Miksi? Koska. Ja sen on riitettävä.

Mietin jaksanko edes kirjoittaa tästä asiasta, vai annanko vain olla. Kun tiedät, että ei ole oikeastaan edes väliä, mitä kirjoitat, kun osa on jo mielensä päättänyt. Ja tässähän ollaankin nimenomaan sen dilemman edessä, minkä edessä ollaan oltu jo muutamia viikkoja. Kuinka olla vaikuttaja, kun ei vaan voi tehdä mitenkään päin “oikein”?

Loka/marraskuussa pohdittiin talvea ja pandemiatilannetta. Oli ajatuksissa lähteä Arabiemiraatteihin lomalle ja näkemään kuopuksen kummivanhempia. Juteltiin ystävien kanssa heidän aikatauluista alkuvuoden osalta ja pohdittiin reissua, mutta kun tilannetta ei voinut lainkaan ennustaa, joten laitettiin suunnitelmat jäihin, isyysloma jäi anomatta ja katseltiin Lapilta mökkivuokrausta talvilomalle ihan erilaisissa maisemissa. Sitten tuli talvi Suomeen ja ihanissa talvilämpötiloissa oli kiva puuhailla ja ulkoilla. Kaunein talvi ehkä ikinä!

Sitten alkoi erilaiset oireilut ja jo joulukuussa ne yhdistyi ulkona oloon. Ensin epäiltiin yhtä asiaa, käytettiin ties kuinka paljon rahaa erilaisiin lämpimiin vaatekappaleisiin ja jossain vaiheessa yksinkertaisesti jäätiin kotiin odottamaan vähemmän kylmiä säitä. Sitten tuli ensimmäiset pelottavat hetket. Kun seisoin kotona, yritin saada miehen kiinni töistä ja meinasin soittaa ambulanssin peloissani. Alettiin tutkimaan asioita, joihin en ollut edes törmännyt ennen viime vuoden loppua. Tilanteen edetessä verikokeet alkoi käydä perheen nuorimmalle tutuksi. Kummallisia tuloksia, joita ei oikein selittänyt mikään. Tammikuussa oikeastaan jokainen kylmässä oleskelu laukaisi omat ongelmansa ja lopulta alkoi tulla siihen liittymättä ihan omituisia tapahtumia.

Istuimme tammikuussa miettimässä miehen kanssa tilannetta, kun selkeäksi kävi, että kylmässä oleminen, vaikka missä varusteissa, aiheutti ongelmia. Sääennusteet jatkui samanlaisena niin pitkälle kuin näkyi ja pohdimme mitä tehdä. Lämpimään lähteminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta, jossa ei tarvinnut pelätä sairaalareissuja. Minne? Harvassa oli ne kohteet, joihin olisi uskaltanut, ja joissa tunnettaisiin tätä tilannetta. Australiaan ei olisi päässyt, Jenkkeihin ei oltaisi uskallettu mennä. Dubaissa olisi lapsen kummivanhemmat, jos jotain tapahtuisi, paikka on hyvin tuttu ja täällä ollaan jouduttu jo kolme vuotta sitten akuuttiin sairaalahoitoon, joka vakuutti. Tuntui turvallisimmalta ratkaisuilta. Lennot oli helppo homma, niissä kun on hyvin löyhät peruutussäännöt juuri nyt. Majoituksiakin löytyi viime minuutin peruutuksilla. Varattiin ja päätettiin, että päätetään muutama päivä ennen lähtöä, mitä tehdään. Mies pohti minne mennään, jos tilanne Arabiemiraateissa eskaloituu? “Ei minnekään, ei uskalla.” Mikään vieras paikka ei tuntuisi turvalliselta, mikään saari tai pieni paikka ei tuntuisi sekään turvalliselta jo ihan terveydenhuollonkin takia. Mitä jos tilanne eskaloituisi? Samaan aikaan tutustuttiin erilaisiin vaihtoehtoihin ja huomattiin, että Suomessa hyvinkin harvinainen asia onkin monessa paikassa hyvin tuttu. Muun muuassa Arabiemiraateissa. Tutkimukset ja tarvittaessa hoito etenisi paljon nopeammin. Suomesta samat tutkimukset lähetetään ulkomaille tutkittavaksi. Ja jos jotain kävisi, emme olisi täällä “yksin”. Olisi joku läheinen, johon luotamme.

Seurattiin jatkuvasti tilannetta ja vielä keskiviikkona istuttiin kotona ja mietittiin, perutaanko majoitukset vai ei. Perjantaina tyhjensin lapsen päikkykaapin ja totesin henkilökunnalle, että nähdään muutaman viikon päästä tai sitten maanantaina. Ei nimittäin vieläkään ollut itsekään varma, lähteäkö vai ei. Pari viikkoa ennen suunniteltua lähtöä varmisteltiin sekin, että lentäminen ei voi pahentaa tilannetta.

