Vaikuttajan uupumus

Hannalla on ollut viime päivinä niin mielenkiintoista pohdintaa vaikuttajan uupumuksesta, että oli pakko avata asiasta sanainen arkkuni. Kirjoitin tätä postausta aika pitkälle ja sitten tallensin luonnoksiin. Katotaan huomenna. Sitten avasin Natan storyt ja iski pieni ei-niin-pieni ärsytys ja päätin palata tän äärelle. Nyökyttelin Hannan ensimmäiselle postaukselle sellaisella “jep jep”-fiiliksellä. Sisällöntuotto on takunnut täällä päässä viime aikoina monestakin syystä. Olen kokenut olevani uupunut sisällöntuottoon, tai lähinnä vaikuttamisen paineisiin ja vaatimuksiin. Olen miettinyt asiaan liittyen moniakin eri syitä ja tekijöitä ja olen pohtinut sitäkin, saanko näin onnekkaassa asemassa olla jotenkin, no, uupunut? Allekirjoitan Hannan postauksen täysin siitä, miten pidemmältä ajalta on yhdistänyt montaa asiaa ja se on luonut pitkäkestoisempaa väsymystä. On ollut mielenkiintoisia projekteja, tosi mielenkiintoisia töitä, olen rakastanut töitäni. Samalla prioriteetti numero yksi on lapseni ja perheeni ja haluaisin, että kotikin olisi kunnossa ja muutenkin asiat mallillaan.

Olenkin viime aikoina postannut poikkeuksellisen vähän verrattuna normaaliin tahtiin ja osittain se on johtunut toki tästä uudesta elämäntilanteesta ja -rytmistä ja pitämästäni kesälomasta. Mutta osittain koen tähän osaan työstäni pientä uupumusta, henkisesti. Ei pelkästään siitä, että yhdistelen tätä työtä ja äitinä oloa. Ei niinkään ajallisesti johtuva uupumus, vaan sellainen luova ja henkinen uupumus, mikä tulee vaikuttamisesta.

Tänään lounastin ystävän kanssa ja purin hänelle ajatuksia siitä, miksi olen ajoittain viime aikoina pohtinut blogin lopettamista, somen rajaamista ja keskittymistä ihan muihin ura-asioihin. Vähän tähän liittyen Nata postasi just storyja ja kolahti lujaa. Mä en jaksa olla täydellinen. Mä olen väsynyt siihen, että mun elämänvalintojen pitäisi jatkuvasti jotenkin olla hyväksyttyjä. Kun hikoilin Helsingissä ratikassa kasvomaski naamallani muun ratikan väen ollessa ilman kasvomaskia, mietin kummallista ajatusta, joka juolahti mieleeni. Jos minä ottaisin maskin pois ja olisin yksi 50:stä ihmisestä ratikassa ilman sitä maskia ja tietyntyyppinen minut tunnistava ihminen näkisi tämän, asiaa paheksuttaisiin pitkin nettiä. Olisi toissijaista onko kellään muulla sitä maskia, sillä asia tulisi ilmi muodossa “Mungo-Annalla ei ollut, itsekäs paskapää, joka ei noudata sääntöjä/kokee olevansa sääntöjen yläpuolella“. Ei mulla se kasvomaski alun alkaenkaan ollut naamalla sen vuoksi, että joku olisi voinut nähdä. Näin on suositeltu ja näin tein, koska siihen on mahdollisuus enkä koe sitä huonoksi asiaksi. Toki myös toivon, että esimerkillä myös muutkin tekisivät niin. Mutta niin. Tulipa mieleeni, että enpä saisi käyttäytyä samalla tapaa kuin muut, koska olen vaikuttaja eli minulta odotetaan… kaikessa just eikä melkein tekemistä.

