Kaunis kiireinen sunnuntai

Miksi aina elämässä kaikki asiat tapahtuu jotenkin samanaikaisesti? Vai tuntuuko se vaan siltä. Tuntuu, että samaan aikaan on koko ajan tapahtumassa hirveästi asioita ja on pakko valita, ja on hirveän hankala valita, jos valinnan kohteet on kaikki jotenkin omalla tavallaan mielenkiintoisia. Viime aikoina on alkanut huomaamaan yhä enenevissä määrin sen, miten arvokasta on oma aika. Ei se sellainen “oma aika” ilman lapsia, vaan siis ihan vaan aika. Ajankäytön mestari saa välillä olla, ja silti se ei riitä ja samalla sitä joka hetki miettii, että haluaa elää eikä suoriutua yksi toisensa jälkeen tehtävistä ja tekemisistä, vaan oikeasti elää. Kun samaan aikaan on lapset, koti, työt ja opiskeluasiat, parisuhde ja läheiset, joutuu eittämättä valintojen eteen ja miettimään, mihin aikansa käyttää. Jollakin tavalla kiireen tuntu on menettänyt hohtonsa mun elämässä. Jossain vaiheessa oli sellainenkin elämänvaihe, missä kiire sai tuntemaan tärkeäksi. Voisin olla ilkeä ja sanoa, että mä en tiennyt kiireestä mitään silloin kun kuvittelin olevani kiireinen. Ja kun kuvittelin olevani väsynyt ennen lapsia. Mutta turhaa se olis. Aina elää uutta ajanjaksoa elämässä ja se uusi ajanjakso valaisee sitä edellistäkin. Ja juuri nyt elän onnellista elämänvaihetta, jossa on paljon paljon mielenkiintoista ja lisäksi kaksi ihanaa lasta, joiden kanssa ajanvietto on maailman parasta.

Mun anoppi muutti tänään Lempäälään ja mies oli muuttohommissa auttamassa, joten päivä oli hektinen. Läpsystä vaihto ja palaveriin siitä suoraan muutamaksi tunniksi. Milloin sunnuntait on muuttuneet näin kiireisiksi? En tiedä, mutta saisivat olla vähemmän kiireisiä. Niin kuin elämä muutenkin. No, toisaalta harvemmin sitä muuttoviikonloppuja tulee. Olen aika onnellinne kun iso palanen tukiverkkoa on näin lähellä jatkossa. Meillä on mahtava tukiverkko, mutta ei sitä tule hälytettyä mummeja apuun vaikkapa pariksi tunniksi, että pääsee illaksi leffaan, kun matkaa on pari tuntia suuntaansa. Se on sitten yön yli reissu yleensä ja kun kummallakaan ei ole ajokorttia, niin ollaan sponsoroitu VR:ää ihan tarpeeksi. Anoppini on puhunut tänne muuttamisesta jo pidempään, mutta vuosi sitten tämä ajatus haudattiin meidän epäselvien tulevaisuudensuunnitelmien vuoksi. Nyt totesimme, että ne suunnitelmat on aina epäselvät meillä, joten ei voida parempaakaan aikaa luvata. Ja anoppi päätti nyt toteuttaa tämän idean.

Se on jännä tunne, kun joku muuttaa sun takia. Tai no, kyllä keskusteltiin siitä, että meidän takia ei saa muuttaa, vaan omasta halusta saa meidän puolesta muuttaa tänne. Meidän lapset on anopin ainoat lapsenlapset, ja lapsirakkaana ihmisenä hän halusi olla lähellä. En nyt suoranaisesti kieltäytynyt kun en tällä hetkellä luota Adriania vielä kellekään muulle kuin mummeille hoitoon, ja onhan se ihanaa kun lapset saa nähdä rakastamaansa isovanhempaa useammin ja matalalla kynnyksellä. Benji on myös viettänyt tänä kesänä ajoittain aikaa anopilla kun ollaan oltu reissussa ja kun Dantella on tutkittu allergioita, joten sekin on ihan onnessaan! Mut niin, kaikin puolin hirveän iloinen asia, että meillä on nyt tässä ihan lähellä lasten isovanhempi, mutta samalla se on sekoitus sellaista kummallista “lähes syyllinen olo” -fiilistä. Käytiin poikien kanssa poimimassa mummulle tervetuloa-kimppu tänään kukkapellolta, ja samalla pitkästä aikaa otin kuvia ihan kameralla. Tuntui taas siltä pitkästä aikaa. Se on ollut vähän pölyyntymässä tuossa ja oon kuvannut lähes kaiken puhelimella, niin tuntupa kivalta. Ja ihania kuvia noista saikin siinä samalla kun iloitsivat kukkapellon sinisiä kukkia (Dante) ja kaikkea ihmeellistä (Adrian).

