Aloittelijan sieniopas aloittelijalle

Huhhei, vihdoin pääsin kirjoittelemaan blogiinkin jotain! Tää syksy on ollut yhtä myrskyä, kun on ollut sairastapauksia milloin missäkin muodossa. Itse, lapset, mies tai lastenhoitajat. Koko ajan elää suunnitelmat ja kaikkea joutuu siirtämään. Niinpä mun erittäin hieno sieniopas aloittelijalta aloittelijalle tulee vasta näin lokakuun puolella! Mut hei, suppis-aikaa on vielä vaikka kuinka ja kantarellejakin löytyy vielä hyvin, niin mikäs siinä! Tästä tulikin sit nälkävuoden mittainen ja nyt on nii hirvee draivi mennä metsään, ettei tosikaan!

Mähän siis hurahdin sienestämiseen tossa 1,5 kk sitten. Jep, siitä ei ole kuin 1,5kk. Keräsin ekan sienen sitten lapsuuden 20.8. ja siitä se sitten lähti. Nyt oon käyttänyt tunteja ja kymmeniä kilsoja kävelyä sienimetsällä ja nauttinut tästä uudesta harrastuksestani ihan täysillä! Moni teistä halusi lisää sienijuttuja IG ja moni harmitteli sitä, että olisi mielellään itsekin hurahtanut lajiin, mutta ei oikein tiennyt mistä aloittaa ja mitä sieniä voi kerätä ja missä ja miten! Niin hei, näin 1,5kk teitä edellä olevana, tässäpä mun ajatuksia!

Hetki juuri ennen hurahtamisen alkua. Metsä näytti suorastaan satumaiselta, joten päädyttiin hiippailemaan leikkipuistosta etsimään käpyjä ja löysimme uuden harrastuksen.

Ja lue silti, vaikka sienestäminen voisi tuntua ihan todella epätodennäköiseltä just sulle! Nimittäin, jos joku ois sanonu mulle vuosi sitten, että mä hurahdan tähän hommaan, niin mä oisin ollut erittäin epäilevä ja mieheni olisi varmaan kuollut nauruun. En todellakaan oo se ykköstyyppi metsäseikkailuihin, trust me on that! Jos tää voi käydä mulle, se voi käydä kelle tahansa 😀 Nimittäin tänä päivänä metsätön päivä aiheuttaa lähinnä hirveän kaipuun, mulla on joka lenkillä matkassa hanskat, puukko ja muovipussi taskussa (kuulostan joltain hyvin pelottavalta tyypiltä tällä varustautumisella :D) ja joka ikinen metsäseikkailun mahdollisuus on käytettävä!

Tää kantsii lukea, vaikka ei ees tykkää syödä sieniä. Kerääminen on best, se syöminen tulee toisena!

Mut ensin, miksi sienestämiseen kannattaa hurahtaa?

No, sienestäminen sopii varmaan tietyntyyppisille luonteille. Jos tykkäät etsimiskirjoista, palapeleistä tai jostain neulan ettimisestä heinäsuovasta ja sen tarjoamasta ilosta, kun sen löytää, niin tää on ihan just sulle! Mä saan ihan älyttömästi kiksejä siitä, kun löydän erikoisia sieniä tai lemppareitani ison määrän tai mitä ikinä. Sienestäminen on kuin aikuisiän ihanaa aarteenetsintää. Samoja sieniä saa kaupasta joo, mut tää on ihan eri juttu, kun voi itse kerätä. Ei pelkästään sen takia, että säästää pitkän pennin (koska tuntikorvaus on kyllä ihan surkea! :D) vaan koska sienestämisessä yhdistyy niin moni juttu!

Ensinnäkin, metsä tekee ihmiselle hyvää! Tuoksu, värit, metsän uskomaton kauneus ja rauha tekee henkisesti hyvää. Fyysisesti ajatellen en usko, että on parempaa paikkaa. Sormet ja kynnet mullassa pääsee just sinne, mitä on liian vähän tällä hetkellä elämässä muuten. Hyvien “pöpöjen” äärelle, vahvistamaan omaa hyvinvointia ja pienten lasten kanssa rakentamaan heille tietynlaista lähtökohtaa elämään. Mä en tiedä mitään rauhallisempaa kuin metsässä sienten perässä pyöriminen. Mulla on mielelle missio, jaloille ja käsille tekemistä ja silmille täysi tarjotin ihania näkyjä. Edelleen, lähes päivittäin metsässä viimeisen kuukauden ajan pyörineenä sanoisin, että tunnin aikana huokailen itsekseni ainakin 20 eri kauniille näylle. Jos jaksaisin, kantaisin kameraa mukanani aina, mutta noh, puhelin ajakoot asian.

