Kuinka paljon on liikaa?

Huomaan aina välillä kysyväni tätä itseltäni liittyen lapsiini. Haluamme onnistua lastemme kasvatuksessa, mutta samalla tiedostan, että meille ei ole jaettu siihen lähellekään tarpeeksi ohjeita. Tai itse asiassa meille on jaettu niitä jopa liikaa.

Eilen pohdin erään psykologin kanssa tätä nyt paljon framilla olevaa ajatusta siitä, että joulun alla ei pitäisi puhua lapsille kiltteydestä eikä hyvien asioiden ehtona pitäisi olla kiltteyden. Ymmärrän sinänsä perustelut asialle, mutta huomaan ajattelevani toisin enimmäkseen ehkä sen takia, että ymmärrän sanan kiltti eri tavalla kuin miten sitä usein ehkä käsitellään. Sanakirjan määritelmä sanalle kiltti on ystävällinen, hyväntahtoinen, avulias, hyvää toiselle tahtova. Miksi meidän ei siis tulisi opettaa lapsiamme kiltiksi, jos nämä kaikki piirteet kuulostavat ainakin minun korvaani tosi hyville?

“Älä kasvata lapsestasi liian kilttiä” oli ajatus, jota näki muutama vuosi sitten. Varoituksia siitä, mitä seuraa kiltteydestä piisasi. Ymmärrän sen. Toisaalta ymmärrän, että sana “liian” on jokaikisen sanan edessä huono. Eli sinänsä mielestäni kiltteys ei ole ongelma, vaan liiallisuus.

Nyttemmin kiltti-sanakin jo herättää vastalauseita. Julkaisin tonttukirjeestä kuvan yksi päivä ja joku kysyi paljonko sain kuraa niskaan siitä, että tekstissä oli sana kiltti. Muutaman nipottavan kommentin asiaan liittyen sainkin, mutta en kovin paljoa. Todennäköisesti suurimmat kasvatus-moraalivartijat ovat luovuttaneet suhteeni jo aikaa sitten, joten ehkä sekin selittää pientä palautemäärää, ottaen huomioon, että tämä asia on tosi tapetilla juuri nyt, näin joulun alla.

Kyllä me opetamme lapsiamme kiltiksi. Meille se tarkoittaa näiden yllämainittujen lisäksi myös kohteliasta ja kunnioittavaa. Vaikeampia sanoja pienelle lapselle, jolle kiltti on helppo sana. Meillä mikään ei sinänsä ole kiinni kiltteydestä. Ei rakkaus, ei tonttulahjat ei mikään muu. Meillä ei kehuta kiltteydestä, meillä kehutaan yrittämisestä, maistamisesta, kokeilemisesta, jaksamisesta tehdä loppuun, avuliaisuudesta kaveria kohtaan jne. Meillä kehutaan itse asiassa tosi monesta asiasta. Meillä käytetään lapselle sopivia lauseita kuten “olipa se kiltisti tehty” kun lapsi nostaa kadulla roskan ja vie sen roskiin. “Toi ei ollut kiltin kaverin teko!” on toru, jota ollaan myös käytetty.

Meillä on yksi erittäin “kiltti” lapsi. Jopa ehkä liiankin tunnollinen ja kiltti, empaattinen ikäisekseen. Jokaikisessä vasu-keskustelussa on noussut esiin se, että lapsi on erittäin empaattinen (ja ihana). Toisaalta se lämmittää sydäntä, toisaalta sitä välillä miettii, että onko hän tosiaan liian kiltti. Lapsi, joka itki valtoimenaan alle 2-vuotiaana kun vauvapiirretyn laulussa poika hylkää nallensa laulun sanoitusten mukaan. Ei hän huutanut, hän istui sylissä ja kyyneleet valui poskillaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun itkimme molemmat vanhemmat hiljaisia liikutuksen kyyneleitä kun pieni ihminen oli niin kovin liikuttunut Kunnon dinosauruksen lopussa, kun ystävykset erkasivat omien perheidensä luokse. Ja joka kerta kun toiseen sattuu, hän säntää paikalle lohduttamaan, omin keinoin, jotka ovat puhtaudessaan erittäin kauniita. Kun hän luopuu rakkaimmasta pehmolelustaan veljelleen kun veljellä on harmi.

Minun pieni empaattinen ihana poikani.

Toisaalta sama lapsi osaa pitää puoliaan, osaa perustella tahtonsa hienosti ja osaa myös ehdottomasti olla räiskyvä ja vahvakin. Vaka-ammattilaisten kanssa ollaan aina välillä nostettu esiin asia, ja aina päädytty kaikki yhdessä samaan. Ei kiltteyttä tai empatiaa pidä lapsesta kitkeä etukäteen, vaan maailma koulii kyllä ja kovettaa. Varsinkin kun on tukena aikuisia, jotka auttavat.

