Rakkaudesta

Luin vähän aikaa sitten ajatuksen, joka oli jotenkin pysäyttävä. Jäin miettimään sitä enemmänkin. Oon nimittäin aina välillä saanu vähän hassun kysymyksen tai jopa syytöksen liittyen siihen, että rakastanko toista lastani enemmän kuin toista. Ajatuksena koen sen täysin absurdiksi, mutta aina välillä mietin, miten hassuihin syihin tuota ajatusta yhdistetään. Tää käynnistikin jonkin vaikeasti muotoiltavan ajatuksen mielessäni taannoin.

Muistan yhä 2004-vuoden tsunamin ja sen synnyttämät tarinat. Yksi niistä jäi erityisen vahvasti mieleeni. Veden armoille joutunut äiti joutui valitsemaan kahden nuoren lapsensa väliltä, lapset oli 5- ja 2-vuotiaat. Äiti oli joutunut veden varaan ja oli vakuuttunut, ettei selviä molempien kanssa, vaan oli valittava jompikumpi. Kahden lapsen äitinä tuo tarina edelleen välillä kummittelee mielessäni. Miten tehdä mahdoton valinta? Koska onhan vanhemman rakkaus molempia lapsiaan kohtaan yhtä vahva, ja kyseessä on todellakin mahdoton valinta. Onhan?

Kyseinen tarina päättyi onnellisesti, sillä vaikka äiti päästi vanhemman lapsen irti, he selvisivät kaikki. Jollen väärin muista, äiti perusteli valintaa sillä, että pienemmän ja kevyemmän lapsen kanssa hän ajatteli selviävänsä paremmin. Muistan nuorena, kuinka ajattelin, että itse en pystyisi tekemään tuota valintaa. Silloin ajattelin, että samassa tilanteessa en pystyisi tekemään valintaa, vaan mieluummin hukkuisin molempien kanssa yritettyäni kaikkeni. Sittemmin olen kasvanut ja ajatukseni muuttuneet monella tavalla, tämänkin osalta. En oikeastaan enää ajattele, miten toimisin, koska sitä on todellakin mahdotonta ennustaa, ja toivonkin täydestä sydämestäni, etten koskaan joutuisi samankaltaisen valinnan eteen. Teini-ikäisen Annan ajatukset on pyyhkinyt oikeastaan vasta kokemus. Äidin rakkautta lapsiaan kohtaan on mahdotonta selittää, sen kokeminen muuttaa niin kaiken kattavasti, että mikään ei ole enää samanlaista. Ei omat ajatukset rakkaudesta, eikä omat ajatukset itsestäkään.

Tuon kyseisen valintansa äiti perusteli (ainakin ääneen haastattelussa) järkevällä selityksellä, mikä onkin iso osa äidinrakkautta, ainakin mielestäni. Rakkaus ei nimittäin ole mitattavaa. Rakkaus ei ole millekään mittarille asettuvaa. Se on, se vaihtelee ja muuttuu joka päivä ja tunti ja hetki. Se kasvaa, laajenee, syventyy, muuttuu, mutta se ei ole mitattavissa. Mikä ei ole mitattavissa, ei voi asettua paremmuusjärjestykseen.

Rakastan molempia lapsiani yhtä peruuttamattoman syvästi, mutta ajoittain aivan täysin eri tavalla. Voin rehellisesti sanoa, että mulla on suosikkini. Joka päivä ja joka tunti se vaihtuu 😀 Nimittäin jokainen meistä voi tykätä jostakin ihmisestä enemmän kuin toisessa. Juuri siinä hetkessä, siinä mielentilassa, siinä tilanteessa. Samassa tilanteessa, eri mielentilassa, valinta saattaa olla erilainen vaikka se toinen ihminen ihan samanlainen. Osa äidinrakkautta on mulle sitä, että rakkaus on sama, mutta tarve lapsilla erilainen. Vanhempana ajatus siitä, että tuo rakkautensa ilmi tismalleen tasajaolla, ei palvele ketään. Vaikka päättäisi, että jokainen lapsi saa yhtä paljon aikaa, läsnäoloa, materiaa ja mitä tahansa, ei se palvelisi oikeasti ketään. Lapsetkin kun ovat erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, joista jokaisella on omanlaisensa tarpeet. Vaikka äiti jakaisi aikansa lapsilleen 70-30, voisi olla niin, että enemmän saava kokisi jääneensä ilman ja vähemmän saanut kokisi saaneensa tarpeeksi tai liikaa. On erilaisia tilanteita, on erilaisia elämänvaiheita ja on erilaisia ihmisiä. Rakkautta ei pitäisikään mitata määrällä, sen ollessa mahdotonta. Lapsen tarpeiden täyttäminen on rakkauden teko, ei rakkautta. Rakkaus on olemassa irrallisena teoista. Vaikka rakastaisi täydestä sydämestään ja tekisi parhaansa, ei välttämättä osaisi antaa oikeita asioita, oikeita osia itsestään. Rakkaus on tavoite, rakkaus on ajatus, rakkaus on tunne, selittämätön vetovoima, eikä sitä voi eikä tarvitse selittää tai pukea tekoihin. Teot voi mennä pieleen, rakkaus ei.

Kun esikoiseni syntyi, elämä jatkui melko heti melko samanlaisena. Kun vauva nukahti, siirsin hänet kehtoon tai keinuun ja tein töitä tai puuhailin kotona. Siivosin siistiä kotia siistimmäksi. Kun kuopus syntyi, olin hänen kanssaan sohvan omana ensimmäisen kuukauden. Olin perusteellisen vauvakuplassa ja haistelin ja ihastelin lastani kun hän nukkui sylissäni. Rakastin joka hetkeä ja annoin itselleni luvan sille. Asiaan ei liittynyt millään lailla se, että rakastaisin jompaakumpaa lapsistani enemmän, synnytysten erilaisuus tai että jotenkin tykkäsin jommasta kummasta vauvana enemmän. Koin äitiyttä toista kertaa, se todennäköisesti vaikutti kaikista eniten. Lapseni sanaton tarve todennäköisesti vaikutti minuun. Kun arvioi lapsensa piirteitä, ei niitä arvioi samalla tapaa kuin vaikkapa työntekijän. Onko itsenäisyys hyvä vai huono? Onko läheisyyden tarve hyvä vai huono? En koe, että kumpikaan olisi kumpaakaan. Pystyn sanomaan selvästi kumpi lapsistani oli jo vauvana enemmän kiinni muissa ihmisissä, mutta en osaa antaa sille arvoa hyvän tai huonon mittarilla.

Äidin rakkauttahan on mitattu erilaisin tutkimuksin, ja muiden nisäkkäiden puolesta on vedetty tiettyjä linjauksia. Mitä veikkaatte, kehen äidillä on vahvin suhde? Esikoiseen, keskimmäisiin, kuopukseen? Samaa sukupuolta olevaan lapseen vai eri? Jos mietin asiaa äitiyttä kokemattoman nuoremman minun ajatuksilla, niin olisin varmaan veikannut, että äidin suhde ensimmäiseen lapseensa on vahvin. Hänhän tekee naisesta äidin, äitiyden kaikki asiat tulee koettua ensimmäisen kerran esikoisen kanssa. Yllättäen itse asiassa vahvana ajatuksena tuntuu olevan se, että äidillä on yleensä heikoin yhteys esikoiseensa, sillä äidit ovat liian kriittisiä omaa äitiyttään kohtaan ja ovat “heikoimmillaan” esikoisen kanssa. Kokemattomuus tuottaa eniten “virheitä”, joista äiti itseään kritisoi ja tämä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi mieltää itsensä lapseensa. Molemmat puolet kuulostaa erittäin järkevältä kääntämään vaakaa jompaan kumpaan suuntaan. Toisaalta esikoinen saa sitä, mitä kukaan toinen lapsi perheessä ei saa. Äidin kokonaan omaksi ennen sisaruksen syntymää. Toisaalta ensimmäinen lapsi joutuu myös “luopumaan” äidistään eri tavalla kuin kuopus, joka saa pysyä pienimpänä pisimpään. Toisaalta kuopus syntyy tilanteeseen, jossa häntä rakastavia on enemmän kuin esikoisella, toisaalta esikoinen saa koko vanhempiensa rakkauden aluksi.

