– 11

Paino. Kauheen pelottava asia ottaa esille, koska aina joku kuitenkin lukee tämänkin postauksen väärin ja vetää omanlaisensa johtopäätökset ja sitten olen liian jotakin ja ihannoin väärää asiaa tai en ole tarpeeksi jotakin. Kuitenkin tämä on itselleni mielenkiintoinen ja tärkeäkin aihe, ja siksi haluan siitä kirjoittaa. Koska olisi myös oikeasti aika kummallista jos en kirjoittaisi, koska no, jos laihtuu vuodessa julkisessa ja jopa ulkonäköönkin usein keskittyvässä työssä ihan silminnähden, on mun mielestä tavallaan jopa hassua, jos asiaa ei mainitse lainkaan. DM olen saanut paljon kyselyjä sekä mun dieetistä että mun urheilusta, ja vaikka en koe, että kellään olisi mitään velvollisuutta avata omaa painoaan sen enempää jos ei halua tai vaikkapa painonnousun/-laskun aiheuttajaa, koen omalla kohdallani muutoksen täysin neutraaliksi, eikä se sikäli tunnu jotenkin liian henkilökohtaiselta.

Mutta niin, itse asiaan.

Niin paljon kun vihaankin termiä rakkauskilot tai parisuhdekilot, niin tietyllä tapaa ymmärrän ajatuksen. Itse sanoisin, ehkä jollain tapaa elämäntasaantumis-kilot tai onnellisuuskilot omalla kohdallani kun mietin nuorempaa aikaa elämässäni. Parisuhteella tai rakkaudella ei oo ollut mitään väliä, oon nimittäin ollut sellainen ihme riutuja välillä rakastuneena, kun ei oo voinu keskittyä muuhun ku siihen rakastumiseen, niin sitten ei oo ruoka maistunut. Yksi parisuhde on ollut myös elämäni aikana sellainen, joka riudutti lähinnä sen rankkuudella henkisesti, mitä en toki tajunnut kuin vasta jälkijunassa. Eli sinänsä mulla seurustelustatus ei ole vaikuttanut kovin merkittävästi, vaan tietyllä tapaa elämän kiireisyys, hektisyys ja stressi. Ja niinhän se menee kaikilla. Jokaisella on omat syyt laihtumiselle tai lihomiselle, oli ne terveydellisiä tai elämään muuten vaan liittyviä. Mä en osais kertoa, mikä vaikuttaa mun elämässä mihinkin, kuin vasta jälkikäteen ja lisäksi mä todennäköisesti sanoisin sen väärin. Toki jokaiselle myös eri asiat aiheuttaa stressiä ja vuorostaan positiviisia tunteita ja hyvää oloa, jotka kaikki vaikuttavat aina painoon. Mulla on kaiken lisäksi keho kokenut aikamoisen shokin, kun kaksi kertaa putkeen oli raskaus, synnytys ja imetys ja kaikki hormonit, mitä nämä tuo matkassa mukana.

Oon ollut vaa’ankäyttäjänä vähän sellainen on/off -tyyppi. Ja tarkemmin ajatellen, en muista hirveästi painojani vuosien varrelta. Tietyt muistan, koska ne on olleet joko pysäyttäviä tai sitten vaan muistettavia esim. neuvolamerkinnän vuoksi. Kilonumerot eivät ole koskaan merkinneet sinänsä yhtään mitään, koska tuntuu, että nekin on olleet hirveän erilaisia vuosien varrella ja suurinta osaa eri tilanteiden numeroista en ole edes muistanut. Lähes koko elämäni olen mennyt jotenkin niin, että jotain korjattavaa olisi, omassa mielessäni vähintäänkin, tai muiden asiaa kommentoivien. Nuoruuden olin liian laiha. Olen vielä kakskymppisenäkin puolustanut blogissani sitä, miten ikävää on kuulla olevansa liian laiha ja kuinka se on tekopyhää, koska toisinpäin asiaa ei koskaan saisi sanoa. 12,5 vuotta ihmisten arvosteltavana oleminen on varmasti vaikuttanut vahvanakin pitämääni itsetuntoon ja vuosia raskausspekulaatioiden keskellä olleena mua on välillä ahdistanut ulkonäköni lähinnä sen takia, että se on herättänyt niin paljon mielikuvia muille minusta. Kun eräissä sukujuhlissa eräs vanhempi rouva tuli tervehtimään, halasi ja totesi “Oletpa sinäkin ripakinttu rouviintunut!”en tiennyt mitä ajatella. Ehkä se oli hyvällä tarkoitettu? Voi olla. Mutta myös erinomainen esimerkki siitä, kuinka naisilla on ehkä kilon tai sentin marginaali, johon osua, että olisi “hyvä” ja silloinkin se marginaali on jonkun muun mielestä aivan eri kohdassa. Siksi haluan korostaa, että vaikka puhun laihtumisesta ja laihduttamisestakin, korostan sitä, että jokaisella on se oma oikea paino siihen tiettyyn elämäntilanteeseen. Mä en ole ikinä vihannut kroppaani, en ole ikinä rankaissut sitä mitenkään. Itse asiassa jos tekisin niin, niin todennäköisesti marisisin nyt kadonnutta rasvaa alueilta, joissa sen olisin mieluusti pitänyt. Mutta yritän nähdä itseni, kroppani ja elämän kokonaisuutena ja olen tyytyväinen joka ikinen päivä. Johonkin. Olisi typerää olla olematta. Haluan kirjoittaa tästä juuri siitä lähtökohdasta. Tyytyväisyydestä, kokonaisvaltaisesta elämäntapa-muutoksesta ja siitä sisäisestä motivaatiosta tehdä eri tavalla, ei olla erilainen.