Ja tietyllä tapaa tähän kiteytyy mun henkinen väsymys vaikuttamiseen viime aikoina. Monesti tuntuu, että osa seuraajista vaatii täydellisyyttä tai vähintäänkin sitä, että on muita parempi. Jos kerta minä kuvittelen olevani niin mielenkiintoinen, että elämääni joku seuraa ja mulle siitä vielä maksetaan, niin tokihan mun pitäisi olla “peruspirkkoa parempi”? (Huom. termi suoraan yhdestä kommentista) Jos keskityn vain positiiviseen, kauniiseen ja täydelliseen, olen feikki ja esitän ja oikeesti en ole ketään sen parempi, ja koko mun elämä on vaan teeskenneltyä. Hellimmissä kritiikeissä muhun ei saa kosketuspintaa kun kaikki on liian hienosti. Jos taas tuon elämän todellisuutta, epätäydellisyyttä tai harmeja esiin, joko olen liian kotikutoinen ja en ketään kiinnosta, valitan syyttä kun mulla on niin upeeta ja parempaa kuin monella muulla tai sitten yksinkertaisesti kuka mä kuvittelen olevani kun en ole sitä peruspirkkoa parempi niin miksi mä nyt tässä rikastun tällä vaikuttamisellani. Tää on ihan oikeasti loputon suo. Ja nyt kun varmasti monelle tuli mieleen lause “Ei tarvii olla täydellinen, pitäisi vaan olla asiassa X enemmän sitäjatätä”, niin tämä asia X on kaikilla vähän eri, eli kyllä, vaikuttajalle tulee helposti olo, ettei koskaan ole riittävän hyvä, vaan pitäisi olla suorastaan täydellinen, että voisi olla hyvä. Ja silloinkin on todennäköisesti liian täydellinen ja sekin ärsyttää. Kyllä, tällaistakin kritiikkiä on, ei tosin minusta sentään 😀

Eikä se ole vain yhdessä asiassa, kuten vaikka kirjoittamisessa tai kuvien laadussa. Yhden mielestä pitäisi olla täydellisen hyvä vanhempi, joka tekee niin ja näin. Toisen mielestä prioriteettina on ilmasto. Kolmannen mielestä taas yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yksi kauhistelee lapsen kenkiä, toinen mun työtapoja, kolmas mun matkailua, neljäs mun vanhemmuutta, viides sitä, kuinka usein syön ulkona, kuudes sitä, etten tue paikallisia yrittäjiä tarpeeksi, jos mainostan jotain isompaa yritystä. Joka ikisessä asiassa minä epäonnistun jonkun silmissä. Toki mä myös onnistun joka ikisessä asiassa jonkun silmissä. Jos kirjoitan mielestäni tsemppaavan jutun, niin 9/10 pitää sitä tsemppaavana, saa siitä energiaa ja hyvää mieltä, ja 1/10 kokee sen ahdistavana, painostavana ja peräti syyllistävänä. Välillä näppiksen äärellä on sellainen olo, että ei vaan ikinä koskaan voi tehdä asiaa oikein. Ja jos vaikuttajaa harrastuksenaan vihaavalla ei muuten ole sanottavaa, takerrutaan johonkin epäolennaiseen, väännetään se omaan haluttuun tarinaan sopivaksi ja syytetään siitä. Vaikuttajan äitiys on suorastaan perseestä välillä. Äitiysasioissa vaikuttaminen on mielestäni tärkeää ja siitä saa paljon tärkeää kosketuspintaa ja konkreettista apuakin jaettua ja saatua. Siinä missä monet varmaan itkee tyynyliinaan kun ilkeä anoppi napisee siitä ja tästä, meillä äitivaikuttajilla on ilkeitä anoppeja tuhatkaupalla. Joka asiassa menee pieleen. Ja mikään ei ole niin pyhää ja arvokasta itselle kuin se oma lapsi ja sitä kautta onnistuminen omassa äitiydessään ja kun koko ajan kuulee sitä, miten paska on siinä, niin vähemmästäkin tulee paha olla.

Ja edelleen, tämä negatiivisuus on marginaalista yleisössä. MUTTA se on kuuluvaa ja jatkuvaa. Epäonnistun aivan jatkuvasti. Ja se ei liity pelkästään työhöni, vaan minuun. Minuun ihmisenä, ystävänä, siskona, lapsena, kaikissa elämäni rooleissa. Jos kaupan kassa laittaa ostokset hihnalle 100 kertaa päivässä samalla tapaa ja 90 ihmistä pitää sitä hyvänä ja 10 huonona ja yksi niistä kymmenestä sanoo siitä hänelle, se palaute ei mene kuitenkaan hänen henkilöön. Hän, Kassa Kassanen ei ole epäonnistunut ihmisenä ja yksilönä. Minä, Anna Pastak, olen jatkuvasti epäonnistunut jossakin. Ja kuten Nata hyvin totesi, tähän tulee sitten ne “lohdutukset”. “Älä alennu niiden tasolle” jos vastaat jotain. “Älä anna noiden lannistaa, älä välitä”. Miten ite ajattelisitte, että onnistuisitte tilanteessa, jossa blogiin tulee raskausaikana kommentti, jossa toivotaan sikiön kuolemaa, koska olen niin huono ihminen, etten ansaitse lasta? Noin niinkuin jos yleisesti ottaen joku teille tollaista sanoisi, niin pystyisittekö ihan totta olla välittämättä? Ja sit tulee ne lähes hyväksyvät lohdutukset “Noo, sellaista se on, ääliöt huutelee, ei niille mitään voi, älä välitä, keskity hyvään”. Noooo, sellaista se vaan on? Onko kiusaaminen oikein? Koulussa, työpaikoilla, netissä? Ei, ei se ole. Yet se hyväksytään. Hyväksyykö sama jengi junassa tupakoimisen? Kännissä toisten ihmisten mätkimisen? Samat ihmiset, jotka tuomitsee catcallingin, nettikiusaa bloggaajia netissä. Siis miten se eroaa? Iso massa tuomitsee kyllä kiusaamisen, mutta samalla kuitenkin asenne on sellainen “älä välitä”. Jos joku tarraa baarissa kii kaverin tisseistä, sanotaanko sillekin, että “Älä välitä”? Vai onko vaikuttajan äitiyden henkinen pahoinpitely siis selkeästi eri asia kuin toisen ihmisen fyysinen pahoinpitely?