Adrian lähti kävelemään alkuviikosta. Olikohan maanantaina? Tai siis oli hän ottanut pieniä askelsarjoja jo aiemmin, mutta maanantaina taisi lähteä silleen liikkeelle, että ihan koko ajan piti kävellä. Ja sillä on menty. Jos esikoinen oli sellainen varovainen ja harkitseva, niin kuopus ei todellakaan. Nousee seisomaan ja pienillä jaloillaan lähtee tarpomaan hirveellä vauhdilla. Ei auta kuin toivoa, että saa kiinni tai kaatuu johonkin pehmeälle. Ja heti kun sai jalat alle, ei enää huvittais yhtään kontata. Kaikkialle pitää taapertaa. Oon sydän syrjälläni koko ajan, että kohta rytisee. Ja koko ajan kolisee, ei mene päivääkään ilman uutta kuhmua tai naarmua. Eilen kynti koko nassulla juuttimattoa. Komeat naarmut jäi. Tänään pyöri tuolla kukkapellolla jatkuvasti turvallaan, kun en vaan ehtinyt aina ottamaan koppia. Ja toisaalta, kai sitä pitää oppia kaatumaan, että ymmärtää varoa. Tosin jotenkin tuntuu, että tuo ei sitä tule ymmärtämään. Oon tiputtanut Adrianin kerran sylistäni vauvavuoden aikana ja tällä hetkellä kaikki lähinnä ihmettelevät, että VAIN kerran. Sylissä ei malta olla, vääntelehtii aivan järkyttävästi päästäkseen jaloilleen. En tiedä onko pienempi paino syynä vai mikä, mutta aika huteraa tuo kuitenkin vielä on, mutta pitää silti painaa ihan mahdotonta vauhtia. Kun Dante lähti kävelemään, istui hän silti kiltisti vaunuissa ja meillä oli aina ihan tavalliset kengät hänellä. Tälle ostin jo sellaiset sliparit, että kävelee käytännössä paljain jaloin niillä, koska haluaa kävellä koko ajan, niin saapahan mahdollisimman hyvää treeniä. Onneksi meillä myös hymy on herkässä, sellainen hymypulla, joka kikattaa veljelleen koko ajan. On ne ihania, vaikka ajavat ajoittain aivan hulluksi.

No anyway. A kävelee, kotona on kaaos edelleen ja mulla isoja valintoja työpuolella. Ei ole ehkä koskaan ollut niin paljon mielekästä projektia ja ideaa ja mahdollisuutta ja jostain pitäisi valita. Se tärkein asiakas kun on sellainen, etten halua ottaa häneltä yhtään pois. Oon välillä näiden uusien mahdollisuuksien edessä miettinyt niin osa-aika päikkyä kuin mummia hoitamaan, mutta palaan aina siihen, että minä itse haluan viettää maksimaalisen ajan tuon pienen kanssa. Ja sehän tästä valitsemisesta hankalaa tekee. Toisaalta, ehkä ei ole pakko? Jos ketään ei haittaa, että sunnuntai-ilta menee töissä, niin mikäs siinä sitten? Vois kai elämässä huonomminkin mennä. En tiedä, mutta mielenkiintoinen syksy on todellakin nyt alkamassa.

