“Don’t try to win over the haters; you are not a jackass whisperer.”

Ootteko kuulleet Brené Brownista? Mä oon ladannut hänen pari kirjaansa jo aikaa sitten lukulistalle, mutten ole ehtinyt aloittaa niitä. Ja oon kuunnellut tosi mielekkään TED talkin häneltä ja lukenut kasakaupalla mahtavia lainauksia, jotka oon tallentanut puhelimeeni.

Nyt kun eräs seuraajani kommentoi edelliseen postaukseen yhden suosikeistani, oli pakko jakaa muutama lempilainauksistani tänne teille, koska nää on oikeesti ihan mielettömän hyviä ajatuksia todella moni! Mun piti laittaa muutama suosikkini ja ykskaks niitä oli 25 kappaletta. Toimikoot nämä tekstityksenä näille asukuville, nimittäin nämä on mielestäni erittäin hyviä ajatuksia meistä jokaiselle.

Otsikon lainaus on itse asiassa myös aivan loistava. En tykkää lauseesta “vihaajat vihaa”, koska se on vähän sellainen, että kaikenlainen perseily hyväksytään sellaisena “no sellaista nyt tapahtuu” -kommenttina. Eihän kukaan kai sanois, että “no raiskaajat raiskaa, yritä olla joutumatta uhriks”. Toki fyysinen koskemattomuus on aivan eri asia kuin vihaaminen, mutta henkinen väkivalta, mitä vihapuhe esimerkiksi on, ei ole koskaan OK ja silläkin on uhreja ja seurauksena voi olla myös uhrin fyysinen terveys tai henki. Vihaaminen ja vihapuhe on eri asioita ja olen täysin hyväksynyt esimerkiksi sen, että minua jotkut vihaavat. En voisi olettaa, että minua kaikki rakastavat, eikä se ole minulle mitenkään vaikea paikka. Mutta vihapuhetta en tule koskaan hyväksymään.

“A lot of cheap seats in the arena are filled with people who never venture onto the floor. They just hurl mean-spirited criticisms and put-downs from a safe distance. The problem is, when we stop caring what people think and stop feeling hurt by cruelty, we lose our ability to connect. But when we’re defined by what people think, we lose the courage to be vulnerable. Therefore, we need to be selective about the feedback we let into our lives. For me, if you’re not in the arena also getting your ass kicked, I’m not interested in your feedback.”

En voisi olla enempää samaa mieltä tästä lainauksesta. On ihmisiä, joiden mielipiteet painaa ja ihmisiä, joiden mielipiteet eivät paina. Ensimmäisiä on paljon paljon vähemmän kuin jälkimmäisiä.

“You either walk inside your story and own it or you stand outside your story and hustle for your worthiness.”

“It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again…who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly.”

Myös tämä on yksi suosikkiajatuksiani. Haluan opettaa myös lapseni tähän ajatusmaailmaan, jossa epäonnistumiset, virheet tai mitkään asiat, eivät ole pelkästään huonoja, vaan paljon muutakin. Tärkeintä on olla rohkea, kokeilla ja yrittää niitä asioita, joita itse haluaa ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelee omista intohimoista ja tavoitteista.

“What’s the greater risk? Letting go of what people think – or letting go of how I feel, what I believe, and who I am?”

“Daring to set boundaries is about having the courage to love ourselves even when we risk disappointing others.”

Mä opin nää jo kauan aikaa sitten ja mä toivon, että jokainen ottaa nää ajatukset omakseen. Itserakkaus ei ole välttämättä huono asia, itseään pitää rakastaa, itseään pitää kunnioittaa ja omat rajat on kaikista tärkein kartta, joka pitää tietää.

“When I see people stand fully in their truth, or when I see someone fall down, get back up, and say, ‘Damn. That really hurt, but this is important to me and I’m going in again’—my gut reaction is, ‘What a badass.’”

