“Mä en ymmärrä…”

Oli niin mielenkiintoinen keskustelu ystävieni kanssa, ja se keskustelu muistutti toisesta keskustelusta, jonka inspiroima postaus oli osin luonnoksissa jo, joten oli pakko palata asiaan. Ja nyt tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksena puoli vuotta, kunnes nyt palasin tän äärelle taas. Kun samantyyppinen lause pyöri taas huulillani. Ennen kuin aloitan, niin ethän hiilly ja provosoidu heti ensimmäisestä lauseesta, vaan luet ensin loppuun 😀 

“Mä en ymmärrä, miten joku pystyy jättämään oman lapsen vauvavuonna hoitoon ja mennä hoitamaan toisia samanikäisiä lapsia, mä en kyllä pystyis.”

Miten luet tuon lauseen? Tuliko tuomitseva fiilis? Mitä jos pyytäisin lukemaan saman lauseen kirjaimellisesti? Kuka on lauseen “huono” tai epäonnistuja? Se varhaiskasvattaja, joka pystyy johonkin, mitä Mä ei pysty ymmärtämään? Vai Mä, joka ei kykene laajentamaan omaa ajatustaan ymmärtämään jotakin, minkä se varhaiskasvattaja pystyy? 

Pohditaanpa hetki, nimittäin oon huomannu tän mielenkiintoiseks kommunikaation ongelmaksi nykypäivänä. Nimittäin olen sanonut tuon lauseen jotakuinkin noin ja verisesti loukannut sillä erästä ihmistä. Tarkoitinko loukata? En todellakaan. Mä tarkoitin sillä ihan samaa kuin sanoessani vaikkapa “Mä en ymmärrä miten joku kestää tehdä töitä lasten huostaanottojen parissa, mä sekoaisin siinä.”  Tuo lause ei tarkoita mitään pahaa ketään kohtaan. Päinvastoin, se on itse asiassa tietyllä tapaa ihailu. Mä en oikeasti ymmärrä, miten paljon henkisiä voimavaroja vaatii tehdä jotain tiettyjä raskaita töitä, ja nostan hattua heille, jotka niitä tekevät, koska jonkun on ne tehtävä ja itse en vaan olisi tarpeeksi kykenevä. 

Valitettavasti nykypäivänä sanan “ymmärtää” moni ymmärtää erittäin latautuneesti. Sinänsähän sanana ymmärtäminen on hyvin neutraali. Ihminen joko ymmärtää tai ei. Vierasta kieltä, algebraa, tai muiden valintoja. Ymmärrys ei ole sama asia kuin hyväksyntä. Mä saatan vaikkapa ymmärtää, miksi jostain ihmisestä on lapsuuden kokemustensa takia tullut rikollinen, mutta en todellakaan hyväksy niitä rikoksia. Tai no, tuskinpa voin ymmärtää kokonaan tätä kokonaisuutta, mutta osaan tulkita syy-seuraus -suhteen siinä tapauksessa mielestäni jotakuinkin oikein. Samaten kuin osaan ymmärtää, että kaikilla on eri syynsä mennä vaikkapa töihin vauvan ollessa pieni ja vauvan jäädessä hoitoon. On talouteen, uraan ja hyvinvointiin liittyviä syitä. Mut ei se tee siitä itse toimesta mulle sen selkeämpää. Että miten joku ei romahtaisi joka päivä ikävään omaa lasta kohtaan kun hoitaisi muita samanikäisiä. Mä nimittäin en itse olisi kestänyt sitä. Tai näin oletan asiaa kokematta, ja koska jokaisen meidän kokemuspohja määrittää meidän ymmärtämisen, todellisen ymmärtämisen, rajat, on vaikeaa ymmärtää paljoa sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Mietitäänpä toi lause vähän erilaisena. Koska tää esimerkki mun mielestä selittää, miten arvolatautuneesti me puhutaan nykypäivänä. Jos vaikka tuon ekan lauseen sijaan joku sanoisi: “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy olemaan töissä vauvojen puolella varhaiskasvatuksessa samalla kun itse kärsii tahattomasta lapsettomuudesta”, kokisiko kukaan sitä varsinaisesti loukkaavaksi tai tuomitsevaksi? Ne jotka koki ensimmäisen lauseen tarkoittavan jotain arvostelua, kuinka moni näkee tässä enää arvostelua? Väittäisin, että tosi paljon vähemmän tätä voisi ymmärtää jotenkin negatiiviseksi tarkoitetun. Tuo ensimmäinen lause saattaa helpostikin särähtää korvaan sellaisena arvosteluna, että miksi ihmeessä joku jättää lapsensa hoitoon kun taas toinen lause on enemmän ihaileva ihmetys siitä, miten hienosti joku jaksaa jotakin raskasta. Koska lapsettomuus ei ole “epäonnistuminen” yleisen mielipiteen perusteella, siinä missä lapsen oikea hoitoon laittamisen ikä on jatkuvan debatin kohde ja kaikilla on oma mielipide siihen, mikä on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Ja monen mielestä siinä asiassa voi “epäonnistua”. Eli aina joku kokee epäonnistuvansa, jos ei omista sisäisistä syistä, niin yhteiskunnan keskustelun seurauksena. Ja kaipaa juuri sen takia ymmärrystä.

Mutta, menemättä siihen tarkemmin, mikä on oikea aika ja miksi, keskitytään olennaiseen. Nuo lauseet ovat alultaan identtiset. “Mä en ymmärrä, miten joku pystyy…” Se on neutraali lause, siinä missä ymmärtäminen on neutraali sana. Nykypäivänä jos joku osoittaa ymmärtamistä väärässä asiassa tai jättää sitä osoittamatta jossakin toisessa, on se herkästi tulkinta hyväksynnästä tai arvostelusta. Mutta mitä sanaa enää voisimme käyttää ilman tuota painolastia, jonka olemme itse luoneet? 

Entäs tämä lausepari:
“Mä en ymmärrä miten joku voi olla erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo ihan pakko.”
ja
“Mä en hyväksy sitä, että joku on erossa yksikuisesta vauvasta vuorokauden, jos ei oo pakko.”

Kuinka monelle nää tarkoitti ihan samaa? Mulle ne on nimittäin kaksi ihan eri asiaa. Itelleni vauvasta erossa olo on ollut niiiiin raastavaa, etten olisi voinut kuvitella olevani erossa, ellei ole pakko. Eikä sekään tarkoita sitä, että sen raastavuuden tunteminen olisi hyvä tai paha asia, ainakaan verrattuna siihen, ettei koe erossa oloa raastavaksi. Asiassa ei ole oikeasti oikeaa tai väärää, vaikka yhteiskunnallinen paine asiassa varmasti onkin. Ensimmäinen lause on mulle neutraali. En vaan oikeasti ymmärrä miten joku toinen pystyy asiaan, joka itselleni olisi ollut niin raskas. Toinen lause taas on mielipide. Minä en hyväksy asiaa, vaikka olisi mikä syy. Ja huom. tämä väittämä on täysin hypoteettinen esimerkki. Nykypäivänä nää kaks on vaan hyvin pitkälti samaa tarkoittavia monen korvaan, vaikka lauseet on täysin erilaiset. 

Mun mielestä se liittyy siihen, että nykyisin pitäisi ymmärtää ihan kaikkea ja kaikkia. Paitsi ei kuitenkaan kaikkia. Ja jokainen saa omasta mielestään päättää tämän rajan. Usein tuntuu, että on lähes yhteiskunnallinen velvollisuus astua jokaisen saappaisiin ja kokea maailma hänen silmiensä läpi. Miehenä pitää ymmärtää naisia, äitinä lapsettomuudesta kärsiviä, terveenä sairaita jne. On erittäin hienoa ja tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan ymmärtämisestä ja ymmärrys varmasti lisää hyvää kohtelua. Mutta todellisuus on mun mielestä sellainen, että kaikkea ei voi ymmärtää. Siis ihan oikeasti ymmärtää. En minä voi ymmärtää, miltä esim. raiskaus tuntuu. Ja vaikka mulla olisi sellainen kokemus, niin minä en voisi ymmärtää, miltä se tuntuu jostain toisesta samanlaisen rikoksen uhrista. Mä voisin ymmärtää tilastojen ja tutkimusten valossa monia asioita, mutta mä en silti voisi ihan tarkalleen ymmärtää. Ja silti mä voin tuomita teon täysin, ymmärtämättä sen taustoja. Mä voin myös hyväksyä ja jopa ihailla monia asioita. Mä voin ihailla sitä, että joku antaa pois kaiken omaisuutensa, tekee töitä hyväntekeväisyyden parissa, ei hanki omaa perhettä maailman ylikansoittumisen vuoksi ja tekee jokaisen valinnan yhteisen hyvän eteen. Minä, itsekäs pieni ihminen, en voi ymmärtää tuota valintaa millään. Koska itse en pystyisi, koska itse kokisin sen liian suureksi uhraukseksi sen tuoman arvon puolesta tai vaikka koska olisin itse eri mieltä siitä, miten tulisi toimia jossakin tilanteessa. Mutta silti minä hyväksyisin, ihailisin, tällaista valintaa, jota en ymmärrä. 

Mun mielestä on jollakin tapaa kaikista parasta, kun hyväksyy ja ihailee asioita, joita ei pysty ymmärtämään, tai ymmärtää jotain, vaikkei hyväksykään sitä. Ja silti minä aina erotan nämä kaksi toisistaan. Nykyisin pitäisi ymmärtää lähes kaikkea ja kaikkia, ja juuri sen takia “mä en ymmärrä” lause on heti sellainen, joka herättää mielikuvia, suuntaan tai toiseen. Ja se oma tulkinta tilanteesta on sellainen, mikä määrää reaktion. Jos esim. varhaiskasvatukseen 9-kuisen laittava vanhempi itsekin vielä miettii onko ratkaisu kuitenkaan oikea ja seuraa yhteiskunnallista keskustelua ja näkee paljon vastustavia ajatuksia, on hän mahdollisesti itsekin epävarma valinnasta. Silloin se, että joku ei ymmärrä, tuntuu pahalta. Se osuu nimittäin omaan epäilykseen. Mutta jos joku vanhempi on täysin sujut oman valintansa kanssa ja kokee sen ainoaksi oikeaksi, miksei tuohon samaan reagoisi positiivisesti? “Jep, varmaan monille vaikea ymmärtää, koska onhan se ihan tosi rankkaa, mut mä tiedän, että oon sen verran vahva, että pystyn siihen ja oon sillon tosi onnellinen niin, eli on sen väärti”.  “Ok, ei mun tarvii ymmärtää, nostan hattua ja edelleen ihmettelen, miten oot niin vahva.” And end of conversation, eikä kenellekään jää paha mieli. Tai muutamalla lisäkysymyksellä voi päästä kiinni siihen, mitä tarkoittaa se ymmärtämättömyys, ja onko se konkreettisesti ymmärtämättömyyttä vai arvostelua. 

Useinhan kyse on vain lyhyestä lauseesta, jolla on ilmaistu jokin ajatus ilman, että sitä on muotoillut ehkä tarpeeksi diplomaattisen monimutkaiseksi.

Nykypäivänä on vaan niin hirvittävän vahva tarve ymmärtää lähes kaikki, koska usein tuntuu, että erilaisuuden hyväksyminen tulee vain ymmärtämisestä. Ajatuksena hyvä, mutta toisaalta emme koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme, ja siksi olisi tärkeää hyväksyä ja tsempata ihan ilmankin ymmärtämistä. 

Juteltiin joskus keväällä porukalla niitä näitä kun esikoisella oli synttärit. Tuli puheeksi lasten lukumäärä ja kerroin meidän vielä harkitsevan kolmatta lasta ja että olishan sellainen hurjan ihana. Siinä tuli puheeksi lasten sukupuoli ja eräs läheinen kysyi multa, jos saisin valita, kumpaa sukupuolta haluaisin, jos meille tulisi kolmas lapsi. Otin jo happea selittääkseni asiaa kattavasti, mutta hän keskeytti alkuunsa ja totesi, että “älä selitä, vastaa vaan kumpi”.

Siitä starttasi mielekkäämpi keskustelu kuin mun pohdinta mahdollisesta lapsiluvusta ja sukupuoli-toiveista. Nimittäin keskustelu siitä, miten paljon tällä hetkellä ihmisillä on tarve selitellä. Vähän kaikkea.

Olemme monella tapaa tiedostavampi yhteiskunta kuin ikinä ennen. Tiedostetaan eri vähemmistöjen oikeuksia, ajetaan niitäkin oikeuksia aktiivisesti, jotka eivät itseämme koske. Tiedostetaan meidän onnekkuus monella tapaa ja kiitellään siitä ja arvostetaan pieniä asioita. Se on mieletöntä. Mutta tietyllä tapaa musta tuntuu, että oikeus sanoa asioita ääneen riisutusti on jotenkin todella kaukana. Kun paljon elämästä on somessa tulkittavissa (esim. vaikka lihansyönti jostain ruokajulkaisusta tai reissaaminen tai mitä ikinä, asioita jotka viittaa arvopoliittisiin valintoihimme), niin paljon tuntuu olevan tarvetta selittää omia asioita. 

