Ihana kamala vauvavuosi

Sinne se jäi. Meidän toinen vauvavuosi. Ei missään nimessä yhtä helppo kuin edellinen, mutta samalla myös erittäin mielenkiintoinen ja tunteikas vuosi. Arki on ollut haastavampaa. Ei pelkästään koska on kaksi lasta, vaan koska tuo toinen lapsemme on hyvin erilainen kuin esikoinen ja tulisella luonteellaan ja järkyttävällä päättäväisyydellään tekee aina välillä arjesta hyvinkin haastavaa. Danten vauvavuotta maalasi ensin refluksi kielijänteestä johtuen ja sitten toki tuli muutto uudelle paikkakunnalle ja mulla oli sen seurauksena jotenkin itelläni ehkä ajoittain raskasta aloittaa taas uudelleen, mutta kaiken kaikkiaan meidän eka vauvavuosi oli jotenkin aika kivuton. Dante piti vanhemmistaan hyvän huolen nukkumalla aina yönsä ja jättämällä yöpullonkin jo joskus puolen vuoden jälkeen. Nukkui omassa huoneessa ja tuttia sai välillä viedä sinne pari kertaa yössä. Korkeintaan korvatulehdusaikaan tämä tartti öisin huomiota, kun vähän harmitti ne ja tutti tippui. Mut me nukuttiin koko vuosi hyvin.

Adrian taas. No tää on vaihetta vaiheen perään. Ja hän on vaan tosi paljon tulisempi luonne. 2-viikkoisena tämä makasi sylissäni ja totesin miehelle, että tää on isoveljeään paljon paljon luonteikkaampi. Mies ihmetteli tätä lausetta, koska hei 2vk. Se nukkuu, syö ja nukkuu. Suunnilleen. Mut siinä oli ero. Dante itki alkuun kuin pieni lintu, kevyesti ja niin kovin surullisesta. Heräämisestä maidon saamiseen sai aika vähän venähtää ja jos ei heti saanut haluamaansa, eli syliä tai tissiä, korkeintaan pikkuhiljaa alkoi harmittamaan. Ne pienet erot. Kuinka nopeesti meni hermo, kun tissi ei ollut suussa. Kuinka nopeesti meni hermo, jos se maito ei tullut heti tai oikeella paineella. Ja auta armias, jos yritti nukuttaa kun ei väsyttänyt. Sen huomasi jo ihan pienenä. 3-kuisena Adrian käytännössä vaan päätti, että hän ei enää ole rinnalla vaan syö vaan pullosta. Selvä. 3kk pumppasin ja syötin toivoen, että saan hänet takaisin. Luovutin 6kk kohdalla ja ihmettelen edelleen miten jaksoin. Olis voinut ehkä jo aiemmin lopettaa, mutta toivo eli vahvasti mussa sen suhteen. Herranen aika he tulivat maailaankin ihan eri tavalla. Toinen varovasti harkiten, pikkuhiljaa ja vähän vastustellen. Toinen hirveellä ryminällä just sillon ku hänelle sopii.

Kun Dante ei halunnut syödä, sai hänet huijattua avaamaan suuta ties millä. Adrian vetää viivan suoraks ja toteaa, että nä-ä. En syö. Ihmettelin kun aina joku kertoi, miten hampaat ja liike pilaa unet. Dantehan nukkui läpi 20 hampaan ja ties mitkä uudet taidot, täällä alko tapahtuu heti puolen vuoden tienoilla. Seisomaannousu tuhos sen, että lapsi nukahti ite pinnikseen. Oli pakko heijata uneen, koska muuten pomppi siellä ja kaatui pinnoja vasten. Sit alko tulla hampaita. Ruokailu loppu heti, refluksi iskenyt jokaisen hampaantulon kanssa ja temperamenttinen pikkumiehemme myös saa affektikohtauksia, kun tarpeeksi ärsyttää tai sattuu. Yöt on olleet välillä hyviä (2 herätystä, ehkä 1), välillä aivan hirveitä. Hän haluaa olla kainalossa, ja mä en nuku lainkaan, jos siinä koko ajan joku touhuaa. Mies ei kelpaa yöllä lainkaan. Eroahdistusket on olleet välillä luokkaa “en voi kääntää selkääni” oikeesti, koska katseen kääntäminen aiheuttaa hirveän huudon. Voi mennä pari viikkoa hirveen kivasti kun lapsi nukkuu hyvin, syö ruokahalulla ja on superiloinen ihana mönkijä koko ajan. Ja sit tulee hammas. Tai oppii uusia taitoja. Ja sit voikin jo tietää ja ennustaa et sit ei oo kellään kivaa pari viikkoa, ku yöt menee repaleiseksi.

Ja nyt ei kannata kenenkään tulla kertomaan, että miehen pitää välillä hoitaa öitä. Trust me, meillä isi sännähtää aina ekana paikalle ennen ku mä ees herään ääneen. Mutta desibelit nousee ja nousee niin paljon, että mikään ei rauhoita. Ja kun veitsellä leikaten itku loppuu kun otan syliin. Hän ei oikeestaan oo ees hereillä, silmät kiinni unen läpi huutaa haluamaansa. Ja eihän hän halua mitään väärää. Hän haluaa äidin. Ja sitten käpertyy ihanan tuoksuvana pullana siihen kainaloon, maiskauttaa tyytyväisenä huulia ja nukkuu siinä kainalossa tyytyväisenä. Kunhan en käänny hänestä poispäin tai tee mitään muutakaa tyhmää, kuten vaikka yritä siirtää häntä isin kainaloon. Mun äiti on ollut pelastus, koska alusta saakka mun äiti on ollut Adrianille superrakas. Mun äidin sylistä hän ei halua mun syliin, vaan tarrautuu mummiin kuin viimeistä päivää. Ne päivät kun äiti on meillä, mä tankkaan henkistä jaksamista, kun mua ei tarvita ja tiedän, että äiti kelpaa lapselle yhtä lailla. Siinä missä Dante ei valinnut mummienkaan väliltä, Adrianille kelpaa lisäkseni öihin vain äitini. Se onneksi vapauttaa välillä ottamaan omaa aikaa ja nukkumaan täysiä öitä.
    

Koronavuosi on tietenkin tuonut oman kuormituksensa tähän kaikkeen, mutta myös ylipäätään tämä erilainen lapsen persoona. Ja kun sanon erilainen, en tarkoita yhtään huonompaa. Lapsemme ovat erilaisia kuten kaikki ihmiset ja molemmat omalla tavallaan maailman ihanimpia persoonia. Adrian hukuttaa kaikki hymyihin ja minut pusuihin. Hän on hirveän skarppi ja hauska tyyppi jo nyt ja on siis aivan älyttömän ihana ja iloinen lapsi. Hän on myös erittäin määrätietoinen ja kommunikoiva. Kun olin ensimmäisen kerran pois hänen ollessa 4,5kk, tulin kotiin neljän tunnin poissaolon jälkeen ja hän “itki”. Sieltä itkun lomasta tuli niitä ääniä ja kiukustumisia, jotka nauratti mun lisäksi myös miestäni ja äitiäni. Hän ihan selvästi komensi itkullaan, antoi palautetta. Jos hänen itkunsa olisi voinut sanoittaa, se olisi ollut nimenomaan vihainen palaute, ei harmi. Äitin vauva ei ollut tyytyväinen, että äiti oli poissa.