“Even to me the issue of  ‘stay small, sweet, quiet, and modest’ sounds like an outdated problem, but the truth is that women still run into those demands whenever we find and use our voices.”

Ja valitettavasti oma kokemus bloggaajana, vaikuttajana, työelämässä ja äitinäkin on sellainen, että enemmän tätä ajatusmaailmaa viljelee toiset naiset mulle.

“I’m also not a fan of anything that’s brutal, including honesty. Honesty is the best policy, but honesty that’s motivated by shame, anger, fear, or hurt is not “honesty.” It’s shame, anger, fear, or hurt disguised as honesty. Just because something is accurate or factual doesn’t mean it can’t be used in a destructive manner: “Sorry. I’m just telling you the truth. These are just the facts.”

Monen monta vuotta bloggaajana ja hyvin usein edelleen jää pari tärkeää asiaa monilta ymmärtämättä. Ei jokin kritiikki sellaisenaan, vaan se miten sen esittää. Saati sitten se, onko edes oikeutettu kritiikkiin. Rehellisyys ja mielipidekin on vähän sellaisia asioita, joita jonkun tulisi kysyä antajaltaan. Ja kuinka moni kritisoija voi oikeasti sanoa, ettei omaa kritiikkiä maalaa joku näistä ajatuksista? Jokaisella meistä on jokin motivaatio olla “rehellinen” ja “antaa kritiikkiä”. Mistä tunteesta ja ajatuksesta se kumpuaa? Läheisilleen tunne voi usein olla hyvinkin positiivinen, mutta mikä positiivinen lähtökohta tai tunne häpeän, vihaisuuden, pelon tai loukkaantumisen ja kateuden tai katkeruuden sijaan voisi olla tekijänä sille, että kokee tarvetta “olla rehellinen ja antaa palautetta” tuntemattomalle ihmiselle, jonka elämään ei tarvitse osallistua? Sitä olisi hyvä miettiä. Jos haluaa naamioida oman palautteenannon tarpeellisuuden esim. altruismiin siitä, että voi muuttaa jonkun asian/ilmiön/vaikuttajan paremmaksi, niin tällainen ajatusmaailma ei ole todellinen, vaan vaikuttimena on jokin muu, jokin henkilökohtainen.

“Empathy is a choice. And it’s a vulnerable choice, because if I were to choose to connect with you through empathy, I would have to connect with something in myself that knows that feeling. In the face of a difficult conversation, when we see that someone’s hurt or in pain, it’s our instinct as human beings to try to make things better. We want to fix, we want to give advice. But empathy isn’t about fixing, it’s the brave choice to be with someone in their darkness—not to race to turn on the light so we feel better.”

“If I share something with you that’s difficult for me, I’d rather you say, “I don’t even know what to say right now, I’m just so glad you told me.” Because in truth, a response can rarely make something better. Connection is what heals.”

Nää on musta erinomaisen hyviä ajatuksia monella tasolla. Elämässä, parisuhteessa, ihmissuhteissa ylipäätään. Usein myös huomaan ajattelevani tämäntyyppisesti kun saan tukevia kommentteja kertoessani jostakin raskaasta. Usein saan ongelmanratkaisua ja ideoita vastaukseksi ja rehellisesti sanottuna, yleensä olen niitä jo itsekin harkinnut ja yleensä sellaiset kommentit tuntuvat myös jollakin tasolla vähättelevältä. Vähän sellaiselta “jos tekisit niin tai näin, voisi tämä olla parempi, eli tilanteeseen on itsestäänselvän helppo ratkaisu, joten eihän tämä ole ongelmakaan”. Uskon, että ihminen osaa pyytää ja kysyä konkreettisia neuvoja, jos sellaisia haluaa. Hyvin usein oon kuullut myös erilaisia kommentteja, jotka ovat “neuvoja”, mutta todellisuudessa ne ovat vain ongelman alleviivaamista, ilman mitään ratkaisua.