Tuollainenkin kysymys on haastava, jos sen ajattelee näin bloggaajana somessa työskentelevänä. Vastasin niin tai näin, on itse asiassa virhe edes vastata. Ainakin joidenkin silmissä. Jos meidän vanhempien aikana jo tuntui olevan tarvetta todeta “Tärkeintä, että on terve, mutta jos saisin toivoa niin X”. Nykypäivänä tekisi mieli vetää henkeä ja vetää litanja, joka olisi “someen” sopiva.  “Tärkeintä, että on terve, eikä meille ole väliä sukupuolella. Tiedostamme, miten onnekkaita olemme, että ollaan ylipäätään saatu tällainen mahdollisuus kasvattaa perhettämme, vaikka kokonainen ja ehjä se olisi ollut ilmankin tätä, eikä se ole sidottua perhekokoon. Ja onhan monilapsinen perhe epäeettinen valinta, jota pyrimme kyllä kompensoimaan näillä kaikilla keinoilla X, Y ja Z. Ja ylipäätään nykypäivänä sukupuolelle asetettu rooli on liian korkea, ja on käsittämätöntä, että lapselle asetetaan sukupuolioletuksia jo syntymättömänä ja asia ei tarvitsisi olla millään tapaa merkityksellinen, vaan tärkeintä olisi muistaa olla kiitollinen, että on tämä mahdollisuus, jota kaikilla ei ole. Jos nyt kuitenkin olisi ihan pakko valita, niin en edes haluaisi, mutta jos pakko olisi, niin sitten sanoisin, että inan verran enemmän haluaisin, että kyseessä olisi X, mutta se ei perustu mihinkään, mutta jos nyt ihan pakko on valita.” Suunnilleen näin jäisi varmaan suurin osa vastalauseista kokematta. Eikä tääkään itse asiassa riittäisi. Pitäisi varmaan vielä itse asiassa mainita sekin, että “täysin terve” lapsikaan ei ole mikään itsestäänselvä asia tai etteikö sairasta tai synnynnäisen erityispiirteen kanssa syntyvää lastakin rakastettaisi ihan yhtä lailla. Kaatuu ihan siihen ensimmäiseen lauseeseen toi mun pitkä litanjakin. Oikeassakin elämässä tekisi mieli selittää asiaa oikeastaan sen takia, että vastasi kummin päin, olettaisin, että kysyjällä on joku johtopäätös siitä, miksi näin, ja siksi haluaisi etupeltoon kertoa omat syyt, koska ne todennäköisesti eivät ole ne, mitä kysyjä ensimmäisenä olettaisi. Eli minä olettaisin kysyjän olettavan vastauksestani jotakin ja kokisin tarvetta selittää sitä. Miksi? Hypoteettisessä keskustelussa, jossa ei edes tarvitsisi olla mitään selitystä. 

Jos riisun tätä ajatusta tässä yhteydessä, niin tiedän mistä oma tarpeeni saada ymmärrystä kumpuaisi. Jos vastaisin tyttö, ajattelisin, että muut olettaisi sen liittyvän siihen, että on kaksi poikaa ja siksi haluaisin tytön ja haluaisin selittää ajatukseni sen takia, että en ole pisaraakaan pettynyt siihen, että mulla on kaksi poikaa. Toisaalta jos vastaisin poika, niin kokisin tarpeelliseksi selittää, miksi en täss hypoteettisessä pohdinnassa haluaisi siis ollenkaan tyttölasta. Pöydässä kun on siinä hetkessä sekä tyttöjen vanhempia, että poikien vanhempia, ja tuntuisi tärkeältä kertoa omia ajatuksiaan auki, ettei kumpikaan ryhmä loukkaantuisi. Ja nyt puhutaan kuitenkin asiasta, josta en edes tiedä, onko koskaan ajankohtainen.

Tää sama selittelykulttuuri näkyy vähän kaikessa. Roskaruoka-kuvassa on kuvatekstinä “yleensä syödään kyllä jotakinyhteiskunnallisestihyväksyttyä, mutta nyt oli pakko päästä harvinaislaatuisesti mättöaterian pariin!” ja mun ikuinen suosikki… “Rakastan mun lapsiani valtavasti, mutta…” Siis itekin syyllistyn tohon ihan jatkuvasti, kun valitan muksuistani ja koen tarpeelliseksi kuitenkin muistuttaa rakkaudestani kaikkia. Kyllä mä voin olla väsynyt ja kyrpiintynyt siitäkin huolimatta, että rakastaisin lapsiani eikä mun tarvis olettaa, että keskustelukumppani olettaisi, että rakastan niitä jotenkin vähemmän tai ettenkö olisi joka päivä kiitollinen äitiydestäni. Mun mielestä tässä huomaa sen paineen mitä tulee nimenomaan somesta ja se on uinut myös ihan tavallisiin keskusteluihimme. Aina kun sanot mitä tahansa, niin pitäisi muistaa joku, jolle se on vaikea paikka tai kuinka pahalta kuulostaa vaikkapa äidin valitus väsymyksestä, kun joku olis valmis antaa oikean kätensä vauvasta. Eikö ole ihan jo itsestäänselvää tai vähintäänkin sellainen enemmistö, että se tekee siitä ensioletuksen, että vanhempi rakastaa lastaan ja on tästä kiitollinen? Tai että vanhemmat toivovat ylipäätään elävänä syntyvää lasta ensisijaisesti ja hyvin menevää raskausaikaa ja synnytystä ja sitten vasta on ehkä joku pieni etusija toisella sukupuolella, sillä oletuksella, että sillä on mitään merkitystä ja vaikka sitten joskus olisikin tilanne se, että lapsi haluaisi korjata biologisen sukupuolensa, ja rakastavat vanhemmat sitä tukisivat silloinkin. Eikö voisi olla oletusarvona, että nämä kaikki asiat ovat vanhempien tiedossa, ja heillä siitä huolimatta juuri siinä hetkessä, niistä lähtökohdista, on jokin pieni toive, joka voi perustua johonkin hassuunkin perusteluun? Ettei aina tarttis vetää henkeä, ennen kuin aloittaa lauseen.

Välillä tuntuu, ettei enää itsekään osaa vastata mihinkään “no musta vaan tuntuu siltä ja siks haluan tehdä niin”, vaan aina pitäisi ottaa kaikki mahdollinen huomioon, sisäistää se ja sitten tehdä valinta. Jotenkin tuntuu, että koko ajan pitää ilmaista kaikki sanomansa niin, ettei sitä voida ymmärtää väärin. Se luo sen oletuksen, että se pitää kertoa niin, että se ymmärretään auki. Ja se on aika raskasta monellakin tapaa. Mä en aina itse ymmärrä itseänikään, niin miksi mun pitäisi olettaa, että kaikki muutkaan ymmärtää? Oon huomannut tän vaikuttavan mun työssä ja huomaan sen selkeästi hiipivän mieleeni silloinkin kun puhun kaikista lähimpieni ihmisten kanssa.

Kun vastasin tuohon kysymykseen yhdellä sanalla, meinasin poksahtaa. Oli niin vaikeaa olla kertomatta miksi. Koska ymmärtämisen ja ennen kaikkea ymmärretyksi tulemisen tarpeemme on niin valtavan suuri. Ja juuri siksi mua jotenkin kauhistuttaa kuinka latautuneita ja tulkinnanvaraisia niin monet sanat onkaan.

Mä oon jotenkin itse yrittänyt opetella pois ymmärtää -sanan käytöstä juuri sen takia, etten loukkaa ketään. Vaikka mielestäni se ei ole sana, joka on synonyymi hyväsynnälle tai tuomitsemiselle. Samalla oon pyrkinyt itse lisäämään mun sanomisiini lisää kysymyksiä. Miksi? on aina hyvä. Ja niin hönöltä kun se kuulostaakin, niin “Anteeksi, mitä siis tarkoitat tuolla?” on helkkarin hyvä työkalu omaan kommunikaatioon. Jollen ole 100% varma siitä, mitä toinen tarkoittaa, ei ole heikkoutta tai huonoutta varmistua siitä, että ymmärrän oikein asian, enkä vain omaan oletukseeni perustuen tee johtopäätöstä. Se oma oletus kun lähtee liikkeelle usein omasta kokemuksesta ja ennen kaikkea negatiivinen sellainen lähtee usein omasta epävarmuudesta. On väärin laittaa toinen ihminen vastuuseen siitä.

Joulun alla kuulin erittäin monesta lähteestä, liittyen mun pipareiden koristelupipertämiseen, kuinka “ei pysty ymmärtää miten jaksaa” tai “mä sekoisin kun pipertäisin tollasta” ja mä en kertaakaan ottanut sitä pahalla. Itse asiassa päinvastoin. Mutta myönnän itsekin, että olisi ollut vaikeampaa nähdä noi lauseet positiivisena, jos ne koskisi vaikkapa äitiyttäni tai jotain aihetta, josta olen jotenkin hieman epävarma. Ja se on jatkuvasti mulla työn alla. Lakata antamasta sanoille ja lauseille tietynlaista arvoa, ennen kuin olen varma, mitä niillä tarkoitetaan.

Oletteko huomanneet saman ilmiön? Ja miten itse suhtaudutte “En pysty ymmärtää” -lauseisiin?

Kuvituksena asiaan täysin liittymättömät asukuvat, jotka oli mun mielestä kuitenki niin kivat, että halusin julkaista ne tännekin 😀

BCBG Max Azria hame
Jovonna London takki
& Other Stories neule
Stuart Weitzman saappaat
Louis Vuitton laukku
H&M by Simone Rocha rintaneula

20212022

Mietin joskus joulukuun alussa jo, mitä vuodesta 2021 jää päällimmäisenä käteen. Jostain syystä fiilis oli erittäin positiivinen, kaikesta huolimatta. Se ihmetytti itseänikin, sillä vuosi oli oikeasti, kaikessa rehellisyydessä, erittäin raskas. Vuosi alkoi terveyshuolilla ja päätyi koko perheen karanteeniin ja jotenkin se on erittäin kuvaava punainen lanka koko vuodelle.

2021 ensimmäiset kaksi kuukautta meni huolesta soikeana, ahdistuneena, sohvan nurkkaan usein jämähtäneenä ja itkien kaikkea mahdollista. Menettämisen pelkoa, ahdistusta ja turhautumista. Aina kun hetkeksi pääsi irti ajatuksista, jotain tapahtui, mikä muistutti kaiken sen taas. Ja kun huolenaiheen kohde oli jatkuvasti lähellä, ei sitä vaan pystynyt olemaan stressaamatta. Helmikuun loppu sisälsi sekä järkyttävän henkisen myllyn (mediassa asti riepoteltuna) että suuren helpotuksen. Viikkojen odottelun sijaan saatiin tietyt vastaukset heti ja päästiin palauttamaan arkea normaalimmaksi. Maalis-huhtikuu oli palautumisen ajanjakso. Sellainen vähän vauhko ja säikky, mutta jo vähän rentoutumaankin kykenevä. Koko kevät meni aivan uusiksi jo pelkästään siksi, että lapsi ei voinutkaan aloittaa päivähoitoa suunnitellusti, joten mun työsuunnitelmat heitti aikamoisen kuperkeikan, kun jäin vielä seitsemäksi lisäkuukaudeksi kotiäiteilemään.

Kesä oli hurjan onnellinen! Pieni ääni pääni sisällä aina välillä muistutti, että syksy ja talvi on tulossa, mutta tukahdutin sen. Olimme paljon perheenä ja nautimme Suomen kesästä enemmän kuin ikinä. En muista mitään yksittäisiä hetkiä kesältä, mutta muistan kokonaisuuden. Se oli onnellinen. Oma terveyteni reistaili syksyn ja kesän aikana jonkin verran, mutta se tuntuu jotenkin erittäin mitättömältä sen rinnalla, mitä alkuvuosi oli. Tukkaa lähti, stressiä en kestänyt lainkaan vaan väsähdin pienimmästäkin stressisytykkeestä ja yksi rento junamatka päättyi päivystykseen sykkeet tapissa. Kroppa kesti sen stressijakson, mutta puoli vuotta sen akuuteimman jakson jälkeen piti maksella velkoja. Kesällä se ei jotenkin edes tuntunut niin pahalta loppujen lopuksi.

Syksy toi mukanaan sienestyksen ja lukemattomia hyviä hetkiä metsässä. Ehkä aikaa meni tarpeeksi tai ehkä Suomen metsä teki tehtävänsä. En tiedä, mutta itse ajattelen, että luonto korjasi sen, mikä meni talvella rikki tai otti osumaa. Ja kun samalla päiviini ilmestyi aikaa sitä mukaa kun toinenkin lapsi aloitti päivähoidon, alkoi jotenkin taas tuntua normaalimmalta. Marras-joulukuu olikin jotenkin yllättäen normaliuteen paluuta. Pelkäsin ja jännitin talvea, mutta se alkoikin erittäin miellyttävällä positiivisella yllätyksellä, kun kaikki menikin paremmin kuin odotimme. Niinpä joulukuu oli yhtä ilon aihetta toisen perään. Koko tän myllerryksen keskellä en kuitenkaan oikeastaan ehtinyt jäämään pohtimaan sitä, mitä kaikkea tuohon vuoteen 2021 loppujen lopuksi edes mahtui, tai mitä odotan vuodelta 2022.

Nyt kun 2022 on jo täällä, niin en tiedä vieläkään mitä odottaa. Puhdas taulupohja. Antaa elämän maalata.

On mulla varmaan toiveita. Yksi niistä on selkein. Vaikka olen n. 97% rauhallisin mielin, niin pieni osa minusta vielä vähän jännittää. Selviydytäänkö talven yli täysin ilman sen kummempia ongelmia. Toivottavasti. En kuitenkaan ihan takki auki uskalla olla sen suhteen. Toivon kaikin puolin terveempää vuotta. Syyskuusta joulukuuhun ei tainnut mennä yhtäkään viikkoa, jona kaikki perheenjäsenet olisivat olleet 100% terveenä, joten 2022 saisi olla armollisempi sen suhteen. Toivon, että 2022 tuo mukanaan jatkuvuutta ja rutiineja, rauhaa ja sellaista normaalia arkea. Koko 2021 (ja 2020) oli yhtä muutosta ja alati jatkuvia suunnanmuutoksia, mahdottomuutta suunnitella ja pohtia kovin pitkälle eteenpäin. Nyt haluaisin voida taas luottaa siihen, että vuosi etenee jotakuinkin normaalisti.

Tammikuussa on meillä lomaa ja sitten paluu arkeen. On meidän viides hääpäivämme ja toivottavasti pääsemme jotenkin sitä viettämään. Mun tammikuun alun suuri suunitelma on siivota varastomme ja tehdä kotimme suursiivous loppuun. Uusi alku. Kaikkeen.

Helmikuussa suuntaamme toivottavasti reissuun. Ostimme jo lokakuussa reissun täysin peruutusoikeuksin ja nyt onkin hauska tilanne, että samana päivänä kanssamme samaan kohteeseen reissaa peräti kolme läheistä perhettä. Eivät ole läheisiä keskenään, osa eivät edes tunne keskenään, ja hauskasti kolme perhettä on tulossa samalla lennolla keskenään. Ja vielä muutaman päivän muiden perässä tulee neljäs läheinen perhekokonaisuus. Haaveilen jo siitä, kuinka kaikki jätämme lapset miesten vastuulle, ja suunnataan viettämään tyttöjen päivää keskenämme. Ai että! Maailma , elämä ja aika näyttää, pääseekö kukaan meistä reissuun, mutta kai sitä vähän uskaltaa haaveillakin?

