Here, here’s where I belong

Mä vähän lupasin itselleni, etten kirjoittele mitään, ennen kuin on jotain tosi kivaa kirjoitettavaa, tai mielen päällä on jotain muutakin päällimmäisenä kuin lasten terveysasiat (joista en halua kirjoitella), työasiat (joista en voi kirjoitella) tai mahdolliseen matkaamme liittyvät asiat (joista en jaksa kirjoitella mitään, kun en tiedä toteutuuko koko matka). Hiljaista on ollut kun nämä teemat tässä on ollut päällimmäisenä meneillään ja oon ollut jotenkin henkisesti lamaantunutkin täällä ajoittain ja selannut ties mitä kaikkia materiaaleja ja atm istun täällä molemmissa kyynärtaipeissa muistutukset verikokeista, joten kyllä tää nyt on ollut isossa osassa. Oon ajoittain aika avoimestikin kertonut meidän lasten terveysasioista, kuten vaikka kireästä kielijänteestä ja raudanpuutteesta, mutta mulla on tässäkin ihan vissi logiikka sen suhteen, mitä kerron ja mitä en. Jos koen, että jokin asia voi olla oikeasti tärkeä tieto monille, kuten esimerkiksi yllämainituissa tilanteissa, niin kerron siitä, koska koen sen palvelevan teitä enemmän kuin loukkaavan vaikka lasteni yksityisyyttä. Sitten taas en koe lasteni terveyttä sen enempää tarpeelliseksi käsitellä, ja varsinkin tilanteessa, kun minä tai kukaan muukaan ei oikein tiedä mikä juttu on meeillään, ja asiaa edelleen selvitellään ja samalla kyseessä on todennäköisesti jokin todella harvinainen juttu tai jokin todella simppeli juttu, joka ei uhkaa millään lailla terveyttä ja nyt vaan on tosi ärsyttävä tai uhkaa terveyttä, mutta fixi on helppo. Tai mitä tahansa näiden väliltä. Joten eipä ole mitä antaa asiaan liittyen tässä vaiheessa kuin sen verran, että on tässä taas tullu stressattua. Kukaan ei siitä kylläkään postauksena hyödy kun on tätä stressiä varmasti ihan tarpeeksi kaikilla omasta takaa tässä maailmantilanteessa.

Mutta siitä tulikin mieleeni…

Onhan tää arki nyt aivan jumalattoman erilaista kuin yhden lapsen kanssa! 😀 Ei nyt sinänsä siis stressiin liittyen, vaan ajankäyttöön. Herrajumala miten nää päivät vaan menee koko ajan! Miehen palattua takaisin vanhempainvapaalta, näkyi se kyllä aika pian täällä blogissa postaustahtina. Meidän kuopus on nimittäin sellainen superaktiivinen tapaus, että paikallaan ei tarttis pysyä muuten vaan kyllä ikinä ja viihdettä sais olla. Paikallaan kyllä pysyy. Kirjoja, palikoiden kasailuja ja ties mitä pitäis vaan olla tarjolla ja seuraa. Jos satun hetkeksi viereen lattialle makaamaan silmät kiinni, niin hän nappaa kädestä kiinni ja asettelee mun käden laittamaan palikoita tornissa kasaan. Kätevää. Tää nyt on tämän ikäisille ihan ominaista, mutta kun sitten tässä yhtälössä on toinenkin lapsi, niin sitten menee kyllä jännäksi ajankäyttö.

Sinänsä päiväkodissa oleva isompi ja pieni vauva kotona oli hirveen hyvä järjestely ensin. Vauva kotona siinä läheisyyttä tankkaamassa ja paljon nukkumassa tai pysyen aloillaan, sai tehtyäkin jotain. Siivottua ja pidettyä kodin siistinä ja välillä avattua läppärinkin. Sitten taas leikki-ikäinen sai päikyssä hyvin omanikäistensä seuraa ja iloa arkeen. Ja kun hänet haki joskus 15 aikaan, niin oli hyvin aikaa puuhailla yhdessä. Nyt taas tilanne on vähän silleen, että pienempää saa olla kaitsemassa ja viihdyttämässä nonstop siihen asti, että hakee isomman päikystä kotiin ja sitten pitäis jossain välissä tehdä töitä, ja ei niitä nyt oikeen viitti tehdä heti klo 17 jälkeen kun mies tulee kotiin, että sais nähtyä sitä isompaakin lasta kunnolla ja tehtyä hänen kanssaan kaikenlaista. Mä oon tosi usein meinannut jättää isomman vaan kotiin meidän kanssa pariksi päiväksi ja pari kertaa niin tehnytkin. Todetakseni, että se nyt on oikeesti hazardi ratkaisu. Ei niinkään sille pienelle, joka on onnesta soikeena kun isoveli on koko ajan mukana, vaan sille isommalle. Pitää olla vähän hissukseen kun pienempi nukkuu, koska ei tällä hetkellä oo voinut nukkua ulkona vaunuissa ja sitten taas kaikki kaverit ja leikit on ihan kesken päikyssä. Pienemmälle taas ei oo tarjolla perhekerhoja ja muita tälleen korona-aikaan ja tänhetkisen tilanteen takia ulkoilu on tosi hankalaa.