En halua kasvattaa nujerrettuja lapsia, jotka eivät osaa pitää puoliaan, tai jotka ovat “liian kilttejä”. Mutta en minä kyllä halua kasvattaa myöskään lapsia, joille sana “kiltti” on jotenkin huono asia. Samalla huomaan, että mun on hirveän vaikeaa välillä rankaista lapsiani. Ihan pienimmilläkin asioilla. Jos luvattu herkku jää saamatta tai jos pitää laittaa lelu jäähylle. Kun minä tiedän aiheuttavani valinnallani surua tai harmia lapselle, se sattuu suoraan syvälle sieluun. Vaikka kuinka tiedän, että teen hänen parhaaksi.

Meidän ote kasvatukseen on hyvin pitkälti ennakoiva ja ennalta toimiva. Niin me ainakin ajatellaan. Halutaan kasvattaa “oikein”, sillä virheiden korjaaminen porkkanoin ja kepein on paljon vaikeampaa. Emme kasvata olemaan kilttejä tai mitä ikinä muutakaan, että sillä saisi palkinnon, vaan siihen, että on lihasmuistista ja luonnosta tuleva halu toimia tietyllä tapaa. Kun torumme jostain, käytämme paljon me muotoa. “Me emme lyö, me emme riko, me emme huuda”. Olemme samassa tiimissä lapsen kanssa. Teemme samoja virheitä ja puhumme me-muodossa. Ei pelkästään hän, vaan me kaikki. On meidän ihmisten tapa toimia tietyllä tavalla. Lämmöllä ja ymmärryksellä haluamme opettaa, emme kurinpidolla, käskyillä ja vaatimuksilla. Ehdoilla.

Joissain asioissa on ehtoja. Otimme käyttöön viikkorahan. Sen edellytyksenä oli, että leikkihuone on siivottu joka päivä iltaan mennessä ja lisäksi lapsi vie roskia ulos sen verran, että saa tarpeeksi tähti-tarroja kerättyä. Muita pieniä tehtäviä kuten roskien viemistä. Per tietty määrä tarroja saa 2€. Käveltiin ympäri Prismaa ja pohdittiin, mitä sillä rahalla saa.

Tasapuolinen kasvattaminen pienellä ikäerolla on myös jotenkin hankalaa. Kun lapsi oli ansainnut viikkorahansa ja halusi ostaa karkkia ja pillimehun, oli toinen lapsi matkassa mukana. En halunnut jättää häntä ilman ostoksia, mutta en myöskään kokenut oikeaksi isomman käyttää omaa rahaansa siihen. Selitin, että ostan äidin rahoista molemmille ja saa pitää omansa ja säästää ne. Sovittiin miehen kanssa, että viikkoraha-ostoksille mennään vain yhden lapsen kanssa.

Pienemmältä ei voi vaatia vielä samanlaista ymmärrystä tässä kypsässä 2-vuotiaan iässä. Toisaalta pian 5-vuotias ei myöskään tunne reiluksi, jos joutuu siivoamaan koko huoneen, mikä on yhdessä sotkettu. Ollaan tähän tuotu se ajatus, että jos vain hän siivoaa huoneen, ihan sama kuka sotki, vain hän saa viikkorahaa. Tuntuu reilummalta.

Raha ollaan tuotu mukaan keskusteluun samasta syystä, kuin mistä tämä postaus lähti ja sitten eksyi kiltteyteen. Mä rakastan antaa lapsilleni. Kaikkea hyvää. Huomiota, rakkaudenosoituksia, materiaa, kokemuksia, elämyksiä, toiveitaan toteen. Välillä miettii, miten kasvattaa lapsensa niin, että hän saa maksimaalisesti, mutta ei yhtään liikaa? Veteen piirretty viiva. Kun lapsi tiesi, että joululahjaksi on tulossa sähkörummut kotiin ja ostimme lisäksi lumilaudan, ilmoitimme toiveeseen suksista, että niitä ei osteta. Vaikka haluttais ostaa sukset ja ne olisi fiksu hankintakin. Mutta se oli vain periaattellinen ei, koska sai jo niin paljon kaikkea kerralla muutenkin. Isompi saa näennäisesti enemmän materiaa, koska pienempi pääsee käyttämään niitä kuitenkin myös yhdessä veljen kanssa tai myöhemmin.

Kun myöhemmin pojalle tarjottiin taas mallihommaa, halusi hän lähteä siihen, koska tiesi saavansa siitä omaa rahaa ja Ryhmä Hau -bussi kutkutteli. Kun isi ehdotti, että ostettais palkkiorahalla sukset, ei hän halunnut suksia, vaan Ryhmä Hau -bussin. Juteltiin säästöistä ja siitä, miten äiti ja isi maksaa kaikenlaista ja se vaatii työtä. Sovittiin, että sukset voidaan hankkia omista rahoista, mutta että niistä riittää Ryhma Hau -bussiinkin.