Maaliskuusta iso osa menee toivottavasti reissussa ja paluun jälkeen onkin jo kevät! Lapsen syntymäpäivä, pääsiäiskausi, kodin laittaminen kesäkuntoon, ja tietenkin se ihana ajanjakso toukokuusta syyskuuhun, kun iso osa arjesta menee takapihalla. Ja jos olen ihan rehellinen, niin aika paljon odotan jo heinä-elokuuta ja sienestyskauden alkua! Can’t wait!

Koti tuntuu jotenkin aika “valmiilta”, jos vielä ton etupihan saisi tossa kevään aikana valmiiksi, se kun jäi kesken kesällä. Aika vähän on haaveita tulevalle vuodelle. Haluaisin vaan saada olla rauhassa. Tuntea, että ui pinnalla eikä koko ajan kaikessa pyri pinnalle jostain syvyyksistä. Työasiat jäi tosi pahasta taka-alalle 2021 alkuvuonna ja vielä olisi paljon sellaista, mihin pitäisi pysähtyä ja keskittyä itse saamaan asioita kuntoon. Ne asiat, jotka tällaiselle ADHD:lle on muutenkin aikeita, kävi aivan ylivoimaiseksi menneen vuoden keväällä ja aika paljon ovat vaatineet loppuvuodesta paneutumista. Mitä enemmän aikaa menee, sitä hankalammaksi käy niiden ottaminen työn alle. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Paljon kaikkea jäi vähän tauolle viime vuoden aikana. Omien haaveiden pohtiminen, omien tulevaisuuden suunnitelmien kartoittaminen. Jopa meidän ajatukset ja keskustelut perheemme lapsiluvusta, urahaaveista ja aivan kaikesta.

Kuvaavinta vuodesta 2021 oli epätietoisuuden ajatusmaailmassa päivä kerrallaan meneminen. Vaikka mä allekirjoitankin edelleen “Live for now, forget forever” -ajatuksen, niin olisihan se kiva, jos eteenpäin katsellessa olisi vähemmän sumuista. Sitä toivon tältä vuodelta!

En lupaa tälle vuodelle yhtään mitään. Kolme tavoitetta mä kuitenkin asetan.

1. Yritän ottaa enemmän yhteiskuvia perheestämme. Sellaisia, joissa olemme me kaikki neljä. Niitä on luvattoman vähän tältä vuodelta.

2. Yritän pukeutua edes kerran viikossa johonkin muuhun kuin “kotivaatteisiin” ja palauttelen asukuvat myös osaksi mun sisältöjä niin blogissa kuin Instagramissa.

3. Yritän ottaa aikaa minulle ja miehelleni pariskuntana, ei osana meidän perhettä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleen aikamoinen myllerrys perheaikaa, ja välillä on unohtunut tämä meidän perheemme pohja, eli me kaksi.

Millainen 2021 teillä oli? Mitä te odotatte vuodelta 2022?

Kuvituksina 5 aivan random otosta menneeltä vuodelta. Kuvaavat sikäli, että kyllä2021 oli aika 100% perhe- ja lasten aikaa.

Kuinka paljon on liikaa?

Huomaan aina välillä kysyväni tätä itseltäni liittyen lapsiini. Haluamme onnistua lastemme kasvatuksessa, mutta samalla tiedostan, että meille ei ole jaettu siihen lähellekään tarpeeksi ohjeita. Tai itse asiassa meille on jaettu niitä jopa liikaa.

Eilen pohdin erään psykologin kanssa tätä nyt paljon framilla olevaa ajatusta siitä, että joulun alla ei pitäisi puhua lapsille kiltteydestä eikä hyvien asioiden ehtona pitäisi olla kiltteyden. Ymmärrän sinänsä perustelut asialle, mutta huomaan ajattelevani toisin enimmäkseen ehkä sen takia, että ymmärrän sanan kiltti eri tavalla kuin miten sitä usein ehkä käsitellään. Sanakirjan määritelmä sanalle kiltti on ystävällinen, hyväntahtoinen, avulias, hyvää toiselle tahtova. Miksi meidän ei siis tulisi opettaa lapsiamme kiltiksi, jos nämä kaikki piirteet kuulostavat ainakin minun korvaani tosi hyville?

“Älä kasvata lapsestasi liian kilttiä” oli ajatus, jota näki muutama vuosi sitten. Varoituksia siitä, mitä seuraa kiltteydestä piisasi. Ymmärrän sen. Toisaalta ymmärrän, että sana “liian” on jokaikisen sanan edessä huono. Eli sinänsä mielestäni kiltteys ei ole ongelma, vaan liiallisuus.

Nyttemmin kiltti-sanakin jo herättää vastalauseita. Julkaisin tonttukirjeestä kuvan yksi päivä ja joku kysyi paljonko sain kuraa niskaan siitä, että tekstissä oli sana kiltti. Muutaman nipottavan kommentin asiaan liittyen sainkin, mutta en kovin paljoa. Todennäköisesti suurimmat kasvatus-moraalivartijat ovat luovuttaneet suhteeni jo aikaa sitten, joten ehkä sekin selittää pientä palautemäärää, ottaen huomioon, että tämä asia on tosi tapetilla juuri nyt, näin joulun alla.

Kyllä me opetamme lapsiamme kiltiksi. Meille se tarkoittaa näiden yllämainittujen lisäksi myös kohteliasta ja kunnioittavaa. Vaikeampia sanoja pienelle lapselle, jolle kiltti on helppo sana. Meillä mikään ei sinänsä ole kiinni kiltteydestä. Ei rakkaus, ei tonttulahjat ei mikään muu. Meillä ei kehuta kiltteydestä, meillä kehutaan yrittämisestä, maistamisesta, kokeilemisesta, jaksamisesta tehdä loppuun, avuliaisuudesta kaveria kohtaan jne. Meillä kehutaan itse asiassa tosi monesta asiasta. Meillä käytetään lapselle sopivia lauseita kuten “olipa se kiltisti tehty” kun lapsi nostaa kadulla roskan ja vie sen roskiin. “Toi ei ollut kiltin kaverin teko!” on toru, jota ollaan myös käytetty.

Meillä on yksi erittäin “kiltti” lapsi. Jopa ehkä liiankin tunnollinen ja kiltti, empaattinen ikäisekseen. Jokaikisessä vasu-keskustelussa on noussut esiin se, että lapsi on erittäin empaattinen (ja ihana). Toisaalta se lämmittää sydäntä, toisaalta sitä välillä miettii, että onko hän tosiaan liian kiltti. Lapsi, joka itki valtoimenaan alle 2-vuotiaana kun vauvapiirretyn laulussa poika hylkää nallensa laulun sanoitusten mukaan. Ei hän huutanut, hän istui sylissä ja kyyneleet valui poskillaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun itkimme molemmat vanhemmat hiljaisia liikutuksen kyyneleitä kun pieni ihminen oli niin kovin liikuttunut Kunnon dinosauruksen lopussa, kun ystävykset erkasivat omien perheidensä luokse. Ja joka kerta kun toiseen sattuu, hän säntää paikalle lohduttamaan, omin keinoin, jotka ovat puhtaudessaan erittäin kauniita. Kun hän luopuu rakkaimmasta pehmolelustaan veljelleen kun veljellä on harmi.

Minun pieni empaattinen ihana poikani.

Toisaalta sama lapsi osaa pitää puoliaan, osaa perustella tahtonsa hienosti ja osaa myös ehdottomasti olla räiskyvä ja vahvakin. Vaka-ammattilaisten kanssa ollaan aina välillä nostettu esiin asia, ja aina päädytty kaikki yhdessä samaan. Ei kiltteyttä tai empatiaa pidä lapsesta kitkeä etukäteen, vaan maailma koulii kyllä ja kovettaa. Varsinkin kun on tukena aikuisia, jotka auttavat.

En halua kasvattaa nujerrettuja lapsia, jotka eivät osaa pitää puoliaan, tai jotka ovat “liian kilttejä”. Mutta en minä kyllä halua kasvattaa myöskään lapsia, joille sana “kiltti” on jotenkin huono asia. Samalla huomaan, että mun on hirveän vaikeaa välillä rankaista lapsiani. Ihan pienimmilläkin asioilla. Jos luvattu herkku jää saamatta tai jos pitää laittaa lelu jäähylle. Kun minä tiedän aiheuttavani valinnallani surua tai harmia lapselle, se sattuu suoraan syvälle sieluun. Vaikka kuinka tiedän, että teen hänen parhaaksi.

Meidän ote kasvatukseen on hyvin pitkälti ennakoiva ja ennalta toimiva. Niin me ainakin ajatellaan. Halutaan kasvattaa “oikein”, sillä virheiden korjaaminen porkkanoin ja kepein on paljon vaikeampaa. Emme kasvata olemaan kilttejä tai mitä ikinä muutakaan, että sillä saisi palkinnon, vaan siihen, että on lihasmuistista ja luonnosta tuleva halu toimia tietyllä tapaa. Kun torumme jostain, käytämme paljon me muotoa. “Me emme lyö, me emme riko, me emme huuda”. Olemme samassa tiimissä lapsen kanssa. Teemme samoja virheitä ja puhumme me-muodossa. Ei pelkästään hän, vaan me kaikki. On meidän ihmisten tapa toimia tietyllä tavalla. Lämmöllä ja ymmärryksellä haluamme opettaa, emme kurinpidolla, käskyillä ja vaatimuksilla. Ehdoilla.

Joissain asioissa on ehtoja. Otimme käyttöön viikkorahan. Sen edellytyksenä oli, että leikkihuone on siivottu joka päivä iltaan mennessä ja lisäksi lapsi vie roskia ulos sen verran, että saa tarpeeksi tähti-tarroja kerättyä. Muita pieniä tehtäviä kuten roskien viemistä. Per tietty määrä tarroja saa 2€. Käveltiin ympäri Prismaa ja pohdittiin, mitä sillä rahalla saa.

Tasapuolinen kasvattaminen pienellä ikäerolla on myös jotenkin hankalaa. Kun lapsi oli ansainnut viikkorahansa ja halusi ostaa karkkia ja pillimehun, oli toinen lapsi matkassa mukana. En halunnut jättää häntä ilman ostoksia, mutta en myöskään kokenut oikeaksi isomman käyttää omaa rahaansa siihen. Selitin, että ostan äidin rahoista molemmille ja saa pitää omansa ja säästää ne. Sovittiin miehen kanssa, että viikkoraha-ostoksille mennään vain yhden lapsen kanssa.

Pienemmältä ei voi vaatia vielä samanlaista ymmärrystä tässä kypsässä 2-vuotiaan iässä. Toisaalta pian 5-vuotias ei myöskään tunne reiluksi, jos joutuu siivoamaan koko huoneen, mikä on yhdessä sotkettu. Ollaan tähän tuotu se ajatus, että jos vain hän siivoaa huoneen, ihan sama kuka sotki, vain hän saa viikkorahaa. Tuntuu reilummalta.

Raha ollaan tuotu mukaan keskusteluun samasta syystä, kuin mistä tämä postaus lähti ja sitten eksyi kiltteyteen. Mä rakastan antaa lapsilleni. Kaikkea hyvää. Huomiota, rakkaudenosoituksia, materiaa, kokemuksia, elämyksiä, toiveitaan toteen. Välillä miettii, miten kasvattaa lapsensa niin, että hän saa maksimaalisesti, mutta ei yhtään liikaa? Veteen piirretty viiva. Kun lapsi tiesi, että joululahjaksi on tulossa sähkörummut kotiin ja ostimme lisäksi lumilaudan, ilmoitimme toiveeseen suksista, että niitä ei osteta. Vaikka haluttais ostaa sukset ja ne olisi fiksu hankintakin. Mutta se oli vain periaattellinen ei, koska sai jo niin paljon kaikkea kerralla muutenkin. Isompi saa näennäisesti enemmän materiaa, koska pienempi pääsee käyttämään niitä kuitenkin myös yhdessä veljen kanssa tai myöhemmin.

Kun myöhemmin pojalle tarjottiin taas mallihommaa, halusi hän lähteä siihen, koska tiesi saavansa siitä omaa rahaa ja Ryhmä Hau -bussi kutkutteli. Kun isi ehdotti, että ostettais palkkiorahalla sukset, ei hän halunnut suksia, vaan Ryhmä Hau -bussin. Juteltiin säästöistä ja siitä, miten äiti ja isi maksaa kaikenlaista ja se vaatii työtä. Sovittiin, että sukset voidaan hankkia omista rahoista, mutta että niistä riittää Ryhma Hau -bussiinkin.

Ja siinä minä olin. Tilanteessa, jossa leluja on joka lähtöön ja joulupukin säkkiä varten on jo paketoitu jumalattoman kokoinen Ryhmä Hau -torni, joka oli lapsen ainoa toive joulupukilta saatavaksi lahjaksi. Edessäni 1,5h matka lapsen kuvauksiin, jotka veivät itseltäni yli puoli työpäivää kuskina. Siinä minä olin ajamassa auringonnousussa kohti etelää ja mietin, onko tässä järkeä? Lapsi haluaa lelun, ja tässä mä kuskaan häntä voidaakseni tehdä yömyöhään töitä. Ja oli siinä mun, meidän, mielestä järkeä. Ensimmäisiä opetuksia siitä, miten asioiden eteen tehdään töitä. Eikä sillä väliä, että lapsi tykkää olla kuvauksissa ja nyt kyseli heti kuvauksen perään voitasko mennä leikkimään joskus toisen kuvattavana olleen lapsen kanssa, kun se oli niin kiva kaveri. Ei sillä oo mitään väliä, että työ on kivaa, koska me ei halutakaan opettaa, että työnteko on perseestä. Työ voi olla kivaa, ja sillä voi ansaita rahaa kivoihin asioihin.

Jos se vaatii tällä hetkellä sen, että äiti siirtelee töitä, niin antaa mennä vaan. Opetus on arvokas ja siksi mennään. Vaikka voisin tehdä itse, tienata enemmän ja ostaa lapselle haluamansa. En mene sinne hänen palkkansa tähden, vaan menen sinne koska se on erittäin hyvä oppi.