Mietin tätä vähän aikaa sitten. Mietin jossakin tilanteessa kuinka epäreilussa asemassa on esikoinen, sillä muut lapset eivät koskaan saa kokea samanlaista huomiota pelkästään itseensä. Kun katsoin joku päivä poikiani, tajusin, että kuopus on sinänsä epäreilussa asemassa, että häntä on syntymästään asti rakastanut enempi määrä perheenjäseniä. Hän on syntynyt monilukuisemman rakkauden maailmaan ja saa elää siinä koko lapsuutensa. Kun kuopukseni itki ja esikoiseni toi hänelle nallensa, paijasi ja nauratti, mietin tuon suhteen ja aseman ainutlaatuisuutta verrattuna esikoiseen, joka oli vain meidän aikuisten rakastama ensin.

Siinä minä siis olin pari vuotta sitten. Simpanssin kaltaisesti, toisen lapseni kanssa aivan älyttömässä vauvakuplassa, kokien sellaista yhteyttä häneen, mitä en antanut itselleni kokea esikoiseni kanssa. Toisaalta kuopus joutui välillä odottamaan ruokaansa tai syliä, kun esikoinen tarvitsi minua juuri samalla sekunnilla akuutimmin. Ja ensimmäisistä kerroista kun minun piti valita toinen heistä toisen yli, ymmärsin, että se ei koskaan ole pohjannut rakkauteen. Se on pohjannut jatkuvaan järjen valintaan siitä, kumman tarve on akuutimpi ja tarpeen laatuun. Meillä on kaksi hyvin erilaista persoonaa kotona, ja silti voin rehellisesti sanoa, että en suosi heistä kumpaakaan. Tykkään molemmista kuin hullu puurosta. Esikoisessa tykkään eri asioista kuin kuopuksessa ja molemmissa rakastan heitä kokonaisuutena. Vaikka en suosi heistä kumpaakaan, vääjäämättä on edessä tilanteita, joissa jompikumpi kokee niin. Tai molemmat samaan aikaan. Varmaan jokainen lapsi, jolla on sisaruksia, kasvaa ajatellen vähintäänkin joskus, että sisarus on vamhempien suosikki. Meitä on kolme ja meillä jokainen sisko ajattelee välillä edelleen, että yksi meistä on jomman kumman vanhemman suosikki. Koskaan ei ole ollut asiassa konsensusta 😀 Yhdellä meistä on vahvin yhteys äitiimme samankaltaisuuden vuoksi, yksi saa enemmän anteeksi kuin toiset ja kolmatta aina puolustetaan enemmän kuin muita perheriidoissa. Joltain oletetaan eniten, joka yhdelle on epäreilua ja toiselle taas imartelu eli suosikkius. Ja edelleen veikkaan, että jos meiltä kolmelta tätä kysyttäisiin nyt, emme koskaan olisi samaa mieltä kuka on kukakin missäkin tilanteessa. Kun taas katson äitiäni lastenlastensa kanssa, en osaisi ikinä sanoa, kuka on hänen suosikkinsa. Koskaan ei ole ollut sellaista fiilistä, että joku olisi.

Lapsen ajatus siitä, että äidin rakkaus toista lasta kohtaan, ei varsinaisesti perustu äidin tekoihin, vaan siihen, kohtaavatko ne lapsen tarvetta. Jos me äidit ymmärtäisimme vääjäämättömän tosiseikan, olisi meidän kaikkien helpompi olla. Nimittäin yksikään äiti, ei koskaan ikinä, pysty vastaamaan jokaiseen tarpeeseen juuri oikealla tavalla. Vanhemmuus on loputon kaivo epäonnistumisia, jos ne sellaiseksi mieltää. Nimittäin joka kerta kun vanhempi onnistuu täyttämään yhden tarpeen, aukeaa seuraava tarve. Usein on ristiriitaisia tarpeita samanaikaisesti. Sillä samalla lapsellakin. Ja juuri siksi, joka ikinen lapsi, pettyy aina joskus vanhempaansa, koska vanhempi ei vaan pysty täyttämään jokaista tarvetta. Ja se on itse asiassa erittäin tärkeää. Nimittäin ei ole universaalia totuutta sille, mikä on parasta kellekin lapselle. Se, että hänen kaikki tarpeensa täytetään, vai se, että hän oppii itse niitä täyttämään. Mikä palvelee koko elämän mittaisena aikana enemmän? Sen, mitä ehkä lapsena koin vanhempien epäonnistumisen hetkinä, olen sittemmin ymmärtänyt erittäin tärkeiksi tapahtumiksi omalla polullani, sellaisina, jotka nyt palvelevat minua enemmän kuin vaihtoehto olisi palvellut. Tai niin ainakin luulen.

Joskus nuorempana eräs kaverini kertoi, minkä hänen kaverinsa oli kertonut onnituneen avioliiton salaisuudeksi. Ymmärrys siitä, että yksi ihminen ei voi olla toiselle kaikkea. Aviomies ei voi olla vaimolle kaikkea, vaan hänellä on yksi rooli muiden joukossa, ja sitä täydentää muut ihmiset ympärillä. Sama pätee vanhemmuuteen. Äiti, joka on vauvalle ensin kaikki kaikessa, menettää joka ikinen päivä sitä asemaa. Vai saako kenties palasen vapauttaan takaisin, annettuaan ensin itsensä kokonaan? Miten päin tahansa asiaa tarkastelee, äiti ei voi koskaan täyttää kaikkia lapsensa tarpeita, ja siksi eittämättä joka ikinen päivä tulee sellainen tilanne, että vaikuttaa siltä, että äiti tekee valinnan, joka palvelee enemmän yhtä lapsista. Se ei liity rakkauteen, se on resurssien jakamista. Ja mikä siinä on aina kaikista murskaavinta? Kellään ei ole oikeaa vastausta siitä, kuinka ne omat resurssit tulisi jakaa. Ei voi koskaan epäonnistumisen hetkellä taputtaa itseään selkään ja miettiä jonkin oikean vastauksen valossa, että “kamalaa, mutta se oli oikein”. Se kun ei lohduta.

Oman lapsen suru ja pettymys on jotain niin kamalaa ihan pienimmissäkin hetkissä, että en edes halua kuvitella, mitä se on sitten, kun sitä surua ei aiheutakaan “arkisen pienet asiat” vaan jo isomman lapsen ongelmat, murheet ja harmit. Varmasti saa tuntea turhautuneisuutta, avuttomuutta ja syyllisyyttäkin päivittäin. Tai ehkä siihen mennessä oppii jo niin paljon muuta, että ei ajattele samalla tavalla. Sen tiedän melko varmaksi, että koskaan en tule rakastamaan jompaakumpaa heistä enemmän kuin toista. Saatan onnistua äitinä paremmin jommalle kummalle. Saatan viihtyä toisen seurassa enemmän jossakin vaiheessa elämää. Mutta rakkaus. Se syntyy lapsen syntyessä, eikä se asetu millekään mittarille verrattavaksi. Ikinä.

Mitä ajatuksia teissä herää liittyen sisarussuhteisiin ja suosikkiasemiin? Oletteko kokeneet niitä lapsena tai myöhemmin, ja miten koette saman asian omien lastenne kanssa?

Kun työ ja vapaa-aika on naimisissa

Mietin tossa viikonloppua pakatessani, että olispa ihanaa kun lomat/vapaat ei olisi aina osittain työtä. Siinä kun metsästin uimavaippaa ja kamean laturia samaan aikaan kun lapset pulputti vuorotellen kysymyksiä ja höpinäänsä, yritin vaan pitää pään harteilla sen suhteen, mitä mun tulis tehdä just nyt ja muistaa ottaa mukaan. Yli vuosikymmenen aina reissussa tai viikonloppuvapaalla tuntuu siltä, että tarjolla olisi mielenkiintoisinta sisältöä, ja oon aina tottunut, että vapaa-aika ja työnteko kulkee aina käsi kädessä. Kun mä puhun siitä, että viikon päästä alkaa kesäloma, niin itse asiassa mun tapauksessa se tarkoittaa enemmänkin “ajanjakso, jona mieheni on lomalla, eli lastenhoito on tasaisemmin jakautunutta välillemme, ja minä ehdin tekemään töitä fiksumpaan aikaan, ja samalla markkinointialalla heinäkuu on vuoden hiljaisinta aikaa, mutta otan kuitenkin vastaan asiakkaita kuvauksiin, koska kesä on ihanaa kuvausaikaa ja vastasyntyneet eivät lopeta syntymistä heinäkuun ajaksi” 😀 Kun puhun lomasta, on kyseessä yleensä vain kevennetty työaika. Nyt kuitenkin istuessani juuri viikonlopun viimeisiä tunteja, mietin, kuinka ihanaa onkaan, että nämä kaksi sekoittuvat, ja kuinka etuoikeutettua se onkaan.