Ja siinä minä olin. Tilanteessa, jossa leluja on joka lähtöön ja joulupukin säkkiä varten on jo paketoitu jumalattoman kokoinen Ryhmä Hau -torni, joka oli lapsen ainoa toive joulupukilta saatavaksi lahjaksi. Edessäni 1,5h matka lapsen kuvauksiin, jotka veivät itseltäni yli puoli työpäivää kuskina. Siinä minä olin ajamassa auringonnousussa kohti etelää ja mietin, onko tässä järkeä? Lapsi haluaa lelun, ja tässä mä kuskaan häntä voidaakseni tehdä yömyöhään töitä. Ja oli siinä mun, meidän, mielestä järkeä. Ensimmäisiä opetuksia siitä, miten asioiden eteen tehdään töitä. Eikä sillä väliä, että lapsi tykkää olla kuvauksissa ja nyt kyseli heti kuvauksen perään voitasko mennä leikkimään joskus toisen kuvattavana olleen lapsen kanssa, kun se oli niin kiva kaveri. Ei sillä oo mitään väliä, että työ on kivaa, koska me ei halutakaan opettaa, että työnteko on perseestä. Työ voi olla kivaa, ja sillä voi ansaita rahaa kivoihin asioihin.

Jos se vaatii tällä hetkellä sen, että äiti siirtelee töitä, niin antaa mennä vaan. Opetus on arvokas ja siksi mennään. Vaikka voisin tehdä itse, tienata enemmän ja ostaa lapselle haluamansa. En mene sinne hänen palkkansa tähden, vaan menen sinne koska se on erittäin hyvä oppi.

Itse asiassa se pirun bussi ostettiin etukäteen. Koska se oli 30€ alessa sattumalta jo viikkoa aiemmin ja lapsen kanssa käytiin hyvä keskustelu siitä, että rahaa ei pitäisi käyttää etukäteen, vaan vasta kun on saatu, mutta tässä tapauksessa äiti voi lainata rahaa. 4-vuotiaalle ei ehkä myöskään palkan odottaminen muutaman viikon ole ihan hirveän ymmärrettävä syy-seuraus työnteolleen, koska 4-vuotiaalle neljä viikkoa tuntuu about vuodelta. Ostettiin bussi ja sovittiin, että sen saa vasta kun on kuvaukset on pidetty ja jos niitä ei vaikka olisikaan tai ne peruuntuisi tai joku tulisi kipeeksi tai mitä ikinä, vietäisiin bussi takaisin.

Hän suoritti työtehtävänsä ja hän sai onnellisena bussinsa.

Mutta siinä mä siis olin. Pohtimassa leikkihuoneessa, mihin sen bussin laittaa ja mitä laittaa tonttusukkaan seuraavana päivänä. Oon tehnyt hankintoja tonttusukkiin parin kuukauden ajan, kaikkea kynistä iltasatuihin ja pyjamista Ryhmä Hau -hahmoihin, sukista SkidiPark -lippuihin. 24 luukkua jotain pieniä kivoja juttuja molemmille. Hirveä määrä! Toisaalta, iso osa niistä sellaisia, jotka olisivat saaneet muutenkin. Pyjamat, sukat ja värityskirjat.

Joskus myöhemmin kerron, että tonttu oli äiti. Nyt eläkööt vielä tätä taianomaista aikaa lapsina.

Mutta niin. Edelleen. Siinä mä olin. Leikkihuoneessa edessäni helvetin iso Ryhmä Hau -bussi ja mielessäni se vielä isompi Ryhmä Hau -torni. Pohtimassa itsekseni, mitkä olisi parhaita leluja antaa eteenpäin pois alta. Koska se on myös joulukuun opetus. Hyviä, hyväkuntoisia leluja muualle tarpeen. Me emme tarvitse niin paljoa, jollain on vähemmän, nyt pitää jakaa omastaan. Ja lapsen pitää valita. Toki viime vuonna valinta oli suunnilleen joku Happy Meal -lelu ja yksi tarra ja valintoja pitää vähän ohjailla. Tänä vuonna aion kerätä tontulta saadut jutut yhteen pussiin ja näyttää kuinka paljon uusia juttuja ovat saaneet. Saman verran pitää antaa muihin koteihin. Niitä, mihin on varmasti kiinnytty, mutta joilla ei oikein enää leikitä niin paljon.

Ja silti, vaikka pohdin tätä kaikkea ja kasvatamme miettimään rahan arvoa, rahan käyttöä, materiaa ja kaikkea muuta, pohdin kuinka paljon on liikaa? Toisaalta tiedostan, että lapsillani on yli tarpeen leluja ja vaatteita. Toisaalta hyvin monilla on, koska tarve ja halu on ihan eri asioita. Toisaalta taas koen tärkeimmäksi suhtautumisen asioihin, eikä ne itse objektit. Jokaisesta lelusta pidetään samanlainen huoli, oli se uusi Ryhmä Hau -bussi tai sitten joku pienempi juttu. Ei rikota. Jos rikkoutuu, korjataan. Aina kun voi. Ei kiintymystä materiaan, mutta kunnioitusta sitä kohtaan. Totta kai joihinkin juttuihin saa kiintyä. Esimerkiksi se oma nalle. Se on korvaamaton. Ja on ihanaa, että sillä on sellainen asema lapsella. Se ei mielestäni ole huono asia.

