ADHD – toiminnanohjaus

Viimeksi kirjoitin tunnesäätelystä, nyt ajattelin vielä avata hieman tätä toiminnansäätelyäni ja ADHD-lääkityksen vaikutusta tähän. Tämä on itse asiassa se puoli, missä koen lääkityksen auttavan vähiten, mutta samalla se puoli, jossa uskon terapian olevan kaikista eniten hyödyksi. Ja lisäksi tässäkin on jo selkeitä havaintoja, mitä oon tehnyt. Ja siis ennen kuin kukaan tulee TAAS kommentoimaan, että tätä se on kaikilla muillakin, niin joo, varmasti jollakin tavalla ja jossakin määrin, muttei ihan samalla tapaa.

Ongelmat toiminnanohjauksessa on olleet mulla selkeästi tietynlaisia.

1. Epämiellyttävien asioiden mahdottomuus ja viivyttely

Klo 8.00: Tänään pitää olla klo 12.00 valmiina tietty tärkeä työasia. Siihen menee varmaa tunti.

Klo 9.30: Missähän talitintit majoittuu? Kuka keksi Paavo Pesusienen?

Klo 10.00: Ai siis talitintit ja punatulkut ja varpuset ja varikset toimii niin ja näin ja noin. Mut miks pingviineillä on lyhyet jalat?

Klo 10.45: Saakeli, mulla on se dedis, mä en jaksa nyt tehdä sitä, äääää, niin ärsyttävä juttu, en jaksa, käyn keittää kahvin ja otan jotain evästä.

Klo 11.10: Noin, keittiö siivottu, kahvi keittymässä, nyt mä voin tehdä sen jutun. SIIS MITEN KELLO ON NÄIN PALJON?!

*Raivotyöskentelyä*

Klo 11.59: Okei, nonii, done, hirvee homma, koko aamu meni sen synnyttämisessä, että mä vihaan ton homman tekemistä.

Kukaan ei ole yhtä hyvä viivyttelemään kuin minä. Tunnesäätelypuolella tää johtaa aina negatiiviisiin tunteisiin, koska mä mielestäni teen koko ajan, mutta mitään ei tule valmiiksi. Ja sit mä huomaan tehneeni 4h jotain, mihin ei pitäisi mennä kuin vähän aikaa, ja oon ollut pois lasten luota ja mua harmittaa se ja tunnen syyllisyyttä siitä, että mies on joutunut pärjäämään yksin samalla ku mä oon tutkinu pingviinejä vaik oikeesti piti tehdä jotain aivan muuta.

Lisäksi mä en vaan saa tehdyksi asioita, joista en välitä. Ja ei, siihen ei auta sellainen “keskityt vaan ja teet”. Mun aivot menee ihan tilttiin, vaikka haluaisin oppia tai saada tehtyä. Tästä on yksi erittäin hyvä esimerkki. Sellainen sähköpaikkapiuha autoille, tiedättekö sen? Meillä kotona se menee sisältä katkaisinta painamalla. Mutta meidän Kuopion kodissa mä vihasin sitä syvästi. Se oli ison autokatoksen paikka, jossa piti avata sellainen läppä ja asettaa se ajastin oikeaan aikaan. Se oli kummallinen, epälooginen mun mielestä. Se ei ollut niin kuin tavallinen kello, mutta silti näytti siltä. Mutta siinä ei laitettu sitä kohtaa vaikka 7.30 kohtaan, jos halus auton olevan lämmin 7.30, vaan sillä piti jotain kikkailla, pyöritellä sitä ja asettaa se jollain ihmeellisellä ajatuksella. En edes muista sitä enää, koska se ei mennyt koskaan jakeluun. Mun mies yritti selittää sen mulle oikeesti tuhat kertaa. Yleensä hän sääti sen mulle tai menin kylmällä autolla, koska ei vaan mennyt jakeluun.

Mä en ole tyhmä, mä oon ihan fiksu ja skarppi ämmä. Mut se saakelin sähkökello. Musta tuntuu, että mun aivot meni jokaikinen kerta tilttiin, kun yritin päästä kärrylle. Siis tuli vaan musta näyttö ja punaisella vilkkuva ERROR. EN YMMÄRRÄ. Mä halusin oppia ihan miehenkin kiusaksi, ettei se vois päteä sillä. Mut ei. Joka kerta kun mä aloitin, mua alko aivan huolella ärsyttämään. MIKSI Jumalan vuonna 2016 tämä ei ole digitaalinen tai sellainen, että jos haluan sen aloittavan lämmityksen klo 5, siinä olisi kello, jossa olisi normaali kello ja kiskaisisin sen vivun kohtaan 5? MIKSI tämä on hankala ja huonosti suunniteltu?! —> Vihaan tätä ja tää on surkea ja ärrinpurrin miehelle, joka yrittää selittää, että se on helppo. Ei ole, kun se on ihan paska! Jos joku voi vihata sähköpiuhan ajastinta, niin minä. Tällaisia tilanteita on lukemattomia elämän varrelta.

Vihaan täyttää veroilmoitusta, tehdä kirjanpitoa tai mitään muutakaan epämiellyttävää ja vaikka tiedän, että pitäisi, musta tuntuu, että kaikki korkeammat voimat repii mua vastakkaiseen suuntaan ja oikeasti pesen mieluummin vaikka kylppärin vanupuikolla kuin teen mitään noista asioista, jotka on mulle jostain syystä tosi hankalia. Mä en vieläkään osaa omaa y-tunnusta. Se on helppo, siinä on muutama numero, mutta en osaa sitä. Koko perheen HETUt osaan, osaan joku 30 puhnroa ulkoa, muistan tosi kummallisia kirjain/numeroyhdistelmiä lyhyellä katsomisella, mutta en saa opittua jotain, mitä käytän viikottain. Se vaan menee johonkin mun aivojen mustaan aukkoon, eikä auta muistisäännöt tai mitkään. Mutta muistan tarkalleen missä kohtaa sivua Harry Potterissa ja Azkabanin vangissa tapahtuu tietyt asiat, vaikka oon lukenut sen kirjan viimeksi joskus 10 vuotta sitten.

