Varhaiskasvatuksen vaatevalinnoista ja vähän muustakin

Ei päikkyvaate.

En itse asiassa ajatellut, että mun eka postaus pitkän tauon jälkeen liittyisi varhaiskasvattajiin ja päiväkotiin, mutta nyt kun tää sivu on “valmis” ja mulla iski ajatuksia mieleen Instagramin äärellä, niin hyppäsin tänne. Tää on itse asiassa tahtotila muutenkin blogin suhteen nyt, madaltaa kynnystä postauksille. Eilen tuli täyteltä varhaiskasvatuksen kanssa käytävää keskustelua varten papereita ja sattupa posti tuomaan uudet vk-vaatteet, jotka tilasin reilu viikko sitten, joten päiväkotiajatukset on olleet tapetilla.

Meidän esikoinen on nyt ollut reilu 1,5 vuotta päiväkodissa ja tää on toinen päiväkoti. Olimme tyytyväisiä ensimmäiseenkin, mutta vielä enemmän tähän toiseen, jonne vaihtoa alunperin arvottiin tosi pitkään, koska sijainnin puolesta se oli meille parempi. Ensimmäinen päiväkotimme oli Norlandian Hilla, ja olen ikuisesti kiitollinen, miten hienosti siellä alkoi lapsemme polku päiväkotiarjessa ja voin suositella kyllä ehdottomasti kaikille omalla kokemuksellani. Mikään päiväkoti ei ole täydellinen, yksikään vaka-kasvattaja ei ole täydellinen. Merkittävimmät pienet miinukset, mitä päikkyarjessa on tullut mieleeni on olleet lähinnä resursseihin liittyviä, sillä yksityisissäkin päiväkodeissa ei resurssit vaan ole ihan mitkään älyttömät. Sen hieno puoli on toki siinä, että lapsemme voivat käydä päiväkodissa kansainvälisesti verrattuna tosi edullisesti.

Mutta niin. Eilen tosiaan täyteltiin tuossa meidän kesälomapapereita ja samalla vasu-papereita, ja heille, jotka tätä lukee, vaikka lapsia ei ole, tai lapset on ihan pieniä vielä, niin vasu = varhaiskasvatussuunnitelma. Mä en koskaan käytä sanaa tarha, koska kyseessä ei ole mikään eläintarha muksuille, vaan käytän sanaa päikky = päiväkoti. Sitä se tuntuu usein olevan päivän koti meidän lapselle sillä aikaa kun vanhemmat on töissä.

It takes a village to raise a child ja mulle päiväkoti on usein tää kyseinen kylä. Ja juuri sen takia on oikein, että tästä vaka/vasu-terminologiasta pidetään kiinni. Mä oon ite oppinut paljon viime vuosina ja oon pahoillani, jos oon joskus loukannut joidenkin ammattitaitoa käyttämällä vääriä termejä. Päikyssä nimittäin työskentelee eri koulutustaustalla olevia aikuisia, joilla on omia erityisosaamisaloja. Jos olen joskus lätkinyt ihmisiä samaan kategoriaan, se ei ole koskaan johtunut vähättelevästä asenteesta heitä kohtaan, vaan päinvastoin. Mulle kaikki päikyn väki on yhtä tärkeetä. Opettajat, hoitajat ja keittiön Etunimi, joka tekee parempaa ruokaa ku äiti kuulemma. Eikä äiti osaa tehdä samanlaista makaronilaatikkoa.

Ei päikkyasu.

Mua aina harmittaa, miten jotenkin vähätellen puhutaan hoitajista millä tahansa alalla, koska tutkinto on lyhyempi tai mitä ikinä. Mä katoin vuosia mummini palvelutalossa elämistä ja Alzheimerista kärsinyt halvaantunut isoäitini ei todellakaan ollut helpoin asiakas. Parikymppiset mimmit nosteli häntä suvereenisti pyörätuoliin, haki hänen kukkapurkkiin jemmaamat lääkkeet ja sieti huonon päivän huudot ja sättimiset siitä, että lääkkeen ottaminen tarkistettiin. Kertaakaan en haaveillut heidän työstä, mutta kertaakaan en myöskään ajatellut asiaa negatiivisesti vähätellen ja alaspäin katsoen. Päinvastoin. Musta ei vaan olis siihen. Niinku musta ei olis päiväkotiinkaan. Meteliin, kehittyviin lasten persoonallisuuksiin, vieraiden lasten persusten pyyhkimiseen, jatkuvaan ruokamaanitteluun ja ties mihin kaikkeen. Mä nostan aivan helvetin korkeelle hattua päästä jokaiselle varhaiskasvattajalle, koska se ei ole helppoa. En tietenkään voi sanoa tietäväni millaista se on, sillä en ole sitä koskaan tehnyt työkseni, mutta olen kuunnellut vuosien kokemusten ajatuksia anopiltani ja seurannut päikyn toimintaa ja joka ikinen kerta oon erittäin otettu ja iloinen siitä, miten ihania ihmisiä varhaiskasvatukseen mahtuu. (Joojoo, mätämunia varmasti on, niitä on joka alalla, mutta en aio tässä nyt huomioida sitä vähemmistöä vaan sitä enemmistöä, joka ansaitsee enemmän. Niin taloudellisesti kuin ajatukissamme.)

Mulle lapset on kaikki kaikessa, joten oon ollu tosi hermona siitä, millaiseen hoitoon laitetaan esikoinen aikanaan. Mulle se taisi olla raskaampaa ja D menikin päikkyyn vasta 2,5-vuotiaana, koska en ollut aiemmin valmis päästämään kontrollia. Nyt voisin pitää häntä kotona jonkin verran enemmänkin, kun Adrian kuitenkin täällä on, mutta hän haluaa päiväkotiin ja minäkin haluan hänet sinne. Arkivapaapäivät on yleensä matoilua ja tylsistymistä, koska on tottunut päikyn arkeen ja tekemiseen ryhmässä ja porukassa, muiden lasten ja aikuisten kanssa.

Kun oltiin viisi viikkoa poissa, puhui hän päiväkodin aikuisista yhtä paljon kuin lapsista ja halusi viedä tuliaisia kaikille aikuisille. Mua aina lämmittää mieltä, kun päikyn aikuiset halaavat lasta lähtiessä, tai kun heillä on selkeesti omat jutut muksun kanssa, ja niitä kerrotaan tohkeissaan ja naureskellen. Meidän nirsopetteri syö nykyään tosi hyvin päiväkodissa ja paremmin kotonakin sen takia. Valikoimaan on tullut niin maitorahkaa kuin makaronilaatikkoa ihan viime aikoinakin, koska päikyssä oli hyvää. Ongelma on yleensä saada lapsi edes maistamaan mitään uutta.