Itse asiassa se pirun bussi ostettiin etukäteen. Koska se oli 30€ alessa sattumalta jo viikkoa aiemmin ja lapsen kanssa käytiin hyvä keskustelu siitä, että rahaa ei pitäisi käyttää etukäteen, vaan vasta kun on saatu, mutta tässä tapauksessa äiti voi lainata rahaa. 4-vuotiaalle ei ehkä myöskään palkan odottaminen muutaman viikon ole ihan hirveän ymmärrettävä syy-seuraus työnteolleen, koska 4-vuotiaalle neljä viikkoa tuntuu about vuodelta. Ostettiin bussi ja sovittiin, että sen saa vasta kun on kuvaukset on pidetty ja jos niitä ei vaikka olisikaan tai ne peruuntuisi tai joku tulisi kipeeksi tai mitä ikinä, vietäisiin bussi takaisin.

Hän suoritti työtehtävänsä ja hän sai onnellisena bussinsa.

Mutta siinä mä siis olin. Pohtimassa leikkihuoneessa, mihin sen bussin laittaa ja mitä laittaa tonttusukkaan seuraavana päivänä. Oon tehnyt hankintoja tonttusukkiin parin kuukauden ajan, kaikkea kynistä iltasatuihin ja pyjamista Ryhmä Hau -hahmoihin, sukista SkidiPark -lippuihin. 24 luukkua jotain pieniä kivoja juttuja molemmille. Hirveä määrä! Toisaalta, iso osa niistä sellaisia, jotka olisivat saaneet muutenkin. Pyjamat, sukat ja värityskirjat.

Joskus myöhemmin kerron, että tonttu oli äiti. Nyt eläkööt vielä tätä taianomaista aikaa lapsina.

Mutta niin. Edelleen. Siinä mä olin. Leikkihuoneessa edessäni helvetin iso Ryhmä Hau -bussi ja mielessäni se vielä isompi Ryhmä Hau -torni. Pohtimassa itsekseni, mitkä olisi parhaita leluja antaa eteenpäin pois alta. Koska se on myös joulukuun opetus. Hyviä, hyväkuntoisia leluja muualle tarpeen. Me emme tarvitse niin paljoa, jollain on vähemmän, nyt pitää jakaa omastaan. Ja lapsen pitää valita. Toki viime vuonna valinta oli suunnilleen joku Happy Meal -lelu ja yksi tarra ja valintoja pitää vähän ohjailla. Tänä vuonna aion kerätä tontulta saadut jutut yhteen pussiin ja näyttää kuinka paljon uusia juttuja ovat saaneet. Saman verran pitää antaa muihin koteihin. Niitä, mihin on varmasti kiinnytty, mutta joilla ei oikein enää leikitä niin paljon.

Ja silti, vaikka pohdin tätä kaikkea ja kasvatamme miettimään rahan arvoa, rahan käyttöä, materiaa ja kaikkea muuta, pohdin kuinka paljon on liikaa? Toisaalta tiedostan, että lapsillani on yli tarpeen leluja ja vaatteita. Toisaalta hyvin monilla on, koska tarve ja halu on ihan eri asioita. Toisaalta taas koen tärkeimmäksi suhtautumisen asioihin, eikä ne itse objektit. Jokaisesta lelusta pidetään samanlainen huoli, oli se uusi Ryhmä Hau -bussi tai sitten joku pienempi juttu. Ei rikota. Jos rikkoutuu, korjataan. Aina kun voi. Ei kiintymystä materiaan, mutta kunnioitusta sitä kohtaan. Totta kai joihinkin juttuihin saa kiintyä. Esimerkiksi se oma nalle. Se on korvaamaton. Ja on ihanaa, että sillä on sellainen asema lapsella. Se ei mielestäni ole huono asia.

Meillä on kivoja vaatteita lapsilla paljon. Niitä, joita he pitävät kivoina ja niitä, joita äiti pitää kivoina. Osa maksaa muutamia euroja, osa kymppejä. Mutta ei lapset sitä tiedä. Ei meillä tiedetä mikä on Gugguuta ja mikä on kirpparilta. Ei heidän tarvitse tietää mikä on kallista ja mikä ei ja tehdä mielessään erottelua siitä. Meillä ei koskaan hehkuteta jotain kallista. Kun puhutaan kalliimmista leluista, puhutaan niistä samalla tavalla kuin niistä halvemmistakin. Samat säännöt. Me emme puhu myöskään köyhistä ja rikkaista. Erään kerran lapsi puhui eräästä ihmisestä ja käytti sanaa köyhä. Koska ihminen oli itsestään sitä käyttänyt. “Ei ollut rahaa, ja oli köyhä.”  Osui syvälle hermoon. Käytiin keskustelu, että ei puhuta lapselle tällaisia ja selitettiin miksi.

Köyhä ei missään nimessä ole mikään kirosana. Ei todellakaan. Lapsi saa kasvaa tiedostaen, että eri ihmisillä on eri määrä jotain. Mutta köyhyys Suomessa sanana on mielestäni hankala. Toisella on ehkä materiaalista köyhyyttä, mutta toisella on mielenköyhyyttä. Jollain on paljon jotain, mutta vähemmän sitten jotain muuta. Emme vielä koe tämänikäisille lapsille tarpeelliseksi tehdä erottelua sen perusteella. Emme koskaan puhu negatiiviseen sävyyn kenenkään toisen lapsen vaatteista tai leluista lapsille. Emme lasten omistakaan. Kotivaatteet perustellaan sillä, ettei tule ulkoa pöpöjä, ei sen takia, että ne olisi vähemmän hienot tai kalliit. Lapsihan muuten yhdistää ne muillakin samoihin ulottuvuuksiin.

Kun jokin menee rikki, vaikka on varoitettu, voidaan puhua rahasta. Mutta ei niin, että joillain muilla ei ole rahaa sellaiseen. Vaan sitä kautta, että äiti ja isi tekee töitä kaiken eteen ja jotta me voidaan ostaa jotain, meidän pitää tehdä töitä, ja se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta tai siitä, että voidaan tehdä jotain kivaa. Ei koskaan “sitten ei voida ostaa sitä ja tätä” vaan enemmän “jos äiti ja isi vaan koko ajan ostaa jotain, äiti ja isi on enemmän töissä ja sitten me ei ehditä olemaan teidän kanssa yhtä paljon”. Ja se onkin lapsillemme selkeästi toimiva asia. Sellainen, joka on heille tärkeä, eikä siitä haluta luopua.

Kun meillä oli eväät mukana uimahallissa (koska tiesin, että kahvila ehtii mennä kiinni ennen kuin olemme lähdössä) lapsi olisi halunnut mennä kahvilaan. Selitin, että meillä oli kotona ruokaa, ruokaa ei saa heittää pois turhanpäiten, ja jos me mennään kahvilaan, jää kotona ruoka syömättä ja meillä menee rahaa kahvilaan. Sitten ei ole rahaa mennä ensi kerralla uimaan tai isi joutuu jäämään töihin, eikä pääse mukaan uimaan. Olisiko se kivempaa? Lapsi söi tyytyväisenä eväänsä ja kysyi milloin mennään taas koko perhe uimaan.

Mutta niin… Voiko lapselle antaa liikaa? Materiaa? Rakkautta? Varmasti ainakin materiaa. Siihen en usko, että rakkautta voi antaa lapselleen lisää. Ehkä aina ei osaa ohjata sitä rakkauttaan. Antaako rakkautensa kehuina ja materiana, mahdollisuuksina ja kokemuksina? Kai sitä rakkauttaan voi osoittaa monella tavalla. Mun mielestä lasta ei voi rakastaa liikaa tai väärin, mutta ehkä lapselle voi viestiä rakkaudestaan väärin keinoin? Enkä esimerkiksi tarkoita, että kaikkien pitäisi viettää jatkuvasti hulluna aikaa ja olla läsnä nonstop kaikessa, koska vanhemman läsnäolo olisi rakkautta. En suinkaan! Mutta jos tuntuu, että läsnäolo on rakkautta ja sitä ei pääse toteuttaa tarpeeksi, niin materia on vääränlainen tapa “korvata” asiaa. Ennemmin puhuu lapselle ja selittää, ettei haluaisi olla niin paljoa töissä/työmatkalla/poissa muusta syystä, ja että kaikista eniten itse rakastaa maailmassa sitä, että voi viettää aikaa lapsen kanssa. Sanoilla, sanoittamalla. Niin mun mielestä rakastetaan. Koska lapsi ei aina ymmärrä eleitä, joita vanhemmat tekevät.

Mä saatan puurtaa viikon lasteni eteen nonstop, tehdä töitä iltaisin ja öisin, että teen kaikkea kivaa lasten kanssa koko viikon. Ja sitten lapsi kehtaa perjantai-aamulla vinkua, että ei ole pestynä tietty paita. Tekis väsymyksissään ja turhautumisissaan mieli revetä liitoksistaan ja ripittää lasta siitä, että “etkö sinä ymmärrä paljonko äiti tekee teidän vuoksi?”. Ei. Ei hän ymmärrä, koska ei hän myöskään ymmärrä paljonko hänen pelkkä olemisensa antaa äidille. Eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää.

Toisaalta ennen kaikkea mun mielestä asenne ratkaisee, eikä määrä. Kun viimeksi tein yhteistyöpostausta, jossa lapsi oli mukana, hän sai valita pienen palkkion itselleen kaupasta (samalla kun sai rahaa säästötililleen, mitä ei ihan ymmärrä tietenkään samalla konkretialla). Kuvasimme vartin, ihmettelimme sitä palkkiota varmaan lähes tunnin ja kolmessa eri kaupassa. Mieheni alkoi jo turhautua, mutta totesin, että antaa punnita. Kun tiesi, että voi saada vain yhden asian, piti miettiä tosi tarkkaan. Vertailla ja pohtia. Kun halusi kovasti Ryhmä Hau -jutun, mutta se oli liian iso ja kallis ja sitä ei voinut saada. Pieniä ei kuitenkaan halunnut tilalle. Siinä vaiheessa oli aika iso ylpeys. Ei halunnut mitä vain, saadakseen vaan jotain. Oli selkeä ajatus siitä, mitä haluaa.

Me ollaan teipattu jo puhkikulutettuja kirjoja, jotka on kirpparilta tuotu kotiin. Me ollaan ostettu kolminumeroisen summan maksavia leluja. Me ollaan toruttu, kun ei ole laitettu halpoihin tusseihin takaisin korkkeja ja me ollaan kannettu kotiin lahjoina milloin työkalupöytää milloin polkupyörää. Mikään ei ole niin erityisellä statuksella oleva esine, etteikö siihen pätisi samat asiat. Paitsi se oma nalle. Siitä on esim. sovittu, että sitä ei koskaan käytetä “rangaistuksena”. Se ei koskaan joudu jäähylle. Jos joskus joku lelu menisikin vähän jäähylle kun ei olla toteltu sääntöjä, niin nallella ei rangaista.

Meillä sama pätee itse asiassa herkkuihin. Meillä syödään varmaan verrattain aika paljonkin herkkuja. Pipareita tai suklaata, karkkia tai jäätelöä. Päivittäin jotain. Yleensä aamupalan jälkeen saavat vitamiinit ja pastillit (jotka on heidän mielessään herkkuja) ja päivällisen jälkeen saavat ehkä jotain muuta. Mutta ei oikein koskaan pidetä niitä erityisasemassa. Ne eivät vaan kuulu lounaspöytään. Välillä saa muuten vaan jonkun herkun. Välipalapatukan tai ihan suklaata, riippuen tilanteesta. Meillä tää toimii, eikä lapsilla oo erillisiä herkkupäiviä. Me uskotaan siihen, että kasvatus ajatukseen, jossa kaikkea on esillä ja saatavilla, ei tee mistään erityisarvoista, eikä ruokaan tule mitään leimoja. Meillä on nytkin ollut viikkotolkulla ruokapöydällä konvehteja. Eivät itse asiassa ikinä kysy saako. Saavat ku saavat ja yhden tai kahden, ja se jää siihen. Eivät niitä vingu muuten. Jopa 2-vuotias osaa olla. Kiersivät piparkakkutaloa, jossa oli karkkeja kiinni, ekat kaksi päivää nonstop ihmettelemässä, mutta sitten lähinnä välillä kävivät haaveilemassa sen vieressä. Ei sitä valvottu, oli matalalla tv-tasolla täysin saatavilla. Ei näyttänyt olevan yhtään karkkia vietynä. Sitten yhdessä teilattiin se ja syötiin se. Kun istuttiin itsenäisyyspäivän juhlintaa ystäväperheen kanssa, katsoin mielenkiinnolla mitä lapset tekivät kun pöydässä oli jos jonkinmoista herkkua. Otti lautaselleen yhden kutakin. Lempparistaan kysyi saako lisää. Sai. Pyritään vaan antamaan herkut ruoan kanssa samaan syssyyn ja sit pastilli päälle, niin ei oo koko ajan hampaat hyökkäyksessä.

Olen kyllä tosi tiukkis lahjojen ja meille tuomisten kanssa. Lapsille ei saa tuoda mitään. Laki, jota on rikottu mummien ja tätien toimesta aika paljon ja josta tasaisin väliajoin muistuttelen. Viimeksi poikien huoneen suursiivouksen aikaan laitoin kaikille viestin. Meidän ovesta ei tuoda lapsille sisään mitään ennen etukäteistä hyväksyntää minulta. Sanokaa kontrollifriikiksi jos haluatte, mutta tää on meidän linjaus. On paljon vaikeampaa viedä pois jokin asia kun sen on jo saanut. Ja me emme ole ikinä halunneet sitä, että lapsi odottaa vierailijoiden tuovan jotain. Sillä on menty ja mennään jatkossa. Ei hedelmiä, ei karkkia, ei pienenpieniä juttuja tai värikyniä tai mitä ikinä. Ei. Ilo on se ihminen, joka tulee. Lahjoja saa tuoda jouluna (1 kpl), syntymäpäivänä (1 kpl) ja erityistilanteissa.