“Let go of who you think you’re supposed to be; embrace who you are.”

Me eleteään niin järkyttävän raskaassa maailmassa, jossa jokaisella on ajatus siitä, keitä meidän pitäisi olla. Pettymyksenä oleminen läheisille on ehkä raskain paikka olla.

“Perfectionism is a self destructive and addictive belief system that fuels this primary thought: If I look perfect, and do everything perfectly, I can avoid or minimise the painful feelings of shame, judgment, and blame.”

Mä oon joskus pitänyt itseäni perfektionistina ja päässyt siitä onneksi eroon hyvinkin pitkälti. Mun koti on sotkuinen, enkä välitä, mun elämä on epätäydellinen, minä olen epätäydellinen enkä välitä. Täydellistä mun elämässä ei ole. Edes lapseni eivät ole näennäisen täydellisiä, nukkumisineen, syömisineen ja ihan kaikkineen. Mutta samalla ne on niin täydellisiä, epätäydellisinäkin. Miksi mä sitten keskittyisin jatkuvasti jonkin sellaisen tavoitteluun, joka on oikeasti mahdotonta? Saati, että tekisin sitä vaikkapa blogissani, jossa on tuhansia eri käsityksiä täydellisestä, ja minä en pysty saavuttamaan niistä yhtäkään. Mun ei tarvii olla edes itselleni täydellinen, joten miksi mun pitäisi olla sitä muillekaan? Ja samalla tää on vapauttanut mut tosi paljosta negatiivisuudesta muita kohtaan. En koe ketään kohtaan sentyyppisiä tunteita, kuin moni vihaajani kokee minua kohtaan. Minä kun en ole täydellinen, nii miksi kenenkään muunkaan pitäisi olla?

“Power within is defined by an ability to recognize differences and respect others, grounded in a strong foundation of self-worth and self-knowledge. When we operate from a place of power within, we feel comfortable challenging assumptions and long-held beliefs, pushing against the status quo, and asking if there aren’t other ways to achieve the highest common good.”

Mun yksi seuraaja kysyi taannoin miksi mä kapinoin korona-suosituksia vastaan, että ei kai se oo vaikeaa pitää maskia ja olla menemättä päikkyyn sisälle pakkaamaan lapsen vaatteita? Ei se olekaan vaikeaa. Mä voin pitää maskia ja silti kyseenalaistaa sen järkevyyttä joissakin tilanteissa tai voin kyseenalaistaa vanhoja sääntöjä, jollen koe niitä oikeaksi. Mun eniten vihaama ajatus on “no näin on aina tehty” kun jotakin kyseenalaistetaan. Se on muutoksen suurin este.

“Talk to yourself the way you’d talk to someone you love. Most of us shame, belittle, and criticize ourselves in ways we’d never think of doing to others.”

Kun jokainen oppii tekemään näin, onkin itse asiassa aika paljon vaikeampaa puhua muillekaan yhtä rumasti. Jos itselleen puhuu hirveen rumasti, niin tulee tehneeksi muillekin. Opetus ja ajatus, jossa varmasti isolla osalla ihmisistä on pitkä työ tehtävänä, kuten mullakin.

“We cannot selectively numb emotions, when we numb the painful emotions, we also numb the positive emotions.”

“Because true belonging only happens when we present our authentic, imperfect selves to the world, our sense of belonging can never be greater than our level of self-acceptance.”

“You cannot shame or belittle people into changing their behaviors.”

Ahhh, mun suosikkini. Pätee ihan kaikkeen ilmastojaaritteluista jatkuviin “hyväntahtoisiin” kritiikkeihin vaikuttajille. Muutos lähtee itsestä, halusta muuttua, halusta olla jotakin muuta. Negatiivisista tunteista lähtevä muutos on todennäköisesti korkeintaan negatiivisten tunteiden ajama motivaatio, joka ei ole kovin kantava.