Tänään oli hullun kiireinen ja tapahtumantäyteinen päivä, mutta siitä jää käteen nämä kauniit kuvat, ihanat muistot ja hauskat hetket. Päällimmäisenä ainakin. Aika on siitä hauska, että sitä mittaa miljardit kellot päällä maan, mutta se on oikeastaan mittaamatonta. Yksi hetki voi olla merkityksetön ja toinen mittaamattoman arvokas. Ja siksi oma aika on niin arvokasta. Jokainen hetki voi olla mittaamattoman arvokas. Toisaalta, jokainen hetki ei voi olla täydellinen ja erityinen, se ei vaan ole mahdollista. Niinpä tärkeintä olisi kai se, että joka päivä ehtisi nauttimaan niistä pienistä mittaamattoman arvokkaista hetkistä, joita siihen päivään mahtuu.

P.S. Rakastan näitä kuvia tämänpäiväiseltä reissultamme. Näitä on vaikka kuinka monta ihanaa näiden lisäksi. Nauravat pikkuveljekset ovat vaan niin loputtoman ihanat ♥

28 thoughts on “Kaunis kiireinen sunnuntai

      1. Että miten etenee, ootko edelleen valmistumassa alkuperäisen suunnitelman mukaan? Mistä oot tykänny, miksi? Kaikki opintoihin liittyvä kiinnostelee 🙂

        1. Kiva kuulla, että opintoasiat kiinnostaa, tällä hetkellä ei ole oikeastaan mitään kerrottavaa asian suhteen sen kummemmin. On yksi aiheista, joita en ihan hirveästi halua käsitellä, koska asia kirvoittaa aina niin paljon näinolisittehnytparemmin-mielipiteitä (joita en ole kysynyt tai pyytänyt) ja ties mitä ihmeellistä läyhäntää. En tiedä miksi opiskeluasiat ottaa niin tunteen päälle, ja olen siksikin tietoisesti vältellyt aihetta. Omaa postausta en siis usko tekeväni ihan hirveän pian asiasta. Ja anoppi toki muuttaa ennen kaikkea omasta halustaan olla lähempänä, eikä avvuksi, mutta apu otetaan kiitollisena vastaan 🙂

      2. Minuakin kiinnostaa kuinka opintosi ovat edenneet ja sujuneet. Saisiko näistä vaikka oman postauksen? Opiskelupostauksesi ovat aina olleet mielenkiintoisia. Elämäsi kyllä kuulostaa kiireiseltä, hattua nostan 🙂 Ja onneksi anoppi muuttaa sinne avuksi nyt.

      3. Täällä myös yksi opintokuulumisista kiinnostunut! Itsellä alkaa nyt kanssa maisteriopinnot työn ohella ja olisi mielenkiintoista lukea sun kokemuksia Anna.

        1. Kuten tuossa yllä vastasinkin, palailen jossakin vaiheessa opintoasioiden osalta, kun se on ajankohtaista millään tavalla ja tuntuu itestäni hyvältä asiasta kirjoittaa 🙂