Painoja, jotka muistan. 54 kg. Se oli mun paino joskus kouluaikana terkkarin vastaanotolla. Ehkä lukiossa. Muistan soosottelun kuinka vähän se oli, ja muistan valmentajan suunnitelmat siitä, kuinka pitää nostaa painoa, jos haluaa ponnistusräjähtävyyttä omaan urheilulajiini. Selkis. Muistan 63kg. Se taisi olla positiivinen lukema mun mielestä. Tai sitten ei. Nyt jos mietin, todnäk tähän pituuteen (174cm) sekin oli vähän alakanttiin, mutta en muista sen aikaa tai syytä sen muistamiselle. Ehkä se oli se paino, joka joskus jossain mitattiin ja elin siinä mielikuvassa, että se on mun paino seuraavat pari vuotta. Jos oikein muistiani kaivelen, niin voisin ehkä veikata, että se oli se paino, joka oli jossain vaa’assa PT:n kanssa kun tehtiin ruoka- ja treenisuunnitelmaa. Ellei muistini minua nyt hämää, niin se paino oli sopiva tai alakanttiin, mutta kehonkoostumus huono. Olin “laihaläski”, kuten moni on minua vuosien varrella blogissakin kuvannut. En muista painoa, joka mulla oli kun mä voin oikeasti huonoiten enkä näyttänyt mielestäni hirveän hyvältä. Kun kuvia jälkeenpäin katson mun pää näytti suhteettoman isolta mun kroppaan ja olin jotenkin kumman näköinen, jalat kuin teini-iän kuvissani. Kun sanon kummallisen, tarkoitan kummallisen minuksi, en itseni näköisen. En ajatellut asiaa silloin, nyt jälkeenpäin en muista kilomäärää, mutta muistan isäni huolestuneen äänen muutamaan otteeseen kertomassa, että mä olen laihtunut liikaa. Ja isäni ei ihan hirveän hevillä kommentoi tyttäriensä ulkonäköä mitenkään päin.

Seuraava muistikuvani on, kun jostakin syystä olin taas vaa’alla ja se alkoikin 7:lla. Mä painoin tyyliin 70,1 kg. Ja olin tyrmistynyt. Minäkö? 70-kiloinen? Tärkeä välihuomautus. Painoindeksi 23 on normaalipainon keskikohdilla ja sitähän nimenomaan on 174cm/70kg. Mulle se oli tyrmistyttävä paino, koska se oli ensimmäinen todistettu kerta kun vaaka kipusi 70 kiloon. Nyt kun katson sen aikaisia kuvia, näytän tosi hyvälle mielestäni. Seuraava muistikuva on 2016 loppuvuodelta, kun neuvolan ensimmäinen lukema oli 73,3kg kun olin alkuraskauden turvottama j muistan hoitajan ajatukset siitä, että pitää tosi tarkkaan tarkkailla painonnousua, kun olen lähellä ylipainoa. Pidin tuossa vaiheessa itseäni ihan sopusuhtaisena. Dantea menin synnyttämään about 84/85-kiloisena ja vaa’alla kävin jonkin verran lasten välissä. Takaisin 73 kilossa olin hyvin pian esikoisen jälkeen, mutta sitten paino vaihteli hetken ja nousi jonkin verran. Ensimmäinen neuvolareissu Adrianista oli sellainen, että olin ihan shokissa. Olin mielestäni hurjan painava, varsinkin kun sain vääntää hoitajan kanssa siitä, että pitäisi mennä sokerirasitukseen, koska olen “ylipainoinen”, kun mun bmi alkoi 25:lla. Synnyttämään mennessä mä painoin about saman verran kuin Danten kanssa ja sain kehuja (!!!) synnärillä hienosta painotarkkailusta, kun ei ollut tullut kuin 6kg koko raskausaikana. Todellisuudessa raskauspaino kertyi varmaan yhtä paljon, mutta aktiivisempi elämäntapa taapeorn perässä, kevät- ja kesäraskaus ja aktiivinen juoruilulenkkeily “laihdutti” samalla.

 Kun kasvot eivät olekaan enää niin turvonneen pyöreät. Mulla näkyy laihtuminen aina ensin kasvoissa ja jaloissa, muu kroppa seuraa vuoden viiveellä 😀 

Adrianin jälkeen kotona mun paino alkoi jossain kohtaa 8:lla. Se tuntui pahalta, koska en vain näe itseäni sen painoisena. En kuitenkaan näyttänyt peilistä katsottuna mielestäni kummosenkaan verran isommalta kuin koskaan ennen ja samat farkut joita pidin raskauksien välissä, meni helposti jalkaan.