Toiseksi, metsä muuttaa ihmistä. Nopeasti. Jos vielä elokuussa mä olin se tyyppi, joka yökkäs etanan nähdessään, nyt pitelen käsissäni ihan ilman mitään silmänräpäystä ties mitä hämähäkkejä, etanoita ja kastematoja. Oikeesti, tiputin ekan viikon aikana varmaan 20 tattia nähdessäni etanan tai koskiessani etanan liukkaaseen pintaan. Ja vinguin miestäni ottamaan etanan pois. Nyttemmin kiljahdan ilosta koppakuoriaista ja kastematoa ja katson äärimmäisellä ilolla kun lapseni ovat aivan into piukeena niistä otuksista. Mun pojat ei pelkää tai ällöty noista otuksista lainkaan! Sammakot ja kastemadot ja muut on aivan parasta mitä on! Pari viikkoa sitten esikoiseni itki karvaita kyyneliä, kun hän hukkasi kastemato-ystävänsä, eikä enää koskaan “tapaa häntä”. Kanniskeli eka (oon melko varma, että alunperinkin kuollutta) kastematoa tunnin pitkin metsää ja ihasteli sitä ja sitten se vahingossa hukkui. Saan ihan älyttömän paljon iloa siitä, kuinka luonteva paikka metsä on lapsilleni, koska se ei ole ollut mulle sitä vuosiin! Jos ennen kuulin rasahduksen metsässä, teki mieleni singahtaa toiseen suuntaan ajatellen, että on AIVAN VARMASTI KÄÄRME! Nyt saatan kyykkiä jonkun kuusen alla ihan into piukeena kaivamassa jostain kolosta suppiksia ja rasahduksen kuullessani oon vaan silleen “salee orava, ei mitään ihmeellistä, carry on”. Välillä huomaan, että meen ihan jonnekin muualle metsässä. En ees halua kuunnella musiikkia usein siellä ollessani, koska metsässä on niin paljon ihania ääniä, jotka rauhoittaa jotenkin ihan omalla tavallaan!

Ja nyt en ees halunnu lähteä mihinkään reissuun syksyllä, ettei mee hyvää siuenestysmahdollisuutta hukkaan ja odotan sadepäiviä, että saadaan hyvin sieniä! Aikamoisen erilainen suhtautuminen syksyyn! 😀

Kolmanneksi, suppilovahverot, kantarellit ja mustatorvisienet nyt vaan on ihan sairaan hyviä, ja niistä saa ihan älyttömän hyviä keittoja, mausteita, risottoja ja pastoja! Ja joku siinä on, että itse kerätyt ruoat on aina ainakin 1000% parempia kuin kaupan. Oikeesti.

Neljänneksi, metsä opettaa. Monellakin tavalla. Mä huomaan, että mun arvostus ja ilo luontoa kohtaan on muuttunut 1,5 kk aikana enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana, ihan sama kuinka monta ilmastoartikkelia olen lukenut. Se konkretia, minkä luonnossa saa, on ihan erilainen mielenmuutos kuin mikään uhkakuvien maalaaminen tulevaisuudesta. Kun joka kerta metsässä on niin hyvä olla, tajuaa sen merkityksen itselleen. On hankala myöntää sitä, mutta jollain tavalla olen itsekin ollut täysin vieraantunut luonnosta aiemmin ja lasteni kautta olen löytänyt ketunleipien ja jäkälien tutkimisen ilot ja sen, kuinka monipuolinen on metsä. Mun pienet lapsetkin tietää, että metsään ei jätetä mitään sinne kuulumatonta, eli eväsretkellä kaikki pakataan tarkkaan mukaan pois lähtiessä. Metsä antaa meille niin paljon (marjoja, sieniä, kivoja hetkiä), että meidän tehtävä on kohdella sitä hyvin! Ei tallota mitään turhanpäiten, ihmetellään ja nähdään ja haistetaan ja maistetaan ja kerätään sellaista, mitä saa kerätä (marjat, sienet jne.) mutta tehdään sekin fiksusti. Olin peräti 33-vuotias oppiessani, että sienistä pitää jättää ne mullassa olevat pohjat metsään. Vaikka ensin nappaisikin sen sienen kokonaan käsiin, niin se multaosa pitää jättää metsään. Metsä on niin monipuolinen ympäristö, että se toimii niin kuin me emme osaa edes ajatella. Ja ne meille aivan turhat osat onkin todella tärkeitä metsälle ja sen kasvustolle ja asukkaille.

Metsä opettaa myös ihan konkreettisesti. Mä oon nauttinut suunnattomasti siitä, että oon käynyt läpi erilaisia sienioppaita ja oppinut uusia lajikkeita. Tallensin puhelimen pikakuvakkeisiin LuontoPortti -sivuston Sienet-osan ja ollaan tutkittu sitä usein yhdessä miehen kanssa haluten oppia lisää. Koska ennen kuin tämä kaikki alkoi, en olisi edes tiennyt, miten erotta tatti muista. Olin aivan 0-tason aloittelija tässä hommassa.