  1. Moi!
    Oon lueskellut oman sukuni vanhojen, edesmenneiden ihmisten elämäkertoja viime aikoina. Perheessäni on ainakin muutama tällainen kirjoitettu, ihmiset ovat siis syntyneet siinä 1900-luvun taitteessa. Ja silloin he elivät suuressa maalaistalossa ja perheessä oli yhdellä 13 lasta. Ja kuvailtiin, kuinka omavaraisena on pitänyt kaikki hoitaa puukauhojen teosta viljelykseen, kalastukseen, ruuanlaittoon, pyykkäämiseen yms.. ja kaikkeen on tietysti mennyt paljon enemmän aikaa kuin nyt. Kaikki aika oikeastaan. Kovasti olen miettinyt, miten ihmiset ovat sen silloin kokeneet. Tosin väkeä oli enemmän ja sama homma oli kaikilla, ja valinnanmahdollisuutta ei ollut. Ei ollut vaihtoehtoja, joten silloin on ollut helpompi ehkä sopeutua (toki sitten on ollut muita haasteita kuten nälkävuodet saati monenlaiset poliittiset jutut). Luulen, että avain nykyajan uupumukseen on varmaankin juuri se valinnanvapaus. Sitä on niin paljon. Sitä on siis niin paljon! Ei ihmistä ole luotu elämään tällaisen kaiken keskellä, että tietoa saa vaikka maailman toiselta puolen sekunnissa loputtomasti, ihmisiin voisi olla kaikkiin kontaktissa jatkuvasti ja vaihtoehtoja on maailma täynnä. Se on ihanaa mutta niin vaikeaa! Siellä kirjassa sanottiin, että kun halusi nähdä maailmaa niin lähdettin Poriin. Ja se matka kesti tietenkin tuntikausia tai useita päiviä. On ollut helpompaa sen suhteen, että elämän tahti ei ole ollut niin kiihkeää ja nopeaa kuin nyt. Maailma on ollut erilainen. Matkustaminen on ollut hidasta ja ihmisellä on ollut aikaa sopeutua. Puhelimia ei ole ollut niin ei ole ollut jatkuvaa tarvetta pitää yhteyttä. Nyt ihmisen itse on tehtävä kaikki valinnat ja rajaaminen omaan elämäänsä. Onhan se nyt ihan sairaan vaikeaa! Koska kun valitsee jotain, jotain muuta jättää pois… Voimia sinne valintojen keskelle!

    1. Nää on tosi mielenkiintoisia juttuja, oon miettinyt usein samaa ja pohdiskellut sitä ihan postauksenkin verran 🙂 Mm. täällä: https://www.lily.fi/blogit/mungolife/mielipidemaanantai-taydellinen-vapaus/ pohdintaa asiasta, jos kiinnostaa 🙂
      Mut sepä juuri, että kun elämän syke on niin nopeaa, niin tuntuu hitaalta, jos ei ole siinä rytmmissä ja kun on, niin uupuu. Aikamoinen moderni ongelma kieltämättä. Ja kun on some ja tv ja harrastukset ja muut hämäämässä huomiota, niin aikaa menee. Ja mitä tulee 13 lapseen, niin siinä aika hyvin isoimmat on jo oikeesti olleet työntekijöinä eikä vaan lapsina, siinä ajassa. Pojat pelloilla, tytöt hoitamassa lapsia. Eli isossa lapsiluvussa on ollut oma puolensa, sen sijaan, että olisi vaikka neljä lasta ja mietintä siitä, miten niiden kanssa lähteä ulkomaille 😀

  2. Ette kai ole luopumassa Benjistä? Tekstistä sai vähän sellaisen käsityksen, että Dante olisi nimenomaan koiralle allerginen ja sen takia Benji muuttaisi anopin luokse. Vaikka koira kuinka tykkääkin vierailla muiden luona ja innostuu uusista ihmisistä, on sille oma perhe aina se tärkein. Varsinkin tuon rotuinen koira suorastaan leimaantuu omistajaansa (kokemusta on) ja sille on vaikeaa olla pidempiä aikoja erossa.

    1. Musta tällaiset kommentit on aina kummallisia. Eiköhän me Benjin omistajina osata ajatella hänen parastaan ja tilannetta kokonaisvaltaisesti paremmin kuin blogin seuraajat, jotka näkevät pienen pintaraapaisun meidän elämään. Jos tästä: “Benji on myös viettänyt tänä kesänä ajoittain aikaa anopilla kun ollaan oltu reissussa ja kun Dantella on tutkittu allergioita, joten sekin on ihan onnessaan!” vetää johtopäätöksen: “Tekstistä sai vähän sellaisen käsityksen, että Dante olisi nimenomaan koiralle allerginen ja sen takia Benji muuttaisi anopin luokse.” niin on tulkitsijassa vika, ei kirjoittajassa, ja tästä lähtökohdasta ei mua kyllä voisi vähempää kiinnostaa tämän keskustelun jatkaminen. Lapsetkin on viettäneet aikaa mummon kanssa ja ovat kovin innoissaan aina hänestä. Ei me heitäkään olla antamassa pois 😀