Mä muistan pelänneeni jo raskaana, että lapselle pakotetaan jossain ruokaa ja hänelle jää siitä traumoja. Mulla on. Mulla on muistoja kun äiti haki päikystä ja itkin vessassa, koska vihasin (ja vihaan edelleen) kardemummaa, enkä halunnut syödä pullaa ja sitä pakotettiin mulle. 90-luvulla Kontulassa varhaiskasvatus oli varsin erilaista. Mä muistan enemmän kuin paljon huonoja muistoja päikyn ja koulun ruokatilanteista ja anoppi on kertonut omia kauhutarinoita, mitä töissä on nähnyt. Pelkäsin ihan hirveästi tätä asiaa. Ja nyt lähes joka päivä päikyltä kerrotaan, että lapsi on syönyt tosi hyvin ja välillä lapsi ilmoittaa kotona, että haluaisi samaa ruokaa kun oli päiväkodissa ja sitten mietitään, miten se tehdään oikein 😀

Ei-päikkyvaatteissakin lapset saa olla lapsia, pyöriä pellolla ja mudassakin.

Mulla ei oo siis mitään muuta kuin kunnioitusta varhaiskasvatusta kohtaan. Edellinen vasu-keskustelu on jäänyt vahvasti mieleen positiivisesti, sellaisena, että “hei, ne oikeesti tuntee mun lapsen just eikä melkein!” ja kaikki mahdolliset erityistilanteet on menneet superhyvin. Meidän 4-v. ei juurikaan uhmaa ja saadaan tosi paljon keskusteltua kaikkia tilanteita läpi, eikä yleensä ole syytä juuri hänen kanssaan vääntää. Rutiinien hajoaminen on hänelle vaikeaa ja esim. isin työmatkojen aikana on aina tietynlaista oireilua, kun testailee läheisiä selvästi sen puolesta, että lähteekö hekin. Nyt ymmärtää jo paremmin, mutta vuosi sitten tää oli aika selkeää usein. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että päikyssä oli joku tahtokiukku ollut, vaka-ope kertoi asiasta lämmöllä ja pehmeydellä ja kertoi, että sitten olikin halunnut syliin ja halimaan ja mä olin iloinen. Iloinen siitä kohtauksesta, koska uutta päikkyä oli taustalla kaksi viikkoa ja koko kohtaus kertoi mulle siitä, että hän oli kiintynyt siellä jo johonkin tarpeeksi, uskaltaakseen testata sitä ihmistä.

Mun mielestä vanhempana osa näistä kaiken maailman lippulappusista on välillä erikoisia. Nytkin neuvolan 4-16 -vuotiaille lapsille suunnattu lappu on vähän hassu, kun se on kovin suljettu vastauksiltaan ja jotkut väittämistä kuulostaa ihan erilaiselta 4-vuotiaalla ku 14-vuotiaalla. Mutta se, mistä ehdottomasti tykkään, on se, että tuntuu kun lasta tosiaan kasvatetaan yhdessä päiväkodin kanssa. Me täytetään lappuja, päikky täyttää lappuja, keskustellaan ne yhdessä ja sitten on vasta neuvolan aika seurata kehitystä ja osaamista, mitä 4-vuotiaalla on. Aikuisena on jotenkin tosi ihanaa, että oikeasti oppii lapsestaan myös niitä puolia, joita ei näe. Millainen hän on, kun me emme ole paikalla.

Ja tää kaikki tuli oikeastaan alkupuheeksi tähän siitä mieleen, millaisia vaatimuksia päiväkotiin esitetään. Viestinnän ja esimerkiksi vaatteiden suhteen. Mä kysyn yleensä samat kysymykset päikyn pihassa kun haen lapsen. “Millanen päivä oli?” (tarkoittaen hyvä/huono, ei litanjaa tekemisistä), “Onko syönyt miten?” (hyvin/huonosti) ja “Nukkuko päiväunet?”. En koskaan oleta, että päiväkodilla on aikaa kertoa mulle tämän tiiviimmin päivän tekemisistä vaikka alkuun olisikin ollut kiva tietää lähes kaikki lapsen tekemisestä. Joskus jään juttelemaan hoitajille ja kysyn vähän kavereista jne. mutta en oleta, että ehdittäisiin viestimään lasten kuulumisia pitkin päivää. Enkä todellakaan oleta, että päiväkodissa kukaan on sitä varten, että huolehtisi lasteni vaatteista. Itse asiassa en koskaan suhtaudu päiväkotiin ajatuksella “Kuinka te voisitte helpottaa meidän elämää?” vaan päinvastoin. Mitä me voidaan tehdä helpottaaksemme lapsen sopeutumista tai viihtymistä ja myös käytännön hoitoasioita? Sen pitäisi mun mielestä olla jokaisen vanhemman asenne päiväkotia kohtaan. He eivät ole meillä töissä, vaan he ovat tekemässä meidän työtä, riittämättömällä palkalla ja heillä on kokemus siitä, mikä helpottaa lapsen ja koko porukan arkea päiväkodissa.

Mulla on ollut tässä viimeisen vuoden aikana mielenkiintoisia keskusteluja niin vanhempien kuin varhaiskasvattajien kanssa IG:n puolella. Lasten merkkivaatteet on juttu nykypäivänä, tai siis sanotaanko niin, että lapsilla on paljon “kalliita” vaatteita nykypäivänä. Vanhemmat suhtautuu niihin eri tavalla. Toisille vaatteet on vaatteita ja saa mennä sotkuun, toisille tietyt vaatteet on “hienoja” vaatteita, joita ei todellakaan haluta sotkea mustikkakeittoon. Sitten kun toinen vanhempi laittaakin sen hienon Gugguun paidan päälle päikkyyn, onkin toinen vanhempi ihan ärtynyt kun “ei tajuttu vaihtaa” tms. Tän tyyppisiä keskusteluja näkee tosi paljon lastenvaate-ryhmissä ja mielipiteitä on laidasta laitaan. Toisaalta huomaan itsekin, että laitan lapselle välillä ihan lemppareimpia vaatteita päikkyyn, koska minne muuallekaan niitä laittaa näin pandemia-aikana? Toisaalta en kyllä ikinä oleta, että ne vaatteet tulee sieltä ehjänä ja naarmuttomana ja tahrattomana. Mä en itekään jaksa valvoa vaatteiden perään ikinä saati oleta, että päikyssä on aikuisilla siihen aikaa. Monille vaka-ammattilaisille tää oikeesti aiheuttaa stressiä, enkä oo ees tajunnut! Pelkää saavansa huudot/valitukset, jos merkkivaatteelle käy jotain ja stressaa asiaa. Koska kokemuksia tästä on tosi monilla. Toinen puoli on usein vaikeat/hankalat vaatteet lapsen ikään nähden.