Meillä on kivoja vaatteita lapsilla paljon. Niitä, joita he pitävät kivoina ja niitä, joita äiti pitää kivoina. Osa maksaa muutamia euroja, osa kymppejä. Mutta ei lapset sitä tiedä. Ei meillä tiedetä mikä on Gugguuta ja mikä on kirpparilta. Ei heidän tarvitse tietää mikä on kallista ja mikä ei ja tehdä mielessään erottelua siitä. Meillä ei koskaan hehkuteta jotain kallista. Kun puhutaan kalliimmista leluista, puhutaan niistä samalla tavalla kuin niistä halvemmistakin. Samat säännöt. Me emme puhu myöskään köyhistä ja rikkaista. Erään kerran lapsi puhui eräästä ihmisestä ja käytti sanaa köyhä. Koska ihminen oli itsestään sitä käyttänyt. “Ei ollut rahaa, ja oli köyhä.”  Osui syvälle hermoon. Käytiin keskustelu, että ei puhuta lapselle tällaisia ja selitettiin miksi.

Köyhä ei missään nimessä ole mikään kirosana. Ei todellakaan. Lapsi saa kasvaa tiedostaen, että eri ihmisillä on eri määrä jotain. Mutta köyhyys Suomessa sanana on mielestäni hankala. Toisella on ehkä materiaalista köyhyyttä, mutta toisella on mielenköyhyyttä. Jollain on paljon jotain, mutta vähemmän sitten jotain muuta. Emme vielä koe tämänikäisille lapsille tarpeelliseksi tehdä erottelua sen perusteella. Emme koskaan puhu negatiiviseen sävyyn kenenkään toisen lapsen vaatteista tai leluista lapsille. Emme lasten omistakaan. Kotivaatteet perustellaan sillä, ettei tule ulkoa pöpöjä, ei sen takia, että ne olisi vähemmän hienot tai kalliit. Lapsihan muuten yhdistää ne muillakin samoihin ulottuvuuksiin.

Kun jokin menee rikki, vaikka on varoitettu, voidaan puhua rahasta. Mutta ei niin, että joillain muilla ei ole rahaa sellaiseen. Vaan sitä kautta, että äiti ja isi tekee töitä kaiken eteen ja jotta me voidaan ostaa jotain, meidän pitää tehdä töitä, ja se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta tai siitä, että voidaan tehdä jotain kivaa. Ei koskaan “sitten ei voida ostaa sitä ja tätä” vaan enemmän “jos äiti ja isi vaan koko ajan ostaa jotain, äiti ja isi on enemmän töissä ja sitten me ei ehditä olemaan teidän kanssa yhtä paljon”. Ja se onkin lapsillemme selkeästi toimiva asia. Sellainen, joka on heille tärkeä, eikä siitä haluta luopua.

Kun meillä oli eväät mukana uimahallissa (koska tiesin, että kahvila ehtii mennä kiinni ennen kuin olemme lähdössä) lapsi olisi halunnut mennä kahvilaan. Selitin, että meillä oli kotona ruokaa, ruokaa ei saa heittää pois turhanpäiten, ja jos me mennään kahvilaan, jää kotona ruoka syömättä ja meillä menee rahaa kahvilaan. Sitten ei ole rahaa mennä ensi kerralla uimaan tai isi joutuu jäämään töihin, eikä pääse mukaan uimaan. Olisiko se kivempaa? Lapsi söi tyytyväisenä eväänsä ja kysyi milloin mennään taas koko perhe uimaan.

Mutta niin… Voiko lapselle antaa liikaa? Materiaa? Rakkautta? Varmasti ainakin materiaa. Siihen en usko, että rakkautta voi antaa lapselleen lisää. Ehkä aina ei osaa ohjata sitä rakkauttaan. Antaako rakkautensa kehuina ja materiana, mahdollisuuksina ja kokemuksina? Kai sitä rakkauttaan voi osoittaa monella tavalla. Mun mielestä lasta ei voi rakastaa liikaa tai väärin, mutta ehkä lapselle voi viestiä rakkaudestaan väärin keinoin? Enkä esimerkiksi tarkoita, että kaikkien pitäisi viettää jatkuvasti hulluna aikaa ja olla läsnä nonstop kaikessa, koska vanhemman läsnäolo olisi rakkautta. En suinkaan! Mutta jos tuntuu, että läsnäolo on rakkautta ja sitä ei pääse toteuttaa tarpeeksi, niin materia on vääränlainen tapa “korvata” asiaa. Ennemmin puhuu lapselle ja selittää, ettei haluaisi olla niin paljoa töissä/työmatkalla/poissa muusta syystä, ja että kaikista eniten itse rakastaa maailmassa sitä, että voi viettää aikaa lapsen kanssa. Sanoilla, sanoittamalla. Niin mun mielestä rakastetaan. Koska lapsi ei aina ymmärrä eleitä, joita vanhemmat tekevät.

