Täydellinen valo meidän kotiin

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Visor Oy

Kun käveltiin sisään meidän taloon ekaa kertaa melkein neljä vuotta sitten, rakastuttiin tässä moneen asiaan. Pohjaan, isoihin ikkunoihin, kivoihin yksityiskohtiin ja ennen kaikkea pihaan ja näköalaan. Oli myös monta asiaa, joista ei välitetty. Lattiat meni vaihtoon ennen sisäänmuuttoa (niissä kun oli asennusvirhekin) ja keittiö ja kodinhoitohuone on vaihdettu viimeisen 1,5 vuoden sisään. Nyt saatiin vihdoin tehtyä se, mistä on haaveiltu koko tää aika. Nimittäin kaihtimet meni vihdoin vaihtoon ja voi apua kuinka tätä on odotettu! 

Meillä on ollut tässä koko ajan noi “kalterit”, mun rakas lempinimi meidän entisille kaihtimille kertoo kaiken mun mielipiteestä niihin. Esteettinen viha noita kohtaan oli vain osa kokonaisuutta. Noi on nimittäi järkyttävän rumat. Harmaat metalliset kaihtimet ei vaan oo mun makuuni, tulee oikeesti joku kauppakeskuksen kiinni oleva liike mieleen, tai ne hiton kalterit. Mut käytännällöllisyys tai sen puute, oli se kaikista rasauttavin tekijä. Suurin osa kaihtimista oli pinnalla, eikä ikkunoiden sisällä ja se aiheutti ihan konkreettisia vaaratilanteita. Molemmat meidän lapset on kerran lähteneet juoksemaan toi naru kainalossa, onneksi ei sentään kaulan ympärillä, vaikka ollaan niitä yritetty hirveän tarkasti aina pitää ylhäällä tai koukuissa. Lisäksi isojen olkkarin ikkunoiden isot kaihtimet on olleet tosi painavat ja hankalat liikuttaa, ja niissä alkoi käyttö näkyä jo keskikohden roikkumisella. Ja mikä ärsyttävintä, kaidinten sijaintia ei tokikaan voinut muuttaa. Kiinni koko matkalta tai kiinni osittain, mutta aina siis ylhäältä alkoi se pimennys, eli ei voinut pitää kaihdinta esim. 1m lattiasta näkösuojana ja muuten auki. Enkä ees aloita niistä vinoon nousevista kaihtimista tai siitä, kuinka monessa meidän kaihtimessa on kiva pikku taittojälki kun pienet kädet on käyneet niitä räpläämässä ja vääntämässä.

Kun sitten olin ystävällä kylässä ja näin heidän kaihtimet, olin aivan rakastunut! Mitkä nää on? Visor kaihtimet. Ok. Ihanat, kauniit, freshit ja käytännölliset. Paitsi ei meille, kun meillä lapset repis ne ikkunoista irti sekunnissa, ajattelin itekseni. Kun 1-vuotiaat vuoron perään kävi räpläämässä kaihtimia ja rypisteli niitä antaumuksella, eikä kaihtimille silti käynyt mitään, jäin tsekkailee enemmänkin. Siis hetkinen! Ne palautuu takaisin muotoonsa, eikä oo moksiskaan, ja likakin kuulemma helppo pestä. Istuttiin samana viikkona miehen kanssa aloittamassa tilausta, kun oli hyvä BlackFriday-ale silloin menossa. Jäi kesken, ja sit loppuvuosi ja alkuvuosi meni terveyssuossa uiden, mutta kevään tullen oli palattava Visoreiden äärelle ja onnekseni sain mahdollisuuden tehdä Visorin kanssa yhteistyötä, nimittäin meille tuli jokaikiseen ikkunaan Visorit! 

Ensinnäkin, tilaaminen oli superhelppoa. Mitattiin kaikki ikkunat ja laitettiin tilaus ja reilun viikon päästä oli kaihtimet ovella. Asiakaspalvelu toimii erinomaisesti! Ensinnäkin ohjeet on tosi helpot, mittaaminen tapahtuu milleissä ja ohjeet siihen on idioottivarmat. Meillä vaan sattui olemaan niin leveät ikkunat olkkarissa, että piti soitella ja kysyä lisätietoja. Ja sai heti vastauksia mukavalta asiakaspalvelijalta ja mittausohjeen siihen suunnitelmaan, että otetaan kaksi kaihdinta per ikkuna (mikä oli erinomainen idea btw!). Kyselin myös kiinnityksestä hieman viistoon oven ikkunankarmiin, joka on tosi kapoinen ja viistossakin vielä ja sain hyvin lisätietoja asiassa. Kun tilaus oli mennyt läpi, soi seuraavana päivänä puhelin ja Visorin asiantuntija soitti ja kävi tilauksen läpi varmistaakseen, että olemme tehneet sen oikein. Reilun viikon päästä kaihtimet tuli kotiin ja melkein nauratti, miten voi 19 kaihdinta mahtua niin pieneen pakettiin. Ei ihan heti päästy noita aloittamaan, lähinnä koska edellisten pois ottaminen oli ihan sankonko mistä. 

Mieheltä meni ehkä alle 3 tuntia kaikkineen laittaa 19 kaihdinta, isompi aika meni ikkunoiden pesemiseen ja vanhojen poistamiseen. Asennus on superhelppoa! Laitan Instagramiini videon noiden asentamisesta, mutta siis erittäin iisiä, muutama ruuvi paikalleen ja sitten kaihtimet napsautellen paikalleen. 

Tuo n. 5 cm valkoista ikkunoiden alareunassa on kaihtimet. Pikkuinen muutos noihin edellisiin hei.

Runko on erittäin siro, sen voi sijoittaa mihin tahansa kohtaan ja mahtuu pieneen tilaan. Meillä meni ihan kiinni ikkunaan ja on niin siro ja huomaamaton kuin olla ja voi. Me valittiin jokaiseen tilaan sama kaihdin, eli ikkunakaihtimista kirkas valkoinen valkoisella profiililla. Me ei haluttu pimennysverhoja minnekään, vaikka niitä saa tilattua siis ihan samalla tavalla. Me ollaan tässä kohta neljä vuotta eletty niin, että on ollut lähes aina ohuet valkoiset verhot ikkunoiden edessä ja kaihtimet lähes aina ylhäällä, ihan koska ne oli mun mielestä tosi ahdistavat. Me ei varsinaisesti haluta koskaan pimentää kotia, vaan just korkeintaan suodattaa valoa ja ennen kaikkea nostaa kaihtimia näköesteeksi. Meillä on kahdessa makkarissa pimennysverhot, joilla saa pimeäksi huoneen, vaikka ite ainakin nukun ihan missä tahansa valossa, joten ei haluttu varsinaisia pimennyskaihtimia minnekään. Meistä on kiva kun silloinkin kun on kaihtimet koko matkalta, kotiin suodattuu päivänvaloa reippaasti. 

Oli jotenkin absurdi fiilis kun saatiin noi ikkunaan ja laskettiin pois. Ja ykskaks ihmeteltiin tota meidän näköalaa, että ainiin, tällainenkin täällä on! On ollut noi hennot valkoiset verhot nonstop edessä niin pitkään, että melkein unohtunut yksi talon vaikuttavimpia juttuja. 