Tää olikin se, mikä mulle tuli mieleen mun ig-julkaisuista mieleen eilen. Mä aina välillä “joudun” pukemaan kaksi lasta. Se on välillä ihan painajainen. 4-vuotias, joka osaa pukea, ei ykskaks osaakaan, kun laiskottaa tai sitten tulee minäitse ja pukee hankalinta sukkaa, mitä kaapista löytyy, vartin. Taapero sinkoilee ympäriinsä ja vetää vasemman kengän jalasta sillä aikaa ku puen oikeaa. Huoh! Mietin välillä, että 4-7 näitä ja olisin ihan finaalissa. Siksi mulla on eri vaatteet päikkyyn lapselle kuin perheen kanssa ulkoiluun. Jos mä laitan kotona jotain vähän siistimpää ulos päälle, voin tarkkailla ja komentaa lasta. Ei päiväkodin aikuisten tehtävänä ole tuo, niitä tehtäviä on enemmän kuin tarpeeksi. Sen aktiivisen hoidon lisäksi pitää siivota, suunnitella, tehdä kaiken maailman vasu-asioita ja ehkä välillä käydä vaikka vessassa itse. Lapsen vaatteet päikkyyn pitää olla sellaiset, että hänen on niissä helppo olla, ei ole kuuma eikä kylmä eikä märkä ja hänen ei tarvitse niitä varoa.

Söpöt vaatteet ei välttämättä ole epäkäytännöllisiä, lapset viihtyy näissä. Mutta tekniset ominaisuudet ja päiväkoti kulkee käsi kädessä. Farkkutakki ja päiväkoti ei.

Ikä on aika tärkeä asia. Meillä on esim. pooloja pari kappaletta. Ne ei ole päikkyvaatteita. Ei saa niitä ite pois. Pari tiukkaa huppariakin on. Jos vaatetta ei saa itse pois päältä tai päälle taistelutta, ei siinä ole asiaa päiväkotiin. Mun 4-vuotiaan on pystyttävä pukeutumaan itse, kunhan aikuinen nostaa hattuhyllyltä alas, jos jotain on siellä, minne ei yllä. Varmasti joutuu pari kertaa muistuttamaan, mutta kyllä tuo pukee jo itse. Kerrokset on jees, mutta siinä on lapselle paljon muistettavaa, ja esim. paita + housut voi repsottaa jostain. Päikyssä meillä on merinohaalari, kotona housut ja paita. Haalarikin on kuitenkin sellainen, että helppo riisua ja pukea, jos tarvii mennä vessaan. Ulkohaalarit on sellaisia, että vetskarit on isoja, ja saa haalarin itse päälle. Samaten kengät, jalkaan vedettävää mallia. Kaikki fiineily ja fantsuilu pois. Meillä on esim. ollut vuoden päikyssä kurahousut (henkselein) ja takki, joita en oo kai kertaakaan nähnyt lapsella päällä, koska hänellä on ollut myös vuorellinen sadehaalari siellä. Onko helpompaa pukea merinohaalari, takki ja housut vai yksi vaate, jonka saa yhdellä vetskarilla kiinni? Jep.

Vinkki: Helpot isot vetoketjut, mahdollisimman vähän kerroksia, jos mahdollista, vaatteita, jotka lapsi saa itse pois ja päälle, ja sellaista, mitä voi pestä huoleti tuhat kertaa.

Nyt on vieläpä sellaiset kelit, että ei tiedä mitä pukea. Aamulla on välillä tarvinnu toppahaalaria ja päivällä vois pärjätä jo lippiksellä. Meidän kuumakalle valittaa ennemmin kuumasta, mutta en ole vielä suostunut viemään lippistä päiväkotiin vaikka just eilen sitä mies pohdiskeli. Kaksi pipoa siellä on. Ohut ja paksu. Jos siellä olisi lippis, niin a) alkaisi vääntää siitä, saako sen laittaa vai ei tai b) laittaisi liian kylmällä päähänsä ja aikuiset olettaisi, että tämä on OK, jos sellainen on kerta tuotu. Toki varmasti siellä myös järkeä käytetään ja kielletään, mutta kaikkea ei voida huomata ja toisella voi lippiskeli olla +15 ja toisella +5. Ei sitä aikuiset välttämättä tiedä ja jos kaapissa on joku vaate tai asuste, oletus on, että sitä käytetään. Meidän 4v. on aika tunnollinen ja pukee, mitä käsketään yleensä, mutta en jätä päikkyyn yhtään ylimääräisiä vaihtoehtoja, vaan korkeintaan vain ne, joita saa pitää. Ohut kypäräpipo ei oo kovin nätti ja näyttävä, mutta esim. näillä keleillä palvelee erittäin hyvin, kun lapsi saa sen helposti päähänkin itse.

Vinkki: Päikkyreppuun laitan aina keväällä aurinkorasvan, aurinkolasit, ohuen kypäräpipon ja ohuen puuvillapipon. Lippiksen, kun ei ole enää alle +5 luvassa missään vaiheessa päivää.

Meillä on erikseen jotain päikkyvaatteita ei sen takia, että ne on “huonompia” vaan koska ne on helpompia. Hupparit vetoketjulla? Päikkyyn. Pään yli puettavista vain Mellit päikkyyn kiitos. Sukista ne, joiden pukemiseen ei mene varttia (Polarn o Pyretin pitkät jarrusukat on jostain syystä hankalat, kun ei rullaa niitä ensin, vaikka kuinka on opetettu :D) ja hanskoistakin sellaiset, jotka saa itse puettua. Ja mielellään koko asu sellainen, että pääsee tarvittaessa pihalta vessaan ilman apua missään kohti. Kaikki sisävaatteet on sellaisia, että niissä saa mennä vaikka nokeen leikkimään, enkä välittäisi.

