi pienempi heräsi hotellimme respassa. Oi aikoja, kun oli vielä turvakaukalo.

Oma neuvo: Omat käsimatkatavarat minimiin ja riittävästi kulkuvälineitä lapsille. Ei läppäriä tai kirjoja jne. itselle. Ei niitä kuitenkaan ehdi käyttämään. 4-vuotias ei ole kovin energinen välttämättä pidemmissä siirtymissä lentokentillä. Ihan jo siis Helsinki-Vantaalla tulee helposti pitkä pätkä käveltävää. Toki siellä on lainarattaita. Me lennettiin ihan turistiluokassa ja silti Istanbulissa perheelliset haettiin lentokentällä kärryllä yölennoilla kuskattavaksi toiselle portille ja se oli tosi näppärää kyllä. Noi lentokenttäkärrytkin oli vedetty muovisilla väliseinillä ja niihin ohjeistettiin kyytiin niin, että kontaktia kuskiin tai muihin matkustajiin ei syntynyt. Passintarkistukset ja kaikki meni tosi sujuvasti turvaväleillä ja ohjeistettuna. Turkissa lapsiperheet pääsee tosi sujuvasti lentokentällä etenemään, ja koko välilasku oli oikeastaan haastavaa lähinnä sen osalta, että mistä hakee välipalaa meille aikuisille, kun vaihtoehtoja oli liikaa 😀 

Tuo Istanbulin kenttä on ihana, ja tuolla saisin kulutettua tuntitolkulla aikaa sekä kaupoilla, että ravintoloissa ja kahviloissa. Meidän lennot meni kaikin puolin tosi hyvin lasten kanssa viimeksi. Takaisinpäin mulla alko lapsiin mennä jo järki loppuvaiheessa lentoja, kun pienempi ei ollut malttanut nukkua ja kävi ihan kierroksilla intoa ja energiaa puhkuen (olin pakannut aamukahteen ja lähdimme kentälle viideltä, eli en ollut itse vastaanottavaisella tuulella), mutta silti, erittäin miellyttävä kokemus. Nyt ostin meille lennot niin, että meno on yöllä ja paluu päivällä, koska hintaero yölentoon oli kai peräti 400 € haluamanani paluupäivänä. Tässä huomasi iltalentojen priorisoinnin konkreettisesti sillä, että oli mahdollisuus olla reissussa vaikka pari päivää pidempään, mutta menopäivinä ei ollut iltalentoja tarjolla. Otettiin iltalento prioriteettina, varsinkin kun paluu on nyt myöhemmin aamulla, niin äiti ei ole niin gonahtanut heti alkuun lapsiinsa 😀 

Viimeksi me “jouduttiin” vaihtamaan lentoja takaisin tullessa, koska oltiin suunniteltu paluu sen mukaan, että pakkaset olis jo ohi, mutta kylmä sen kuin jatkui, joten me jäätiin viikoksi pidempään alkuperäisestä suunnitelmasta. Lippujen joustavuus tuli siis testattua, ja helposti saatiin vaihdettua paluumatkaamme, ilman mitään sen kummempaa syytäkään, mitään ei tarvinnut todistella tms. Tällä hetkellä lippuja pystyy ostamaan hyvin joustavin ehdoin vuoden loppuun asti, eli jos reissu on suunnitelmissa ja tilanne näyttää kaikin puolin Suomessa ja kohdemaassa hyvältä, niin kannattaa tarttua tilaisuuteen, jos edullisia lentoja tulee vastaan. Niinku me tehtiin nyt. Meillä on nyt varattu majoitukset ja lennot, ja molemmissa peruutusmahdollisuudet. Suunnitelmat voi hyvinkin muuttua, mut töiden puolesta lomatoiveet pitää miettiä etukäteen, joten nyt päätettiin jo aiemmin tänä vuonna, että ei mennä “pikkureissuille” esim. Euroopassa, vaan jos matkustetaan, niin suoraan pidemmälle lomalle. 

