“Yksinhuoltajaviikonloppu”. Yngh.

Hyvin meni se mun ajatus, että kirjoitan ees jotain joka päivä. Meillä meni ihan koko viikonlopun suunnitelmat uusiksi, kun meidän äiti joutui vähän akuutisti leikkaukseen ja mun suunnitelmat vapaaillasta kesken miehen pitkän työviikon meni ihan uusiks. Eilen olin siis koko päivän liimattuna kahteen lapseen ja tänään käytännössä koko päivän vähintään jompikumpi oli käsi kädessä tai sylissä, joten ei ollut ihan sellainen unta&lepoa -vkl kuin mitä ajattelin.

Siitä tuli mieleen itse asiassa tän postauksen aihe. Kun eilen ajelin takapenkki nukkuen Helsinkiin, soitin ystävälle ja puhelimen loppumetreillä käytin sanoja “tällainen yksinhuoltaja-viikonloppu” ja vihasin itseäni heti sen termin käytöstä. Nimittäin ihan sama kuinka monta päivää mä oon aamusta iltaan yksin lasten kanssa miehen ollessa töissä, mä en osaa edes alkaa ymmärtää yksinhuoltajien vanhemmuustaakkaa. Oon nyt ollut aika paljon tänä syksynä lasten kanssa aamusta iltaan yksin, kun miehellä on ollut paljon töitä, ja hän on saattanut tulla kotiin niin, että vähintäänkin toinen lapsista on ollut jo unilla. Tai mies on ollut työmatkoilla. Mytty kelpuuttaa aika heikosti hoitajia, nimittäin mun ja mun vanhempien lisäksi ei ihan kaikki käy. Isikään ei käy yleensä öisin, joten välillä on menty vuorokauden ympäri niin, että lapsi on mussa kiinni ja pitkän päivän päätteksi menen nukkumaan tietäen, että minua tarvitaan taas kohta. Kuten esim. viime yönä koko yön, vaikka mun piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla ystävän sohvalla nukkumassa univelkaa pois.

Mutta se yh. Oon miettinyt sitä paljon tällä viikolla, tai lähinnä sitä kuinka korkealle hattu nouseekaan. Meillä on onnekas tilanne, jossa molemmat vanhemmat ovat yhtä sitoutuneita lapsiin. Aina se ei ole mahdollista tai hyväksi lapsille tai kellekään muullekaan kyseisessä perheessä tai ihmissuhteessa, ja mun kunnioitus jokaikistä yksinhuoltajaa kohtaan on noussut ihan pilviin tässä viime aikoina. Mulla on uskomattoman hyvä tukiverkko (ja siltikin yhden auttajan, eli äitini, puuttuminen tuntuu lähes musertavasti) ja silti on ollut ajoittain raskasta. Kun öisin kelpaa vain äiti ja herätyksiä voi olla vaikka 20, kun rokotukset ja hampaat kiusaa, niin on aika nollilla energia päivällä yhtään mihinkään. Siinä on välillä ollut oikeesti aika väsynyttä äitiä täällä päässä viihdyttämässä lapsia tai sanomassa tuhannetta kertaa “Syö!” esikoiselle. Silloin on oikeesti ollut se tärkein henkireikä kun on voinut antaa lapset toiselle vanhemmalle ja todeta, että “tuun kohta takaisin”. Kun ei ole tarvinnut väsyneenä estää sadatta kertaa kuopusta kiipeämästä pesukoneeseen, vaan on voinut hetkeksi mennä vaikka kävelylle ja kuunnella musiikkia.

Vaikka olen ollut paljon yksin lasten kanssa tänä syksynä, en voi edes kuvitella ymmärtäväni yksinhuoltajien kuormitusta. Nimittäin kaiken tän keskellä mä tiedän, että jos en oikeesti jaksaisi, niin voisin soittaa miehelleni ja todeta, että ihan sama vaikka mitä muuta tapahtuisi, häntä tarvitaan nyt vanhempana kotona. Ja se olisi OK, koska kyseessä ovat myös hänen lapset ja hänen vastuunsa. Vaikka tädit, kummitädit, mummit ja ukit auttaisivat vaikka kuinka paljon, on vanhempien rooli kuitenkin eri. Me hoidamme ja kasvatamme meidän lapsemme. Itkemme ja nauramme, onnistumme ja epäonnistumme. Jaksamme ja aina välillä emme jaksa. Mutta vaikka kuinka joku auttaa, se on aina juuri sitä. Apua, venymistä ja osallistumista, vaikka siihen ei ole velvollisuutta. Loppuviimein kuitenkin päätökset, valinnat ja vaikeat tilanteet ovat meidän vanhempien vastuulla. Ja ehkä juuri siksi vanhemmuus on biologisesti tarkoitettu jaettavaksi. Kuten sanottua, vanhemmuuden jakaminen ei aina ole niin yksiselitteistä ja on erilaisia elämiä ja ratkaisuja. Usein myös ne ei-biologiset vanhemmat ovat samassa asemassa. “Äidin miesystävä” ja “isäpuoli” ovat eri asioita. Toinen on vanhempi, toinen ei. Vanhemmuus ei sikäli ole vain biologista vaan myös tietyllä tapaa sopimus, sitoutuminen ja henkinen velvollisuus ja ilo kannettavaksi. Ja jotkut kantavat sen yksin. En voi kuin nostaa hattua jaksamiselle, koska pikkulapsiarki on vaihetta vaiheen perään eikä ne vaiheet ole kaikki helppoja.