Se on jännä, millainen muutos tässä 3 ikävuoden kohdalla lapsessa tulee. Jotenkin ensin mulla oli sellainen ihan pieni, jonka jättäminen sinne päikyn portin taakse (2,5-vuotiaana) oli ihan kamalaa, ja nyt mulla on se 3,5-vuotias, joka kömpii aamulla halimaan viereen sänkyyn, johon hän koko nukahtaa tai sitten kysyy saako kattoa piirrettyjä, johon totean 6.30, että todellakin saat ja sitten hän onkin jo isin kanssa lähtenyt päikkyyn, kun mä herään tai sitten kuuntelen ensitöikseni aamulla intoa pursuavaa pulputusta päikystä. Nyt kun suunnittelee poissaoloja päikystä, usein tuntuu, että jää jotain. Sen tai tän kaverin synttärit tai se ja tää tietty ohjelma, tai pulkkamäki tai hiihto tai luistelu tai jotain. Ja lapsi menee hirveen iloisena sinne! Välillä oikeen sydämestä ottaa, kun pieni iso lapseni ilmoittaa klo 15 päikyssä, että “MIKSI sä jo tulit?” Ööö, aattelin, että ois kiva leikkiä pihalla, kun on valoa? “Emmä halua, mulla on leikki kesken!”. Ai.  Tulee sellanen olo, että oonpa ihan epäonnistunut äitinä, kun ei mun lapsi halua leikkiä mun kanssa 😀 Vaikka tiedän pienessä päässäni, että ei se siitä johdu 😀 Muistan, kun te kaikki tätä sanoitte silloin melkein 1,5 v sitten, mutta se tuntui niin kaukaiselta. Ja hänellehän se onkin kaukaista. Ihan eri maailmassa hän seisoi päikyn ikkunassa suupielet alaspäin vilkuttamassa ja ennen lähtöä vannotti, että vilkutanhan vielä autostakin. Nyt hyvä jos saan halin ja heipan, kun on jo menossa. Mun silmät mielestäni räpsähti tässä välissä ehkä kerran. Ehkä kaks? Mä alan ymmärtää niitä leffojen kohtauksia, missä lapset kasvaa silmissä, oikeesti.

Ai saakeli, heti alko päässä soimaan Mamma Mian Slipping Through My Fingers ja My Love, My Life jonain mixinä ja leffaversioina. Bring on the waterworks. Sidenote: rakastan Mamma Mia! -leffoja ja oon nähny molemmat monen monta kertaa ja vollotan aina ja ikuisesti noiden laulujen kohdalla. Ja nyt ku jotenkin mietin mielessäni, miten tuntuu, että viikot on muuttunu silmänräpäyksiksi ja voin kuvitella, että joku päivä näen aikuisen miehen ikkunassa, joka on mulle kuitenkin tuo pieni poika. Käytiin tänään lapsen kanssa keskustelua kahdesta viikosta, kun hän yritti ymmärtää, miten paljon se on. Käytiin tapahtumien ja nukuttujen öiden kautta ja mun mielestä hirveen lyhyttä selitystä seurasi kauhistunut parahdus. “NIIN KAUAN?!” Niin. Ainakin kolmen sekunnin verran mun mielestä. Tää on jollain tapaa ihan hirveetä aina mulle.

Tähän väliin sopinee kertoa, että postaus keskeytyi spontaaniin itkukohtaukseen, miehen kanssa jutteluun nostalgiahöyryissä ja kun sitten sisko soitti niin se jatkui sitten siinä ja ykskaks olikin jo vaikka kuinka myöhä ja läppärillä puolivalmis postaus 😀