Tällainen vauvavuosi, jossa mies antaa kaikkensa ja on kotona pitkään ja osallistuu ihan älyttömän paljon, ei todellakaan takaa, että vauva kiintyy molempiin ihan samalla tavalla. Tämä nyt vaan on mun vauva, ja vaikka mies seisoisi päällään, lapsi haluaa mieluummin minut aina. Se on raskasta myös parisuhteelle. Kun nukutaan liian vähän, on koko ajan joku vaihe, ja sen kestäminen väsyneenä on hankalampaa. Miestä turhauttaa, kun hän ei kelpaa vaikka kaikkensa tekee. Mua turhauttaa, kun onhan se siis miehen vika, ettei hän kelpaa, vaikka on ollut lapsen kanssa paljon enemmän kuin esim. äitini, joka kelpaa. Molempia väsyttää, molemmilla on välillä hermo kireellä, molemmilla on välillä hyviä ja välillä huonoja päiviä.

Viime viikolla mulla oli tosi raskasta nimenomaan äitiys. En voinut edes vessassa käydä Adrianin kanssa kotona ollessani ilman aivan hirveää huutoa. Ja jos nyt joku haluaa lähtee naputtamaan tonne kommenttiboksiin, että “anna huutaa, kyllä se rauhoittuu”, niin eipä muuten rauhoitu. Siinä missä isoveli luovutti autossa tai rattaissa tai jossain, jos ei saanut haluamaansa, ja rauhottui, tämän kanssa on kolme vaihtoehtoa. A) hän saa haluamansa, B) hän itkee niin kauan, että alkaa hengitykseen vaikuttaa se itkeminen ja sit alkaa kakomaan ja sitten oksentaa tai C) hän saa affektikohtauksen. Sekä B että C usein johtaa siihen, että hän saa haluamansa, eli minut.

        

Viime viikolla laitoin hänet Ratinassa rattaisiin kävelläkseni Tampereen torille tapaamaan anoppia, joka katsoi lasta mun menon ajan. Hän huusi kuin syötävä koko matkan Koskarin ohi vaikka yritin kaikkea. Rauhoitella, halata rattaisiin, paijata, antaa tuttia, sanoa tiukasti, sanoa lempeästi… Ihan kaikkea. Nostin Koskarin jälkeen hetkeksi syliin rauhoittumaan ja laitoin takaisin rattaisiin. En kävele tuolla lasta kantaen ja samalla vaunuja työntäen. Hirveä huuto taas. Jäätiin odottelemaan anoppia siihen sillalle niin rattaissa alkoi itku just sen verran muuttumaan, että nappasin syliin. Juuri ajoissa siihen, että tyyppi puklas maahan, ei rattaisiin ja päällensä. Jos olisin jättänyt rattaisiin, olis ollut satavarmoja pesuhommia. Sain takaisin rattaisiin, löydettiin anoppi ja jatkettiin matkaa yllättävänkin OK siellä rattaissa hetken aikaa. Sitten meinasin mennä sisälle johonki ekaan pikaruokalaan hakemaan jotain pientä, kun lounas jäi välistä. Aivan järkyttävä huuto kun meinasin jättää rattaat, lapsen ja anopin hetkeks ulos oottamaan. Mentiin kaikki sisälle ja otin lapsen syliin. Sieltä hän hymyili maailman onnellisinta hymyä, kikatti ja halaili minua. Ja mitä mä voin tehdä? Lapsi saa halua äitinsä. Toisaalta lapsen kiukuttelulle ei pitäisi antaa periksi vaan olla johdonmukainen. Kun tämän seikkailun päätteeksi yritettiin pakkautua autoon Ratinassa, taisteltiin 20 min raivaria, koska turvaistuin, eikä äiti. Rauhoittelin, pakkasin autoa, annoin itkeä. Alkoi mennä jo sellaiseksi lasittuneella katseella huutamiseksi, että ajattelin kohta saavani pestä autoa. Otin syliin, rauhoittelin, palautin autoon. Sitten taas uudelleen. Nostin ulos ja raivosin 1-vuotiaalleni parkkihallissa. Kyllä. Huusin sille 1-vuotiaalle (jolla oli vieläpä syntymäpäivä), että LOPETA JO! Koska olin nukkunut 1,5h edellisenä yönä, olin väsynyt ja ihan täynnä sitä, että hän suorastaan haluaisi ihoni alle asumaan, jos saisi valita. Ja koska musta tuntui, että en saa hänen raivoamistaan rauhoitettua, mutta ehkä jos hän harmistuisi siitä, että mä huudan, voisin lohduttaa ennemmin harmiin kuin suuttumukseen.

Purin autosta lapsen ja rattaat ja mentiin anopin kanssa perhehuoneeseen rauhoittamaan tilanne. Jos halusin jatkaa matkaa, niin piti saada ensin unille, että saan turvaistuimeen, ettei tule hepuli, kun äiti ei ole vieressä. Anoppi ei aja autoa, muuten olisin laittanut hänet kuskiksi ja istunut vieressä ja kikki olisi ollut suht hunkydory. Siellä Ratinan perhehuoneessa oma lapsi oikeasti suoraan sanottuna vitutti. Olin väsynyt, olin ihan poikki tähän eroahdistukseen ja olin vaan ihan loppu siihen, että minua tarvitaan koko ajan. Yritin syöttää, hän kiukutteli. Selvä. Ykskaks vaan nousin ja kävelin ulos huikaten anopille, että antaa huutaa, pidä se hengissä, tuun kohta. Hain kahvin, hörpin sitä hetken ja menin takaisin. Kuulin jonneki 60 metrin päähän huudon. Jep, oma on. Ja sitten kun tulin näköpiiriin, hän tuli syliin, kiipesi rinta rintaa vasten, laski pään olalle ja makasi siinä ihan hiljaa. Vaihdoin asentoa, paijasin nenävartta ja hän nukahti siihen. Ja oli maailman täydellisin, kaunein ja mielettömin olento. Ja vihasin itseäni, että huusin lapselleni ja että hetken aikaa vihasin häntä.

 

Kuvat: Jenni Sofia Visuals

Kaksi iltaa aiemmin lähdin kotoa klo 21 mitään kellekään sanomatta. Olin laittanut lapsen unille 19.30, kaikki meni hyvin. Ykskaks hänellä alkoi refluksiyskä siinä 20 jälkeen sängyssä, nostin ajoissa syliin, huomasin nieleksimisen ja juoksin kohti kylppäriä lapsi sylissä. Hetkeä myöhemmin mies siivosi lattiaa ja riisui päältäni vaatteita, jotka oli yltäpäältä oksennuksessa. Siinä mä olin 20.30 laittamassa samaa lasta uudelleen unille. Lasta, joka möngersi sylissä ja yritti riistäytyä lattialle vaan palatakseen heti takas syliin ja joka huusi kuin hyeena pinniksessä. En vaan jaksanut, kävelin ulos, hyppäsin autoon ja ajelin hetken. Soitin ystävälle. Hän on paras terapeutti, sillä heidän kuopus on tasan vuoden vanhempi ja luonteeltaan kuin Adrianin kaksonen usein. Siinä sai hyvää vertaistukea ja lohtua ja tunnin päästä palasin kotiin. Mies oli saanut kiljukaulan unille ja siivoili keittiötä, eikä edes kysynyt. Näki, että lähdin ennen kuin huusin tai ärsyynnyin.

Kerron tämän, koska somessa liian usein on vain kivoja kuvia, nättejä hymyjä ja rakkaudentunnustuksia lapsilleni. Kyllä, sitä se on. Mut se on myös huutamista parkkihallissa ja täyttä voimattomuuden tunnetta, kun tuntuu, ettei saa vuorokaudessa olla sekuntiakaan tarpeeton.