      1. Kiva kuulla, että ette ole luopumassa. 😊 Miten Benji muuten voi? Onko se karvanlähtö helpottanut? Tykkääkö pojat leikkiä sen kanssa? Dante on ainakin sen verran iso jo, että osaa varmasti hienosti olla koiran kanssa. Olisi vaan kiva kuulla hänestä useamminkin. Itselläni on samanlainen koira, joka kulkee käytännössä joka paikassa mukana, niin telttaretkillä kuin ostoskeskuksissakin. Pari kertaa koira on päässyt ulkomaillekin mukaan. 😊

            1. Kiitos 🙂 Koen olevani, varsinkin Instagramin puolella. Blogin puolella toki kommenttikenttä välillä jää vastaamatta. Ja juurikin interaktiivisena bloggaajana mulla on oikeus ja mahdollisuus olla jatkamatta keskustelua, jossa on tehty ihan turhia oletuksia ja johtopäätöksiä. Et sinäkään varmaan ihan kaikkien kanssa jää jutustelemaan, jos he tulevat kadulla jotain kertomaan? 🙂

                1. Kiva. Kerrothan vielä kuka maksaa mulle palkkaa siitä, että vastailen kommentteihin, joissa elämääni voidaan arvostella oletuksiin perustuen, koska mitään sellaista sopimusta en ole ikinä allekirjoittanut.
                  En usko, että näyttelijät ja muut viihdepuolen tekijät jäisi myöskään.

  3. Näin ulkopuolisen silmin nuo Benji kommentit eivät olleet asiattomia, mutta ehkä taustalla on jotain, mitä lukijana ei näe, ja siksi tulee tulkittua eri tavalla 😊

    Itse asiassa useammankin kerran, olet vastaillut tosi kärkkäästi hyviin/neutraaleihinkin kommenteihin, mikä toisaalta on ymmärrettävää, jos saa paljon törkykommentteja niin ne hyvät/neutraalitkin saavat ehkä ikävän kaiun.

    Benji on myös viettänyt tänä kesänä ajoittain aikaa anopilla kun ollaan oltu reissussa ja kun Dantella on tutkittu allergioita, joten sekin on ihan onnessaan! <- tästä kommentista tosiaan itsellekkin tulee oletus, että nimenomaan koira-allergiaakin tutkitaan, koska nämä kaks asiaa on laitettu samaan lauseeseen. Ihminen luo varmasti mielikuvia lukemansa tekstin pohjalta, eikä sen pitäisi olla henkilökohtainen loukkaus kirjoittajaa kohtaa.

    1. Menemättä kommentoijan kommenttihistoriaan ja tarkoitukseen, olen jo pelkästään tästä kommentistakin eri mieltä.
      “Benji on myös viettänyt tänä kesänä ajoittain aikaa anopilla kun ollaan oltu reissussa ja kun Dantella on tutkittu allergioita, joten sekin on ihan onnessaan!” Benji on ollut hoidossa allergiatestailujen ja -tutkimuksen ajan, koska se oli hyvä tutkimusten kannalta.
      Oletus siitä, että Dantella on tutkittu koira-allergia kaiken muun ohessa on ihan validi eikä millään lailla ongelmallinen.
      Ongelmallista on oletuksen vieminen liian pitkälle: “Tutkitaan allergiaa, tutkitaan koira-allergiaa, on allerginen koiralle, koira muuttaa anopille tämän vuoksi –> koirarodun kuvailua tukemaan sitä, että näin ei pitäisi tehdä”. On ihan eri asia olettaa, että lapsella on testattu koira-allergia ja jopa kysyä “Onko Dantella tutkittu koira-allergiaa ja jos hän on allerginen, oletteko miettineet, miten toimitte?” kuin tehdä näin korkealentoisia oletuksia ja tuomita niiden perusteella.

      1. Varmasti ruudun takaa niitäkin löytyy, jotka kaipaisivat koirakuulumisia, mutta näin lukijana tulee itsellekin joistain kommenteista vähän oudot vibat.