Monien yhteistyökumppanien kanssa puhuin asiasta jo ennen lähtöä. Ystävien ja läheistenkin. Mutta yhteistyökumppanien kanssa, koska tiesin tämän aiheuttavan myrskyn. En toki ajatellut sen olevan ihan tällaista toisen vaikuttajan aikaansamaa myllyä, mutta tiesin, että tämä nostattaisi jonkin sortin myrskyn. Puhuttiin siitä niin mieheni kuin yhteistyökumppaneiden kanssa ja pohdin jo tammikuussa, mitä tehdä, jos lähdemme reissuun. Kysyin seuraajilta Instagramissa mielipidettä asiaan. Toisaalta halusin olla vaan kuukauden pois somesta. Ilmoittaa, että nyt on vähän perhehuolia ja olla pois somesta kokonaan. Toisaalta tiesin kokemuksesta, että ei se menis niin. Asia leviteltäs pitkin nettiä ja vääristeltäis just niin kuin haluttais. Tuntuisi jotenkin vielä pahemmalta, että en kertoisi asiasta laisinkaan, varsinkin tilanteessa, jossa en koe tarvetta salailla mitään. Lähtemiseemme kun vaikutti hyvinkin painavat tekijät.

Mutta tätä pohdin jo pari-kolme viikkoa sitten. Suunniteltiin kevääseen liittyvää yhteistyötä ja kerroin, että harkitsemme lähtemistä ja tiedän, että sen ympärillä todennäköisesti kuohuu. Pohdin tutun markkinointiammattilaisen kanssa tilannetta. Mitä tehdä? Kertoa ja yrittää selittää siltä osin kuin voi vai olla kertomatta mitään ja antaa huhujen myllertää? Silloinhan narratiivi olisi se, että lähdin huvikseni aurinkoa palvomaan ilman mitään vastuullisuutta reissaamisen suhteen. Ja sitä esimerkkiä mä nyt erityisesti halusin välttää. Mun mielestä ei pitäisi lähteä nyt minnekään, ellei pidä karanteeneja palattuaan ja noudata turvallisuussuosituksia kohteessa. Toisaalta puolitarina on hirveän tyhjä. Miksen kerro koko tarinaa? Koska se menee yli yksityisyyden rajan. En halua tai koe oikeaksi kertoa lapseni asioita siinä määrin julkisesti. Olen kertonut tilanteesta erittäin monille, tuntemilleni ihmisille tai pitkäaikaisille seuraajilleni. Jokaikinen on ymmärtänyt. Miksen vain kertoisi kaikille ja koko homma ei lähtisi myrskyämään? Koska en mä vaan voi. En mä vaan voi perustella sillä itselleni sitä, että jaan lapseni tietoja siinä määrin, mikä ei tunnu minusta oikealle.

Mutta kyllähän minä jaan lapsestani materiaalia? Kerron siitä sun tästä ja näytän kuvissa. Niin. Miksi en sitten tästä voi kertoa? On eri asia kertoa kielijänneleikkauksesta. Se tehdään pienelle lapselle ja sen jälkeen se ei ole osa hänen elämäänsä. Korvatulehdukset tai levottomat jalat on sellaisia asioita, jotka ovat hurjan yleisiä ja niissä voi saada tai antaa hyviä vinkkejä, jolloin kertomisen hyvät puolet ovat selkeästi suuremmat kuin huonot puolet. Korvatulehduksetkin menevät ohi. Vauvakuvat ja taaperokuvat ovat sellaisia asioita, jotka eivät vaikuta hänen elämäänsä arjessa, kun hän on isompi. Olen jatkuvasti vähentänyt lapsen näkyvyyttä tämän kasvaessa, ja sama tulee tapahtumaan nuoremman kohdalla. Heidän persoona, heidän oma minuutensa ei kuulu nettiin. Vauva-ajan taapertamiset tai könyämiset ja söpöt kuvat eivät ole mielestäni yksityisasioita, toisin kuin varmasti monien muiden. Mutta terveysasioissa vedän kuitenkin tarkkaa linjaa. Jos en koe siitä olevan kellekään hyötyä, tai hyöty on hyvin vähäistä, en kerro asiasta mitään. Jos koen, että asia ei ole jokin ohimenevä, en kerro siitä mitään.

Voisin kertoa. Tappouhkausten sijaan saisin todennäköisesti ymmärrystä ihan eri mittakaavassa. Miksi tekisin niin? Tuntemattomien ihmisten hyväksynnän saamiseksi? En ole ennenkään sitä kaivannut. Perustellakseni matkamme? Olen sen jo perustellut. Olemme lähteneet reissuun ja juuri tänne terveyssyistä. Se ei toki riitä yleisölle ja nettiläyhääjille, mutta ei se minun vikani ole.