Ja sitten tulee lauantai, ja äitini ja isäni tulee, ja lapsi on iloinen ja mahtava pikkupallo, joka tulee iloisesti syliin ja halimaan, mutta viihtyy erinomaisesti äidilläni ja isäni vie hänet ulos ja huomaamattanikaan lapsi on päiväunilla ja isäni työntelee vaunuja. Ja sitten iltaa kohti kun lapsi on kiertänyt iloisesti sylistä toiseen, mulla on häntä jo hirveä ikävä.

Vauvavuosi on ihan helvetillistä vuoristorataa. Se on samanaikaisesti monia eri tunteita. Koskaan mä en oo halunnut, että joku hetki menisi nopeammin kuin joku huono hetki. Koskaan mä en oo yhtä paljon halunnut pysäyttää aikaa. Joka päivä on maailman kamalin ajatus, että kohta hän ei ole enää vauva, ja samaan aikaan joka päivä on aivan hirveä ajatus, että ne vaikeat yöt jatkuu vielä hetkenkin. Vauvavuoteen mahtuu ehkä 1000 erilaista vaihetta, mutta jokainen niistä tuntuu kestävän ainakin puoli vuotta. Kummallista. Vauvavuosi muuttaa aikakäsitteen ja kaiken muunkin. Samaan aikaan mä mietin, että herrajumala ei ikinä koskaan tätä enää ja samaan aikaan mä suren, että apua, eikö tätä enää koskaan? Huonoina hetkinä musta tuntuu tuplasti pahalta senkin takia, että tuntuu, etten halua enempää lapsia, koska on raskasta. Hyvinä hetkinä taas tekis mieli hankkia vielä ainaki viisi lasta, kun eihän elämä vaan voi enää koskaan jatkua ilman pieniä pulleita sormia, eihän? 😀

En yhtään ylläty, että monet päätyvät eroon vauvavuonna tai heti sen jälkeen. Se on kuluttavaa aikaa, ihanuudestaan huolimatta. Voin saman vuorokauden aikana vihata miestäni ja rakastaa häntä palavasti. Me sovittiin ennen Adrianin syntymää, että vaikka mikä olis, ei erota ennen kuin lapsi on 1,5v. Koska vauvavuonna tunteet puolisoa kohtaan eivät välttämättä tule sieltä aidosta parisuhteen tilasta, vaan väsymyksen ja voimattomuuden turruttamasta hetkestä. Onneksi nyt kun vauvavuosi on ohi, voin edelleen sanoa, että mieheni on maailman paras tyyppi ja rakastan häntä ihan hurjasti. Me ollaan lähdetty perustamaan perhe molempien yhtä vahvasta halusta, mikä on ollut mun mielestä meidän parisuhteen vahvin tukipilari tässä arjessa. Hän ei hoida minun lapsiani tai minä hänen. Me halusimme lapsia. Me pidämme huolta yhteisistä lapsistamme, kasvatamme heitä yhdessä ja kärvistellään huonot hetket yhdessä. Vaikka olen sanonut miestäni suuttumuksen keskeltä hyödyttömäksi monta kertaa (Vuoden Vaimo -palkinto on varmasti matkalla as I speak), niin hän ei missään nimessä sitä ole. Kun oon keikkunut sängyn reunalla pomputtaen vauvaa yrittäen huijata häntä rinnalle, mies on saattanut istua vieressä katse lasittuneena keskellä yötä. Oon ärissyt, että mene helvetti nukkumaan, mitä hyötyä susta siinä on?! Mutta kuitenkin nyt jos mietin, juuri ne hetket, kun mies on seissyt vieressä toimettomana tai yrittäen keksiä miten auttaa, olen tuntenut ehkä suurinta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on ollut sellainen henkinen hiljainen viesti, että “tässä olen ja yritän parhaani, vaikkei musta ehkä apua olekaan just nyt”. Ja kun mulla on ollut aamusta iltaan lapsi jotenkin iholla tai vähintään henkisesti mussa kiinni, on seurallisuuden ja läheisyyden maljka aivan tyhjä. Ei ole yhtään mistä antaa. Kun mies istuu sohvalle viereen ja avaa suunsa, saatan täysin tyrmätä hänet. Haluan vaan olla yksin. Hiljaa. Onneksi me molemmat tiedämme, että nämä asiat ovat ohimeneviä vaiheita nämäkin.

Mä toivon, että mun medioissa osaan välittää positiivista kuvaa perhearjesta, sillä mikään, ei mikään, ole niin mieletöntä kuin olla vanhempi pienille lapsille. Se on maailman palkitsevin, mielettömin lahja, mitä voi olla. Oma ihana pieni vauva kasvamassa vaaperoksi on maailman mielettömin asia. Se on myös maailman todennäköisesti henkisesti kuormittavimpia asioita. Yksin tai yhdessä, tukiverkon kanssa tai ilman. Jokainen meistä on äiti yksin. Tai isä. Mutta koska en osaa puhua isän pään sisältä, puhun äidin. Positiivisen rinnalle koen myös mun vastuuksi kertoa sen toisen puolen. Väsymyksen, turhautumisen ja kaiken sen muun. Ettei kukaan lähde takki auki, koska “ihania vauvoja ja voi toi on niin onnellinen”. Sen onnen hinta on pieni, mutta se tuntuu isosti ajoittain vauvavuoden aikana ja sen jälkeenkin. On vaikeaa kertoa asioista somessa. Haluaa suojella lapsiaan ja puolisoaan ja omaa perhettään ja kertoa vain kivasta ja kauniista. Samalla kuitenkin tulee jatkuva paine kaikille.

Meillä oli ihan helvetillinen sotku täällä pari viikkoa sitten. Vauvakaverit tuli käymään äiteineen, meidän sellainen pieni läheinen porukka. Pahoittelin kaaosta ja totesin, että yrittäkää selvitä. Mietin juuri ennen sitä, että hävettää se kodin kaaos, kun tästä porukasta se, jonka kotona oon ollut, on aina pitänyt kodin niin tiptop siistinä ja puhtaana. Just kun istuttiin kahville meidän kaaoksen keskellä, tämä sama ystävä totesi, että on niin ihanaa nähdä, että meilläkin on tällaista, kun meillä on aina niin siistiä ja heillä just samanlaista kaaosta aina. Niin vaan me naiset usein eletään kuvitellen, että muissa kodeissa pinnat kiiltää, tavarat on paikallaan ja äidit ei koskaan huuda lapsilleen, turhaudu ja väsy. En tykkää likapyykin pesemisestä julkisesti, se aiheuttaa mussa negatiivisia tunteita. En tykkää myöskään velloa toisen vaikeissa asioissa, omissakin on riittämiin. Mutta jos aina mietitään toisia, niin kaikki tuntuu niin hyvälle ja sitten erot, sotkut ja väsymys ovat yllättäviä ja puhutaan kulisseista ja teeskentelystä. Toisaalta aitojen asioiden tuominen julkisuuteen on niin vaikeaa. Kuinkahan moni tässä nyt järkyttyy, että olen aivan holtittomasti vihannut vauvaani ja raivonnut sille huutaen.