Joululahjojen suhteen linja on kova. Olen ostanut itse kaikki lastemme lahjat ja antanut ne tädeille ja mummeille annettavaksi. Kaikki kyseli mitä hankkia. Mummit siirsivät rahaa tileille sähkörumpuihin ja minä hankin pienet hyvät ja meille tarpeelliset lahjat niin omille siskoilleni kuin vanhemmillemme annettavaksi pojille. Toimi meillä erittäin hyvin. Antajat saavat antaa erittäin toivotut lahjat lapsille jouluna, lapset onnellisia, eikä meille tule mitään turhaa.

Joulupukistakin on paljon kysytty multa. Mä oon itse asiassa yllättynyt, että monissa kodeissa joulupukki tuo kaikki lahjat? En oo ees koskaan ajatellut näin, koska meillä tehdään aivan eri tavalla. Meillä pukki tuo yhden lahjan (jonka me vanhemmat siis ostamme) ja jokainen antaja antaa oman lahjansa itse. Tai no meillä pienet lapset, eli joulupukin apulaiset, hakevat vuorollaan kuusen alta lahjan, antavat saajalle ja yhdessä luetaan kortti. Yksi kerrallaan. Että syntyy se ymmärrys tämä on tuolta ihmiseltä. Kiitos ja hali. Joulupukki ei ansaitse ihan kaikkea kunniaa mun mielestä, mutta en yhtään kritisoi, jos joku toimii näin. Hei, mulle on ihan sama miten joku järjestää taikahahmo-asiat omassa kotonaan 😀 Me halutaan, että lapset osaa kiittää oikeita lahjanantajia niissä tilanteissa. Me ei tarvita kiitosta, joten me ollaan joulupukin lompakko ja logistiikka.

Meille tämä malli toimii, vaikka joku muu olisi sitä mieltä, että tämä ei ole toimiva. Ja ehkä just sen takia kirjoitin alkuun, että jopa liikaa ohjeita tulee nykyään. Kaikki me ollaan erilaisia ja kaikkiin meihin toimii eri asiat.

Tällä viikolla yksi ilta tonttu oli aika väsynyt, eikä jaksanut kirjoittaa käsin pitkää kirjettä pikkuisille aamuksi, ja jätti vain lahjat joulusukkaan, ihmetteli lapsi vähän apeana, miksei tonttu ollutkaan kirjoittanut kirjettä. Vaikka oli se tontun lahja tosi mieleinen, niin silti hän odotti kirjettä. Joissa on yleensä loruja, hassutteluja, vitsejä tai muuten vaan tontulta ajatuksia menneestä vuodesta. Hän oikeasti välittää niistä. Niitä kirjeitä ei missään nimessä saa heittää pois. Ne kerätään talteen. Ja luetaan uudelleen. Ja uudelleen.

Koska ehkä vaikka he saavat paljon materiaa, eivät he ole vielä saaneet liikaa.

Sillä tiellä olisi hyvä jatkaa.

Miten teillä nää hoidetaan?

Pohdintaa koronapassista ja lasten rokotuksista

Mä meinasin, etten kirjoita tästä asiasta, koska tää herättää aina vyöryn muhun kohdistuvia hyökkäyksiä, mutta kun oon lukenut viimeiset pari päivää teidän DM-viestejä Instassa, ja kun en pääse vastaamaan niihin kaikkiin pitkästi, halusin kirjoittaa tästä vielä pidemmin. Varsinkin kun kymmenet ja kymmenet kovasti toivoivat, että useampi ihminen avaisi näistä asioista suuta, vaikka yhteiskunnallinen suhtautuminen asiaan on lähes vaarallinen.

Valitsin väyläksi blogin, koska tämä on oma sivuni, jossa ei tule tapahtumaan kummallista sensuuria miltään taholta.

Postaus ei koske rokotteita, tai siis sitä, tulisiko sellainen ottaa vai ei. Se ei ole mun mielipiteen paikka. Jokaisella on tähän oma näkemys. Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus ottaa rokote ja on hienoa, että Suomi tarjoaa sen veloituksetta jokaiselle. Mun mielestä jokaisella myös tulisi olla oikeus olla ottamatta rokotetta ja erittäin monen lain ja kansainvälisen sopimuksen nojalla näin pitäisi olla. Vaikka syy olisi niinkin yksinkertainen kuin se, että ei halua ottaa rokotetta, on oikeasti siihen annettava ihmiselle oikeus. Haluan kuitenkin muistuttaa, että monesti syy olla haluamatta rokotetta ei liity mihinkään vastaanhangoitteluun, vaan taustalla voi olla esim. terveydellinen huoli, joka ei kuitenkaan täytä erittäin kapeaa terveydellisen syyn määritelmää olla ottamatta rokote.

Esimerkiksi sukuriski verenkiertohäiriöiden tai sydänongelmien puolesta voi jarrutella rokoteintoa. Tai vaikka tilanne, jossa on häiriötä hormonaalisessa toiminnassa ja sitä yritetään saada normalisoitumaan. Rokotteiden haittavaikutuksissa on mm. kuukautiskierron sekaisin meneminen ja myokardiitti-asioista on puhuttu ihan tarpeeksi, että ne on jokaisella tiedossa. Vaikka riskit on varmasti monelta osin pieniä (joskin esim. tuo kuukautisten kohdalla tapahtuva seuraus on osunut häkellyttävän monelle), niin on monille myös taudin vakavan muodon ja kuoleman riski hyvin pieni. Jopa ehkä pienempi kuin haittavaikutusten. Jokaisella tulisi olla oikeus valita, kumman riskin haluaa kantaa.

Oli jokaisen oma rokotekanta mikä tahansa, en halua keskustella siitä, mikä on oikea tai väärä syy olla ottamatta tai ottaa rokote. En sinänsä koe väärää syytä ottaa rokote. Paitsi jos sen ottaa pelosta ja siitä tunteesta, että näin vaaditaan. Ymmärrän täysin nuoria ihmisiä, jotka ottavat rokotteen niinkin “huonosta syystä” kuin että sitten pääsee baariin. Kyseessä ei ole heidän virheensä, tai väärää ajattelua, kuten monet siitäkin syyttelevät. Kyseessä on erittäin kieroutunut tilanne yhteiskunnassa, jossa kiristämällä luodaan hyvin pakonomainen tilanne.

Ymmärrän yhteiskunnallisen selityksen asiaan, mutta siltikään, terveydenhuollon kuormituksen vähentäminen ja riskiryhmien suojelu ei voi olla syynä pakottaa ihminen terveydelliseen toimenpiteeseen. Se ei ole ollut ennenkään, eikä nyt ole sen aika tai paikka. Se avaa vaarallisia ovia sille, mitä jatkossa saamme tehdä. Moni on liputtanut Ursula von der Leyenin lausuntoa siitä, että nyt olisi korkea aika harkita jokaisessa Euroopan maassa rokotepakkoa. Siis Euroopan Komission pääkomissaari, joka lausuu näin.

On huolestuttavaa, millaisia ovia avaa tällainen ratkaisu, mitä monessa maassa tällä hetkellä on tehty. Voidaanko kymmenen vuoden päästä sanoa, että neljäs lapsi on abortoitava, sillä ilmastonmuutoksen takia maailma ei kestä enempää syntymiä? Tai voidaanko esimerkiksi alkoholin vuoksi sairaalahoidossa olleita pakottaa asentamaan jonkin sortin lääkinnällinen apuväline, jotta he eivät voisi juoda alkoholia lainkaan. Onhan alkoholi ollut kuolinsyynä lähes kuusinkertaisesti enemmän kuin korona viime vuonna Suomessa? Entäs sitten sokeri ja nopeat hiilarit ja epäterveellinen ruoka? Missä vaiheessa alkaa olla pakottaa lääketieteellisiä ratkaisuja niissä tilanteissa, ottaen huomioon, että ylipainon terveysvaikutukset ovat tappaneet paljon enemmän kuin tämä nyt jo kohta kaksi vuotta maailman pysähdyksissä pitänyt virus-tauti?

Kuulostaako karuilta ajatuksilta? Aika monen korvaan yhtä karulta pakolta kuulostaa tämä rokote. Vaikka olisit eri mieltä, niin ihmisen koskemattomuuden tulisi olla niin pyhä, että Sinun mielipiteelläsi siitä, mihin raja vedetään, ei pitäisi olla mitään painoa. Jotkut asiat ovat absoluuttisen yksiselitteisiä, eikä niistä tulisi sen takia edes hieman joustaa. Koska jonkun muun mielestä se raja meneekin sitten jossain ihan muualla, siellä mihin sinä et sitä hyväksy.

Lähtökohtaisesti henkilökohtaisesti itse koen niin, että rokotteen tulisi olla niin hyvä, että jokainen halukas sen voisi ottaa ja se suojaisi ottajaansa ja sen jälkeen kenenkään ei tarvitsisi vahtia muiden tekemisiä, sillä oma persus olisi suojeltuna. Näinhän olemme rokotusten suhteen toimineet vuosia, eikö?

Mutta niin, tämä passiasia. Mua on alkanut viime päivinä kiusaamaan tosi paljon se, että tämä ei enää ole kohta pelkästään rokottamattomien ajojahtia, vaan itse asiassa vähävaraisten rokottamattomien ajojahtia.

Kyllä, Suomessa on koronapassi, ei rokotepassi. Tämä tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoisesti rokotteelle voi olla negatiivinen testi (72h näytteenotosta), todistetusti sairastettu tauti (6kk positiivisesta testistä) tai vasta-aineita + 1 rokote-annos. Näillä kaikilla saa koronapassin.

Ongelmia?

“Tietääkseni” -kohtia heti alkuun. Korjatkaa, jos olen väärässä. Tietääkseni, jos olet saanut rokotteet ulkomailla, ne eivät näy OmassaKannassa ja et tällä hetkellä siis saa passia, vaikka olisit täysin rokotettu. Tietääkseni moni joka ei voi ottaa rokotetta terveydellisestä syystä ottaa, odottelee vasta omaa passiaan. Vasta-aineet, korkeatkin, eivät myöskään tosiaan riitä koronapassin saamiseksi, vaan taudin sairastamisen on tullut “jäädä kiinni”.

Mutta sitten se suurin ongelma, mihin huomaan monien tarttuvan.

“Siinäs menee testiin ja sit on passi, ei rokote oo pakko”. Ja samaan aikaan puhutaan passista työpaikoille. Testitulos on voimassa 72h näytteenottoajasta. Joissain paikoissa, kuten Helsingissä, saa pikatestin 25 eurolla. Sekin on monille helvetin iso raha. Tampereella halvin on tietääkseni 79€, tai sitten 35€, jos valehtelee, että on oireita ja saa -100€ Kelan vähentämänä 9Livesilla otetussa testissä. Maksettavaa jää tuolloin 35€. Joillain paikkakunnilla lähin testimahdollisuus on ihan todella kaukana ja joillain paikkakunnilla se maksaa sen parisataa euroa yksityisellä puolella. Helppoa kuin heinänteko isossa kaupungissa asuvalle ihmiselle, jolla on millä mällätä, mutta aika paljon karumpi kohtalo niille, jotka asuvat kauempana tai eivät pysty irrottamaan kuukausibudjetista vaikkapa viikottaista testiä. Koska vaatii viikottain testissä käymisen, jos haluaa esimerkiksi viedä 5-vuotiaan lapsen harrastamaan. Tai uimaan. Kova on hintalappu, jos jokainen uimareissu tai viikottainen harrastus on ykskaks +25-200€.

Ja ei, sitä testiä ei saa julkiselta ilmatteeks. Täältä löytyy Fimlabin tiedote asiaan liittyen.

Julkisen terveydenhuollon koronatestaus on tarkoitettu ensisijaisesti henkilöille, joilla on koronavirustartuntaan viittaavia oireita. Ainoastaan 16- ja 17-vuotiaille ja sellaisille henkilöille, jotka eivät lääketieteellisestä syystä voi ottaa koronarokotetta, voidaan tehdä koronapassitestaus julkisella puolella.

Mikäli olet täysi-ikäinen ja tarvitset koronatestin koronapassia varten, testi tulee teettää omalla kustannuksella yksityissektorilla.

En sinänsä ehkä vastustaisi passia näin lujasti, jos olisi tosiaan mahdollista veloituksetta testata missä tahansa päin Suomea. Siksi en itse asiassa uskonut, että passi koskaan tulisi Suomeen, koska ajattelin, että meidän Perustuslaki ja yhdenvertaisuusperiaatteet eivät sallisi passia, ellei saataisi oikeasti veloituksetonta testausta kaikille ja sen infrastruktuurin luomisen ajattelin olevan liian ongelmallista. Niin vaan passi tuli, luvattiin rokotteelle vaihtoehto ja näin yhdenvertaisuuden toteutuminen, mutta käytännön toteutus on nyt tämä. Ja vaikka Fimlab testaisi, niin viime viikolla kun sinne soitti oireisena, seuraava vapaa aika oli n. 30 tunnin päästä.

Aika moni on myös kertonut, että julkisella puolella on terveydenhuollon työyhteisöissä sovittu, että vaikka ehtisi, ei laiteta negatiivista testitulosta OmaKantaan kuin vasta kun 72 h testistä on mennyt. En tiedä todenperää tälle, mutta aika monelta tämä tuli viestinä Instagramissa. Erittäin huolestuttavaa. 

Uudellamaalla ei tosiaan tällä hetkellä pääse esim. uimahalliin viemään lasta, jos vanhemmalla ei ole koronapassia. Olen omin silmin nähnyt viestin pienen ryhmän vauvauinnista, johon tuli vaatimukseksi koronapassi tämän AVIn linjauksen tähden. Samaan aikaan pk-seudulla esim. Serena on kuitenkin auki ilman koronapassia (hienoa, että on!!). On vaan hieman eri budjettia vaativa tilanne mennä Seranaan kuin paikalliseen uimahalliin.

Onko uiminen välttämätön oikeus? Eipä kai. Mutta pidän jotenkin erittäin epäsuomalaisena, miten erilaiset oikeudet on tällä hetkellä riippuen taloudellisesta asemasta ja sijainnista Suomessa. Samaan aikaan kun Alkoon saa mennä mihin aikaan vaan ja jäädä sinne vaikka koko päiväksi pyörimään, kuntosalille ei ole asiaa ilman passia.