Jos kertoisin yksityiskohtaisesti asioista, tilanne vaan etenisi seuraavalle kierrokselle. Kyseenalaistettaisiin koko asia, josta harvalla on oikeasti edes tietoa ja kokemusta. Vaadittaisiin lisätietoja. Väheksyttäisiin koko asiaa. Ja kaikista eniten… Ei uskottaisi kuitenkaan. Mä oon joskus kyllästynyt siihen, että blogin kommenteissa väännettiin kuukausitolkulla siitä, että en oo voinut kirjoittaa äikän Laudaturia ja ylipäätään kolmea Laudaturia. Lätkäisin kuvan ylioppilastodistuksestani nettiin. En todellakaan voi tehdä samaa lapseni terveysasioissa. Eikä sillä olisi edes väliä. Koska sen yo-todistuksenkin kohdalla seuraava vastaus oli: “Väärennetty / photaroitu”. Okei. Huoh.

En tiedä miten toimimme tulevaisuudessa, jos ollaan saman ongelman äärellä esimeriksi ensi vuonna. Toivottavasti tilanne ei ole ensi vuonna sama, toivottavasti tilannetta pahensi mahdollisesti väärä ensimmäinen hoito, eikä ensi vuonna tule samanlaista tilannetta. Ja ei, pakko meidän ei olisi ollut lähteä. Sen myönnän avoimesti suoraan. Toisaalta mun mielestä on epäinhimmillistä, jos lapsi ei saa lainkaan hengittää ulkoilmaa. Viikkoja. Tai jos hän sinne pääsee, voi olla edessä sairaalareissu. Ja ei, kyseessä ei ole mikään helkkarin ihottuma tai se, että käsillä on vähän kylmä, kuten tässä niin moni on halunnut muakin valistaa. Iho ei liity asiaan tuon taivaallista muutenkaan. Oltaisiin me toki voitu olla Suomessa tämä aika, sitä en edes kiistä. Hänen terveydenhoitonsa olisi edennyt siellä erittäin hitaasti, ja hän olisi saanut nököttää kotona vielä monen monta viikkoa. Oltais voitu käydä lämmitetyllä autolla sisätiloissa tekemässä jotain hänelle sopivaa. Lähtiessämme säätiedote näytti pakkassäitä niin pitkälle kuin puhelimen appi eteni. Itkin ennen lähtöä kahden viikon aikana varmaan enemmän kuin koskaan ja nukuin vähemmän kuin koskaan. Kun lähdimme pois, isäni viimeinen toivotus oli “älä stressaa ja yritä jooko syödä jotain”, koska tän viimeisen pariviikkoisen aikana mun vanhemmat ei oo pelkästään kantanu huolta lapsenlapsestaan vaan “riutuvasta” meikäläisestä. Ei maistu ei. Joka ikinen kerta kun oon hetken ollut ihan silleen “okei, ei tää oo mikää paha juttu”, hyppää naamalle joku seuraava ongelma. Tehokkaasti lähti kiloja, kun ei yhtään mikään maistunut.

Kun matkalle lähtö alkoi lähestymään, mulla nousi koko ajan ihan hirveä ahdistus rintaan. Tiedättekö sellainen tunne vatsassa ja rinnassa, kun joku painaisi? Vähän niin kuin silloin kun on rakastumassa ja vatsa on täynnä perhosia, mutta nyt se on täynnä jotain helvetin painavia perhosia, jotka yrittää tulla mun kurkusta ulos. Se paheni koko ajan ennen lähtöä. Ei somen takia, se on ihan toissijaista tässä. Vaan sen takia, että pelotti. Mitä jos? Mitä jos ei päästäkään lähtemään? Mitä jos lennolla käy jotain? Mitä jos tänne lähteminen ei auta yhtään mitään? Musta tuntuu, että viimeisen viikon ennen lähtöä, kun lähtö näkyi merkintänä kalenterissa, mä tiedosin, että mä luotin tähän ratkaisuun tosi paljon ja mua pelotti, että se onkin pettymys. Ja jokainen pienen lapsen äiti tietää, että oman lapsen kohdalla pelottavalta kuulostavat riskit ja mahdollisuudet tuntuu aina aivan liian todennäköisiltä. Oli kyseessä terveys tai jokin muu. 1 / 10 000 ei olekaan enää 0,01%. Se onkin “joku on kuitenkin se 1”.