Nyt kun ollaan melkein kuukausi käytetty näitä, niin en voi kuin hehkuttaa! Aivan mielettömän kivat! Lapset on käyny kokeilemansa omansa, eikä mitään huolta, ei jää mitään jälkiä rutistelusta. Kaihtimet liukuu pehmeästi ja lähes ääneti, ja niitä voi asetella miten mielii. Just siihen kohtaan, mistä aurinko muuten paistaisi sisään tai niin, että kaihtimet on vaikka metrin lattiasta, jolloin sisälle ei näy, mutta itse näemme ulos. Olkkarin ikkunoissa on yhteensä neljä kaihdinta, joita voi tetristellä just oman mielen mukaan ja kun noiden liikuttaminen on sekunnin homma, niin sitä tulee oikeesti tehtyä. Ja jos nyt sattuisi niin, että lapset kävis räpläämässä valkoista kangasta likaisin käsin, niin kaihtimen kangas on vesipestävää (Öko-Tex -sertifioitua polyesteriä tarkkaan ottaen)

Esteettisesti nää on ihan eri maailmasta kuin edelliset. Meillä on joka huoneessa verhot osittain sen takia, että vihasin niitä vanhoja kaltereita silloinkin kun olivat yläasennossa. Paksu harmaa pakkaus kaihtimia roikkui aina ikkunan yläosassa. Nyt voi itse valita missä kaihtimet on kun ovat auki, ylhäällä vai alhaalla vai vaikka keskellä. Meillä esim. Sohvan takana olkkarissa ne ei näy yhtään, eli ainoa näkyvä asia on tuo sentin paksuinen profiili, joka on melko huomaamaton ja kaksi vaaleaa narua, joita ei juuri erota. Täydellistä! Valkoinen ikkunakaihdin suodattaa valon tosi kauniisti sisälle, eikä ole yhtään synkkä tai herätä huomiota mitenkään. Täydellinen valo myös kuvaamiseen! Pienet detaljit on täydelliset. Magneetit rungossa, joten kaihdin liikkuu näppärästi, pienet läpinäkyvät vetimet, joilla helpottaa halutessaan liikuttamista. Nää napsahtaa kiinni ilman mitään työkaluja ja on helppo ottaa pois, jos kokee tarpeettomaksi.

Ihan täysien pisteiden hankinta, en keksi mitään negatiivista sanottavaa ja kaikin puolin erittäin miellyttävä kokemus, sekä myynnin asiakaspalvelusta, toimituksesta, että laadusta! Parasta on näiden umpisuomalaisuus, nimittäin nää on suomalainen patentoitu keksintö, jolle on myönnetty Design from Finland -merkki! Kaihtimet valmistetaan Suomessa ja ne on suunniteltu nimenomaan suomalaisten kotien vaatimiin tarpeisiin, vaikka niitä saakiin tilattua myös muualle. 

Jos olisin tiennyt näistä neljä vuotta sitten, niin voin kertoa, että oltais nautittu meidän maisemasta eikä valkoisista verhoista, aika paljon enemmän 😀 

No, nyt on koti kokenut ihanan makeoverin näillä ja joka päivä filistellään näiden ihanuutta! Yhdellä lauseella: Täydellinen näköeste, täydellinen valoisuus. I love these!

Onko teillä kokemusta Visorin kaihtimista? Jos nämä on olleet ostoslistalla niin nyt kannattaa hyödyntää kesä-alennus, nimittäin koodilla VALO20 on tällä hetkellä kaikki ikkunakaihtimet -20%! Me päästään hyödyntää tää iteki, koska unohdettiin pari mini-ikkunaa ja ei vaan pysty pitää niissä vanhoja enää 😀

Muhkeaa, puhvia ja runsasta

Just kun ilmoitin viime viikon alussa, että mä en löydä ikinä yhtään mulle sopivaa pantaa, niin maksaessani kampaajalla, huomasin telineessä kivan kultaisenruskean pannan, jonka mallasin päähäni ja ihastuin. Pakko oli saada sama myös vaaleanpunaisena kun käytin tuota ruskeaa monta päivää putkeen heti.

Niin helppo keino piilottaa vähän huono tukkapäivä ja viedä huomio kasvoilta! Kultaisenruskea sopii hiuksiin, mutta tämä pinkki on oma statementinsa! Myös tämän asu mekko oli sellainen löytö, joka meinasi jäädä kauppaan. Mä en koskaan jaksa sovitella vaatteita kaupoilla, laiskuus iskee, ja samalla oon tosi huono palauttaa mitään hutiostoksia, joten usein joku juttu jää henkariin, ellen oo erityisen energisellä tuulella. Keväällä jotenkin tulee ehkä helpommin sovitettuakin jotain, kun ei tarvii kuoria tuhatta kerrosta, mut nyt olin tulossa verikokeesta ja vähän huonolla fiiliksellä lääkärikäynnistä, mutta kun piti tappaa hetki aikaa, niin eksyin Ginan ikkunaan. Ihastuin tän mekon kuosiin, mutta mallattuani peilin edessä meinasin jättää sen henkariin. Mä yleensä tykkään, että mut jätetään rauhaan kaupassa ja aktiiviset myyjät harvoin saa mua kiinnostumaan mistään, mutta onneksi tällä kertaa kun olin viemässä mekkoa sovittamatta takaisin paikalleen, myyjä huikkasi, että mekot on kaikki -40%, joten sain vielä lisäsyyn sovitella tätä. Ja siitä päätellen paljon tää on saanu teiltä kysymyksiä, se kannatti 😀 Itsekin tykkään tästä kuosista tosi paljon ja mekko istuikin ihanan rennosti päälle. Puhvihihat, kulmikas pääntie ja muhkea helma toimii just täydellisesti arjessa rentona kesämekkona.

Jotenkin viime aikoina on taas löytynyt iloa pukeutua, iloa joka on ollut jo pidempään poissa. En ehkä edes tajunnut sitä siinä hetkessä, mutta nyt kun tuntuu kivalta pukea ja meikata, huomaan, että tossa mentiin piiiitkä kausi vaan leggareissa. Tiedän, että COVID on vaikuttanut, mutta ennen kaikkea musta tuntuu nyt pitkästä aikaa siltä, että mä oon taas mä. Ja sen huomaan tosi monessa asiassa, mukaan lukien ihan vaikka siinä, miten luontevaa on olla pitkästä aikaa kuvissa. Mun mielestä on vähän surullista miten vähän puhutaan kaikista niistä muutoksisa, jotka kroppa kohtaa lasten myötä. Mieli vetää aikamoisen rumban läpi, mutta niin vetää kehokin. Eikä se liity pelkästään siihen isoon mahaan ja sit siihen, kuinka tehokkaasti ja nopeasti maha lähtee. Usein näkee kuvia ja ajatuksia postpartumiin liittyen, mutta se on vaan osa asiaa. Mä tiedän ainakin omalta kohdalta, että kun raskauskiloja tokassa raskaudessa tuli reilu 6, niin ne myös jäi sinne synnärille. Mutta aivan eri kroppa sieltä tuli takaisin. Imetys oli oma osansa ja kun katson vuoden takaisia otoksia, huomaan, kuinka erilaiselta näytän. Jotenkin turvonneempi, kasvonpiirteet on erilaiset, kaikki on vähän erilaista. Hormonit elää ja muuttuu paljon parissa perättäisessä raskaudessa, mutta myös sisällä tapahtuu muutoksia, joita ei näe. Mulla esim. rintakehä leveni huomattavasti ja takamus vuorostaan katosi. Ykskaks vanhat tutut mallit ei enää sopineetkaan, ja piti löytää kaikki uudelleen.

