BLOGI

Uusi, käytännöllisen ihana KHH

Kaupallinen yhteistyö: AINA-keittiöt

No vihdoin! Tää khh-remontti on ollut välillä yks Iisakin kirkko, kun tuntuu, että aina kun on pitänyt saada toi valmiiksi, niin ei oo vaan ollut aikaa. AINA-keittiöiden rungot on itse asiassa superhelpot laittaa paikalleen, mutta pitää varata aikaa sille, mitä tässä arjessa ei liiaksi ole. Keittiöt tai kodinhoitohuoneet tai mitkä ikinä saa AINA-keittiöiltä aina asennettunakin, mutta me otettiin tää ilman asennusta alunperin karanteenin takia. Ja siks siinä varmaan meni sit se pari kuukautta 😀 Ens kerralla en todellakaan kuuntele tota remonttireiskaa, vaan otan sen asennuksen 😀 Ja kun piti esim. hakea uus ovilista tohon kylppärin oven viereen, kun edellisessä oli lovi tason kohdalla, ja sehän vei aikaa suunnilleen enemmän kuin koko khh-remppa, kun ei sitä vaan saanut aikaseks 😀

Nyt se on kuitenkin tossa kokonaisena, ja pääsen esittelemään sen teillekin! Me tosiaan tätä juonittiin keittiösuunnittelijamme Kati Maajaakkolan kanssa live streamissa joskus tammikuussa ja silloin laitettiin tää suunnitelma eteenpäin helmikuussa reissun päältä kun tiesimme kotiinpaluun aikataulun. Kodinhoitohuone odotti katoksessa kun palasimme ja sitten ei muuta kuin edellistä hajottamaan ja remppa aluille.

ENNEN:

Tältä meidän kodinhoitohuone näytti ennen. Meillä ei kodarissa oo ollu lavuaaria, koska meillä on sellainen kuraeteisessä, kylppärissä ja tän kodarin vieressä olevassa pukeutumistilassa. Mä en voi sanoa koskaan oikeastaan “vihanneeni” tätä huonetta, koska se on hienon sijaan funktionaalinen. Pyykinpesulle ja täyttövarastolle. Kun meidän keittiö vaihtui, alkoi hiipiä erittäin suuri ärsytys tähän, nimittäin kontrasti oli niin suuri. Ja koska valitettavasti tää on myös se tila, joka meillä näkyy joka päivä olkkariin, eteiseen, keittiöön ja ruokatilaan. Ja perheessämme on kolme oven kiinni laittamiseen kyvytöntä ihmistä. Nähtävästi. Toisaalta, ei ehkä pitäisi elää niin, että joutuu laittamaan ovea kiinni johonkin tilaan.

Meillä oli tässä IKEAn peruskaapit ennen ja kun niitä ei voi määrämittaan laittaa täyttämään koko tilaa, niin esim. tossa ylärivissä oli vasemmalla tyhjää tilaa, jonne laitoin pyyhkeet. Pesukone oli asia, jonka näki heti kun kävi sisään, jos tää ovi oli auki ja se ärsytti aina. Ennen kaikkea tää ei ollut kovin käytännöllinen, nimittäin noi leveiden kaappien leveät ovet aukesi niin, että koko pieni khh tuntui olevan heti käytössä. Kun vielä keittiöremontin aikaan siirrettiin toi vitriini tohon “väliaikaisesti” ja se jäi siihen yli vuodeksi, tää oli ruma kaaos.

Mä halusin kodarilta käytännöllisyyttä. Mahdollisimman paljon säilytystilaa ja kaikki ovien takana pois silmistä. Vitriini ärsytti eniten ja halusin osaa siihen kokomittaisen kaapin ja sit samalla tilata siihen jotku ovet, millaset sais vaihdettua nohin olemassaoleviin runkoihin kodarissa. Se olisi onnistunut AINA-keittiöiden kanssa, mutta tässä kävi taas perinteinen ja ovien vaihdon sijaan ruvettiin vähän suunnittelee enemmänkin. Ja laitettiin koko homma uusiksi 😀

JÄLKEEN:

Mä keksin, että pesukoneen voisi siirtää itse asiassa kuraeteiseen, josta tulis sellainen pyykkitila ja kodarista tulis sellainen rauhallinen täyttövarasto keittiöön ja kylppäriin. Toi taso oli aina se paikka, mistä kodin räjähdys alkoi. Jos oli mihin laskea puolitäysi pyykkikori tai jotain pois silmistä keittiöstä (mikä ei mennyt suoraan kaappeihin) niin ne jäi aina tohon ja sit räjähdys alkoi. Toi taso sinänsä oli ihan turha. Niinpä suunniteltiin kodinhoitohuone ilman tasoa. Tai on siinä taso, lähinnä esteettisesti mätsäämään tuota keittiötä, joka on heti oven takana tästä.

No mitä tänne siis valittiin? Samaa kuin keittiöön. Sama laminaattitaso ja samat ovet, eli Raamit tuossa Usvan sävyssä. Samat vetimet oviin ja hyvin simppeli ja käytännöllinen muodostelma. Oikealle seinustalle laitettiin siihen sopivanmittainen korkea kaappi, joka ei ole kovin syvä tilan vuoksi, mutta korkea ja sellainen, mihin mahtuu erittäin hyvin esimerkiksi korkeat maljakot ja muut sellaiset, joille ei ole liiaksi tilaa muualla.