En alkanut tietoisesti laihduttamaan missään välissä. En välitä laihdutuskuureista. Ne eivät ole koskaan ajatuksena sopineet mulle. Pakkomielteinen tapani ajatella on haluta juuri sitä, mitä en saa, joten todennäköisesti himoitsisin herkkuja 10 kertaa enemmän laikkarilla. Niinpä en ole koskaan varsinaisesti laihduttanut. Painoin keväällä 79,5 kg. Osa järkyttävää turvotusta ja vararavintoa, jonka imetys minuun on molempina kertoina kerännyt. Osa huonoja elämäntapoja ruokailujen suhteen. Imetys loppui maaliskuun lopussa ja tuntui, että kroppani on taas oma joskus kesällä. Kun puin päälle yhden mekon ja peilistä tuntui katsovan “minä”. Pitkästä aikaa. Kun kasvot tuntui taas omalta eikä turvonneelle.

Vuosien varrella vaakaa parempi mittari on aina ollut tietyt vaatteet. Se yksi Topshopin jumpsuitti jostain vuodelta 2012. Se yks Gina Tricotin mekko vuodelta 2014. Se yks hame vuodelta 2013. Ne yhdet housut vuodelta 2012. Se yksi mekko vuodelta 2015. Oon säästänyt muutaman vaatteen itselleni, vaikken oo mahtunu niihin pariin vuoteen. Ihan sen vuoksi, että “ehkä vielä joskus”. Kun vetoketjussa on ollut selän puolella 10 cm väli kiinni menemiseen, on tuntunut ihan mahdottomalta ajatukselta. Vedin eilen päälle haalarin, joka on ollut myytävien pinossa niin pitkään, etten enää edes muistanut millainen se on päällä. Oli suosikki ja luottovaate joskus 2013. Se osui käsiin varastossamme ja päätin kokeilla. Mieheni veti vetskarin hieman hämmentyneenä kiinni vaivatta. Ei kiristä eikä purista. Mistään. Vielä viime keväänä se oli se vaate, jossa oli se 10cm vetskarin väli ja mies totes sillon, että ehkä siitä on aika luopua.

Mutta toisaalta, mä painankin 11kg vähemmän kuin keväällä.

“ADHD-lääkkeet!”tulee varmaan monille mieleen. Olisi vastuutonta käsitellä tätä asiaa ottamatta kantaa asiaan. Monissa ADHD-lääkkeissä on haittavaikutuksena huonontunut ruokahalu ja osaa ADHD-lääkkeistä käytetään jollakin tapaa paino/syömishäiriö-hoidossa. Jotkut ADHD-lääkkeet myös varmasti vaikuttavat jollakin tapaa suoraankin laihtumiseen. ADHD-lääkkeet voivat nostaa sykettä, mikä tietenkin saa kropan kuluttamaan enemmän kuin normaalisti. Olen kokeillut useampaa eri lääkettä kun ollaan titrattu mulle sopivinta mahdollisimman kevyttä lääke-vaihtoehtoa. Oon myös testaillut eri ravintolisiä. Oma kokemukseni on se, että vaikka lääkkeellä voi olla laihduttava vaikutus, omalla kohdallani vaikutus on ollut lähes täysin välillinen.

Mä nimittäin syön “enemmän” kuin ennen. Mutta niiiin paljon fiksummin. Syön aamupalan ennen kuin otan lääkkeeni ja huolehdin lounaasta. Yksi kokeilemani lääke aiheutti aina noin tunniksi sellaisen vähän etovan olon, että ruoka ei maistunut lainkaan. Oli pakko syödä ennen sitä ja myös syödä ennen iltapäivän tasaavaa annosta, jos sellaisen otin. Aloin huolehtimaan ruokarytmistäni ihan eri tavalla. Toinen kokeilemani lääke taas tuntui vaikuttavan pidempään ilman sellaista “äkkitippumista” vaikutuksen lakattua, jos söin ja join hyvin päivän aikana. Jos ruoka unohtui, niin olin puolenpäivän tienoilla kiree ku viulunkieli ja kaikki lääkkeen hyöty keskittymisessä vesittyi täysin. Niinpä syöminen on ollut tärkeämpää kuin koskaan.

Mä syön “eri tavalla” kuin ennen. Mä oon aina ollut se tyyppi, joka voi unohtaa syödä koko päivän ja havahtuu asiaan klo 19. Yleensä ADHD-lääkitys voi saada unohtamaan syödä, mutta sitten se nälkä tulee tuplana takaisin illalla kun lääke ei enää vaikuta, eli sinällään se ruoan unohtaminen tuskin laihduttaa, jos syö illalla koko päivän edestä. Se on ollut mun normitila koko elämäni, suunnilleen. Kiireiset päivät lasten ja töiden kanssa on johtanut siihen, että unohdan nälän ja sitten kun olen kaupassa tai tajuan, että mä en oo syönyt, se nälkä iskee tajuntaan aivan sairaan kovaa ja on pakko saada hetijotainruokaa. Ruokarytmi tasaantui kun aloitin lääkityksen, koska se oli priorisoitava tosi korkealle. Samaan aikaan sokerikoukku lakkasi täysin. Ehkä sen takia, että ruokarytmi oli fiksu, eikä niitä nopeita sokereita tarvinnut tankkailla sokerisin välipaloin välissä.