Ja mulla ainakin tuntui siltä, että vasta lähes 1,5 vuotta synnytyksestä mun kasvot palautui omannäköiseksi ja tuli sellainen yhtäkkinen “hei, mä näytän iteltäni!” -fiilis. Samalla tajusin kuinka pitkään se oli poissa. Me edelleen ajoittain pohditaan sitä, mikä on meidän lapsiluku ja pakko sanoa, että vaikka raskaus on asia, josta olen erittäin kiitollinen, että olen saanut kokea sen kahdesti, niin olen oikeastaan kiitollinen siitä palkinnosta, en itse siitä ajasta. Tuntuu erittäin jotenkin ahdistavalta ajatuskin joutua kulkemaan taas toi muutosten polku uudelleen. Omalla tavallaan se, että raskautta ja synnytyksen jälkeistä aikaa nimitetään välillä toiseksi teini-iäksi, on erittäin osuvaa. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mun kropan malli muuttuu näin paljon ja että mulla kestää tosi kauan tuntea kroppani tietyllä tapaa täysin omakseni. Toisaalta elämänmittaisella polulla tää on tosi lyhyt aika, mut toisaalta, että tuntuu hyvältä, kun tuntee itsensä jotenkin erittäin kotoisaksi omassa ihossaan.

Tietyllä tapaa oon huomannut vähän teini-iän kaltaista tyylinkin etsimistä pitkästä aikaa itsessäni. Korkeavyötäröiset shortsit ja tiukka napapaita eksyi yksi päivä päälle ja ihmettelin itsekin tätä. Siis tiukat, tai no melko tiukat, vaatteet? Ei oo pahemmin näkynyt. On tuntunut siltä, etten tunne kroppaani ja siksi helpoin vaate on ollut joku säkkimäinen mekko, jonka alla voi olla ihan minkä tahansa mallinen keho. Tää mekko kuuluu just siihen kategoriaan. Ja ehkä just siks meinasin eka viedä sen pois. Koska oon osittain tietoisestikin yrittänyt löytää mun vartaloa uudelleen ja tuntea sen jotenkin paremmin ja pukeutua välillä myös sen mukaisesti, enkä sitä piilottaen.

Jollain tapaa myös huomaan, että elämäntyyli on vaikuttanut pienin tavoin pukeutumiseen. Printit on pop, koska lapset onnistuu yleensä jotenkin mutkin sotkemaan, ja lyhyen hameen alle tulee puettua aina shortsit, koska liikkuminen tykinkuulien kanssa on vaikea ennakoida. Mut noi on sellaisia isompia juttuja. Pienempiä muutoksia on paljon. Käytän tosi vähän korkoja nykyään ja huomaan sen asuvalinnoissani. Mun silmään tosi monet vaatteet ja asut oikein kaipaa kaverikseen korkkareita, ja näyttävät heti aivan erilaiselle, jos jalassa on matalat kengät. Jotenkin ballerinoista tulee herkästi mieleen oma lukioikä ja söpistely pillifarkuissa ja ballerinoissa, ja niihin en osaa kajotakaan, joten käyttöön jää bootsit, tennarit ja lenkkarit. Aika erilainen fiilis tulee kuin vaikkapa korkeiden saappaiden tai avokkaiden kanssa. Tääkin mekko näyttää ihan erilaiselle korkkareiden kanssa. Mutta tuntuu jotenkin ihan vieraalta ajatus, että joskus sitä käytti korkkareita jatkuvasti, ihan kaupungille vaan lounaalle lähtiessä tai muuten vaan. Nyt kaivan luottokenkäni pölyttymästä synttäreinä ja ehkä jonnekin ravintolaan aina välillä.

Jollain tapaa kaipaisin töihin kodin ulkopuolelle. Ja sitähän olen viime aikoina tehnyt. Valitettavasti se ei kyllä auttanut tässä asiassa laisinkaan. Nimittäin mä kuvaan yleensä leggareissa ja hupparissa, koska pyörin studion lattialla tai jossain rämeikössä ties missä asennoissa ja joku mekko nyt on yleisesti ottaen ihan typerä yritys mulle niissä tilanteissa. Nostan hattua kaikille tyylikkäille valokuvaajille, jotka ottaa kuvia kukkamekossa, nahkatakissa ja hatussa. Ite etin mukavimmat vaatteet, joiden tuhoutuminen ei haittaa. Huomaan tän nykyisen elämäni muuttavan koko ajan mun pukeutumista, meikkaamista ja vaikka tukkatyyliä. Siinä missä ennen olin suurimmaksi osaksi aikaa meikit nassussa, tukka kiharalla ja päällä joku näyttävä mekko ja korkkarit, nyt oon enemmän Birkenstocks + leggarit ruokakaupassa -ihminen. Sit kun tottuu siihen peilikuvaan, niin alkaa näkemään sen edellisen ihan kummallisena. Vietin ennen arkea juhlavammassa lookissa kuin nykyisin suuren osan juhlista. Silloin se ei tuntunut juhlavalta, enkä missään nimessä häpeä tai kadu sitä. Päinvastoin! Välillä jotenkin kaipaan sitä! Onhan se jotenkin surullista, että viettäisi suurimman osan arjessa “jossain vaan vaatteissa” ja kivat ja näyttävät vaatteet ja erilaiset muodot, siluetit, värit ja kuviot olisi harvinaista herkkua. Siks oon varmaan viime aikoina tehnyt muutamia hankintoja, jotka on huomiota herättäviä. Valkoisen sijaan halusin pinkin pellavapaidan ja harmaan sijaan ostin juuri kirkkaansinisen paidan. Ja sama päti tähän mekkoon. Tätä sai valkoisenakin nimittäin. Mut mä ihastuin tähän. Tuhat ja yks väriä, isot hihat, muhkea muoto. Tää on just niin tårta på tårta ku olla ja voi and I love it!! Se menneisyyden Anna, joka puki kolmerivisen niittivyön röyhelömekon kanssa, iski kaulaan kettingin ja ranteisiin pari kiloa niittikoruja, on ihan vähän mielissään. On täällä jossain beigen ja okran ja legginsien alla vielä se ihminen, joka nauttii siitä, että seisoo peilin edessä ja miettii, laittaisko mekon kanssa vaaleanpunaisen laukun vai vaaleanharmaan.

Ja voi vitsi miten hauskaa oli havahtua hetkeksi siihen ajatukseen, että hei apua, mä oikeesti harkitsen asusteita, enkä vaan nappaa ekaa käteen sattuvaa.

Tiedän että kirjoitin hyvin samanlaisia ajatuksia juuri viimeksikin, mutta antakaa mulle hetki. On jännittävää herätä horroksesta tajuamatta olleensa pitkään horroksessa.

Miten meni? Oliko oikea värivalinta laukuksi ja mitäs muuten tykkäätte asusta?

Kahviseurani totesi, erittäin hyvällä, mun näyttävän ihan Blair Waldorfilta, joka tälleen Serena -fanin ajoi ehkä minimaaliseen kriisiin, mut sit totesin, että ei, tää panta ei oo ällösöpö vaan just hyvä! 😀 Sitä paitsi niin kauan kun mulla ei oo pannan kaverina bleiseriä, mulla on vielä pari askelta Blairiin 😀

Mekko on Gina Tricotin (tämä!), laukku Chanelin, panta Cocobellan ja kengät Lacosten
(I know, 2000-luvun alussa teini-ikäni viettäneenä tekis mieli repiä noi krokotiilit aika näppärän nopeesti sanonko minne, mut nää on maailman parhaat valkoiset sirot perustennarit!!)