Mulle on aina ollut vaikea priorisoida asiat oikeasti järkevään järjestykseen. Teen miellyttävimmästä epämiellyttävimpään, vaikka siinä ei ole järkeä. Harhaannun koko ajan niistä asioista, mitkä ei kiinnosta. Viivyttelen siihen asti, että ei enää vaan voi. En halua tietää paljon oon maksanut rahasummana muistutusmaksuja ja huomautuksia ja verottajalle myöhästyneistä ilmoituksista. Paljon. Laskujen laittaminen e-laskuiksi tuntuu ihan mahdottomalta ja laskujen maksaminen on epämukavaa. Siis ihan yksinkertaisia typeriä asioita, enkä voi edes selittää miksi ne asiat ja mikä niissä on niin mahdotonta.

Tää on se osa, mihin kaipaan eniten apua terapiasta. Nimenomaan erilaisin omin toimintastrategioin asioiden tekeminen, koska ei ole sellaista lääkettä tässä maailmassa, joka saa mut kiinnostuu veroista ja kirjanpidosta tai monista muistakaan asioista. Mä oon tosi tehokas kun on pakko. Kun on oikeesti viimeinen mahdollisuus täyttää vaikka veroilmoitus ennen isoja sakkoja, mä saan sen hyvin tehtyä. Mut viivyttelen viimeiseen hetkeen asti. Tein disseni ihan supernopeesti osissa aina ennen jotain deadlinea. Hain kouluun viimeisellä hakutunnilla. Jnejnejne. Näitä on paljon. Vihasin matikkaa lukiossa, tietyt asiat ei vaan musta olleet loogisia (se on hei matikkaa, se on nimenomaan loogista!!). Mua vaan ärsytti esim. se, miksi piti laittaa neliöjuuri, jos oli käytännön tehtävä, joka ei vaan voinut olla -arvoinen. Tai miksi pii on loputon ja mihin se pohjautuu ja aivot sanoo tilt. Mulla on matikasta lukiosta kova rivi 7 ja sekin vaan sen takia, että toinen matikan maikka tykkäs musta ja 6-alkavat koenumerotkin nous 7, koska olin niin viehättävä opiskelija. En ymmärrä mitä tuo ihana naisopettaja mussa oikeasti näki, koska olin ihan painajainen. Istuin takapenkillä, pureksin purkkapalloja, kuuntelin musiikkia täysillä huonoista kuulokkeista, keikuin tuolilla ja valitin, että matikka on perseestä. Ja silti tää opettaja piti musta vaikka mun itteni tekis mieli mennä läimii sitä teini-ikäistä Annaa korville siitä, kuinka paskapää se oli. Muistan vieläkin yhteen kokeeseen valmistautumisen kun poikaystävä yritti auttaa ja selittää ja mä nauroin ja itkin ja raivosin. Ja joku 6puol siitä tulikin. Sitten tuli viimeisen kurssin aika ja se oli ma-ke-pe 8-10 aamuisin. Mä oon aina vihannut aamuja ja märisin sitä, miksi sitä matikkaa pitää olla 6 kurssia, kun mä en aio sitä kirjoittaa. Se ihana opettaja teki mun kanssa sopimuksen. Jos meen kirjottaa matikan, ei tarvii tehä sitä kurssia ja saan siitä 7. (En tiedä kuinka asiallista tää toiminta on, mutta toimi mulle :D) Lyötiin kättä päälle. Kaks viikkoa ennen matikan ylppäreitä tajusin, että se saatanan matikka tulee pilaa mun tosi hyvät ylppärit jollain helkkarin A-arvosanalla, otin kaikki kurssikirjat ja MAOLin esiin, tankkasin joka päivä muutaman tunnin matikkaa ja jos tehtävä meni väärin, hinkkasin niin kauan, että meni oikein. Mä kirjoitin matikasta L 58/60 pistettä niin, että se 2 pistettä tuli siitä, että yhden vastauksen edestä puuttui se neliöjuuri. Ylppäripäivänä matikanope kävi halaamassa ja toivottamassa onnea jatkoon vähän silmät kosteena. Oon kiitollinen edelleen. En siitä Laudaturista, vaan siitä, että se opettaja näki oppilaat yksilöinä ja osas opettaa niitä niin.

Mä osaan ja pystyn, jos oikeesti haluan. Minä itse haluan. Mutta jos en halua tai heikko tunnesäätely päästää turhautumisen tai epäonnistumisen tunteen käsistä, jostain tulee mulle ihan mahdotonta. Mua ei motivoi mikään. Voin lähteä 5 km lenkille ja luvata, että voin ostaa Chanelin laukun, jos jaksan juosta tiettyyn aikaan. Luovutan 2km kohdalla tietäen, että mikään tai kukaan ei estä mua ostamasta sitä halutessani muutenkin ja koska enmävaanpystyjajaksa. Mutta jos mä kisaan vaikka miestä vastaan ja haluan voittaa, mä jaksan pinkoa kyllä. Tähän lääke on tuonut pienen avun, mutta ei merkittävän. Selkeästi kuitenkin sellaisen, että kykenen tekemään valintoja fiksummin.

2. Keskittymiskyvyn puute ja ajatuksen särkyminen 

Mä aloitan sen veroilmoituksen tai jonku epämiellyttävän työasian. Mulle on siis epämiellyttävää välillä lähettää jopa asiakkaille laskuja, vaikka se tarkoittaa rahan saamista. Rakastan sitä luovaa prosessia ja ideoimista ja esteettistä puolta, mutta sekä raportti että lasku ei herätä mitään positiivisia tuntemuksia. Mut niin. Mä aloitan sen tekemisen. Ja sit tulee joku meili ja harhaannun. Tai lähen puuhaa jotain tosi tärkeää kotona. Se harhaantuminen epämiellyttävästä on järkyttävän helposti tapahtuvaa, mutta toisaalta mä myös tiedän kaiken niistä pingviineistä, jos jään tutkii niitä. Jos se kiinnostus osuu johonki mielenkiintoseen ja fiksuun juttuun, niin ihan parasta. Mut sit ku yritän tehä jotain muuta, kaikki häiritsee. Elän aina siinä ristipaineessa, että pitäis siivota, että sais keskityttyä, ettei ajatus karkaisi, mutta samalla tiedän, että pitäis tehdä jotain, missä on aikamääre, eikä siivota kotia ja tehdä lasten välikausivaate-listausta.