Musta tuntuu, että välillä murisen miehelle, kuinka joudun yksin päättämään lasten asioista ja hoitamaan niitä. Metatyö -sana on ikisuosikkini 😀 Mutta samalla tiedän, että puhun loppujen lopuksi kapeista puista isossa metsässä ja siinä vaiheessa en aina näe sitä metsää niiltä puilta. Koska vaikka mä kannankin ison osan lapsiimme liittyvästä metatyöstä harteillani, yhdessä me kasvatamme lapsemme ja teemme oikeasti olennaiset päätökset lapsiimme liittyen. Tällaisinakin viikkoina, kun tuntuu ajoittain raskaalta iltaisin kun on koko päivän kuunnellut yhtä energistä papupataa ja hoitanut yhtä rämäpäätä eikä ole ehtinyt ottamaan happea lainkaan, voi jakaa sitä jonkun kanssa. Tietää, että tarvittaessa on se joku toinen. Se joku, joka ei tee yli sen, mitä häneltä odotetaan, vaan juuri sen, mikä on hänen oikeus ja velvollisuus. Ei tarvitse olla kiitollinen, ei tarvitse pyytää, kuuluu toimenkuvaan, eli vanhemmuuteen.

Oli kyse lapsen hyvinvoinnista, kasvatuksesta, taloudesta tai mistä tahansa, lastemme yhteishuoltajina kannamme vastuun heistä yhdessä. Kaiken keskellä se on aika vapauttava ajatus. Tietää, että voi kaatua, jos ei jaksa ja tietää, että ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta yksin. Oon joskus ennenkin koskettanut aihetta yksinhuoltajuus, ja silloin sain monta kommenttia, jossa oman elämän tilannetta kiiteltiin. Oli paljon osallistuvia ihmisiä elämässä. Se on mielettömän hienoa. Ehkä ajattelen myös jotenkin liian jaollisesti kun jaan lapsen sellaisen arkisen hoidon, viihdyttämisen ja hengissä pitämisen ruoalla ja lämpimillä vaatteilla ja sitten sen henkisen puolen, jossa on se vastuu siitä lapsesta. Tänään illalla kun mies tuli kotiin, lapset juoksivat kiljuen vastaan. Nuorempi oli just nukahtanut, mutta heräsi isin ääneen ja juoksi riemuiten syliin. Puin neuleen ja ensimmäisen käsiini osuneen hameen, nappasin kahvitermarin ja autonavaimet ja pussasin hyvätyöt. Ajoin muutaman minuutin matkan ystävän sohvalle hengähtämään. Koska se toinen vanhempi tuli ja otti kopin meidän yhteisestä arjesta. Ja just sen takia ärsyttää itseänikin, että käytin “vitsillä” tota sanaa. Koska mä en todellakaan ansaitse sitä. Enkä ole kyllä ainoa, joka termiä käyttää. Vähän kuin aikanaan “inttileski”-sanaa viljeltiin paljon, oon kuullut lukemattomia kertoja käytettävän yh-sanaa kuvaamaan niitä viikkoja, kun toinen vanhemmista on pois arjen pyörityksestä. Ärsyttää yhtä paljon kuin se, että joku käyttää sanaa “masennus” kuvaamaan jotain ihan muuta kuin masennusta. Jollakin tapaa se vähättelee tilannetta mun mielestä.

Fyysinen ja käytännön arki voi olla monilla yksinhuoltaja-tyyppinen työmatkoineen ja erilaisine elämäntilanteine, mutta kuitenkin yksinhuoltajuus on ihan eri asia. Se on henkistä vastuuta ja sen yksin kantamista. Silloinkin kun ei jaksaisi. Ja vaikka niissä hetkissä saisi tukiverkon avun arjen pyöritykseen, on siinä kuitenkin ainoana vanhempana. Yksihuoltaja-sanaan liittyy jollakin tapaa tosi moninaisia ajatuksia ja tunteita, erilaisia eri ihmisillä. Ite oon oppinut tässä kahden pienen lapsen kanssa näkemään sen aika sankarillisena tittelinä suorastaan. Riippumatta miten tilanteeseen on päädytty ja siitä, onko arki itse asiassa silkkisen pehmeää ja erittäin helppoa. Nimittäin kahden ihmisen työn yksin tekeminen on kaiken kaikkiaan ihan mieletön suoritus, missä tahansa tehtävässä tai roolissa, oli se täydellisen mukavaa tai ei. Niinpä taidan ensi kerralla purra itseäni huuleen ennen kuin lipsautan jotain muuta niin typerää suustani. Koska mieheni pitkän työrupeaman jälkeen seuraa vapaapäiviä, joiden aikana voin lyödä lapset hänelle ja tuntea hetkellisesti täyttä vapautta vanhemmuudesta.