Pitikö hei alkaa kattoo sitä Mamma Mian itkettävintä kohtausta? Ai herrajumala. Ihan takuuvarma itkettäjä mulle on kaikki, mikä liittyy lasten kasvamiseen ja nostalgiaan ja siis kaikki lapsiin liittyvä on ihan jotenki liian samaistuttavaa. Katottiin yks ilta Greenland miehen kanssa ja siinä sillä lapsella on diabetes. Ai jumalauta ku molemmat oli ihan resseissä sen leffan jälkeen jotenkin 😀 Ei sitä ennen iskeny samalla tapaa kaikki uutiset ja tarinat. Mut sit tollaset leffat, joissa on oikeen kuvauksellisesti ja musiikillisesti haettu tunteita herättävää tilannetta, niin ei tarvii olla ees mikään tietty tilanne päällä, vaan aina on sellanen hirvee ruma itkumeininki päällä. Ei mitään sellasta vähän tippa silmäkulmasta nenäliinaan, vaan sellanen nenä punasena vollottamista. Joskus viis vuotta sitten saman reaktion aiheutti joku P.S. I love you -tyyppinen leffa ja nyt taas kaikki laulut ja leffat on omassa päässä kääntyny siihen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Ja tossa Mamma Mia 2:ssahan se biisi on nimenomaan uusittu siihen äiti-tytär -suhteeseen. Muistelisin, että oon käynyt kattoo tän leffassa ja itkeny silmät päästäni ja toistanut saman jossain lennolla. Mikä on aina ihan tosi jees. Vollottaa spontaanisti ja sit niistellä ku norsu puoli tuntia sen jälkeen.

Like an image passing by, my love, my life
In the mirror of your eyes, my love, my life
I can see it all so clearly
All I love so dearly / Images passing by
Like reflections of your mind, my love, my life
Are the words I try to find, my love, my life
But I know I don’t possess you
With all my heart, God bless you
You will be my love and my life

Ai saakeli. Suosittelen tota pätkää siitä leffasta. Jos laulava Meryl Streep ei osu tunteisiin tässä, niin no, sit ollaan vaan erilaisia 😀

Jos jostain oon kiitollinen mun ADHD-diagnoosille, hoidolle ja tutustumiselle ihmisen välittäjäaineiden, vitamiinien ja hivenaineiden toimintaan, niin siitä, kuinka paljon paremmin osaa priorisoida asiat. Toki suomalaisessa mentaliteetissa ehkä priorisoin edelleen väärin, mutta mulle se priorisointi on tosi oikeaa. Ja samalla on oppinut ymmärtämään kuinka monta vuotta on tehdä monia asioita ja kuinka vähän on näitä vuosia, kun mun lapset käpertyy syliin, kun ne nukkuu kainalossa, kun ne elää minun seurasta ja kanssani tekemisestä. Sitä aikaa, kun meillä on tämä hirveän kiinteä suhde arjessa. Se on maailman parasta aikaa. Oon jotenkin oppinut tiedostamaan sen jo nyt, onneksi, enkä vasta jälkeenpäin. Kaikki tuntemani “vanhemmat” ihmiset aina hokee, että väsyttävyydessäänkin pikkulapsiaika oli maailman parasta aikaa. Toki kaikilla on varmaan tästäkin oma mielipiteensä, ja on ihanaa välillä irtautua tästä tekemään muutakin. Mutta on se omien lasten kanssa ajan viettäminen kaikkea hauskaa tehden, leikkien ja seikkaillen, ainakin itselle. Pieni irtiotto aina muistuttaa kuinka ihanaa onkaan remuta lapsen kanssa arjessa. Ja siksi on ihanaa, ettei se aika mene itselläni siihen, että yritän optimoida töitä ja perhearkea. Voi olla, että kaikkea aikaa onkin rajallisesti itsellä ja oon aika varma, että yhtä ei silloin kadu ja se on aika oman perheen kanssa. Ja vaikka aikaa ei olisikaan poikkeuksellisen rajallisesti ja saa onnekkaasti elää vuosia ja vuosikymmeniä vielä, niin veikkaan, että joskus kun jossain jää ikkunan taakse aikuinen mies, niin mun silmissä se on vieläkin se pieni esikoiseni.