Ja pääseinä laitettiin kokonaan uusiksi. Sinne tuli kaksi syvää laatikkoa alas ja niiden päälle kaksi isoa kaappia. Toivoin kapeita ovia, että niitä avatessa ei koko tila tulisi täyteen. Kun streamissa sitten AINA-keittiöiden ammattilaiset esitteli aamiaiskaappia, sain idean! Taitto-ovi -mekanismi kuulosti täydelliseltä pieneen tilaan! Kun ovet liukuvat sivuun, ne eivät ole auki keskellä huonetta, eivätkä vie tilaa kuin puolet leveästä ovesta! Niinpä meidän kodariin tuli nyt jokaiseen kaappiin WingLine- taitto-ovet! Nää on ihan mielettömät! Tuo iso kaappi on suunniteltu niin, että oikeanpuoleinen aukeaa oikealle ja vasen vasemmalle, eli koko kaapin saa auki ja näkyviin liu’uttamalla sivuille ja ovet jää sinne sivuille, eivätkä vie nimeksikään tilaa. Ahh, miten ihanaa siivota, kun on tilaa eikä tarvii koko ajan kyykkiä ovien välissä.

Alakaapeiksi laitettiin leveät isot vetolaatikot, missä on esimerkiksi toisessa lasten tavaroita paljon. Kylpyjuttuja, rasvoja, vaippoja jne. Pystyvät itsekin hakemaan ne tuolta, ja kaappi vetää itsensä ihan hurjan määrän kaikkea. Kodinhoitohuone tätä kaappia lukuun ottamatta toimii meillä enemmänkin sellaisena “näitä me emme käytä joka päivä, eli emme halua, että ne vie tilaa keittiössä/kylppärissä jne.” -täyttö/käyttövarastona. Ulkomaillahan on paljon tällaisia “pantry”-tyylisiä ratkaisuja, joissa on kaiken maailman kuivakaapin ainekset ja muut. Meillä täällä asuu liinavaatteet, kuivakaapin sellainen “ylijäämä”, mitä ei tarvii aina ja kaikki sellainen sekalainen show kuten mehulinko, tarjoiluastiat, maljakot ja muut. Keittiön kaapit pysyvät maltillisesti täytettynä, jolloin niiden käyttö on helppoa ja samalla mehulingot ja ylimääräiset jauhopussit löytyy oven takaa suoraan. Tää on tosi kätevää, koska jos mehulinko asuisi keittiössä, veisi se hulluna tilaa, ja sitä käytettäisiin ehkä kerran viikossa. Toisaalta, kun se asui meillä varastossa, sitä ei käytetty koskaan spontaanisti, koska kukaan ei jaksanu lähteä varastoon hakemaan sitä.

Mä tykkään pitää tässä kaapissa kaikki sellaiset keittiön tarpeistot helposti saatavilla. Ylimääräinen jauhopussi, tomusokeria ja kaikkea muuta tuollaista, mitä tarvii täyttää usein kaappeihin. Täällä on myös meidän herkkukaappi piilossa ja esimerkiksi leivontatarvikkeet siirsin tänne kerralla kaikki. Leipominen ei oo tässä taloudessa jokapäiväinen tai -viikkoinenkaan juttu, ja siksi on hölmöä katella noita viemässä tilaa keittiössä.

Tärkeintä oli kuitenkin saada sopiva kaappi kaikelle kummallisen kokoiselle tavaralle, kuten korkeille maljakoille. Nyt ne on kaikki pois silmistä kaapin ovien takana ja kuitenkin saatavilla helposti milloin vaan.

Me ollaan tykätty ihan superpaljon meidän keittiöstä se edelleen herättää meissä sellasta iloa mitä silloin 1,5 vuotta sittenkin, kun se vaihdettiin. Nämä meidän puolihimmeät kaapinovet kestävät hienosti käyttöä ilman, että täytyy koko ajan hinkata sormenjälkiä, vaaleanharmaa väri on ihana ja tuo oven pieni yksityiskohta raameineen on tosi kaunis lisä muutoin pelkistettyyn ilmeeseen. Oli ihana päästä jatkaa tätä samalla ajatuksella tänne kodarin puolelle, ja nyt toi ovi saa mun puolesta olla aina auki, kun keittiö ikään kuin jatkuu kodariin.

Meillä on molemmissa meidän AINA-keittiöiden remonteissa ollut samat johtavat plussat. Me ollaan saatu paljon kauniimpaa kotia tällä. Se on iso juttu, esteettisesti tämä miellyttää meitä tuhat kertaa enemmän kuin edellinen. Mutta samalla me ollaan saatu tosi paljon enemmän tilaa, molemmissa rempoissa. Ykskään kaappi tässä kodissa (paitsi allekirjoittaneen vaatekaappi) ei ole täynnä tai hankalasti ylitäytetty. Ja viimeisenä olennaisin. Keittiössä jo huomasimme käytännöllisyyserot pienissä asioissa tosi merkittävänä. Tässä pienessä kodinhoitohuoneessa se korostuu erittäin paljon! WingLine -ovet mahdollistaa sen, että tuolla mahtuu pyörimään, vaikka ne ois kaikki auki. Nää vie niin vähän tilaa, samalla kuitenkin tarjoten paljon säilytystilaa, kn ne voi olla vaikka kuinka isossa kaapissa. Jos nyt tulen kädet täynnä kodariin, riittää kevyesti liu’uttaa ovea yhteen suuntaan ja sit saa käsiä tyhjäksi sinne, eikä tarvii varoa pois tieltä isoja aukeavia ovia tai avata ja sulkea ovia välissä, että mahtuu liikkumaan pienessä tilassa. Ihan mielettömän kivat noi ovet!

