Kesälounas

Mä rakastan kesässä kaikista eniten just sitä, että saa olla ulkona lounaat ja illalliset halutessaan. Kun viime viikonloppuna mies laittoi terassia kuntoon, meidän ruokapöytä majaili hetken keskellä pihaa, joten käytin tilaisuuden hyväkseen ja katoin lounaan keskelle meidän nurtsia. Isovanhemmat oli kylässä ja päästiin nauttimaan grillilounas porukalla viikonlopun puuhailujen keskellä. Lapset oli ihan villinä, että miten muka voi syödä jossain muualla ku siellä missä aina 😀 Mietittiin jo yhdessä, missä hassussa paikassa seuraavaks voitaisiin syödä 😀 Ehkä ei oteta pöytää kummiskaan mukaan. Ainakin mieheni katse oli vähän sen mukainen, että tota ei huvikseen nostella 😀

Erittäin simppeli grillilounas meidän perheessä on yleensä flank steak grillissä, varhaisperunoita (jeeejeee, suomalaisia saa jo!) keitettynä ja voissa (tilliä ei saa laittaa nirsoille :D) ja joku kiva salaatti, mikä on koko homman kruunu. Mä rakastan tunkea salaattiin kesällä vesimelonia, mansikoita, hedelmiä ja vaikka mitä ja erityisesti keitettyä parsaa. En ees tiedä miks käytän parsaa tosi vähän muuten ympäri vuoden, mutta kesällä sit sitäki enemmän. Nyt unohtui vielä halloumin grillaaminen, mikä ois kruunannu ton vesimelonin, mut lätkäisin sitten joukkoon fetaa, koska salaatti ilman juustoa on hukkaan heitetty mahdollisuus 😀

Pöytään saa katettua kivasti kesäfiilistä kun vichyn joukkoon paloittelee hedelmiä ja marjoja ja siirtää pöytään kukkia. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut niin vähän juhlia ja illanistujaisia (joojoo, selkeä syy), että pienikin kukkakimppu pöydässä tai servetit käytössä tuntuu lähes juhlalliselta. Mun supersäästeliäs äiti tietenkin ihmetteli, että mitä me juhlitaan, kun on talouspaperin sijaan servettejä ja mä totesin, että kesää. Me juhlitaan kesää 😀

Kun pöydällä on lihaa ja vesimelonia, hän ei odottele 😀

Mulla on pieni tunnustus. Meillä on ollut sama grilli tässä nyt ainakin kolme vuotta, ja tuota. Mä en osaa vieläkään käyttää sitä 😀 Siis varmaan oppisin kyllä, kun yrittäisin, mutta en oo oikeestaan ikinä yrittänyt. En tiedä miks, mutta tietyt asiat meillä on vaan hirveen vahvasti mun ja osa sit taas hirveen vahvasti miehen aluetta, ja sit niillä ei ikinä vierailla. Esim. mä en oo ikinä sytyttäny meidän takkaa ite (laitan sinne kynttilöitä, jos haluan sen päälle, ku mies ei oo kotona) ja en koskaan nähtävästi grillaa ite. Mies taas ei varmaan oo ikinä koskenut meillä esim. jauhoihin. Meillä tää toimii tosi hyvin näin, ei kumpikaan pidä tätä mitenkään stereotyyppisenä jakona tai sellaisena, ettei tykkäisi siitä. Tajusin vaan kun mies oli viikon poissa ja esikoinen toivoi grilliiiiiiii, että jaha, äiti ei muuten osaa 😀 Kesän tavoite: opettelen grillaamaan. Mut toisaalta, ei meidän kaikkien tarvii osata kaikkea ja olla hyviä kaikessa. Yleensä riittää, että joku perheestä osaa, eikö vaan?

Mitä teillä on sellaisia arkisia juttuja, joita ette oikeasti osaa tai siis ette ole opetelleet koskaan tekemään?

Olipa hassua tulla kirjoittelemaan pitkästä aikaa ilman jotain suurempia ajatuksia. Oli vaan kasa kivoja kuvia ja ajattelin kirjoitella lyhyesti terveisiä tänne. Sitähän blogi joskus oli. Nyt se on aina jotenkin niin Instassa tapahtuvaa, että itelle tuntu ihan jotenki oudolta “tämän takia” kirjoitella.

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.

Kesä 2021

Se ois niinku kesä! Ihan kalenterin mukaan kesä! Kesäkuun eka päivä!

Mitä te meinasitte tehdä kesällä? Tää on jotenki itelle hankala kysymys, kun tuntuu, että viime ajat on tuntunu tosi ennakoimattomalta koronan vuoksi ja tuntuu siltä, että kaikki suunnitelmat heittää häränpyllyä jossain vaiheessa kummiskin. Tiedä mitä uskaltaa edes suunnitella.

Sen tiedän, että me ollaan koko perhe heinäkuu lomalla. Mä otan ajoittain kuvauksia heinäkuulle, mutta vähemmän kuin yleensä ja mies ja lapset on kotona. Ihanaa! Oon niin rakastunut meidän takapihaan ja terassiin, että haluan viettää siellä koko kesän, eikä suuria suunnitelmia oo kyllä laisinkaan 😀 Mutta jotain sentään odotan kesältä!