Kerronpa muuten hauskan tarinan tähän väliin. Meidän pihan nurtsille alkoi kesällä ilmaantua kummallisia renkaita. Sellaisia ihan täydellisen pyöreitä ja niihin alko kasvaa sieniä. Manattiin ja kirottiin niitä ihan hirveesti ja mies käytti paljon aikaa niiden poistamiseksi yrittäen saada meidän nurtsin taas kuntoon. NOH! Heitettiin tossa 2kk aikana varmaan ämpäreittäin niitä sieniä veke tuolta takapihalta. Ja siis SYYSKUUSSA tajuttiin ku luettiin lisää, että se on perkele 3 tähden erinomainen ruokasieni, eli Nurminahikas. Voi nyt perkele. Ollaan heitetty kilotolkulla sieniä, joista tuli muuten sairaan hyvää pastaa, veke. Siellä ois ollu koko kesän meille erinomaista ruokaa omalla pihalla. Ai saakeli. Esikoinen repi onnen aivan maksimiin, kun niitä pääsi keräämään vielä tälleen muualle ku roskikseen. Arvatkaa paljon mua ärsytti ne pois heitetyt sienet? 😀

No anyway. Mä nautin hirveesti siitä, että oppii lisää. Ja sitä kautta tulee paljon tavoitteita tähän sienestämiseen.

Ja viidenneksi se yksinkertaisin. Sienestäminen on erinomaista liikuntaa ulkoilmassa!
(Mä en saa itseäni ulos välttämättä muuten vaan, jos on kaikkea muuta tekemistä, kuten siivoamista ja töitä jne. Mut kun on joku missio, projekti, niin oon heti menossa!)

Lasten kanssa vielä yksi asia on tärkeä kirjata tähän. On IHANAA, että lapset haluaa metsään eikä Hoploppiin tai jonneki kauppakeskukseen! Koska onhan tuollainen ympäristö, missä voi kirmata, kiivetä, oppia ja saada kaikki metsän terveydelliset hyödyt! “Äiti, tiedätkö mitä? Mä en ehkä tykkäis käydä metsässä niin paljon, jos siellä ei olis sieniä!” Niin muru, en minäkään. Oon ihan fiiliksissä, että tää on se juttu, mitä me tehdään koko perhe innoissamme! Kaikki yhdessä! Pienin juoksee oman korinsa kanssa ja huutaa “hieni hieni!” (saa poimia mitä haluaa ja kipataan hänen korinsa yleensä tyhjäksi ennen lähtöä :D) ja isompi rakastaa käydä metsässä milloin pyöräilemässä milloin ihan puhtaasti sienestämässä. Tää ei oo sellaista Hoplop-maista pakkopullaa meille vanhemmille tai edes sellaista leikkipuiston kaltaista vahtimista. Tää on 100% aktiivista osallistumista, jossa koko perhe haluaa olla mukana, eikä kukaan oikeen halua lähteä kotiin! Ja sen huomaa yhdessäolossa.  Ja vitsi miten hyvä mieli mulle ainaki tulee, ku 2-vuotiaani osoittaa jotain ja huutaa BÄÄBÄÄKÄÄPÄ ja edessään on ihan oikeasti lampaankääpä. Että niin. Vähän myös nauratti, kun jäkälää osoittaessaan ilmoitti “Kato äiti, lehtikaalia!” Juu, se 2-vuotiaamme. Oli tuolloin itse asiassa vielä 1-vuotias. Että on äiti vissiin lehtikaaliakin tehnyt 😀

Mutta niin, kuinka hurahtaa tähän sillai turvallisesti?

Yksi sääntö. Metsästä ei lähde mukaan mitään sientä, ellei TIEDÄ, mikä sieni on kyseessä. Tai no jos vaikka lähtiskin, niin ERITTÄIN tarkka tutkimus kotona. Mut mieluummin ei kerää mukaansa mitään epäselvää. On paljon TODELLA helppoja sieniä. Mä aloitin tateista ja sit alkoi tulla muita sieniä ja nyt on jo useita eri lajikkeita, joita keräilen, mutta edelleen hyvin vähäisesti, koska meen varman päälle ottaen koko ajan. Jos sienellä on joku vaarallinen tai semivaarallinen näköislajike, en luota itseeni ja skippaan. Toi LuontoPortti on ihan superhyvä sivu alkuun, koska listaa tosi hyvin noita näköislajeja jokaisen saman sienen alle, ja siitä on helppo todeta, mikä on helppo ja mikä ei. Toki tuo on rajallinen listaus ja sieltä puuttuu paljon, mutta on tosi selkeäohjeinen ja -kuvainen ja siellä on suurin osa tarpeellisesta.