“Just because someone isn’t willing or able to love us, it doesn’t mean that we are unlovable.”

Mä en oikeasti oo pitkään aikaan kokenut kovinkaan merkittäviä tunteita siitä, että joku ei pidä minusta tai sisällöstäni. Se ei sinänsä kerro minusta vaan se kertoo heistä. Kaikesta ei sitä paitsi tarvii tykätä. On monia asioita, joista en välitä, mutta tiedän läheisteni rakastavan niitä. Minun mielipiteeni ei tee asiasta hyvää tai huonoa, se tekee siitä sopivan tai epäsopivan minulle.

“I want to be in the arena. I want to be brave with my life. And when we make the choice to dare greatly, we sign up to get our asses kicked. We can choose courage or we can choose comfort, but we can’t have both. Not at the same time.”

“We fail the minute we let someone else define success for us.”

Juttelin vähän aikaa sitten erään läheiseni kanssa siitä, miten mä jaksan esimerkiksi jatkuvaa kommentointia liittyen äitiyteeni kun pieninkin kommentti äitiydestä voi olla tosi kivulias, se kun osuu niin tärkeään ja arkaan paikkaan ja jäin pohtimaan tätä. Koska vähän kaikessa mä oon omaksunut tän ajatusmallin. Vain minä olen oikea ihminen määrittelemään menestykseni missä vaan. Äitinä tai missä tahansa muussa roolissa. Jos minä koen olevani hyvä äiti lapsilleni, kenenkään muun määritelmät (positiiviset tai negatiiviset) eivät pääse ihoni alle. Minusta ei tule parempaa äitiä mielessäni kenenkään kehuilla, sen menestyksen tunteminen ei ole siis kehuistakaan kiinni, vaikka kivahan niitä on kuulla. Toisaalta se ei tee minusta huonompaa omassa mielessäni, vaikka joku oksentaa näppikselleen kilometriviestin siitä, kuinka huono äiti olenkaan. Sama pätee kaikkeen muuhunkin elämässäni. Minä määrittelen oman menestykseni äitinä, yrittäjänä, ystävänä, ihmisenä. Vastoin joitakin oletuksia, en koe olevani täydellinen missään, ja vähän kaikessa on parantamisen varaakin. Sillä täydellisyyteen en pyri missään, mutta jatkuvaan kehitykseen kyllä.

“We are not here to fit in, be well balanced, or provide exempla for others. We are here to be eccentric, different, perhaps strange, perhaps merely to add our small piece, our little clunky, chunky selves, to the great mosaic of being. As the gods intended, we are here to become more and more ourselves.”

Voi tämä. Tämä niin paljon. Tämän pitäisi olla mun mielestä Vaikuttajien Kuvitteellisen Ammattiliiton motto.

Musta on mielenkiintoista, kuinka koetaan, että vaikuttajien tulisi olla positiivisia esimerkkejä vaikka missä kaikessa. Tehdä kaikki “oikein”, koska vaikuttajien vastuu. Mutta tuo ajatus on kääntynyt päälaelleen. Meidän vaikuttajien tulisi olla me, oma itsemme, ilman taakkaa ja pelkoa siitä, miten meidät kohdataan itsenämme. Me vaikutamme omana itsenämme; toisia toimimaan samoin ja toisia toimimaan toisin. Ja liian usein meitä pyritään työntämään muottiin, joka ei ole meidän oma, vaan jonkun muun määritelmä siitä, keitä meidän pitäisi olla, eikä sille ole mitään perustelua. Ennen kuin joku nousee kaikkien hyväksymäksi ylijumalaksi meidän kuolevaisten tavallisten ihmisten joukosta ja määrittelee sen, mikä on absoluuttisen oikein, kukaan meistä ei ole velvoitettu olemaan esimerkkinä tai sopia johonkin muottiin. Koska meillä jokaisella tulisi olla käsitys siitä, mikä on oikeanlainen muotti. Ja meillä kaikilla on siihen täysi oikeus.