Oli muuten ihan parasta, että eksyin sinne sovariin, sillä matkalla sinne päädyin kokeilemaan samaan konkurssiin yhtä farkkuhaalaria, ja se oli täydellinen ja alessa 14 €! Siis ai että! Oon ettinyt täydellistä farkkuhaalaria ties miten kauan, ja nyt törmäsin siihen täysin vahingossa! Tämä on kyseessä ja näyttäisi olevan netissä 16,50 € alessa ja kokoa S olis vielä. Mulla on M, mukavan rento on päällä, vaikka miellän itseni enemmän L-kokoiseksi, joten jos normaalisti pidät M-kokoa, voisi olla just sulle passeli! 🙂

Uusi, käytännöllisen ihana KHH

Kaupallinen yhteistyö: AINA-keittiöt

No vihdoin! Tää khh-remontti on ollut välillä yks Iisakin kirkko, kun tuntuu, että aina kun on pitänyt saada toi valmiiksi, niin ei oo vaan ollut aikaa. AINA-keittiöiden rungot on itse asiassa superhelpot laittaa paikalleen, mutta pitää varata aikaa sille, mitä tässä arjessa ei liiaksi ole. Keittiöt tai kodinhoitohuoneet tai mitkä ikinä saa AINA-keittiöiltä aina asennettunakin, mutta me otettiin tää ilman asennusta alunperin karanteenin takia. Ja siks siinä varmaan meni sit se pari kuukautta 😀 Ens kerralla en todellakaan kuuntele tota remonttireiskaa, vaan otan sen asennuksen 😀 Ja kun piti esim. hakea uus ovilista tohon kylppärin oven viereen, kun edellisessä oli lovi tason kohdalla, ja sehän vei aikaa suunnilleen enemmän kuin koko khh-remppa, kun ei sitä vaan saanut aikaseks 😀

Nyt se on kuitenkin tossa kokonaisena, ja pääsen esittelemään sen teillekin! Me tosiaan tätä juonittiin keittiösuunnittelijamme Kati Maajaakkolan kanssa live streamissa joskus tammikuussa ja silloin laitettiin tää suunnitelma eteenpäin helmikuussa reissun päältä kun tiesimme kotiinpaluun aikataulun. Kodinhoitohuone odotti katoksessa kun palasimme ja sitten ei muuta kuin edellistä hajottamaan ja remppa aluille.

ENNEN:

Tältä meidän kodinhoitohuone näytti ennen. Meillä ei kodarissa oo ollu lavuaaria, koska meillä on sellainen kuraeteisessä, kylppärissä ja tän kodarin vieressä olevassa pukeutumistilassa. Mä en voi sanoa koskaan oikeastaan “vihanneeni” tätä huonetta, koska se on hienon sijaan funktionaalinen. Pyykinpesulle ja täyttövarastolle. Kun meidän keittiö vaihtui, alkoi hiipiä erittäin suuri ärsytys tähän, nimittäin kontrasti oli niin suuri. Ja koska valitettavasti tää on myös se tila, joka meillä näkyy joka päivä olkkariin, eteiseen, keittiöön ja ruokatilaan. Ja perheessämme on kolme oven kiinni laittamiseen kyvytöntä ihmistä. Nähtävästi. Toisaalta, ei ehkä pitäisi elää niin, että joutuu laittamaan ovea kiinni johonkin tilaan.

Meillä oli tässä IKEAn peruskaapit ennen ja kun niitä ei voi määrämittaan laittaa täyttämään koko tilaa, niin esim. tossa ylärivissä oli vasemmalla tyhjää tilaa, jonne laitoin pyyhkeet. Pesukone oli asia, jonka näki heti kun kävi sisään, jos tää ovi oli auki ja se ärsytti aina. Ennen kaikkea tää ei ollut kovin käytännöllinen, nimittäin noi leveiden kaappien leveät ovet aukesi niin, että koko pieni khh tuntui olevan heti käytössä. Kun vielä keittiöremontin aikaan siirrettiin toi vitriini tohon “väliaikaisesti” ja se jäi siihen yli vuodeksi, tää oli ruma kaaos.

Mä halusin kodarilta käytännöllisyyttä. Mahdollisimman paljon säilytystilaa ja kaikki ovien takana pois silmistä. Vitriini ärsytti eniten ja halusin osaa siihen kokomittaisen kaapin ja sit samalla tilata siihen jotku ovet, millaset sais vaihdettua nohin olemassaoleviin runkoihin kodarissa. Se olisi onnistunut AINA-keittiöiden kanssa, mutta tässä kävi taas perinteinen ja ovien vaihdon sijaan ruvettiin vähän suunnittelee enemmänkin. Ja laitettiin koko homma uusiksi 😀

JÄLKEEN:

Mä keksin, että pesukoneen voisi siirtää itse asiassa kuraeteiseen, josta tulis sellainen pyykkitila ja kodarista tulis sellainen rauhallinen täyttövarasto keittiöön ja kylppäriin. Toi taso oli aina se paikka, mistä kodin räjähdys alkoi. Jos oli mihin laskea puolitäysi pyykkikori tai jotain pois silmistä keittiöstä (mikä ei mennyt suoraan kaappeihin) niin ne jäi aina tohon ja sit räjähdys alkoi. Toi taso sinänsä oli ihan turha. Niinpä suunniteltiin kodinhoitohuone ilman tasoa. Tai on siinä taso, lähinnä esteettisesti mätsäämään tuota keittiötä, joka on heti oven takana tästä.

No mitä tänne siis valittiin? Samaa kuin keittiöön. Sama laminaattitaso ja samat ovet, eli Raamit tuossa Usvan sävyssä. Samat vetimet oviin ja hyvin simppeli ja käytännöllinen muodostelma. Oikealle seinustalle laitettiin siihen sopivanmittainen korkea kaappi, joka ei ole kovin syvä tilan vuoksi, mutta korkea ja sellainen, mihin mahtuu erittäin hyvin esimerkiksi korkeat maljakot ja muut sellaiset, joille ei ole liiaksi tilaa muualla.

Ja pääseinä laitettiin kokonaan uusiksi. Sinne tuli kaksi syvää laatikkoa alas ja niiden päälle kaksi isoa kaappia. Toivoin kapeita ovia, että niitä avatessa ei koko tila tulisi täyteen. Kun streamissa sitten AINA-keittiöiden ammattilaiset esitteli aamiaiskaappia, sain idean! Taitto-ovi -mekanismi kuulosti täydelliseltä pieneen tilaan! Kun ovet liukuvat sivuun, ne eivät ole auki keskellä huonetta, eivätkä vie tilaa kuin puolet leveästä ovesta! Niinpä meidän kodariin tuli nyt jokaiseen kaappiin WingLine- taitto-ovet! Nää on ihan mielettömät! Tuo iso kaappi on suunniteltu niin, että oikeanpuoleinen aukeaa oikealle ja vasen vasemmalle, eli koko kaapin saa auki ja näkyviin liu’uttamalla sivuille ja ovet jää sinne sivuille, eivätkä vie nimeksikään tilaa. Ahh, miten ihanaa siivota, kun on tilaa eikä tarvii koko ajan kyykkiä ovien välissä.