Täydellisen erilaisia täydellisiä tatteja
Pikkuruisia voitatteja
Kukkuu

Tosiaan, mä aloitin oikeastaan sieltä, missä aita on matalin. Tatit. Tatit on ainoat sienet, joissa on pillit eikä esim. heltat. Ei voi mennä pieleen, kun tietää tämän. Tatteja on kymmenittäin erilaisia, mutta yksi yhdistävä tekijä niillä on. Yksikään niistä ei ole myrkyllinen tai vaarallinen. Punikkitatteja pitää paistella vähän pidempään, ettei tuu maha kipeeksi ja sappitattia on hyvä varoa lähinnä sen takia, että se maistuu pahalle ja jos sen sekoittaa muihin tatteihin, se pilaa koko ruoan maun. P.S. en oo törmänny vielä yhteenkään ja tää on helppo välttää, jos törmää tattiin, joka näyttää mahdollisesti sappitatille. Maistaa sitä tattia ihan raakana pikkuisen. Sappitatti kuulemma maistuu tosi karvaalle. Tatit on siitä helppoja, että niitä ei tarvii ryöpätä tai esivalmistella, vaan ne voi vaan suoraan paistaa ja sit on valmista. Tatit käy vähän kaikkeen, mut mun mielestä ne on parhaimmillaan tattisipseinä!Tatteja löytyy mun mielestä edelleen jonkun verran, mutta tosi vähän, eli kannattaa palata tähän asiaan ens vuonna. Oon löytänyt tatteja ihan kaikenlaisissa metsissä ja siis oikeasti, kannattaa katsoa polkujen varsilta. Siellä niitä on paljon! Tatti kannattaa leikata jo metsässä auki ja katsoa, ettei ole matojen valtaama. Moni käyttää tatin pillitkin ruoassa, mä oon ne poistanut yleensä jo metsässä ja en oo käyttänyt niitä ruoassa.

Siellä on joukossa rouskuja!!
Alhaalla paloiteltuja kangasrouskuja ja karvarouskuja

Tateista siirryin rouskuihin. Ensin vastaan tuli karvarouskuja, sittemmin oon kerännyt myös kangasrouskuja. Kun löydät kerran rouskuja, et voi erehtyä jatkossa siitä, mikä on rousku, kun se on jo käsiotteella tosi tietynlaisen tuntuinen. Sellainen no, rouskuva. Rouskuja on paljon erilaisia, toiset parempia kuin toiset ja jotkut sellaisia, mitä ei suositella syötäväksi. Mutta, kangasrousku ja karvarousku on superhelppoja erottaa muista sienistä ja niitä kasvaa PALJON, edelleen nytkin, eli chances are, jos lähdet huomenna mettään, löydät jompaakumpaa. Rouskuista tulee ihan sairaan hyvää sienisalaattia. Karva- ja kangasrouskut tulisi ryöpätä ennen syömistä. Ei, se ei oo mitään hankalaa. Laitat isoon kattilaan vettä ja keität sienet siinä n. 15 min ajan. Ja sit huuhtelet kunnolla. Done. Tätä ei tehdä koska ne on jotenki vaarallisia, vaan koska ne on karvaan makuisia ilman. Sit ku on ryöpätty, niin ne on ihan syömäkelpoisia. Mä palastelen yleensä ihan pieneks, lisään joukkoon suolaa, pippuria, sipulia ja omenaa pieneks silputtuna ja teen sienisalaatin (yhdistä kermaa, mascarponea ja tuorejuustoa ja ahhhh, ihan superhyvä tulee!!) Leivän päälle aivan täydellinen herkku! Rouskuja löytyy mun mielestä ihan kaikkialta, joten vinkkejä niiden löytämiseksi ei ole. Silmät auki vaan, niin aivan varppina löytyy. Oon jokaikisessä käymässäni metsässä niitä nähnyt.

Tällä hetkellä kerään tosi vähän rouskuja, koska ne on musta tylsiä! 😀 Siis kun niitä löytää niin helposti, niin siks oon keränny tosi vähän. Mut sienisalaatti on niin hyvää, että pitää kyllä vielä kerätä pakastimeen lisää!

Sit tuli suppilovahvero-hullaantuminen. Tai itse asiassa vahvero-hullaantuminen.

Suppilovahveron kulta-aika on NYT ja niitä on PALJON! Ja ne on mun mielestä makunsa puolesta the best sienet mitä on! Mut ne on hankalia löytää. Ei suinkaan niin hankalia kuin eräät mustatorvisienet, joita oon löytänyt tuntien yrityksistä huolimatta peräti 0 kappaletta. Mut palataan siihen kohta. Vahveroilla ei ole vaarallisia näköislajikkeita ja ne on todella helppo erottaa. Plus, niiden etsiminen ja löytäminen on erittäin palkitsevaa! Suppiksia on ruskea- ja harmaahattuisia, ja eri sävyisiä ja niiden jalat on keltaisia! Ne on ihan omanlaisensa näköisiä, joten erottaa kyllä varmasti. Ja sairaan hauskoja sieniä sen takia, että jos löydät yhden, löydät salee monta!