Tällä hetkellä sisällöntuotantoni on paljon vähäisempää kuin ennen, instagrammailuni pikemminkin lategrammailua ja iso osa työajastani liittyy kuvausasiakkaisiini. Tämä viikonloppu oli omalla tavallaan juuri sen näköinen sekoitus sitä, mitä mulle on vapaa-aika ajatuksena.

Suolaa, ruisleipää ja kukkia vanhemmille uuteen kotiin.
Yksi niitä paikkoja, missä olen onnellisimmillani.

Perjantaina työpäiväni lopuksi päivittelin viimeisiä suunniteltuja sisältöjä instagramiin istuessani kyydissä menossa vanhempieni luokse. Ajanvietettä perheeni kanssa, lapset mummolaan ja sitten kohti Helsinkiä. Majoitus Helsingissä liittyy yhteen sisällöntuotannon asiakkaaseen, joten hieman kuvia paikan päällä, ja sitten illallinen mieheni kanssa. Aamulla kohti vesiseikkailuja, jotka liittyvät mun yhteen mieliasiakkaista ja aamu meni kuin siivillä jälleen mielettömän elämyksen parissa. Aivan yksi vuoden huippuhetkiä ja sen jälkeen sitten lounas miehen kanssa kaksin (ahhh, mikä mieletön rauha ja hiljaisuus!) ja sieltä sitten kohti asiakaskuvausta. Mies vei mut paikalle ja mun kuvauksen ajan siivoili autoa. Paluumatkalla keskustaan lähetin asiakkaalle muutaman sneak peekin, koska tykkään aina tsekata kuvat heti kuvauksen jälkeen ja toki tallentaa ne koneelle. Poksahtavia muistikortteja mahtuu elämäni varrelle.

Siitä alkoi iltavapaa, enkä meinannut tietää mitä tehdä sillä 😀 Suunnattiin pulahtamaan miehen kanssa ja viettämään treffejä, matkalla bongaamani jälkkärikahvilan taltioin kuviin, että voisin jakaa vinkkinä seuraajilleni. Kun kerrankin oli aikaa laittautua ennen illallista, niin pitihän siitä napsia kuvatkin! Asukuvat kameraan, kamera kämpille ja kohti illallista. Sekin oli niin hauska kokemus, että tuli taltioitua muutama kuva sieltäkin.

Sunnuntaiaamusta sitten nokka kohti hoidossa olevia lapsia ikävä rinnassa raastaen, hetki hengailua perheen kanssa, pieni retki lasten kanssa Helsinkiin ja kohti kirkkoa kuvaamaan asiakkaan kastetilaisuutta. Siitä sitten junalle ja kohti kotia. Illalla kotona odottelee pari muksua (joista nuoremmalla edelleen aika kova ikävä kahden yön erossa olon jälkeen), parin kampanjan kuvat ja parit asiakaskuvat, jotka pitäisi purkaa, käydä läpi ja lähettää eteenpäin.

Aikamoinen viikonloppu. Ei siis mikään ihme, että sunnuntain alkuillasta tuntuu siltä, kuin lauantai-aamusta olisi jo viikon verran 😀

Kuulostaa hektiseltä, mutta toisaalta kyseessä on ensinnäkin oma valinta ja toiseksi, mulle mieleen jää vain tosi positiivinen fiilis viikonlopusta.

Ymmärrän, että tällainen ei missään nimessä olisi mahdollista tai kivaa monessakaan eri tilanteessa. Iso tekijä on sekä erittäin kunnioittaen mun tekemisiin suhtautuva puoliso, mutta myös meidän lastenhoidon turvaverkko, missä on apukäsiä aina tarvittaessa. Lapset viihtyi niin hyvin, etteivät malttaneet koko lauantain aikana edes juuri pysähtyä videopuheluun vanhempien kanssa.

Aamusta iltapäivään uikkarissa, se kun toimii niin hyvin toppinakin 😀

Jollakin tavalla tämä yhdistelmä kaikkea mahdollistaa mulle jotenkin ajan venyttämisen. Nimittäin 48 tuntiin mahtuu sekä laskutettavaa työtä mukavasti että ihan mielettömän ihanaa laadukasta pariskunta-aikaa kaksin, perheaikaa perheen kanssa, oman perheeni näkemistä ja ihania hetkiä kotimaan lomalla. Aika kova suoritus 48 tunnille, jossa on kuitenkin ollut untakin se 16 tuntia. On oltava kiitollinen.

Ehkä sen takia sisällön tuottaminen ja vaikuttaminen ei aina tunnu joistain ihmisistä työltä. Sehän tapahtuu kivan oman elämän lomassa. Toisaalta, vaatii se aika paljon valmisteluja, aikatauluttamista ja admin-työtä, että kaikki menee sulavasti. Ei ole myöskään mitenkään itsestään selvää, että työ on niin mieluisaa. Oli se sitten vesiurheilun kokeileminen tai perhekuvaus, nautin työstäni ja voimaannun siitä. Saan hyvää mieltä onnistuneesta kuvauksesta ja kauniista kuvista, onnistumisesta ja kokemuksista.

Tässä työssä on väistämättä paljon huonojakin puolia ja ajoittain juuri sen sekoittuminen arkeen on haastavaa. Toisaalta tietyt tän työn huonot puolet on myös samalla ne parhaat puolet, joten tärkeintä on vaan aina muistaa mittailla tilannetta sen molemmilta puolilta. Siinä missä työn pirstaloituminen on välillä kuormittavaa sen organisoimisen, aikatauluttamisen ja jatkuvasti pitkän muistilistan takia, on se myös mielekästä jatkuvassa erilaisuudessaan ja siinä, että näistä pienistä pirstaloituneista palasista rakentuu tosi mielenkiintoinen kokonaisuus. Siinä missä se, että ei tavallaan koskaan ole täysin vapaalla, ainakaan omassa mielessään, on kuormittavaa, ei ole kovin montaa työtä, jossa voi sanoa olevansa työajalla silloin kun viettää perheaikaa tai jotain ihan mielettömän hauskaa puolisonsa kanssa.

Pahimpina päivinä tuntuu, että on jatkuvasti revittävä itsensä eri suuntiin. Töitä tehdessä päässä jyskyttää se, että kotona on hirveä kaaos ja pitäisi siivota ja pitäisi hoitaa lasta eikä kuormittaa mummua lastenhoitoapuna. Lasten kanssa puuhatessa muistaa kaikkia työasioita, jotka on jo myöhässä tai jotka on kiire tehdä. Tuntuu riittämättömältä, joka suuntaan.

Parhaina päivinä, niin kuin juuri nyt, olo on sellainen, kuin ehtisi nauttimaan kahdesta elämästä samanaikaisesti. Ja loppujen lopuksi nuo tuntemukset pahimpina hetkinä ovat enimmäkseen vain omassa päässäni. Onneksi senkin on jo oppinut ja sivuuttaa ne hetket nopeammin, kun taas näistä hetkistä nauttii mahdollisimman paljon!

Totesin tänään, että mun vapaa-aika ja työ on tukevasti naimisissa. Alun kuherruskuukausi (jos sellaista olikaan) on ohi, liitto on vahvalla pohjalla ja molemmat tekee kompromisseja, välillä on parempia kausia ja välillä huonompia kausia. Loppujen lopuksi kuitenkin aika pitkä liitto, joka pääsääntöisesti on onnellinen. Ei sovi valittaa 🙂

Oliko teillä ihana viikonloppu?

Kylmä laite – kuumia tunteita

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Kotikylmiö Oy / Festivo 

Pari vuotta sitten kesä alkoi keittiöremontin suunnittelulla ja silloin tuli mietittyä paljon erilaisia vaihtoehtoja kotiin. Ensimmäinen iso tosi arvokas remontti mun elämässäni ja erityisesti kodinkoneet tuntui alkuun tosi vierailta. Mieheni oli vakuuttunut yhdestä asiasta, eli siitä, että meille tulee Festivo, maksoi mitä maksoi, ja niinpä olin erittäin onnekas, kun pääsin tekemään Festivon kanssa yhteistyötä. Mä oon nyt kaks vuotta ollut erittäin tyytyväinen Festivon omistaja ja käyttäjä ja tätä ilosanomaa oonkin usein nostanut Instagramissani. Nyt kesän alussa haluan jakaa hieman ajatuksiani tästä uudelleen, nimittäin tiedän monien teistä rakentavan tai suunnittelevan remontteja ja mielestäni vaikka Festivo palvelee joka euron edestä ympäri vuoden, näin kesällä se on ihan parhaimmillaan.