Aika kädetön fiilis tulee. Ei vain siinä, mitä itse saa kuulla vaan kun näkee miten ystäviä ja kavereita ja kollegoita ryöpytetään. Aika myös nurkkaan ahdistettu fiilis tulee. Kun kirjoitan siitä, että musta olis kiva et ois lapsettomia ravintoloita, pieni ääni takaraivossani pohtii onko hiljainen uutisviikonloppu ja nostaako joku kiva iltapäivälehti tän raflaavalla otsikolla “Äitibloggaajaa ärsyttää muiden lapset ravintolassa?!”Mietin, minkä verran sitä postausta viilaan, ettei siitä ihan hirveesti saa otettua irti asiayhteydestä lauseita. Musta välillä tuntuu, että mä tiedän millaista on olla jääkiekkomaalivahti. Kun jokaikisen sun virheen kohdalla syttyy takana punainen lamppu ja koko kansa huutaa kuorossa. Ja koko pelin ideahan on se, että se punainen lamppu syttyy. Eikä se aina syty virheen takia, vaan sen takia, että joku toinen nyt vaan oli vielä parempi ku sä. Hauskaa sinänsä, että mä oon aina ajatellut, että mä en pystyis olemaan lätkämolari just ton takia, mutta se sama asia on osana mun työtä joka päivä. Eikä siis tarvii tehdä virhettä. Riittää, että se on virhe jonkun muun mielestä. Joku voi olla Suomen suurin huumeparoni ja silti saada tuhatpäin ihailevia kommentteja, mutta auta armias jos bloggaaja käyttää maitoa kauramaidon sijaan. Ai mut se kauramaitokin on väärin, koska taustalla on joku kyseenalainen sijoitusyhtiö. Oishan sun pitäny se tietää, jos mainostit sitä yritystä kaks vuotta ennen sitä sijoitusta 😀 Hieman ehkä kärjistän, mutta ymmärtänette pointin. Rikollinen toiminta tuntuu olevan tässä maassa vähemmän paheksuttua kuin vaikuttaminen.

Ja tässä päästään ehkä siihen, mikä mua on väsyttänyt tässä vaikuttamisessa viime aikoina. Iso osa ihmisistä kokee tämän “turhaksi”. Mä olen ennenkin kirjoittanut siitä, että on inhottavaa kun joutuu taistelemaan oman työn “oikeudesta” ja siitä, että ammatit on eriarvoisia. Esimerkiksi lääkärit tuntuvat nauttivan arvostusta aika sellaisella yleisellä tasolla. Koska he opiskelevat pitkään ja auttavat ihmisiä ja pelastavat henkiä. Hienoa, minäkin arvostan lääkäreitä ja käytän heitän palvelujaan oikein iloisesti. He myös tienaavat sillä auttamisella, eivätkä tee sitä pelkästä tekemisen ilosta yleensä. He ovat yleensä opiskelleet ammattiin verorahoilla yliopistossa. No. Bloggaajat eivät ehkä konkreettisesti pelasta henkiä, mutta aika paljon me tuodaan hyvää mieltä, apua ja ihan konkreettisesti vaikutamme ihmisten elämään. Samalla maksamme aika paljon veroja ja välillisesti ja välittömästi työllistämme ihmisiä. Verorahoja verorahoja. Emme ehkä kouluttautuneet kuutta vuotta, mutta olemme itseoppineet tässä vuosia ja vuosia koko ajan omalla panoksella ja rahalla ja luoneet tämän alan ja koko ajan kehitämme sitä. Silti suurin osa on sitä mieltä, että olemme vähintäänkin turhia ja pahimmassa tapauksessa myötähäpeää aiheuttavia kaikkeen sopivia syntipukkeja. Kun lapseni kasvavat, kuka minä haluan olla heidän silmissään? Musta tuntuu jotenkin oikeesti uuvuttavalta miettiä välillä sitä, miten osaan kertoa lapselleni mitä äiti tekee työkseen ja joutua taistelemaan kaikkia ennakko-olettamia vastaan. Jos äiti olisi hammaslääkäri, kellään ei olisi asiaan mitään sanomista, muuta kuin ehkä “jaha” tai “pelkään hammaslääkäreitä”.