Vinkki: Oon nimikoinut kaikki sellaiset vaatteet, jotka saa mennä päikkyyn. Muutama tällainen poikkeus, mitä meillä on (tunnearvoa siskon tekemillä vaatteilla, farkkutakki epäkäytännöllinen jne.) on nimikoimatta. Mieheni ei ole ajatuksenlukija, eikä voi pitää mielessä kymmeniä eri vaatekappaleita ja saako vai ei, joten nimitarra kertoo onko päikkyyn sopiva. Miehen lisäksi esim. mummuillekin hyvä väline viestimään “ei-tätä-ehkä-tramppaan-ja-hiekkalaatikolle”.

Tää ei oo pelkästään päikyn aikuisten kannalta helpompaa vaan opettaa lapselle myös itsenäisyyttä siihen pukeutumiseen. Meillä opetellaan nyt pupukorvia kengännauhoihin, missä menee joko äidin järki tai vuosikymmen, mutta pikkuhiljaa 😀

Ja siis, voi olla, ettei monilla lapsilla edes ole tällaisia vaatteita, joista tällaisia edes ajattelee. Monilla lapsilla on pelkästään käytännöllisiä vaatteita, eikä vanhemmat edes mieti tätä. Mä tykkään ilmaista itseäni vaatteilla ja annan sen oikeuden myös lapsilleni. Saavat usein itse valita asunsa ja tykkään itsekin pukea heitä minun silmääni miellyttävällä tavalla. Aina se ei ole käytännöllistä. Koskaan en tunge lapsiani epämukaviin vaatteisiin, vaan kaikki on sellaisia, joilla voivat leikkiä huoleti. Mutta onhan se nyt ihan eri asia meneekö lapsi talvella päikkyyn Makian villakangas-toppatakissa vai Reiman haalarissa tai pukeeko hänelle keväällä ulos Minikidin hupparirotsin vai Reiman softshell-takin. Erilaiset sääominaisuudet ovat mielestäni se “käytännöllinen” puoli vaatteissa, ja vaikka en pukisi lapselle farkkuja kosteaan hiekkalaatikkoon, on hänellä kuitenkin farkkuja. Kukaan ei kuolisi vaikkei olisi, mutta on, koska tykätään niistä. Onhan ne hei siniset.

Päikkyvaatteet aiheuttaa monille päänvaivaa ja huolta ennen päikyn aloittamista ja monet vinkit on paremmin tiettyyn ikään sopivia kuin kokonaisvaltaisesti.

Päikkyvaatteet. Merkkisuosikkini on Reima ja Polarn o Pyret.

Mun kultaiset kolme vinkkiä on kuitenkin

1. Ei koskaan mitään sellaista, jonka hukkuminen harmittaisi poikkeuksellisen paljon.

Päikystä katoaa välillä väärään hyllyyn tai reppuun ihan vilpittömästi tai sitten on paljon tarinoita suoranaisista varkauksistakin.

2. Nimikoi kaikki. Se helpottaa varhaiskasvattajia. Ja vanhempia.

Nimitarrat on maailman helpoin väline tähän. Mä oon jättänyt päikkyreppuun arkin tarroja, että jos huomaan päikyllä, että puuttuu tarra, niin laitan sitten aina siellä. Alkkareita myöten nimikoitu kaikki paitsi sukat, koska niihin en oo keksiny järkevää paikkaa 😀 Kasvattajat näkee helposti mikä on kenenkin, eikä toinen vanhemmistakaan tuo kotiin jotain outoa vaatetta (“luulin, että tää on joku meidän uus, oli meidän kaapissa”, jos siinä on väärä nimi.

3. Lapsen mukavuus ja sääolosuhteet edellä aina, itsenäinen pukeminen tai sen opettelu vahvana kakkosena.

Jos vaate on hankala, pidä kotikäytössä. Pienet napit, pienet hankalat vetoketjut, helposti solmuun menevät nauhat/narut, solmittavat lenkkarit tai vaikka pään yli vedettävät paidat pienellä kaula-aukolla on hankalia pienille lapsille. Hanskat voi olla hankalammat kuin lapaset, jos ei vielä itse osaa pukea hanskoja, jne.

Vaan mä saa näin pitkän jutun aikaiseksi lasten vaatteista 😀 Mutta, mä oon yleisesti ottaen tosi tarkka vaatteiden käyttökohteista. Mulla on kotivaatteet ja pidän kotona muuta kuin kotivaatteita vain esim. juhlissa. Muuten aina kotivaatteet. Mun silmiä särkee jopa se, kun mies pitää farkkuja välillä kotona. Ei ei ei. Sitä varten on verkkarit. Päikyn, työpaikan tai minkä tahansa muun paikan pölyt ja pöpöt riisutaan ovella ja kotona mennään kotivaatteilla. Eli yleensä lapsilla on kotona alkkarit ja t-paita tai vaippa ja t-paita ja sen takia Adriania ei ole nähty taas housuissa melkeen kuukauteen samalla ku nätit vaatteet homehtuu kaapissa.

Ootteko te samanlaisia vaatteiden eri käyttötarkoituksiin jakajia? Vai meneekö tyllihame arkena ja farkuissa saa istua sohvalla?

Mungolife 4.0

Here we go! Uusi nettisivu! Neljäs jo, toisaalta onhan tässä blogivuosiakin kohta jo 13 takana. Ensin oli Bloggerissa ihkaensimmäinen Mungolife, sitten oli monen vuoden ajan Mungolifen kotina Rantapallo ja viimeiset nelisen vuotta viihdyin Lilyn bloggaajana.

Nyt on aika palata siihen, mistä kaikki alkoikin, eli omalle sivulle, joskin tällä kertaa sen tekemiseen oli hippusen enemmän osaamista kuin 13 vuotta sitten 🙂 Harjoittelin jo viime vuonna yhden kokonaisen nettisivun verran , kun tein Anna Pastak Visualsin sivun ja nyt aloitin jo tammikuussa tämän uuden sivun rakentamisen, mutta vuoden alku oli odottamattoman raskas ja samalla kävin paljon ajatuksia siitä, kannattaako uutta sivua edes tehdä. Samalla kuitenkin olin jo ehtinyt innostua ajatuksesta, sillä vaikka blogiyhteisöön kuuluminen on omalla tavallaan ihan mahtavaa, mulle inspiroivampaa oli tehdä oma sivu juuri sellaiseksi kuin minä sen haluaisin. Tai oikeammin te!