        Esimerkiksi ensimmäinen kommentti opiskeluihin liittyen oli jotenkin sellainen, että mietin, millä mielellä niistä opinnoista on kysytty. Onko kiinnostanut vilpittömästi, vai onko ajateltu että jos opinnot ei vaikka eteniskään (mikä tosin omasta mielestäni olisi erittäin ymmärrettävää, koska koin omat opiskeluni muutaman lapsen kanssa tosi haastavaksi yhtälöksi :D) niin päästään sitten sanomaan vittuilevaan sävyyn että “mitäs minä sanoin”.

        Toinen oli tämä koirakommentti. En tiedä miksi siitä tuli olo, että tuolla ei nyt välttämättä haeta ihan sitä, mitä annetaan ymmärtää.

        Toisaalta mietin, miksi ihmeessä näitä nyt tällaisin silmin katson. Ehkä siksi, että on yleisesti tiedossa, kuinka paljon osan bloggaajien tekemisiä ja elämää kommentoidaan ja kritisoidaan.

        Tuskin siis Anna tarkoittaa, etteikö saa kysyä, mutta itsellenikin tapa sanoa ja kysyä asioita merkkaavat todella paljon.

        Esimerkiksi muutama päivä sitten kokemaani liittyen:
        “Et kai sä vaan ole raskaana?” on todella tökerönkuuloinen kommentti, vaikka sanoja ei tarkoittaisikaan loukata. “Saanko kysyä – onko teille tulossa vauva?” pienellä hymyllä kuorrutettuna antaa taas ihan erilaisen vaikutelman.

        Mua muutenkin vähän ärsyttää tämä koirajeesustelu. Koira on totta kai tärkeä, monelle ihan perheenjäsen, ja kukaan tuskin hankkii sitä tarkoituksenaan hankkiutua sitten myöhemmin siitä eroon. Mutta kun se nyt kumminkin on vain koira kaikessa tärkeydessäänkin. Joskus voi tulla tilanteita (allergia, astma, muu sairaus) jonka vuoksi koiran pitäminen perheessä on vähintään tosi haasteellista, ellei jopa mahdotonta. Joskus saa sellaisen kuvan, ettei koirasta missään oloissa tulisi luopua. Herääkin kysymys, mitä tuollaisissa tilanteissa sitten pitäisi tehdä? Eikö ole vastuullista, että koira saa silloin hyvän, tarkoin valikoidun kodin muualta? Eikö olisi koiralle vahingollista, jollei sitä voitaisi hoitaa kunnolla ja silti se vain väkisin, aatteen vuoksi, pidettäisiin perheessä?

        1. Aaamen! Tämä juuri, että miten kysytään ja missä yhteydessä, on aika olennaista. Jos joku heittäis mulle vaikka ystäväporukalla, että “Mites opiskelut?”, niin tietäisin tasan mitä hän tarkoittaa. Tässä yhteydessä se tuntuu enemmän siltä, että koska sitä ei erikseen mainittu postauksessa, niin siitä joku haluaa kysyä, mutta kysymyksen päämäärät on mulle täysin tuntemattomat.
          Ja mitä tulee tähän koira-asiaan, niin mua yleisesti ottaen aina ärsyttää olettaminen tolla tasolla asti. Sieltä tulee tietoa koirista, ja mikä on heille tärkeää ja miten meidän oletettu toimintamme olisi koiraamme kohtaan ikävää ja kamalaa ja kuinka paljon paremmat ihmiset vievät koiriaan mukanaan ja oletetaan myös se, että meidän kohteet oli sellaisia, joihin olisi voinut koiran viedä jnejnejne. Tai jos nyt lähdetään liikkeelle siitä, että pitäisi valita kohteet koiran mukaan, niin en näe siinäkään järkeä, jos koira ei saa mitään matkustelusta ja rientää mummolaan ilomielin eikä halua sieltä lähteä. Mä en jaksa koko asiasta enää edes keskustella blogissa tai kirjoittaa siitä mitään, koska se on vaan sellainen asia, josta en saa mitään hyvää irti.