Ei nimittäin tarvinnut viime kesänä kertaakaan miettiä minne laitan 5-kiloisen laatikon mansikoita tai siskoni tuomat kymmenen litraa herneitä, eikä todellakaan tarvinnut miettiä, miten saisi salaatit pysymään nuupahtamatta myös torilta kotiin saavuttua. Ja voihan Festivo, todellinen arvosi näkyi ehkä viimeistään meidän talven pitkällä reissulla. Kuinka monta kertaa viskasin hotellin jääkaappiin pastalautasen sellaisenaan ja tajusin muutaman tunnin päästä, että kuiva korppu koko ruoka. Ja kuinka monta kertaa piti miettiä, ettei laitakaan niitä kurkkuja ja paprikoita sinne jääkaapin perälle. Olen niin pirun tottunut meidän ihanaan kylmiöön, ei jääkaappiin, vaan tosiaan kylmiöön, että olen jo unohtanut mitä elämä oli ennen. 

Tajusin tän myös ehkä erityisen selkeästi kun yksi päivä juttelin kaverin kanssa puhelimessa tämän sulattaessa pakastintaan. Eipä ole sitäkään tullut kertaakaan tehtyä, nimittäin pakastin pysyy kylmän, mutta ilman pisaraakaan kertyvää jäätä missään. 

Mulla ei ole Festivosta kuin ylisanoja. Tiedän sen aina kuulotavan kornilta ja falskilta kaupallisten yhteistöiden puolella, mutta minua tiiviisti Instassa seuraavat tietävät, että rakkaussuhteeni kylmiöömme on peruuttamaton. Olen vannonut, että jos joskus tästä tulisi muutto, niin Festivo lähtisi mukaan tai uuteen tulisi Festivo, oli keittiö mikä tahansa. Olen hullun tyytyväinen koko keittiöremonttiimme, mutta kyllä sen yksi jalokivi on tämä ihana kylmiömme. 

Meillä on Festivon “vanha” malli, sillä mallisto uudistui tässä taannoin ja nykyisin se on hieman erinäköinen. Tuo massiivinen jenkkijääkaappi-tyyli, joka on niiiiiiiin mun silmääni on yhä säilynyt, mutta nuo erilliset laatikot löytyvät nyt yhtenäisten ovien takaa tuomassa vähän minimalistisempaa vaikutelmaa ja monikäyttöisyyttä. Kodistamme olevat kuvat ovat siis vanhasta mallista ja nämä showroom-kuvat olen käynyt nappaamassa Festivon showroomilla. 

En halua toistaa itseäni, joten kannattaa lukea, miksi Festivo on paras täältä ja täältä. Lyhyesti: kyseessä on kuluttajakoteihin ammattitasoinen kylmiö, joka on ainoa suomalainen kylmälaite kuluttajille, ja jonka kotimaisuusaste on älyttömän korkea. Lisäksi kyseessä on laite, jonka teknologia on suunniteltu niin, että se pitää kylmän kosteana ja tasakylmänä, jolloin voidaan vähentää hävikkiä ja muotoilu takaa sen, että kylmiöön näkee hyvin, eikä mikään jää jäätymään takaseinään kiinni pois silmistä. EIKUN HETKINEN, TÄSSÄ EI OLE SITÄ KYLMÄÄ TAKASEINÄÄ! Jep. No anyway, käykää tutustumassa noihin postauksiin parin vuoden takaa, ja mä jatkan tässä siitä, mikä on käytössä osoittautunut niin mielettömäksi. 

Tässä on tosiaan neljä osastoa eri lämpötiloja, eli hedelmille ja vihanneksille oma hieman lämpimämpi lokero, zero-boksi lihoille ja kaloille, pakastin ja kylmiö. Se on ollut superkiva käytössä, mutta sen osasin ennustaakin. Myös tila on jotain, mistä en voisi olla onnellisempi. Tuossa kun jääkaappi oli tyhjä ja palattiin reissusta maaliskuussa, tilasin kotiinkuljetuksen lähes 400 eurolla karanteenia silmällä pitäen ja anoppini kävi purkamassa tavarat valmiiks. Hän laittoi epävarmatkin asiat jääkaappiin (nekin siis, joista ei ollut varma, säilyvätkö kuivakaapissa) ja kun tulin kotiin, hetken jouduin raapimaan päätäni siitä, että tuliko kaikki ostokset perille. Kun ei se näyttänyt täydelle?! Ei se näytäkään. Ikinä. Okei, isojen juhlien aikaan näytti hetkellisesti, kun pidettiin nimijuhlat ennen korona-aikaa ja tuolla oli pari kakkua ja kasakaupalla ruokaa. Ja silloinkaan ei jouduttu käyttämään terassia.

Meillä on tuo 120-kokoinen kylmiö-pakastin ja tässä tulee hyviä uutisia kaikille tätä pohtiville! Uudistettu Festivo on moduulipohjainen, eli jokainen rakentaa oman mielensä mukainen! Ulospäin se näyttää yhtä siistiltä kuin aina, eli sokkelin saa yhtenäisenä jne. mutta saatte itse päättää haluatteko esim. peräti kaksi pakastinta, viinikaapin väliin tai sivulle, tai haluatteko kapeamman vai leveämmän kylmiön. Säätömahdollisuutta tuli lisää, ja samalla ulkonäön saa just sellaiseksi kuin itse haluaa, jos haluaa palastella isomman kokonaisuuden. Täältä pääsette tsekkaamaan tuotevalitsimen, ja millaisia vaihtoehtoja on.

Boksit eivät ole muuten menneet minnekään, ne löytyy vaan kaapin sisältä! Mä tykkään meidän laatikoista tosi paljon, koska ei tarvii avata isoja ovia laisinkaan, kun näitä käyttää, ja esim. muksut pääsee hakemaan itsekin helposti hedelmiä. Jotkut boksit on siis handsfree, ku aukee jalallakin 😀 Mutta, toisaalta onhan tämä uusi jotenkin eleettömämpi, kun laatikoita ei näy. En tiedä, tykkään molemmista! Uusi Festivo tarjoaa sikäli “enemmän”, että kun tuo lämpökomponentti on kaapin sisällä (tuollainen ohut), niin esim. näitä zero-bokseja voi ottaa pari tai sitten hedelmäbokseja. Mä ihastuin tähän uuteen kapeaan ulos vedettävään laatikkoon, jonne menis tölkit, pillimehut ja isot pullot täydellisesti! Olin heti ehdottamassa Festivolle, että tekisivät vanhoihin lisäosa-mahdollisuudeksi ton, sillä mä ainakin ostaisin heti! Kaappien sisäosat on hippusen erikokoiset uudessa ja vanhassa, eli ihan sellaisenaan tuo ei mene vanhoihin Festivoihin, mutta ehkäpä siihen keksitään joku ratkaisu! 

Mun on vaikea keskittyä tähän järjestelmällisesti kertomaan koko rakkauteni tähän kylmiöön, joten nämä eivät ole välttämättä oikeassa järjestyksessä. Mutta kuitenkin, nämä asiat minua tässä erityisen paljon ilahduttaa: 

Hävikki. Lähes olematon, ellet itse tyri jotain. Ensinnäkin, leveässä kylmiössämme kaikki on aina näkyvissä ja mikään ei unohdu minnekään. Kuten sanoin ylempänä, tässä ei ole kylmiä seiniä, vaan kylmyys toteutuu tuolla ylhäältä näkyvällä pömpelillä kosteutta hyödyntäen, joten ei väliä mihin mitäkin sijoittaa, ei ole koskaan liian kylmä tai liian lämmin. Olen ennen Festivoa ihan muutaman vihanneksen heittänyt roskiin kun on jäätynyt. Meillä on aina ovessa ja alhaalla maitotuotteet ja kylmiä ovat. Aina. Kuitenkaan ylähyllyn tuotteet eivät ole sen kylmempiä. Tän jopa testasin sokkotestinä miehelle 😀 Sama kylmä on kauttaaltaan. Näkyvyys ja tasakylmyys varmistaa sen, että hävikki on vähäisempää. On myös sanottava, että juuri tuo kosteuden kautta jakautuva kylmä on avainasemassa siihen, miksi hävikkiä ei tule lähes lainkaan. Salaatti on napakkaa oikeesti kahdenkin viikon päästä. Meillä syödään aina Rustiinnan salaattia tai Romaine-salaattia, ja voin luvata, että ei ole koskaan velttoa viikonkaan päästä ostamisesta! Lehtikaalisipsi-hullu on erittäin tarkka siitä, että vihreä pysyy rapeana eikä sellaisena nuhjasena.