Kun mä hyperfokusoidun johonkin aivan turhaan, niin muhun ei saa kontaktia hirveen helposti, mutta kun mä teen jotain, mitä en haluis tehdä, nii KAIKKI häiriötekijät ajaa sen edelle. Otan kirjanpitokuitit esiin ja mies kysyy mihin kohtaa kalenteria ottaa talviloman niin todnäk varaan meille loman kilpailutettuani kaiken ja tehtyäni kaikki mahdolliset selvitykset ennen kuin saan itseni takas kuittien äärelle. Ja jos mä vaan jatkan sitä tekemistä, niin mä en vaan saa itestäni mitään irti. Ohjekirjat on saatanasta. Jos nään jonku 100-sivuisen manuaalin, meen samantien youtubeen ettii videon. Ei pysty keskittyy. Voin lukea mielenkiintoista tekstiä ja referoida sen tarkkaan, mut unohdan edellisen lauseen jos yritän lukea jotain olennaista. Ihan teflonia ku yritän ymmärtää jotai vero-ohjetta tai jotain asialomaketta. Joka sanasta, hajusta, tunteesta, näköpiiriin tulevasta asiasta tulvahtaa kaikkea mieleen ja jatkaminen on tosi hankalaa. Mua oikeesti nauratti ku sain ADHD-lääkkeen ja avasin sen hitsin lapun sieltä sisältä, tuoteseloste ja haittavaikutukset jne. Se oli sellanen jumalaton raamattu, siis oikeesti varmaan avattuna 1 m x 60 cm pienen pientä tekstiä. Silleen ihan totta, muistakaa nyt kelle tää lääke on.

Tää on mennyt lapsiarjen myötä tosi haastavaks. Ennen tein töitä itekseni kotona ja saatoin lorvailla 4h ja sit puskee 4h ja olin valmis. Saatoin tehdä keskeytyksettä kun oli draivia ja googlaa mangusteja kun ei ollut. Nyt on tilanne eri koska ajankäyttöä säännöstelee jotkut muut ja mulla ei vaan oo varaa tähän luksukseen. Keskeytyksiä tulee koko ajan ja jatkuvasti ja jos en oo kotona, vaan meen vaikka kahvilaan tekemään töitä, mun ajatukset on kotona lapsissa. Mä oikeasti pelkäsin jotain aivokasvainta kun musta tuntu koko kevään, että mun muisti on reikäjuustoa ja keskittyminen tuntu siltä, kun yrittäis säilöä vettä siivilässä. Ei ollut mukavaa.

Lääkitys auttaa tähän tosi paljon. Mä en enää häiriinny samalla tapaa. Yks päivä tein töitä sohvalla olkkarissa ja lapset, äitini ja mieheni pyöri olkkari/keittiö-akselilla. Lelut soi, lapsista lähti ääniä, äiti leikitti lapsia ja mies puuhas keittiössä. Joku lelu jäi soimaan pitkäksi aikaa ja mieheni sanoi ihan kireenä muutamaan kertaan, että sammuttakaa se. Mä en välittäny mistään näistä ja keskityin siihen mitä aloin tekemään siinä sohvalla. Äiti sano kolme kertaa, että voin mennä kyllä toimistooni, ettei häiritse, hän pärjää lasten kanssa. “Ei mua häiritse”. Äiti katto ihan hämmentyneenä ja totes, että ennen oisin ollu ihan kiehumassa vaikka olisin ollut siellä toimistossa asti. Jep, koska ennen mä olisin koko ajan pinnistellyt ja kuullut kaiken. Muistatteko tän postauksen toukokuulta? Jep. Vähän nauratti lukea tuo nyt, kun ymmärtää tuon kaiken niin paljon paremmin. Mutta mä aina keksin selityksen asioille. Että aistit on jotenki avautunu lasten myötä jnejne. Tai sit mulla on ollut vaan aina ADHD ja oon saavuttanut sen kuormittavuuden tason, jolla en enää pärjännyt.

3. Ajanhallinta

“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 45 min myöhemmin: “Anteeks mulla kesti”.
“Kauan sulla vielä menee?” “Ihan kymmenen minuuttia”. 30 min myöhemmin: “Ootko kohta jo valmis?””Helvetti, tarviiko aina hoputtaa?” —> Riita

Tää on hankala asia. Mä oon aina vihannut odottamista, joten etuajassa oleminen on aina no go. Mut ku mä oon aina myöhässä. Osittain ton viivyttelyn takia, osittain sen takia, että harhaannun tekemään ja osittain koska oon erinomaisen optimistinen arvioimaan aikaa. Ja en ymmärrä mikä mut tappais siinä hetken odottamisessa.

“Kauan sulla menee?”

Arvio mun mielessä: Jos kaikkien tähtien asennot on oikein, matka on kutistunut puolella mun mielessä, kaikki valot on vihreitä ja lähtemisessä ei tuu mitään hässäkkää, niin 15 min ihan todella todella superlatiivisin nopein suoritus. “Max 15 min!”

Todellisuus: Vauva puklaa päällensä just ennen lähtöä, pitää vaihtaa vaatteet, auton takakontissa on pahviroskat, mitkä pitää purkaa, että saa vaunut kyytiin, unohdan jotain kotiin ja pitää pinkasta takas sisälle hakemaan se, osun kaikkiin punaisiin valoihin, matka on puolet pidempi ku muistin ja pitää pysähtyä lohduttamaan ujeltavaa takapenkkiläistä ja ettii tuttia. Perillä 40 min päästä.

AINA pitää arvioida ton superlatiivioptimistisen mukaan. Aina. Jos pitää olla perillä 12, niin sitten alan valmistautumaan sen optimistisen mukaan ja aina myöhässä, hengästyneenä just ajoissa paikalla tai 0-5 min myöhässä, mikä on mun mielestä nähtävästi ajoissa. Ai saakeli, miten ärsyttävää.

Mut miks mä teen näin? Kyllä mä tiedän melko hyvin paljon mihinkin menee. Osittain just sen takia, että harhaannun ja unohdan ja se tuottaa lisäaikaa. Ja osittain koska saatan keksiä 3 min ennen lähtöä tietyt kengät, jotka haluan lapselle, joka ei ees kävele ja näyttää söpöltä vaikka jätesäkissä ja sit unohdun ettimään niitä, koska mitkään muut ei kelpaa ja sit 7 min päästä mä laitan toiset kengät ja oon myöhässä.Osittain yksinkertaisesti sen takia, että en halua epäonnistua odottajan silmissä ja jos sanon, että menee pitkään, niin mä koen, että sitä toista harmittaa, että mulla kestää.