Kesä alkoi tosiaan mun osalta kielijänneleikkauksella ja toivon kovasti, että se ei nyt vaikuta ikävästi ainakaan tähän alkutaipaleeseen. Kipeää voi tehdä kuulemma ekan viikon ajan ihan reippaamminkin, mutta siksi otin leikkauksen tähän väliin enkä kesälle, että onpahan pois alta, eikä tarvii miettiä sitä. Toivon kovasti, että tää vaikuttaa oikeesti hartiakipuihin ja jos ei, niin oon luvannut itelleni koko kesän käydä 2 kertaa kuussa hierojalla! Oon ylpeä siitä, että kesän ensimmäinen iso suunnitelma on oikeastaan jo näin 1.6. isosti kunnossa, nimittäin sekä kipeän hampaani juurihoito on loppusuoralla, että tämä kielijänneleikkaus nyt käyty ja mun ykkösjuttu kesäksi oli saada oma terveys paremmalle tolalle.

Kävin myös hakemassa salikortin tässä taannoin. Lupasin itselleni kokeilla kesällä sitä, että saisin käytyä kolme kertaa viikossa salilla. Mun lihakset on about miinuksella, eli vaikka muuten oon toipunut kahdesta perättäisestä lapsesta hyvin, kroppani vaatii kyllä paljon työtä siihen, että jaksan paremmin fyysisesti. Odotan sitä, että on pidemmät päivät ja enemmän aikaa tehdä omia juttuja, kun mies on lomalla ja toivon, että pystyn elämään kesän paljon urheilullisemmin kuin alkuvuoden.

Reissuhaaveita ei tällä hetkellä oikeastaan ole. Haluaisin käydä Kuopiossa näkemässä ystäviä ja kesäkuussa teemme perheen kanssa toisen Helsingin reissun. Ainoana kesäloma-toiveena olisi käydä Virossa näkemässä lasten vaaria ja isotätiä, mutta täytyy seurailla COVID-tilannetta ja sitten miettiä, mikä olisi paras hetki sille. Kohta on vuosi mennyt näkemisten välissä, joten olisi kiva mennä kyllä pian! Ihanaa, että aina “vaarin” luona käydessä tulee käytyä meidän hääpaikalla, joten odotan kyllä tuota reissua tosi paljon, jos sellainen järjestyy.

Kesätavoitteena on myös saada kotia ja pihaa laitettua parempaan kuntoon. Terassiprojekti lähtee käyntiin tässä kuussa kun meidän kauheassa kunnossa olevat terassilaudat saa uuden ilmeen. Ollaan varattu jo hiomakone ja miehellä on tulossa pari hikistä viikonloppua kun hioo ja öljyää tuon 😀 Sitten se on aivan täydellinen! Kesälomaprojektiksi todennäköisesti jää myös kasvihuoneen perustaminen. Ei olla sitä nyt hoppuiltu, koska on ollut hurjan työntäyteinen toukokuu ja koska halutaan tehdä noi perustukset tosi hyvin, ja se vaatii aikaa. Muuten piha on kesävalmis, eli suurin osa kesäpäivistä tulee menemään varmasti ulkona oleskellen, jos sää vaan sallii. Sitä odotan kyllä tosi paljon, että nää kelit jatkuu ja voidaan vaan olla paljon pihalla, kerätä omista marjapuskista marjoja ja nauttia kesän fiiliksestä. Mun projektina on myös vihdoin saada meidän varastosta myytäviä juttuja myyntiin ja täytyy vähän zoomailla, miten kirppareita järjestetään nyt kesällä esim. Sorsapuistossa.

Mä päätin myös aloittaa tänä vuonna jokaviikkoisen pulahtamisen uimaan tosta lähilaiturilta. Viime vuonna pääsin uimisen makuun ihan täällä Suomessakin, kun aina vuosia sitä ennen se tuntui aina liian kylmältä. Nyt oon jo pari kertaa kahlannut Arboretumissa kuvatessa vedessä, ja eihän se ees oo älyttömän kylmää! Aloita siis tällä viikolla sen, että joka viikko on käytävä vähintään kerran viikossa uimassa tai edes dippaamassa veteen 😀 Se oli mun kesähaaste itelleni! Lapset ei malta odottaa maauimalaan menoa, ja just kattelin, että se on auki ja että päästään siis sinne pian! Mä ajattelin ostaa sarjalipun sinne, ja koska noi meidän vesipedot rakastaa uimista, niin ajatuksena on mennä sinne joka viikko vähintään kerran perheenä ja kerran itsekseni oikeasti uimaan kunnolla.

Meillä piti olla Dantella kesän harrastuksina sekä jalkapallo että yleisurheilu. Niissä oli aika paljon samanlaista toimintaa ja ne oli peräkkäisinä päivinä, joten meni vähän pään raapimiseksi. Kaksi päivää suoraan päikystä tuntui vähän paljolta pienelle lapselle ja valittiin vaan meidän mielestä paremmin järjestetty jalkapallo, joka on tosi ihanalla paikalla ja sit päätettiin, että yleisurheilun sijaan valitaan yksi ilta viikossa, joka on harrastusilta. Mutta sen sijaan, että mentäisiin aina samaan paikkaan, niin kokeillaan eri juttuja. Flowparkia ja maauimalaa ja metsäretkeä ja mitä vielä. Mutta suhtaudutaan siihen samalla tavalla kuin harrastukseen. Sinä iltana ei tehdä töitä, ei suunnitella mitään muuta, vaan sinä iltana on koko perheen harrastusaika, oli se sitten mikä ikinä sillä viikolla 🙂 Eikä 4-vuotias tarvitse montaa kesäharrastusta, päiväkodissa oppii paljon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja ryhmänä toimimiseen liittyvää ja jalkapallosta on tosi innoissaan, joten mennään niillä. Kun on päikystä kesälomilla, niin nähdään vaan enemmän kavereita leikkipuistoissa ja muuten.