Mulla on sellainen hauska sääntö jakaa. “Kneel to the chanterelle!” Suppilovahverot on kantarellin sukua, koska kantarelli on toiselta nimeltään keltavahvero, eli ne on kaikki chanterelle-sukua. Siks toi hämmentävä sana tossa. Nimittäin, suppisten kanssa kannattaa vaihtaa katselinjaa. Kun näet yhdenkin (tai lupaavan suppispaikan), niin mene kyykkyyn ja tsekkaa tarkemmin ympäristösi. Rusehtavat hatut menee tosi hyvin piiloon maastoon, mutta keltaiset jalat erottuu paremmin. Yleensä jos näen yhden suppiksen, samalta kyykistymiseltä löytyy ainakin 20-100 suppista. Oikeesti. Ne on ihan sienien social butterflies, ne tykkää seurasta! Ja ne tykkää mennä vähän piiloon.

Kun mä aloitin, niin keräsin kaikki suppikset mitkä löysin. Hitto mikä pain in the ass ne oli putsata. Nyttemmin on vähän järjkeä tässä hommassa, ja kerään enää vaan ne isot mukaan ja jätän pienet kasvamaan. Koska suppis on aika iso itse asiassa, täysin kasvettuaan. Sellainen 10 cm korkea. Tosin yleensä siitä 10 cm on noin 70% jossain piilossa. Suppiksia on tollasia repaleisia ja pyöreitä, ja ne on tosi erinäköisiä, mutta uskokaa kun sanon, vaikea on erehtyä. Jalka on keltainen, jämäkän napsahtavan tuntuinen ja lakki selkeä suppilo. Jos et luota itseesi, käy ostamassa kaupasta paketti suppiksia ja opettele, miltä ne tuntuu ja näyttää.

Mistä siis löytää suppiksia? No, mua parempia neuvoja saanee mistä vaan, mutta nää on mun kokemuksia. Oon tässä vajaan kuukauden aikana kantanut kotiin varmaan sellainen 8kg suppiksia, että jotain tietotaitoa on kertynyt mukaan ehkä. Suppikset tykkää sammaleesta. Sinne on kiva piiloutua. Mulla on suppilovahverokoiraakin tehokkaampi apuväline löytää suppiksia. Minne esikoiseni laskee takalistonsa metsässä, voit olla varma, että sieltä löytyy suppiksia. Maaginen suorastaan, onnistuu aina istumaan suppisten päälle ja sit äiti löytää ympäriltä kolme litraa suppiksia. Oho. Mut koska teillä kaikilla ei ole yhtä Dantea, niin jaan mun vinkit muuten. Joskus on pärjättävä itsekin metsässä ilman Dantea. Mun pyhä kolminaisuus on paksu kostea sammalpeitto, mustikanvarpuja ja muurahaiskekoja! Jos tuut metsään, jossa on paljon sammalta ja näet muurahaiskekoja, niin silmät auki. Kaikissa mun lukemissa jutuissa lukee aina, että vahverot tykkää tuoreista kangasmetsistä, mut suppikset on siitä hauskoja (toisin ku noi helkkarin mustatorvikset), että ne tykkää kuusisa ja männyistä, ei nii väliks. Sienet kasvaa usein symbioosissa tiettyjen muiden kasvien kanssa, joten puut on hyviä maamerkkejä sieniä etsiessä. Sinänsä siis ei väliä mitä löytyy vierestä, suppis tykkää kaikenlaisesta. Se on enemmänkin se metsän yleinen fiilis.

Bongaa suppikset!

Sitä on vaikea selittää, mutta huomasin just tällä viikolla, että yks metsäretki tarvoin uudessa metsässä tunnin todella laihoin tuloksin, sit tulin yhteen osaan metsää ja olin silleen “nyt tuntuu oikeelle!” Paljon sammalta, paljon mustikkavarpuja ja paljon polkuja. Suppikset oikeasti kasvaa tosi usein polkujen vierellä, tai lähtee siitä polulta. En tiedä tarkkaa tiedettä, mutta löysin itseni yksi päivä pohtimasta asiaa siltä kantilta, että todennäköisesti ihmisillä on vaikutus asiaan. Ihmisten tarpoessa poluilla kannamme kengänpohjissamme ympäri metsän kertyneitä kaikkia minimaalisia osia metsää? Ehkä? Emmätiedä, mutta vaikka kuulostaa täysin tyhmältä, niin polkujen vieressä on yleensä eniten sieniä 😀 Mun logiikka olis mennä helvetin syvälle metsään eikä siihen, missä ihmisiä ravaa koko ajan, mut parhaat löydöt on aina olleet polkujen viereltä. Ja hei, jos joku sanoo, ettei pienen vauvan kaa voi sienestää, niin bullshit. Me käytiin viime viikolla yks päivä Aden kaa metsässä, ku herra nukahti lääkärireissun jälkee ja sain siirrettyä rattaisiin ja lähdin kävelylle. Kävely jäi lyhyeks, hyvä jos tuli ees 1km mittariin, nimittäin keräsin n. 100 neliön alueelta ämpärillisen suppiksia kertaakaan lähtemättä yli 5 metrin päähän rattaista, jotka oli isolla kävelypolulla. Että jos suppikset kelpaa, niin ei tarvii mennä rämpimään. Atm oon löytänyt suppiksia about jokaikisessä metsässä, joissa oon ollut, kunhan siellä on ollut sammalta ja mustikoita. Kukaan hullu ei kerro, missä on omat sieniapajat, mutta kokeilkaa. Löytyy varmasti. Ellei joku halua paljastaa mulle Pirkanmaan mustatorvisieni-mestoja, sit voin vaihtaa ne suppistietoihin 😀