Tällainen siitä siis tuli! Vielä pieniä viimeistelyjä pitäis keksiä, eli toi viemäriaukko peittää jotenkin vähemmän huomattavaksi ja varmaan joku kivempi mattokin tohon tulee jossain vaiheessa, mutta muuten vihdoin valmista. Mitäs tykkäätte? 

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂 

Savage

Lähetin tänään miehelleni kuvan. En mitään kovin kummoista, peilikuva musta ja kuopuksesta lähdössä asioille ilman sen kummempaa hienoa syytä. Ikea, ruokakauppa ja posti odotti. Mulla oli päällä mekko, hattu ja korolliset saappaat. Olinpa muuten myös meikannut. Joku tuntu jotenki hassulta kun lähetin sen kuvan. Se tuntu jotenkin tutulta ja normaalilta ja ihan helvetin kaukaiselta. Ja tajusin, että niin. Enpä ole tätä viime aikoina tehnyt juuri laisinkaan. Siis kuvaamista, mutta myös sitä pukemista.

Ensimmäinen koronavuosi itessään oli sellainen, että oli pitkiä kausia kun ei ollut mitään syytä pukeutua muuhun kuin verkkareihin. Varsinkin vauvavuotta elävänä ihmisenä. Se jäi vähän päälle. Kuka ihme nyt jonneki ruokakauppaan jaksaa vaihtaa vaatteita? Oon kulkenu jo niin pitkään samoissa leggareissa ja likaisissa kotipaidoissa, ettei ees naurata. Jotenkin se kynnys pukeutua on koko ajan noussut ja noussut. Postilaatikolle voi tarpoa kotivaatteissa, ja lapsenkin voi hakea päikystä jossain kotitrikoissa. Ruokakaupassa ei tuu kuitenkaan ketään vastaan, joten ihan sama vaikka menis sinneki likaisella tukalla ja kotivaatteilla. Ei ketään kiinnosta. Ei edes mua. Ja sit kävi se ihan viimeinen. Joulukuusta maaliskuuhun kestänyt jatkuva stressi lapsesta ei tehnyt pientä tuhoa pelkästään omalle terveydelle, mutta myös sille, miten piti tai oli pitämättä itsestään huolta. Ja mun tapauksessa se oli melko lailla “oli pitämättä”. Venyin pakolliseen. Olin hyvä äiti lapsille, niukin naukin, mutta olin. Pidin kodin siedettävässä kunnossa. Tein työt tyydyttävästi ja selviydyin. Kävin suihkussa pakosta ja muistin käydä ADHD-terapiassa. Vitamiineista, hiusnaamioista tai edes kunnon vaatteista ei sit tarviikaan puhua. Elin sellaisessa järkyttävässä stressipilvessä koko ajan, että en oikeastaan ees huomannu koko asiaa. Kunnes tänään jotenkin huomasin, koska huomasin palanneeni mun “normaaliin”, edes tän yhden päivän ajan. Todellisuudessa Adrian on voinut tosi hyvin nyt muutaman viikon ja ollaan selvästi päästy tuon koko asian yli, mutta mulla on kestänyt nähtävästi hetken kuoriutua siitä kaikesta.

Sitä on vaikea selittää. Elettiin toisaalta varmaan aika normaalin näköistä arkea varsinkin mun somessa, mutta mun sisällä oli ihan järkyttävä hälytystila päällä koko ajan. Jatkuvasti tuli jotain uutta, joku uus huono tulos, joku uus huono juttu, jonka seurauksena mä en oikein osannut rentoutua. Muistan kun häiden vuosipäiväämme viettäessä hotelliyönä, googlasimme yhdessä miehen kanssa terveysasioita. En rehellisesti ees halua tietää montako tuntia meni tieteellisten artikkelien parissa. Minä ja mun pinnalliset asiat jäi aika kauas mielenkiintoni listalla ja olin henkisesti poikki sekä siitä, että asiat pyöri koko ajan mielessä, että siitä, kuinka paljon tuo lapsi tarvitsikaan mua ympäri vuorokauden. Ja nyt se sama lapsi herää päikkäreiltä suorastaan pettymään, jos mummi ei olekaan täällä ja on viime viikkoina valloittanut kaikki meidän läheiset olemalla niin välitön ja iloinen oma itsensä, sellainen aktiivinen muiden kanssa viihtyjä, joka ei roikukaan äidissä jatkuvasti väsyneenä ja harmissaan. Automatkat ei ole enää yhtä helvettiä ja hänen kanssaan voikin hyvin lähteä minne vaan. Muuten vaan. Danten synttäreillä istuimme juttelemassa syventyneesti muutaman ihmisen voimin, kunnes ystävä kysyi “Menikö Adrian nukkumaan?” Ykskaks tajusin, että Adrian ei ollutkaan lähellämme ja verhojen takana pyörikin siskonpoikani, ja tajusin, etten tiennyt yhtään missä kuopukseni on. Leikkihuoneessahan hän, oli laittanut varmaan vahingossa oven kiinni. Ja jäänyt sinne leikkimään. Yksin. Itkemättä perään. Kuulostaa ehkä ihan normaalilta muille, mutta mulle se oli ihan jotenkin järisyttävän uusi juttu pitkästä aikaa tossa hetkessä. Sitä ei nimittäin tapahtunut muutamaan kuukauteen, etten tietäisi tasan tarkkaan missä hän on. Mun iholla oli nimittäin se yleisin vastaus.