Vielä alkuvuonna oon ollut se tyyppi, joka laittoi EspressoHousen latteen 3 pussia sokeria. 3. Aamukahviin meni pari lusikkaa, iltateehen myös. Maistui pahalle ilman. Pieniä välipaloja en edes tajunnut harrastavani ennen kuin huomasin sen, että en enää harrastakaan niitä. Ruokapakkomielteet poistuivat. Ensimmäinen viikko lääkityksen kanssa aloin juomaan kahvini ilman sokeria. Se maistui sokerin kanssa ihan hirveen makeelle. Ensimmäinen viikko lääkityksen kanssa huomasin, että avaan jääkaapin pohtiakseni “mitä mun tekis mieli?” harvemmin kuin koskaan ennen. TV-sarjassa syödyt keksit, karkit, suklaat ja muut ei herättänyt mitään tarvetta välipalalle, jos en ollut nälkäinen. Ajatus auto- tai junamatkasta ilman eväitä ei tuntunut mitenkään epämiellyttävältä, toisin kuin ennen. Kun nappasin nälkääni illalla omenan välipalaksi illallisen valmistuessa mieheni katsoi minua kuin avaruusoliota. Ei vissiin oo kuulunut tapoihini aiemmin, ellei kyseessä oo ollut suklaa 😀

ADHD-lääkityksellä on ollut todella tärkeä merkitys tässä muutoksessa tänä vuonna, mutta ei ehkä niin yksinkertaisena kuin moni sen ajattelisi. Mun tekee mieli eri asioita. Mun tekee mieli salaattia. Mun mielestä parasta ruokaa tällä hetkellä on vuohenjuusto-salaatti millä vaan täytteillä. Ykskaks mun tekee mieli paljon vähemmän jopa sushia ja syön tosi paljon vähemmän pastaa, lihaa ja kaikkea sitä, mitä oon yleensä syönyt. Ei olla tilattu pizzaa tosi pitkään aikaan ja pikaiset stopit pikaruokalaan ruokavälien venyessä ovat lähes nollilla. Välillä on toki mekin käyty Mäkkärissä, mutta ei oikein yleensä tee mieli tai ei tule sellasta yllättävää nälkää. Oon halunnut suurimmaks osin erilaisia ruokia kuin ennen, vaikka edelleen välillä pizza on maailman parasta ja välillä illalla maailman paras ajatus on kermainen spagetti. Ja silloin teen sellaisen. Vaikka illalla klo 23.00. Oon myös huomannut, että jos oon juonut enemmän päivän mittaan tai välillä muutenkin vaan, mulle iskee illalla himo johonkin suolaiseen. Saatan napsia pari palaa prosciuttoa tai jotain muuta suolaista jääkaapissa. Huomaan lukevani kehon viestejä tarkemmin ja ymmärtäväni milloin mulla on nälkä, milloin jano ja milloin kehoni tarvitsee jotain. Kumma kyllä, vaikka se edelleen tykkää erityisen paljon Pätkis Crunchista, niin se ei tarvitse sokeripommeja. Jännä juttu 😀

Tää kuva triggeröi kummallisia kommentteja. En tiedä hämääkö kuvakulma tai tosi lyhyet shortsit, mutta tuollaiset mun jalkani on. Ei ole mitään muokkauksia tai photoshoppailuja. 

ADHD:n hoitaminen kuulostaa monimutkaiselta, mutta itse asiassa se on jotenkin mielettömän selkeää. Ihmisessä on niin paljon vaikuttavia asioita, ja tietyt niistä herättää positiivisia tunteita, toiset negatiivisia kuten stressiä ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Väsymys, vireys jne. on kytköksissä kaikki siihen, miten kroppa toimii. Mä täytin jotain jatkuvaa tarvetta sillä sokerikoukulla, mikä vaan pahensi aina tilannetta, koska tasaisen sijaan menin koko ajan nopeilla nousuilla ja laskuilla. En kokenut edes mahdolliseksi elämää ilman suklaata. Jos joku sanoi ennen “ällömakea” mä en todennäköisesti tiennyt, mitä se oikein tarkoittaa 😀 Ei mun mielestä. Tällä hetkellä mun lempparijäätelö on Jymy Vapaus valkosuklaa-salmiakki, jota voisin kevyesti syödä purkin päivässä, koska se on niin hyvää. Onni onnettomuudessa, että se on aika kevyttä jäätelöä 😀 Rinnalla mun vanhat suosikit maistuu jotenkin liian tuhdilta.