Mä uskon vakaasti, että ihminen voi elää täyttä elämää ilman lapsiakin. En vähättele kenenkään halua elää ilman lapsia tai sitä elämänlaatua. Mä en koskaan kokenut eläväni vajaata elämää enkä koskaan ajatellut, että elämäni olisi vajaata ilman lapsia. Mutta tää on ehkä sellainen asia, jossa ei tiedä mitä menettää, ennen kuin sen menettää. En mä osannut arvostaa täysiä öitäkään ennen kuin ne menetin 😀 Mutta niin. Kun lapsia jo on, ei voikaan enää koskaan palata siihen ajatukseen, missä elämä on täyttä ilman heitä. Ja vaikka lasten ja uhmaikäisten kanssa elämä on välillä yhtä hampaiden kiristelyä, niin silti samalla he ovat niitä, jotka tuottavat eniten iloa elämässä ja arjessa. Rumalla sanalla lapset ovat kuin loisia. He tulevat osaksi sinua henkisesti ihan huomaamatta ja vievät sinulta haluamaansa. Raskausaikana vauva ehkä voikin viedä äidiltään hivenaineita ja vitamiineja, kuten kuuluukin, mutta synnyttyään lapsi onkin jättänyt itsestään jotain jälkeensä ja on aina jotenkin osana itsessä. Hän kuluttaa ehkä monella tapaa; voimavaroja, aikaa, rahaa ja vaikka mitä. Mutta hän ei pelkästään kuluta. Hän antaa niin paljon ja hän muuttaa. Kaiken. Jopa ajatus rakkaudesta muuttuu. Rakkauslaulutkaan eivät enää kuulosta samalta ja lapsen rakkaus on niin erilaista kuin toisen aikuisen, että kaiken tämän näkeminen ja tunteminen muuttuu. Kun seuraa oman lapsen ja omien vanhempien kanssakäymistä, se synnyttää uuden tunteen, sellaista jota ei ymmärrä. Siinä yhdistyy kommunikaatio ja rakkaus minun kokonaisuuteni ympäriltä; minun rakennuspalikkani ja minun rakentamani. Ja sitä tunnetta ei voi selittää täysin. Se ei ole pelkästään rakkautta, se on jotain syvää kuulumista. Olet henkisesti ankkuroitu jonnekin. Olet osa jotakin jatkumoa, ketjua, jossa olet palana. Kuulut siihen, mutta et omista siitä mitään.

Ja tuo ajatus mulle tulee kai tossa laulussakin. But I know I don’t possess you. Kumpaankaan suuntaan. Ymmärrys omista vanhemmista on aina ollut jotenkin niin loputon ja kaikenkattava, ja nyt on sitä itse jollekin. Minä en omista lapsiani, mutta he tietyllä tapaa omistavat minut. Eivät he ole sitä halunneet, he vaan ottivat minut haltuun, peruuttamattomasti.

On paljon yhteiskunnallista painetta vanhemmuuteen. Milloin pitäisi tai ei pitäisi laittaa lapsi hoitoon, ruokavalio, nukkuminen, harrastukset, tekeminen, oleminen. Pitäisi olla yhteiskunnalle tehokas verorahojen maksaja ja samalla pitäisi hoitaa itse ne lapset, jos ne on kerta tänne synnyttänyt. Välillä puhe lapsista on niin kuluttavan rumaa, että tekee pahaa. Päivähoidostakin puhutaan kuin jonain paikkana, minne lapset viedään, “ettei niiden kanssa tarttis olla”. Mun on aina hirveen vaikeeta valita sitä linjaa sanoilleni, jossa en halua syyllistää ketään tai aiheuttaa pahaa mieltä omasta vanhemmuudesta, mutta samalla jakaa omia tunteita laidasta laitaan. Kun fiilistelen lasteni kanssa vietettyä aikaa en halua aiheuttaa pahaa mieltä kellekään, joka ei ole voinut viettää aikaa yhtä paljon. Tai mitään sellaista. Ja samalla ymmärrän, miksi lapset ja perhearki on niin räjähdysherkkä alue keskusteluissa. Kun se on itsellekin niin laidasta laitaan. Lapsillensa haluaisi antaa maksimaalisen hyvän, mutta aina on tehtävä kompromisseja, koska kaikkea ei vaan voi saada oikein. Ja se mikä on se itsestä lähtenyt ymmärrys ja halu toteuttaa oman perheen perhe-elämä on hyvä. Tähän moni sanoo “ei voi olla täydellinen, riittää että on riittävän hyvä”. Mut eihän se riitä kuitenkaan, se kuulostaa sille, että voisi olla vieläkin parempaa, vaikka järki sanoo, ettei oikeastaan voi. Ei voi olla täydellinen.

(Niinku ei voi olla nää kuvatkaan, koska pitihän ton napin purkautua kesken kaiken tosta ja ton langan repsottaa joka fakin kuvassa :D) 

Mä kipuilen ihan hirveesti välillä ajankäyttöä lasten kanssa. On vaikea kirjoittaa siitä, kun toisaalta tietää jo valmiiksi viettävänsä verrattain tosi paljon aikaa lastensa kanssa. Toisen lapsen myötä niitä aikasyöppöjä onkin kaksi ja jokainen valinta on vähän pois jostakin ja yrität luovia sitä ajankäyttöä huomioiden molempien lasten ja molempien vanhempien hyvän olon. Mä oon aina jotenkin ajatellut ajankäytön sellaisena “laatuajan” määritelmänä myös. Että on oikeesti laatuaikaa. Yksin, kaksin, lasten kanssa tai miten vaan. Haluan viettää kaksin aikaa esikoisen kanssa, ettei kuopus vie enemmistöä huomiosta iälle ominaisella avuntarpeella tai iälle sopivilla aktiviteeteilla. Haluan viettää laatuaikaa kuopuksen kanssa, eli keskittyä hänen kanssaan olemiseen, eikä samalla miettiä töitä ja siivoilla ja tehdä ruokaa ja mitä vielä. Ja haluan viettää laatuaikaa kaksin puolisoni kanssa ja ihan yksinäni. Ettei se oma aika olekaan siivoamista tai kotitöitä, vaan ihan sitä omaa aikaa. Ja haluan, että lapsille on molemmille joka ikinen päivä se oma hetki, se oma laatuaika. Oli se sitten vaikka tunti. En puhu ns. face timesta, kun olen paikalla, vaan siitä laatuajasta, jonka annan sille ihmiselle, jonka kanssa olen. Ja se aika on tosi kortilla kahden pienen kanssa jos on työ  ja pieni lapsi kotona. Se on ehkä mulle kaikista “raskainta” kahden lapsen kanssa.