Vanhemmuus on muuttanut ainakin omaa ymmärrystäni tosi paljon monissa asioissa ja joka päivä asioita katsoo vähän eri tavoin. Omat vanhemmat on esimerkiksi hirveän tärkeitä ja jos jotakin hirveää tapahtuisi, joutuisi käymään läpi varmaan ihan järjettömän surun. Jotenkin kuitenkin tiedostaa aina sen, että joskus se päivä on edessä kun edellinen sukupolvi lähtee, eikä se ole sinänsä koskaan pelottanut. Sitä ei ole oikein koskaan miettinyt, mutta kun 3-vuotias esikoiseni harmitteli itku silmässä, ettei päässytkään viettämään viikonloppua mummin kanssa lähdettyämme sairaalan pihasta, jysähti jotenkin tajuntaani ihan eri tavalla vanhempieni merkitys. Ei vain minulle vaan tuolle pienelle ihmiselle, joka rakastaa heitä. Kuinka pieni, hento, viaton ja ymmärtämätön hän on ja kuinka en toivottavasti joudu ikinä lapsekkaasti selittämään mitään menetystä hänelle vaan hän saa kasvaa aikuiseksi ilman suuria ihmismenetyksiä elämässään.

En koskaan oikein ymmärtänyt äitini hinkua mummiksi ennen kuin lapseni syntyivät ja rakastuivat mummiin. Se on vanhemmuuden iloa ilman samanlaista vanhemmuuden taakkaa. Se on silmitöntä rakkautta ilman kasvatuksellista painetta. Se on molemminpuolinen erityinen suhde. Nimittäin jos oma lapsi, itseni ja rakastamani miehen yhteinen jaettu kultakimpale on näin rakas, kuinka rakas onkaan joskus oman lapseni jälkeläinen, pieni muistutus siitä omasta lapsesta vauvana ja seuraava sukupolvi, joka on lapseni luoma? Ymmärrän äitiäni ihan eri tavalla nyt, sillä aina ajatellessani meidän lapsilukua, huomaan jo nyt toivovani, että joskus sitten saan elää tämän vaiheen uudelleen, eri roolissa toki. Siinä roolissa, joka auttaa välillä öitä valvomalla, mutta pääsääntöisesti saa nukkua 😀

Lapset oikeasti muuttavat koko elämän merkityksen. Kodin ja juurien, ystävien ja omien vanhempien ja ihan kaiken. Unen. Ajan. Lapset muuttavat kaikista eniten huolettomuuden merkityksen. En tiedä olenko nykyisin koskaan oikeastaan huoleton. Ehkä ajoittain. Ehkä silloin, kun lapseni ovat isänsä kanssa. Kun minua ei akuutisti tarvita, kun lapseni ovat vanhempansa kanssa.

Mulle on hirveän tärkeää useimmiten tieto siitä, että voin feilata, voin kaatua, voin epäonnistua. Ihan jo jossain Flowparkissa haluan tietää mitä tapahtuu, jos en pystykään. Uskallan heti paremmin. Mulle antaa hirveästi jotenkin voimaa ja energiaa se tieto, että voin epäonnistua, ettei se ole fiasko. Se on ollut aina mulle vanhemmuudessakin se asia, jolla jaksaa aina. Tarvittaessa voin olla heikko ja jo tieto siitä auttaa mua olemaan vahva. Tämä on toki ainoa sielunmaisema, jonka minä tunnen, kun ei kokemusta muusta ole. Voi olla, että yksinhuoltajat ammentavat valtavaa voimavaraa siitä, että he yksin ovat vastuussa ja saatan olla tässä ajatuksessani täysin väärässä. Olenhan itsekin sellainen tyyppi, joka venyy parhaaseensa silloin kun on pakko. Mutta fyysinen väsymys ei sinänsä tunne sitä ajatusmaailmaa. Jos vauva valvottaa ja univelkaa kertyy, tuskin kukaan tuntee olevansa voimiensa tunnossa, vaikka olisi kuinka voimaannuttavaa pärjätä itse. En tosiaan tiedä, jokaisessa vanhemmuuden muodossa on omat juttunsa. Mutta tulipahan mieleeni kun tuo sana lipsahti suustani, sillä yleensä aina välttelen sen käyttämistä. Kunnioituksesta, jos ei muusta. Vanhemmuuden merkitys ei nimittäin ole läsnäolossa vaan jossain ihan muualla. On liian paljon perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta vain toinen kantaa koko taakan eikä asiat ole aina niin mustavalkoisia. Miellän sanan huoltaja = huolehtija. Mulla on välillä viikkoja, kun olen yksinhoitaja, mutta niitäkin helpottaa tieto siitä, että mun ei yksin tarvitse huolehtia tästä päivästä, huomisesta ja tulevasta.