Adrian on ollut aina tosi reipas ja iloinen tyyppi, aktiivinen pikkuinen, joka viihtyy ihmisten kanssa. Jokin muuttui loppuvuonna ja hän vaikutti oikeastaan joulukuusta helmikuuhun siltä, kuin olisi jatkuvasti aivan rikki. Yöt oli ajoittain yhtä helvettiä (syy sillekin selvisi vasta maaliskuussa) ja ajattelimmekin hänen olevan väsynyt. Olihan hän väsynyt, uupunut suorastaan, ihan fyysisesti. Siinä väsymyksessä hän ei enää ollutkaan se hyväntuulinen, aktiivinen ja iloinen lapsi, vaan minussa jatkuvasti roikkunut pieni ihminen, joka oli jatkuvasti hieman tyytymätön, ja varsinkin jos en ollut lähellä. Arvaamaton, kun ykskaks saattoi tulla aivan hillitön huutokohtaus (senkin syy selvisi vasta myöhemmin) ja samalla kuitenkin kaiken sen alla oma itsensä. Lapsi, joka kiukunkin keskellä hymyili ja oli jotenkin niin elämäniloinen. Mä luulen, että toi aika oli mulle jotenkin niin raskasta sen takia, että näin hänet, sen kuka hän oikeasti on, ja näin, että hän jatkuvasti oli hukkumassa johonkin, mikä ei ollut häntä. Mä jotenkin tunnistin sen omista kokemuksista. Oon itekin ollut joskus ihan järkyttävän väsynyt, vaikken ymmärtänyt miksi, ja jatkuvasti kiukkuinen koska tuntui, että täytyy koko ajan puskea pysyäkseen vaan pinnalla. Oma kokemus oli raudanpuutetta ja/tai ADHD-oireilua, lapsen tilannetta en pysty samalla tavalla ymmärtämään, sitä kokematta, mutta osasin silti hieman ymmärtää tuota jatkuvaa vuoristorataa ja arvaamattomuutta ja sen aiheuttamaa pohjatonta väsymystä.

Ja siihen päälle vielä se loputon minun tarve. Jossain vaiheessa kenen tahansa muun kotiimme tuleminen aiheutti sen, että lapsi liimasi minuun kahta kauheammin. Mut pahinta oli se jatkuva nalkuttava tieto omassa päässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt takana on käytännössä reilu kuukausi normaalia elämää. Jokainen meidän läheinen on todennut muutoksen ääneen, huomannut sen itse. Nyt mä huomaan, että alan itsekin rentoutumaan. Nautin hänen kanssaan olosta ihan hurjan paljon, on aivan sydäntä hivelevää seurata hänen iloista leikkiä, itsenäistä puuhailua ja jatkuvaa iloa ja hyvää mieltä. Sellaista huoletonta taaperon elämää, missä tulee kiukkuja ihan normaalisti, normaaleista asioista. Missä on ensiaskelia kohti oman tahdon kokeilua, missä on mustistelua äidin sylistä ja taaperokriiseilyä milloin mistäkin. Sitä normaalia taaperoarkea. Sitä normaalia arkea, jossa pääsääntöisesti mulla on hyvinvoiva ja iloinen tyyppi matkassa mukana minne menenkin, ja alan huomata sen vaikutuksia minuun.

Ykskaks tuntuu ihan mielekkäältä pukea päälle muutaki ku ne taskulliset leggarit ja likainen kotipaita melkeinpuhtaan hupparin alle. Ykskaks muistaa, että mä omistan kivoja vaatteita ja asusteita ja voisin käyttääkin niitä. Kun arki tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että siihen mahtuu muutakin kuin työt, kodinhoito ja terveysasioiden stressaaminen. Ykskaks huomaan näkeväni taas mieheni, enkä vaan tiedostavani hänen olemassaolon, ja ykskaks huomaan, että teen taas ruokaa, jonka tekemisestä nautin, enkä vain ruokaa, jolla selviydymme sen päivän. Selailen uusia ruokaohjeita, oon kiinnostunut kodin sisustamisesta ja maalaamisesta ja helvetti mä istuin jopa kuulkaa värittämässä tossa yks päivä! Että niin! Ja tänää tuntui taas pitkästä aikaa jotenkin normaalilta se, että ennen lähtemistä jonnekin, kokeilin kaksia eri kenkiä ennen kuin keksin mistä tykkään tän mekon kanssa. Ja hain hatun ja vaihdoin laukkua, koska eka ei sopinut sävyiltään.