Kesältä odotan oikeastaan tosi simppeleitä asioita. Ulkona syömistä ja grillailua, lounailla käymistä ihanilla terasseilla, Helsingin reissuja, ystävien kanssa treffaamista koko päivän treffeillä ja yhteistä aikaa perheen kanssa. Kesän tavoitteena on myös tehdä pitkästä aikaa macaronseja, oppia tekemään moussekakku ja syödä viikko kuukaudessa pelkästään kasvisruokia! Olen myös tehnyt pitkän listan kotimaisista kohteista, missä haluan käydä päiväreissulla perheen kanssa. Meillä on myös kesäksi Särkänniemen kausikortit ja Hoplopi kesäpassi huonojen säiden varalle, eli eiköhän tässä ehdi remuamaan lasten perässä koko kesän. Ja ainiin, ehdottomasti on päästävä kesällä taas Petäykselle, se on viime kesän ihanimpia muistoja!!

Odotan itse asiassa kesää nimenomaan eniten tuon puolesta, että pääsee koko perheenä tekemään kaikkea kivaa yhdessä! Laavuretkiä ja uimareissuja. Ai että, kesä, olet ihana!

Mitä te odotatte eniten kesältä? 🙂

Ihminen elää kehuista

Ahhh, raflaava otsikko, mutta olkoot, vaikka en harrastakaan klikkiotsikoita. Mutta niin, tämä tuli mieleen, kun avasin tänään pari uudelta kommentoijalta tullutta viestiä Instagramissa. Se on jotenkin jännä, miten siellä palautetta tulee superpaljon ja erityisesti positiivista palautetta, kun taas blogissa tilanne on pitkälti fifty-fifty.

Mä teen jatkuvasti sitä, että poistelen IG ns. “stalkkeritilit” ja sellaiset ei-aidot tilit, eli ne, jotka on vain seuraajia. Jos ei ole yhtään omaa kuvaa ja seuraa kymmeniä tai satoja, niin koen sen sellaiseksi tiliksi, joka vaan seurailee ja koska mulle Instagram on aidon kanssakäymisen tila, niin poistan sellaiset “katselijat pelkästään” sieltä melko lailla aina. Joku voi kokea epäreiluksi, mutta mä koen, että vaikuttajilla on myös oikeus valita se oma seuraajapiirinsä. Jos haluan bisnesanalytiikat IG, niin en voi olla yksityinen tili, mutta näin saan rajattua yksityisyyttäni.

Huomaan, että positiivinen palaute on sellainen asia, joka aina tuo uutta virtaa liekkeihin ja oon huomannut, että IG on nykyään se alusta, jossa koen eniten parhaita hetkiä. Nimittäin te reagoitte paljon mun storyihin ja laitatte lyhyitä kivoja viestejä paljon! Nyt kun IG:tä pystyy käyttää dekstopilla vastaten, huomaan myös, että pystyn vastaamaan paremmin teille. Usein kyllä tsekkaan viestejä siellä tosi lennosta, esim. kaupan kassalla tai vaikka samalla puuroa sekoitellen ja sit jää joku isompi juttu vastaamatta, kun ei ehdi siinä naputella. IG:n miinus onkin se, ettei kommentteihin oikeen pysty palaamaan. Hakeminen ei toimi ja nickit ei vaan jää mieleen. Jos unohdan ottaa näyttökaappauksen muistaakseni nimimerkin ja julkaisen päivällä storyja, niin on takuuvarmaa, että se yksi kommentti katoaa sinne jonnekin. Ärsyttää välillä, kun nytkin on mielessä yks hammaslääkärin viesti liittyen lasten hampaidenhoitoon ja siihen, kuinka vanhemmille voisi asiasta puhua. Hyvä keskustelun alku, joka jäi vastaamatta kiireen takia, ja en ikinä löydä sitä kommenttia.

Mutta niin. Palatakseni takaisin otsikon asiaan. Oon huomannut, että siinä missä Instagram tuntuu päivä päivältä omammalle, blogi tuntuu aina vähän hankalalle, kun tietää, että tänne kertyy se kaikki anonyymi roska, jotka tietyt suoltavat ja samalla ei näe hirveästi reagointeja, toisin kuin IG. Lilyn blogissa oli sellainen sydän-namiska postauksen yläpuolella, täällä en oo osannu vielä sellaista itse rakentaa nätisti tohon postauksen alkuun tai loppuun. Ehkä joku päivä. Nimittäin muistan aina, että vaikka kommentteja ei olisi tullut juurikaan, niin ne monet sydämet kuitenkin viesti sitä, että postausta on luettu ja siitä on tykätty. Koska loppujen lopuks, sisällöntuotto on usein aika yksinäistä ja yksipuolista hommaa ja teidän palaute on hurjan tärkeää meille bloggaajille ja some-sisällöntuottajille. Käytän nyt monikkoa, koska tiedän, etten ole ainoa.

Kehut ja positiivinen palaute jää tosi usein antamatta. Niin ravintoloille kuin erilaisille tapahtumille ja arjessa ihan omille läheisille. Vaikka puolisolle onnistuneesta hetkestä arjessa. Jotenkin me ollaan niin helposti antamassa negatiivista palautetta kaikesta (huom. minäkin), että tulee väkisinkin väärä mielikuva paljosta. Just joku aika sitten puhuin erään läheiseni kanssa, että on niin epäonnistunut olo, kun aina tulee tietystä asiasta sama negatiivinen palaute. Hän ihmetteli, että miten ihmeessä, kun mä oon hänen silmissään ihan mieletön ja listas joku kymmenkunta ihanaa positiivista kommenttia. Totesin vaan, että en mä voi tietää, että oot tota mieltä, kun et sä sitä sano. Usein tuntuu siltä, että moni ajattelee paljon positiivista, mutta harvemmin sitä sanoo, mutta kynnys negatiiviselle on tosi matala. Itsellänikin ja olen yrittänyt viime aikoina kehittyä siinä tosi paljon.