Jos mies odottaa mua vaikka syömään tai jotain ja kysyy kauanko menee, sanon sen superoptimistisen arvion, koska musta se tuntuu vähemmän pahalta. Todellisuus on kuitenkin “mitä tahansa kymmenen minuutin ja kolmen vartin väliltä, mutta todnäk menee ainakin puoli tuntia”. Musta tuntuu vähemmän pahalta sanoa vartti ja sit ku mies kyselee nii “ihan just valmis kohta, pieni hetki!”. Helvetin ärsyttävää ja tosi epäkunnioittavaa. “Anteeks taas oli vähän ruuhkaa / anteeks piti vaihtaa vauvan vaatteet vielä lähtiessä / anteeks….“, mikä on ihan mahdollista, mutta mitäpä jos vaan arvioit todellisuuden ja ne kaikki mahdolliset esteet ja hidasteet?

Anteeksi, mulla menee tässä vielä ihan vähintään puoli tuntia. Ja jos meneekin 20 min, niin sittenhän se on kaikille positiivinen ylläri? Ai mut sit mä saatan joutuu odottaa 10 min, mikä olis tietty ihan kamalaa. Hetkinen!? Mikä itsekäs paskapää.

Osittain tähän vaikuttaa myös impulsiivinen optimistinen suhtautuminen. “Mä vaan nopee koukkaan tosta kukkakaupan kautta hakee kukat” ja oon myöhässä juhlista. Kun ei siinä ylläri meekään se 3 min vaan 15 min pysäköimisineen ja kaikkineen. Mä oon oppinut tiedostaa, että sanon sen positiivisen sen takia, että en halua saada syytöksiä siitä, että menee niin kauan ja saan “luvan” paremmin, jos myöhästyminen on vähäisempää. Niin tyhmää. Nyt oon huomannut sen, että mä oikeesti mietin tarkkaan miten kauan aikaa menee, arvioin paremmin, ja poistun sitten kotoa vaikka homssuisena tukka harjaamatta ja verkkareissa tai jätän jotain kesken. Prioriteettilistalle on noussut tosi paljon korkeammalle se, että mä en ole myöhässä ja alan valmistautumaan jo etukäteen. On tässä vielä toki työtä, mutta huomaan pystyväni keskittymään paremmin huomioimaan kaikki vaikuttavat tekijät ennen kuin sanon jonkin aja ja priorisoin sen annetun ajan kaiken muun edelle, että varmasti ehdin, vaikka sitten väärissä vaatteissa tai miten vaan.

Edelleen teen tosi optimistisia suunnitelmia. Listaan mielessäni kaiken mitä aion tehdä vaikka 6 h aikana vaikka todellisuus on se, että siihen ei pystyisi kaksikaan ihmistä normitehoilla. Sellanen 24-syndrooma, että vuorokauteen mahtuu muka ihan helvetin paljon, vaikka ei se nyt vaan nii mene ja kaikki suunnitelmat kosahtaa huonosti syövään lapseen tai päikyt skippaavaan vauvaan. En aina osaa arvioida omaa jaksamista ja vauhtia tekemisessä. Oon myös erinomainen ulkoistamaan myöhästymisen kenen tahansa muun syyksi. Mä oon oikeesti suuttunu miehelle joskus siitä, että se on mennyt vessaan kun ollaan oltu ulko-ovilla ja myöhässä 20 min “koska se ei oo osannu suunnitella sitä ja mä joudun oottaa” vaikka ite oon siis myöhässä 20 min. ADHD-lääke on auttanut ihan todella paljon arvioimaan omaa toimintaa ihan eri lähtökohdista kuin ennen ja aika paljon omaa tekemistä jälkeenpäin on saanut nyt hävetä. En anna sen hirveesti itseäni syödä, koska mitä mä voin sille enää nyt? En mitään muuta kuin oppia ja olla parempi tulevaisuudessa. Oon paljon mietiskellyt tosi monia asioita menneisyydestä, joitakin pyytänyt anteeksi jälkikäteen ja yrittänyt selittää miksi oon toiminut niin kuin olen ja että se ei silti ole OK vaikka silloin se on musta tuntunut perustellulta ja siksi haluan vielä nyt pyytää anteeksi.

4. Kummalliset tavat ja vahva tarve tehdä omalla tavalla

Oon oppinut nyt ymmärtämään, että monet asiat, mitä teen on tietynlaisia arjen selviytymismekanismeja. Esimerkiksi meillä ei oo ennen saanut mies purkaa ruokakasseja, jos oon kotona. Keskeytän mitä vaan ja puran ne itse. Koska mun pitää siivota ensin jääkaappi ja laittaa kaikki tiettyyn järjestykseen ja mies tekee sen “väärin”. Väärin, koska eri tavalla kuin mä haluaisin. Jos mä tiesin, että jääkaapissa on kaikki sekaisin, se ärsytti mua ja ahdisti vaikken ees näkis jääkaappia. Kuulostaa ihan flipanneelta, mut welcome to my mind. Oon ymmärtänyt ja oppinut, että mulla on ollut tietynlaisia lievästi pakko-oireisia tapoja tehdä asioita, jotka on häirinneet, jos ne on tehty eri tavalla. Kun pään sisällä on kaoottista, arkea hallitsee tietyin keinoin. Esimerkiksi mulla on tosi vahva symmetrian tai epäsymmetrian tarve tilanteesta riippuen. Ja jääkaapissa jokaisen asian pitää näkyä, että näen kaiken yhdellä silmäyksellä ja mikään ei jää sinne piiloon pilaantumaan. Jos kotona on hirveä kaaos, saatan silti aloittaa siivoamisen jostain ihan turhasta asiasta, koska mä tarviin sen onnistumisen fiiliksen, että joku tulee valmiiksi. Mä oon tosi tarkka siitä, että tavarat menee niiden oikeille paikoille, koska muuten ne on satavarmasti hukassa. Sen takia mä etin mun puhelinta kymmenen kertaa päivässä, koska sille ei ole omaa paikkaa, kun kulkee niin mukana. Sen takia, en oo koskaan ymmärtänyt, miksi joku ihmettelee, eikö laukkujen vaihtaminen päivittäin ole haastavaa, koska mä putsaan aina laukun kun tuun kotiin. Lompakko ja avaimet oikealle paikalle, jnejne. Laukku omalle paikalleen. Jos se jää tekemättä, etitään 2kk päästä autonavainta jostain hevonjeerasta. Meillä oli taannoin autonavain hukassa. Mies pyysi kattoo kaikki laukut, takit jne. Väitin, että ei voi olla, koska tyhjennän ne aina. Katsoin kuitenkin. Autonavain oli miehen housujen taskussa sen kaapissa. Osaan kertoa ulkomailta tasan sen kohdan kaapista, missä joku tavara on meillä, jos mies etsii jotain.