          Yksi asia, mitä moni ei vaan pysty ymmärtämään on se, etten voi kertoa aina kaikkea, koska elämässäni on muitakin ihmisiä ja heidän asiansa eivät kuulu blogiini. Ja usein asiat tulee kerrottua puolittain. Se voi herättää kysymyksiä ja toki saa kysyä (tahdikkuus on jokaisen oma valinta), mutta olettaminen ja kysyminen on eri asioita.

          1. Etkö näe ristiriitaa siinä että sinä saat olettaa (milloin mikäkin hyvin neutraali kysymys saa kipakan vastauksen koska oletat rivien välissä olevan asioita vaikkei ole), mutta lukija ei?

            1. Nimimerkin “Vai” kommenttiin vastailen:

              Itselleni tulee tähän mieleen sellainenkin asia, että asiat voivat eri ihmisten silmissä näyttää erilaisilta.

              Osa kommenteista saattaa olla todella kummalliseen sävyyn kysyttyjä, mutta silti joku lukija ihmettelee bloggaajalle että miten sä nyt voit tuosta loukkaantua tai ajatella niin ja näin.

              Eli ehkä se kipakka sävy vastauksissakin voi olla vastaava juttu.

              Usein kommentti (kenen tahansa kirjoittamana) myös voi tuntua todella töksähtävältä, jos se on pyritty kirjoittamaan pelkistetyksi, tarkoituksena vain sanoa se mielessä ollut, tapaukseen liittyvä asia. Annahan juuri sanoi, ettei kerro täällä kaikesta kaikkea (mielestäni erittäin ymmärrettävää ja myös ihan suotavaa) joten voisiko olla, että koet ne mielestäsi lyhyeksi jääneet vastaukset näin?

              Minun, lukijan, silmin esimerkiksi eriävä mielipide tai “En nyt avaa asiaa enempää”- tyyliset vastaukset eivät kyllä sellaisina näyttäydy.

              Toisaalta, esimerkiksi tätä koira-asiaa varmasti niin paljon kysellään (ja on kyselty) sekä spekuloidaan (ja on spekuloitu) että kai siihenkin vuosien varrella ehtii kyllästyä.

              Jos kuka tahansa ihminen joka ikinen päivä vaikkapa neljän vuoden ajan kyselisi multa meidän koirasta, esittäisi neuvoja sitä koskien, kertoisi mitä kaikkea tehdään väärin, niin väitän, ettei vastaanotto olisi enää pelkästään positiivinen.

              Tämä varsinkin, mikäli useiden ihmisten kommentoinnin lähtökohtana on se, että teette väärin tuossa ja tässä asiassa. Joku voi kokea ikävänä myös hyvää tarkoittavat neuvot, joita ei ole pyytänyt, tai joiden sisältö on jo itselle selvää. Tai jos ne tulee sellaiseen sävyyn, että niistä selkeästi välittyy neuvojan oman paremmuuden korostaminen. Siitä tulee helposti kyseenalaistettu olo, ikään kuin ei itse osaisi tai ymmärtäisi mistään mitään. Ainakin neuvot pitäisi koettaa oikeasti esittää jotenkin nätisti, tyyliin “Kun kirjoitit asiasta x, tuli mieleen asia jonka saatoitkin tietää…” Ja toisaalta kunnioittaa sitä, jos sanotaan, että nyt en kiitos tarvitse neuvoja.

              Jos neuvo tulee enemmänkin kauhisteluna ylhäältä käsin, joutuu vastaajan paikalla oleva väkisinkin heti puolustuskannalle.

              Kirjoitettu viesti on tietysti siitä huono, ettei siinä voi nähdä toisen ilmeitä ja eleitä, kuulla ääntä. Sen vuoksi tulee joskus tulkittua toista väärin. Mutta usein viesteissä myös on havaittavissa jonkinlainen sävy.

              Tärkeänä pidän sitäkin, ettei Anna tai kukaan muukaan bloggaaja vain ja ainoastaan vastaa perinpohjaisesti jokaiseen saamaansa kyselyyn, vaan miettii, miksi kysytään, ja sen jälkeen tuumailee, mitä osia haluaa asiasta kertoa.

Leave a Reply