Suppiksista tulee maailman parasta keittoa (jaan lähipäivinä mun ohjeen!) ja siis ne menee kaikessa pizzasta piirakkaanj ja pastaan. Superhyvä ruokasieni, joka toimii AINA. Ja superhelppo valmistaa. Ei tarvii tehdä muuta ku putsata ja sit pannulle voin kanssa. Mä tällä hetkellä pakastan ja kuivatan suppiksia. Isojen joukossa jonekin aina tulee vähän pieniäkin mukaan, niin pienet paistan (tai siis ilman voita pannulla annan suurimman osan nesteestä haihtua) ja laitan pakastimeen ja isot sit kuivatan. Joo, ostin kuivurin. Oon niiiiiin tässä hommassa syvässä päädyssä.

Suppiksia on nyt paljon. Niiden paras aika on nyt. Ne alkaa yleensä syyskuussa ja jatkuu joulukuuhun asti. Hankien altakin kuulemma löytyy. Mutta siis, nyt on hyvät 2kk etsiä suppiksia ja seota tähän samalla tavalla ku mä. Ja siis suppisten löytäminen on mun mielestä maailman palkitsevinta. Varsinkin nyt ku koivun tippuneita lehtiä on perkele ihan kaikkialla ja tää on ihan eri haastetaso ku vielä 3vk sitten. Mutta siis, parasta, kun on haastavaa! Huomaan, että tykkään suppiksista toki makunsakin puolesta eniten, mutta myös koska niiden löytäminen nyt vaan on kaikista kivointa, koska on hankalia. Polkujen lisäksi kannattaa tutkia sammaloituneet kannot, pienten kuusien alaoksien alta ja ehdottomasti kaikenlaisten kaatuneiden puiden vierestä ja alta. Ja niiden muurahaiskekojen lähietäisyydeltä. Tähän oli joku ihan vissi ja looginen selitys. Muurahaiset tykkää rakentaa sinne, missä on sieniä tms. Mut siis toimii. Lapsi hoilaa vieressä muura-muurahaista ja ite saa sangon täyteen, täydellinen meininki!

Suppisten näköislaji on muuten kosteikkovahvero, joka on siis hyvin samanlainen ku suppis, enkä oo ees vaivautunu perehtyy, että onko osa keräämiäni kenties kosteikkovahveroja, koska Suomen tiukoissa elintarvikesääntelyissäkin suppisten joukossa saa olla kaupassakin kosteikkovahveroja, eli mulle ne on yhtä ja samaa 😀

Kantarellit on siis suppisten sukua, ja toiselta nimeltään keltavahveroja. Mä en tiedä miks, mutta oon aina ollu sitä mieltä, että kantarellien löytäminen on hankalaa, ja siks en oo oikeestaan niitä ees ettinyt. Siks varamaan aina hirveet bileet, ku niitä löytyy. Esim. ku menee eväsretkelle ja vieressä on sellainen litran kantarelleja esiintymä. Sillon ku ei oo ees sienestämässä vaan muuten vaan mettässä ja silmiin osuu yks kantarelli. Kantarellit kuten suppiksetkin on a) erittäin helppoja erottaa ja b) pain in the ass löytää! 😀 Mun mielestä. Kantarelli on symbioosissa koivun kanssa (good luck bongata jotain keltaista kun on joka puolella keltaisia koivunlehtiä!), mutta pärjää hyvin myös kuusen ja männyn kanssa. Mä oon löytänyt kantarelleja pitkälti samoista mestoista kuin suppiksia, mutta kasvavat hyvin eri tavalla. Nää on vähän “maan alla” usein. Just polulla kun menee joku iso poikkioksa tai vastaava, niin sieltä saattaa kurkistaa. Ja ku kaivat vähän multaa siinä vierellä, niin kas, siellä on useampi. Siinä missä suppikset on ohuella jalalla ja korkeita, niin kantarellit on paksulla jalalla ja matalampia. Ja kanttikset tunnistaa kyllä muista keltaisista sienistä niiden rakenteesta! On sellainen tanakka! Ja niin kaunis! Kantarellien lisäksi kasvaa kalvasvahveroa, joka on kuin kalpea kantarelli, ja erittäin hyvä sieni sekin. Mutta sitten on olemassa valevahvero, joita itsekin taannoin kiikutin muutaman pienen kotiin. Isoissa ne erottaa kantarellista helposti, mutta pienissä voi tulla vastaan pieni hämmennys. Ne ei tosin ole myrkyllisiä, on vaan tylsänmakuisia kuulemma. Ne kyllä erottaa! Lakin reuna on jotenkin selkeämpi ja on selkeästi kalpeampia, ei kirkkaankeltaisia. Pestessä kantarelli pysyy kirkkaankeltaisena, valevahvero menee vähän punertavampaan suuntaan.