Alakaapeiksi laitettiin leveät isot vetolaatikot, missä on esimerkiksi toisessa lasten tavaroita paljon. Kylpyjuttuja, rasvoja, vaippoja jne. Pystyvät itsekin hakemaan ne tuolta, ja kaappi vetää itsensä ihan hurjan määrän kaikkea. Kodinhoitohuone tätä kaappia lukuun ottamatta toimii meillä enemmänkin sellaisena “näitä me emme käytä joka päivä, eli emme halua, että ne vie tilaa keittiössä/kylppärissä jne.” -täyttö/käyttövarastona. Ulkomaillahan on paljon tällaisia “pantry”-tyylisiä ratkaisuja, joissa on kaiken maailman kuivakaapin ainekset ja muut. Meillä täällä asuu liinavaatteet, kuivakaapin sellainen “ylijäämä”, mitä ei tarvii aina ja kaikki sellainen sekalainen show kuten mehulinko, tarjoiluastiat, maljakot ja muut. Keittiön kaapit pysyvät maltillisesti täytettynä, jolloin niiden käyttö on helppoa ja samalla mehulingot ja ylimääräiset jauhopussit löytyy oven takaa suoraan. Tää on tosi kätevää, koska jos mehulinko asuisi keittiössä, veisi se hulluna tilaa, ja sitä käytettäisiin ehkä kerran viikossa. Toisaalta, kun se asui meillä varastossa, sitä ei käytetty koskaan spontaanisti, koska kukaan ei jaksanu lähteä varastoon hakemaan sitä.

Mä tykkään pitää tässä kaapissa kaikki sellaiset keittiön tarpeistot helposti saatavilla. Ylimääräinen jauhopussi, tomusokeria ja kaikkea muuta tuollaista, mitä tarvii täyttää usein kaappeihin. Täällä on myös meidän herkkukaappi piilossa ja esimerkiksi leivontatarvikkeet siirsin tänne kerralla kaikki. Leipominen ei oo tässä taloudessa jokapäiväinen tai -viikkoinenkaan juttu, ja siksi on hölmöä katella noita viemässä tilaa keittiössä.

Tärkeintä oli kuitenkin saada sopiva kaappi kaikelle kummallisen kokoiselle tavaralle, kuten korkeille maljakoille. Nyt ne on kaikki pois silmistä kaapin ovien takana ja kuitenkin saatavilla helposti milloin vaan.

Me ollaan tykätty ihan superpaljon meidän keittiöstä se edelleen herättää meissä sellasta iloa mitä silloin 1,5 vuotta sittenkin, kun se vaihdettiin. Nämä meidän puolihimmeät kaapinovet kestävät hienosti käyttöä ilman, että täytyy koko ajan hinkata sormenjälkiä, vaaleanharmaa väri on ihana ja tuo oven pieni yksityiskohta raameineen on tosi kaunis lisä muutoin pelkistettyyn ilmeeseen. Oli ihana päästä jatkaa tätä samalla ajatuksella tänne kodarin puolelle, ja nyt toi ovi saa mun puolesta olla aina auki, kun keittiö ikään kuin jatkuu kodariin.

Meillä on molemmissa meidän AINA-keittiöiden remonteissa ollut samat johtavat plussat. Me ollaan saatu paljon kauniimpaa kotia tällä. Se on iso juttu, esteettisesti tämä miellyttää meitä tuhat kertaa enemmän kuin edellinen. Mutta samalla me ollaan saatu tosi paljon enemmän tilaa, molemmissa rempoissa. Ykskään kaappi tässä kodissa (paitsi allekirjoittaneen vaatekaappi) ei ole täynnä tai hankalasti ylitäytetty. Ja viimeisenä olennaisin. Keittiössä jo huomasimme käytännöllisyyserot pienissä asioissa tosi merkittävänä. Tässä pienessä kodinhoitohuoneessa se korostuu erittäin paljon! WingLine -ovet mahdollistaa sen, että tuolla mahtuu pyörimään, vaikka ne ois kaikki auki. Nää vie niin vähän tilaa, samalla kuitenkin tarjoten paljon säilytystilaa, kn ne voi olla vaikka kuinka isossa kaapissa. Jos nyt tulen kädet täynnä kodariin, riittää kevyesti liu’uttaa ovea yhteen suuntaan ja sit saa käsiä tyhjäksi sinne, eikä tarvii varoa pois tieltä isoja aukeavia ovia tai avata ja sulkea ovia välissä, että mahtuu liikkumaan pienessä tilassa. Ihan mielettömän kivat noi ovet!

Tällainen siitä siis tuli! Vielä pieniä viimeistelyjä pitäis keksiä, eli toi viemäriaukko peittää jotenkin vähemmän huomattavaksi ja varmaan joku kivempi mattokin tohon tulee jossain vaiheessa, mutta muuten vihdoin valmista. Mitäs tykkäätte? 

Jos olisin silloin tiennyt…

Bongasin eilen Valeäidiltä Jos saisin tehdä toisin -nimisen postauksen, ja se jäi jotenkin mieleeni. Tänään tuli jotenkin inspis kirjoittaa näin äitienpäivänä vähän samanhenkinen. Oon kirjoittanut varmaan joka vuosi jotain siirappista äitienpäivänä ja tänään olette varmasti jokainen saaneet tuhat ja yksi postausta siitä, miten ihanaa on olla äiti. Onhan se ja se on sitä ihan joka ikisenä päivänä tätä elämää, vaikka onkin kiva, että sen juhlimiselle on yks spesiaalimpi päivä 🙂

Tänään nimittäin kun tultiin äitienpäivä-pizzalta, niin terassilla odotti lappu naapureiden tytöiltä, jolla toivottelivat hyvää äitienpäivää. Ja se osui jotenkin hurjan pehmeään paikkaan, oon nimittäin viime aikoina miettinyt paljon kaikenlaista ja erityisesti sitä, kuinka rakas tämä koti ja kotialue on ja kuinka kummallista onkaan viihtyä näin hyvin jossain, mitä olisin kokenut aiemmin ihan vieraaksi.

Kun tapasin mieheni, olin 25-vuotias ja asuin Lontoossa ja ennen mieheni tapaamista elin aika juurettomasti pitkään. Matkustelin, asuin vuoden Australiassa ja pari vuotta Lontoossa. Matkalaukku oli tuttu kaveri ja elämäntyyli “ison kaupungin” mukainen. Kahviloita, leffoja, baareja, ravintoloita, kaupukitapahtumia, ja kaupunkiarkea. Ensimmäinen yhteinen kotimme oli 42-neliöinen yksiö Kampissa, kivenheiton päässä Kamppi Keskuksesta. Sitä edeltävä Suomi-koti oli kesäkoti n. 3 minuutin kävelyn päässä siitä, Kampin ja Hietsun välissä ja itse asiassa oikeat viralliset kodit pari vuotta sitä ennen olivat kaikki Lontoon siinä melko keskusta-alueella. Mä elin ja hengitin kaupunkielämää aika pitkään ja mun mielestä Gold Coast (jolla on hieman vähemmän asukkaita kuin Helsingissä), oli jotenkin tosi pikkukaupunki, kun siellä elettiin vuonna 2011.

Siihen aikaan mulla oli ystäväpiirissä parikin kaveria, jotka asuivat pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Itse asiassa ihan tässä Lempäälässäkin, ja Viialassa ja Pirkkalassakin. En oikein koskaan voinut ymmärtää, miten täällä voi muka elää. Eikö se kävisi kuolettavan tylsäksi? 25-vuotiaana näin itseni vielä 30-35 -vuotiaana elämässä hirvittävän aktiivista elämää, ja nimenomaan sosiaalisesti aktiivista. Ajatuksena se, etten kävisi vaikka leffassa, ravintolasa tai kahvilassa lainkaan kokonaiseen viikkoon oli suorastaan kummallinen.