Sitä mä suosittelen muillekin lapsiperheille. Enemmän kuin viikkoa. Me ollaan oltu yleensä 2-5 viikkoa. Nyt ajateltiiin, että kolme on tällä kertaa hyvä meille. Lasten kanssa pakkaaminen ja se itse matkanteko on mielestäni loman ärsyttävin puoli ja se on ihan sama tekeekö sen viikon vai kolmen tähden. Se ei muutu pahemmaksi jos loma pitenee. Päinvastoin, ehtii toipumaan 😀 Siks me ollaan päätetty, että reissataan mieluummin harvemmin, mutta pidempään, ainakin kun lapset on pieniä. Ja oikeasti, 7 päivää on tosi lyhyt aika, jos siinä on vielä reissupäivätkin. Mut tiedän, että se on monille ainoa vaihtoehto, joten senkin takia fiilaan noita Turkishin lentoja, kun ei mene päivää hukkaan, jos ottaa noi iltalennot kun saapumisaika on niin aikainen, että pääsee suoraan sitten aloittaa loman. 

Me ollaan lennetty Turkishilla useita kertoja ja ikimuistoisin on toki mun passin hukkuminen Kappadokyan matkallamme, kun se oli tippunut tuolin väliin lentokoneessa ja huomasin sen vasta hotellilla, ja silloinkin koko homma toimi niin hyvin, että jäi vain hyvät muistot siitäkin. 


Näin kahden pienen kanssa mulle tärkeintä reissaamisessa on se, että se on helppoa. Meille Arabiemiraatit on tosi tuttu paikka ja siellä on todella läheisiä ystäviä, kuopuksemme kummivanhemmat, ja se tuo sellaista turvaa, mitä ei moni muu kohde tarjoa. Puhumattakaan siitä, että omaa ystävyyssuhdetta ja lasten suhdetta heille tärkeisiin aikuisiin saa ylläpidettyä samalla. Katsotaan toki tilanteen mukaan, mitä tänä vuonna tapahtuu, mutta alustavat varaukset on, joten ehkä tää “neljäs vuosi – sama suunnitelma” on sellanen itsessään kertova valinta siitä, kuinka hyvä yhdistelmä on nää lennot ja tää kohde. Meille. Ja tiedän kyllä, että kohdemaassa on omat epäkohdat ja ongelmat. Ollaan ne punnittu tässä asiassa myös ja joka vuosi punnitaan aina nekin ajatukset uudelleen. 

Nyt on ihan kiva, että ei oo vuoteen oltu sitten tässä välissä missään, mutta ai että, miten kiva, että pääsee taas tuttuun paikkaan nauttimaan hieman valosta ja auringosta! 

Haaveilen myös jo vuosia eteenpäin siitä, että päästään taas Turkkiin, Kappadokyaan ja viemään lapset tuonne kuumailmapallojen täyttämään satumaahan! Tuttavani oli siellä juuri ja jakoi kovasti materiaalia ja voi että, se oli kyllä maaginen kohde!

En halua suoranaisesti ketään inspiroida matkustamaan nyt heti, mutta kyllä mä silti suhtaudun matkailuun tässä hetkessä positiivisin mielin ja uskon, että ihan lähiaikoina pääsee taas ihmiset näkemään rakkaitaan ja kokemaan uskomattomia hetkiä ihanissa maisemissa vähän kaikkialla maailmassa. Oma kokemus on ainakin erittäin positiivinen siitä, miten hyvin kaikki oli järjestetty viimeksi ja millaisella ammattitaidolla kaikki henkilökunta käyttäytyi meidän matkalla. Suomessa, välilaskulla, koneissa, kohdemaassa. Koko hommasta jäi kaikin puolin tosi turvallinen, luottavainen ja hyvä mieli. 

Tuleeko teillä jotain kysymyksiä mieleen matkustamiseen?

Mielipiteitä tehtyyn reissuumme liittyen en kaipaa, niitä olen jo saanut tarpeeksi 🙂 Ja niistä riitti sen verran hyvin, ettei tähänkään tarvita kenenkään mielipiteitä 🙂