Kaksi alinta kuvaa: Lotta Polviander

Kaikesta juuri kirjoittamastani huolimatta mä voin silti sanoa, että vauvavuosi oli ihana. Mun vauva maailman ihanin. Toivon, että meillä on enegiaa, jaksamista ja halua kokea tämä vielä joskus uudelleen. Ei vielä, mutta ehkä joskus. Koen, että ollaan perheenä ja pariskuntanakin hyvässä paikassa. Rakastamme toisiamme, nautimme toistemme seurasta ja ikävöimme toisiamme heti kun emme näe toisiamme. Olemme yksikkö, joka toimii yhdessä. Avaimena on mielestäni ennen kaikkea se, että me olemme joukkue. Joskus toisella on parempi päivä kuin toisella. Hän johtaa silloin. Toinen paikkaa kun toinen on jäähyllä. Me molemmat halusimme lapsia ja me molemmat tiesimme, että se ei aina ole pumpulia ja päivänpaistetta. Ja se on ollut meidän suurin vahvuus tässä. Yhtään, yhtään väheksymättä lastemme isovanhempien tuomaa panosta tähän arkeen, jossa välillä saadaan huilata, olla ja rentoutua. Molempien äidit ovat ihan korvaamattomia tässä meidän arjen pyörityksessä ja jotka saa mut aina ajattelemaan sitä, että en koskaan voi maksaa heille takaisin tätä kiitollisuutta, joka mulla on. Mutta ei mun tarviikaan. Mun vuoro toivottavasti tulee joskus sitten, ja mulla on nyt pari ihanaa esimerkkiä siitä, millaisessa arvossa on tukipiiri. Ja siihen kuuluu myös ne äiti-ystävät (ja muutkin ystävät!). Ne, jotka antaa tilittää illalla ahdistusta, lohduttaa sanoin “tää ei nyt lohduta, mut se menee ohi” tai nauraa ja pahoittelee nauramista, mutta nauraa koska on niin tuttua. Se normalisoi sitä omaa tunnetta, omaa tekemistä, omaa arkea myös itselle. Se oikeuttaa oman ahdistuksen ja väsymyksen. Netissä ja julkisessa keskustelussa lastaan kohtaan ei saa olla mitään huonoja tunteita, koska monet ei pääse kokemaan vanhemmuutta lainkaan. Joka toinen lause pitäisi aloittaa sanoilla “Rakastan lapsiani, mutta…”. On se nyt helvetti selvää, että rakastaa lapsiaan, ei sitä tarttisi joutua puolustelemaan. Toisaalta myös ne ystävät, joille voi soittaa ja kysyä saanko tulla lauantaina makaa sun sohvalle syömään popparia ja kattomaan leffaa ja ystävä alkaa miettimään mitä ruokaa laittaa. Kiitos kaikille korkeimmille voimille näistä ihmisistä.

Jokainen vauva on erilainen. Jokainen ihminen on erilainen, miksi vauvat ei olisi? Jokainen vauvavuosi on erilainen. Tsemppiä, riemua ja ihania hetkiä kaikille omiin vauvavuosiin ja kaikkea hyvää, pitkää pinnaa ja armoa itselle kaikille pikkuisten vanhemmille ja tuleville vanhemmille ♥

Kiitos vauvavuosi, tervetuloa vaaperovuosi! ♥

48 thoughts on “Ihana kamala vauvavuosi

  1. Oi ihanaa, kiitos tästä tekstistä! Itkin ja luin, erityisesti kohdan jossa kuvailet turhautumista miestä kohtaan. Samaistun niin täysillä että osuu todella syvälle! Meillä myös hyvin temperamenttinen pieni talossa. Meillä onnekseni tyttö on todella paljon ”iisimpi” isovanhempien kanssa, ajoittain kyllä ollut vähän liiankin helppo ja minun tullessa näkyville kaikki räjähtää eli reagoinee äidin poissaoloon näin. Todella raskasta mutta se rakkaus.. Se pieni ihminen on parasta mitä tiedän! Ja valitettavasti heti huolisin jo toisen vaikka mies ei lähde sanojensa mukaan ”enää koskaan tähän junaan” 😬😅

  2. Kiitos tästä tekstistä. Liikutuin. Täytyy luetuttaa miehelläni. Meidän esikoinen on lähes yhtä vaativa kuin miltä teidän kuopus kuulostaa. Ja yhtä ihana ja maailman paras. Näistä vihan tunteista ei puhuta riittävästi. Aikeissa ollut jatkossa lukea ystävän vinkkaama Äitiyden kielletyt tunteet – kirja.

  3. Voi kuinka tunnistankaan itseni monesta kohdasta! Vauvavuoden (ja vielä sen jälkeenkin) olen kokenut lukemattomia kertoja olevani maailman huonoin äiti, koska olen huutanut lapselleni, ollut välinpitämätön, poistunut paikalta, ”hylännyt” minua kaipaavan lapsen isälleen/mummille.

    Olen yrittänyt antaa itselleni synninpäästön, koska meidän vauva-arkemme oli normaalia vaativampaa (jos näin nyt uskaltaa sanoa). Monikaan ei uskonut miten rankkaa se oli. Luulivat minun liioittelevan, vauvat kuulemma nyt vaan joskus itkee ja ovat vaikeita (No shit!) Useimmat näkivät rauhallisen ja iloisen vauvan. Vain ne muutamat tietävät, ne jotka kuulivat ja näkivät ne hetket kun lapsi huusi ikuisuuksia silmät lasittuneina. Tai kun minä pompin vauva sylissä sängyn reunalla silmät itkusta sumeana, tai kun yritin syöttää huutavaa vauvaa samalla kun tissini suihkuttavat mainoa painepesurin lailla joka suuntaan.
    Ei ollut helppoa ei.

    Mutta kaikkien niiden vaikeiden hetkien joukkoon mahtui ihania hetkiä. Ja jokainen sekunti on ollut arvokas. Ja myönnän olevani suunnattoman pettynyt, jos meille ei suotaisi mahdollisuutta viettää ainakin vielä yksi vauvavuosi.

  4. Aivan ihana postaus! Itku tuli kurkkuun lukiessa, koska meidän kohta 1v tyttö on aivan samanlainen. Samoja fiiliksiä kuin sinullakin! Meillä imetys jatkuu ja edelleen kaikille unille kelpaa vain tissi: välillä se vituttaa aivan helvetisti mutta sitten kun otse rauhottuu no onhan se ihanaa, kun tiedetään että hetken nää on vaan pieniä. Meillä myös kukaan muu ei kelpaa kuin äiti ja joskus isi, tästä syystä emme ole laittaneet tyttöä vielä hoitoon. Senkin aika tulee vielä:)

  5. Samaistun niin täysin, myös juuri vuoden täyttäneen lapsen äitinä. Vieläpä esikoinen kyseessä, on ollut vaikea kohdata omia negatiivisia tunteita ja siksi tärkeetä että näitäkin jaetaan ja tuodaan julkiseksi ❤️

  6. Loistavasti kirjoitettu.
    Meillä jo yläasteella lapset mutta muistan, voi kuinka muistankin:)
    Tsemppiä. Aika hujahtaa tosi tosi äkkiä siihen kun ovat “ihmisiä”. Hih.

  7. Samaistun niin noihin turhautumisen tunteisiin omaa lasta ja miestä kohtaan, ja silti he ovat parasta maailmassa. Kun keskellä yötä yritää nukuttaa karjuvaa 1-vuotiasta joka ei huoli ketään muuta kuin äidin, välillä tulee huudettua HILJAA. Ne on niitä hetkiä, kun oma ämpäri on niin tyhjä että sieltä ei riitä kaadettavaa kenenkään kuppiin. Ja tuntuu että mies ei ikinä tee mitään vaikka olisi koko päivän apuna. Mutta nämä on onneksi vaiheita, niin lapsella kuin äidilläkin 😅🙏

  8. Kiitos ❤️ Sanoitit pienen lapsen äidin tunteet niin kohdilleen, itku tuli ja isosti. Ihanaa, että joku ymmärtää, mitä lapsen kanssa käydään läpi ja tuo sen näin lempeästi, mutta rehellisesti esille. Tämän saisi jokainen ihana isi-henkilökin lukea!