Mutta tää sama pätee myös blogeihin. Esim. kaupallisista yhteistöistä tulee kyllä palautetta, yleensä suoraan vaikuttajille, mutta aika harvoin myös aina välillä suoraan yhteistyökumppaneillekin. Statistiikka ja analytiikka kertoo omansa, esim. sen, että tuotetta on ostettu paljon tai että yritys on saanut paljon pitkäaikaisia liidejä, mutta noin muuten aika vähän yritys näkee vaikuttajiin liittyen positiivisia palautteita. Siinä missä kiusanteolla lähetettyjä negatiivisia tulee lähes joka vaikuttajan joka kaupallisesta yhteistyöstä. Oon tästä useamman asiakkaan kanssa jutellut, ja tää on jotenkin universaali tilanne. Tää on onneks hyvin tiedossa alalla, ja kukaan ei oletakaan, että jokaisesta yhteistyöstä tulisi mainostajalle useita yhteydenottoja siitä, kuinka kivasti toteutettu joku yhteistyö oli.

Ainakin mulle vaikuttajana teidän postiviiset kommentit ja palautteet on hurjan tärkeitä. Tänäänkin heräsin aamulla ja selailin saamiani viestejä. Yksi oli tällainen: “Yleensä kaupalliset yhteistyöt ei oo somessa miu lemppareita, mutta siulta suorastaan odotan niitä😅 (kaiken muun sisällön lisäksi!) Siun yhteistöistä huokuu arvostus toista kohtaan. Teet “pienetkin” yhteistyöt äärettömän laadukkaasti ja sen lisäksi että kuvat on ku taidetta ja niitä on kiva katsoa, tulee niin hyvä mieli myös panostuksesta ja tosta ammattimaisuudesta! 😊 Ei oo itsestäänselvyys todellakaan. Kiitos siulle 🌸🌸”

Tuli niin hyvä mieli. Kun eilen jaoin vinkin taiteltavista maaleista, sain joku 30 kysymystä, mistä niitä saa. Tuli sellainen fiilis, että hei, tää on kaivattu vinkki, et jee, tää löysi yleisönsä. Vinkkasin eri ostopaikkoja näille, ja voin kuvitella, että muutama setti lähti noita tilaukseen seuraajiltani. Ne oli kuitenkin nopeita räppäsyjä maaleista pihalla kun tuli inspis vinkata näistä maaleista. Kaupallisista yhteistöist tulee AINA vähemmän tykkäyksiä kuin tavallisista kuvista.

Vaikuttajana kuitenkin elän ja kukoistan teidän positiivisesta palautteesta. Elän sikäli, että sekä taloudellisesti että henkisesti tähän hommaan, positiivinen palaute joka asiassa on tärkeää. Sekä ei-kaupallisista että kaupallisista sisällöistä. Jälkimmäiset mahdollistaa ensimmäisten tekemisen ja tän homman jatkumisen ja lisäksi ne ovat vaatineet aina eniten effortia. Kaupallisissa yhteistöissä tulee pidettyä yhteyttä yritykseen, selvitettyä siitä mahdollisimman paljon, testattua tuotteita, valmisteltua kuvaus tuotteiden kanssa, ja hinkattua kuvat vimpan päälle, ainakin omissa osaamisrajoissa siis. Niihin panostaa eniten ja jotenkin hassusti käänteisesti ne saa kaikista vähiten positiivista suoraa palautetta. Tietenkään kaikki palaute ei voi olla positiivista eikä tarvitsekaan olla. Saan satoja viestejä viikossa teiltä ja esim. muistan taannoin yhden viestin seuraajalta, joka liittyi kaupalliseen yhteistyöhön ja se oli ns. “negatiivinen palaute”. En löydä sitä nyt suoraan, mutta se meni jotakuinkin näin:
“Oon vähän pettynyt tähän yhteistyöhön, koska yleensä sun yhteistyöt on tosi kivoja, mutta tässä harmitti asia X”. Asia X liittyi kotimaisuusasteeseen ja valittuun yhteistyökumppaniin. Vastasin takaisin selittäen oman näkemykseni, ja seuraaja ymmärsi minua ehkä hieman paremmin ja kiitti keskustelusta. Sinänsä palaute oli negatiivinen, tai siis seuraaja ei tykännyt ko. tuotteesta, mutta se oli kuitenkin täydellinen palaute siinä mielessä, että siinä tuli ilmi se, että yleensä mun tuottama sisältö on mieleen ja tämä on pettymys tietystä syystä. Se kehittää vaikuttajana mua ja varmasti mun sisältöä. Nimittäin ensi kerralla samantyyppisen asian äärellä osaan todennäköisesti tuottaa jo sen alkuperäisen sisällön tästä lähtökohdasta, kertoen tarkemmin.

Useimmiten nämä keskustelut käydään DM-viesteissä ja tosi paljon vähemmän julkisesti. Usein vastaan samaan asiaan kymmeniä kertoja DM-viesteissä vaikka niistä voisi syntyä hauskaa keskustelua ja uusia oivalluksia esim. feed-kuvien keskustelussa. Kuitenkin ennen kaikkea, suoraan mullekin kirjoitettuna, ne on tosi tosi tärkeitä ja kehittävät mua jatkuvati. Sisällöissä, sekä kaupallisissa että muutenkin!