Mun ruokarutiini on muuttunut ja mun maku on muuttunut. Lisäksi mun energiat ja aktiivisuus on muuttunut. Jos ennen menin lenkille, koska “pitää”, nyt menen koska “haluan”. Mä saan siitä tosi hyvän olon ja mä haluan olla ulkona ja hölkätä tai kävellä. Tää on just sentyyppistä monologia, jota mä olisin vihannut ennen. Koska mä ajattelin, että ei kukaan helvetti oikeesti voi fiilata tuolla kylmässä ja pimeessä lenkkeilyä. Mä en vieläkään oikein juokse lenkkejä, koska mä tykkään liikkua samalla luontoa ihmetellen tai jonkun kanssa jutellen. Yleensä siis kävelen nopeasti tai korkeintaan hölkkäilen. Mä en vieläkään nauti kuntosalista, mutta tykkään pyöritellä tota mun vannetta. Kun ajattelee välittäjäaineiden ja hormonien toimintaa kehossa, ADHD-lääkityksen välillisen vaikutuksen laihtumiseen ymmärtää hyvin helposti. On parempi fiilis, on energisempi olo, on vähemmän stressaantunut olo ja on vähemmän tarvetta nopeille mielihyville kuin ennen. Ennen jos halusin lenkille, niin kävelin pohtien to do -listaa ja koko lenkki tuntui stressaavalle, koska se oli pois jostain muusta ajasta, jostain tärkeämmästä. Nyt en mieti enää noita asioita lenkillä. En lääke-päivinä, tai lääkkeettöminä päivinä. Ja kaiken kruununa mun yöunet muuttui tänä vuonna täysin. Mä nukun. Siis ihan oikeasti nukun. Vuosien pyörimisen, hyörimisen ja jatkuvan heräilyn jälkeen. Mä oikeesti joskus mietin, onko raskaudet tehneet jotain vahinkoa, kun tuntui, että oli pakko käydä vessassa joka yö. Ei tän ikäisen ihmisen kuuluisi herätä janoon ja vessahätään jatkuvasti. Nykyään herään samasta asennosta kuin mihin nukahdin, jos Adrian ei viihdytä yötäni.

Kun lapsi vaihtoi lähempänä olevaan päiväkotiin, oli päivän ihanimpia hetkiä viedä häntä sinne pyörällä tai potkulaudalla samalla itse kävellen heti aamusta. Takaisin päin tultiin yleensä Adrianin kanssa vähän kiertäen. 2-3 km aamulenkki vapautti jo luonnostaan sellaista hyvää oloa, joka näkyi koko aamupäivän. Kun säät huononi ja mies alkoi viemään lasta päikkyyn matkalla töihin, aamuista puuttui heti jotain. Ei tullut lähdettyä ulos muuten vaan heti ensimmäisenä. Nyt se on taas ykkösasia. Heti kun A on syönyt aamupalansa, niin vaatteet päälle ja ulos. Puoli tuntia ulkoilua on parempi aamun aloitus kuin mikään muu. Aamupalakin maistuu edes jotenkuten, vaikken oo yhtää aamupalaihminen. Aamulla suosikkini on pari leipää avocadolla ja tuorejuustolla, kahvi ja smoothie. En mä vieläkään osaa syödä puuroa tai mitään sellaista ja aamulla on vahva vastenmielisyys kaikkea suolaista kohtaan. Päivän mittaan syön mitä syön, herkuttelen jos haluan. Mutta se on erilaista. Mä voin ottaa kahvin kanssa suklaata ja sitten en laita suuhuni yhtään mitään kolmeen tuntiin. Ennen olisin käynyt hakemassa vähän pähkinöitä, ja vähän hedelmää tai prodepatukan tai mitä ikinä.

Varmaan ainakin 90% tippuneella sokerinkäytöllä, muuttuneilla ruokatottumuksilla ja ilolla liikkumiseen koko maailma muuttui täysin. Ja myös oma kroppa ja painokin samalla. Ykskaks se ikuisesti turvonnut vatsa ei ollutkaan turvonnut. Ykskaks vaan huomasin, että ei turvota. Ei iltaisin ei aamuisin. Mulla on tutkittu vuosien varrella turvotuksen vuoksi ties mitä kaikkea, varsinkin raudanpuutteen vuoksi tarkalla silmällä Crohnia, keliakiaa ja laktoosi-intoleranssia. Olen kaikkien testien mukaan täysin terve. Rauta ei vaan imeytynyt ja oikeastaan päivittäin vatsa oli kuin viidennellä kuulla raskautta. Jos söin mitä tahansa, salaattia tai pastaa, vatsan turvotus oli aina välillä tosi näyttävä. Ja nyt tänä vuonna ykskaks saatoinkin syödä kokonaisen pizzan, eikä vatsaa turvottanut lainkaan. Housut ei kiristäneet, eikä ollut väsynyt ja voimaton olo.

Kerron tämän kaiken, koska olisi turha lähteä tässä kirjoittamaan, että mulla on tippunut 11kg ku aloin syömään fiksummin. Höpöhöpö. Mä tiesin, miten painon saisi tippumaan jo kauan ennen kuin sain diagnoosin tässä asiassa, mutta mä en koskaan tiennyt, että asiat tuntuu mulle tosi hankalilta ja ylitsepääsemättömiltä voimattomuuden ja väsymyksen keskellä. Jos se oma palkitsemisjärjestelmä on täysin tiedostamatta se, että on ihan poikki eikä jaksa keskittyä, käy hakemassa sokerisen kahvin ja vaikka suklaapalan, niin keho reagoi sokeriin. Mutta se reagoi väärään asiaan. Sokeri laskee nopeasti ja ongelma tuplaantuu.