“People are opting out of vital conversations about diversity and inclusivity because they fear looking wrong, saying something wrong, or being wrong. Choosing our own comfort over hard conversations is the epitome of privilege, and it corrodes trust and moves us away from meaningful and lasting change.”

Tää on mun mielestä nyky-yhteiskunnan iso ongelma. Keskustelu vaiennetaan sillä, miten kenenkin kuuluu nähdä ja ajatella, ja “epäsuosituille mielipiteille” ei ole enää sijaa. Samalla kuitenkin moni “epäsuosittu mielipide” tuntuukin olevan määrällisesti suositumpi. Sitä ei vaan saa sanoa ääneen, koska muuten tulee leimatuksi ja nykypäivänä ihmisen oma brändi on hirvittävän tärkeä. Jo pelkästään henkisen hyvinvoinnin lisäksi esimerkiksi työ ja perheensä elättäminen voi olla kiinni jostakin mielipiteestä, joka ei sinänsä ole laiton. Vaikka jokin mielipide ei liittyisi edes millään lailla työhön. On pelottavaa keskustella asioista, joihin haluaa muutosta, jos ei olekaan samalla viivalla yleisesti “hyväksytyn” keskustelunsuunnan kanssa.

“Don’t grab hurtful comments and pull them close to you by rereading them and ruminating on them. Don’t play with them by rehearsing your badass comeback. And whatever you do, don’t pull hatefulness close to your heart. Let what’s unproductive and hurtful drop at the feet of your unarmored self. And no matter how much your self-doubt wants to scoop up the criticism and snuggle with the negativity so it can confirm its worst fears, or how eager the shame gremlins are to use the hurt to fortify your armor, take a deep breath and find the strength to leave what’s mean-spirited on the ground. You don’t even need to stomp it or kick it away. Cruelty is cheap, easy, and chickenshit. It doesn’t deserve your energy or engagement. Just step over the comments and keep daring, always remembering that armor is too heavy a price to pay to engage with cheap-seat feedback.”

Mä annoin jossain vaiheessa esim. monien kommenttien olla. En vastannut, poistin tai annoin olla. Ja sitten mä totesin, että se oli sellainen valittu haarniska, jonka taakse menin. Näin mun “kuuluu tehdä”, ajattelin. Ja ne jäi pyörimään mieleeni. Oon oppinut, että mä oon vielä tossa kick it away -vaiheessa. Että mä potkaisen vastapalloon ja sit mä oon käsitellyt sen asian. Sit mä oon sanottavani sanonut ja voin unohtaa koko asian. Se ei enää herätä ajatuksia, se ei herätä tunteita. Mulle on helpointa kävellä jonkin asian yli itsenäni niin, että oo kokenut, että joku on hyökännyt ja mä olen puolustautunut, tehtäväni tehnyt, voitavani antanut ja voin jatkaa matkaa. Oon kokenut sen pitkään vievän enemmän voimavaroja, jos kävelen oman toimintatapani yli ja väkisin jätän asian sikseen. Ehkä joskus mä pääsen siihen tilaan, jossa mun ei tarvii väistää, potkaista takaisin tai polkea maahan. Mutta nyt se tuntuu joltain muulta kuin multa.

“At the end of the day, at the end of the week, at the end of my life, I want to say I contributed more than I criticized.”

“Choose courage over comfort”

Jos haluaisin vielä tatuoinnin, ottaisin tän viimeisen. Mulla löytyy jo yksi aforismi. Eiku kaks. No anyway. “My heart will always overrule my mind” on sellainen lause, joka löytyy kropaltani varmaan hamaan hautaan asti, ja oon mennyt sillä paljon. Tää on toinen vahvasti mulle ominainen toimintapa. On paljon pelottavuudessaan tai vaativuudessaan tai epävarmuudessaan epämukavia asioita, joista kasvaa jotakin suurinta ja parasta koskaan. Rakastuminen on yksi sellainen. Vanhemmuus on yksi sellainen. Oman itsensä löytäminen on sellainen.