Oon nyt jotenki ihastunut kantarellien löytämiseen, koska se on näistä mulle selvästikin kaikista hankalinta. Aina sattumanvaraisesti löytyy ihan vahingossa, mutta on kyllä paikkauskollinen. Keräsin pari päivää sit samasta paikkaa ku kaksi viikkoa sitten. Iisiä. Jos vaan löytää jostain niitä paikkoja 😀 Allekirjoitan sen, että kantarelli tykkää korvaksi pakkautuneesta maasta ja valoisasta paikasta, joten etsi metsä, joka ei ole ihan täyteen ammuttu puita. Suurin osa mun kantarellilöytöjä on ollut smack in the middle polkuja, lapseni ovat astuneet vahingossa ties kuinka monen kanttiksen päälle tähän asti.

Lampaankääpä oli mun seuraava kokeiluni. Erittäin hyvin toimiva sieni ja maailman helpoin poimittava! Ainoa sieni, johon sen voi sekoittaa, on typäskääpä, joka ei oo vaarallinen, ei vaan oo hyvänmakuinen. Mut helppo välttää! Ensinnäkin, ovat eri värisiä ja toiseksi, jos et oo varma, naarmuta kääpää ja jos se alkaa muuttua keltaiseksi, on se lampaankääpä, jos punaiseksi, niin typäskääpä. Paistinpannulla lampaankääpä muuttuu ihan keltaiseksi, typäskääpä punaiseksi. Lampaankääpä on hauska kun se ei ole lakin alta poimuinen niin kuin heltat tai vaahtosienimainen niinkuin tatti. Se on sellainen hmm, piikikäs? Tai sellainen pörröisen näköinen. Hankala selittää, mutta kuvat on erittäin selkeitä. Aina kun oon löytänyt lampaankääpää, oon löytänyt sitä jonku 3-5 kiloa samasta paikasta. Palkitsevaa ja helkkarin helppo bongata, kun on iso ja valkoinen! Ja vaikka on kääpä, kasvaa maassa, ei puussa kii. Sammaleista oon tätäki aina löytänyt. Tää toimii monessa ja seuraavaks aion kokeilla lasagneen tätä, mutta siis esim. burgerissa pihvin korvikkeena erinomainen! Koko lakin voi paistaa sellaisenaan ja ei tarvii mitään keittämisiä tms. Putsaus ja pannulle! Vähän sellainen munakasmainen struktuuri tässä, ja koska en välitä munakkaasta, not my favourite tän assosiaation takia, mutta toimiva sieni siis kaikin puolin!

Ei ollu kuvaa orakkaasta näköjään, mutta tossa on paloiteltuna

Vaaleaorakas ja rusko-orakas. Vähän sama ku kosteikkovahvero ja suppilovahvero, eli poteito potaato. Ruskoa saa myydä vaaleaorakkaan joukossa, eli kohtelen näitä samana. Samantyyppinen ku lampaankääpä, mutta ihan eri makuinen ja erottaa mm. siitä, että noi lakin alla olevat osat on pidempiä! Sellainen roikkuva piikki suorastaan. Aivan superhyvänmakuinen sieni ja vähän sama ku vahveroissa ja lampaankääpissä, yleensä löytyy monta kerralla samasta paikasta. Mun kakkossuosikki vahveroiden jälkeen.

Piispanhiippa
Kantarellit, suppikset, pari tattia, orakkaita ja piispanhiippoja. Viime lauantain saalis parin tunnin metsäretkeltä!

Mun viimeisimpiä kokeiluja on ollut piispanhiippa (kunnolla ryöpättynä ei ole myrkyllinen, vaan kuten korvasieni, syötävä sieni!) ja mulla on vinopino sieniä, joita haluan löytää. Esim. mulla haperot on vasta listalla, joita haluan oppia. Lähtökohtaisesti haperot on kaikki “turvallisia” kuulemma, mutta sen verran oli erilaisia näköislajeja, etten ihan vielä ole itseeni luottanut noiden kanssa. Isohapero kyllä kiinnostaa, koska on niin kehuttu 3 tähden sieni, että kiinnostaa kokeilla!