  9. Kiitos tästä postauksesta! Tuot tosi kivasti esille sitä, miten lapsen temperamentti ja persoona vaikuttaa tosi paljon siihen, miten kuormittavaa vanhemmuus on.Vaikka lapsi sinänsä on aivan ihana ja täydellinen persoona sellaisena kuin on, voi temperamenttisempi tapaus olla vanhemmalle todella paljon kuormittavampi ja vaikuttaa myös tosi paljon siihen, miten esim. jotkut arkiset tilanteet voi lapsen kanssa hoitaa, kuten hienosti tuot esille. Tämä näkökulma on mielestäni aivan liian vähän esillä. Uskon, että tosi usein esim. erilaiset valinnat vanhemmuudessa juontaa aika paljon myös siitä, millainen luonne ja millaiset tarpeet lapsella on eli jos vanhempi vaikka vannoo perhepedin/lapsen yksin nukuttamisen nimeen, voi nämä valinnat todellisuudessa johtua pitkälle siitä millaisia tarpeita lapsella on ollut, ja miten voimakkaasti ne ilmaisee.

    Meillä on nyt 8 ja 5-vuotiaat tytöt, joista esikoinen on todella temperamenttinen ja voimakastahtoinen, kuopus taas on aina ollut todella joustava ja sopeutuvainen. Meillä tosin hyvin erilaista ollut tuo esikoisen temperamenttisuus kuin teillä, meillä vauva-aika vielä oli aika helppoa (etenkin ensimmäisen 6kk) ja vasta sen jälkeen alkoi tulla oma voimakas tahto selvemmin esiin. Vieläkin koen, että on niin paljon raskaampaa olla tuon esikoisen äiti ja ihan joka päivä edelleen on kuormittavia ja stressaavia tilanteita ihan eri tavalla kuin kuopuksen kanssa. Mutta toki hän on myös aivan valloittava ja ihana persoona ja joka päivä häntä myös ihailen ja olen aivan varma, että voimakas tahtonsa voi viedä häntä elämässä pitkälle. On myös rikkaus olla kahden näin erilaisen persoonan äiti, saa nähdä millainen persoona pikkuveljestä tulee!

  10. Kiitos tästä, muakin alkoi itkettää. Meillä on melkein saman ikäiset lapset, ja kirjoittamasi asiat ovat niin tuttuja. Olen joskus kokenut huonommuutta tekstejäsi lukiessani, koska niistä paistaa se, miten nautit lapsistasi ja heidän kanssaan puuhailusta. Itse en aina nauti tästä elämänvaiheesta, enkä jaksaisi puuhastella lasten kanssa, vaan haluaisin tehdä omia juttujani. Toisen lapsen vauvavuoteen osui nyt korona, oman asunnon myyntiruljanssi ja uuteen asuntoon muutto, ja olen kaiken tämän jälkeen aivan loppu. Tunnen siitä silti syyllisyyttä. Ymmärrän, että haluat jakaa enimmäkseen positiivisia asioita ja tiedostan, että positiiviset hetket eivät ole koko totuus. Tästä huolimatta näiden ”hetken vihasin vauvaani” -hetkien jakaminen saa ainakin minut tuntemaan oloni paremmaksi (koska olen itse todellakin kokenut samoja hetkiä) ja iloitsemaan niistä positiivisista teksteistäsi enemmän tuntematta kateellisuutta ja huonommuutta. Kiitos!

  11. Kiitos tekstistä ❤️ ja tsemppiä taaperoaikaan ja uhmaikiin.. Meillä samanluonteiset reilu 6 ja 3 v. Tytöt ja nyt vasta alkaa elämä helpottaan nuoremman osalta… Meinasi maksaa äidin mielenterveyden jopa, mutta täältä noustaan entistä vahvempana ja kasvaneena.

  12. Kiitos Anna, samaistuin liikutukseen saakka. Esikoiseni (1v 10kk) vauvavuotta en kokenut raskaana, mutta aika ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen on ollut äärimmäisen raskasta. Pojalla tuntuu olevan tahtoa enemmän kuin meillä vanhemmilla yhteensä, mutta pinnaa ei ei nimeksikään. Tyttäremme (3kk) sitä vastoin on hiljainen ja vähään tyytyväinen. Kun yöt temppuillaan esikoisen hulinan ja raivoamisen kanssa, pieni tyttäremme syö ja kääntää kylkeä tekemättä itsestään numeroa.

    Toisinaan loputon lohduttomuus, epätoivo, väsymys ja riittämättömyyden tunne nakertaa minua ja suhdettamme mieheni kanssa, ja lusikoita on jaettu kiukun keskellä vähän liiankin usein (olemme valitettavasti samanlaisia riitelijöitä, ja yllytämme toinen toisiamme sekä sysäämme vähän lähemmäs epätoivoa, valitettavasti). Kuitenkin joka päivä koen hetkiä, jotka tekevät tästä kaiken vaivan arvoista.

    Kiitos vielä kerran tekstistä.

    -Jenki

  13. Kiitos Anna tästä ihanasta tekstistä. Meillä on esikoinen 5kk ja kyllä niitä tunteita on laidasta laitaan jo tullut. Se, että kerrot myös näistä tunteista auttaa itseäni ymmärtämään ettei se vauvavuosi/elämä ole helppoa muillakaan. Kiitos Anna!

  14. Kirjoititpa hienosti näistä asioista, vau!

    Minulle on ollut hyvin vaikeaa huomata itsessäni negatiivisia tunteita omia lapsiani kohtaan. Ai että, olen joutunut käymään pitkän tien sen hyväksymiseksi! Ja oikeastaan – olisiko ihmissuhde yhtä todellinen, jos se olisi pelkkää ihailua ja rakkaudentunnustuksia, vaikka kyseessä on oma lapsi? Sillä suurinta rakkautta se on – mutta se ihminen on myös erillinen, oma persoonansa, jonka kanssa menee sukset ristiin välillä.

    Meidän esikoinen kuulostaa samanlaiselta kuin Adrian. Hän on nyt neljä. Ja puolitoistavuotias on rauhallisempi tunteidensa kanssa. Molemmat ihania, molempiin on hieman erilainen suhde, kuten sinäkin kuvailet. Ja esikoinen edelleen tarvitsee paljon aikaa yhdessä, joskus olen hänelle tiuskaissut, etten ole hänen palvelijansa, olemme joutuneet harjoittelemaan itsekseen leikkimistä time timerin avulla (kello, jossa näkyy aika, voi rullata siihen vaikka 10 min). Ja sitten – välillä hänen kanssaan saa niin syvän yhteyden, jollaista ei ole kehenkään toiseen. Hän on niin rakas.

    Voi meitä äitejä, kun syyllistymme kaikesta! Halauksia!

  15. Kiitos. Kiitos tästä tekstistä. Niin paljon samoja asioita mitä itse kokenut. Esikoinen nyt vajaa puoli vuotta, ja vaikka tämä on ihaninta aikaa elämässäni niin samalla tämä on yhtä helvettiä 😄 tuntuu että vauva on “vienyt” multa kaiken, ja se turhauttaa. Yöunet, vapauden, parisuhteen, vartalon, rauhan jne 🙄 silti, kyllä se pieni on kaiken arvoinen ❤️

  16. Kiitos tästä tekstistä. Kuulostaa todella tutulta. Meillä 2- ja 4- vuotiaat tytöt ja asetelma aikalailla samanlainen, kuin teillä. Kuopus on vahva tahtoinen sekä edelleen ihan äidin tyttö. Heräilee vieläkin öisin ja ainoastaan äiti kelpaa, kuten monessa muussakin asiassa. Onneksi isäkin monessa asiassa kelpaa ja heille on muodostunut omat asiansa, joissa äiti ei tytölle kelpaa ollenkaan. Joskus on jopa tullut kiukku siitä, että isosisko ei saanut vaihtaa hänelle vaippaa ja siinä sitten huudettiin selkä kaarella lattialla n. 20 min ennenkuin saatiin sen verran rauhoitettua tilannetta, että vaipanvaihto onnistui.
    Jaksaminen on ollut monta kertaa äärirajoilla, mutta sitten taas pieni tulee antamaan ison halin tai siskon kanssa touhuavat jotain hupsua ja sitten taas äidin sydän sulaa, eikä muista enää ollenkaan edellisen yön huutoa. Kaikessa tunteiden kirjossaan on kyllä maailman parasta olla näiden ihanien erilaisin luontein varustettujen rakkaiden tyttöjen äiti. Pakko kyllä myöntää, että jos kuopus olisi ollut meidän ensimmäinen lapsi, niin ei ehkä tosta olisi edes alettu yrittämään tällä ikäerolla.