Tila. Ei tarvii koskaan tetristellä. Ensinnäkin hyllypaikat on tosi tehokkaasti muokattavissa (harvoissa on, koska yleensä esim. Zero-boksi on kiinteästi tietyssä kohtaa kaappia tms.) ja tätä voi pelaa niin paljon ku haluaa. Me ollana löydetty aika alusta asti meille tosi toimiva ratkaisu ja vitsi, tää on vaan niin kätevä, kun näkee aina kaiken. Ei tarvii tuskailla minne laittaa mitäkin, jos jääkaappiin tarttis saada pari isoa kakkua tai mansikkalaatikko tai mitä tahansa! Erittäin erittäin kätevä. Korkea blenderikin menee mukavasti alahyllylle, jos on tehnyt vaikka smoothien illalla puolivalmiiksi ja haluaa hurauttaa sen aamulla vaan nopeasti valmiiksi. Kylmiön oveen yhdelle hyllylle menee 7 litraa tavaraa. Se on paljon! Oikeasti! Varsinkin kun niitä hyllyjä voi halutessaan olla kaksi. Me juodaan laktoosittomia maitotuotteita kaikki, joten meidän ei oikeesti tarvii käydä kaupassa jatkuvasti sen takia, ettei mahdu maidot ja mehut oveen. Mahtuu, siihen mahtuu paljon ja loput mahtuu tonne alas.

Laktoosittomat tuotteet säilyy tosi pitkään, joten me voitas ostaa vaikka kahdeks viikoks maidot ilman ongelmia. Ainoa pikkumiinus (mikä koskee kyllä about kaikkia kaappeja) on se, ettei 1,5l tonkka mahdu oveen, mutta toisaalta sen juurikin pelastaa se, että se menee tohon alahyllylle iisisti. Meillä maidonkulutus on valtavaa. Lapset juo paljon maitoa, mä juon pari-kolme maitokahvia päivässä ja lisäks puuroihin menee maitoa joka päivä kahdesti. Eli eli. Ihan kiva, että tonne mahtuu maitojen lisäksi muutakin 😀 Btw, tajusin vasta tällä viimeisimmällä showroom-vierailullani, että nää ei tosiaan oo standardi-korkuisia, vaan korkeampia kuin suurin osa muista kylmälaitteista. Eli tilaa tosiaan on hyödynnetty. Vaikka leveydessä tämä ei vie enempää tilaa kuin perus jääkaappi ja pakastin.

Ajan- ja rahan säästö. Hävikin väheneminen ja tila vaikuttaa siihen, ettei kaupassa tarvii käydä kovin usein. Nyt kun lapset on käyny aika vähän kaupassa meidän kaa, niiden kaa iso kauppareissu on niin per&%ilyä, että ihan kiva, jos ei tarvii usein käydä. Kerralla ostaa jääkaapin “täyteen” (pah! :D) ja sitten voikin vaan aina nostaa tuolta alahyllyltä seuraavan mehun, kaakaon tai mehukeiton oveen käyttöön. Uskallan ostaa salaatit koko viikoksi ja tiedän, että jääkaappi ei ole koskaan ärsyttävän täysi, joten se ei rajoita kauppareissuja. 

Säilyvyys. Tätä jo ohimennen sivuutin noiden salaattien kohdalla, mutta yleisesti ottaen kun tuo tasakylmyys on niin järkyttävän tasainen, niin mikään ei ehdi näivettymään tai menemään huonoksi. Ja kuten sanoin alussa, Festivoon voi heittää lapsen puoliksisyömän ruoan lounaalla jääkaappiin ja palata siihen illallisella, jolloin se on pysynyt ilman kanttakin erittäin freesinä. Ei kuivu, ei tule kylmää pintaa, ei mitään muutosta. Mä oon niin tottunut tähän, että vasta ollessani muutaman viikon ilman, olin järkyttynyt. Kun ostan mansikoita kesällä 5kg, heitän koko laatikon tonne jääkaappiin. Kuorin jossain vaiheessa ne valmiiksi ja pesen ja laitan avonaisissa lautasissa kylmiöön. Sieltä voi hakea niitä pitkin päivää. Ja ne on AINA napakoita, ei vety, ei mitään. Hedelmien ja vihennasten lisäksi, pakko sanoa, että on nykyään hankala kommentoida esim. kakkujen kuorutteiden suoriutumista jossain toisessa jääkaapissa kun on tottunut, että omaan voi viskata kakun edellisenä iltana ja siinä on kukatkin ilman vesilähdettä seuraavanakin päivänä ihan järkyttävän hyvässä kunnossa. Kuvauksiin teen kukkaseppeleet edellisenä iltana ja ne on ku uudet, vaikka ovat ilman vettä. Kosteus kuulostaa siltä, että voisi kuvitella esim. keksipohjan tai murotaikinaisen piirakan vettyvän, mutta ei. EN tiedä mitä toi magia on, mutta siellä on kosteaa kuin täydellisessä viherkylmiössä, mutta keksit sun muut ei mene mössöksi. En tiedä mitä magiaa, mutta otan sen vastaan sitä ymmärtämättä erittäin onnellisena. Zero-boksissa kala ja liha pysyy tuoreena tosi paljon pidempään kuin perus-jääkaapissa ja esim. jauheliha ei vaihda väriä monenkaan päivän päästä harmaammaksi. Päiväys-merkinnät ei merkkaa enää juuri mitään meidän taloudessa, vaan niihin tulee ekstrapäiviä aina tehokkaasti.

Pakastimen helppokäyttöisyys ja vetoisuus. Muutama vanhemman Festivon omistaja on kommentoinut, että ainoa miinus on Festivon “äänekkyys”. Ymmärrän tavallaan, koska kerran illassa toi “pärähtää” hetkeksi tekemään jotain. Mulle selvisi vasta äskettäin, että se on automaattisulatus joka siellä pyörii ja se tekee sen kahdesti päivässä, en vaan oo koskaan aamupäivän hulinassa asiaan kiinnittänyt huomiota. En tosin tullut myöskään ajatelleeksi, että enpä oo joutunut kertaakaan tuota sulattamaan tai raapimaan sieltä jäämurskaa. Pakastin tosiaan automaattisesti “hoitaa itsensä” ja tämä aiheuttaa pari kertaa päivässä hetkeksi pientä “meteliä”. Ja siis, se napsahtaa päälle, sitten humisee, ja sitten lopettaa. Edes näin ääniherkkä ei oo kokenut ikinä häiritseväksi. Vähän ku tiskikoneen laittaisi päälle, alkuun sen ehkä kuulee ja huomaa, sit unohtaa. Ja tämä ei kestä kovin kauaa, en oo kyllä aikaa ottanut, mutta jotain minuutteja. Pakastimesta tulee eniten kysymyksiä. Noi ylösavattavat boksit on meillä ollu monta kertaa ottamassa osumaa, kun meinaa unohtua auki kun ovea laittaa kiinni. Mikään osa ei ole koskaan hajonnut. Pakastimeen mahtuu tosi paljon! En sano, että meidän kaltainen perhe pärjää vain tällä, koska meillä on arkkupakastin marjoille, sienille ja lihoille, mutta no, eipä ne mahtuisi tavalliseenkaan pakastimeen. En ole huomannut mitään eroa pakastimen koossa tavalliseen, vaikka tämä on toki inan kapeampi koska kylmiö on niin leveä tässä. Eli ei ole 60cm tämä, mutta kun kylmennystekniikka jne puuttuu sivuilta, niin ero standardiin on vallan pieni. Laatikot on myös syvyydessään melko pitkiä, eli nää on tosi vetoisia. Ja kun väleissä ei ole niitä ritilöitä keräämässä sitä jäämurskaa, niin tilaa on, erittäin paljon. En oo koskaan kaipaillut isompaa meille, mutta tosiaan, arkkupakastin meillä on, ja olis joka tapauksessa. Ainiin, se on pakko sanoa, että mun marjojen hurteiseksi pakastaminen ei onnistunut ikinä meidän vanhassa pakastimessa ja tässä onnistuu aina. Eli kun otan esim. karhunvadelman nyt pakastimesta, on se täydellisen ehkä ja huurtuu kauniisti koristeeksi kakun päälle Mene ja tiedä oliko taidoissa vika, mutta sen oon huomannut, että marjat pakastuu ehjäksi toisiinsa liimautumatta ja pysyvät niin pitkänkin ajan pakkasessa, koska tää ei vaihtele lämpöjä.