Ei tarvii hirveen pitkään tutkia netin eri tietoja, ennen kuin löytyy paljon yhteyttä stressihormonin ja painon ja ruokatottumusten välille. Jos mun täytyisi vastata Kyllä/EI -vastaus kysymykseen: “Laihduitko ADHD-hoidon/lääkkeen avulla?” niin vastaisin kyllä. ADHD-lääke ja erityisesti sen rinnalla ollut terapia on ollut niin vahvasti elämää muuttanut asia, että se on vaikuttanut aivan kaikkeen, joten tietenkin myös tähän. En mä osaa sanoa mikä määrä tuosta oli imetyksen jälkeen lähtenyttä. Tai paljon mun paino olisi muuttunut jo sen takia, että lasten perässä juostessa ei ihan hirveesti ehdi löllöillä sohvalla.ADHD on kokonaisvaltaista. Sen hoitaminen on kokonaisvaltaista. Turha erotella sitä väkisin jollain luvuilla.

Olenko sitten laihduttanut tietoisesti? Joo ja ei. En ole laskenut kaloreja tai pyrkinyt kalorivajaukseen päivisin tai käynyt hampaat irveessä liikkumassa. Olen asettanut tavoitteita ja välitavoitteita. Kun on ollut energiaa, on tullut liikuttua ihan tietoisestikin enemmän. Ja välillä valittua fiksummin ruoka. Mutta edelleen olen herkutellut. Tavoite oli se, että jouluun mennessä mun paino alkaa 6:lla. Se tuntuu mulle kaikista omimmalta painolta. Se tuli mittariin jo muutama viikko sitten. Olen käynyt vaa’alla kerran viikossa, maanantai-aamuisin. Olen iloinnut tiettyjen vaatteiden parempaa mahtumista päälle ja tuskaillut parin muuttumista liian isoksi. En mitenkään vatvo asiaa sen tarkemmin. Edelleen Adrianin huonojen öiden jälkeen saatan näyttää tosi turvonneelle ja väsyneelle, jos ehdin peiliin edes katsomaan. Hassusti mitä lähemmäs olen päässyt tavoitettani, sitä vähemmän olen asiaa ajatellut. Viime aikoina asia on vaan tullut esiin enemmän. Ystävien, miehen ja perheen suusta. Ja taas huolestunut isäni halusi tietää, että onhan kaikki hyvin. Isäni, joka ei muuten koskaan kommentoinut painoani näiden kahden kerran välissä.

Painan saman verran kuin parikymppisenä, mutta kroppani on muuttunut todella paljon. Tänä vuonna erityisesti. Olen ollut tyytyväinen ennen kaikkea siihen, mikä on tämän vuoden kropan muutos kehonkoostumuksessa, mutta seuraavan vuoden projekti onkin paljon haastavampi, eli kehonkoostumuksen muuttaminen. Vaakaa en enää katso ensi vuoden alusta alkaen, mutta teen tarkemman suunnitelman voimalle ja lihaksistolle. Todennäköisesti tulee olemaan enemmänkin haaste oppia tekemään oikeanlainen ravintosuunnitelma ja löytää aikaa treenaamiselle ihan kunnolla, jos haluaa kehittää lihaksia. Enkä mä todellakaan ole tekemässä sitä ulkonäöllisestä syystä. Syyni on itse asiassa hyvin hölmö.

(Mä pukeudun aina mukavan löysiin yläosiin, mutta vanhat farkut jouduin juuri vaihtamaan kokoa pienempiin. Siinä ehkä huomasi eron. Tai tässä kuvassa, kun jotenkin vaatteet vaan laskeutui päälle eri tavalla ja sormetkin näytti ohuemmalle. Painoa on lähtenyt tasaisesti kaikkialta ja kyllä, sormukset pyörivät sormessa nykyään. Vaikka yleisesti ottaen ero ei tunnu nii merkittävän suurelle.)

Kaksi vuotta sitten kun oltiin reissussa mun äiti melkein hukkui. Oltiin Australiassa uimassa vähän ennen auringonlaskua ja ykskaks tulikin ihan älytön laskuvesi ja se veto kohti merta oli ihan törkeän kova. Siis ihan minuuteissa tilanne muuttui todella paljon. Epätasainen alusta oli sellainen, että äitini menetti hetkeksi jalkojensa otteen maasta ja oli vähän kuin veden armoilla. Seisoin varmaan alle viiden metrin päässä jalat tiukasti hiekassa ja vettä oli ehkä napaan asti. Siksi tää kuulostaa niin naurettavalta. Koska me oltiin ihan lähellä rantaa. Mies leikki rannalla taaperon kanssa. Kun näin kauhun äitini silmissä, en tiennyt mitä tehdä, koska pelkäsin itse päästää jalkojani irti ja joutua veden varaan äidin kanssa. Äitikin huusi räpiköiden, että ÄLÄ TULE!  Tsemppasin ja anelin äitiä jaksamaan hetken räpiköidä, koska aallot toimii tietyllä tapaa ja virtaus ei ole aina vain poispäin ja tiesin, että kohta se pääsee eteenpäin. Samalla huusin koko keuhkoista miehelleni rantaan ja huidoin käsilläni. Mies vilkutti iloisesti tajuamatta tilannetta lainkaan. Äitini sai jalansijan, sai pidettyä itsensä paikallaan seuraavan kovan vedon pois rannasta ja sitten hänelläkin oli vettä enää napaan. Kävelimme hengästyneinä rantaan ja mustalla huumorilla puhuimme tapahtuneesta.