Musta on hauskaa bongailla kaikkia kivoja sieniä, oita en ees kerää mukaan. Esim. tää tosi erikoinen hyytelösieni!

Sit toisaalta oon myös pelkuri. Esim. Koivunkantosieni kiinnostaa ja oon melko varma, että oon löytänyt niitä paljonkin, mutta koska sillä on tappavan myrkyllinen näköislajike, niin oon suosiolla jättänyt metsään. Jos joskus pääsen metsään jonku kanssa, joka tietää ja tuntee nää kunnolla, niin voin lähteä kokeilemaan.

Mun suosikkeja on:

Suppilovahverot ja kantarellit. Hauska ettiä ja superhyvän makuisia. Easy. Mä lähen aina “suppiksiin”, kaikki muu on bonusta.

Nurminahikas. Äärimmäinen kiukutus, että heitettiin niiiiiin paljon hukkaan, koska on by far ehkä parhaan makuinen vahveroiden jälkeen. Että ihan omalla pihalla olis tarjolla ollu koko kesän, mutta ehei. No, kuulemma on paikkauskollinen, eli eiköhän oo ens vuonnaki tarjolla. Todnäk siis nurtsi näyttää vähän hönölle ens kesänäkin, mutta wuhuuuu, sienipastaa oman pihan sienistä! 😀

Vaaleaorakas. Maku on vaan jotenki tosi hyvä mun mielestä!

Mun tavoitelistalla seuraavina on:

Voi v&%€n mustatorvisieni sanon vaan. Oon ettinyt ja ettinyt ja ettinyt. Kaikkien mahdollisten neuvojen ja vinkkien kanssa. Ei vaan löydy. Prkl. On niiiiiin hyvänmakuinen (ravintoloissa ainakin), että tää pakkomielle tulee kulkemaan mukana vielä hetken. Metsästys jatkukoot. Onneksi kasvaa kuulemma marraskuulle asti ajoittain, mutta yleensä kylläkin lakaa nyt olla viime hetket käsillä siihen.

Nuijakuukunen. No ihan koska sen nimi on Nuijakuukunen ja se on 3 tähden sieni. Ja näyttää muumilta.

Isohapero, viinihapero, palterohapero… Kaikki vähän samantyyppisiä ja kiinnostaa. Ehkä mun hapero höpertyminen vois alkaa näistä 😀

Sikurirousku, kultarousku ja männynleppärousku. Kaikki kolmen tähden rouskuja, joten kiinnostaa tutustua.

Kurttusieni. Tuskinpa tulee vastaan, mutta mistäpä sitä tietää. Harvinaisen kummallisen näköinen ja kuulemma maailman parhaan makuinen pastassa. Eli otetaan seuraavan 10 vuoden projektiksi, että ehkä joskus löytyy 😀

Siinäpä siis mun tällainen hyvin alkeellinen kokoelma mun sienifiiliksiä. Ootteko te hurahtaneet sienestämiseen? Kysykää tai kertokaa, kaikki sienijutut kiinnostaa!

Instagramissani on myös kasa videoita, missä on lisää matskua! 🙂

 

4 thoughts on “Aloittelijan sieniopas aloittelijalle

  1. Mä hurahdin viime kesänä/syksynä sienestämiseen, anopin avustuksella. Tänä kesänä puhalsi uudet tuulet ja ympäristöt, ja olin ihan hukassa, että mistähän lähtis ehtimään sieniä. Voi iloa ja onnea kun löysin ekat suppikset ite ja omatoimisesti! 😅 Sen jälkeen käynyt lähes joka päivä. Parasta oli, kun käytiin “sienestyspro”:n kanssa yhtenä sunnuntaina metsässä pyörimässä, toinen jo luovutti ja minä aloittelijana löysin kanttarellitaivaan JA mustatorvisieniä hävyttömän määrän! Niin parasta ottaa koira mukaan, ja painella metsään tunneiksi. Sitä en tiedä, että mihin nuo kaikki sais syötettyä tällä menolla. 🤔Suosittelen kaikkia kokeilemaan!

  2. Anna, ota mukaan omalle tutustumislistalle myös jossain vaiheessa ukonsieni, miksei myös akan, mustavahakas, hallavahakas, viiruvalmuska, suomumustesieni. Kaikki loistavia ruokasieniä. Itse opiskellut nyt tälle syksylle enemmän vahakkaita (mustia kerännyt jo vuosia) ja valmuskoja. Joka vuosi tämä hurahdus eikun pahenee 😅. Lapisstakin oli jo kiire kotiin ja sieneen.

  3. Täällä toinen myöhäisherännyt, tänä syksynä sienestykseen hurahtanut 🙂 Lampaankääpä, karvarousku, kantarellit ja suppikset päätyneet koriin. Metsässä tosiaan mieli virkistyy ja olemuskin uudistuu. Minusta sienestyksessä on jotain samaa kuin kirpputorien koluamisessa – aarteenetsintää molemmat!

Leave a Reply