Tähän tietynlaiseen tarpeeseen tehdä omalla tavalla liittyy hyvin paljon tunnelatausta. Monissa se herättää sellaisen tunteen, että oon tosi “my way or the highway” -tyyppi. Niin mä varmaan oonkin, koska se on mulle ollut elintärkeää selviytymiseni kannalta 😀 Mä teen mielessäni suunnitelman ja etenen sen mukaan ja kun joku tuo siihen jonkun uuden tavan toimia, mä meen ihan tilttiin ja tulee kaaos taas päälle. Jos mä suunnittelen, että mies tekee vaikka siivouksen tietyssä järjestyksessä, niin mulla menee ihan pasmat sekaisin, kun se tekeekin toisinpäin ja se mun oma ajanhallinta ja tekemisen hallinta jotenkin täysin katkeaa. Vaikka näennäisesti asia ei liittyisi muhun mitenkään. Ja jos tehdään yhdessä, mulla on yleensä vahva ajatus siitä, missä järjestyksessä ja miten ja kun joku haluaa tehdä eri tavoin, se tuntuukin kuormittavalta, kun se eroaa siitä valmiista järjestelmällisyydestä, jonka oon tiedostamattani luonut. Tietyllä tapaa mun mieli tekee arvion tilanteesta ja ottaa kaiken huomioon ja vetää johtopäätöksenä sen “parhaan” reitin ja siltä poikkeaminen vaatii taas hirveän ajatusprosessin, jota en edes huomaa käyväni. Lääkitys on vaikuttanut tähän tosi paljon, koska se jo aikaisemmissa postauksissa kertomani ylikuormitus on poistunut ja kun on rento ja hyvä olla, on paljon helpompaa vaan antaa kaikkien tehdä omalla tavallaan kun se ei vaikuta omaan mieleen mitenkään. Musta on voinut saada helposti joustamattoman kuvan aina välillä ja vaikka oonkin edelleen ja aina täynnä mielipiteitä ja toimintatapoja, osaan nyt tehdä asioita rennommalla otteella.

Nää on sellaisia vahvoja juttuja, jotka oon mieltänyt toiminnaohjaukseen liittyviksi osiksi mun ADHD:ta ja on tosi mielenkiintoista oivaltaa ja oppia koko ajan lisää.

En usko siihen, että alan nyt selittämään koko elämääni ADHD:n kautta, mutta ADHD:n ymmärtäminen on auttanut ymmärtämään itseäni ja tekemisiäni, ja myös sitä, miten muut ajattelee ja tekee, ja mikä on ollut mulle normaalia ei olekaan sitä välttämättä muille. Siks oon myös pahoittelutilanteissa nyt halunnut läheisille sanoa, että vaikka mä ymmärrän, että ADHD:lla on ollut todennäköisesti vaikutusta asiaan, se ei tee siitä hyväksyttävää. Monet asiat on hyvin erilaisia mun mielessä ja sen, mitä mä voin tarkoittaa hyvällä, voi joku ottaa vastaan ahdistavan tuputtavalta tai painostavalta. Esim. mun mielenkiinnon kohteena olevasta asiasta saatan listata hirveän tulvan, mikä helposti vaikuttaa siltä, että painostan tiettyyn asiaan vaikka todellisuudessa mä haluan vaan jakaa kaiken mitä tiedän asiasta ilman sen kummempaa tarvetta vaikuttaa siihen, mitä joku toinen tekee. Ihan kuvitteellisena esimerkkinä mä saatan selittää paatoksellisesti siitä miksi maalaaminen on musta niin paljon kivempaa kuin piirtäminen koska x y ja z, vaikka mulle on aivan yhdentekevää, piirtääkö joku vai värittääkö vai maalaako. Mutta sille piirtäjälle voi tulla sellainen fiilis, että piirtäminen on huonompi harrastus ja haluaisin hänen maalaavan. En tiedä aukeaako tämä selitys, kun en konkreettisia esimerkkejä omista ihmissuhteista halua käyttää, mutta ehkä joku saa tästä kiinni 🙂

Sellaisia asioita nyt tuli tähän aiheeseen liittyen, mutta impulsiivisuus on vielä oma osansa erikseen. Palaillaan siihen jossakin vaiheessa vielä 🙂 

Muut ADHD-postaukseni löydät täältä.

25 thoughts on “ADHD – toiminnanohjaus

  1. Ulosannin n.80 prosenttinen tiivistäminen olisi tervetullut päämäärä. Ymmärtänet että harvaa kiinnostaa elämäsi niin verrattoman paljon jotta noita joka aiheesta vähätellen sanoen ylipitkiksi venyviä postauksia tulee luetuksi. Aiheet voivat olla kiinnostaviakin, mutta toteutus lässäyttää ne alkuunsa.
    Kirjoittamisen ammattitaidon aakkosista ensimmäisiä on osata poimia olennaiset.

    1. Aika montaa kiinostaa. Kiinnostaa näemmä suakin. Ja analytiikka näyttää, että harvinaisen paljon postaukset luetaan alusta loppuun, mutta kiitos vinkistä, voit jatkossa pitää itselläsi neuvot, joita kukaan ei ole pyytänyt.

      1. Kyllä, mua ainakin kiinnostaa ❤️ Nimim. “Vierailija” voi olla yleistämättä ja pitää omat ilkeästi esilletuodut mielipiteet ihan vain itsellään!