Siinä ehkä olennaisimmat mitä tulee mieleen. Mä oon edelleen sitä mieltä, että tää on vuoden 2019 paras hankinta ja niin on itse asiassa myös koko tän menneen kolmen vuoden paras hankinta. 

Materiaalista haluan kommentoida vielä sen verran, että jännitin tota “rosteria”. Tuohon mun taannoiseen IG liveen jätin tarkoituksella Festivon sellaiseksi kun se on meillä ollut “likaisimmillaan”, eli ei olla putsattu ovia tosi pitkään aikaan. Se kerää yllättävän vähän mitään sormenjälkiä, vaikka käyttäjänä on mm. kaksi pientä lasta. Oven ympäristön kun putsaa kerran viikkoon, niin hyvältä näyttää. Mulla ei oo asiantuntijuutta kommentoida erilaisia RST-pintoja, muta joku selkeä ero tässä on esim. meidän mikroon, jota saa putsata lähes päivittäin ja sama viinikaappi, johon jää joka sormenjälki. Myöskään sivusta katsomalla tää ei näytä kovinkaan lääpityltä, vaikka mistä suunnasta tulisi valo.

Meillä ei tässä parin vuoden kohdalla ole mitään käyttökokemuksia korjauksesta ja lisäosien tilaamisesta. Sen tiedän, että Festivon yksi hyvä puoli on sen kotimaisuus senkin kautta, että lisäosien tai varaosien saaminen on helppoa. Muutaman kommentin olen parin vuoden aikana saanut siitä, että esim. korjaaminen ei ole hirveän simppeliä, jos ei ole osaavaa korjaajaa lähellä. Oon muutaman tarinan siis lukenut, kun on jouduttu ottamaan korjaus johonkin laitteeseen, jolla on ikää 5v+. Tässä täytyy myös muistaa yksi olennainen asia. Suurin osa kylmäkaapeista ei ole korjauksen väärti enää parin vuoden kohdalla, vaan ne vaihdetaan sitten aika sutjakkaan uusiin. Festivoja on nytkin kodeissa yli kahden vuosikymmenen takaa, mikä kertoo laitteen laadusta aika paljon. Ja kun asiakaspalvelu ja valmistaja on Suomessa, niin vastuuasiat on kunnossa kuluttajan näkökulmasta ja varaosia saa helposti tarvittaessa.

I love this one! Jos meille tää ois tulossa nyt, niin mä ehdottomasti ottaisin moduulina tollaisen, missä on viinikaappi samassa. Sekään kun ei ole viinien jääkaappi, vaan optimoitu nimenomaan niin kuin ravintoloissakin vastaamaan viinikellarin olosuhteita. Ja on niin kaunis tossa keskellä!! Ja mä pidän edelleen sormiani ristissä, että Festivolla kehitetään toisenlainen mekanismi, jolla ton kapean boksin saisi vanhaankin mallin, se olisi ihan mielettömän ihana lisä tähän meillekin! Ei niin, että edes kaipaisin tähän mitään lisää, mutta ton kun näin, niin näin mielessäni foodpreppauksen ihan uudella tasolla 😀

Kiitos vielä kerran Festivolle, että olen ensinnäkin saanut oppia niin paljon, mutta myös siitä, että sain mahdollisuuden tehdä kanssanne yhteistyötä tämän tiimoilta! Paras hankinta ikinä, hands down. 

Tuleeko teille jotain kysymyksiä mieleen, mitä tässä piiiiiitkässä postauksessa ei vielä tullut käsiteltyä? 🙂  Ja kumpi miellyttää enemmän silmää, laatikollinen vai uudistettu versio? Mä tykkään omalla tavalla molemmista yhtä paljon 😀

Kesälounas

Mä rakastan kesässä kaikista eniten just sitä, että saa olla ulkona lounaat ja illalliset halutessaan. Kun viime viikonloppuna mies laittoi terassia kuntoon, meidän ruokapöytä majaili hetken keskellä pihaa, joten käytin tilaisuuden hyväkseen ja katoin lounaan keskelle meidän nurtsia. Isovanhemmat oli kylässä ja päästiin nauttimaan grillilounas porukalla viikonlopun puuhailujen keskellä. Lapset oli ihan villinä, että miten muka voi syödä jossain muualla ku siellä missä aina 😀 Mietittiin jo yhdessä, missä hassussa paikassa seuraavaks voitaisiin syödä 😀 Ehkä ei oteta pöytää kummiskaan mukaan. Ainakin mieheni katse oli vähän sen mukainen, että tota ei huvikseen nostella 😀

Erittäin simppeli grillilounas meidän perheessä on yleensä flank steak grillissä, varhaisperunoita (jeeejeee, suomalaisia saa jo!) keitettynä ja voissa (tilliä ei saa laittaa nirsoille :D) ja joku kiva salaatti, mikä on koko homman kruunu. Mä rakastan tunkea salaattiin kesällä vesimelonia, mansikoita, hedelmiä ja vaikka mitä ja erityisesti keitettyä parsaa. En ees tiedä miks käytän parsaa tosi vähän muuten ympäri vuoden, mutta kesällä sit sitäki enemmän. Nyt unohtui vielä halloumin grillaaminen, mikä ois kruunannu ton vesimelonin, mut lätkäisin sitten joukkoon fetaa, koska salaatti ilman juustoa on hukkaan heitetty mahdollisuus 😀

Pöytään saa katettua kivasti kesäfiilistä kun vichyn joukkoon paloittelee hedelmiä ja marjoja ja siirtää pöytään kukkia. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut niin vähän juhlia ja illanistujaisia (joojoo, selkeä syy), että pienikin kukkakimppu pöydässä tai servetit käytössä tuntuu lähes juhlalliselta. Mun supersäästeliäs äiti tietenkin ihmetteli, että mitä me juhlitaan, kun on talouspaperin sijaan servettejä ja mä totesin, että kesää. Me juhlitaan kesää 😀

Kun pöydällä on lihaa ja vesimelonia, hän ei odottele 😀

Mulla on pieni tunnustus. Meillä on ollut sama grilli tässä nyt ainakin kolme vuotta, ja tuota. Mä en osaa vieläkään käyttää sitä 😀 Siis varmaan oppisin kyllä, kun yrittäisin, mutta en oo oikeestaan ikinä yrittänyt. En tiedä miks, mutta tietyt asiat meillä on vaan hirveen vahvasti mun ja osa sit taas hirveen vahvasti miehen aluetta, ja sit niillä ei ikinä vierailla. Esim. mä en oo ikinä sytyttäny meidän takkaa ite (laitan sinne kynttilöitä, jos haluan sen päälle, ku mies ei oo kotona) ja en koskaan nähtävästi grillaa ite. Mies taas ei varmaan oo ikinä koskenut meillä esim. jauhoihin. Meillä tää toimii tosi hyvin näin, ei kumpikaan pidä tätä mitenkään stereotyyppisenä jakona tai sellaisena, ettei tykkäisi siitä. Tajusin vaan kun mies oli viikon poissa ja esikoinen toivoi grilliiiiiiii, että jaha, äiti ei muuten osaa 😀 Kesän tavoite: opettelen grillaamaan. Mut toisaalta, ei meidän kaikkien tarvii osata kaikkea ja olla hyviä kaikessa. Yleensä riittää, että joku perheestä osaa, eikö vaan?

Mitä teillä on sellaisia arkisia juttuja, joita ette oikeasti osaa tai siis ette ole opetelleet koskaan tekemään?