Vaikka tämä suututtaakin varmasti jotkut, niin sanon silti. Ihan virallisten lähteiden mukaan (esim. tässä käytetty CDC:n tietoja) erittäin korkea prosentti vakavista tautimuodoista ja kuolemista kohdistuu ylipainoisiin henkilöihin. Samaan aikaan puhutaan siitä, että rokottamattomien osuus sairaalahoitoa vaativista on merkittävän paljon korkeampi. (Btw, HUS:n lähde sairaalahoitoon tulleista, viimeisin viikko tilasto on tasan 50-50.) Rokotuksin halutaan suojella rokottamattomia, sillä heidän riski sairastua ja kuolla ja näin ollen kuluttaa terveydenhuoltoa on korkeampi”. Tämä väittämä tulee usein vastaan. Ymmärrän sinänsä logiikan, mutta samalla kyseenalaistan sen logiikan, että siinä missä moni terveellistä ruokaa tarjoava ruokapaikka on koronapassin takana, on pikaruokalat ja kahvilat kaikkien saatavilla, ja samaan aikaan kuntosalit ja uimahallit ja muut rajataan niiltä riskin alla olevilta rokottamattomilta. Ihan vaan heitän tämän ihmetyksen ilmoille, jos pohditaan näitä asioita.

Ja vielä syrjimättömyyteen liittyen kysymyksiä ainakin minussa herätti hyvin paljon tämä julkaisu Hesarissa.

Hetkinen. Mä oon ainakin saanut koko aika sen tiedon, että kukaan ei näe koronapassista onko ihminen rokotettu vai negatiivisen tuloksen saanut. Onko minulle valehdeltu? Vai onko tosiaan niin, että passi ei näytä tätä yksityistietoa ja siinä tapauksessa käyttääkö Hesari näin täyttä mutuilua lähteenä luodakseen täysin valheellista mielikuvaa tilanteesta? Eikös siitä misinformaatiosta ole aika paljon ollut tässä puhe viime aikoina? Vai liittyykö se vaan tietyntyyppiseen sisältöön asiassa? Esimerkiksi todenmukaiseen, mutta eri mieltä olevaan? 
(EDIT:// Selvennän vielä. Tiedän kyllä miltä passi näyttää minulle itselleni, mutta koska muille siitä ei pitäisi näyttää kuin QR-koodi, jonka kautta lukijaan tulee tieto siitä, onko passi kunnossa vai ei, ei pitäisi olla yhdelläkään ovimiehellä tietoa siitä, miten jakautuu negatiiviset ja rokotetut, sillä sen tiedon ei tulisi näkyä lukijaan. Näin on ainakin passista kerrottu. En ole kenenkään passia itse lukenut, eli en tiedä mitä se näyttää ja siksi tämä juttu ihmetytti.)

Kaiken lisäksi Uudenmaan AVIn ohjeistus on hyvin epäselvä, eikä tässä maassa pääministeriä myöden tunnu kukaan tietävän, miten tulisi toimia missäkin tilanteessa.

TILASTOJA

Olen kuunnellut keskusteluja ja pohtinut näkemiäni vastaväitteitä tarkkaan. Olen tutkinut lähteitä ja tilastoja. Vaikka nekin on kummallisia. Tätä lähdettä olen nähnyt monessa paikassa. Miten valtavan selkeä hyppäsy on kuolemissa tämän mukaan. Mutta, jos nyt kuitenkin avataan maa-kohtainen data ja katsotaan Suomen z-scorea tässä (valikosta z-scores by country, poista kaikki muut maat paitsi Suomi), niin jos pidetään kaikki iät auki, 2017 ja 2018, aikana ennen pandemiaa, oltiin korkeammalla kuin nyt. Edes 65+ ikäkategoriassa emme pääse 2020 ja 2021 kuin pienten huippujen verran baselinen yli, mutta emme kertaakaan kohtaan “substantial increase”. 2017 päästiin. Ja 2018 oltiin lähellä. Korkeammalla molempina kuin nyt 2020-2021. Vain 85+ ikäryhmässä pääsemme korkeimman huipun 2021, vaikka 2017 käytiinkin lähellä. En mä nyt tämän perusteella allekirjoittaisi kuitenkaan tätä valtavaa ylikuolleisuutta, josta kohistaan.

Kaikki iät Suomi
85+ Suomi
65+ Suomi

 

En henkilökohtaisesti usko, että yksi ihminen on tärkeämpi kuin toinen, mutta realistisella ajatusmaailmalla annan enemmän painoa pienen lapsen hengelle kuin 85+ hengelle, ottaen huomioon, että Suomessa keskimääräinen eliniän odote on 79 vuotta miehillä ja 84,6 vuotta naisilla. Nykypäivänä syntyvillä siis. Toki meillä on täysin virkeitä 100-vuotiaita, enkä missään nimessä ole sitä mieltä, että yhtäkään elämää pitäisi heittää hukkaan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä myös maiden ikärakenteet ja se, että jotain hyvin vakavan tappavaa oli selkeästi joukossamme myös 2017 ja 2018. En vain muista, että silloin lapsen harrastukseen pääsy oli kiinni passista.

Halusin tuoda tämän vain esille sen vuoksi, että kun puhutaan kokonaiskuolleisuudesta, meillä on siitä aika spesifiä ja hyvää dataa, josta ammentaa ajatusta siitä, kuinka vakava tilanne nyt tosiaan on. Emme toki voi tietää, mikä olisi ollut tilanne ilman rajoitustoimia Suomessakaan, joten sinänsä on turha viisastella. Toi tilasto on myös mielenkiintoinen. Jos avaamme Ruotsin, jossa rajoituksia oli merkittävän paljon vähemmän, niin huomaamme selkeän käppyrän 2020 puolella. Siellä päästään lukuun 12 ja sittemmin 2021 puolella lukuun 6. Vuonna 2018 sielläkin päästiin lukemaan 5.2, eli sinänsä tämä 2021 luku ei ole merkittävän korkeampi. Vaihtoehtoisesti Norjan puolella on päästy 5.34-lukemaan vuonna 2017 ja Tanskassa 7.54 kolahti vuonna 2018.

Juu, Ruotsissa näkyy selkeä piikki 2020, mutta kun näitä lukuja katsoo, niin ei se millään lailla siltikään katastrofaalinen ollut. Ja siellä mentiin aika vapaata elämää pitkäänkin.

Kuvat voi klikata isommaksi

Moving on. Ne, joita kiinnostaa käy rämppäämässä noita itse ja leikkii oman elämänsä tilastotietäjää. Koukuttavaa puuhaa, sanoisin.

Nähtävissä olevan statistiikan puolesta on selvää, että rokottamattomia on menehtynyt rokotettuja enemmän. En kuitenkaan voi hyvillä mielin sanoa, että “koronaan”, sillä kuten esim. Aamulehden tähän alle kuvana linkkaamani tilasto hienosti näyttää, kyseessä on tilasto, joka kattaa kaikki kuolemat, jotka ovat tapahtuneet 30 päivän kuluessa tartunnasta kuolinsyystä riippumatta. Kun puhutaan rokotteiden haittavaikutuksista, peräänkuulutetaan kausaliteettia ja syy-seuraussuhteen osoittamista. Sama ei päde tässä tilanteessa toisin päin. Nimittäin tämä sama “with Covid” on käytössä kansainvälisesti hyvin laajasti ja esim. Kanadassa tämä on herättänyt paljon keskustelua kun kuolinsyy on ollut jotain aivan muuta, mutta kuolema on kirjattu Covidista johtuvaksi. Toki on varmasti paikkaansa pitävää, että monia on menehtynyt ihan primääristi tähän tautiin. Mutta niin on aina ollut monen muun viruksen suhteen. Nyt tämä Aamulehden tilasto näyttäisi meille karua palkkikieltä, jossa rokottamattomien viiva on aivan kamalan pelottava. Lähtisin tuota tulkisemaan niin, että 12-29 -vuotiaiden joukossa tilastollinen luku olisi 0,5/100 000, eli 0,0005% ja 30-49-vuotiaissa sanoisin tuon olevan viivottimella mittailtuna 1/100 000, eli 0,001% rokottamattomien lukuna. Sen ero 0% rokotetuilla on loppujen lopuksi aika pieni. (Edit: Korjattu virheelliset prosenttiluvut)

No, toi nyt on lillukanvarsilla kikkailua. Koska on tässä selkeitäkin palkkeja. 50-69 -vuotiaiden kohdalla rokotetut olisi viivotinarviolla 0,006% vs. 0,001% ja yli 70-vuotiaissa, siinä isossa palkissakin, ero on 0,041% vs, n. 0,006%.

Mielenkiintoinen on muuten statistiikka muutenkin, sillä sen alla lukee “kuolemaa kuukaudessa 100 000 henkeä kohti alttiissa väestössä“. Mitä ikinä sekään siis tarkoittaa.

Omaan silmääni ero ei ole hirvittävän valtaisa, varsinkin kun tosiaan kyseessä ei ole varmistettu ja vahvistettu kuolinsyy. Sen sijaan tiedossa on, että Suomen 5,531 miljoonan hengen väestössä on vahvistettuja tartuntoja ollut n. 195000 lähes kahden vuoden ajalta, mikä tarkoittaa, että 96,5% väestöstä ei ole kahden vuoden aikana sairastunut tautiin. Koronan kanssa (30 pv positiivisesta testistä sattunut kuolema) kuolleita on Suomessa lähes kahden vuoden ajalta 1383. Tämä vastaa 0,025% väestöstä. (Edit: Korjattu virheelliset prosenttiluvut)

En halua missään nimessä vähätellä. Jokainen turhaan menetetty henki on kamala asia. On kuitenkin muistettava jatkuvasti myös se, että ihmisiä tappaa moni muukin asia kuin virustaudit, eikä influenssakuolema tai itsemurha ole sen vähemmän kamala asia.

Lapset ja Long Covid

Ja sitten se aihe, joka saa mut näkemään punaista ja jonka vuoksi lähdin tätäkin kirjoittamaan. Mulle tulee todella paljon kysymyksiä liittyen lasten rokotuksiin ja pohdintoja siitä, tulisiko lapsi rokottaa vai ei, nyt kun tuo 5-11 -vuotiaiden rokottaminen lähestyy. 

En ota kantaa. Jokainen rokotuksen haluava on oikeutettu sellaisen ottamaan. 

Toivoisin vaan ihan hirvittävän kovasti, että kukaan ei ota sitä näistä jommasta kummasta syystä: 

  1. Pakon tuntu, jotta lapsen elämä voi jatkua normaalina 
  2. Muita suojellakseen

“Koronan takia on koko maassa ollut tehohoidossa lokakuun loppuun mennessä vähemmän kuin viisi alle 12-vuotiasta lasta. Pitkittyneiden koronaan liittyvien oireiden vuoksi on erikoissairaanhoidossa tutkittu yhdeksää alle 16-vuotiasta. Nämä tiedot selvisivät THL:n tekemästä kyselystä, johon vastasivat keskus- ja yliopistosairaaloiden pediatriset yksiköt.”
Lähde: Iltalehti, haastattelussa THL:n ylilääkäri Emmi Sarvikivi

 

Jos tästä tilastolähtökohdasta lapsen rokottaminen on jonkun mielestä lapsen edun mukaista, niin ei muuta kuin rokottamaan. Asiaan liitetty pakko on kuitenkin erittäin kummallisesti asiaa kommentoivien ihmisten tuoma, ei lasten oman terveyden vuoksi vaadittava. 

En ole itse asiassa juurikaan kuullut yhdenkään ammattilaisen, asiantuntijan tai poliitikon ilmoittavan, että on lapsen terveydellisen edun mukaista saada rokote tähän tautiin, mutta olen kuullut kyllästymiseen asti, kuinka meidän tulee rokottaa lapset, että saadaan terveydenhuollon kuormitus alas tai ettei aikuiset kuole tautiin.

Vaikka en sinänsä kannata lainkaan täysrajoittamista ja kovempia rajoituksia, niin kyllä mä sanoisin, että lasten pakkorokottaminen aikuisten eduksi on vielä huonompi ratkaisu kuin totaalisulut. 

Meillä on olemassa kansainvälisiä sopimuksia ja lasten oikeuteen liittyviä sitoutumisia, joiden mukaan lapseen terveyteen liittyvät toimet tulee olla vain lapsen oman hyvinvoinnin ja terveyden vuoksi, ei muita suojellakseen. 

Henkilökohtaisesti en halua edes kuvitella maailmaa, jossa on jonkun mielestä OK luoda rokotepakkoja lapsille, suojellaakseen ikääntyvää väestöä. Ja ennen kuin joku tästä rupeaa nyt repimään “tietoa”, että lapsille ei ole mitään rokotemandaatteja, niin on hyvä ja tutustuu esimerkiksi ihan viimeisimpään New Yorkin ratkaisuun lasten osalta ja aika monen muun maan linjauksiin. 

Oli rokotehaittojen statistiikka kuinka epäselvä tai epäluotettava jonkun mielestä, niin sillä ei ole väliä, onko vakavia rokotehaittoja ollut lapsilla 1 vai 1000. Jos Suomessa kuolee yksikin lapsi rokotteen haittavaikutuksiin, on silloin niitä kuolemia 100% enemmän kuin COVIDin aiheuttamia kuolemia. 

Toistan. Jokainen, joka haluaa ottaa rokotteen lapselleen, on niin vapaa tekemään. Pakko, pelottelu ja pakon tuntu ja välillinen pakottavuus sen ympärillä on kritiikkini kohde, ei rokote itsessään. 

Oon saanut älyttömän paljon viestejä liittyen siihen, että vanhemmat pelkää päästää lapsia kouluun, siinä pelossa, että lapsi painostetaan rokotukseen. 

1.12. YLEn tässä jutussa lukee: 

Päätöksen rokotteen ottamisesta tekee ensisijaisesti lapsi itse, jos terveydenhuollon ammattilainen katsoo, että lapsi ikänsä ja kehitystasonsa perusteella kykenee päättämään hoidostaan. 

Että mitähän vittua? Anteeksi nyt vain. Juttu koskee 5-12 -vuotiaita lapsia.