Mä saatan puurtaa viikon lasteni eteen nonstop, tehdä töitä iltaisin ja öisin, että teen kaikkea kivaa lasten kanssa koko viikon. Ja sitten lapsi kehtaa perjantai-aamulla vinkua, että ei ole pestynä tietty paita. Tekis väsymyksissään ja turhautumisissaan mieli revetä liitoksistaan ja ripittää lasta siitä, että “etkö sinä ymmärrä paljonko äiti tekee teidän vuoksi?”. Ei. Ei hän ymmärrä, koska ei hän myöskään ymmärrä paljonko hänen pelkkä olemisensa antaa äidille. Eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää.

Toisaalta ennen kaikkea mun mielestä asenne ratkaisee, eikä määrä. Kun viimeksi tein yhteistyöpostausta, jossa lapsi oli mukana, hän sai valita pienen palkkion itselleen kaupasta (samalla kun sai rahaa säästötililleen, mitä ei ihan ymmärrä tietenkään samalla konkretialla). Kuvasimme vartin, ihmettelimme sitä palkkiota varmaan lähes tunnin ja kolmessa eri kaupassa. Mieheni alkoi jo turhautua, mutta totesin, että antaa punnita. Kun tiesi, että voi saada vain yhden asian, piti miettiä tosi tarkkaan. Vertailla ja pohtia. Kun halusi kovasti Ryhmä Hau -jutun, mutta se oli liian iso ja kallis ja sitä ei voinut saada. Pieniä ei kuitenkaan halunnut tilalle. Siinä vaiheessa oli aika iso ylpeys. Ei halunnut mitä vain, saadakseen vaan jotain. Oli selkeä ajatus siitä, mitä haluaa.

Me ollaan teipattu jo puhkikulutettuja kirjoja, jotka on kirpparilta tuotu kotiin. Me ollaan ostettu kolminumeroisen summan maksavia leluja. Me ollaan toruttu, kun ei ole laitettu halpoihin tusseihin takaisin korkkeja ja me ollaan kannettu kotiin lahjoina milloin työkalupöytää milloin polkupyörää. Mikään ei ole niin erityisellä statuksella oleva esine, etteikö siihen pätisi samat asiat. Paitsi se oma nalle. Siitä on esim. sovittu, että sitä ei koskaan käytetä “rangaistuksena”. Se ei koskaan joudu jäähylle. Jos joskus joku lelu menisikin vähän jäähylle kun ei olla toteltu sääntöjä, niin nallella ei rangaista.

Meillä sama pätee itse asiassa herkkuihin. Meillä syödään varmaan verrattain aika paljonkin herkkuja. Pipareita tai suklaata, karkkia tai jäätelöä. Päivittäin jotain. Yleensä aamupalan jälkeen saavat vitamiinit ja pastillit (jotka on heidän mielessään herkkuja) ja päivällisen jälkeen saavat ehkä jotain muuta. Mutta ei oikein koskaan pidetä niitä erityisasemassa. Ne eivät vaan kuulu lounaspöytään. Välillä saa muuten vaan jonkun herkun. Välipalapatukan tai ihan suklaata, riippuen tilanteesta. Meillä tää toimii, eikä lapsilla oo erillisiä herkkupäiviä. Me uskotaan siihen, että kasvatus ajatukseen, jossa kaikkea on esillä ja saatavilla, ei tee mistään erityisarvoista, eikä ruokaan tule mitään leimoja. Meillä on nytkin ollut viikkotolkulla ruokapöydällä konvehteja. Eivät itse asiassa ikinä kysy saako. Saavat ku saavat ja yhden tai kahden, ja se jää siihen. Eivät niitä vingu muuten. Jopa 2-vuotias osaa olla. Kiersivät piparkakkutaloa, jossa oli karkkeja kiinni, ekat kaksi päivää nonstop ihmettelemässä, mutta sitten lähinnä välillä kävivät haaveilemassa sen vieressä. Ei sitä valvottu, oli matalalla tv-tasolla täysin saatavilla. Ei näyttänyt olevan yhtään karkkia vietynä. Sitten yhdessä teilattiin se ja syötiin se. Kun istuttiin itsenäisyyspäivän juhlintaa ystäväperheen kanssa, katsoin mielenkiinnolla mitä lapset tekivät kun pöydässä oli jos jonkinmoista herkkua. Otti lautaselleen yhden kutakin. Lempparistaan kysyi saako lisää. Sai. Pyritään vaan antamaan herkut ruoan kanssa samaan syssyyn ja sit pastilli päälle, niin ei oo koko ajan hampaat hyökkäyksessä.