  17. KIITOS kun kirjoitat tästä ❤️ Meillä on myös kaksi poikaa (1,5v ja 5v) ja molemmat ovat olleet teidän kuopuksen tapaisia, joten ollaan oltu jaksamisen suhteen ajoittain aivan loppu. Silti he ovat maailman rakkaimpia ja rakkaus heitä kohtaan on ääretön. Vaiheita on ollut lukuisia ja tavallaan koen joidenkin asioiden tulleen jopa haastavimmiksi vauvavuoden jälkeen. Negatiivisia ajatuksia, suuttumusta ja toivottomuuden tunteita on mahtunut paljon näihin vuosiin, mutta näistä on myös oppinut paljon. En vaihtaisi tätä elämää mihinkään muuhun. Ihanaa, että teillä on ajoittain käytössä apukäsiä ❤️ Meillä ei valittavasti ole ja tuntuu, että vuosia olen lähes 24/7 ollut jonkun saatavilla. Ehkä joskus helpottaa!

  18. Erittäin hyvä kirjoitus. Herkistyin, vaikka itsellä ei ole vielä lapsia, mutta voin vain kuvitella. Kiitos rehellisyydestä. <3 noita tunteita käy varmasti ihan jokainen äiti (ja isä) joskus läpi.

  19. Kiitos kirjoituksestasi Anna. Esikoispoikani on nyt 3kk ja hän on juuri tällainen temperamenttinen tapaus. Luonteen laatu tuli selväksi hyvin nopeasti, ja olen käynyt jo nyt hänen kanssaan läpi sen tunteiden vuoristoradan.. tiedän että kaikki ei todellakaan ole aina pelkkää rakkautta ja onnea. Sarpa tuossa ylhäällä kirjoitti, että koki vauvan vieneen häneltä kaiken, ja näin olen kokenut itsekin. Ihan alussa se tunne oli kaikkein eniten läsnä. Itkin päiväkausia tuhoutunutta elämääni ja kaduin, että koskaan edes halusin lapsia. Nyt kun vauvaan saa jonkinlaisen yhteyden, ei katumus ole enää läsnä, mutta edelleen tulee hyvin negatiivisia tuntemuksia kun on joku tilanne päällä.

    Parisuhdetta tämä koettelee, ja pelkään todella, että miten selviämme tästä. Haaveilin kolmesta lapsesta, mutta tällaista ihan samanlaista mankelia en haluaisi käydä läpi (ja sitä on takana vasta 3kk, että monenlaista on varmasti myös edessä, niin hyvässä kuin pahassakin). Huh.

  20. Kiitos! Täällä yksi lisää jolta pääsi itku tekstiäsi lukiessa. Vaikka poikamme ei ole aivan niin vaativa kuin Adrian, niin silti ymmärrän tunteesi täysin, olen käynyt samat ajatukset läpi itsekin. Niin paljon tunteita ja ne kaikki voi käydä läpi yhden päivän aikana aivan helposti.

    Monesti unohtaa, että muillakin voi olla samat ongelmat ja huolet mutta sen välillä unohtaa täysin kun näkee vain niitä kauniita kuvia niistä ihanista hetkistä. Ajattelee, että kaikilla muilla kaikki sujuu paremmin.

    Kiitos vielä kerran tästä rehellisestä kirjoituksesta, näitä lisää!

    Mukavaa syksyä!

  21. Kiitos tästä tekstistä, siis aivan valtava kiitos, halaus ja rutistus. Täällä 3kk poikani kanssa olen kokenut sellaista epävarmuutta, voimattomuutta, väsymystä ja suuttumusta mitä en ole koskaan kokenut ja toisaalta suurinta rakkautta ja onnea, jota olen saanut kokea. Samaistuin niin moneen kohtaan, tuntui siltä etten ole yksin – joku ymmärtää. Hieno, rehellinen avaus. Kaikkea hyvää teille!

  22. Ihan mieletön teksti, kiitos siitä. Minäkin itkin ja liikutuin useaan otteeseen. Äitiydessä, jos jossain kokee huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä enemmän kuin tarpeeksi. Myös siitä, että ihmiset hehkuttaa että nauti, elät elämäsi parasta aikaa kun itse olet keskellä omasta mielestäsi elämäsi pahinta univelkaa ja tunteiden vuoristorataa. Kuopuksen vauvavuosi meillä on ollut omalla tavallaan ”helpompi” kuin esikoisen. Mutta yhtä paljon se sisälsi valvomista ja plussana esikoisen kipuilut isoveljen roolista. Olen kyllä sitä mieltä, että olen oppinut äitiyden myötä itsestäni enemmän kun koko muun elämäni aikana, ja tässähän ollaan ihan alkumetreillä vasta lasten ollessa 5v ja 1v 😊

  23. Kiitos Anna niin paljon tästä rehellisestä ja elämänmakuisesta tekstistä! Pystyn niin samaistumaan näihin sun tuntemuksiin ja ajatuksiin, kiitos että uskallat tuoda näitä julki. Kiitos <3

  24. Voi että, olipas puhdistavaa saada lukea näin aitoa tekstiä äitiydestä ja vauvavuodesta. Monessa kohdassa liikutuin ja huokaisin etten olekaan ainoa ahdistuksen ja negatiivisten tunteiden kanssa. Pitäisi enemmän tuoda esille näitä haasteita mitä vauva tuo elämään, eikä vaan sitä kiiltokuvaa ihanasta vauvakuplasta ja yltäkylläisestä rakkaudesta. Kiitos💛

  25. Siis vau mikä teksti. Kiitos!
    Tämä kiteytti hienosti koko vauva vuoden. Hyvine ja huonoine puolineen. Vauvat ja lapset ovat siitä ihmeellisiä että vaikka olisi kuin vaikeaa heidän kanssaan, se ei ikinä ole se päällimmäinen fiilis mitä päivästä jää mieleen.
    Tässä oli upeasti kuvattu just se koko vauva/lapsi arki mikä on jatkuvaa tunteiden vuoristorataa.
    On niin tärkeää että on äiti kavereita joille purkaa fiiliksiä.
    Paljon tsemppiä sinun arkeesi!
    Ihanaa että olette saaneet kaksi omanlaista erityistä persoonaa rikastuttamaan elämäänne.❤️

  26. Minullakin tuli itku, niin rehellinen ja samaistuttava teksti. En ole ainoa joka on suuttunut vauvalle, kun ei vaan jaksa sitä iholla oloa ja huutoa, kun haluaisi hetken olla irrallinen olento ja hengittää YKSIN. Hienosti olet osannut mennä jäähdyttelemään!