Nyt ajatus Helsingin keskustassa elämisestä tuntuu kummalliselta. Todennäköisesti ihan samalla tapaa kuin nytkin, kaikkeen tottuisi, parhaassa tapauksessa siitä osaisi löytää parhaat puolet ja siitä osaisi nauttia, mutta välillä katson tätä nykyistä elämääni ja mietin, miten eri tavalla voi ihminen ajatella seitsemässä vuodessa.

Tällä hetkellä tiedän, että meillä on mieheni työn puolesta mahdollista se, että tulee muutto muualle. Muutammeko koko perhe, vai ravaako mies ja miten perheemme elää, se on iso kysymysmerkki, johon ei voi kukaan vastata, ennen kuin asia on oikeasti ajankohtainen. Juuri nyt muuttaminen tuntuu tosi pahalle. Ollaan panostettu pienin ja isoin jutuin tähän kotiimme ja tämä on koti, jossa olen elänyt pisimpään viimeiseen 20 vuoteen. Miettikääpä sitä 😀 Ei siis ihme, että tämä tuntuu kodilta. Tämä oli 12s osoitteeni siitä asti kun täytin 18. Olen 32-vuotias ja elänyt tässä kodissa nyt vajaa neljä vuotta. Kirjoitimme kaupat tästä talosta reilu 4 vuotta sitten ja sen jälkeen olemme pikkuhiljaa tehneet tästä kodin. Pieniä ja isoja asioita. Uusi keittiö, uusi kodinhoitohuone, uudet lattiat. Uudet kaihtimet, uusi hiekkalaatikko, tramppa, kasvulaatikoita ja ulkona odottaa kasailua kasvihuone. On terassikalustetta juuri tämän terassin mukaan, on nurmikkoa, on istutuksia, on pihasuunnitelmia.

Ennen kaikkea on ihmisiä. Kun muutimme tänne, emme tunteneet täältä juuri ketään. Nyt meillä on täällä elämä. Ihmisiä, rakkaita sellaisia. Meille ja lapsillekin. Anoppi on muuttanut ihan lähelle, on rakkaita ystäviä ja on lapsen paras ystävä. On tuttuja naapureita ja on tuttuja alueita, puistoja, metsäpolkuja ja hengähdyspaikkoja luonnon keskellä. Kokoa ajan löytyy uutta. Ihmisten mukana tulee inspiraatiota ja löytyy uusia alueita ja paikkoja. Tiedän minne mennä ja mitä tehdä, enkä joudu googlaamaan joka asiaa enää.

Ennen kaikkea rakastan meidän kotia ja sen aluetta. On ihana päiväkoti kävelyetäisyydellä, on hyvä koulu lähietäisyydellä, on paljon harrastusmahdollisuuksia ja suoraan takapihalta pääsee kävelemään peltojen ja metsien keskelle, aina kun siltä tuntuu. Naapurin lapset on tuttuja nimeltä, kuten myös aikuisetkin. Joidenkin kanssa moikataan kun nähdään, toisten kanssa jäädään juttelemaan, joidenkin kanssa treffataan ja leikitään. Leikkipuistoreitit menisi varmaan silmät kiinni ulkomuistista.

Jos olisin nyt 25-vuotias ja tietäisin tämän kaiken, jäisi ehkä muutama sammakko landesta ja lande-elämästä sanomatta. Toisaalta se kuuluu sen iän naiviteettiin ja senhetkiseen elämäntilanteeseen. Välillä tuntuisi ehkä kivalta ajatukselta, että lähellä olisi marmorikantinen kahvilan pöytä, trendikäs kukkakauppa ja joku ihana ravintola. Kun käyn Helsingissä, se tuntuu kuplivan hirveästi kaikkea kiinnostavaa. Haluaisi mennä ties kuinka moneen kivaan paikkaan ja Instagramin tallennettujen kansiossa on vaikka mitä kuplavohveleita ja ravintola-ideoita. Lomalle sinne tulee mentyä ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Yleensä päädymme Vantaalle tai Tuusulaan perheitä näkemään, ja Helsinki on enemmän työasioita varten. Ykskaks olenkin vieras siellä. Ison kaupungin monet ilmiöt hyppää jotenkin kasvoille, kun niitä ei ole tottunut näkemään laisinkaan.

Tuossa viimeksi palaillessani Helsingistä meni junahommat vähän päin honkia ja jouduin menemään Tampereen kautta ja ottamaan sieltä bussin kotiin. Päätin tulla bussilla, kun sellainen kerta oli tulossa ja taksilla olisin voittanut maksimissaan 30 minuuttia. Kun siinä kävelin autottomana Tampereen keskustassa ja linja-autolla nenään tulvahti ei-niin-miellyttävät hajut, tajusin kuinka kauan siitä on, että tuo on ollut mulle arkea. Lasten kanssa Lempäälästä lähes aina autoillaan jonnekin. On niin paljon mitä tarvii mukaan ja talviaikaan se on ihan miellyttävämpääkin. Ei enää tule vaan hengailtua jossain keskustassa, vaan yleensä meidän matkat suuntaa rautakauppaan, ruokakauppaan tai Hoploppiin. Tai jollekin kylään tai jonnekin leikkipuistoon. 25-vuotias minä tökkisi tässä vaiheessa varmaan itseään herätäkseen tästä kauhupainajaisesta.

Minä en koskaan halunnut omistaa. En itse asiassa edelleenkään halua omistaa. Tykkään hankkia kaikenlaista, mutta päästän niistä hirveän helposti irti. Mulle omistaminen on aina nuorena tuntunut jotenkin hirveän raskaalle. Sitovalle. Tämä on ensimmäinen koti, jota minä omistan. Mä en halunnut sitoutua maahan, kaupunkiin tai kotiin nuorempana. Nyt jos mun pitäisi priorisoida elämäni asiat, niin järjestys olisi jotakuinkin 1) lapset, 2) terveys ja 3) koti. Kaikki muu tulisi perässä. Kaksi ensimmäistä on ehkä itsestäänselviä, mutta minut on yllättänyt ihan viime aikoina tämä kodin tärkeys itselleni. Ehkä viisi viikkoa pois kotoa vaikutti, ehkä jokin muu. Ehkä se, että isompi lapsi käveli viime reissun jälkeen kotiin ja sanoi, että “täällä tuoksuu kodilta!”. Ja niinhän täällä tuoksui. Omalle kodille. Hänelle tämä on ainoa koti, jonka hän tietää. Hän on asunut täällä 4-kuisesta asti. Pienemmän synnytyssupistuksia otin vastaan tämän kodin lattialla ja kannoin hänet turvakaukalossa tähän kotiin ja asetin hänet tuohon eteeni ruokapöydälle. Meidän ensihetket nelihenkisenä perheenä ovat juuri näiden seinien sisältä.