    2. Mun mielestä Annalla taas on harvinaisen hieno ja mukaansatempaava tapa kirjoittaa, tää on yksi ainoita blogeja joita olen seurannut pitkään koska Annalla oikeasti paljon sanottavaa, eikä vaan ympäripyöreää sepustelua parin kappaleen verran. Ovat pitkiä postaukset joo ja joskus ei ehdi kokonaan lukea mut silloin kun ehtii on aina palkitseva kokemus. Miksi blogitekstien pitäisi olla jotenkin erityisen lyhyitä. Onhan Annan tekstit hyvin jäsenneltyjä kuitenkin,ja esimerkit yleistajuisia ja sellaisia et niihin voi hyvin samaistua.
      Esim. ADHD ei edes itseäni mitenkään erityisen kiinnostava aihe ollut koskaan ja silti olen nyt kiinnostunut tästä Annan myötä!

    3. Minua kiinnostaa juurikin “tiivistämätön ulosanti”, on mahtavaa saada lukea pitkää postausta. Tekstien moninaisuus on yksi blogien parhaita puolia, Anna osaltaan huippuammattilaisena tuottaa kiinnostavia tekstejä jatkuvalla syötöllä, todella arvostettavaa työtä. “Kirjoittamisen ammattitaidon aakkoset” on perusteeton ja jokseenkin ummehtunut ajatus, tekstirepresentaatiot mukautuvat ajan, formaatin ja kirjoittajansa mukaan.

      Kiitos Anna, tämä oli ilahduttavan pitkä ja alusta loppuun asti kiinnostava teksti.

    4. Niin, sepä se varsin hassua on, että ne joita se ei kiinnosta käy täällä kuitenkin postaukset lukemassa ja kommentoimassa 🤷🏻‍♀️

      Ja samaan yhteyteen todettakoon että nämä yksityiskohtaukset selitykset ja pitkät postaukset on just se mistä itse Annan kirjoituksissa pidän – juttu aukeaa tosi hyvin kun asioiden kuvailuun on käytetty enempi kuin kaksi lausetta.

    5. Voi apua! Mä olen lukenut näitä ADHD-postauksia suunnattomalla kiitollisuudella, koska pohdin, olisiko omalla kohdalla myös hyödyllistä selvittää asiaa. Ja olin tulossa tänne kommentoimaan, että kiitoskiitoskiitos, kuvaat niin elävästi, millaista munkin elämä on ja saat mut vakuuttumaan, että auttaisi varmasti valtavasti, jos vihdoin tarttuisin tätä härkää sarvista. Että jos joihinkin kommentoijiin ei tyyli kolahtanut, niin ehkäpä kolahti toisiin, joille se on vielä tärkeämpää. Kiitos niin paljon, että uskallat olla avoin ja auttaa meitä muita, jotka vielä hapuilevat näiden asioiden kanssa ❤️❤️❤️

  2. Mulla on kaikkea noista. Siis aivan kaikkea. Esim toi kello. Siinä EI ole logiikkaa. Mä en ole edes yrittänyt ymmärtää sitä.
    Mä olen tehokas, mutta viivyttelen asioita, jotka musta tuntuu epämiellyttävältä sillä hetkellä. Nimenomaan sillä hetkellä. Jollakin toisella hetkellä voin olla toosi skarppi ja hoitaa kahden viikon roikkuvat asiat pois. Niin ku esim tänään. Hoidan myös työni näin, jossa on hemmetisti deadlineja (mun työ siis käytännössä perustuu siihen, että asiat tekee ajallaan).Yks päivä olin tooosi tehokas, priorisoin kuten kuuluu tehdä ja seuraavana päivänä pääsin tuhat kertaa helpommalla töiden kanssa. Ajattelinkin silloin, että hei, miks mä en tee tätä koko ajan. Tää päivä oli taas ihan erilainen. Tein sitä, mitä huvitti. Venytin ja paukutin, kunnes loppujen lopuksi tuli kiire – mut SILTI mä sain kaiken tehtyä ajallaan.
    Oon ihan superhyvä siinä, että jos jonkun asian voi jättää huomiseen, mä teen niin.
    Kauppa menee kii ja klo 20.58. Sieltä olis tarvinut maitoa. Mutta! Koska kauppa aukee huomenna klo 7, mä voin hakee sitä aamusta, koska sitä ei tarvii kuitenkaan nyt illalla !!! MIKSI? No…. Koska mä voin. Koska mua ei just nyt HUVITA lähtee kauppaan.
    Mä vihaan epäjärjestystä kodissa. Of course, sen pitää olla mun järjestys. Perustelen sen sillä, että kellekään muulle tässä huushollissa järjestys ei ole niin tärkeä, kuin mulle, joten siksi mun järjestys. Koska mä hoidan tuhat asiaa tässä talossa ja jotta mä voin hoitaa ne, niiden pitää olla mun järjestyksessä. Jos koti on kaaos (niin kuin se nyt on), mun pää on kaaos. Sitten mä en saa mitään aikaiseksi. Kuten esim se maito sieltä kaupasta.

    Mä en ole aina ollut tällainen. Tai olen. Mutta se ei ole koskaan korostunut näin “isosti” (tai pienesti, jos puhutaan esim siitä maidosta).
    Pahin alkoi, kun sain lapsen ja olin sidottuna lapseen. Lapsen aikatauluihin. Lapsen menoihin. Lapsen mielialaan. Lapsen tarpeisiin. Ja mulle, joka haluan tehdä asiat omalla tavallani, se oli ISO juttu. Nyt, kun lapsi on 9v, ja mun aika ei ole niiiin sidottuna häneen. Minä en ole sidottuna häneen. On alkanut helpottamaan. Mut silti tunnen syyllisyyttä, että mun pitäis olla parempi. Enemmän läsnä. Mä en saa olla väsynyt. En saa olla kipeä. Oon tuntenut syyllisyyttä siitä asti, kun yhdistin lapsen & työn.
    Eli…. Mä yritän vaikuttaa niihin asioihin, mihin pystyn vaikuttamaan. Jos mun nyt ei tarvi hakee sitä maitoa, vaan voin hakea sen huomenna aamulla, mä teen niin, koska se on mun valinta. Mä voin valita, haenko mä maitoa vai imuroinko.
    Tästä tulee kuitenkin kierre. Niitä asioita jää tuhat huomiselle. Ens viikolle. Sit ne kasaantuu, eikä saa senkään vertaa niitä pois hoidetuksi, koska niitä on niin paljon, ettei tiiä, mistä edes enää aloittaa.
    Jos keksit keinon, miten tästä pääsee eroon, pls kerro!!!