Toivottavasti sain asiani kerrottua jotakuinkin ymmärrettävästi, nimittäin just huomasin, että kello on miljoona, ja mä käytin just hyvää uniaikaa. Toivottavasti Mytty on armollinen yöllä ja aamulla 😀

Mielenkiintoista olisi kuulla yksinhuoltajien näkemyksiä arjesta, olenko ihan väärässä tässä ajatuksessani? 

33 thoughts on ““Yksinhuoltajaviikonloppu”. Yngh.

  1. Et saa yksinhuoltajan näkemystä, mutta sellaisen nuoren äidin kommentin vain, joka pyrkii nauttimaan pikkuvauvan äitiydestä samalla kun valmistautuu omasta äidistä luopumiseen. Olisi ihanaa, jos lapsellani ja minun äidilläni olisi pitkä ja rikas suhde, mutta toivottavasti tässä tilanteessa se voisi olla edes lyhyt ja rikas. Tosin korona ja pitkä välimatka luovat suurta kuilua. Sairaan mummin luokse ei voi mennä tällä hetkellä.
    Ihanaa kun osaat arvostaa vanhempiasi ja tukea hyvää suhdetta heidän ja lastesi välillä ❤️

  2. Mä oon paljon pohtinut tota yh-termin käyttöä myös niillä viikoilla kun olen yksin lasten kanssa ja mies kaivoksilla töissä, ja pois arjesta. Suomeksi sille ei oikein löydy hyvää termiä, kaivosleski ei enää sekään oikein istu suuhun. Tykkään englannin solo parent/parenting-termistä, se kuvaa musta meidän elämää melko hyvin. En ole yh missään vaiheessa, mutta emme myöskään aina kahden vanhemman perhe, kun töissäoloviikoilla toisen vanhemman rooli on pahimmillaan sitä, ettei voi edes puhua puhelimessa lasten/mun kanssa.

    1. Olin tulossa kommentoimaan että onneksi sanaa leski ei näkynyt tekstissä 🙂
      Älkää pliis käyttäkökään näitä inttileski, viikonloppuleski jne. Sellainen ei ole oikeaa leskeyttä lähelläkään. Olen itse leski ja sellainen joka ei ole, ei tiedä tästä hevonveetä. Paitsi käytännön asioiden suhteen, henkisellä puolella tämä on karmeudessaan todella ainutlaatuista eikä voi verrata mihinkään, ei varsinkaan siihen että puoliso on joskus pois. Minun puolisoni on pois ikuisesti.

  3. Luin tätä räkä poskella itkien ku tuntuu niin paskalta. Meillä saman ikäiset lapset ku teillä ja pari kuukautta yh elämää takana, tosin sitä ennenkin hoidin kaiken 100% yksin vaikka oli se toinen vanhempikin olemassa. Mut just nyt tuntuu niin pahalta ku olis pitänyt olla eka “virallinen” isä vklpu, mutta sekin loppui jo lauantai aamupäivällä eli käytännössä hoidin taas kerran myös hänen osuutesa.😔 Mä en näkisi tätä yksinhuoltajana oloa mitenkään kauheena asiana jos toinen hoitaisi sovitusti osuutensa (joka toisen viikonlopun edes), mutta kun ei hoida niin onhan tää eniten henkisesti rankkaa. “Tietää, että voi kaatua, jos ei jaksa ja tietää, että ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta yksin.” – jep, kun voiskin kaatua mutta kun ei voi.

    Pirun onnekas olet. ♥️

  4. Oletko sä koskaan menettänyt jotain läheistä, erittäin rakasta ihmistä kuolemalle? Tarkoitan sellaista, joka on viikottain ollut sun elämässä? Sellainen, joka on suurimman osan sun elämästä ollut mukana?

    1. En onneksi oikeastaan, kauhulla “odotan” sitä kun sellainen tilanne joskus tulee todennäköisesti. Mummuni on nukkunut pois, mutta oli pitkään huonossa kunnossa ennen sitä. Mistä tällainen kysymys?

      1. Tuli vain mieleeni, sillä en tosiaan muista sinun koskaan kertoneen menettäneesi ketään niin, että sydäntä raastaisi vuositolkulla. Muita traagisia tapahtumia on varmaan elämässäsi sitten ollutkin, jotka ovat kasvattaneet ja laajentaneet empatiakykyäsi. Mieleeni tulee se kamala tapahtuma ulkomailla, jossa tuntemattomat miehet ottivat sinut matkaansa…

        1. No, en näe asiaa tuon osalta samalla tapaa, sillä olin onnekas ja poliisi puuttui tilanteeseen ennen kuin mitään kamalaa ehti sattumaan ja onnekas olen ollut kaikin puolin elämässäni 🙂 Ei voi olla kuin kiitollinen.