Ja nyt, nyt alkaa tuntuu siltä, että tilanne alkaa tasoittumaan. Kun ykskaks heillä on tarve siihen omaan keskinäiseen laatuaikaan. Kun ykskaks isoveli tulee ilmottamaan, että hän haluaa leikkiä kahdestaan pikkuveljen kanssa, kun joku vanhemmista on tulossa leikkihuoneeseen. Kun ykskaks ne juoksee hippaa kikattaen, pomppii sohvatyynyjen joukkoon ja härvää jotain omaa. Ykskaks sitä tajuaa kuinka paljon ne kaksi haluaa sitä omaa laatuaikaa keskenään. Koska vanhempien kanssa se on aina vähän jaettua. Ja sit mä huomaan istuvani sohvalla ja vilkuttavani kaksikolle, jotka polkee yhdessä samalla autolla toiseen huoneeseen kotona laulaen jotain omaansa ja vilkuttaen heippaa.

Ja samalla tajuaa koko ajan enemmän ja enemmän kuinka se oma laatuaika onkin kortilla näiden pienten ihmisten kanssa. Että ihan kohta ne haluaa viettää aikaa kavereiden kanssa. Että jo nyt ne haluaa mummun tai isin välillä ja kun tähän tulee vielä sitten se oma sosiaalinen piiri, niin ei sitä laatuaikaa olekaan mulle enää tarjolla. Ja sitä suuremmin sitä yrittää aina järjestää heille molemmille mahdollisimman paljon. En tiedä kuuluuko tämä pikakelauksen kaltainen olo pikkulapsiarkeen, vai onko se vaan pahenemassa oman iän karttuessa. Kun joku pieni ihminen käveli vastaan kadulla ja sanoi äidilleen “toi on Danten äiti” ja mä menin 25 vuotta takaisin omassa mielessä ja muistin, kuinka kaikki aikuiset oli jonkun äitejä tai isiä. Ne vanhat isot vakavat aikuiset. Mä olen nyt sellainen. SOS.

Jollakin tapaa meidän yhteiskunnassa puhutaan paljon muodossa “pitäisi” -muodossa. Joillakin on varmasti kipuilua siitä, kuinka paljon pitäisi viettää aikaa lasten kanssa. Että töiden venyessä ahdistaa, kun ei ole ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa lasten kanssa. Mutta väitän, että vanhemmilla se on pitkälti synnynnäistä. Että haluaa itse viettää sitä aikaa lasten kanssa, ja se ei ole halu vaan tarve. Ja me itse puhutaan sitten pitäisi-muodossa. Oon ymmärtäyt miten paljon mun ajatusmaailmasta oli erilaista vaikka vuosi-kaksi sitten. Mulla pyöri niin paljon asioita mielessä ja oli vaikea keskittyä siihen, mikä oli suoraan edessä. Pitäisi pitäisi pitäisi. Ja useinhan se menee niin, että töissä tai opiskeluissa on selkeä aikaraja, selkeä tavoite. Pitää olla silloin ja tälloin. Omassa hyvinvoinnissa, liikunnassa, elämäntottumusten muuttamisessa, oman ajan viettämisessä jne. ei ole sitä. Ei ole mitään, mikä määräisi sitä kiireelliseksi. Ja sitten sitä vaan menee siinä, että nyt pitää tehdä tämä ja tuo, ja sitten näille muille asioille on aikaa joskus. Oli se oma lepo, liikunta tai hyvinvointi tai sitten jokin muu. Kuinka monella vanhemmalla on sellainen fiilis, ettei ole ehtinyt harrastamaan? Liikuntaa? “No en mä ehdi tänään, meen huomenna!”. Mä ainakin allekirjoitan tän ajatuksen.