Olipa hassua tulla kirjoittelemaan pitkästä aikaa ilman jotain suurempia ajatuksia. Oli vaan kasa kivoja kuvia ja ajattelin kirjoitella lyhyesti terveisiä tänne. Sitähän blogi joskus oli. Nyt se on aina jotenkin niin Instassa tapahtuvaa, että itelle tuntu ihan jotenki oudolta “tämän takia” kirjoitella.

Tunnetaitoja

Mun ADHD-diagnoosista on reilun vuoden verran aikaa ja mietiskelin juuri viime kuussa aika paljon sitä, miten se on vaikuttanut mun elämään, ja miten isoja muutoksia vuodessa on tapahtunut. Kaikki ei tokikaan ole muuttunut, mutta monet asiat on. Kun viime viikolla sitten spontaanisti julkaisin storyja lasten tunteista ja niiden sanoittamisesta, ja sain paljon reagointeja teiltä siihen, niin tulin pohtineeksi taas samaa, mitä pohdin pari viikkoa sitten, kun seuraajani laittoi mulle pitkän viestin, missä ohimennen kertoi myös omasta aikuisiän ADHD-diagnoosistaan ja sen seurauksista. Ja tajusin sitä lukiessa aika paljon myös omasta ADHD-polustani.

Nimittäin, jos mietin, niin ADHD-diagnoosi ja hoito on antanut mulle reaktioaikaa. Silleen päinvastaisella tavalla, eli se on hidastanut mun reagointia. Jos olen dynamiittipötkö, niin lanka piteni erittäin paljon ja siihen annettiin apuvälineet sammuttaa ennen kuin räjähtää.

Mun ADHD-diagnoosi tuli sellaiseen ajanjaksoon kun olin vakuuttunut, että mussa on jotain pielessä pahastikin. Mielessä risteili kaikenmaailman ajatukset aivokasvaimesta ja ties mistä, koska musta tuntu koko ajan uuvuttavalta ja siltä, että mä en muista mitään ja osaa kohta enää mitään. Ajatuksia ei saanut sammutettua ikinä, ne kiersi kehää ja pyöri ahdistavana mielessä. Olin jatkuvasti kuormittunut, henkisesti. Olin jatkuvasti kiireinen, henkisesti. Ja sitten sain ensimmäisen ADHD-lääkkeeni. Sinänsä ehkä hassua, mutta siinä missä tasan vuosi sitten koin terapiaa olennaisemmaksi ADHD-lääkkeet, niin nyttemmin koen terapian tärkeimmäksi osaksi ADHD-hoitoani. Vaikka alkuun rehellisesti epäilin koko terapiaa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi tehdä kirjanpitoa eikä lukea jotain muuta hyperfokuksella ja koin, että osaan kyllä priorisoida, en vain noudata sitä prioriteettilistaa. Terapeuttinikin sanoi, että ei hän näe terapiaa mulle niin hyödylliseksi kuin monille, koska ei ole liitännäisongelmia ja olen työssäkäyvä elämässä “menestyvä” ihminen, mutta hän halusi silti ruveta terapeutikseni ja sattumalta minä löysin erittäin tärkeän osan arkea, sillä nyt on takana vajaa vuosi terapiaa ja en vaihtaisi mihinkään. Koen kuitenkin myös ADHD-lääkkeiden vaikuttaneen megapaljon, eli yhdistelmä on mulle paras kokonaisuus.

Jos yritän selittää asiaa jotenkin yksinkertaistetusti, niin olin aivan loppu kun hakeuduin tästä asiasta psykiatrille. Muistan kuinka ensiviikkojen jälkeen, kun olin aloittanut lääkityksen, itku silmässä sanoin psykiatrille, että koen olevani parempi äiti ja vaimo diagnoosin ja lääkityksen jälkeen. Rakastin alusta asti ADHD-lääkkeitä, koska mulle ne sopi heti alusta tosi hyvin. Annosta kokeiltiin ja lääkettäkin vaihdettiin ja itse asiassa mulle jäi kaksi erilaista lääkettä käyttöön erilaisiin tilanteisiin ja työpäiviin. Mä olin reilu vuosi sitten niin loppu, että mulla saatto oikeasti pää tuntua räjähtävän siitä, että roska-auto piippasi ulkona. Kaikki ääniärsykkeet oli mulle todella rajuja, en pystynyt keskittymään missään tai mitenkään. Ja sitten sain helpotuksen siihen. Pystyin olemaan näkemättä ja kuulematta kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, pystyin keskittymään. Kaikkeen. Trampassa hyppimiseen ja veroilmoituksiin. Mun lääkäri totesi, että alkuun voisin käyttää lääkkeitä ihan joka päivä. Ja niin teinkin. Sittemmin olen jättänyt lääkkeitä tosi paljon vähemmälle ja nyt mulla on välillä enemmän lääkkettömiä päiviä kuin lääkkeellisiä.

Jos kuvailen tilannetta jotenkin maanläheisesti, niin musta tuntui, että mä olisin ollut koko ajan vilkkaassa yökerhossa, syötteiden määrä on ollut loputonta koko ajan. Sit joku otti ja vei mut hiljaiselle mökille. Linnut visersi ja vesi loiski. Kuulin näin ja tunsin kaiken edelleen, mutta lokin kaakattaessa se ei jääny mun korvien väliin soimaan tunniksi. Vasta siellä mun mieleni mökillä mä tajusin, kuinka kovassa metelissä mä olin ollut koko ajan. Ensimmäinen kuukausi ADHD-lääkkeitä oli kuin kuukauden mökkiloma. Pelkäsin paluuta takaisin, koska ei ollut mitään mielenkiintoa palata siihen sotkuun, meteliin ja ahdistukseen siitä metelistä. Mut se meteli ei palannutkaan, ei samanlaisena. Ei edes lääkkeettöminä päivinä. Kun pahin kuormitus oli purettu rauhallisella “lomalla”, arki olikin paljon vähemmän väsyttävää siihen palatessa. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin ollut kuin vauhko eläin koko ajan, valmiina toimimaan ja kuulemaan ja näkemään kaiken. Ja sit olin vähän aikaa saanut olla ihan hissukseen, ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Opin ADHD:sta, opin itsestäni, opin paljon tunteista ja toiminnanohjauksesta ja omista ongelmistani niihin liittyen. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka väsynyt olin. Heräsin aivan kaikkeen, monta kertaa yössä. Jatkuva heräily oli mulle normaali, ei poikkeus. Kun sitten aloin nukkumaan hyvin, sikeästi heräämättä, kroppanikin rauhottui. Muutin ruokailutottumuksia, koska tiesin, että lääkkeiden kanssa ei sovi epäsäänöllinen ruokarytmi. Opettelin paljon välittäjäaineista ja ravintolisistä ja kaikesta mahdollisesta. Opin.

Mulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan kahta eri lääkettä ja yhteensä kuutta eri vahvuutta. Koska tiedän miten ne vaikuttavat ja mihin. Mä en tarvitse apua keskittymiseen kun kuvaan asiakkaita, tai kun oon lasten kanssa. Mä tarviin apua keskittymiseen kun teen esim. kirjanpitoa ja laskutusta, tai isoja kokonaisuuksia aiheista, jotka ei kiinnosta. Mulla on ihana psykiatri, joka mun kanssa yhdessä 9kk teki tätä tutustumista ja oppimista ja kun oltiin löydetty hyvä kokonaisuus, sain käsiini avaimet ja itsenäisyyden valita, miten mihinkin päivään lähden. Nimittäin kaikki päivät on erilaisia ja mun työ niin pirstaloitunutta ja erilaista, että mulle ei sovi tavallinen hoitomalli, joka sopii heille, joiden pitää keskittyä 9-17 töissä.

Kuormitus purkaantui, kerääntynyt väsymys ei päässyt pahenemaan kun sain nukuttua. Ja ykskaks kiire ja vauhti mun päässä alkoi vaan olemaan vähäisempää. Ei mulla olis ollut aikaisemmin aikaa miettiä jonkun toisen ihmisen reaktiota johonkin siltä kannalta, että mikähän sitä harmittaa. En ehtinyt miettimään omaakaan reaktiotani. On hassua, miten ADHD-lääkkeet on stimulantteja, mutta niiden toiminta ADHD:lle on nimenomaan “hidastava”. Jep. Kahvi on kevyt stimulantti. Mä juon kahvin aamulla, jotta saan hiljennettyä sitä nousevaa “tänään pitäisi tehdä tämä ja tämä ja tuo” ja aloitan vaan jostain. Tiedän, miten dopamiini toimii ja että jokainen pieni voitto kasvattaa onnistumista aloittaa seuraava. Tiedän, että illalla päässä pyörii tuhat asiaa, mutta kahvi tiputtaa ne pois. Juon tuplaespresson illalla tuntia ennen nukkumaanmenoa ja nukahdan entisen tunnin pyörimisen sijaan n. 5 minuutissa. Jos sitäkään.