  5. Olet jäljillä yksinhuoltajan arjesta.
    Yksinhuoltaja ei voi kaatua tai romahtaa. Kaikki langat on pidettävä käsissä, pakka kasassa ja olla tietoinen koko ajan, jatkuvasti. Ei ole sairaslomaa. Kun lapsi on pieni, ei ole hengähdystaukoa tai päikkäreitä. Aivojen hälytystilaa ei voi sammuttaa hetkeksikään.
    Mulla on “vapaata” joka toinen viikonloppu ja jotkut lapsen isän lomat, kun tai jos lapsen isä haluaa lapsen ottaa. Jos hän peruu lapsen isäviikonlopun syystä tai toisesta, ei ole sitäkään. Jotkut oikeasti kadehtivat niitä mun vapaita viikonloppuja, että kun saan silloin “tulla ja mennä miten haluan”. Ehkä asia on näin, mutta niinä viikonloppuina hoidan asiat, jotka jäävät kahden viikon aikana roikkumaan, eikä yksi viikonloppu riitä ns. toipumaan niistä kahdesta viikosta, kun olen lapsen yh.
    Itseasiassa helpompaa olisi ollut vain olla lapsen kanssa 24/7 ilman vapaita viikonloppuja lapsen ollessa pieni, koska joka toisen viikonlopun jälkeen lapsi itse tarvitsi aikaa palautuakseen isäviikonlopusta ja minä olin, ja edelleen olen, se, joka ottaa sen vastaan. Mutta se(kin) täytyy vain kestää, lapsen vuoksi.

    Helpompaa on nyt, kun lapsi kasvaa, mutta ei vieläkään helppoa. Olen myöskin tätä nykyä naimisissa, joten elämäni on helpompaa – ja taas vaikeampaa – kuin ollessani aivan totaali yh.

    Nytkin, tekisi mieli romahtaa. Ottaa avaimet ja lähteä ajelulle. Lähteä kävelylle. En voi. En pysty. En saa. Ei taukoa. Yritän selvitä omista töistäni ja kirjaimellisesti seinille hyppivästä nuhaisesta lapsesta.

    1. Miksi ette ole tehnyt kirjallista tapaamissopimusta? Ei silloin isä voi perua ja pelata tuota noin, ihan käytte lastenvalvojan luona mustaa valkoisella sopimassa asian! Lapsen etu on, että suhde on Jatkuva ja myös tuo että lapsi “toipuu” siitä vkl:sta kuulostaa huolestuttavalta. Rutiinit täytyy olla samat ja päivärytmi, rajat.

      1. Kirjallinen sopimus toki auttaa antamaan raamit sopimukselle,mutta tappavalla vanhemmalla on tapaamisoikeus ei tapaamisvelvollisuus. Eli vanhempi,jonka luona lapsi asuu pääsääntöisesti voi saada sakkoja siitä että estää tapaamisia,mutta etävanhempi ei siitä että jättää tapaamiset välistä. Sossut eikä oikeusjärjestelmä oikein kunnolla puutu näihin etävanhempiin,jotka tekevät säännöllisesti ohareita ainakaan jos kyseessä ei ole fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä. Mitä sitten kuuluu tehdä jos etävanhemman pitää hakea koulusta/hoidosta mutta ei hae,ei kai lasta sinne voi sinne jättää? Itselläni on käräjäoikeuden vahvistama tapaamissopimus,joka näyttää pysyvän jatkuvista etävanhemman ohareista huolimatta. Apua haettu kaikki viranomaisreitit. Toki voi miettiä kenen kanssa ne lapset saa, mutta ihmiset muuttuu ja yllättävän paljon on niitä jotka vaan laittavat niin monet asiat omien lastensa edelle 🙁

  6. Myös teinien äitinä ei ole helppoa olla yksin. On suuri suru ettei jaksanut elää yhdessä toisen huoltajan kanssa, mutta suuri onni että nyt on edes henkisiä resursseja hakea ammatti-apua tarpeen vaatiessa.
    On ihanaa olla yksin kun kukaan ei jyrää ja vie kaikkea energiaa. On kamalaa olla yksin kun ei ole ketään kelle jakaa asioita.
    On hienoa tajuta olevansa vahva. Loppujen lopuksi.

  7. Yksinhuoltajuuteenkin liittyy varmaan yhtä monia erilaisia kokemuksia kuin on yksinhuoltajia.
    Itse olen odottanut lasta yksin ja ollut yksinhuoltaja myös paperilla siitä asti kun lapsi syntyi.
    Olen kokenut tämän ensisijaisesti voimavarana. SAAN yksin päättää, SAAN valita itse kasvatusmetodit, mulla on suuri etuoikeus SAADA itsenäisesti johdattaa ja opettaa lastani.
    Toki vaihtaisin tämän koska tahansa siihen että lapseni isä olisi myös hänen elämässään, mutta se ei ole ollut minun valintani.

    Minulle on jopa vaikeaa koittaa rakentaa uutta ihmissuhdetta ja jakaa kasvatusoikeutta ja ottaa meidän elämään uusi kumppani itselleni. Sitä työstetään.

    Tästä nyt voisi vetää johtopäätöksen että olen liian omistushaluinen tai jotain muuta mutta siitä ei kuitenkaan ole kyse, onneksi lapsen elämässä on alusta asti ollut myös “peräkärryllinen” isovanhempia ym sukulaisia joten saan itsekin kaipaamani hengähdystaukoni.

    Puhun siis itse yksinhuoltajuuteen liittyvistä etuoikeuksista, ja myönteinen näkemykseni asiaan on meitä varmasti auttanut alusta asti.