Nää on pieniä juttuja. Mutta mulle ne on osittain myös omaa hyvinvointia. Koronavuosi teki jo paljon sille, ettei jaksanut pukeutua tai meikata. Miksi olisi jaksanut? Mulla löyty kellarin ovi tohon möllöttämiseen noiden terveysmurheiden aikana, mutta pikkulapsiarki + korona-aika tekee sen jo ihan ilman mitään murheitakaan. Eikä “pukeutuminen” sinänsä varmasti olekaan monille tärkeää. Tai siis ihmiset pukeutuvat pukeutuakseen, että olisivat säädyllisissä vaatteissa ja olisi tarpeeksi lämmin. Mä oon aina ollut sellainen ihminen, joka ilmaisee itseään myös asuilla. Tykkään kivoista vaatteista, niiden yhdistelemisestä, iloa tuottavista kauniista asusteista ja siitä, että tunnen oloni jotenkin onnistuneeksi, kun tykkään asustani ja viihdyn siinä. On helppoa olla niissä trikoissa ja siinä kotipaidassa. My God, ne on kuin toinen iho, niin helpolta ne tuntuvat! On myös helppoa tilata kotiin pizza tai tehdä nakkeja ja pastaa illalliseksi, ja hei, nakit ja pasta tai tilattu pizza voi olla ihan superhyvää! Mut no, toisaalta joku ihana ruokaisa salaatti, joku uus ruokaohje tai vaikka ne helvetin lehtikaalisipsit voi olla maailman parasta myös! Vaikka mun mielestä 5 min lehtikaalisipsien valmistamiseen ei tunnu missään, olisi se varmaan tammikuussa tuntunut musta samalta kuin kerrostalon rakentaminen omin käsin. Siis jonkin uuden asian miettiminen, valitseminen ja kokeileminen?! Ähh, ei pysty. Noi trikoot ja teepparit on kuin se nakit-ja-makaronit. Helppo, nopee ja aina hyvä. Kun on kiire ja lahkeessa roikkuu yks 1-vuotias, joka on tyytymätön just silloin ihan kaikkeen (eli todellisuudessa siihen, että hän on aivan finaalissa, fyysisesti) ei paljoa jää miettimään laittaako mokkasaappaat vai nilkkurit. Crocsit trikoiden seuraks ja menoks, kunhan homma etenee!

(Välihuomio: olen erittäin kiitollinen, että tää kreisi aika osui talveen, koska mä saattaisin elää anteeksiantamatonta morkkista just nyt, jos olisin käynyt Pirkkalan Cittarissa crocsit jalassa. Sitä ei sentään koettu, mutta olis varmasti koettu, jos tää olis ollu kaikki kesällä. Mun talvibootsit saa mun leggariasunkin näyttää nimittäin jotenkin vielä siltä, että elämässä on jotain toivoa, mut Crocsit ois ollu se mun henkilökohtainen rajani. Ja joo, kannattaa ottaa tää ihan tosissaan! :D)

Mietin tänään, että toi ajanjakso tuntuu edelleen mun mielessäni loputtoman pitkältä. Loppujen lopuksi, tota stressin täyttämää arkea oli akuutisti pari kuukautta, neljä ennen kuin oltiin päästy sen yli. Jos kysytte multa nyt, niin se tuntuu musta ainakin vuodelta näin jälkiviisaanakin. Sain vasta äskettäin tehtyä kaikki vakuutusilmoitukset asiaan liittyen. Meillä on yleensä suoralaskutus, mutta ei oltu ehditty käymään vakuutuskauden ensimmäistä käyntiä (eli omavastuuosuutta) ennen kuin tämä rumba alkoi ja sit ei vaan saanut aikaiseksi. Jotenkin toi vakuutusilmoitusten täyttäminen ja lähettäminen tuntui siltä kuin olisi vihdoin saatu tää kirja päätökseensä ja jotenkin tuli jopa hämmentynyt olo, että ei tässä oo ku 5 kk mennyt. Mut niin se vaan on, että huolettomat ja iloiset hetket lentää ohi ja stressaavat hetket tuntuu kestävän vuosia. Nytkin tuntuu, että huhtikuu meni ohi hirveetä kyytiä, vaikka käsittääkseni aika on vakio aina. Kuitenkin tammikuu tuntui kestävän n. 100 vuotta ja huhtikuu loppui ennen kuin aprillipäivä oli ohi. Mun mielestä ainakin. Siltä se tuntuu.

No, kuten Instassa kerroin, niin ei tää mennyt viikko sinänsä ollut helppo sekään, mutta tällä kertaa kyseessä on oma terveys joka vähän yskähtelee, eli mun stressileveli on ehkä 1% siitä mitä se oli vuoden alussa. Ei tunnu missään siis 😀 Tai no tuntuu toki, muttei yhtä kuluttavasti. Niinpä tuntuu vihdoin taas jotenkin itseltäni. Ehkä sen takia olis taas pitkästä aikaa fiilistä jakaa asukuvia. Kun on pitkästä aikaa oikeasti “asu”, eikä ne helvetin trikoot 😀

Kuvissa näkyy muuten mun vastaus usein kysyttyyn “miten voit pitää lyhyttä mekkoa lasten kanssa liikkuessa?”. No näin. Kuvissa ei siis näy erityisen kalpeanvärinen persukseni, vaan mulla on yleensä aina mekkojen alla vaaleanharmaat superpaksut pyöräilyshortsit (oisko Zarasta), koska kaukaa ihonväriset näyttää siltä, että ois alasti (jos siis ne näkyy, esim. kun pyllistää taaperon perässä jossain) ja mustat vilkkuu liikaa mun makuun joka välissä, mutta noi vaaleanharmaat on täydelliset. Näkyy selkeästi, että on jotain, jos on näkymässä liikaa, muttei osu silmään häiritsevästi 😀 Toki tässä asennossa kuvissa ei ehkä ihan niin itsestäänselittävät, mutta joo, shortsit on mun keino käyttää mekkoja, muuten ei mitään saumaa!