Tää kaikki yhdessä on luonut tosi hyvän rauhan mieleni sisälle. Mä oon edelleen mä. Jos joku asia kiusaa, niin tiedän, että en saa sitä mielestäni, ennen kuin teen sille jotain. Jos joku asia on pahasti kesken, tiedän sen jäävän mieleni päälle. Mutta osaan myös tehdä välitavoitteita tai sitten annan itselleni luvan tehdä asiat kummallisesti. Esim. siivoamalla aamuviiteen tietäen, että ehdin nukkua vain kolme tuntia, koska ymmärrän, että mua kuormittaa enemmän epäsiisteys ympärillä, kuin se, että nukun yhden yön liian vähän ja saan olla päivän rennosti sitten. Ympärillä näkyvät tekemättömät asiat eivät tunnu enää siltä, että joku kailottaisi niitä megafonilla korvaani 3 minuutin välein. Ei. En kanna enää syyllisyyttä siitäkään, että ne edelleen silti voi kiusata mua ja pureutua ajatuksiini kesken kaiken.

Mutta kaikki tuo. Se kuormituksen vähentyminen ja se, että pystyn nykyään sulkemaan ärsykkeitä mielestäni, on muuttanut kaikista tärkeimmän asian. Mulla on enemmän aikaa. Reaktio ei tule heti, ja sitten kadun sitä tai pidän kiinni siitä väkisin. Mä ehdin miettiä mun reaktiota. Mä ehdin miettiä, miksi musta tuntuisi oikealta reagoida tietyntyyppisesti ja harkitsen sitä, että onko sille tunteelle mitään pohjaa. Kuten kirjoitin mun instaan, vihan tunne on helppo. Vihalle löytyy yleensä syy. Jos joku asia pelottaa tai siitä potee syyllisyyttä, on paljon helpompi käsitellä vihaa kuin niitä tunteita. Jos en ennen tehnyt jotain mulle tosi vaikeita asioita, kuten vaikka kirjanpitoa, koin epäonnistumisen tunnetta, joka ahdisti. Oli helpompi olla vihainen maailmalle ja perheelle siitä, että en muka saa tarpeeksi aikaa töilleni. Tai mitä ikinä. Tunnesäätelyn oppiminen alkoi lääkkeistä, kun sain sen lisäajan pohtia. Mutta sen ymmärtäminen on kasvanut terapiassa. Ei sen takia, että terapeuttini olisi sanonut mitään erityisen maailmanmullistavaa. Ehei. Vaan sen takia, että mä kuuntelin itseäni. Mä puhuin puolitoista tuntia kerralla jollekin ihmiselle siitä, mitä mun mielen päällä tapahtuu ja hänellä ei ollut asiaan mielipidettä. Ei mielipidettä mun luonteesta, ei valittua puolta asiaan, ei omaa kokemusta siihen. Hän kysyi, ja minä vastasin. Pitkästi. Puhuin.

Mä puhun paljon mieheni kanssa. Kaikesta. Mutta mieheni on osa meidän arkea. Osa, joka kantaa syyllisyyttä, ärsytystä, pelkoa, turhautumista ja vaikka mitä. Jos mä puhun, hän kuuntelee ja samalla hän tuntee. Mun terapeutti ei tunne. Ei mun perheeseen, ajanhallintaan, ja mihinkään liittyviä ajatuksia.

Mun mielestä jokaikisen aikuisen ihmisen pitäisi käydä joskus elämässään terapiassa. Se on tosi vaikeeta itse asiassa. Mulla kävi ihan uskomattoman hyvä tuuri. Mun vakuutukseen kuului lyhytterapia, ja mulla on lähete pitkäaikaiseen Kelan kuntoutusterapiaan. Valitettavasti vaan mun terapeutti ei tee tuota pitkäaikaista terapiaa ja mä en jaksa alkaa selittämään jollekin ihmiselle uudelleen koko elämäntarinaani. Itse asiassa mä kirjaimellisesti tein exceliin elämäntarinani terapiaani varten. Olipa muuten mielenkiintoinen kokemus! Ja siksi mä oon päättänyt jatkaa mun terapiaa omakustanteisesti samalla terapeutilla. Meidän vanhemmilla, ystävillä ja rakkailla on kaikilla jokin ajatus, jokin käsitys minusta ja siitä, miten he näkevät ja kokevat elämän. Se on erilaista kuin minun kokemiseni. Ja siksi on hedelmällisempää puhua terapeutille. Jos haluan oppia itsestäni ja kehittyä, minun pitää kuunnella itseäni, ja se toimii terapeutin vastaanotolla erittäin erittäin hyvin.

Mulla tunnesäätely muuttui tosi paljon ja samalla myös toiminnanohjaus. Edelleen on paljon töitä tehtävänä ja edelleen se tuottaa eniten haasteita, koska lääkkeet ei auta toiminnanohjaukseen mulla niin radikaalisti. Pystyn keskittymään, mutta en saa silti aloitettua monia asioita, jotka pitäisi tehdä. En myöskään välttämättä saa lopetettua jotain, mihin hyperfokusoidun. Mutta se hyperfokusoinnin aihepiirien määrä on tosi paljon suppeampi, en enää jää lukemaan ties mitä juttuja, vaikka saatankin hurahtaa lukemaan 100 sivua tekstiä liittyen lapseni terveyteen. Toisaalta lääkitys vaikutti impulsiivisuuteen, eli on vähemmän juttuja to do -listalla, joten kiertoreitti tärkeimpään tekemiseen on lyhyempi. Opin tosi paljon joka päivä itsestäni, ja huomaan muutoksia mitä pienimmissä asioissa. Eniten huomaan kuitenkin eroa nimenomaan omien tunteiden hidastamisessa ja siinä, että ehdin ottamaan muiden tunteet huomioon, miettimään niiden vaikuttimia ja antamaan ihmisille aikaa.

Mä oon todella todella onnellinen, että nykypäivänä mun on tosi helppo olla omassa päässäni. Lääkkeillä tai ilman. Olen parempi äiti, olen parempi vaimo, parempi ystävä ja ennen kaikkea harkitsevampi ihminen kaikin puolin.

Mutta tärkein oivallukseni on ollut se, kuinka tärkeitä on tunteet. Ja tämä heräsi mielessäni viime viikon julkaisujen jälkeen. Nimittäin, seuraajani kommentoidessa yhteiskunnan tapaa hiljentää kiukuttelu, mietin, kuinka huonona asiana meillä pidetään tunteita, suuria tunteita varsinkin ja ennen kaikkea negatiivisia tunteita. Ne pitäisi vain niellä ja unohtaa. Yleensä ajatus on hyvä, mutta metodit huonot. Tunnesäätely ei kehity sillä, että tunteita ei käsitellä. Se kehittyy sillä, että niitä nimenomaan käsitellään. Niistä opitaan. Pyydetään anteeksi. Jos negatiivisten tunteiden käsittely on sitä, että yritetään mahdollisimman nopeasti pois siitä tunteesta, niin iso osa energiaa menee siihen tunteen vaimentamiseen, ei sen alkujuuren etsimiseen ja käsittelyyn. Ja on ollut hassua, miten paljon on oppinut itsestä ja muista aikuisista, kun on miettinyt tätä asiaa lasten kautta. Lapsi esittää yleensä tunteensa kiukulla. Jännittäessään, turhautuessaan, kokiessaan epäonnistumista ja mitä vielä. Täytyy vähän kaivella ja johdatella oikean tunteen äärelle. On jotenkin hullunkurista, että samaa ei tehdä aikuisen kohdalla laisinkaan. Eikä tätä tietenkään voi tehdä kaikille ympärillä. Mutta itselle. Kuinka moni on kysynyt itseltään, miksi on reagoinut vahvasti johonkin asiaan? Ja oikeasti yrittänyt pureutua siihen todelliseen tunteeseen?

Mä en ainakaan oo koskaan ennen ehtinyt. Oli kiire tehdä tuhatta muuta asiaa, eikä se päässyt prioriteettilistalla kovin ylös. Nyt pääsee.