Ja hei, paras löytö ever! Moni teistä on alkanut laittaa ääniviestejä Instagramissa, mikä on ihanaa! Suuri osa mun seuraajista on perheellisiä seuraajia, joilla on itselläänkin kädet täynnä ja ei tuu laittaneeks viestiä sitten myöhemmin, niin on ollut huippua kun moni teistä laittaa ääniviestejä! 😀 Mäki vastailen usein ääniviesteillä, ja sit tuntuu kuin olisi käynyt oikeasti keskustelua omien seuraajien kanssa.

Huomaan myös tän ilon, mitä positiivinen palaute tuottaa, niin valokuvaustöissäni. Mulla on ehkä kolme sellaista kommenttia asiakkailta, jotka on jääneet mun mieleen tässä viime aikoina. Kun yksi perhe kävi vauvakuvissa, ja äitiä jännitti kuvaus alkuun erään hänen henkilökohtaisen syyn takia ja sitten sainkin aivan ihanan viestin kuvauksen ja kuvien jälkeen, missä heti perään varattiin multa kalenterista aika seuraavaan tärkeään tapahtumaan kuvaajaksi. Kun yksi kameraa ujostellut asiakas laittoi palautetta, että mun kameran edessä oli hurjan rento olla, ja että he tykkäsivät kuvaushetkestä tosi paljon, olin ihan onnessani. Enhän mä tiedä nimittäin miltä se kuvaushetki tuntuu asiakkaasta, joten tää on mulle aina tärkeää. Ja joka kerta kun kuulen, että asiakas sanoo tulevansa varmasti uudelleen, tiedän sen siinä hetkessä, että nyt onnistuin. Jos asiakas ajattelee näin ja varaa ajan vaikka vuoden päästä uudelleen, niin ei se tässä hetkessä tuo onnistumisen tunnetta kuitenkaan.

Mulla on myös valokuvaajana sellainen periaate, että asiakkaani saavat aina kaikki koevedokset sellaisessa kännykkäkoossa itselleen muistoksi, ja kuvapakettiin kuuluu aina tietty määrä kuvia. Korkealaatuiset viimeistellyt kuvat kulkevat lisähinnalla ja muistan kun aloittaessani eräs mun ihana kaveri, lähes mentor, sparrasi, että miten mä luulen, että ihmiset tilaa lisäkuvia, jos koevedokset saa muutenkin. Se oli tosi hyvä kysymys ja sanoin, että pohdin asiaa kun oon kuvannut jonkun aikaa ja kokemusta on.

Oon kuitenkin tälläkin viikolla lähettänyt useamman lisäkuvalaskun asiakkaille, ja n. 30% asiakkaistani ostaa lisäkuvia kuvauksistaan. Se oikeesti lämmittää mieltäni superpaljon ja tekee ihan älyttömän hyvän fiiliksen! Kun kuvauspakettiin kuuluu 15 kuvaa, ja asiakas ostaakin 10 lisäkuvaa lisää, tulee nimittäin sellainen olo, että a) olen onnistunut kuvissa tosi hyvin ja b) mun editointitaidot on asiakkaan mieleen. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta näin ekana vuonna valokuvaajana on ollut juuri tärkeää saada näitä palautteita. Ja kun mietin kuinka monta laskua on lähtenyt -10% alella, se hymyilyttää mua tosi paljon. Se, että mun kuvattavat varaa mut uudelleen, on mulle niiiiiiin iso asia! Nimittäin silloin tiedän, että he todella tykkäsivät mun kuvista. Yksi pieni on ollut kuvissani jo kolme kertaa ja oon aina niin iloinen kun näen samat muksut uudelleen mun kameran edessä.

Me eletään usein sellaista ajatusta, että kritiikki kehittää. Varmasti kehittää. Itsekritiikki on myös monilla tapissa, eli siellä on jo vahva pohja sille kehittymiselle kritiikistä. Mutta välillä pitäisi kaikkien muistaa, että se toinen ihminen voi kukoistaa kehuista ja kehittyä vielä enemmän, kun saa positiivista palautetta ja tietää, missä osissa on onnistunut ja sitten tietää, että niissä ei ehkä akuutisti tarvitse kehitystä vaan osaa kehittyä sitten niissä asioissa, joissa sitä kehitystä tarvitsee vielä.

Kehittyminenkin lähtee helpommin siitä positiivisen palautteen joukossa olevasta kritiikistä, tai edes sellaisesta perustellusta kritiikistä. On nimittäin aika vaikea lähteä kehittymään asemasta “oon ihan paska kaikessa” kuin siitä, että “okei, mä oon ihan hyvä näinkin, mutta voisin olla parempi vielä kehittymällä tässä ja tuossa”. Ja ainakin mulle positiivisuus on tosi iso motivaattori. Mä oon esim. miettinyt viime aikoina vähän negatiivisia ajatuksia omasta kropasta, tai lähinnä kun en oo hirveesti treenannut mitään ajanpuutteeseen vedoten ja tuntuu, että reidet on ihan löllyä. Sit oltiin kavereiden kaa Hoplopissa ja mulla oli shortsit ja mun kaveri (joka on superurheilullinen ja älyttömässä kunnossa!) ihan nonchalantisti välikommenttina laittoi viestissä, että mun jalat näytti superhyvältä shortseissa. Olin ihan hämmentynyt, koska itelle tää on ollut pieni ulkonäöllinen kipupiste. Ja mulle on ykskaks jotenki mieluisampaa lähtee tekemään askelkyykkyjä ja kehittymään, kun pohja ei olekaan omassa mielessä “kamala”, vaan itse asiassa aika kiva. En tiedä sitten kehittyykö suurin osa kriittisestä palautteesta, mutta ite ainakin kukoistan ja kehityn nimenomaan tsemppauksella.