    Ps. Mä siis rakastan mun lasta aivan yli kaiken, enkä vaihtaisi mihinkään pois.

  3. Noihin töihin liittyen vielä; mä myös vitkuttelen joskus myös siksi, että rakastan adrenaliinia, mikä tulee siitä kiireestä. Se paineentunne on välillä jotain niiiiin hyvältä tuntuvaa. Siksikin mä teen sitä. Varsinkin niinä päivinä, kun töissä on hiljaisempaa.

  4. “Esim. mun mielenkiinnon kohteena olevasta asiasta saatan listata hirveän tulvan, mikä helposti vaikuttaa siltä, että painostan tiettyyn asiaan vaikka todellisuudessa mä haluan vaan jakaa kaiken mitä tiedän asiasta ilman sen kummempaa tarvetta vaikuttaa siihen, mitä joku toinen tekee.”

    Ja tää!!! Mä teen tätä kans!! Ihan vaan siksi, että oon niiiiin innostunut jostain asiasta ja haluan jakaa sitä muille. Sit mä lopetin sen. Yritän innostua ns. sisäisesti. Jollakin tavalla koen nyt, että se on niin osa mun persoonaa.. se innostus… Että kun lopetin sen, mä en ole joillekin ihmisille enää oma itseni. Niille, kenelle voin selittää, selittää ja selittää, olla innostunut, jne… On mua lähinnä. Ne, jotka tietää, että mä en tarkoita sillä mitään pahaa tai just sitä painostusta, että mitä asiaa pitäisi kokeilla tai miten joku asia pitäisi tehdä ilman, että ihmisille tulee tunne, että mä tuomitsisin, jos niin ei tehdä, kuten mä “paasaan”.

    Onko nää kaikki ADHD:n liittyvää?
    Koska toi teksti osu muhun niiin lujaa, enkä mä oo koskaan ajatellut, että se olis ahdh:ta, vaan mua.
    Onks sul koskaan sitä, että kun teet jotain ja joku tulee keskeyttää, menee hetki, että saa taas siitä punaisesta langasta kiinni, mitä oli tekemässä? Esim tässä kun kirjoittelen tätäkin, mies on kolme kertaa mut keskeyttänyt. Sit mua alkaa ärsyttämään, että miksi se koko ajan keskeyttää, kun mulla menee ajatukset ihan sekaisin? Sit mua ärsyttää.

  5. Moi! Mua kiinnostaa! Mutta ihmiset on erilaisia, ehkä sua vierailija ei kiinnosta ihmisten päänsisäinen maailma niin paljon kuin toisia. Joita se kiinnostaa, niin kiinnostaa kyllä kaikki pienetkin yksityiskohdat vaikka liittyen jääkaappien järjestykseen. Niistä voi oppia, samaistua, verrata itseensä ja toisiin, pohtia ja vaikka mitä. Että 80% vähemmän olis ollut sellainen kolumnitasoinen oivallus. Ihan jees mutta ei mitään syvempää.

  6. Hyvä ja kiinnostava postaus! Tohon ekaan kommenttiin liittyen, itse taas nimenomaan tykkään näistä yksityiskohtaisista ja pitkistä postauksista. Olisi tylsää lukea liian “tiivistettyä” tekstiä, kun yleensä sitten paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia jää väkisin pois. Ja tämähän on kuitenkin blogi, eikä mikään virallinen tiedotusväline.. 😀

    1. Kannatus tälle kommentille! Mä rakastan niitä yksityiskohtia ja pitkiä juttuja. Jos haluan tiivistä ja persoonatonta tekstiä, niin ostan jonkun naistenlehden ja luen sitä.

  7. Kiitos, tosi hyvä ja ymmärrettävä postaus lukea tämmöiselle jolle ADHD ei ole tuttu. Varmasti ilmenee eri tavoin eri ihmisillä mutta tämä on yksi tarina. Kiitos jakamisesta ja tsemppiä! Hienoa kun olet saanut apua 🙂

  8. Tuli kyllä mielenkiinnolla luettua koko postaus. Vaikka työt odottavat. Mutta onhan mulla vielä 3,5 tuntia aikaa kiriä koko aamupäivän edestä! Ja kyllä vielä ensi viikolla ennen DL:ä voin saavuttaa tämänkin viikon tavoitteet.

  9. Ns. tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää sitä kammotuksen määrää, mikä tiettyjen asioiden tekemiseen liittyy. Esim. vaikka ne veroilmoitukset ym. Koska eihän kukaan varsinaisesti nauti niiden tekemisestä. Sama vaikka opiskelujuttujen tai kandi/maisteri/opinnäytetöiden kirjoittamisessa. “Eihän se työ aina nappaa, mutta otat vaan ja teet”. Tollaisista neuvoista meinaa tulla itku, kun en vaan tiedä, miten asioita vaan “otetaan ja tehdään”.

    Esim. meni monta viikkoa, että sain lähetettyä tärkeän sähköpostin. Laitoin itselleni monta muistutusta joka päivä, mutta en vaan saanut tehtyä asiaa. “Onhan tässä vielä aikaa. En pysty nyt miettimään, miten muotoilisin asian. jne.” Asian lykkääminen ja jokapäiväinen ajatteleminen vei hirveästi henkistä energiaa. Ja sitten kun sain viimein asian tehtyä, koko hommaan meni noin viisi minuuttia? Ja taas saa miettiä, että mikähän tuossakin oli niin vaikeaa…

    Ja tuollainen voi iskeä ns. mukavienkin juttujen kohdalla. Suunnittelen katsovani leffan illalla, mutta sitten tuntuu, että leffan katsominen vaatii hirveää keskittymistä, enkä osaa päättää, mikä leffoista pitäisi mielenkiinnon yllä jne. Tai aloitan jonkin leffan katsomisen, mutta jätän sen kesken heti alkuunsa, kun en muka “jaksa keskittyä”. Paremmin onnistuu jos sattuu olemaan jokin leffa telkkarissa pyörimässä ja jään sitä katsomaan ja huomaankin katsoneeni koko leffan loppuun. Mutta se tapahtuu tietysti juuri silloin, kun piti olla tekemässä jotain ihan muuta…

    Mulla ei ole diagnoosia, koska (omastakaan mielestä) mulla ei ole ollut merkittäviä oireita lapsuudessa. Toisaalta niissä seuloissa kysytään vaan aina jotain koulusta ja läksyistä. Ei mulla ollut vaikeuksia, koska koulu oli helppoa ja motivoivaa ja elämässä oli tietty rytmi, jonka vanhemmat ja koulu asettivat. Aikuisena taas mikään ei onnistu, koska en pysy itse luomaan itselleni rutiineja ja opiskelukaan ei onnistu enää niin, että kokeisiin voisi vaan lukea edellisenä päivänä.