Toi mekko on Metsolan Savage -mallistoa. Sekin meni ihan ohi multa, kunnes heräsin aivan liian myöhään ja se oli kaikkialta loppu. Kaikkialta paitsi yhdestä paikasta, jossa oli kokoa XS yks mekko. En ees tiedä miks kuvittelin siihen mahtuvani, mut päätin kokeilla. Ja hyvähän se oli! Ei ehkä niin oversized kuin olisi tarkoitus olla, mutta silti näyttää hyvälle. Toi kuosi on ihastuttava, ostin siitä t-paidat pojille ja nyt oon tykännyt samistella niitä. Takkikin on samistelutakki, tosin mieheni kanssa samisteluun. Meillä on nimittäin samat takit, mulla Selected Femmen, hänellä Selected Hommen. Saappaat on Zalandosta, merkiltä Bianca Di ja laukku on Balenciagan. Harkitsen vakavasti kaikkien mun tote-laukkujen myymistä, sillä käytän nykyään selvästikin vain crossbodyja ja tää mini-Bale on ehkä käytännöllisin laukku mitä on. Paksu hihna, kevyt laukku ja mahduttaa itseensä puoli elämää. Erittäin sopiva mamma-arkeen, kun pitää olla kädet vapaana ja hartiat huutaa jo valmiiksi hoosiannaa.

Maailman söpöin kuvausassari oli kiinnostunut pellolla juosseesta kissasta, pellon reunassa olleesta kaivurista, mutta ennen kaikkea äidin sylistä kuvaamisen aikana, joten näillä mennään 🙂

Mitäs tykkäätte asusta? Ja kuka muu tunnistaa tollasen korona-ajan tuoman notkahduksen kiinnostukseen pukeutumista kohtaan?

6 kk valokuvaajana

Postaus on sikäli hieman myöhässä, että valokuvaajana on tullut tehtyä töitä nyt jo seitsemän kuukautta, aloitin nimittäin syyskuussa. Toisaalta olin yli kuukauden pois, eli itse kuvaamista on tosiaan vasta 6kk takana. Vuosi oli poikkeuksellinen monella tapaa, erityisesti koronan takia ja vaikea on arvioida oikeasti sitä kuinka erilaista olisi ollut, jos alku olisi ollut erilaisena vuonna.

Kuitenkin, mut on positiivisesti yllättänyt alkutaipale! Asiakkaita on ollut tosi mukavasti vaikka en ole missään mainostanut palvelua, omien kanavien ulkopuolella siis. Toki mulla on hieman eri lähtökohta aloittaa mun seuraajamäärällä, kun se on jo itsessään ison yleisön kautta markkinointiväylä ja iso osa asiakkaistani on varmasti ollut ihan mun seuraajia, eli olen kyllä tosi onnekas ja kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Onhan se ihan eri asia lähteä ns. “tyhjästä” kuin mun seuraajamäärällä, joten helppohan mun on sanoa, etten ole “joutunut markkinoimaan”.

Lähdin tähän myös sillä ajatuksella, että katselen puoli vuotta miltä tuntuu tämä kuvaaminen työnä, ilman tavoitteita ainakaan rahapuolella, ja ilman varsinaista “yrityssuunnitelmaa” vaan haistellen, miten menee. Mä rakastan valokuvausta, se on musta aivan ihanaa, ja lasten kuvaaminen ihan parasta ikinä! Siksi halusin kokeilla, että tuntuuko se siltä myös työnä, vai lähteekö siinä into valahtamaan pois. ADHD-opetteluni on auttanut mua ymmärtämään, kuinka impulsiivisesti teen päätöksiä sen suhteen, mitä teen ja sitten tulee jossai vaiheessa se into vastaan. On ollut opettavaista näin aikuisena opetella itseään uudelleen. Joten tähän projektiin lähdin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä niin, että olen oikeasti lähtenyt avoimin mielin järkevästi ilman paineita, että “tästä tulee ihanaa!!”.

Mutta tosiaan, puolen vuoden tilannekatsaus. Miten on mennyt?

Ihanasti! Tämä on ylittänyt odotukseni ja olen tosi onnellinen, että lähdin kokeilemaan. Mulla on ollut onni, että on ollut paljon asiakkaita ja paljon kyselyjä ja oon jo puolessa vuodessa laajentanut “valikoimaani” sikäli, että oon kuvannut asiakkaiden ehdotuksesta niin eläin-kuvia kuin boudoir-kuvia kuin newbornejakin jo aika monet. Ja jopa ensimmäiset hääkuvaukset on varattu kesälle jo, vaikka alkuun ajattelin, etten uskalla kuvata häitä. Päivitin vähän aikaa sitten nettisivujani, hieman uusia paketteja sinne ja kävin läpi järjellä vähän hintojakin.