Ja se on vähän sellainen asia, jonka mä miellän myös säästämiseksi. Kun mä elin niin, että “laitan säästöön mitä jää”, niin siinä ei ollut mitään systemaattisuutta tai tarvettakaan, ja se aina meni miten meni tai jäi kokonaan. Sitten taas toisaalta jos elää silleen, että “no mä yritän kuluttaa vähemmän ja säästää enemmän, että nyt on tällainen säästötavoite X”, niin se on sit koko aika vähän sellaista “en nyt saanut tarpeeks säästöön, mutta en oikeen nauttinut siitäkään rahasta, minkä käytin, ku tiedän, että pitäis säästää”. Ja sit kun sen kaiken jakaa oikeesti silleen jotenkin suunnitelmaksi, että mikä on tärkeämpää kuin toinen ja miten siihen päästään ja ottaa sen vaikak säästösuunnitelman itsellensä ykköskohteeksi, niin sitten se jäljelle jääväkin on sellaista, mitä voi ihan huoleti käyttää hyvällä omallatunnolla.

Vähän sama pätee ehkä tähän pikkulapsiarkeen. Mikä tuntuu itselle sopivalta? Määränä omaa aikaa, laatuaikaa lasten kanssa, parisuhdeaikaa. Ja oikeasti avaa kalenterin ja suunnittelee arjen. Ja sitten jos tuntuu, että omat halut ja vaatimukset (esim. työn) ei täyty, niin miettii, mistä joustaa ja minkä verran. Vapaus on mulle maailman tärkein asia, mutta se on myös samalla jotenkin todella kuluttavaa. Kun koko aika tietää, että valintoja on, ja kun päättää jotain, niin se on muualta pois. Kun päätän tehdä töitä, on se pois ajasta lasteni kanssa. Koska eihän kukaan pakota mua tekemään töitä 8-16 tai edes 40 tuntia viikossa. Yhden lapsen kanssa se spontaani ajankäyttö olikin jotenkin melko helppoa, varsinkin kun lapsi oli erittäin vahvarutiininen nukkumistensa ja aikataulujensa kanssa, ennustettava jopa. Ja sitten taloon tuli pieni tornado, jonka ennustettavuus on mitä on, ja  yhtälössä on toinen lapsi, niin eipä ykskaks enää jääkään aikaa oikein millekään.

Mä törmäsin hauskaan kirjoitukseen yhdessä ADHD-blogissa (täytyy ettiä se ja linkkaa teille, ihan huippu jenkkibloggaaja, joka kirjoittelee omasta ADHD:sta) ja en oo koskaan ikinä kokenut samanlaista kosketuspintaa toiseen ihmiseen. Sillä oli sellainen kirjoitus, missä se tosi sarkastisesti selitti tätä ajatusta “on vaan tehtävä aikaa”. Ai että, tota kuulee paljon. Niin. En tiedä onko se sitten neurotyypillisille jotenkin helppoa, mutta mä jotenkin samaistuin hänen ajatuksiin siitä. Ja just siihen, että “kun ei sitä aikaa voi tehdä”. Trust me, jos mä voisin “tehdä aikaa”, valmistaa sitä, niin mä kyllä valmistaisin. Itselleni ainakin sen 12h lisää vuorokauteen. Jos teille kaikille muille on jaettu tähän välineet, niin vinkatkaa. Yv, av ja alennuskoodi kiitos, vai miten se menikään! Mut multa on menny ohi. 24 h ois vuorokaudessa. 7-8 ois hyvä ehkä nukkua. Sit se loppu on jaettavissa. Aikaa ei voi tehdä. Aikaa voi jakaa. Aikaa voi jakaa paremmin, tehokkaammin ja fiksummin, mutta se on silti valinta, jonka itse tekee, miten sen jakaa. Työt vie oman osansa. Kodinhoito (tätä ei voi kokonaan jättää pois, mutta toki voi optimoida). Pakolliset suihkussa käymiset ja ruokailut sun muut. Ja sit sulla on se loppuosa. Vähän ku systemaattisessa säästämisessä. Kun saat palkan tilille ja osa menee suoraan säästöön, niin jäljellä olevat eurot on sitä mitä on. Et sä niitä voi “tehdä lisää”, ellet nyt satu olemaan rikollinen, mutta sä valitset miten jaat ne. Syötkö kaurapuuroa ja meet leffaan, vai syötkö vähän jotain parempaa jugurttia ja et mee leffaan. Tätä samaa valintaa joutuu tekemään ajankäyttönsä kanssa jatkuvasti. Hyvänä päivänä sen optimoi itselleen erinomaisesti. Ja toisena huomaa, että helvetti mä oon nyt ihan hyperfokuksella lukenu jotain mun mielestä tosi mielenkiintoista, mutta aivan täysin helvetin turhaa, ja kello on nyt aivan saatanan paljon. Ja sit todennäköisesti käyttää tunnin itsensä sättimiseen siitä menetetystä ajasta.