Se ei tunnukaan sitovalta, eikä kamalalta. Kotia, kaupunkia ja elämää ei enää katsokaan niillä yhden ihmisen silmillä, joilla katsoi vielä 25-vuotiaana. Nyt tätä elämää katsoo jo ihan eri tavalla. On haluton vaihtamaan edes asuinaluetta, koska lapset tuntevat ja tietävät, heillä on ystäviä, heillä on arki. Ja lapset, lapset elävät arjesta, rutiineista ja kaikesta siitä, mihin ovat tottuneet. Lapset ovat poikkeuksellisen joustavia ja he tottuvat hirveän helposti. Rutiini voi mennä uusiksi ja uusi rutiini tulee heille tosi helposti. Mutta silti. Joka kerta kun arjen rutiini on mennyt isosti uusiksi, lapset ovat ottaneet oman aikansa sopeutua ja se on näkynyt monellakin tapaa. Ja aina kun palataan meidän yhteiseen normaaliin, on elämä jotenkin kovin helppoa. Silloinkin kun kaikki ei mene täydellisen hyvin.

Jos olisin silloin tiennyt millaista on tämä perhearki pellon laidalla, odottaisin sitoutumista, en pelkäisi sitä. Mä nimittäin myös nuorena pelkäsin äitiyttä. Sitä, että joku tarvitsee koko ajan. Se pelotti. Jos olisin tiennyt silloin, millaista on äitiys, olisin odottanut sitä älyttömästi. Koska lasten tarve ei olekaan se, mitä tunnen suurimpana. Minun oma tarpeeni, minun oma tarpeeni olla äiti heille, viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan ja tehdä heidän lapsuudesta heille parhaan mahdollisen, se on niin vahva ja kaiken kattava, että näen koko elämäni aivan eri tavalla.

Kun äitienpäivänä puhutaan lainauksin ja runoin, kuulostaa se niin kovin siirappiselta ja teennäiseltä. Lapset tekivät äidiksi, lapset opettivat, jada jada. Mutta se on oikeasti totta. Äidiksi ei tule synnärillä, kun toimittaa maailmaan uuden hengittävän olennon. Fyysisesti kyllä. Mutta henkisesti, henkisesti äidiksi kasvetaan. Joka päivä ja joka vaihe. Ensin on hukassa oleva vastasyntyneen äiti, sitten on taaperon äiti, sitten on pikkulapsen äiti jnejne. Nämä kaudet ovat vain pääotsikoita sille, miten paljon muuttuu. Pieni vastasyntynyt tarvitsee aivan erilaista toimintaa äidiltä kuin esimerkiksi 4-vuotias papupata, jolla on tuhat kysymystä kaikesta. En enää pidä ihmistä hengissä sylillä, ruoalla ja vuorokausirytmillä, vaan minä kasvatan ihmistä. Ja kasvan hänen mukanaan. Arvostamaan kaikkea sitä, jota en olisi osannut kuvitellakaan aiemmin merkittäväksi. Kun muutto toiselle asuinalueelle, mutta samassa kaupungissa, tarkoittaisi pidempää matkaa lapsen parhaan kaverin kotiin ja vähentäisi spontaaneja treffejä leikkipuistossa. Kun pitkä matka ulkomaille saa ajattelemaan, mitä kaikkea lapsi menettää päiväkodissa ja kun kesän suunnitelmia miettii jalkapallokoulun ja muiden harrastusten kautta. Eikä lainkaan koska “pitää”. Vaan koska haluaa. Koska oman lapsuuden muistaa vielä. Jotenkuten. Fudistreenit ja lapsuuden parhaat kaverit ja lemppareimmat leikkipaikat.

Ykskaks koen ensimmäistä kertaa ihan oikeasti sitoutuvani. Ihan oikeasti juurtuvani. Lapset toki tiesin alusta asti elämän mittaiseksi sitoutumiseksi, mutta mukanaan he toivatkin juuret tavalla, jota en osannut kuvitellakaan. Koti ei toki ole neljä seinää ja ikkunoita ja ovi. Koti on jotain ihan muuta, ja sellaisn voisi rakentaa muuallekin. Lapset tottuisivat ja unohtaisivat tämän lapsuuden kodin.

Mutta voi apua, jos olisinkaan tiennyt silloin, että 32-vuotiaana haaveilen siitä, että lapseni kävelevät tuosta samasta ovesta sisään aikuisena, kotiin, joka on ollut heidän elämänsä koti aina. Siihen samaan tuttuun tuoksuun, siihen samaan näköalaan lapsuutensa leikkihuoneen ikkunasta. Vaikka olisin tiennyt, en olisi osannut ymmärtää. En olisi osannut ymmärtää, kuinka vahva se tunne voisikaan olla.

Minä halusin lentää, minä halusin olla vapaa. Lopetin parisuhteita, ennen kuin ne ehtivät mennä liian vakavaksi. Lopetin kouluja, ennen kuin piti miettiä urapolkuja. Lopetin paljon, en halunnut olla kiinni missään. Sitten sitouduin yhteen ihmiseen, juurruin häneen. Ja hänen kanssaan juurruimme yhdessä. Jonnekin, missä molemmilla on hyvä olla.

Ja tiedättekö mitä? Jos olisin silloin tiennyt, en silti olisi uskonut, että tämä tunne on maailman paras. Omissa lapsissa on turva, minulle. Sille rauhattomalle sielulle, joka olen aina ollut. Ilman lapsia en todennäköisesti olisi enää mieheni kanssa yhdessä. Emme me ole yhdessä vain lasten takia, jos joku sen halusi niin lukea. Ei suinkaan. Mutta ilman lapsia olisimme todennäköisesti lähteneet jahtaanaan erilaisia haaveita, ja päätyneet eri poluille niiden perässä. Joku isompi riita olisi voinut olla viimeinen. Lapset nopeuttavat vuosien kulumista, mutta pysäyttävät vieläkin tehokkaammin. Pakottavat hiljentämään, harkitsemaan, miettimään asiaa itsensä lisäksi heidän kautta. Lasten hyvinvoinnin eteen on valmis antamaan ihan kaikkensa, eri tavalla kuin toisen ihmisen. Se on pyyteetöntä, aidosti, sillä lapsi ei edes ymmärrä sitä. Ei kiitä, ei jää kiitollisuuden velkaan. Ja mikä parasta. Lasten hyvinvointi on paras palkinto, jonka voi saada, joten mikään valinta ei varsinaisesti tunnu uhraukselta, ainoastaan vapaalta, valinnalta, vapaaehtoiselta, minun aktiivisesti haluamalta asialta. Vaikka tämän voisi lukea jotenkin parisuhde-negatiivisesti, niin ei kannata. Nimittäin en usko, että on olemassa mitään, mikä olisi lujittanut meitä pariskuntana enemmän kuin yhteiset lapset, ja yhteiset haaveet heidän elämästä, meidän perheen elämästä. Näin vahvan yhteenkuuluvuden tunteen jakaminen on älyttömän ihana asia. Välillä se on halu, välillä se on puhtaasti tarve. Ja se tarve, se tekee tästä vielä haluttavampaa.

Niin kauan kun lapsillani on perheemme, heillä on kaikki hyvin. Niin kauan kun meillä on lapsemme, heillä on kaikki hyvin. Ja se on tehnyt kodistakin minulle niin tärkeän. Lastemme arki on tässä kodissa. Mikään ei enää tunnu sitovalta, vaikka olen sitoutunut täysillä. En ehkä ole vapaa, enää koskaan, mutta se, mitä en ennen tiennyt, ja mitä tiedän varmaksi nyt, onkin hyvin erilainen ajatus kuin 25-vuotiaana. Juuret eivät ole vankila, ne eivät ole ahdistavat, ne eivät ole pelottavat. Juuret ja jokapäiväinen arki. Ne ovat turva. Ja aivan järkyttävän iso voimavara.