Sain viime viikolla inspiksen jatkaa tätä projektia loppuun kun teiltä tuli paljon palautetta Instagramin puolella ja toivottavasti tämä vielä viimeistelemätön versio sivusta on mieluinen sekä mobiilin, että desktopin käyttäjille. Vielä on varmasti monia pieniä teknisiä muutoksia tehtävänä, mutta onpahan tuore uusi sivu, jolle kirjoitella, varsinkin kun päässä on viime päivinä pyörinyt kasa ideoita postauksille ja teiltäkin tullut paljon erilaisia toiveita. Jotenkin joka kerta kun oon istunut blogin äärelle, on alkanut ärsyttämään vähän kaikki, mikä ei ollut mulle mieluista vanhassa sivussa, ja sitten jäin hinkkaamaan tätä sivua ja jäi se itse postaus aina kesken.

Blogi on tosiaan tällä hetkellä vielä hieman kesken, mutta jatkan työstämistä taustalla samalla kun te pääsette jo siihen tutustumaan. Tällä hetkellä olen yrittänyt rakentaa tämän käyttöystävälliseksi kaikille, niin mobiililla postausta lukeville kuin myös tietokoneella blogeja lukeville. Tällä hetkellä postaukset löytyy kahdesta paikasta. Etusivulta löytyy postausten snippetit, ensimmäiset muutamat lauseet ja otsikot, heille, jotka tykkää klikkailla auki ja lukea vain tietyn aihealueen juttuja. Blogi-sivulta taas löytyy klassinen blogi-layout, jossa postaukset näkyvät kokonaisena ja jatkuvat loputtomiin. Ylävalikosta löytyy kohdat Perhe & Koti, Muoti & Kauneus sekä Ruoka aihepiireittäin ja etusivulta löytyy myös tägipilvi tuttuun tapaan, jos haluaa lukea tiettyä aihealuetta enemmän kuin toista. Etusivulle nousee myös random postauksia vuosien varrelta, joista olette tykänneet tai joita olette kommentoineet ahkerasti.

Jos löytyy toimimattomia linkkejä, glitchejä tai muuta kommentoitavaa, nii antakaas tulla, että pääsen korjaamaan mahdollisimman pikaisesti!

Ja toki olen kiitollinen ylipäätään mielipiteistänne sivuun liittyen!

Kuvituksena muutama eilinen kuva keväisen lämpimän kelin helliessä meitä!

TERVEISIÄ RAS AL KHAIMAHISTA

RaK1.jpg

Heipsulivei! Huhhh, onpas viikko mennyt nopeeta. Ollaan kohta tasan viikko viihdytty Jennin luona Ras al Khaimahista ja blogijutut on täysin unohtuneet täksi viikoksi. Ihan kyllä suunnitelmallisestikin, sillä en ole halunnut nyt ottaa yhtään stressiä siitä, ehdinkö läppärin äärelle. Enpä kyllä ole ollut kamerankaan äärellä, nimittäin tässä reissussa on tähän mennessä tullut otettua tasan 0 kuvaa kameralla.

Jotenkin näin bloggaajana reissatessa on tullut jo vuosia raahattua kamera kaikkialle ja usein tallennettua kuvia useamman sata reissun aikana kameraan. Kännykkään on aina toki myös tarttunut paljon materiaalia, mutta jotenkin oon jo vuosia kokenut, että blogiin tulee vain järkkärilaatuisia kuvia ja kuvia, jotka on tietyllä tapaa vähän “set up”. Ei siis mitenkään vääristettyjä ja valheellisia, vaan enemmänkin vaan siis sellaisia kuvia, joita on vähän tarkemmin rajattu ja katottu. Valikoidut kuvat. Nyt oon jotenkin hieman kyllästynyt koko tuohon maailmaan ja huomaan reissuissa ottavani tosi paljon kuvia ihan vaan kännykälle, omaksi ilokseni ja muistoiksi. Siinä kun napsi kuvia usein blogia silmällä pitäen, jätti kuvaamatta ne vähemmän valokuvaukselliset hetket, jotka on usein ne, jotka on eniten täynnä fiilistä ja tunteita.

Yksin lapsen kanssa reissatessa on myös tietyllä tapaa 24/7 se valvova ja vahdissa oleva vanhempi, vaikka ollaankin ystävien luona, eli apua täältä kyllä saa. Mutta silti, kun toinen vanhempi ei ole mukana, on se sellainen vastuu vain yhdellä ihmisellä, jolloin keskittyy siihen lapseen joka sekunti ihan 100-prosenttisesti. Koko perheenä reissussa on ajoittain sellainen tilanne, että voi itse tehdä jotakin samalla kuin vaikkapa mieheni katsoo lapsen perään. Ja vaikka ystävä auttaisi mielellään lapsen kanssa, on silti sellainen olo, että tämä on minun vastuullani ja siinä keskittyy koko ajan kaikkeen muuhun kuin vaikkapa nättien kuvien taltioimiseen blogitarkoituksiin. Mulle tää on tosi tervetullut muutos verrattuna entiseen, sillä on ihana irroittautua blogista ja somesta ja olla vaan 100% kiinni lapsen kanssa touhuamisessa ja sellaisessa kunnon lomailussa, missä ei mielessä pyöri seuraava postaus.