Mä kirjoitan näistä mun viimeaikojen ahaa-elämyksistä lisää lähiaikoina, mutta tätä oon pyöritellyt paljon mielessä viime aikoina. Sitä, kuinka ääripäiden ihminen on joka asiassa. Samalla kun tajuaa, kuinka tärkeetä tässä elämäntilanteessa on hyväksyä, että aikaa on rajallisesti, sitä ei saa lisää, se on loppuva luonnonvara jokaikinen vuorokausi, niin samalla sitä kohtelee jotenki vähän loppumattomana ja elastisena. Vähän niinku jos yrität pakata jotain pehmeää pussia, mihin laitat paljon erilaisia esineitä tai sitten kovaa joustamatonta laatikkoa. Sä voit palapelistellä sitä laatikkoa vaikka kuinka kauan, ei se vaan saatana veny mistään kohtaa niin, että ne kaikki mahtuu sinne. Mutta se muovipussi venyy kyllä pikkuisen ja sitä voi kiskoa yhdestä kohtaa jopa ohuemmaksi. Aika on tässä paskassa esimerkissä se paksu kova laatikko. Ei veny. 24h vuorokaudessa. Ei tipu enempää. Mut ADHD:n aika on silti jostain syystä vähän muovipussi. Ja yleensä sitä venyttää sieltä omasta hyvinvoinnista ensimmäisenä. Ja jonkun on vaan pakko tulla, viedä se muovipussi pois ja todeta, että tossa on laatikko, alas kasailemaan siihen mitä onnistut ja jätät ulkopuolelle sen mitä ei mahdu. Koska samaan aikaan sen meidän muovipussin kanssa meillä on todellinen supervoima. Saatan tehdä keskivertoihmiseltä 10 tuntia vaativan homman kahdessa tunnissa, mutta saatan saada tunnin asiaan kulumaan helposti viisi. Mun tehokkuus ei ole koskaan tasaista, tai kiinni siitä, että se jokin asia on tärkeetä tai niin pitäisi tehdä. Nyt pystyn hallitsemaan tätä itsessäni aika hyvin, mutta on se silti erittäin vahvasti minussa.

Juuri tällä viikolla juttelin erään ihmisen kanssa pitkän pätkän eräästä spesifistä asiasta. Ja ajattelinkin jossain kohti, että ihmetteleeköhän se tätä. Ja sit kun lopuksi jossain välin totesin, että mulla on ADHD, hänen reaktionsa oli minusta mahtava. Hän ei nauranut, ei halveksinut, ei mitenkään kohdellut asiaa jotenkin tietyllä tapaa, vaan hän ainoastaan erittäin jotenkin lempeän miellyttävästi totesi “No mutta tämähän selittää paljon”. Jättäen toki tulkinnanvaran sille, mitä se tarkoitti. Mutta mä lähdin siitä tilanteesta hymyillen valtavan leveetä hymyä, koska koin tietyllä tapaa hänen ymmärtäneen minua. Minua, joka on samanaikaisesti saatanan tehokas ja saatanan tehoton. Ja samaan aikaan helvetin aikaansaava ja saakelin laiska. Ja samaan aikaan ihan helvetin hyvä omaksumaan vaikeeta tietoa ja kyvytön oppimaan simppeleitä asioita. Ja samaan aikaan erittäin analyyttinen ja vahva tekemään strategian, ja samalla ihan hampaaton ajankäytön suhteen. Jos siihen saa täyden vapauden.

Koska mä samaan aikaan janoan vapautta. Elän vapaudesta ja mahdollisuudesta toimia vapaasti. Ja samaan aikaan se on mun pahin vihollinen.

H&M farkut / ZALANDO saappaat (en muista nyt merkkiä) / BURBERRY takki / ZARA paita / ZARA liivi / GUCCI laukku / MARJA KURKI huivi 