Halusin vaan kirjoittaa tän ja halusin kirjoittaa tän positiivisessa fiiliksessä, joten toivottavasti se välittyi teillekin. Nimittäin oon ollut tänään yhtä hymyä sekä teidän palautteiden, että valokuvausasiakkaitteni lähettämien viestien tähden, ja halusin kertoa kuinka tärkeää on tuntea itsensä hyväksi. Vaikka olisi raudanluja itsetunto, niin kaikki positiivinen palaute aina hivelee mieltä. On se yli 1000 tykkäystä saava kuva Instassa, pitkä viesti DM:ssä vai kasvotusten kerrottu kehu jostain pienestä asiasta. Mä koen, että ihminen tarvitsee tietynlaista positiivista vahvistamista. Oli se sitten toisen äitiyden kehumista, asun kehumista tai ihan vaan sivulause, jossa kehuu kaveria jostain, niin se on tärkeää! Vaikka itsekin tietäisi näyttävänsä kivalta tai olevansa hyvä äiti, niin se voi vahvistaa sitä positiivista fiilistä ja luoda muuria kaikelle negatiiviselle, mitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Nimittäin ei riitä, että ajattelee niin, koska vastaanottaja ei ole ajatustenlukija.

Oonkin aloittanut vähän aikaa sitten ihan tietoisesti oman palautteenannon lisäämisen käytännössä. Jätän kommentoimatta pienet ärsyttävät tai huonot asiat ja kommentoin hyvät ääneen. Oman lähipiirin lisäksi muutenkin. Ravintolassa kun kysytään onko hyvää, en sano vain, että “Joo!”, vaan kommentoin kokonaisella lauseella. “Joo, tää osa X annoksesta on ihan taivaallinen, kiitos!” Tai kiitän tarjoilijaa siitä, että on ollut ihanan iloinen ja kiva tyyppi. Tai kiitän ravintolasta lähtiessä tyyliin “Tänne on niin kiva aina tulla, kun teillä on aina niin hyvä fiilis/palvelu/mikäikinä”. Etsimällä ei tarvitse etsiä positiivista, mutta aika paljon päivään mahtuu positiivisia asioita.

Tulee itse asiassa pieni esimerkki mieleen. Kävelin Ginaan yksi päivä odotellessani jotain. Näin kivan mekon, mutten jaksanut sovittaa, niin olin jättämässä peilillä pyörähdyksen jälkeen rekkiin. Myyjä oli tervehtinyt tullessani ja huikkas kun näki mun palauttavan mekon rekkiin, että on muuten kaikki mekot -40% ja et toi mekko on muuten ihan superkiva päällä. Asiasta oli isot laput kaikkialla, mutten kiinnittäny huomiota. No, ajattelin, että fine, sovitan nopeasti. Kun sitten se olikin ihana ja maksoin sitä kassalla, kiitin myyjää siitä, että inspiroi mua sovittaa, että sehän oli aivan ihana! Entisenä vaatemyyjänä mä tiedän tasan tarkkaan kuinka nuivaa suhtautumista myyjät saavat pitkin päivää tehdessään ihan vaan omaa työtään, joten halusin myyjän tietävän, että sen mekon möi mulle nimenomaa hän ja hänen hymyilevä positiivinen kontakti. Tuskin se jäi hänelle mieleen sen kummemmin, mutta ehkä jäi vähäksi aikaa sitä työpäivää. Mulle se ei maksanut mitään ja potentiaalisesti se toi hyvän mielen hänelle. Ja tiedättekö nyt kun oon aktiivisesti yrittänyt muistaa tän lähtökohdan arjessa, niin huomaan sen tuovan jokaikinen päivä iloa mulle itselleni! Huomaankin, etten kukoista vain saamistani kehuista, vaan antamistani. Suosittelen siis kokeilemaan! 🙂

Millaisia sisältöjulkaisuja te kommentoitte aktiivisimmin? Ja jos ette ikinä kommentoi, niin miksi? 🙂

Muhkeaa, puhvia ja runsasta

Just kun ilmoitin viime viikon alussa, että mä en löydä ikinä yhtään mulle sopivaa pantaa, niin maksaessani kampaajalla, huomasin telineessä kivan kultaisenruskean pannan, jonka mallasin päähäni ja ihastuin. Pakko oli saada sama myös vaaleanpunaisena kun käytin tuota ruskeaa monta päivää putkeen heti.