Olen kyllä tosi tiukkis lahjojen ja meille tuomisten kanssa. Lapsille ei saa tuoda mitään. Laki, jota on rikottu mummien ja tätien toimesta aika paljon ja josta tasaisin väliajoin muistuttelen. Viimeksi poikien huoneen suursiivouksen aikaan laitoin kaikille viestin. Meidän ovesta ei tuoda lapsille sisään mitään ennen etukäteistä hyväksyntää minulta. Sanokaa kontrollifriikiksi jos haluatte, mutta tää on meidän linjaus. On paljon vaikeampaa viedä pois jokin asia kun sen on jo saanut. Ja me emme ole ikinä halunneet sitä, että lapsi odottaa vierailijoiden tuovan jotain. Sillä on menty ja mennään jatkossa. Ei hedelmiä, ei karkkia, ei pienenpieniä juttuja tai värikyniä tai mitä ikinä. Ei. Ilo on se ihminen, joka tulee. Lahjoja saa tuoda jouluna (1 kpl), syntymäpäivänä (1 kpl) ja erityistilanteissa.

Joululahjojen suhteen linja on kova. Olen ostanut itse kaikki lastemme lahjat ja antanut ne tädeille ja mummeille annettavaksi. Kaikki kyseli mitä hankkia. Mummit siirsivät rahaa tileille sähkörumpuihin ja minä hankin pienet hyvät ja meille tarpeelliset lahjat niin omille siskoilleni kuin vanhemmillemme annettavaksi pojille. Toimi meillä erittäin hyvin. Antajat saavat antaa erittäin toivotut lahjat lapsille jouluna, lapset onnellisia, eikä meille tule mitään turhaa.

Joulupukistakin on paljon kysytty multa. Mä oon itse asiassa yllättynyt, että monissa kodeissa joulupukki tuo kaikki lahjat? En oo ees koskaan ajatellut näin, koska meillä tehdään aivan eri tavalla. Meillä pukki tuo yhden lahjan (jonka me vanhemmat siis ostamme) ja jokainen antaja antaa oman lahjansa itse. Tai no meillä pienet lapset, eli joulupukin apulaiset, hakevat vuorollaan kuusen alta lahjan, antavat saajalle ja yhdessä luetaan kortti. Yksi kerrallaan. Että syntyy se ymmärrys tämä on tuolta ihmiseltä. Kiitos ja hali. Joulupukki ei ansaitse ihan kaikkea kunniaa mun mielestä, mutta en yhtään kritisoi, jos joku toimii näin. Hei, mulle on ihan sama miten joku järjestää taikahahmo-asiat omassa kotonaan 😀 Me halutaan, että lapset osaa kiittää oikeita lahjanantajia niissä tilanteissa. Me ei tarvita kiitosta, joten me ollaan joulupukin lompakko ja logistiikka.

Meille tämä malli toimii, vaikka joku muu olisi sitä mieltä, että tämä ei ole toimiva. Ja ehkä just sen takia kirjoitin alkuun, että jopa liikaa ohjeita tulee nykyään. Kaikki me ollaan erilaisia ja kaikkiin meihin toimii eri asiat.

Tällä viikolla yksi ilta tonttu oli aika väsynyt, eikä jaksanut kirjoittaa käsin pitkää kirjettä pikkuisille aamuksi, ja jätti vain lahjat joulusukkaan, ihmetteli lapsi vähän apeana, miksei tonttu ollutkaan kirjoittanut kirjettä. Vaikka oli se tontun lahja tosi mieleinen, niin silti hän odotti kirjettä. Joissa on yleensä loruja, hassutteluja, vitsejä tai muuten vaan tontulta ajatuksia menneestä vuodesta. Hän oikeasti välittää niistä. Niitä kirjeitä ei missään nimessä saa heittää pois. Ne kerätään talteen. Ja luetaan uudelleen. Ja uudelleen.

Koska ehkä vaikka he saavat paljon materiaa, eivät he ole vielä saaneet liikaa.

Sillä tiellä olisi hyvä jatkaa.

Miten teillä nää hoidetaan?

9 thoughts on “Kuinka paljon on liikaa?

  1. Ihanaa pohdintaa! Mua vähän harmittaa, kun lapsi on tosi tarkkaan miettinyt mitä toivoo, tehnyt listaa ja karsinut sitä miettien mistä tykkää eniten.. Lisäksi en haluaisi kotiin hirveetä kasaa turhia leluja millä ei leikitä, kun niillä mieluisilla taas leikittäisi paljonkin. Olen tästä kertonut kaikille ja tuonut lapsen todella kivat toiveet muiden tietoon. Noh, eräs sitten ilmoitti ostaneensa verrattaen isolla summalla ”vähän sitä ja tätä ja kaikkea pientä”. Sillä summalla olisi saanut niistä lapsen toiveista puolet.
    Olen varmaan kiittämätön, mutta ärsyttää.