Se tuli mulla pitkään uniin. En mä oikeesti ees osaa sanoa mitä mulla kävi mielessä ne jotkut sekunnit tai kauanko tilanne kesti. Tiesin, etten ole voimakas, etten tiedä mitä tehdä, ja tiesin, että äitini ei todellakaan haluaisi vetää mua mukanaan. Mutta pelko äitini silmissä ja ajatus siitä pienestä alle 2-vuotiaasta rannalla vaan jotenkin jäädytti mut siihen hetkeks. Äitini säikähti huutoani miehelleni ajatellen, että jos mies spurttaisi veteen, jäisi se taapero sinne yksin. Baywatchin sijaan mieheni vilkutteli kuin kuninkaallinen konsanaan. No anyway, oli siellä vaikka kuinka ihmisiä ja mä olisin päässyt melko nopeasti rantaan siitä, eli ei se taapero olisi siitä mihikään ehtinyt. Mutta äitini säikähti ja vettä hörppiessään siinä kun ei saanut itseään oikeaan kohtaan ja asentoon vedessä, sätki kahta kovemmalla adrenaliinilla, ettei lapsenlapselle vaan kävis mitään. Selvittiin. Mutta mulla on kestänyt pitkään päästä yli siitä avuttomuuden tunteesta. Nyt mä saan helposti molemmat mun lapset nostettua ja autettua, jos kaatuvat tai tippuvat. Mä näin ton tapahtuman jälkeen painajaisia vaikka kuinka paljon siitä, että lapsi tippuu kalliolta ja mä en saakaan nostettua ylös, jos hän jäisi siihen roikkumaan tai mitä ikinä kummallista. Ei ehkä loogisia ajatuksia, mutta se muodosti mun päähän hyvin vahvan ajatuksen silloin. Olin raskaana Adrianista heti pian tuon reissun jälkeen, mutta päätin silloin, että kun olen toipunut toisen lapsen syntymästä, alan tekemään tietoisia valintoja sen eteen, että mä pystyn aina olemaan tarpeeksi voimakas lapsilleni hädän kohdalla. Luottaa kroppaani ja tietää, että se kykenee. Se on mun tavoite tuleville vuosille. Pitää itseni hyvässä kunnossa, jaksaa temmeltää lasteni kanssa ja olla vahva. Myös fyysisesti. Tarpeeksi vahva. Enhän minä tiedä olisinko osannut auttaa äitiäni, vaikka olisin luottanut kroppaani ja kokenut olevani voimakas. Mutta rehellisesti, ajattelin, etten itse selviytyisi rantaan siitä tilanteesta, missä äiti on, saati, että saisin autettua. Olin täydellisen lamaantuneen avuton, koska en luottanut kroppaani.

Tänä vuonna saavutin sen painon ja koon, jossa mä viihdyn parhaiten. Ensi vuonna mä haluan käyttää tätä energiaa siihen, että mä luon perustukset seuraavien kymmenien vuosien omalle hyvinvoinnille. Ettei hengästy kun juoksee muksun perässä ja että jaksaa mennä vesipuistossa tuhannennen kerran portaat ylös siihen korkeimpaan liukumäkeen. Että ei koskaan tunne samanlaista avuttomuutta omassa kropassa. Nyt kun peruskunto on hyvä, jaksaminen erittäin hyvä ja urheilu tuntuu kivalle, uskon, että ensi vuonna mä jaksan tehdä askelkyykkyjä ja vatsarutistuksia ajattelematta pyykkejä koneessa ja työmeilejä odottamassa.

7 thoughts on “– 11

  1. Moikka!
    Mulla on ihan samat kokemukset noista ruokatottumusten muutoksista, kun aloitin ADHD-lääkityksen! Jäätävä sokerikoukku on jäänyt pois ja tekee automaattisesti parempia ruokavalintoja ilman sen kummempaa pohtimista 😁