Niin helppo keino piilottaa vähän huono tukkapäivä ja viedä huomio kasvoilta! Kultaisenruskea sopii hiuksiin, mutta tämä pinkki on oma statementinsa! Myös tämän asu mekko oli sellainen löytö, joka meinasi jäädä kauppaan. Mä en koskaan jaksa sovitella vaatteita kaupoilla, laiskuus iskee, ja samalla oon tosi huono palauttaa mitään hutiostoksia, joten usein joku juttu jää henkariin, ellen oo erityisen energisellä tuulella. Keväällä jotenkin tulee ehkä helpommin sovitettuakin jotain, kun ei tarvii kuoria tuhatta kerrosta, mut nyt olin tulossa verikokeesta ja vähän huonolla fiiliksellä lääkärikäynnistä, mutta kun piti tappaa hetki aikaa, niin eksyin Ginan ikkunaan. Ihastuin tän mekon kuosiin, mutta mallattuani peilin edessä meinasin jättää sen henkariin. Mä yleensä tykkään, että mut jätetään rauhaan kaupassa ja aktiiviset myyjät harvoin saa mua kiinnostumaan mistään, mutta onneksi tällä kertaa kun olin viemässä mekkoa sovittamatta takaisin paikalleen, myyjä huikkasi, että mekot on kaikki -40%, joten sain vielä lisäsyyn sovitella tätä. Ja siitä päätellen paljon tää on saanu teiltä kysymyksiä, se kannatti 😀 Itsekin tykkään tästä kuosista tosi paljon ja mekko istuikin ihanan rennosti päälle. Puhvihihat, kulmikas pääntie ja muhkea helma toimii just täydellisesti arjessa rentona kesämekkona.

Jotenkin viime aikoina on taas löytynyt iloa pukeutua, iloa joka on ollut jo pidempään poissa. En ehkä edes tajunnut sitä siinä hetkessä, mutta nyt kun tuntuu kivalta pukea ja meikata, huomaan, että tossa mentiin piiiitkä kausi vaan leggareissa. Tiedän, että COVID on vaikuttanut, mutta ennen kaikkea musta tuntuu nyt pitkästä aikaa siltä, että mä oon taas mä. Ja sen huomaan tosi monessa asiassa, mukaan lukien ihan vaikka siinä, miten luontevaa on olla pitkästä aikaa kuvissa. Mun mielestä on vähän surullista miten vähän puhutaan kaikista niistä muutoksisa, jotka kroppa kohtaa lasten myötä. Mieli vetää aikamoisen rumban läpi, mutta niin vetää kehokin. Eikä se liity pelkästään siihen isoon mahaan ja sit siihen, kuinka tehokkaasti ja nopeasti maha lähtee. Usein näkee kuvia ja ajatuksia postpartumiin liittyen, mutta se on vaan osa asiaa. Mä tiedän ainakin omalta kohdalta, että kun raskauskiloja tokassa raskaudessa tuli reilu 6, niin ne myös jäi sinne synnärille. Mutta aivan eri kroppa sieltä tuli takaisin. Imetys oli oma osansa ja kun katson vuoden takaisia otoksia, huomaan, kuinka erilaiselta näytän. Jotenkin turvonneempi, kasvonpiirteet on erilaiset, kaikki on vähän erilaista. Hormonit elää ja muuttuu paljon parissa perättäisessä raskaudessa, mutta myös sisällä tapahtuu muutoksia, joita ei näe. Mulla esim. rintakehä leveni huomattavasti ja takamus vuorostaan katosi. Ykskaks vanhat tutut mallit ei enää sopineetkaan, ja piti löytää kaikki uudelleen.

Ja mulla ainakin tuntui siltä, että vasta lähes 1,5 vuotta synnytyksestä mun kasvot palautui omannäköiseksi ja tuli sellainen yhtäkkinen “hei, mä näytän iteltäni!” -fiilis. Samalla tajusin kuinka pitkään se oli poissa. Me edelleen ajoittain pohditaan sitä, mikä on meidän lapsiluku ja pakko sanoa, että vaikka raskaus on asia, josta olen erittäin kiitollinen, että olen saanut kokea sen kahdesti, niin olen oikeastaan kiitollinen siitä palkinnosta, en itse siitä ajasta. Tuntuu erittäin jotenkin ahdistavalta ajatuskin joutua kulkemaan taas toi muutosten polku uudelleen. Omalla tavallaan se, että raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa nimitetään välillä toiseksi teini-iäksi, on erittäin osuvaa. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mun kropan malli muuttuu näin paljon ja että mulla kestää tosi kauan tuntea kroppani tietyllä tapaa täysin omakseni. Toisaalta elämänmittaisella polulla tää on tosi lyhyt aika, mut toisaalta, että tuntuu hyvältä, kun tuntee itsensä jotenkin erittäin kotoisaksi omassa ihossaan.

Tietyllä tapaa oon huomannut vähän teini-iän kaltaista tyylinkin etsimistä pitkästä aikaa itsessäni. Korkeavyötäröiset shortsit ja tiukka napapaita eksyi yksi päivä päälle ja ihmettelin itsekin tätä. Siis tiukat, tai no melko tiukat, vaatteet? Ei oo pahemmin näkynyt. On tuntunut siltä, etten tunne kroppaani ja siksi helpoin vaate on ollut joku säkkimäinen mekko, jonka alla voi olla ihan minkä tahansa mallinen keho. Tää mekko kuuluu just siihen kategoriaan. Ja ehkä just siks meinasin eka viedä sen pois. Koska oon osittain tietoisestikin yrittänyt löytää mun vartaloa uudelleen ja tuntea sen jotenkin paremmin ja pukeutua välillä myös sen mukaisesti, enkä sitä piilottaen.