Kuvituksena mun mukavan rento arkiasu, jossa
ESPRIT neule
H&M farkut
CHANEL Boy laukku
KAPPAHL takki
ENMUISTAMERKKIÄ vanhat bootsit

Osuiko joku quote erityisesti? Entäs mitä tykkäsitte asusta? 🙂 

10 thoughts on ““Don’t try to win over the haters; you are not a jackass whisperer.”

  1. Liittyen muiden ihmisten kommentointiin. Itsessäni olen huomannut, että muiden kommentit sattuu, jos se koskee jotain asiaa, josta itse on vähän epävarma. Oli se sitten ulkonäköön, vaatetukseen, lapsen kasvatukseen tai mihin vaan.

    Jos taas on täysin itsevarma, niin kommentit on helpompi heittää lennosta roskikseen. Tämä ei ehkä päde, jos sitä negatiivista tuppaa ovista ja ikkunoista, mutta näin perustallaajan näkökulmasta, jolla ei ole kommettiboksia, joka tuuppaisi paskaa niskaan jatkuvalla syötöllä.

    1. Tuo on varmastikin totta ja itsekin tunnistan ajatuksen, mutta mulla on eri reaktio. Siis tyyliin, jos kommentti koskisi jotain pinnallista kuten vaikka puseron väriä tai jotain sellaista, on se ihan eri juttu kuin vaikka äitiyttä koskeva kommentti. Siis esim. jos joku a) sanoisi mun taulua rumaksi tai b) mun äitiyttä huonoksi, koska otan vapaa-aikaa maalaamiselle, enkä oo lasten kanssa, niin jälkimmäinen sysäisi enemmän tunteita kuin ensimmäinen. Eikä sen takia, että olisin yhtään epävarma äitiydestäni tällaisessa, vaan sen takia, että koen tietyt asiat vaan sellaisiksi “how dare you?!”-tyyppisiksi. Joku sellainen oikeudenmukaisuuden käsitys tai viha tahdittomuutta kohtaan tai joku sellainen tiedätkö? Siis sellainen “noin ei vaan tehdä” -tyyppinen ajatus, joka herättää mussa sellaisen ajatuksen, että joku on way over the line, ja on muistutuksen paikka, että pysyy sen rajan takana. Esim. mulla nousee aina hermoon raskausutelut, vaikka itselleni asia ei ole mitenkään arka tai epävarmuutta herättävä. En tiedä osaanko selittää tätä oikein 🙂

      1. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat.

        ”How dare you”-reaktio tulee kyllä itselläkin joistakin asioista. Mutta koska en osaa reagoida muuten kun murista itsekseni sisäänpäin, en saa sitä koskaan ääneen sanottua.
        Että silloin kun minultakin joskus kysyttiin, että olenko raskaana, kun noin maha pömpöttää, niin olisi voinut vaikka ääneen ilmaista mielipiteensä ko.kysymyksestä, eikä poistua naama punaisena paikalta häveten paria lisäkiloa vatsan seudulla.