Mulla on tässä pidemmän ajan ollut luonnoksissa postaus yrittäjyyden kustannuksista ja kuluista sekä miten hinnoitella itseään, eli en mene siihen sen enempää miksi ja mitä yrittäjän tulisi veloittaa. Sen verran sanon, että verrattain muihin töihin, valokuvaus on se, jossa jään vähimmälle tulotasolle ja se on jatkuvasti ollut sellaista kahden ääripään pohdinnan ajatusta. Mun ihan kalleinkin peruspakettini kustantaa 350 € sisältäen valmiit kuvat ja siinä on kuvausaikaa varattu kuvauksesta riippuen 90-120 min yleensä. Tää tarkoittaa yleensä työaikana n. 6-8 tuntia. Kuvausta edeltävät asiat vie yleensä yhden työtunnin ainakin varausmaksulaskutuksine ja asiakkaan kanssa yhteydenpitoine. Sitten on itse kuvaus, joka on yleensä n. 2 tuntia vähintään valmistellen kuvauspaikan. Kuvausten jälkeen tulee koevedosten valinta asiakkaalle, sitten asiakkaan valittua lopulliset kuvat, editointi ja kuvien toimittaminen asiakkaalle, laskutuksen täsmääminen jne. Tuo 350 € sisältää myös ALV:n. Yleisimmin mun kuvaukset on 100-200 €:n välissä, sillä tuo on tosiaan kalliimpien peruspakettieni hinta tuo 350 ja siihen sisältyy yleensä 10-25 viimeisteltyä kuvaa kuvauksesta riippuen. Kuten sanoin, verrattuna muihin töihini, tämä on “halvinta” työaikaani. Ja kun on kaksi pientä lasta, joista toinen on kotihoidossa, jos panostaisin talousasioihin ykkösenä, tästä olisi luovuttava tai hintoja nostettava. Yrityksen tavoite on kuitenkin aina tuottaa voittoa tai yksityisyrittäjällä vähintäänkin tuoda palkan tilille.

Hintojen nostaminen kuitenkin sotii mun alkuperäistä ajatusta vastaan. Mä nimittäin lähdin tähän sillä ajatuksella, että haluan ehdottomasti tarjota laadukkaita kuvia sellaiseen hintaan, että useampi perhe pystyy niihin menemään. Itselle ihan tärkeimpiä on nuo meidän omat ammattikuvaajan ottamat kuvat ja sikäli haluan tuottaa työlläni jotakin, mistä on iloa perheille. Samalla kun itse nautin hurjasti töistäni! Koko tänä aikana mun kokemuksiin ei ole mahtunut kuin yksi hankala asiakas, mikä on jopa yllättävää kun kommunikointi on usein viestein netissä ja asiakaskuntana usein pienten lasten vanhemmat, eli kiire ja usein unettomat yöt painavat varmasti itse kutakin. Ei voi olla kuin kiitollinen siitä, kuinka ihania asiakaskohtaamisia on ollut! Tässä ollaankin koko ajan tän ongelman äärellä, kuinka tehdä tätä niin, että se kannattaa, mutta samalla niin, että se on perheille järkevän hintaista. Voin rehellisesti sanoa, että jos voittaisin lotossa, jatkaisin kuvaamista, koska se on niin kivaa! Mutta koska en ole voittanut lotossa, niin pakko miettiä sitäkin puolta, että olen toinen nelihenkisen perheen maksajista, joten jos otan aikaa pois perheeltäni ja pieniltä lapsilta, on sen oltava sen arvoista. Vapaaehtoistyölle jäänee joskus tulevaisuudessa aikaa enemmän.

Oon ollut hirvittävän iloinen kun multa on ostettu usein lisäkuvapaketteja ja kun samat pienet ovat tulleet kuvauksiin jo kahdesti tai peräti kolmasti tänä aikana! Ja niin ihania asiakaspalautteita olen saanut, että apua. En yleensä julkaise niitä koska itsestäni niiden lukeminen tuntuu jotenkin myötähäpeää aiheuttavalta muilla yrittäjillä, en tiedä edes miksi. Niistä yleensä saa parhaiten ajatusta siitä, mitä kuvissa ei näy, eli itse kuvaustilanteesta. Pitäisi aktivoitua pyytämään asiakkailta testimonialseja, niin saisi niitä sinne sivuillekin fiksummin esiin. Itselleni se on kuitenkin merkannut paljon ja yksi ihanimpia muistoja oli kun jossain lastenvaate-ryhmässä oli keskustelu päiväkoti-kuvissa ja siellä joku kertoi omista kokemuksista, joita oli “onneksi pelastanut” kuvaajan joulukuvat ja siinä oli mun ottama kuva! Olin ihan häkeltynyt ja jotenkin niin iloinen vaan tuollaisesta 🙂

Mut on yllättänyt jopa se, kuinka hyvin on tähän mennessä mennyt. Kopkop. Koko aikana on ollut yksi lapsi, josta en saanut yhtään hyvää kuvaa, kun hän ei uskaltanut äidin sylistä pois. Äiti oli uumoillut tätä aiemminkin, eikä suostunut edes ottamaan varausmaksua takaisin. Kuvauksia on ollut superhelppoja ja vähän hankalampiakin, mutta aina on saatu kivoja kuvia muutoin. Oon tykännyt hirveästi tästä roolista. Olen se kiva täti, jolla on kaikkea jännää pallomerestä ilmapalloihin ja nätteihin mekkoihin ja lapset varsinkin tulee kuvauksiin hirvittävän uteliaina, kiinnostavina ja yleensä vaan tosi avoimina. On ollut ihanaa osata hurmata joku pieni hymyilemään vakavuuden keskellä tai saada lapsi kikattamaan epäluontevassa ympäristössä pienen alun jännittämisen jälkeen. On ollut ihana saada pidellä vastasyntyneitä ja ylipäätään päästä ikuistamaan ihania perhekuvia ja -hetkiä. Oon ollut tosi yllättynyt kuinka paljon tykkään kuvata myös pelkästään aikuisia ja tuntuu, että tekisi hirveästi mieli päästä kuvaamaan kaikenlaisia rakkauteen liittyviä kuvia kuten kihloja, odotusta ja boudoir-kuvia vieläkin enemmän. Alkuun näin itseni enemmän vain lasten ja perheiden kuvaajana, mutta sittemmin olen innostunut kaikesta muustakin koko ajan lisää.