Tänään käveltiin täällä ja isompi meni potkulaudalla isä vierellään hölkäten. Naurahdin Jennille, että tää vanhemmuus on kyllä outoa. Että mä kyllä TIEDÄN, että 99,99% tossa ei käy mitään. Mutta siinä oli sellainen tienpätkä, jossa ei ollut estettä ja jos siitä olisi jatkanut alamäkeä holtittomasti, olisi päätynyt autotielle. Ja mä TIEDÄN, että 99,99% siinä ei käy yhtään mitään. Ja silti mä nään hetken mielessäni kuinka miehellä hajoaa släbärit ja hän kaatuu turvalleen ja lapsi unohtaa jarruttaa, vaikka osaa ja sit se on liikeenteen joukossa. En minä häntä estänyt potkulautailemasta, koska en mä voi mun lapsiani kuplaan laittaa ja toivoa, että kasvavat siellä eläkeikäiseksi, eikä mitään käy. Mutta ei se silti poista sitä huolta, jota äiti kantaa aina mukanaan. Ja kun sen huolen rinnalle saa verikokeita, jotka on vihreän sijaan punaisella ja selittämättömiä tapahtumia, se huoli on aika kova. Vaikka todennäköisesti tilanne on nyt vaan eskaloitunut ja täällä olo todennäköisesti sen rauhoittaa, opimme lisää ja tiedämme jatkossa paremmin, niin silti siellä on aina niitä muita mahdollisuuksia. Niitä, jotka jää pyörimään mieleen. Ja liipaisevat silmien edessä aina ajoittain kun katsoo sitä oman elämän rakkainta asiaa.

Mutta niin…

Ja siinä sitä sitten oltiin. Kun et koe, että on oikeutesi ja asiasi kertoa kaikkea taustoista. Kun tiedät, että asia ei tule pysymään salassa kuitenkaan. Kun tiedät, että jos et itse ole kertoja, joku muu tekee sen puolestasi. Et voi voittaa. Jos et jaa mitään, nousee haloo salailusta ja virheelliset oletukset. Jos jaat sen määrän, minkä koet oikeaksi… No, sit oot tässä tilanteessa, että saat tappouhkauksia aseen kanssa kuvassa poseeraavalta ja toinen vaikuttaja päättää heittää sut junan alle sen sijaan, että vaikka kysyisi ensin, että hei, miksi lähdit reissuun? Jos jaat avoimesti kaiken, niin kävelet aivan täysin yli omien periaatteiden ja moraalien ja lapsesi oikeuden. Ja siinäkin tapauksessa teet väärin, koska jaat lapsesi yksityisasiaa ja kun ei olisi edes ollut pakko lähteä. Aivan.

Niin tai näin, aina välillä on edessä tilanne, jossa ei vaan voi toimia oikein joka suunnalta arvioituna.

Mä en itse asiassa ollut päättänyt vielä lentokentälläkään sitä, miten päivitän ja mitä ja päivitänkö edes yhtään mitään. Kun tänne tultiin, oli tää asia jo Jodelissa ja mulla Instagramissa mukava tervetulo-toivotus. Piti päättää. Päätin. Niin päätti myös kanssavaikuttaja ja iltapäivälehti. Olisi ehkä pitänyt tehdä jotain toisin, kirjoittaa jotain toisin. Mä voin elää sen kanssa. Mä en olis voinut elää sen kanssa, että jotain pahempaa ois tapahtunut, koska mä annoin jonkin muun painaa vaakakupissa enemmän kuin lapsen hyvinvoinnin.

Tiesin, että tämän reissun alku menee jonkin sortin somekriisin parissa. En toki osannut olettaa mittasuhteita laisinkaan. En olettanut, että istun illalla tekemässä rikosilmoitusta. Mutta toisaalta. Lapsi on kipittänyt ja leikkinyt ulkona kolme päivää ja voinut paremmin kuin viikkoihin. Bring it on some, mä otan kaiken paskan vastaan. Because this is worth it.

93 thoughts on “Miksi? Koska. Ja sen on riitettävä.

  1. Apua, jos oikeasti ihminen ei tällaisessä voi tehdä miten itse parhaaksi näkee ilman kammottavaa myrskyä! Nyt jos koskaan olisi tärkeää pysähtyä miettimään, ettei vaan oman paniikin liikkeellelaittamana ala ns kytätä muita ja alkaa ajaa ajatusta, että kaikkien tulisi ajatella kaikesta samalla tavalla. Ei tule. Ei meidän yhteiskunnassamme, jossa tosin sananvapaus ei enää toteudu ja usein eriävät mielipiteet ammutaan voimalla alas. Itse haluan olla edistämässä vastakkaista muutosta ja kannustaa jokaista omaan mielipiteeseen olin siitä itse mitä mieltä tahansa. Voimia ❤

Leave a Reply