    1. Joo, tän takia mä tein mitä itse halusin tänä vuonna ja kontrollifriikkinä päätän, mitä lapseni saavat lahjaksi 😀
      Lopputulema: Kaikki on olleet tähän asti tyytyväisiä 🙂

  2. Hmmm.. Ajatuksia heräsi tästä vaikka minkälaisia.
    En ole koskaan kehunut lasta kiltiksi, koska se on niin kaikkea sisältävä sana (juuri, kuten itsekin mainitsit). Pojasta on sanottu monesti monesti, että on kiltti, mutta en itse ajattele lapsen olevan kiltti, vaan kaikkea, mitä se kiltti sisältää ja kaikki muu sen lisäksi. Hän on mitä on, paras oma itsensä. Ehkä tiedostamattani olen varonnut sanaa kiltti. Ehkä siksi, että itselle sitä hoettiin lapsena todella paljon – että olen kiltti – ja se kyllä vaikutti aikuisuuteen asti. Pitää olla kiltti, jotta on tehnyt hyvin. Jos lapsi tekee jotain kiltteytään, esimerkiksi juuri korjaa sen roskan, kerron, kuinka hienosti huomattu se roska ja kiva, kun korjasi sen pois. Jos poika lohduttaa jotakuta, kerron, kuinka nätisti huomioitu toinen sen sijaan, että sanoisin, kuinka kiltti on… Ehkä tässä ajattelen sitä, käyttääkö sanaa kiltisti vai kiltti, on suuri merkitys.
    Jos jotain on leikissä mennyt rikki, se on korjattu ja jos mennyt rikki väärinkäyttämisestä, uutta ei osteta tilalle.
    Koskaan poika ei ole tahallaan rikkonut mitään. Ulos on voinut jäädä joku lelu “pilaantumaan”, mutta ei tahallaan sitä ole jätetty. Siksi ei ole tarvinut koskaan puhua, että joku olisi kallis tai halpa. Jotenkin itsestäänselvyys, että kaikkea pidetään hyvänä ja kunnioitetaan. Halvasta ja kalliista on puhuttu silloin, jos on pitänyt ostaa se halvempi, kuin kalliimpi.
    Rahaa poika ei osaa säästää tai siihen ei vielä ole täydellisiä edellytyksiä. Olen siitä puhunut, asiasta on keskusteltu, mutta kyllä aina käyttää sen, mitä tuleekin. Viikkorahan saa, jos tietyt tehtävät on tehtynä, ja useimmiten se viikkoraha on jäänyt saamatta. Lapsen 10-vuotiaan lapsuuden aikana en ole ostanut leluja taaperoiän jälkeen joulujen tai syntymäpäivien ulkopuolella tai ne kerrat on laskettavissa kahden käden sormin. Koskaan ei ole kinunut kaupassa mitään. Koskaan. Periaate on, että jos jotain haluaa, sen eteen on tehtävä töitä – ja nyt kesällä ja syksyllä lähti hakemaan hommia kodin ulkopuoleltakin. Jos/kun rahat on tuhlattu johonkin ja haluaisi jotain, muistutan niistä karkkiin tuhlatuista rahoista jok’ikinen kerta, jos sitä kautta oppisi.
    Jos poika haluaa jotain, ensimmäisenä hän kysyy, mitä voisi tehdä, jotta saisi vaikkapa muutaman euron. Myöskin pojan kanssa keskustellaan jo, mikä olisi sopiva palkka kyseisestä työstä (esim nurmikonleikkuu), koska työnteon lisäksi haluamme opettaa myös työnarvon – liian halvalla ei kannata lähteä tekemään mitään.
    Lahjoista olen opettanut olemaan kiitollinen. Niistä kaikista, mitä saa. Sukulaiset kyselevät, mitä voisi tuoda ja mitä haluaisi lahjaksi. Kerron toiveet tai poika kertoo itse, ja tuovat sitten mitä tuovat. Poika ymmärtää, että toiveet ovat toiveita. Tämä myös opettaa, että kaikkea materiaa ei voi saada nimenomaan lahjaksi, vaan jos haluaa jotain, se on hankittava itse. Myöskin se, että lahjan sisältö ei ole tärkein, vaan se ajatus.
    Köyhistä olen myös kertonut, koska köyhiä oikeasti on. Olen opettanut aina jakamaan omastaan, vaikka ei saisikaan mitään muuta tilalle, kuin hyvän mielen toiselle. Olen opettanut, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin, kuin meillä ja pitää olla kiitollinen siitä, että meillä on asiat näin hyvin.

    1. Tässä ehkä myös tulee esiin ikäero sinänsä, koska 4 ja 10 on jo tosi eri tasolla.
      Ja mä en esim. kysy lapselta lainkaan toiveita muilta saataviin lahjoihin. Vain joulupukilta sai toivoa. Muuten ei toivo mitään ja saa siis olla iloisen yllättynyt kaikesta, mitä saa 🙂

      Köyhyys on asia, jonka ehdottomasti haluan opettaa, mutta mun mielestä 4-v. kohdalla on hirveän vaikeaa vielä puhua asia selkeästi hänelle läpi. Saman asian, että ei ole kaikilla yhtä paljon, voi selittää ilman sanaa, jota voi käyttää hyvin väärinkin. Mun mielestä siis näin.