    Joskus ärsyttää kun puhutaan yksinhuoltajuuden sankarillisuudesta tai muusta. Toki siinä joutuu ajoittain koville ja olen myös leikitellyt ajatuksella kuinka helppoa varmaan olisikaan jos olisi ydinperhe. Mutta lopulta kaikki me elämässä jaksamme kantaa just sen mitä meille annetaan, ja rakkaus omaan lapseen on vahvimpia voimia.
    On kuitenkin erittäin hyvä että ydinperheessä elävät eivät puhuisi “yksinhuoltajuudesta”toisen vanhemman ollessa hetkellisesti muualla. Sillä ei tosiaan ole asian kanssa mitään tekemistä, kuten kirjoitit. 🙂

  8. Todella hyvä kirjoitus! En ole itse yksinhuoltaja mutta tässä viimeisen 3kk aikana se yksinhuoltajan arki on tullut erittäin tutuksi. Mieheni nimittäin lähti inttiin ja pääsee koronan takia lomille suunnilleen 4vkon välein ja tätä kestää vuosi! Aika shokki jäädä kahden pienen kanssa yksin tällä tavalla. Ei oo todellakaan varaa romahtaa vaikka ei jaksa kun ei ole sitä toista tässä. Eilen jouduin kuopuksen kanssa päivystykseen ja hädissään piti löytää hoitaja esikoiselle. Koska ainoa mitä mies pystyy armeijasta tekemään on vastaamaan viesteihin siihen aikaan illasta. Tiedän että tätä kestää vaan vuosi mutta se tulee kyllä olemaan rankka vuosi. On käynyt jopa mielessä että yksinhuoltajana saattaisi jopa olla helpompaa sillä sillon ainakin tietää olevansa yksin vastuussa kaikesta, nyt minulla on puoliso joka vaan on poissa älyttömän pitkiä aikoja kerralla eikä se lomalla oloaika ehdi sitä korvaamaan.

    1. Mun mielestä sulla meni nyt just tän kirjoituksen pointti ohi. Pointti kun oli just se, että vaikka sä olisit pitkiäkin aikoja yksin lasten kanssa niin jos niillä on isä, joka huolehtii niin sä et oo yksinhuoltaja.
      Yksinhuoltajien kotiin se isä ei tule edes neljän viikon välein. Yksinhuoltajat ei voi laittaa viestiä lapsen isälle kun joku kiristää tai on raskasta, ei ole isää joka niihin viesteihin vastais.
      On varmasti raskasta olla pitkiä aikoja yksin pienten lasten kanssa, sitä ei kukaan kiellä. Mutta sulla on se toisen tuki, vaikka se nyt inttivuoden olisikin enemmän henkistä tukea. Se on silti olemassa. Yksinhuoltajat ovat kirjaimellisesti yksin; henkisesti ja fyysisesti kasvattavat, hoitavat ja iloitsevat lapsistaan yksin.

      1. No ei voi näinkään sanoa.
        Yksinhuoltaja on vanhempi kuka hoitaa ne lapset, esim vanhemmat ovat voineet olla eron partaalla vuosikaudet ja vanhemmuutta ei jaeta kuin paperilla. Päin vastoin puoliso omii lapset tai toinen kostaa lasten kautta – ja mahd eron sattuessa sitten ei hoida lapsia ollenkaan. Tätä sattuu todella paljon. Kulissit voi olla miten hienot tahansa, mutta vanhempien suhteen ongelmat kaadetaan lasten niskaan. Vanhemmuuden jakaminen vaatii puolisoilta kommunikointia ja yhteispeliä.

  9. Minä en ole yh, meillä on yhteishuoltajuus ja lapset isällä 48h/kk. Toinen on pikkukoululainen ja toinen leikki-ikäinen. Ei tukiverkkoa lähellä.
    Ja meidän elämä on hyvää! Toki oli rankempaa kun pienempi oli taapero.
    Jaksan hyvin, mutta panostankin siihen. Taloudellinen tilanne on ihan ok, mikä on mun mielestä jopa tärkein tekijä, koska se vapauttaa henkisiä resursseja muuhun.
    Olen hurjan ylpeä meidän perheestä enkä voi sietää säälittelyä (enkä tällaiseksi siis tekstiä kokenutkaan). Huvittaa kaikenlaiset olettamukset kuten että yh:lla ei ole autoa, ei saa miestä jnejne.
    Mun mielestä terveenä, töissä käyvänä ihmisenä voisi olla suurempiakin ongelmia kuin kasvattaa kahta tervettä ihanaa lasta. Koen, että olemme myös onnekkaita näin. Tilannehan voi muuttua koska vain ja tiedostan, että esimerkiksi vakava sairaus tuplaisi vaikeudet versus kahden vanhemman perheeseen.
    Mutta suuri kiitos, kun et vertaa itseäsi yksinhuoltajiin (en oikeastaan minäkään,koska en ole). Koska se elämä on jotain ihan muuta.
    Kaikkea hyvää teidän perheelle 🙂

  10. Välillä on kyllä huvittanut totaaliyyhoona juuri tuo maitsemasi kommentti. Kun se itse lastenhoitohan ei ole se kuormittavin tekijä, sehän on jopa kivaa, mutta se kaikki muu: rahan tienaaminen, auton huolto, talvirenkaiden vaihto, katsastus, hammaslääkäri, papakoe, koronatesti, kipeän lapsen (ja myös terveiden mukaan ottaminen) vieminen keskellä yötä päivystykseen jne.
    Mutta kaikesta selviää! Se on vain asennekysymys ja huumorin kanssa eteenpäin.
    Ja minusta on ihanaa, että saan tehdä kaikki päätökset yksin.
    Hattua nostan minäkin: sekä itselleni että muille yyhoille!