Samaan aikaan vanhemmat on vastuussa lastensa hampaiden harjauksesta ja painon nousemisesta oikeassa tahdissa, mutta että lapsi itse saa päättää ottamansa rokotteen? Että voidaan käsitellä lastensuojelussa sitä, että lapsi ei halua harjata hampaitaan, mutta vanhempi, huoltaja, ei voi päättää lapsen rokotuksesta vaan lapsi itse? No annetaan sitten jokaiselle 11-vuotiaalle ajokortti ja 5-vuotiaat päättäkööt itse mitä syövät. Jos joku terveydenhuollon ammattilainen katsoo lapsen olevan siihen kykenemään, niin why not? 

Mun kohta 5-vuotiaalta tikun poistaminen ihon alta vaatii lähes päällä istumista, mutta toisaalta hän varmaan suostuisi luovuttamaan sisäelimensä, jos joku tarjoaisi tikkarin tilalle. Ja valinta olisi erilaien tänään huomenna ja ylihuomenna ja todnäk jopa 30 min päästä kysyttynä. Enkä nyt niistä alle 12-vuotiaistakaan, jotka tunnen, lähtisi vannomaan, että yksikään pystyy tekemään tällaista valintaa itse. 

On jotenkin hurjaa, että 2021 sitä miettii aika moni vanhempi uskaltaako päästää lapsensa eskariin, vai tuleeko hän sieltä takaisin jonkin terveydenhuollollisen toimenpiteen kanssa ilman vanhemman suostumusta. Toki niihin eskarikuviin kameran eteen lapsi ei voi mennä ilman vanhemman kirjallista suostumusta. 

MIKÄ ON MUN RATKAISU SITTEN?

Mulla ei ole hulluja salaliittoteorioita sille, miksi tämä kaikki tapahtuu. Mun henkilökohtaista ahdistusta lisää jatkuvasti se, että mä en tiedä, enkä näe mitään järjellistä selitystä tälle kaikelle, sillä en millään haluaisi uskoa rahan, vallan ja valtioiden vastuusta vapautumisen olevan avainasemassa näissä päätöksissä, mitä koko ajan tapahtuu.

Siksi mulla ei ole mitään jyrkkiä näkemyksiä koronarokotteiden suhteen. Kaikki halukkaat ottakoot sen. En ole ottanut julkisesti pitkään aikaan kantaa sen suhteen, mikä on oma valintani. Sillä mielestäni yksityisyys asiassa on erittäin tärkeää. Yhdenvertaisuus on mielestäni yksi koko vapaan maan perusasioita, ja se ei millään toteudu tällä hetkellä koronapassin osalta. Ja mitä tulee lasten rokottamiseen, niin jo keskustelun asettelu lasten rokottamisesta aikuisten suojaksi on mielestäni virheellisen lisäksi vastenmielinen.

En olisi osannut edes kuvitella vuosi sitten, että tässä tilanteessa lähdemme kohti vuotta 2022. Mutta, no, toisaalta minussa elää pieni toivonkipinä. Belgian Valloniassa alin oikeusaste on jo todennut passin käytön laittomaksi ja ymmärtääkseni monessa maassa asia on menossa oikeusasteiden käsittelyyn. Toivonkin, että tämä suunta muuttuu 2022. 

Ja no, koska en halua olla osa ongelmaa, vaan osa ratkaisua ja koska aina penätään “mitä sitten tehdään, kun ei terveydenhuolto kestä!”

En näe, että kaiken sulkeminen on vastaus. Ehkä pitäisi miettiä vain hieman järkevämmin, onko järkevää, että kirkkojen kuorolauluesitykset joululta on monessa paikkaa peruttu, mutta Nokia Arenalla 13 000 ihmistä kannustaa Ilveksen ja Tapparan välillä. Juu, paikalla oli koronapassi. Harmi sinänsä, se ei vaan estä tartuntoja leviämästä. En kuitenkaan koe oikeaksi, että tapahtuma-ala, joka on ollut polvillaan jo ties miten kauan, olisi sitä jatkossakin. Vaan koen, että tietyn väkimäärät ylittävät tapahtumat vaatisivat negatiivisen testin kaikilta osallistujilta, niin rokotetuilta kuin rokottamattomilta. Tämä olisi yhdenvertaista, tämä olisi Omikron-uutisoinnin myötä myös erittäin perusteltavaa. Ja tämä vaatisi sen, että testaaminen helpottuisi ja halpenisi monessa paikkaa.

Kun puhutaan siitä, että ei ole perusoikeus mennä kulttuuritapahtuman, niin ei ehkä olekaan. Mutta on mielestäni hyvinkin perustavanlaatuinen oikeus yrittäjän saada jatkaa elinkeinotoimintaansa yhtä lailla kuin kuluttajan päästä samaan tapahtumaan samalla kustannuksella. Ei varmaan kukaan hyväksyisi, jos uskonnon tai seksuaalisen suhtautumisen perusteella lippuhinta olisi eri? Henkilökohtaisesti en näe asiassa eroa nykytilanteessa. En käytännön tasolla.

Jos perutaan lasten jouluesityksiä kirkoissa ja vauvauinteja tai laitetaan ne koronapassin taakse, koen vähintään kummalliseksi sen, että viikon päästä Tampereella pidetään Nokia Arenan avajaiset. Ehkä mä en vaan ymmärrä jotain. 

Mielipidemaanantai – Kahtia jakautunut maailma

Ei musta vaan…? Valkoinen. Ei aurinko vaan…? Kuu. Ei kesä vaan..? Talvi.

Kuka teki noista vastakohdat toisilleen? Ne on kai vastakohtia, mutta eikö ne oo aika samanlaisia? Musta ja valkoinen on molemmat värejä. Tai teknisesti eivät edes ole, mutta olkoot nyt. Aurinko ja kuu taivaankappaleita, kesä ja talvi vuodenaikoja.

Me ihmiset jaetaan asioita vastapuoliksi. Nykyään mun mielestä enemmän kuin koskaan. Mies – Nainen. Vanha – Nuori. “White” – “Person of colour”. (Ihmisiä he kaikki on, ei toistensa vastakohtia, vaan samaa.) Äiti – Isä. (Vanhempia kumpainenkin.) Homo – Hetero. (Rakastava ihminen). Oikeisto – Vasemmisto. Republikaani – Demokraatti. (Poliittisesti aktiivinen ryhmä.) Poika – Tyttö. (Lapsi/nuori). Lapseton – Perheellinen (tosin, perhe voi olla ilman lapsiakin). Rokotettu – Rokottamaton. (Ihminen) Kristitty – Muslimi. (Uskon ihminen). Yrittäjä – Työntekijä. (Veronmaksaja).

Tyttönen – Setämies. Hippi – Matrerialisti. Kulkutautimyönteinen – Lammas. Natsi – Mamupatja. Mitä näitä nyt onkaan. Niitä ei-niin-kivoja versioita.

Entäs jos annettais noiden olla?

Ihminen. Se me jokainen ollaan.

Me ollaan tosi kovia jakamaan asioita kahtia. Ja sen tulos on tällä hetkellä hyvinkin räjähdysherkkä maailma. Rokotekeskustelu on tuonut ihan uuden ulottuvuuden asiaan, sillä on ihan OK mediassa puhua “kulkutautimyönteinen” -sanalla, samaan aikaan kun vastarannan medioissa ja julkaisualustoilla puhutaan lampaista.

Paljon on vuosien aikana tehty työtä rasismin kitkemiseksi. Sovinismin, ikäsyrjinnän, kaikenlaisen rasismin ja syrjinnän kitkemiseksi.

“Ketäs sä paneskelet, naista vai miestä?” ei eroa mun korviin yhtään siitä kuin jos tuntematon kysyy rokotestatusta. Koska esim. rokotestatus ei ole yhtä näkyvä ero ihmisten välillä kuin vaikkapa ihonväri tai oletettu sukupuoli, sitä on OK tiedustella. Voidaan jakaa sitten joukkueet. Sun tiimi ja mun tiimi. Ja huudella toisillemme molemmilta puolin, kumpi onkaan oikeassa. Onhan meillä erinomaisen hieno esimerkki yhteiskunnalliselta tasolta jo vuosikymmenten ajalta. Kun seuraa esim. Jenkkien poliittista keskustelua, voisi kuvitella että ne etuoikeutetut rikkaat poliitikot siellä edustaisi eri planeettoja, nii kauas toisistaan heidät erotetaan. Perheet hajoaa, ystävyydet särkyy, vihamielisyys kasvaa,

Onhan tätä nähty jo sukupuoliasioissa ja erityisesti ihonvärin osalta jo vuosien ja vuosikymmenten ajan. Valitaan oma tiimi ja pysytään siinä. Oli kyseessä HIFK tai Jokerit, terveydelliset ratkaisut tai seksuaalinen suhtautuminen tai uskonto. On jotenki helpompi kun on me ja ne.

Ei muuten ole. Se vaan tuntuu siltä. Vastakkainasettelu herättää tunteita. Vahvoja. On helpompi vihata toista, kuin yrittää ymmärtää. On helpompi lytätä toinen, kun hän on enemmän erilainen kuin samanlainen. On vaikea ajatella, että joku mun halveksuma ihmistyyppi, vaikkapa pedofiili, olisi kaiken kaikkiaan 99% mun kaltainen ihmisolento ja se 1% hänessä eroaa vain jyrkästi minusta. On helpompi nähdä koko ihminen vaan täysin erilaisena, hirviönä suorastaan.

Jos joskus hirviöksi pääsi jollakin rikollisella, nykypäivänä siihen riittää eriävä mielipide jossain aika pienessäkin asiassa. Ja esim. se ihonväri tai värkki jalkojen välissä voi tehdä hirviöksi. Jokainen nykypäivänä ajaa itselleen erityisen tärkeitä asioita ja on helpompi ponnistaa niissä vastapuolen päältä, kuin kaverin. “Kyllä isät pitäisi pakottaa pitämään vanhempainvapaita!” “Kyllä rokottamattomat on sitten itsekkäitä!” “Kyllä rokotetut sitten on tyhmiä lampaita!” “Naisia aina sorretaan miesten toimesta!” “Oikeisto on kyllä niin rasistinen ja konservatiivinen!” jnejnejne. Vastapuolen ryhmän voi alentaa kesksutelussa oman ryhmänsä kanssa, ja nousta sen ryhmän yläpuolelle. On helppoa olla parempi, kun se toinen on tietenkin erilainen. Vaikka se olisikin 99% muuten samanlainen ja ihan eri asiassa itse asiassa olisittekin samassa joukkueessa.

Jos ennen oltiin samassa tiimissä naisten joukkueessa, seuraavaks voi olla naista vastaan joukkueessa rokotusstatuksen perusteella ja sitten ensi viikolla poliittisen suuntautumisen perusteella olla taas eri leireissä.

Kunhan aina olisi joku vastustaja.

Tää kaikki tuli mieleen kun juttelin yhden kaverin kanssa Instagramissa aamulla. Tuli puheeksi tämä Valtaoja – Ebrahimi -tilanne, ja siitä keskustelu jotenkin eteni. Samaan aikaan järjestelin lasten pyykkejä ja taustalla pyöri SWAT-sarjan neljäs tuotantokausi. Ja siinä on ollut vahvasti esillä BLM-liike ja poliisien tilanne Jenkeissä viime vuonna. Se on loistava esimerkki tästä kahtiajaosta. Olkoonkin, että SWAT on fiktionaalinen tv-sarja, herätti se ajatuksen. Siinä yksi päähahmoista, valkoihoinen mies, harmitteli aisaparilleen, kuinka ei voi mennä lapsensa koulun ammattipäivään, koska on poliisi. En tunne tietenkään koko Jenkkien yhteiskunallista kuvaa, mutta mitä olen seurannut Rittenhouse-oikeudenkäyntiä ja yhteiskunnallisia tapahtumia ja -keskusteluja nyt reilun vuoden ajan, onhan kahtiajako merkittävä. Ihonvärin lisäksi pollisiudesta tuli “paha asia”. “Defund the police!” “Kaikki kytät on sikoja!” jne. Mellakat, valkoihoisten yritysten tuhoamiset ja Uncle Bensin kaltaisten yhtiöiden myllyttäminen medioissa on viime vuoden loistava esimerkki kahtiajaosta. Vaikka Jenkkien poliisivoimissa on eittämättä ISOJA ongelmia, on siellä aivan yhtä eittämättä aivan mielettömiä ihmisiä töissä. Vuosikausia uhraamassa itsensä työlle, jonka palkka on huono, työajat raskaat ja jossa on aina uhka kuolla työaikana. Vuosia itsensä työlle ja ihmisten auttamiselle ja turvaamiselle omistautuneet ihmiset muuttuivat viimeistään 2020 vihollisiksi, koska kantavat univormua, jonka tarkoitus on tuoda turvallisuuden tunnetta ja estää rikoksia tapahtumasta. Hyvät, omistautuneet, tärkeää työtä tekevät poliisit iskettiin samaan kategoriaan kaikkien rasististen poliisien kanssa. Henkilökohtaisesti en näe, että tilanteesta seuraa mitään hyvää. Kellekään.

Tiedostaminen on tärkeää ja epäkohtien nostaminen esiin erittäin tärkeää. Se saa monet heräämään ajattelemaan omaa ajatteluaan. Mä itse vielä viime keväänä totesin, että “mä en näe väriä, mä näen ihmisen”, koska naiivista ajattelin oikeasti ajattelevani näin. Kunnes joku tuli lempeän asiallisesti selittämään, miksi tämä ajattelu ei ole OK. Ja ymmärsin. Ja tajusin, että on ihan typerää ajatella ja sanoa niin. Totta kai minä näen eron ihonvärissä. Olisi typerää väittää toisin. Se onkin eri asia täysin, herättääkö kyseinen havainnointi minussa mitään erittelevää ajattelua. Minulle molemmat on ihmisiä, ja täysin tasavertaisia. Opin myös kuuntelemaan ja kuulemaan enemmän. Puhumaan vähemmän. Silloin kun en ymmärrä. Oppinut kysymään. Kuuntelemaan vastauksen. Välillä se onnistuu paremmin. välillä ihan surkeasti.