Mieheni suunnitteli mulle äitienpäiväksi vaikka mitä kaikkea. Toivoin tavallista sunnuntaita. Se poikkesi tavallisesta vain hieman. Sain nukkua superpitkään ja aamupala tuotiin sänkyyn kukkien ja lahjan kera. Nyt tuo itse-tehty rannekoru kimmeltää ranteessani tätä kirjoittaessa, ja koneellani on kasa uusia kuvia, muistona juuri tästä äitienpäivästä. Mutta muuten tämä oli ihan tavallinen sunnuntai. Pihalla oloa, rautakaupassa käymistä, vinon maton vaihtamista suoraan, lasten pihaleikkejä, sotkuista keittiötä ja muutamaa uhmakohtausta. Mitään muuta en olisi edes halunnut kuin pysähtyä jälleen kerran muistamaan, kuinka täydellisen elämänmakuista minun arkeni onkaan.

Jos olisin silloin tiennyt, olisin tehnyt kaiken samoin. Nauttinut nuoruudestani, lopettanut kesken sata asiaa ja ihmissuhdetta ja kävellyt kohti tuntematonta. Se kun johti minut tähän. Enkä missään muualla haluaisi ollakaan.

ÄITIRAKAS

Kaupallinen yhteistyö: Elämyslahjat

Toukokuu on meidän perheen juhla-aikaa. On miehen synttärit, on äidin ja isän synttärit, ja on monta muuta syytä juhlia, erityisesti mm. koska on äitienpäivä. Meidän äitille on maailman vaikeinta mun mielestä ostaa lahjoja, koska se a) rakastaa kaikkea meiltä saamaansa (kuulemma), b) ei halua koskaan meiltä mitään, koska ei “häneen tarvitse törsätä” ja c) koska mikään ei koskaan tunnu tarpeeks hyvältä lahjalta. 

Mitä ostaa ihmiselle, jolle tekisi mieli antaa kuu taivaalta, mutta joka on tyytyväinen tikku-ukko -piirustukseen, eikä koskaan toivo mitään? Tää on ikuinen dilemma toukokuussa. Oon ratkaissut sen tilaamalla aina poikien kuvakirjan lahjaksi ja se on mieluisin lahja äidilleni ollut vuosia. Mutta juhlapäiviä on kaksi, synttäreiden lisäksi on nimittäin tuo äitienpäivä, joka on ihan nurkan takana. 

Oon vaan kerran antanut mielestäni äidilleni ikimuistoisen lahjan. Ostin jo vuosia sitten hänelle lahjaksi lennot luokseni Lontooseen, varasin meille junan Pariisiin ja vein äidin Pariisin lisäksi musikaaliin Lontoossa ja Pariisissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Ei mikään budjetti-vaihtoehto, mutta ikimuistoinen lahja äidilleni ja itselleni, antajana. Vuosien varrelle mahtuu paljon erilaisia materiaalisia lahjoja hajuvesistä tohveleihin, mutten taida muistaa, mitä oon antanut lahjaksi kolme vuotta sitten. Saati aiemmin. Niinpä oon panostanut viime vuosina lahjoihin, jotka eivät ole materiaa. Olen lahjoittanut aikaa ja hetkiä. 

Tänä vuonna äiti vieläpä muuttaa äitienpäivän aikaan, joten piti olla kekseliäs. Meidän äiti on vieläpä sellainen tyyppi, jolle kun antaa lahjaksi lahjakortin jonnekin, todennäköisesti se jää käyttämättä tai sitten hän antaa sen jollekin meistä. Ei muka ehdi hemmottelemaan itseään. Mutta aina ehtii kyllä apuun. Kieroutunut ajan tulkinta, sanoisin. Toisaalta, äitinä itsekin ymmärrän, että sellainen tunti, jota ei tule koskaan otettua itselleen, on sellainen, jonka aina ottaa lapsille. Ja enemmänkin. 

Niinpä käytin tätä luonteenpiirrettä hyväkseni ja pyysin äitiä auttamaan lasten kanssa viime viikolla yksi päivä kun mulla oli työtapaaminen. Olin tulossa Helsinkiin ja ilmoitin, että otan pojat mukaan, että tarviin niille lapsenvahtia keskustassa sitten pari tuntia, jos onnistuu. Toki toki. Äiti odotteli mua keskustassa ja oli hieman hämmentynyt, kun porhalsin vastaan ilman lapsia. Ilmoitin, että vietetään nyt vähän etuajassa hänen äitienpäiväänsä ja suuntasin Elämyslahjojen pisteelle pari kerrosta ylemmäs. Äiti oli vähän hiki otsalla, taisi luulla pääsevänsä johonkin hurjistelemaan. Pääsevänsä, eli joutuvansa.  Äitin pohtiessa mitä hän ehkä joutuu tekemään, pelastin raukan säikähdykseltä ja ilmoitin, että oon varannut meille ajan hierontaan 10 minuutin päästä ja sit mennään syömään ja höpöttämään, ihan minne hän haluaa. 

Ja ei olisi voinut olla parempi lahja meidän äidille! Ihan jumissa ollut äiti oli 45 minuuttia hieronnassa onnellisena ja rentoutuneena ja sitten hiihdeltiin rauhaksiin keskustassa ja käytiin hakemassa kahvit ja juteltiin niitä näitä. Ilman lapsia ja kodin härdelliä. Äitihän mm. järjestää meidän tupperwaret järjestykseen meillä ollessaan, koska jos ympärillä on tehtävää, ei hän oikein vaan osaa istua. Ihana piirre, koska pelastaa mun kaaottisen arjen aina välillä, mutta juuri sellainen piirre, jolla ei tule ottaneeksi aikaa itselleen. Pelkkä hierontalahjakortti ei riitä meidän äidin tapauksessa, ei tule menneeksi sinne ainakaan silloin kun sitä eniten tarttisi, eli kiireisessä ja stressaavassa ajanjaksossa. Mutta jokainen me tiedetään että 1-2 tuntia itselleen ei kaada mitään suunnitelmia ja muuttoja ja työarkea, vaan päinvastoin voi antaa ihan eri tavalla buustia. 

Ja nyt kun äitienpäivä lähestyy, suosittelen lämpimästi kaikille, että muistatte äitejänne jollakin ihanalla hemmottelulla! Jos yhdessä meneminen ei onnistu, niin Elämyslahjojen lahjakortin voi lähettää meilillä. Ja jos äitinne ovat samanlaisia kuin omani, niin pelastavaa on se, että lahjakortti on voimassa 3 vuotta!

Koodilla ÄITIRAKAS saa nyt kaikki hemmottelukategorian elämykset Elämyslahjoilta -20% Äitienpäivään, eli 9.5. asti! Sieltä voi inspiroitua myös johonkin samantyyppiseen kuten tuo meidän elämys oli, kun otettiin parihieronta Glory for you -nimisessä hoitopaikassa ja oli muuten joka euron arvoinen! Ihan mielettömän rentoutunut olo tuli klassisesta hieronnasta ja oli superkiva nollata siellä vähän ennen kuin suuntasi vaan viettämään aikaa äidin kanssa.

Tuli itelleki ihan mielettömän kiva fiilis tollasesta ihanasta yhteisestä ajanvietosta 🙂 

Miten te ajattelitte hemmotella äitejänne nyt Äitienpäivänä? 🙂