Jollain tapaa myös huomaan, että elämäntyyli on vaikuttanut pienin tavoin pukeutumiseen. Printit on pop, koska lapset onnistuu yleensä jotenkin mutkin sotkemaan, ja lyhyen hameen alle tulee puettua aina shortsit, koska liikkuminen tykinkuulien kanssa on vaikea ennakoida. Mut noi on sellaisia isompia juttuja. Pienempiä muutoksia on paljon. Käytän tosi vähän korkoja nykyään ja huomaan sen asuvalinnoissani. Mun silmään tosi monet vaatteet ja asut oikein kaipaa kaverikseen korkkareita, ja näyttävät heti aivan erilaiselle, jos jalassa on matalat kengät. Jotenkin ballerinoista tulee herkästi mieleen oma lukioikä ja söpistely pillifarkuissa ja ballerinoissa, ja niihin en osaa kajotakaan, joten käyttöön jää bootsit, tennarit ja lenkkarit. Aika erilainen fiilis tulee kuin vaikkapa korkeiden saappaiden tai avokkaiden kanssa. Tääkin mekko näyttää ihan erilaiselle korkkareiden kanssa. Mutta tuntuu jotenkin ihan vieraalta ajatus, että joskus sitä käytti korkkareita jatkuvasti, ihan kaupungille vaan lounaalle lähtiessä tai muuten vaan. Nyt kaivan luottokenkäni pölyttymästä synttäreinä ja ehkä jonnekin ravintolaan aina välillä.

Jollain tapaa kaipaisin töihin kodin ulkopuolelle. Ja sitähän olen viime aikoina tehnyt. Valitettavasti se ei kyllä auttanut tässä asiassa laisinkaan. Nimittäin mä kuvaan yleensä leggareissa ja hupparissa, koska pyörin studion lattialla tai jossain rämeikössä ties missä asennoissa ja joku mekko nyt on yleisesti ottaen ihan typerä yritys mulle niissä tilanteissa. Nostan hattua kaikille tyylikkäille valokuvaajille, jotka ottaa kuvia kukkamekossa, nahkatakissa ja hatussa. Ite etin mukavimmat vaatteet, joiden tuhoutuminen ei haittaa. Huomaan tän nykyisen elämäni muuttavan koko ajan mun pukeutumista, meikkaamista ja vaikka tukkatyyliä. Siinä missä ennen olin suurimmaksi osaksi aikaa meikit nassussa, tukka kiharalla ja päällä joku näyttävä mekko ja korkkarit, nyt oon enemmän Birkenstocks + leggarit ruokakaupassa -ihminen. Sit kun tottuu siihen peilikuvaan, niin alkaa näkemään sen edellisen ihan kummallisena. Vietin ennen arkea juhlavammassa lookissa kuin nykyisin suuren osan juhlista. Silloin se ei tuntunut juhlavalta, enkä missään nimessä häpeä tai kadu sitä. Päinvastoin! Välillä jotenkin kaipaan sitä! Onhan se jotenkin surullista, että viettäisi suurimman osan arjessa “jossain vaan vaatteissa” ja kivat ja näyttävät vaatteet ja erilaiset muodot, siluetit, värit ja kuviot olisi harvinaista herkkua. Siks oon varmaan viime aikoina tehnyt muutamia hankintoja, jotka on huomiota herättäviä. Valkoisen sijaan halusin pinkin pellavapaidan ja harmaan sijaan ostin juuri kirkkaansinisen paidan. Ja sama päti tähän mekkoon. Tätä sai valkoisenakin nimittäin. Mut mä ihastuin tähän. Tuhat ja yks väriä, isot hihat, muhkea muoto. Tää on just niin tårta på tårta ku olla ja voi and I love it!! Se menneisyyden Anna, joka puki kolmerivisen niittivyön röyhelömekon kanssa, iski kaulaan kettingin ja ranteisiin pari kiloa niittikoruja, on ihan vähän mielissään. On täällä jossain beigen ja okran ja legginsien alla vielä se ihminen, joka nauttii siitä, että seisoo peilin edessä ja miettii, laittaisko mekon kanssa vaaleanpunaisen laukun vai vaaleanharmaan.

Ja voi vitsi miten hauskaa oli havahtua hetkeksi siihen ajatukseen, että hei apua, mä oikeesti harkitsen asusteita, enkä vaan nappaa ekaa käteen sattuvaa.

Tiedän että kirjoitin hyvin samanlaisia ajatuksia juuri viimeksikin, mutta antakaa mulle hetki. On jännittävää herätä horroksesta tajuamatta olleensa pitkään horroksessa.

Miten meni? Oliko oikea värivalinta laukuksi ja mitäs muuten tykkäätte asusta?

Kahviseurani totesi, erittäin hyvällä, mun näyttävän ihan Blair Waldorfilta, joka tälleen Serena -fanin ajoi ehkä minimaaliseen kriisiin, mut sit totesin, että ei, tää panta ei oo ällösöpö vaan just hyvä! 😀 Sitä paitsi niin kauan kun mulla ei oo pannan kaverina bleiseriä, mulla on vielä pari askelta Blairiin 😀

Mekko on Gina Tricotin (tämä!), laukku Chanelin, panta Cocobellan ja kengät Lacosten
(I know, 2000-luvun alussa teini-ikäni viettäneenä tekis mieli repiä noi krokotiilit aika näppärän nopeesti sanonko minne, mut nää on maailman parhaat valkoiset sirot perustennarit!!)

Oli muuten ihan parasta, että eksyin sinne sovariin, sillä matkalla sinne päädyin kokeilemaan samaan konkurssiin yhtä farkkuhaalaria, ja se oli täydellinen ja alessa 14 €! Siis ai että! Oon ettinyt täydellistä farkkuhaalaria ties miten kauan, ja nyt törmäsin siihen täysin vahingossa! Tämä on kyseessä ja näyttäisi olevan netissä 16,50 € alessa ja kokoa S olis vielä. Mulla on M, mukavan rento on päällä, vaikka miellän itseni enemmän L-kokoiseksi, joten jos normaalisti pidät M-kokoa, voisi olla just sulle passeli! 🙂