  27. Ihana postaus ❣️ meillä aika lailla sama boogie. Esikoinen oli helppo vauva ja nuorempi tulta ja tappuraa. Onneksi oltiin sovittu, että ei erota ennen kuin nuorempi on 3 v. Nyt hän on jo yli 3 ja elämä alkaa tasoittua. Katuisin ikuisesti, jos olisin väsymyksen myötä luopunut ihanasta miehestäni. Voimia arkeen, muuta en osaa neuvoa kuin että aika auttaa ja että et ole asian kanssa yksin 🤗

  28. Kiitos tästä teksistä! 😭 Samaistuin niin moneen kohtaan. Ensimmäisen lapsen vauvavuotta parhaillaan kokevana muutenkin henkisesti raskaan ajan päälle tulee vielä epäonnistumisen ja häpeän tunne kun, tällaisista vauvavihahetkistä ei kukaan koskaan puhu, ja luulee, että on ainut, jolla on sellaisia hetkiä.

  29. “Kerron tämän, koska somessa liian usein on vain kivoja kuvia, nättejä hymyjä ja rakkaudentunnustuksia lapsilleni. Kyllä, sitä se on. Mut se on myös huutamista parkkihallissa ja täyttä voimattomuuden tunnetta, kun tuntuu, ettei saa vuorokaudessa olla sekuntiakaan tarpeeton.”
    Kiitos tästä! Mielestäni tämä oli ehkä tämän vuoden mielenkiintoisin ja avaavin blogipostaus minkä olen lukenut. Joka puolella somessa kehutaan kilpaa enkeli-lapsiaan eikä koskaan kerrota siitä raskaasta puolesta. Itselläni ei ole lapsia enkä haluaisikaan ja se on oma valintani, mutta kummastuttaa nämä perheelliset jotka painostavat että “kyllä sinunkin pitäisi, lapset ovat aina niin ihania päivän piristyksiä!” vaikka tiedän ettei se sitä todella aina ole 😀 hattua nostan kaikille äideille (ja iseille) jotka perhettä jaksaa pitää pystyssä 🙂

  30. Paras kirjoituksesi! Erityinen kiitos kun kerroit ”raivareistasi” parkkihallissa. Tälläisiä turhautumisen hetkiä on ihan varmasti jokaisella äidillä,mutta koska äitiyteen ladataan nykyään niin paljon paineita ei tälläisistä asioista puhuta.Joka puolestaan aiheuttaa monille äideille valtavia syyllisyyden tunteita ja ahdistusta.

  31. Kiitos. <3 Siinäpä se tiivistettynä, monta kertaa yritin saada jotain syvällisempää tähän kommenttiin mutta vaikka meillä on jo melkeen 3 vuotias tulisieluinen murunen niin vauvavuoden refluksista, allergioista ja unettomista öistä en ole vieläkään toipunut (ja koska temperamenttia on siunaantunut ihan urakalla niin eipä nää taaperovuodetkaan mitään helppoja ole olleet). Kiitos siis sinulle siitä että jaat rohkeasti äitiyden kaikkia puolia ja teet niistä huonoistakin hetkistä normaaleja ja sallittuja tässä suorittamiskeskeisessä kiiltokuvamaailmassa.

  32. Kiitos kun kerroit rehellisesti myös tämän kaiken ihanan kääntöpuolesta. Tulee helpottunut olo että muutkin tuntevat näin vaikka yleensä näen vain sen ihanan puolen näin somen välityksellä.

  33. Kiitos, että kirjoitit tämän! Sain tästä paljon lohtua! Meillä täytetään parin viikon päästä vuoden, ja kyllä, vuosi on todellakin ollut yhtä vuoristorataa! Esikoinen tuo vielä uusia paineita, aina ei tiedä mikä pienellä on eikä aina ymmärrä toista. Itsellä oli vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviä odotuksia, jotka ei sitten aivan toteutuneetkaan.Yhtään en ihmettele, että ihmiset eroaa vauvavuotena. Onhan tämä melkoinen mylläys sille parisuhteelle, yllätyin oikein itsekin. On tässä myös eroa mietitty, mutta onneksi olemme saaneet erimielisyydet sovittua ja molemmat osallistuvat vauvanhoitoon. Korona toi vuoteen muutoksia, ei ole saanut mennä miten haluaa. Olen myös pariin otteeseen sortunut huutamaan pienelle, josta tietysti aiheutuu vaan enemmän itkemistä, sekä vauvalle että mulle. Sitten syytän itseäni, koska olen maailman huonoin äiti kun menetin hermoni. Meillä nukuttiin alusta alkaen kun tukki. Mut liikkuminen ja hampaiden tulo muutti kaiken. Lisänä vatsavaivat ja nyt tutkitaankin allergiaa. Itku ei ole pientä vaan suoraa huutoa. Vain äidin syli lohduttaa. Meillä mies kyllä hoitaisi yötkin, mutta kun ei herää. Herään aina ensin, joten jatkuva väsymys on jokapäiväistä. Lisänä pieni, vauhdikas, temperamenttinen poika, joka itkee paljon. Onneksi hyviä päiviä mahtuu paljon joukkoon. Kehittyminen on hurjaa, itse vasta n.kk heräsin siihen, ettei oikeesti tää ole enää mikään vauva. Sit taas itkettiin sitä 😁 Vauvavuosi on rankkaa, mutta hurjan palkitsevaa ja opettaa ainakin sen, että nauti onnen hetkistä. Kaikki vaiheet menee ohi joskus, se helpottaa monesti mua.

  34. Hei, Hieno postaus äitiyden aiheuttamista tunteista ja siitä miten some ‘kuplan’ ulkopuolella elämä on sitä samaa, kuin kaikissa perheissä: tunteiden vuoristorataa sotkun ja siisteyden välimaastoissa.

    Meidän kuopus, 3v, on myös ollut valikoiva sen suhteen, kenet hän kelpuuttaa. Hoitoon hän meni 1,5v ja sielläkin vain 2/3 hoitajasta kelpasi. Mieluiten se ykkösvaihtoehto tai tuli suru. Edelleen hän on valikoiva: äiti tulee pyyhkimään, äiti antaa ruoan, äiti vie ulos ja lista jatkuu loputtomiin. Ollaan miehen kanssa pyritty tasaamaan hänen valikoivuuttaan iän myötä enemmän ja enemmän (aina ei äiti pääse ja joskus täytyy avun kelvata muiltakin). Isä kelpaa kun äiti ei ole näköpiirissä, mutta yleensä isiä ei pyydetä. Ja auta armias jos arvon 3v on pyytänyt äidiltä joltain ja isi meneekin auttamaan… varmaan seuraukset voi arvata. Ja tosiaan ei olla annettu hänen pompotella meitä, vaan tehty asioita tasavertaisesti, siitäkin huolimatta Hän vaan valikoi.

    Joskus on rankkaa olla se ‘valittu’. Se ykkösvaihtoehto kaikkeen. Ymmärrän täysin: välillä on ihan ookoo huutaa autossa tai lähteä yksinään ajelemaan. Antaa ajatusten lentää ja kohta olla se paras äiti just niille omille rakkaimmille lapsille <3

  35. Ah, kiitos tästä. Itselläni vauvavuotta takana vasta 5kk ja mietin että onko tämä koko aika vain turhautumista ja ärsyyntymistä lapseensa. Ekat kolme kuukautta ei nukuttu ollenkaan. Sen jälkeen nukuttiin yöt, mutta ei päivisin. Nyt onneksi nukutaan päivisinkin. Odotan kauhulla sitä hetkeä kun tulee hampaat tms ja ei taaskaan nukuta. Onneksi puolisosta on apua. Hän on minun ainut tukiverkko, sillä isovanhemmat asuvat kaukana ja koronan takia eivät aina uskalla tulla kylään.
    Joten kiitos vielä tästä tekstistä. Tämä antoi voimia jaksaa ja selvitä. Toivoa että tämä muuttuu paremmaksi joskus ja helpommaksi.