Ongelma tässä on mielestäni siinä, että yhdistäessämme jonkin epämiellyttävän, ikävän tai jopa aivan selittämättömän kamalan teon tiettyyn ihmisryhmään, arvostelemme kaikkia sen ryhmän ihmisiä tai viemme heiltä ja heidän työltään arvoa. Esimerkkinä nyt vaikka poliisit. Jokaiseen ryhmään mahtuu mätämunia, pahoja ihmisiä, ilkeitä ihmisiä, rikollisia, ja muista piittaamattomia ihmisiä. Naisiin, vaikuttajiin, yrittäjiin, äiteihin, ateisteihin ja kaikkiin muihin ihmisryhmiin joihin tunnen itse kuuluvani. Ihan yhtä lailla “maanantaikappaleita” mahtuu poliiseihin, lääkäreihin, juristeihin, yrityksiin, poliitikoihin, viihdetähtiin ja naapureihin, opettajiin ja lähikaupan kassoihin. Ammatti, ihonväri, poliittinen suuntaus tai mikään muukaan valinta ei tee ihmisestä “huonoa” tai “huonompaa”. Toiselle esimerkiksi upseeri on maamme puolustaja ja toiselle ammattitappaja. Toiselle abortteja tekevä lääkäri on elintärkeä lääketieteen ammattilainen, toiselle sikiöntappaja. Näin jotkut ihmiset ajattelevat. Juuri näin jyrkästi.

Poliisius, lääkäriys, uskonnollinen suuntautuminen, rokote tai vaikka vanhemmuus ei tee kenestäkään jotakin kamalaa. Laittomuuksiin syyllistyjiä löytyy jokaikisestä ihmisryhmästä. Mutta koska mielipide-erot on meille niin äärimmäisen tärkeitä, haluamme ajatella, että olemme mahdollisimman kaukana jostakin ihmisestä, koska hän on eri mieltä. Mä en itse asiassa muista paljoakaan lapsena saatuja opetuksia, mutta yhden muistan. “Na vkus i zvet tovareshei net!” oli äidilläni tapana sanoa ja on edelleen. Suomennettuna vapaasti tämä on “Makuun ja väriin ei ole tovereita”. Sama sanonta löytynee joka kielellä jossakin muodossa, mutta mä muistan tän venäjäksi koska mut on lapsena kasvatettu venäjäksi. Suomeksi lähin, jonka keksin, on “mielipideasioista ei sovi kiistellä”. Tykkään enemmän tosta venäjänkielisestä ilmaisusta. Nimittäin se on mielestäni jotenkin aidompi ja todenmukaisempi, mutta myös pehmeämpi. Nimittäin ihan totta, makuun ja väriin ei ole kavereita. Ei täydellisen 100% samanlaisia. Mä rakastan miestäni ja hän minua, mutta me syömme eri karkkeja, tykkäämme eri väreistä ja siinä missä hän juo yleensä punaviiniä, mä otan valkoviiniä. Silti olemme onnellisia yhdessä. Suomenkielinen sanonta taas tuo jo heti nelisanaiseen lauseeseen kiistelyn, negatiivisen sävyn. Venäjänkielinen sanonta taas on mielestäni erittäin kylmän realistinen. Ei ole kavereita mielipide-asioissa. Ei täydellisiä. Samasta asiasta samaa mieltä olevat ovat eri mieltä eri asiasta. Molemmat voi tykätä suklaasta, mutta eivät välttämättä pinkistä väristä.

******

Jotenkin tykkään tosta lauseesta. Koska brutaalin rehellisyyden lisäksi se kuvastaa mun mielestä erittäin vahvasti myös tietyllä tapaa hyväksyntää. Hyväksytään se tosiasia, että hei, näissä asioissa nyt ei ole kavereita. Ja sikäli mun mielestä ainoa asia, missä voi olla me vs. te, on lainkuuliaisuus. Lait ei ole mielipideasia. Ne on luotu yhteisiksi pelisäännöiksi. Kaikki ei ole silloinkaan ihan itsestäänselvää. On itsesuojelua, on vahinkoja, on paljon kaikenlaista. Mutta se on sentään raja jonka mä jotenkin näen sellaisena, ettei ole ihan veteen piirretty. On tiettyjä realiteetteja, jotka eivät ole mielipiteitä. Esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tietyssä lämpötilassa. Mutta hyvin iso osa ihmiselämää on mielipiteitä.

Se on välillä tosi hankalaa. Perustavanlaatuisissa arvoasioissa on vaikea pysyä rauhallisena ja yrittää ymmärtää toista osapuolta. Voin olla tyynenä kun joku ryssittelee tai huorittelee, mutta en mä pysty itsekään välttämättä pysyä rauhallisena, jos joku tulee laukomaan vaikka jotain abortinvastaista ajattelua. Haluan ymmärtää ihmisiä niissäkin tilanteissa. Olen eri mieltä, mutta haluan ymmärtää. Haluan ymmärtää ihmisen syyt omalle ajattelulleen ja jos hän haluaa kuulla ja ymmärtää minua, niin jakaa omani. Ei se ole helppoa, ei tietenkään.

Jollakin tapaa viimeisen vuoden aikana olen vasta ymmärtänyt, kuinka etuoikeutetussa tilanteessa olen saanut elää 30 vuotta. Heteroseksuaali valkoihoihinen nainen Suomessa. Lottovoitto. Jonkun mielestä olisin ehkä ollut etuoikeutetumpi poikana kuin tyttönä. Tai Suomessa syntyneenä. Mä itse en oo koskaan kokenut tarpeeksi alemmuutta sukupuolen tai synnyinmaani perusteella, ymmärtääkseni oikeasti vähemmistöjä. Oon aina ajatellut, että pamu-taustalla rasismia koko lapsuuteni kuunnelleena mulla on jotain perspektiiviä, mutta todellisuudessa ei mulla sinänsä ole ollut. Oon kuitenkin saanut elää näin todella kärjistäen sanottuna “nättinä, hoikkana, koulussa menestyvänä, valkoihoisena naisena Suomessa”, mikä on luonut muhun hyvin vahvan turvallisuuden tunteen, jota en osannut edes pitää etuoikeutena. En tule toivottavasti koskaan kokemaan tarpeeksi sortoa täysin ymmärtääkseni monia vähemmistöjä, muuta viimeinen vuosi on avannut jollakin tapaa silmiäni enemmän. Olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, kuinka sanojalla ei ole väliä, jos sanoma on “väärä”. Kuinka mielipide riisuu ammattitaidon ja osaamisen. Molemmin puolin kahtiajakoa. Olen ollut itse hyvin kahden vaiheilla, enkä ole osannut ottaa puolta. Olen ollut koko ajan ainoastaan skeptinen. Molempiin suuntiin. Olen halunnut tietää, ymmärtää, löytää vastauksen. En ole sitä löytänyt, mutta olen löytänyt sen, millaiseksi ihmiset tulevat, jakaessaan oman ryhmänsä kahteen osaan ja vihatessaan toista ryhmää.

Mun mielestä rokote-keskustelussa maailma on kärjistynyt pahemmin kuin koskaan. Siinä missä monessa muussa asiassa ollaan yritetty edes kuunnella vähemmistöä, kunnioituksella ja kohteliaasti, tässä asiassa molemmat puolet jyrää vain omaa näkökulmaa. Molemmat puolet yrittää väkisin muuttaa toistensa ajattelua. Vahvat mediatalot valitsee uutiset oman näkemyksensä perusteella. Mielipide-asioita piilotetaan misinformaatio-tittelin taakse, koska ne ovat eroavaa mieltä. Jankataan ja intetään, mutta kukaan ei ymmärrä ketään, eikä kukaan tykkää kenestäkään.

Meille annetaan elämämme aikana monia rokotteita ja lääkkeitä. Tämä on vain yksi monesta. Ja silti tämä on repinyt kansan kahtia. Samaan aikaan maailmassa on tuhansia muita aiheita, joista voimme olla samaa mieltä tai eri mieltä. Akuutteja ja tärkeitä asioita liittyen ilmastoon, politiikkaan, vapauksiin, elinoloihin ja talouteen. Niissäkin kaikissa on aina kaksi vastapuolta, jotka heittelevät kiviä toisiinsa päin.

Me vs. Ne.

Olisiko ehkä helpompaa, jos päästäisimme irti siitä, että yritämme väkisin jaotella meitä ihmisiä mielipiteiden perusteella?

Yritän ymmärtää. Olen ehkä eri mieltä joistain asioista. Mutta vaikka näen erot, oli ne sitten ihonvärissä, sukupuolessa tai vaikka missä, haluan ajatella, että ne eivät muuta mielikuvaani ihmisestä. Jos joku ystäväni on mun kanssa eri aaltopituudella moraalisesti, yhteiskunnallisesti tai vaikka uskonnollisesti jostain asiasta, se ei vähennä hänen ihmisyyttään ja tärkeyttään minun silmissäni. Haluan yrittää ajatella niin muistakin.

Vaikka kasvatan poikani poikina, en kasvata heitä ajattelemaan, että jompikumpi sukupuoli olisi parempi. Siinä on jokapäiväinen homma pienten sanojen ja ilmaisujen tasolla. “Äiti, sä näytät aika komeelta!” sanoi lapseni mulle eilen. Mä olin heti korjaamassa, että yleensä tytöt on kauniita ja pojat komeita. Ehdin avaamaan suuni, ennen kuin aivoni pääsivät mukaan. Sanonhan itsekin poikiani kauniiksi jatkuvasti, miksen voisi siis olla komea tässä keskustelussa? Pienet asiat tulee jostain selkärangasta, mutta lasten kasvattaminen opettaa hurjasti joka päivä. Haluan opettaa heidät näkemään maailman. Näkemään värierot, tilanne-erot ja kaikenlaiset erot, mutta samalla tavalla kuin värikynäpakkauksessa. Ne kaikki kynät kuuluu siihen, ei muuten ole kiva värittää, jos on vain yksi väri.

Loppujen lopuksi…

It’s all about the money and the power.

Kahtiajako tuottaa rahaa ja valtaa. On niitä brändejä, ihmisten tai yritysten, jotka edustavat “oikeaa asiaa”. He hyötyvät valtavasta kahtiajaosta. On iso ryhmä omia tukijoita, jotka nostavat jalustalle. Molemmin puolin asiaa.Mitä enemmän meillä on kahtiajakoa, sitä enemmän meillä on isoja tunteita. Ja tiedättekö mikä myy? Isot tunteet.

Markkinoinnin tärkein tehtävä on vedota tunteisiin. Markkinointi on myynnin työväline. Isot tunteet myyvät. Oli se rahan ottamista pois poliisiresursseista tai ilmastokeskustelu tai rokotekeskustelu. Eurot, dollarit ja muut valuutat liikkuu. Liikkuessaan pois yhtäältä, ne siirtyvät toisaalle. Ja se, mikä ei liiku euroissa, liikkuu vallankäyttönä. Jollakin on valtaa. Hänen mielipiteensä takia. Niin kuin mullakin on valtaa. Mulla on valtaa vaikuttaa satoihin ja tuhansiin ihmisiin, jotka seuraavat minua mun somessa. Se on lähes mitattavaa omaisuutta. Mun mielipiteet joissakin asioissa on saanut ihmiset pitämään minua heidän tiimiin kuuluvana. Toisten kohdalla mä jäin siihen “ne”-ryhmään.

Iso osa kahtiajaosta on keinotekoista. Me olemme kaikki ihmisiä, ja jos keskittyisimme oikeaan asiaan, näkisimme, että 99% olemme kaikki samaa. Veikkaisin, että jos patologi tekee ruumiinavauksen ihmiselle, jolla ei ole vaikkapa näkyviä hakaristi-tatuointeja, ei hän ajattele ihmistä minään muuna kuin biologisena kokonaisuutena. Ilman ennakkoluuloja. Hänen silmiin me lienemme 100% samanlaisia kaikki. Hän etsii yhtäläisyyksiä ja sitten sitä yhtä poikkeusta, jolla päädyimme sinne patologin pöydälle. Elossa se poikkeus, se ero, se on meidän henkinen puoli. Meidän sielu, äly, sydän.. Miksi ikinä haluaa mieltääkään oman persoonan, mielipiteiden ja ajatusten säilytyspaikkansa.

Mutta silti. Me olemme kaikki ihmisiä. Kaikki 99% samanlaisia. Mitä jos vaan kohtelisimme toisiamme samanlaisina, eikä erilaisina?

Nimittäin kahtiajaon maksajina on me ihmiset. Vaaleaihoiset ja tummemmat, vanhat ja nuoret, äidit ja isät, miehet ja naiset, yrittäjät ja työntekijät. Jokainen menetetty ihmissuhde, kokemus, elämys, perhe, ura ja mikä tahansa, minkä on hajottanut keinotekoinen kahtiajako meidän välille, on turha menetys.

Sodat ja aseteollisuus, uskonnot, politiikka, lääketeollisuus ja viihdeteollisuus ovat kaikki isoimpia rahakoneistoja mitä on. Ne elävät kahtiajaosta. Mutta valta, se on vielä parempaa kuin raha.

Ainoaksi kärsijäksi jää vaan ihmisyys ja yhteisöllisyys. On yhteisöllisyyttä toki nytkin. Se “Me”-tiimi ja “Te/Noi”-tiimi. Niissä on vahva yhteisöllisyys. Puhutaan naisten asemasta ja feminismistä, mutta kun joku heittää ensimmäisen vahvasti mielipiteitä jakavan kortin pöytään, on ura-äidit ja kotiäidit toisensa kurkuissa ja sairaanhoitajat ja yrittäjät tukkanuottasilla. Unohtuu se naisten asia heti, kun pääsee vähän muissa asioissa puukottamaan vastapuolta.

Divide & Conquer. Hajota ja hallitse. Sillä aikaa kun ihmiset tappelee kahdessa leirissä kaikesta mahdollisesta, isot asiat seisoo paikallaan vuosikausia. Kuka hyötyy? Eri tilanteissa eri tekijät varmastikin. En minä näe yhtä pahaa täällä ohjailemassa meitä kuin nukketeatteria.

Me ollaan vaan jääty tähän todella surkeaan luuppiin, jossa kaivamme itseämme syvemmälle vihaan. En mä oikeastaan tiedä voittaako siinä kukaan kuin hetkellisesti.

Siellä ne kaksi pelaa koko ajan vastakkain. Enemmän saatais yhdessä aikaiseksi kun oltaisiin kaikki vaan ihmisiä. Ehkä kaikilla olisi silloin parempi olla.