Reissu on muuten ollut ihan täydellinen, ihanan rentouttava ja rento kaikin puolin, mutta toissapäivänä ehdin hieman säikähtää. Poika rupesi ykskaks kesken leikin oksentamaan aika rajusti joskus 17.30 aikaan illalla. Ensin ajattelin, että ehkä jokin ruoka ei oikein ollut sulanut, mutta kun ulos tuli pikkiriikkinenkin määrä vettä, niin tajusin, että lapsi sairastaa. Kun meillä oli viimeksi noro, niin sain eräältä sairaanhoitajalta epävirallisen ohjeen “paastota” niin kauan, että sappinesteet tulee pihalle. Ei mitään suuhun, ei edes teelusikallista vettä. Kun kaikki on tullut pihalle, voi parin tunnin päästä aloittaa teelusikallinen vettä kerrallaan. Kun viimeksi tein tän mukaan, niin sain nujerrettua noron yllättävänkin järkevästi ja tosiaan, helpotti heti kun sai ensin koko vatsan ihan tyhjäksi. Nyt päätin kokeilla samaa metodia lapsen kanssa. Eihän se mukavaa ole oksentaa “tyhjää”, mutta toisaalta, ei se oo mukavaa oksentaa hirveän monta kertaa. Kolmen tunnin paastolla kuitenkin ehdin jo pelkäämään lapsen kuivumista ja selvittämään missä vaiheessa pitää mennä nesteytykseen, mutta onneksi pojan nukahdettua yöunille kolmen tunnin rajuhkon oksentamisen jälkeen, hän nukkuikin yön hyvin rauhaisasti. Saatuani vihdoin Suomesta lääkärin langan päähän parin tunnin yrittämisen jälkeen, oli lääkäri samaa mieltä siitä, että antaa lapsen ennemmin nukkua yönsä rauhassa kuin olla raahattavana jossain sairaalassa. Oli muuten mulle ihan täys yllätys, että monesta paikasta ei saanut puhelu- tai virtuaalipalvelua sen vuoksi, että lapsi on ulkomailla. Jotain protokollasyitä, joiden takia Suomesta ei voitu kommentoida tilannetta ja soitettuamme täällä neljään sairaalaan, oli vastaukset kaikki sitä luokkaa, että “tuokaa näytille”. Ähh. Pakko kyllä sanoa, että suomalainen matkavakuutus taas osoitti tärkeytensä, kun sinne soittamalla, saimme heti yhteyden suomalaiseen lääkäriin, joka soitti meille ja kävi kanssani läpi hyvin rauhallisesti ja ajan kanssa koko tilanteen, hoito-ohjeet ja kaikki. Jäi todella hyvä ja rauhallinen fiilis.

RaK2.jpg

Onneksi eilen heräsikin oikein virkeä ja iloinen, joskin kovin janoinen ja nälkäinen pikkukaveri. Vähän säännöstellen ensin suostuin antamaan vettä ja banaania, mutta jo puolenpäivän jälkeen alkoi hyvin käymään selväksi, että lapsi on ihan täysin normaaleissa voimissaan ja me aikuiset selvisimme ilman mitään ongelmia, joten oletettavasti kyseessä oli viruksen sijaan ruokamyrkytys. Hirveän ylpeä sai taas olla tuosta pikkuisesta, ei nimittäin itkenyt yhtään koko episodin aikana ja muutenkin oli hirveän reipas. Ihan ihmettelen, miten vahva ja reipas voi lapsi olla. Jos olisin itse oksennellut seitsemän kertaa muutaman tunnin sisään, olisin varmaan pari päivää vähän voimaton ja haluton. Mulle kaikki mahataudit on aina hirveen rankkoja. Pelkään hurjana oksentamista ja oon tosi huono sairastaa kaikkea tällaista. Oon myös aina ajatellut, että äidiksi tullessani lapsen oksennustaudit on niitä rankimpia, koska pelkään oksentamista itse ja ajatus siitä, että joku oksentaisi syliin, on aika kamala. Hauskaa, miten tässäkin on äitiys opettanut, sillä nyt en oo moksiskaan noissa hetkissä. Toki nää aikuisiällä sairastetut pari noroa on kans vieny oksennuksen pelkoa vähän pois myös.

No, eipä tuo onneksi vienyt meidän loma-ajasta kuin yhden illan, sillä jo eilen oltiin palattu normaaliin. Tänään ollaan viimeistä päivää Ras al Khaimahissa ja huomenna suunnataan vielä pariksi yöksi Dubaihin käymään ennen kotiin lähtöä. Ei yhtään innostuta kotiinpaluu, mutta pakko se kai on. Miehen sanojen mukaan Suomessa on jo kevään merkkejä “valoa riittää peräti klo 18 asti!”, mutta jotenkin se ei mieltä lämmitä. Täällä kun on saanut puuhata aamusta iltaan ulkona, olla uimassa ja hiekkaleikeissä ja koko ajan jossain, niin on raju paluu taas kylmään ja liukkaaseen arkeen. Vaikka ulkoillaan Danten kanssa toki Suomessakin paljon, on se niin paljon rajoittavampaa kuin täällä. Ja pottakasvatuksen huippuaikana on niin turhauttavaa vartin kohdalla joutua tulla riisumaan kaikki vaatteet, jotta ne saa sitten taas taistella päälle. On se kerrasto+haalari kuitenkin vähän eri kuin shortsit ja teeppari. No, onneksi tässä ei ole enää ihan järkyttävän pitkä aika kesään, jolloin Suomi on kyllä parhaimmillaan 🙂

Mitäs teille kuuluu? 

HIIHTOLOMAN LUKULISTA

*Kaupallisessa yhteistyössä: BookBeat

mungolife (1 of 3).jpg

Oon huomannut viime aikoina kyllästyneeni netissä surffailuun. Usein jos mulla on omaa aikaa, niin vietän sen puhelimen äärellä selaillen niitä näitä. Luen päivän uutiset ja viihdeuutiset, selailen mun some-applikaatiot läpi ja palloilen pitkin eri sivustoja. Viime aikoina se on alkanut tuntumaan jotenkin tosi turhalta ja oonkin ihan kyllästynyt siihen, mitä yleensä puhelimella teen. Jostain syystä oon aina ajatellut, että ne on niin lyhyitä hetkiä, etten niiden aikana ehdi tehdä mitään järkevämpää.

Oon aina ollut sellainen kirjojen lukija, että haluan raivata kirjoille aikaa, vähintään tunnin-pari kerrallaan. Danten imetysaikana ahmin kirjoja, kun sille oli hyvin aikaa, mutta Danten saatua jalat alleen, tuntuu, että mun kirjojen lukeminen on taas vähentynyt. Nyt oon taas ladannut kasan e-kirjoja, joita lueskelen aina pienen pätkän kerrallaan. Junassa matkalla töihin, illalla ennen nukkumaanmenoa. Niinä kaikkina hetkinä, joita oon ennen täyttänyt netissä surffailemalla tai Instagramia päättömästi selaamalla.

mungolife (3 of 3).jpg

Mä saan ihan hirveästi iloa ja energiaa lukemisesta. Siinä pääsee oikeasti poistumaan hieman siitä omasta elämästä, hypätä eri hahmojen mieleen ja olla jossakin ihan eri maailmassa. Varsinkin lomalla tykkään lukea. Australiasta kotiin lentäessämme luin yhdeltä istumalta yhden kirjan. Lapsi nukkui miehen sylissä ja mulla oli aikaa. Nyt ei ehkä ole samalla tavalla mahdollisuutta, kun reissaan lapsen kanssa yksin, mutta kyllä varmasti tuolla reissussa saa varastettua joitakin tunteja ihan vaan lukemiselle. Taapero nukkuu vielä onneksi aika paljon, ainakin 14 tuntia vuorokaudessa, ja se vapauttaa vähän omaakin aikaa. Reissussa ei tarvii miettiä kodin askareita, siivoamista ja muuta sellaista, mikä tarkoittaa, että iltaisin pitäisi aina olla aikaa avata kirja, ottaa kuppi teetä ja rentouttaa oma mieli täydellisesti.