  36. Mä oon aina ajatellut, et meillä kävi hyvä tuuri, kun meillä on niin helppo lapsi. Nyt kun luin sun kirjoituksen, tajusin, että ihan samanlainen hän on ollut (ja on edelleen), nyt jo ensi viikolla 2-vuotias, mutta aina yhtä lailla vaativa, omapäinen ja hyvin kiinni äidissä! Mun mies on yrittäjä ja ollaan oltu tosi paljon lapsen kaa kahdestaan, joten oon ajatellut, että se johtuu siitä, mut sun kirjoitusta lukiessa tajusin, et kyllä se on hänen luonteessa. Hän esimerkiksi päätti 4-kuisena, ettei hän tarvii mitään maitoja ja raivosi tissille seuraavat 3 kk, koska hän ei vaan halua. Ja ihan yhtäkkiä raivoaminen myös loppui 7 kk ikäisenä ja nyt hän huutelee joka ilta sängystä tissiä, haha.

    Jäin just miettimään, et miks mä sit koin, et vauvavuosi oli helppo tai et lapsi oli helppo. Ehkä se oli siksi, että tää on eka lapsi, joten siten ei ole tarvinnut jaksaa mitään muuta tämän lisäksi, me ollaan oltu paljon kaksin eli olen aidosti saanut olla itsekseni silloin, kun lapsi nukkuu, ja olen oikeastaan nauttinut läheisyydestä lapsen kanssa. Koska ei ole tarvinnut jakaa itseään sen lisäksi muille ja voihan se olla vähän luonteestakin kiinni. Ja sit se, et muutoin kuin kausina ja hampoessa hän on nukkunut hyvin, jo 3 kk ikäisenä saattoi vetää 5-6 h putkeen, imetin puoliunisena kainalossa ja sit veti vielä esim. 3-4 h unta, söi toisen kerran ja siitä taas 3-4 h. Eli mähän nukuin tosi hyvin! Kausien jälkeen sain siis aina tosi hyvin tankattua unta. Ehkä se on siitä.

    No joo, eipä mulla mitään pointtia ollut, kunhan jaoin fiiliksiä 😀 Onnittelut 1-vuotiaalle!

  37. Mä tulen paljon sun perässä, sillä meidän poika täytti vasta 2 kk, mutta tämä puhutteli mua tosi paljon ja on aivan mahtavaa, että myös tästä puolesta puhutaan. Meidän vauva on vielä sen verran pieni, että on “normaalia” tämän olevan kiinni mussa paljon enemmän kuin mun miehessä enkä ole siitä lainkaan pahoillani enkä myöskään tiedä miten tulee olemaan jatkossa. Sen tiedän jo, että tälläkin tyypillä on temperamenttia ja että tullaan olemaan sen asian kanssa vielä nesteessä. 😀 Mutta tuliset vanhemmat sai meidän tapauksessa tulosta jälkikasvua. 🙂 Isoin juttu kuitenkin, mikä tekstissäsi puhutteli, oli kohta aviomiehestäsi. Minäkin sorrun siihen, että vähättelen omani osaa ja totean ettei tämä ikinä tee mitään. Kun hän tulee töistä en jaksa kuunnella hänen juttujaan ja sivuutan helposti aiemmin niin rakkaan hassuttelun. Koen tästä ihan hirveän huonoa omatuntoa ja päätän aina parantaa tapani, mutta sitten taas seuraavan pöljän läpän kohdalla silitänkin vaan sylissäni olevan poikani päätä ja sivuutan isänsä kokonaan. Ihana kuitenkin huomata etten ole tämän kanssa yksin. Pitääkin linkata tämä teksti puolisolle.

  38. Hieno teksti😀 tässä oli huojentavaa luettavaa väsyneelle äidille. Meillä molemmat pojat omaavat aika hurjan temperamenttintin ja herkkyyttäkin löytyy. Että voin samaistua ja hienoa että jaoit nuo ns huonot hetket arjessa.

    Meillä myös kuopus 1v ja on hurjan kiintynyt äitiin. Toisaalta ihanaaja kovin imartelevaa. Mutta itsenstä tuntunut raskaalta ja kuormittavalta. En saa edes kahvikuppia kurottaa pöydältä kun alkaa vikinä.

    En ole lukenut blogiasi mutta oliko nuorimmalla normaali synnytys? Meidän nuorimmaisella ei ollut ja on ollut puhetta neuvolassa että muistaisi ns tunnetasolla että on ollut erossa äidistä. Tiedä sitten mistä johtuu. Meillä mies kyllä on matkustellut paljon ja itse olen hoitanut enemmän. Henkeä pidätellen odotan että kasvaa…🥴 että asiat helpottuu.

    Itse kuormitun aikalailla jos olen lasten janssa yksin pitkään. Ja mun on ihan pakko välillä vaan päästä pois. Pois vastaamasta tarpeisiin. Oma aika on todella tärkeää.

    Pidetään huolta itsestämme ja perheestä. 😀😍

  39. Voi että, kiitos tästä ja isoiso hali <3 en ole rehellisesti koskaan ikinä kuullut kenestäkään, joka tietäisi nuo oksentelut, affektiokohtaukset jne, että mitä se on. En ole niitä edes osannut kuvailla. Siis niille, jotka ei tiedä. Meillä tyttö. Nyt 5v. Uhma alkoi 2,5 v, siis se kunnon. Se ei mennyt koskaan ohi. Helpompia vaiheita on välissä, ihania muutaman kk:n jaksoja, jonka jälkeen ydinpommi taas räjähtää. Nyt se uhma on jotenkin teinimäistä, en tiennyt, että teini-ikä voi alkaa nyt jo. Raskainta on ehkä se, et näillä, eli hänellä, eli meidän hänellä, riittää jaksamista kyseenalaistaa ne samat säännöt joka ikinen päivä. Hän ikään kuin koittaa neuvotella ehdot uusiksi ihan koko ajan. Ja kyl me kauppaa käydäänkin. Ollaan kyl myös tarkkoja ja strict. Ehkä välillä jopa liian.

    Parasta tässä on se, et olen itse aivan täysin samanlainen, en vain tiennyt tätä ennen. Samaan syssyyn kun keksin googletella tätä, löysin itsestäni ihan ne samat piirteet: adhd (varsinaista diagnosia ei kummallakaan). Se on myös voimavara ja super power: luovuutta, johtajuutta, vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, oman polun löytämistä ja kykyä uskomattomiin ylisuorituksiin ja toivon niin, että pystyn sen asenteen ja taidon tyttärellemme siirtämään. Olen aina miettinyt, että joskus nämä voimapesät kyllä rulaa, se on ikään kuin väistämätöntä.

    Joka tapauksessa, kiitos tästä, parasta vertaistukea <3 Ja tsemppiä! Meille tulossa pian myös toinen, katsotaan, mikäs hän on miehiään 🙂

  40. Hei Anna. Kiitos tästä tekstistä, se oli ihana. Itse elän ensimmäistä vauvakuukauttani ja todellakin tunteita ja ajatuksia on ehtinyt jo nyt mennä laidasta laitaan, välillä hyvin myrskyisästikin. Välillä on aivan kamalaa ja seuraavana maailman ihaninta. Liikutuin myös kohdasta, kun kerroit miehesi mukana olemisesta. Osaan samaistua! Onnea on hyvä tiimi, johon voi luottaa vaikka on vaikeaa. ❤

Leave a Reply