  11. Mä olen kolmen lapsen yksinhuoltaja ja tämä ei ehkä ole sellainen kommentti mitä haettiin, mutta mun mielestä elämä on yksinhuoltajana paljon helpompaa ja mukavampaa 😀

    Eli ainakin omalla kohdallani se miehen läsnäolo aiheutti vain enemmän huolta ja stressiä ja en ikinä palaisi kahden vanhemman talouteen!

    1. Ei tässä oo oikeestaan mitään tiettyä kommenttia haettu, vaan just kun itselle ei tuo maailma ole tuttua niin mielenkiintoista kuulla olenko ihan hukassa ajatuksineni 😊

  12. Mietin tässä mitä yksinhuoltajuus on itselleni ollut ja suurimpana nousee ehkä se, että lapsen elämän haastekohdissa olisin eniten kaivannut toista ihmistä joka ymmärtäisi ja jakaisa sen asian/tunteen itseni kanssa. Ja toisaalta myös iloisissa asioissa, ne olisi ollut hienoa jakaa toisen kanssa jolle ne hetket olisi olleet yhtä tärkeitä!
    Lapseni isä kuoli poikani ollessa 7-vuotias, omaa surua raskaampaa oli kantaa sitä lapsen surua. Lapsen kysellessä “Onko sinne pitkä matka missä isi on?” tai “Onko isi sillä pilvellä mikä on eniten meidän päällä?” särkyi oma sydän aina uudestaan ja uudestaan.
    Olen älyttömän kiitollinen meidän läheisistä, mummista, tädistä ja kummitädistä, oon saanut kyllä kaiken avun ja tuen heidän puoleltaan. Mutta just se että ei ole voinut jakaa sitä vanhemmuutta toisen sellaisen kanssa jolle se lapsi on yhtä tärkeä kuin itselle – se on ollut haastavinta yksinhuoltajuudessa.

  13. Pakko myöntää että avasin blogisi kun näin postauksen otsikon toisen lukemani blogin sivupalkissa, valmiina ärsyyntymään yh-sanan vääränlaisesta ja turhasta käytöstä 😀 Mutta näin totaaliyksinhuoltajana täytyykin sanoa että kiitos hienosta tekstistä ja hyvistä ajatuksista. Meidän arki on aivan ihanaa enkä vaihtaisi pois mistään hinnasta, mutta onhan se koko paketin pitäminen yksin kasassa aina ja kaikissa tilanteissa jotain sellaista mitä ei voi kuvitella ennen kuin sen kokee. Itse olen lapseni itsellisesti hankkinut joten yksinhuoltajuus oli tietoinen päätös eikä arkeemme kuulu minkäänlaista draamaa tai vääntöä huoltajuusasioista yms. Helpottaa varmaan tilannetta jonkin verran. Mutta on se tietysti raskasta esim. jos itse sairastuu tai lapsi sattuukin vaikka valvomaan yöt kun itsellä raskas työviikko. Tai myös silloin kun lapsi on erityisen ihana ja tekee jotain hauskaa eikä sitä hetkeä ole kukaan muu jakamassa. Onneksi myös itselläni on vahva tukiverkko ja saan hengähdystaukoja aina välillä, sekä saan myös puhua lapseen liittyvistä asioista paljon ilman että läheisiäni rupeaa kyllästyttämään.
    Mielestäni on kuitenkin myös hienoa kun myönnät ja tuot esiin sitä että jokaisella vanhemmalla, perhetilanteesta huolimatta on joskus oikeus väsyä. Aina löytyy joku jolla on arjessa rankempaa, joten olisi myös hassua jos yhteishuoltajat eivät koskaan saisi väsymystään valittaa koska joku saattaa olla lasten kanssa ihan yksin. Onneksi ainakin meillä päin on yksinhuoltajille paljon erilaisia tukitoimia/apua tarjolla.

  14. Miellän itseni vielä yksinhuoltajaksi, vaikka olen uudessa avoliitossa uuden miehen kanssa. Suhde lapsen omaan isään oli juuri tuollainen kuvailemasi ”yhdessä, mutta yksin” tilanne. Joka valitettavasti jatkui vihdoin erottuani hänestä. Isä ei kykene olemaan osa lapsen elämää ja teen kaikki nuo päätökset yksin. Nykyinen mieheni pyytää jakamaan näitä asioita kanssaan, ja antamaan hänelle enemmän vastuuta. Asia tuntuu vaan vaikealle siinä vaiheessa kun olet oikeasti todella väsynyt päivästä, kiukuista, asioiden järjestelemisestä ja haluaisit, että joku nimenomaan ottaisi vain kopin ja lukisi vaikka iltasadun että saisit itse levätä.