      1. Kerroin siis vain, kuinka meillä toimitaan, ja näin meillä on toimittu alusta asti.
        En tarkoittanutkaan, että mitä meillä lapsi toivoisi muilta, vaan että yleisesti kysytään, mitä toivoo joululahjaksi, synttärilahjaksi, jne.

        Köyhyydestä saa negatiivisen (mun mielestä), jos siitä puhuu negatiivisesti. Esimerkiksi “tuo Matti on köyhä”. Meillä ihan reippaasti puhutaan, että maailmassa on köyhiä ihmisiä, mutta siis ilman, että ketään koskaan leimataan köyhäksi.

  3. Mä sanon tosi usein että lapset ovat kilttejä. Koska ovat aina kilttejä. Kukaan ei ole tuhma. Lapsi voi tehdä tyhmiä asioita, mutta lapsi on itse aina kiltti.

    Näin ollen meillä ei joululahjoja (tai muitakaan) anneta kiltteyden perusteella. Tai ehkä annetaan. Koska mä soitan joulupukille joka vuosi noin lokakuussa ja kerron kuinka ihanat, suloiset ja kiltit lapset meillä asustaa.

    Joulupukki tuo noin 3 lahjaa per lapsi, yhden saavat multa, yhden mieheltä ja loput tulevat sukulaisilta. Lapset eivät anna lahjoja kenellekään, paitsi meidän nuorin joka antaa mun kummitytölle kirjan (omista kirjoistaan valitsee sopivan).

    Mä annan vinkkejä lahjoista, suosin että lahjat ovat yhdessä tekemistä. Toimii vaihtelevalla menestyksellä. Esikoisen kummit ovat aina olleet todella hyviä tässä, pienenä tuli yhteistä pulkkamäki retkeä, sitten päivä rinteessä ja tänä vuonna taitaa tulla yhteinen surffaa ja päivällinen. Esikoinen (15) on ostanut kummeille leffa liput jotka käytetään yhdessä (ja “palkannut” äitinsä suklaapatukalla kummin lapsen vahdiksi).
    Nuoremmat ovat siinä mielessä heikommassa asemassa ettei kummit tee asioita heidän kanssaan. Mutta mummi osti molemmille liput uimahalliin ja lupaukset siitä että mummi menee mukaan ja ottaa vielä yökylään.

  4. Siis miksi ei saa tuoda mitään? Tai ostaa/valita itse mitä antaa lahjaksi? Mitä uhkaa/tilannetta tällä halutaan torjua? Ja tämä ei siis ole mikään kannanotto puolesta tai vastaan tällaista käytäntöä 🙂 Tämä oli ehkä vain lapsettomalle ihmiselle uusi käytäntö.

    Itse olen joskus samoihin kyläilypaikkoihin vienyt tuliaisia ja joskus en. Olen ajatellut että siitäkin saa kokemuksen että joskus tuliaisia tulee, ja toisinaan taas ei.

    Ja rakastaa ei varmasti voi lapsia koskaan liikaa 🙂

    1. Lähinnä koska pari kertaa on tullut lahja, joka on ollut jo meillä. Tai sitten tuodaan jotain sellaista, mistä ei oikeastaan ole hyötyä tai iloa. Lapsi avaa sen toki innoissaan, mutta sitten jää leikkimättä sillä täysin. Niin ollaan koettu parhaaksi, että lahjat on oikeesti sellaisia, että niistä tiedetään olevan pitkäaikainen ilo. On myös hankala vastata kaikille, että “tämä ja tuo” kun kysellään toiveita. Meille vaan ollut helpompi hankkia lapsille ne asiat, jotka koetaan tarpeelliseksi ja sitten antaja saa sen antamisen ilon ja meille ei tuu turhia juttuja kotiin. Lisäksi meillä myös läheisillä paha tapa antaa liikaa lahjoja, ja halutaan välttää sitä hukkumista lahjoihin. Toki jos joku haluaisi ehdottomasti itse hankkia jotain jouluksi, ei sitä viskata uloskaan, mutta kun kaikki kuitenkin kysyy, mitä pojat haluaa, niin tämä käytäntö on toiminut hyvin.

      Mitä tulee mummoihin ja täteihin, niin meillä on sellaiset perheenjäsenet, jotka haluaisi AINA tuoda jotain ja me ollaan tietoisesti haluttu välttää sitä, että lapsi yhdistää vieraan lahjaan tai johonkin tuliaiseen. Se ihminen on se tuliainen ja lahja, aika hänen kanssaan.

      On siis ihan meidän oma linjanveto materian ja materialismin suhteen lasten kohdalla 🙂

Leave a Reply