Koska sitä lukeminen mulle on. Rentoutumista. Mulla ei ole fyysisesti kovin raskas elämä, mutta henkisesti… No, mun pää on välillä on kuin inernet-selain, jossa on auki sata välilehteä ja jokaisella tapahtuu jotakin ja jokaiseen pitäisi nopeasti reagoida. Se on aikamoista myllerrystä. Kirjaa lukiessani poistun täysin omasta elämästäni ja sukellan kirjan tapahtumiin. Lukeminen on mulle varmaan sellaista, mitä muille on meditaatio. Henkistä rentoutumista. Ja mikä kätevintä, kirjat kulkee aina mukana puhelimessa. En oo hetkeen ostanut paperista kirjaa, kun luen aina vaan puhelimella kirjoja. Ei tuu tehtyä ylimääräisiä hankintoja, eikä tarvii kirjahyllyä kotiin. Harvoin nimittäin luen samaa kirjaa kahdesti.

Nyt oon ladannut taas BookBeatin omaan kirjastoon useamman kirjan reissun ajaksi. Tällä hetkellä kiinnostaa kovasti..

mungolife (1 of 1)-3.jpgKatherine Pancol – Aina ei tapahdu surullisia asioita 

Oon lukenut kaksi aiempaa Pancolin kirjaa, ja tykkään hänen kerrontatyylistä. Oon tykännyt noista kahdesta aikaisemmasta, ja tää on saanut BookBeatissa vaan 2 tähteä arvosteluissa, joten mua melkein kiinnostaa, että onko kirja huonompi kuin yleensä. Uteliaisuus heräsi heti, tosin kirja on tosi uusi, joten arvosteluja tuskin on ihan hirveästi vielä. Tykkään muuten todella paljon siitä, että BookBeatissa on aina nuo arvostelut kaikkien kirjojen kohdalla. Oon löytänyt useamman uuden mielenkiintoisen kirjan, kun oon kattonut yli 4 tähteä saaneita kirjoja.

Jojo Moyes – Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Mä tykkään tosi paljon Jojo Moyesin kirjoista. Ne on musta hirveän helppolukuisia ja mukavan iisejä. Usein Moyesin kirjat on kuin romcom-leffat, hyvän mielen helppoja tarinoita, joihin on mukava sukeltaa muutamaksi tunniksi ihmettelemään ihmissuhdekoukeroita ja elämään mukana päähahmojen tunteita.

Gail Honeyman – Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Tää on ollut lukulistalla jo pidempään, mutta en oo ehtinyt tarttumaan tähän kunnolla. Aloitin kerran, luin vähän matkaa ja se jotenkin unohtui. Muistin sen taas vähän aikaa sitten ja nyt aion lukea sen kyllä loppuun. Kirja on saanut niin paljon kehuja, että haluan antaa sille kunnon mahdollisuuden 🙂

Arne Dahl – Rajamaat ja Sydänmaa

Mä oon aina se tyyppi, joka kattoo Criminal Mindsia ja menee sitten nukkumaan tutisten peloissaan ja hälytyksen toimivuutta varmistellen 😀 Ehh. Mä myös luen aika paljon jännäreitä, jonka jälkeen nään sarjamurhaajia varjoissa, enkä uskalla sammuttaa valoja. Mutta pakko silti lukea 😀 Oon lukenu ajan tasalle kaikki mun suosikit rikosromaanisarjoista, ja nyt ajattelin aloittaa uuden. Oon lukenut joskus aiemminkin pari Arne Dahlin kirjaa, ja oon tykännyt. Tosi usein ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset kirjailijat on sellaisia, joiden parissa viihdyn, joten uskon, että tämäkin tempaa mukaansa. Ja mikä parasta, tästä on jo kaksi kirjaa BookBeatissa, eli jos jään koukkuun, saan seuraavan annoksen heti perään 😀

Clare Mackintosh – Anna minun olla

Mä inhosin Mackintoshin Annoin sinun mennä -kirjaa. Inhosin lähinnä sen takia, kuinka raskas tarina se oli pienen pojan äitinä lukea. Mutta silti tykkäsin kirjasta ja kiinnostuin kirjailijasta. Nyt aihekin on sellainen, joka ei ehkä aiheuta niin paljon pelottavia ajatuksia, että voin lukea sen hieman levollisemmin mielin.

mungolife (2 of 3).jpg

Mitä hyviä kirjoja te ootte lukeneet viime aikoina? Jakakaa hyviä kirjavinkkejä mulle ja muille! Huomenna alkaa sopivasti hiihtolomakausi, joten monilla on nyt varmasti tiedossa reissua ja hieman lisää vapaa-aikaa, joten kirjoja ehtii lukemaan taas paremmin.

Tiesittekö muuten, että BookBeatiin saa nykyään perhetilin? Käyttäjätiliin voi liittää uusia profiileja, ja samaa tiliä voi käyttää peräti viisi eri käyttäjää samanaikaisesti. Kirjoja voi kuunnella samaan aikaan ilman, että ne keskeytyy ja jokainen profiili näkee vain omat kirjat. Se on superkätevää, koska me miehen kanssa käytettiin alkuun yhtä tiliä, kun ei oltu varmoja, tuleeko tätä hyödynnettyä. Nopeasti huomattiin, että tuleehan sitä, ja hankittiin omat tilit. Perhetili tuo sillai selvää säästöä, että normaali käyttäjätili maksaa 16,90 €/kk, mikä on sekin vähemmän kuin yksi kirja eli mun mielestä todellakin edullinen, mutta tuo uusi profiili käyttäjätilin rinnalle on 4,90 € lisää, joten huomattavasti edullisempi. Jos siis luette pariskuntana tai perheenä paljon kirjoja, kannattaa tsekata tuo mahdollisuus.