  15. Jotenkin ihmetyttää, että koet arjen NÄIN raskaaksi vain kahden lapsen kanssa. Toinen lapsi kuitenkin kai käy jo päiväkodissa?

    1. Laitatko yhteystietosi niin lähetän sulle ’vuoden paras vanhempi’- palkinnon? Voit sitä sitten ihastella joka päivä samalla itseäsi olalle taputtaen siitä kun olet itse niin täydellinen (suurperheen?) vanhempi 😌
      Itsellä on vain 1 lapsi ja taloudessa 2 aikuista, jotka jakavat arjen yhdessä tasapuolisesti, silti koen että elämä on välillä ”raskasta”.. 😉

  16. Kiitos! Olen ollut välillä ihmeissäni, miten tutut perheelliset viljelevät ”taas viikko/viikonloppu yh:na” -mantraa myös minun, totaaliyksinhuoltajan kanssa keskustellessa.
    Onnekkaita ovat he, jotka saavat viikon tai viikonlopun jälkeen kumppanin kotiin 😀 itse saan lapsen mummolaan muutaman kerran vuodessa.
    En halua valittaa yksinhuoltajuudesta, kaikilla on omat ongelmansa eikä niitä pidä verrata. Kokisin esimerkiksi aivan kamalana jos oma lapseni olisi esimerkiksi 50-50-huoltajuussopimuksella. Ei ole helppoa varmasti sekään.

  17. Tämä teksti tuli tarpeeseen. Iso kiitos! Olisi paljon sanottavaa aiheeseen, mutta kiteytit omat ajatukseni täysin.

  18. Jäin jo raskauden alussa yksin ja päätin pitää lapsen vaikka isää ei olekkaan.
    Minä päätän,kenellekkään ei olla tilivelvollisia ja muiden nimiä ei papereihin kysytä.
    Tukiverkko on olematon ja vapaata on muutama tunti päivisin viikossa jonka taas mahdollistaa kotipalvelu.
    Tästä kotipalvelusta on ydinperheet kateellisia,no heillä on se 2 huoltajaa kuitenkin olemassa ja mahdollisuus itsekkin saada tietyillä spekseillä.
    Itse olen valinnut tämän tien mutta joka päivä kasvetaan isommiksi ja jatkuva jalassa kiinni oleminen vähenee.
    Summarum
    Kaikkien ihmisten hartiat ei kestä isoja taakkoja kantaa.
    Ei tämä niin huonoa yh-elämä ole kuin kuvitellaan.

  19. Olin yksinhuoltaja oikeastaan jo silloin, kun olimme lapseni isän kanssa yhdessä. Tyttären ollessa 3-vuotias, muutimme pois, toiseen kaupunkiin. Halusin olla aidosti yksin, koska parisuhdeyksinäisyys oli pahinta.

    Kirjoitit todella hyvin yksinhuoltajuuden haasteista ja vaikeuksista. Taidat ymmärtää.

    Itse olin ilman tukiverkkoa arkipäivässä, mutta vanhemmat ja sisarukset tukivat kaukaa. Tein töitä itseni ja lapseni eteen, enkä muuta kaivannutkaan. Meillä oli kivaa, kaikkea voi tehdä pienilläkin tuloilla.

    Kun matematiikka tökki, oli pakko kaivaa muistipelikortit esiin ja asetela niitä niin, että murtoluvut tulivat tutuiksi. Kun suorituspaineet kävivät suuriksi, mentiin kävelylle ja ostettiin joku uusi, eksoottinen hedelmä, että ajatukset irtautuisivat huomisesta kokeesta.

    Kiitos Anna tsemppikirjoituksesta meille yksinhuoltajille. Tämä omalla kohdalla meni jo ohi, mutta ei koskaan unohdu.

  20. Mammat kertoo vain siitä omasta näkökulmastaan. Itse totaaliyyhoon lapsena näen sen lapsen puolen. Ei se ole lapselle hyvä, että oma vanhempi on yksin ja kaikki kuorma/vastuu hänen kontolla. Ja lapsi haluaa nähdä normaalia arkea jossa vanhemmat jakaa arjen ja pysyy ns balanssi siinä. Yh:n elämä on liiaksi siinä lapsessa, ja lapsi vähän kun korvaa myös sitä aikuista suhdetta.

    1. Nämä eivät ole valintoja. Ei se ydinperheessäkään aina mahtavaa ole. Mielestäni ilo ja onni voi näkyä lapselle yh-perheessäkin. Miksi ihmeessä ei voisi?

      1. Ihan totta. Ja kun se ydinperhe ei takaa onnellista perhettä ja parisuhdetta! Mutta noin muuten ajattelin tuoda tuon näkökulman, miten itse olen sen aina yh:n lapsena kokenut

Leave a Reply