Ja joka ikinen kerta kun tää asia kuluttaa mua ja mä tunnen pahaa mieltä siitä, että en oo tehny oikeita valintoja ja viettänyt lasten kanssa aikaa tarpeeksi tai tehnyt jotain muuta, niin mä yritän hengittää syvään. Joskus kerran, joskus sata. Ja mietin, että onneksi todennäköisesti huomenna on uusi päivä. Ja että oon ihan helvetin onnekas, että tämä on mun arjen yksi kuormitus. Nimittäin vaikeus valita monen positiivisen väliltä on yltäkylläisyyttä. Ja onni. Kun lapsia olikin yhden sijaan kaksi, ei “ne mennyt siinä samassa”, kuten moni hokee. Ei todellakaan. Tuli vaan vielä yksi täydellisen ihana asia, jonka kesken pitäisi osata jakaa itsensä. Ja se, positiivisuudessaankin, on haaste arjessa. Tällä hetkellä se näkyy hyvin pitkälti työajassa ja bloggaamisessa varsinkin. Ystävyyssuhteissa ja omassa ajassa. Monellakin tapaa. Jos vaikka jonnekin sinne mun muovipussiin mahtuiskin vielä aikaa sille, että oppii olemaan tuntematta menetystä ja syyllisyyttä? Yhdestä päivästä ilman esikoisen kanssa vietettyä aikaa. Epäsiististä kodista. Siitä tyttöjen illasta, jonka skippasi. Ainiin, voi helvetti ku se kova laatikko on jo ihan täynnä. Ei sinne nyt enää mahdu tää kummallisen mallinen palikka itsensä kehittämiselle. Ehkä joskus. Vai ehkä kuitenkin nyt, että ne kaikki muut palat meniskin sinne sit paremmin? Jaa. (Niinku esim. vaikka se, että ois oppinu vastaa IG-viesteihin koneelta, mikä vei vartin eikä ensin tuskaillu vuotta, ku halus vastaa pitkästi, muttei jaksanu puhelimella naputtaa aina pitkiä viestejä :D) 

Jos joku luki tänne asti, niin kiitos ja anteeksi. On näköjään tarve tulla kirjoittaa viikon jutut kerralla tätä nykyä. Ehkä sekään ei ole niin paha asia kuitenkaan 😀

Asuna samantyyppinen asu kun oli AINA-keittiöiden livessä viikonloppuna. Tää paita + liivi -kombo on yks mun suosikkeja aina vaan ja harmaiden farkkujen kanssa ihan mielettömän kiva!

Kertokaa fiilikset asusta tai tekstistä, jos sen jaksoitte lukea 🙂 

5 thoughts on “Here, here’s where I belong

  1. Ihan mahtava kirjoitus taas Anna, kiitos! <3 Otan etenkin tuon muovipussi/laatikko-vertauksen ehdottomasti käyttöön, koska oma ajankäyttöni on ihan tosi levällään – eikä ole tosiaan edes niitä lapsia 😀 Mä usein itse asiassa ihmettelen miten voi olla, että kaikki pitäisi ehtiä tekemään “oikeaoppisesti” 24 tunnin sisällä; nukkuminen, työt, ne pakolliset asiat (suihkut, syömiset, siivoamiset….) joihin menee aikaa – kukaan ei varmastikaan nukahda heti kun laittaa pään tyynyyn, tai ainakin mulla menee lueskellessa ja sen jälkeen pyöriessä 30min-2h pahimmillaan aikaa hukkaan. Ja kaikkien näiden ja sun luettelemien syiden lisäksi 24h on vaan liian vähän eli jos keksit jostain sen muovipussin, niin täällä yksi joka kanssa haluaa sellaisen ajan! 😀

  2. Kiitos tästä postauksesta, siinä oli paljon hienoja ajatuksia joihin pystyin äitinä samaistumaan. Joissakin kohdin tuli ihan tippa linssiin täälläkin, mutta Mamma Miaa en sentään katsonut, Abba on meinaan ykkösinhokkini 😀 Muistan yhä sen yhden Kreikan matkan jossa hotellimme allas-alueella soitettiin Abbaa AINA tiettyyn aikaan iltapäivästä ja siihen mennessä oli viimeistään pakko kadota jonnekin 😂 Anyhow, halusin myös kiittää blogistasi. Olen ollut matkassa jo ennen Australian aikoja eli öö en edes tiedä kuinka kauan. Nykyään blogeja tulee luettua vähemmän, nekin joita luen tulee usein vain silmäiltyä läpi. Mutta sinun blogisi on ehdottomasti poikkeus. On virkistävää kun sinulla on usein painavaa asiaa etkä pelkää sanoa sitä ääneen, siitä johtuen blogisi ei olekaan hajuton ja mauton. Ikävää että se saa aikaan pahansuopia kommentteja sinulle, toivon että jaksat jatkaa vielä! 🙂

  3. Ihana ja ajatuksia herättävä postaus! Nämä pohdiskelut ja tajunnanvirta-postaukset ovat aina olleet blogisi parasta antia. Olet kovin taitava sanoittamaan ajatuksiasi ja voin usein samaistua ainakin osaan mietteistäsi vaikka olemme varmasti monin tavoin kovin erilaisia ihmisiä 🙂

  4. Moi!

    Oon sun uusi seuraaja ja osaat kirjoittaa todella hyvin tuosta adhd:sta joka myös itselläni diagnosoitiin juuri.

    Kiitos näistä pitkistä postauksista ja siitä että kerrot siitä niin taivasti täällä.

    Kiitos sulle ❤️

Leave a Reply to Riikka H Cancel reply