    Nimim. Päädyin jotain kautta tähän postaukseen, kun välttelin opiskelujuttujen aloittamista

    1. Ahhh, niin tuttua 😀 Mies ei ymmärrä, miten en muka saa lähetettyä nelinumeroista laskua asiakkaalle 😀 Rahaa sisään ja menee 2min. Ja toi leffahomma, niiiiiin tiedän.

      Mut kannattaa mennä tutkimuksiin, mulla ihan sama kouluhistorian kanssa, mutta löytyy sieltä ne vastaukset kyllä, kun ammattilainen osaa asioita kaivella ja läheisiä haastatella. Mullekin koulu oli helppoa, mutta jo silloin viivyttely-täysillä teko adrenaliineissa oli ihan tuttua viime tingassa. Aikuisena ja varsinkin yrittäjänä, kun itse päättää omat asiat, niin tietää, että mikään tässä maailmassa ei ole oikeastaan pakko, se vaan maksaa ehkä rahaa tai jotain muuta, mutta ei ole pakko. Esim. tehdä kirjanpitoa. Tai jotain muuta. Jos on joku ulkopuolinen pakko, deadline sanan varsinaisessa merkityksessä, I can do it.

      Onko sulla myös sitä, että tiukassa paikassa et ala säntäile ja tekee päättömiä, vaan tiukassa/vaarallisessa paikassa tunnet rauhallisuutta toimia järkevästi?

  10. Kiitos, kun jaksat kirjoittaa aiheesta! Mä tunnen yleensä itseni vaan ihan tyhmäksi, kun painin noiden samojen haasteiden kanssa. Mulla on edelleen veronpalautukset saamatta, kun en ole saanut aikaiseksi ilmoittaa parin sadan tuloja. Laskujen maksu myös yleensä aina myöhässä ja e-laskujen tilaaminen työn ja tuskan takana.

    Kahdella lapsellani on nyt diagnosoitu tarkkaavaisuushäiriö ja olenkin alkanut miettimään, että jospa en olisikaan tyhmä, laiska jne, vaan toiminnanohjauksessa olisikin haastetta.

  11. Jos mahdollista kannattaa kuunnella omia flow-tiloja ja tehdä asioita, kun on tämä tila päällä. Tekee siis enemmän silloin, kun on virettä ja jättää “pakkopullamaiset” tekemiset kylmästi välistä. Tämä toki tarkoittaa sitä, että on vapauduttava “normaaleista” työajoista ja töitä tehdään sitten vaikka illalla. Vireystilojen vaihtelun ollessa isompaa, tämä on kuitenkin usein kannattavampaa itsen ja koko perheen kannalta.

  12. Aina kun luen näitä sun adhd-postauksia, epäilen aina vaan yhä enemmän omaa diagnoosia… En vaan uskalla haketua lääkärille, koska pelkään, että siellä vaan sanottaisiin ettei mulla mitään oo ja oon vaan hakemassa “piriä reseptillä” 🙁

  13. Tuntuu oudolta, kun jokaisen lauseen jälkeen joutuu miettimään, ovatko nämä nyt omia tuntemuksiani vai sinun, koska voin samaistua lähes joka ikiseen lauseeseen…no okei, en kirjoittanut matikkaa, mutta ylppäreihin valmistauduin muuten samalla tavalla ja samoin tuloksin. Ja samalla kaavalla on oikeastaan menty koko elämä…yliopiston pääsykokeisiin aloin lukemaan viikkoa ennen ja juuri tuolla samalla mentaliteetilla, että koko talo tuli siivottua ja typerimmätkin jonninjoutavuudet selvitettyä kunhan ei vain tarvinnut tarttua kirjoihin. Pääsin sisään ja lienee sanomattakin selvää, että opiskelutkin meni saman kaavan mukaan ja, koska aihe ei oikeasti kiinnostanut pätkän vertaa, niin meinasin kuolla sen gradun tekemiseen kun ei hitto vaan saanut tartuttua siihen. Lopulta rykäisin sen kasaan muutamassa viikossa ja kirosin itseäni, jälleen kerran, että miksi ei voinut aloittaa ajoissa.

  14. Minua ainakin kiinnostaa lukea yksityiskohtaista ja pidempääkin tekstiä! Etenkin nämä ADHD-postaukset ovat todella mielenkiintoisia ja niin moni kohta täsmää itsellänikin, että pitäisi varmasti hakeutua tutkimuksiin! Jonkin nettitestinkin tein, ja sain moninkertaiset pisteet mieheen verrattuna vaikka ajattelin tehdessäni että nämä kysymysten aihealueethan on ihan perussettiä ja kaikillahan varmasti on näin… Olen vain vitkutellut sitä ajan varaamista jo monta kuukautta. ‘:D

    Tuo epämiellyttävien asioiden lykkääminen on kyllä vuoden mittaa aiheuttanut useammankin kerran kränää kun olen viivytellyt mm. kotiin ja remonttiin liittyvien yhteydenottojen kanssa niin, että hommat ovat sen takia venyneet ja miestä ärsyttää. Minuahan ei jaksa rakentelut kiinnostaa, ja siihenkin on mies saanut turhaantua monta kertaa kun muka yksinkertaisen asian joutuu selittää miljoona kertaa ja silti olen ihan aivot jumissa ihmettelemässä että mitä helvettiä tässä siis pitäisi oikein tehdä. 😀 Siivoamisesta ei tahdo tulla mitään kun miehen otettua enemmän koppia se oma rutiini meni rikki enkä osaa aloittaa mistään. Tuo raivotyöskentelykin on tuttua, en muista milloin olisin töissä tehnyt oikeasti koko päivän töitä sen sijaan että tutkin aamupäivän jotain kekriperinteitä tai joutsenien parinmuodostusta huomatakseni iltapäivällä että hommat kasaantuu ja ne on pakko raivota valmiiksi. 😀

Leave a Reply