BookBeat tosiaan maksaa 16,90 € kuussa. Mun lukijat pääsevät tutustumaan BookBeatiin kuukauden ajan ilmaiseksi, sillä koodilla mungolife uudet lukijat saavat kuukauden veloituksettoman kokeilun 🙂 Jos ette siis vielä ole BookBeatin käyttäjiä, niin nyt kannattaa ehdottomasti liittyä 🙂

KIIREINEN VIIKKO

mungolife (1 of 1)-2.jpg

(Melkein tasan vuosi sitten otettu kuva Ras al Khaimahista, minne suuntaamme Danten kanssa nyt tällä kertaa kaksin. Katsokaa noita pikkuisia 4 hammasta, kun muita ei vielä ollut! Voi että, miten hän on kasvanut jo näin paljon?!) 

Huhhei mikä viikko ollut. Kotona on pörrännyt äiti ja anoppi vierailulla, töissä on riittänyt tekemistä ja muhun on iskenyt joku kevätväsymys, joka on vaatinut minipäikkäreitä työpäivän jälkeen 😀 Viimeiset kolme päivää on vaan hujahtaneet ohi, kun olemme viettäneet ystävänpäivää, tehneet kevätsiivousta kotiin ja nähneet läheisiä. Huomenna lähdetään Danten kanssa reissuun ihan kaksin ja se on herättänyt mussa kyllä aikamoista jännitystä.

Oon yrittänyt saada kaikkia työjuttuja ja blogihommia sellaiselle mallille, että mitään ylimääräistä lisästressiä ei tulisi reissussa, sillä tällä kertaa ei reissun päällä ole auttavia käsiä samalla tavalla.

Hieman jännittää tuo tuleva lento. Ollaan toki reissattu Danten kanssa melko paljon jo, mutta aina reissussa on ollut vähintään kaksi aikuista. Lentokoneessa on ollut aina kahdet kädet, kaksi viihdyttäjää. Nyt ollaan ykskaks ihan vaan kahdestaan, ja pitää pärjätä tavaroiden ja lapsen kanssa itse. Oon yrittänyt minimoida pakkauslistaa ja miettiä hirveän tarkkaan mukaan vain ja ainoastaan todella tarpeelliset jutut. En usko, että muuten suoralla lennolla on mitään haasteita, paitsi sitten siellä määränpäässä kun pitää onnistua saamaan matkalaukku, pieni matkalaukku, rattaat, unelias lapsi ja itsensä vuokra-autofirman tiskille ja vuokra-autoon. Me saavutaan Suomen aikaa 3 aikaan aamuyöstä, joten voin kuvitella Danten olevan unelias ja kärttyisä, enkä välttämättä ole itsekään parhaimmillani.

Toisaalta musta on hurjan kiva lähteä kahdestaan matkalle Danten kanssa. Se tuntuu jotenkin sellaiselta voimaannuttavalta “kyllä minä pärjään” -kokemukselta. Oon saanut niin paljon apua lapsenhoidossa koko Deen elämän ajan, että välillä oon miettinyt, pärjäisinkö yksin. Tää on ihan mielenkiintoista kokeilla. Eniten itse asiassa mua jännittää se, kuinka paljon lapsi ikävöi isäänsä reissussa, sillä aamut alkaa meillä aina “isi” -sanalla, kun isi onkin töissä eikä köllimässä meidän kanssa aamuhaleja. Ja kun isi on niin huuuuurjan rakas ja tärkeä. Toisaalta lohduttaudun, että mies olisi muutenkin työmatkalla, joten olin kotona tai reissussa, ikävä olisi anyway. Luulen vaan, että se ikävä unohtuu helpommin hiekkarannalla simpukoita keräillessä.

Ja en toki ole ihan yksin Danten kanssa, olenhan menossa Jennin luokse, joten saan hieman aikuistakin seuraa. Voi olla, että muuten tulisi kymmenen päivän kohdalla baby sharkit aika lailla jo korvista ulos.

Oon myös huomannut, että useimmiten poika käyttäytyy parhaiten, kun on vain yksi aikuinen hänen kanssaan. Jotenkin jos olemme molemmat vanhemmat paikalla tai sitten mummikin on mukana, niin hän hieman testaa meitä kun taas yhden aikuisen kanssa ei on ei, eikä siitä ihan hirveesti purnata. Eipä tuo kyllä ikinä mikään supermonsteri ole muutenkaan, välillä ehkä iskee pieni uhmaikään kuuluva uhmistelu, mutta muuten hän on kyllä aivan ihana ja kiltti lapsi. Eiköhän me siis pärjätä! 🙂

Tän päivän suunnitelmissa on pakata kaikki meidän matkatavarat, ettei huomenna tarvii viime tingassa stressata mitään. On musta todella ristiriitaista, että mä rrrrrakastan matkustaa, mutta mä vihaan pakata. Jätän sen aina viime tinkaan ja teen sen aina voihkien ja puhisten sitä, kuinka hanurista se on. Ja luulis, että näin usein reissaavana olis joku hyvä sapluuna sille, mitä pakata mukaan minnekin, mut ei. Se tuntuu aina ihan uudelta projektilta, joka pitää aloittaa tyhjältä pöydältä ja sitten oon täällä kolme tuntia ettimässä jotain latureita ja matkashampoita. Ja aina unohtuu jotain tärkeetä. Aina.

Mulla on sellainen pieni vieno toive, että kaikki lumi ois sulanutta kun tuun takas. Tiedän kyllä, että ei tuu tapahtumaan, mutta ainahan sitä voi toivoa 😀 Missattiin se alkutalven loskakeli-vaihe onnistuneesti viime reissussa ja nyt ois ihana palata sellaisiin kunnon kevätkeleihin. Viime vuoden kesä oli aivan mieletön, mut mä jäin vähän kaipailee kevättä. Nahkatakkikelejä ja sellaista kunnon kevätsäätä. Musta tuntuu, että viime vuosi siirtyi huhtikuun talvesta suoraan toukokuun kesähelteisiin. Ehkä tänä vuonna ehtii pitää ees pari kertaa nahkatakkia?

Ahh, kotona vallitsee ihana hiljaisuus. Mies on pojan kanssa tekemässä ulkona lumitöitä, mä siemailen teetä ja katselen kuinka talviaurinko hemmottelee Benjiä, joka on valloittanut lattian ainoan auringossa kylpevän kohdan. Pitäis ehkä avata sälekaihtimet, laittaa musiikkia soimaan ja jatkaa siivoamista. Tai sitten istun vielä hetken fiilistelemässä.

Onko mun lukijat reissanneet kaksin taaperon kanssa? Miten on menny, onko jotain hyviä vinkkejä? 🙂