Mitä tulee omiin taitoihin, niin kyllä sen eron huomaa, mitä tapahtuu kun kuvaa 6kk maksavia asiakkaita. Mun editointi on kehittynyt 6 kuukauden aikana tosi paljon, oon käyttänyt siihen paljon aikaa ja opetellut ja opetellut ja opetellut lisää. Oon ostanut uuden objektiivin ja kalustoa tiivistänyt kahteen luottolinssiin aina kuvauksissa ja tuntuu, että kamerankäsittelykin on vahvistunut tosi paljon. Nyt kun katson 6kk takaisia kuvia, olen superkiitollinen silloin asiakkaikseni tulleille, mutta samalla vähän pahoillani, koska ovat saaneet kyllä heikompaa laatua kuin nyt keväällä kuvatut. Editointi on muuttunut niin paljon ja olen oppinut ehkä myös kuvaustilanteessa käyttämään eri kulmia ja mahdollisuuksia paremmin. Ei pitäisi olla pahoillaan, kehitys tapahtuu tekemällä ja se on hyvä juttu. Mutta silti, itse huomaan lopullisissa kuvissa sen verran ison eron, että tekisi mieli “uudelleenkuvata” viime syksyn asiakkaistani osan ainakin 😀

6 kuukauteen mahtuu siis paljon onnistumisia, paljon ilon hetkiä, yllättävän vähän mitään turhauttavaa tai negatiivista ja paljon ihania lapsia ja aikuisia, jotka ovat kävelleen kamerani eteen tänä aikana. Olen erittäin iloinen siitä, että aloitin tän silloin puoli vuotta sitten ja odotan kevät- ja kesäkautta tosi paljon! Miljöössä kuvaaminen on mun suosikkijuttuni!

Toki pandemiavuosi vaikuttaa monien perheiden raha-asioihin niin, että tällaiset “turhat” hankinnat eivät ole ykkössijalla välttämättä kovin monilla, mutta uskon kyllä, että asiakkaita riittää kesällekin.

Ajankäyttö on tässäkin ollut se, mistä on pitänyt pitää mun kaikista tarkimmin kiinni, koska kun lähdin tähän, rajasin juhlat ja häät pois senkin takia, etten halua olla koko kesää viikonloppuisin kiinni. En halua olla aina tekemässä töitä iltoja ja viikonloppuja, koska se ei jätä perheaikaa mieheni tehdessä päivätyötä, eikä hänen työnsä ole joustavaa aikojen suhteen. Niinpä olen yrittänyt tasapainoilla sen suhteen, että kuvattavaa olisi paljon iltoihin ja viikonloppuihin, mutta aikaa rajallisemmin juuri silloin. Eli kesän suhteen pitää ottaa maltilla, nauttia vielä Adrianin kotihoidossa olemisesta, Danten kesälomasta, miehen kesälomasta ja kesästä. Toisaalta kuitenkin haluan kuvatakuvatakuvata, ahhhh, kultaiset auringonlaskut, pelto-metsä-vesistö-kaupunki-maisemat, ja kaikki se ihana luonnon herääminen! En malta odottaa! Eli tästä voisimme päätellä, että ajankäytön suhteen tulee jatkossakin olemaan vaikeinta vetää raja, mutta ehkä se on positiivinen ongelma kuitenkin 🙂

Valokuvaaminen on muuten sellainen asia, joka on kahtiajakoisesti vaikuttanut mun some-vaikuttajan töihin. Toisaalta koen, että mun editointi on kehittynyt ja kuvatkin sen mukana. Toisaalta taas koen, että mulla on korkeampi kynnys julkaista yhtään mitään kuvia, varsinkaan ilman editointia, ja sitten ne unohtuu kuitenkin esim. Instagramin osalta, kun en heti julkaise. Täytyisi vaan päästää irti siitä ajatuksesta, että pitäisi niitä kuvia jotenkin hinkata ja vaan julkaista aktiivisemmin. Instagramissa aktivoituminen on muutenkin sellainen, mitä mun pitäisi tehdä, nimittäin tolla valokuvaustilillä. Kun on kaksi eri julkista tiliä, niin tuntuu, että molemmissa kasvaa välillä julkaisuväli, kun ei tule julkaistua läheskään kaikista kuvauspäivistäkään mitään, saati valmiista kuvista. No, siinäkin on yksi kehitysaskel tälle vuodelle siis 🙂

Ootteko te seurailleet mun valokuvaustiliä? Ja tervetuloa kuvauksiin kaikki innokkaat, meilillä tai Insta-DM tavoittaa parhaiten! 🙂

 

[ivory-search id=”10611″ title=”Default Search Form”]