  2. Ai vitsi musta on aina kiva lukea sun juttuja, koska vaikka ollaan tosi erilaisia, niin ihan tosi paljon myös juttuja mihin samaistua! Ja tää on nyt taas yks niistä.
    Oon ehkä aiemminkin sanonut, tai ainakin miettinyt itekseen, että meillä on aika sama ruumiinrakenne. Sen vuoks vaikka sun vaatesuositukset on mulle kultaa, kun tiän että luultavasti mätsää!
    Noh, itselleni kävi myös niin että paino tippui vuodessa reilut 12 kiloa, ei tarkoituksella vaan muuttuneen elämän myötä. Tässä tapauksessa ei ihan positiivinen juttu, kroppa enempikin riutui kuin terveellisesti hoikistui,mutta se on oma stoorinsa. Joka tapauksessa kun tän sitten tajusin ja ääneenkin sanoin joillekin ystäville, niin suuri osa ei ollut noteerannut koko painon putoamista. En tiä, se on varmaankin tää pituus että vaikka sitä painoa on reilusti enempi se jakautuu niin pitkälle matkalle, että ero ei ole niinkään huomattava.
    Mulla lähtee kanssa jaloista ja naamasta, ja loput tosiaan laahaa jäljessä mutta tuossa juuri havainnoin että Oho, eipä ole kyljissäkään oikein mitään enää.
    Itse toivon pientä painonnousua lihasten myötä, kun olen palannut taas enempi punttien pariin. Mulla se laihtuminen tapahtui osittain myös lihasmassasta joka oli omaan silmään kiva silloin aikanaan, mutta kun urheilut vaihtui salilta juoksupoluille niin vaihtui kehon mallikin.
    Hmm mikähän se mun pointti oli 😄 että 1. ihana samaistua! 2. Mun silmä ei erottanut painonmuutostasi, eli mulle kävi se, mitä muilla on käynyt mun painon laskun suhteen, en huomannut 🙈 mun silmään olet ollut koko ajan vaan “pitkä ja hoikka Anna”😊

    MAHTAVAA on kuitenkin kuulla millaista tasapainoa on elämään löytynyt tälläkin osa-alueella, seuraan näitä niiiiin mielenkiinnolla eritoten nyt kun oma prosessi alkoi samoissa merkeissä.

    Jos ens vuoden suunnitelmasi jumpparintamalla on sellaista mitä haluat jakaa, niin itse ainakin mielellään seuraan sitäkin puolta elämässäsi!

    Hyvää joulua teille ♥️

  3. Ihan ensimmäiseksi pakko sanoa, että olet ihan uskomattoman taitava kirjoittamaan! Tekstisi on ihanan rehellistä ja mukaansatempaavaa, kiitos siitä!
    Itse en ole ikinä ymmärtänyt toisten painon tai ylipäätään ulkonäön kommentointia, en ole ikinä kaivannut toista ihmistä kertomaan, että ehkä vyötärölläni on muutama sentti ylimääräistä, kyllä tiedän sen itsekin ja teen kyllä asialle jotain jos ja kun se itseäni häiritsee, en yhtään sitä aikaisemmin vaikka kuka siitä minulle sanoisi.
    Hienoa, että sinä näytät esimerkkiä siitä, että ei tarvitse tuijottaa pelkästään vaakaa ja toimia siinä näkyvien numeroiden mukaisesti vaan kuunnella itseään ja kehoaan ja toimia niiden parhaaksi.

  4. Mahtava juttu. Ihana kuulla, että olet löytänyt tasapainoa kehoon ja mieleen. Tämä rohkaisee ja myös patistaa tätäkin äitiä hieman ottamaan itseään niskasta kiinni (ehkä sitten ensi vuonna… :P). Imetystä takana kahden lapsen osalta jo parin vuoden verran, eikä tässä kropassa imetys TODELLAKAAN laihduta, päinvastoin.

    Tsemppiä tulevaan, ja kiitos loistavasta inspiksestä!

    -Jenki –

  5. Elämäntapamuutos on kokonaisvaltaista, monet näkee sen yleensä vaan treenin ja ruoan optimoimisena, kun se oikeasti on ihan koko elämää koskeva paketti. Tämä sun tarina mielestäni todistaa sen erinomaisesti 🙂 ja upeat tavoitteet sulla, kuulostaa et sun motiivi on niin syvältä itsestä lähtöisin ja tärkeä että varmasti tuut onnistumaan!

  6. Moi,
    Tämä oli tosi hyvä teksti, kiitos!
    Ite jouduin reilu puoli vuotta sitten raskausdiabetesruokavaliolle ja sen myötä oon löytänyt järkevämmin syömisrytmin ja määrät, eikä herkkuja tosiaankaan enää tee samalla tapaa mieli. Keho on enemmän tasapainossa ja tuntuupa hyvältä! Samaistuin moneen asiaan tässä ja iloitsen kaikista näistä upeista jutuista, mitä ADHD-diagnoosi ja lääkitys on tuonut sun elämään. Mahtavaa, että kirjoitat tästäkin aiheesta avoimesti.

  7. Miksiköhän miesten painoon ei kiinnitetä mitään huomiota, miksi naisen paino on tapetilla raskaudessa ja muutenkin? Mutta mies saa painaa sata kiloa ja se on jopa ihannoinnin aihe, kun mieheltä kysyy, että paljon painaa, niin polleana sanotaan, että no sata kiloa tuli täyteen. Miksi naiset tässä paino-asiassakin ottavat itseensä ja ajattelevat, että heidän tulee täyttää neuvolan odotukset, miehen odotukset, kaikkien odotukset. Useat miehet painavat naisen synnytyksen aikaan reilusti enemmän kuin painokäyrä sallisi, mutta kukaan ei sano miehelle, että olisi ehkä hyvä laihduttaa.

Leave a Reply