  2. Mikään kritiikki ei pitkään aikaan ole iskenyt muhun niin, että taistelisin ns. tuulimyllyjä vastaan. En myöskään ole pitkään aikaan kokenut, että mun pitäis vastata hyökkäävään kritiikkiin hyökkäävästi tai että jos en vastaa siihen hyökkäävästi takaisin, olisi se jonkinlaista alistumista vastapuolen ilkeäsanaiselle provolle.
    En siis ole bloggaaja, mutta kyllä sitä kritiikkiä, kaikenlaista, saa ihan oikeassakin elämässä. Se ei mene enää ihon alle tai saa mua takajaloilleni, koska oon alkanut yrittää ymmärtää sitä vastapuolta. Mistä kumpuaa se, että joku antaa kritiikin niin kipakasti? Onkohan siinä jotain ns. perääkin? Ja tähän ihmeellisyyteen on itseasiassa opettanut puolisoni, jonka kritiikin sietokyky riippuu kuun ja tähtien asennosta 🤣 Mä sanoin jo 11-vuotiaana äidilleni, että mä en halua muuttaa itseäni koskaan sellaiseksi, mitä mä haluan olla, vaan olen sitä mitä olen, ja haluan muuttaa (tark kehittää) niitä asioita, mitä en halua olla ja mun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka näyttää mulle, minkälainen en halua olla. Tää pätee vieläkin. Nyt myöskin aikuisena tämän lisäksi ymmärtänyt, että toiset ihmiset ovat kuin peilejä. Metsä vastaa, kuin sinne huutaa, joissakin tapauksissa. Nyt ymmärtänyt myöskin, että metsälle ei tarvitse vastata samalla tavalla, kuin se huutaa, koska se tekee musta sellaisen, mitä en halua olla. Jos joku haluaa olla kusipää, mä en halua antaa kyseiselle ihmiselle sitä tyydytystä, että musta tulee myös kusipää. Jos osaan yhtään selittää itseäni.
    Noista quoteista ei muhun iskenyt voimalla, mutta tämä joskus aikoinaan; “Model the behavior you wish more people would display. Lead first.”
    Siinä mielessä osaan olla armollinen itselleni, että kun itselläni on huono päivä toivon, että mulle ei vastattais, kuten itse huudan, vaan se joku olisi mulle siinä tilanteessa “lead first”.

  3. Hyvät lainaukset!

    Tykkään kuunnella Brene Brownin (ja monen muun mun “gurun”esim. Glennon Doyle) haastatteluita youtubesta. Ja jonkun verran Brenen omaa podcastia.
    Jotenkin niissä pyöritellään pääasioita ja usein niissä on jotain juttuja, jotka avaa niitä ajatuksia lisää.
    Tykkään myös kuunnella Brenen itse lukemia äänikirjoja.

    Mun lemppari Brenen lainaus korona ajalta on “empathy is not finite”

  4. Mun oli pakko käydä eilen vilkaisemassa tätä Ylilautaa, että mikä paikka se oikein on… En tullut surulliseksi vaan pikemminkin todella hämmästyin. Kuinka ihmeessä niin monella ihmisellä voi olla aikaa, viitsimistä ja mielenkiintoa tuollaiseen. Jaksetaan käydä lukemassa blogipostaukset, niiden kommentit ja sen jälkeen vielä kirjoittaa ko. “keskustelusivustolle” aiheesta. Kaikki verhotaan teennäiseen huoleen lapsista😂. Kuinka voi inhota tuntematonta henkilöä niin paljon, että jaksaa toimia näin? Ei helvetti, mun usko ihmisten hyvyyteen ja fiksuuteen ei aivan riitä. Siellä kirjoittelee ilmeisesti juurikin niitä täydellisiä, kaikkeen syyttömiä henkilöitä, jotka voivat heittää sen ensimmäisen kiven.

    Ja terkut sinne ylilaudalle, minä en ole Anna, vaikka olittekin satavarmoja (vai 110%🤣) , että aiempi kommenttini oli Annan “salanimellä” kirjoittama, samat virheet ja kaikki. Olisi mahtavaa, että saisin joskus olla yhtä virheetön ihminen kuin te❤️.

  5. Mä ajattelen niin, että jos uskoo hyvän, täytyy uskoa huonokin. Kaikki ne on vaan mielipiteitä, joille ei pitäisi antaa liikaa arvoa. Miksi vain kaikki positiivinen palaute olisi totta? Ei se ole sen enempää kuin vain pelkkä huono. Mikään lukijan mielipide ei ole toista enemmän tai vähemmän totta, ne on vaan eri näkökulmia, tulkintoja sinusta.

Leave a Reply