Tietyllä tapaa tää on tuonut mulle sellaisen tietynlaisen uupumuksen siihen, että haluan kirjoittaa ja kertoa, haluan tuottaa sisältöä ja ottaa kantaa. Mutta mun on oltava täydellinen. Jos teen jotakin hyvää, muistetaan jokin asia, mikä ei ole hyvä. Viime viikolta tai vuosikymmenen takaa. On oikeasti uuvuttavaa olla oma henkilöbrändi. Siksi mä olen tehnyt aikoja sitten linjanvedon, että ainoa ihminen, jota mun tulee miellyttää, on minä itse. Olen aidosti sitä mitä olen, ja jos se ei jotain miellytä, niin antipa olla, ei kiinnosta. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa huomaan pehmentäväni tiettyjä sanomisia ja tekemisiä, koska mulla on perhe ja henkilöbrändini vaikuttaa myös heihin. Niinpä huomaan aina välillä ilmaisevani itseäni ihan tietoisesti pehmennetysti ja niin, ettei kukaan provosoituisi. Ja olen silti liian provosoiva. Joko vanhoista “rikkeistä” tai sitten koska en ajattele asiasta yhtä lailla kuin joku muu. Ja toki on siis sulaa itsekkyyttä ja kusipäisyyttä olla vaihtamatta mieltäni muiden tahdon mukaan. Eli minä en sopeudu kaikkien muiden tahtoon, koska se on mahdotonta, mutta samalla huomaan välillä himmaavani omia ajatuksiani, koska en jaksa taistella. Koska asioiden kohdalla ei enää puhutakaan asioista, vaan minusta kokonaisuutena ja henkilönä. Esimerkiksi yksi seuraajani pyysi minua kirjoittamaan pizzagatesta, joka oli häntä järkyttänyt ja mä vastasin, että kiitos, musta se on mielenkiintoinen aihe ja kirjoittaisin mielelläni, mutten jaksa sitten joutua puolustelemaan ja selittämään mun valintoja lasten näkymisestä mun medioissa, koska se vedettäisiin asiaan aivan välittömästi. Se kun on yksi lemppareikeppejä koirieni hylkäämisen ja maapallon pilaamisen lisäksi.

Tämän kaiken takia huomaan melko usein haluavani irtaantua tästä henkilöbrändistä ja edes välillä tehdä sellaisia juttuja, joissa mun työ tai teko on arvostelun kohteena, ei minä itse. Ja sitten muistan sen ihanan joukon teitä siellä, jotka välitätte ja joille minä olen tärkeä. Ja josta on tullut mulle erittäin tärkeä osa.

Marginaalinen vähemmistö on äänekästä ja se rauhallinen enemmistö ei pidä meteliä kaikesta. Ja vaikka tiedän näiden kahden porukan mittasuhteet erinomaisen hyvin, silti välillä tulee juuri se bloggaajan lukko, kun ei ihan totta jaksaisi taas epäonnistua jossakin asiassa ja antaa yhtään lisää siihen kääntämiseen ja vääntämiseen, mistä keksitään miten kaikki on taas minun vikani niin ja näin ja noin.

Toinen osa tätä omaa vaikuttajan uupumusta on tietyllä tapaa sisältöni muoto. Mä aloitin vaatteisiin keskittyvällä blogilla, se muuttui matkailun ja muodin yhdistelmäksi ja sittemmin se on hyvin pitkälti ollut perheorientoitunutta sisältöä. Elämä muuttuu, minä sen mukana, ja niin myös blogi. Osa kulkee samaa polkua ja nauttii valtavasti siitä, että voi seurata samassa tilanteessa elävää. Osaa harmittaa, kun merkkilaukuista on menty vaippoihin. Olen istunut monta kertaa koneen äärellä yrittäen kirjoittaa siitä, mikä on sillä hetkellä mielessä. Ja samalla oon miettinyt, että ei, en nyt kirjoita perheestä ja lapsista kun siitä on ollut niin paljon. Ja sit on ollut edessä tyhjä paperi, sillä mä en vaan yksinkertaisesti ole saanut mieleeni mitään muuta kun koko mun elämä on pyörinyt pari päivää tässä arjessa. Mulla on luonnoksissa kolme ADHD:hen liittyvää postausta. En ole halunnut julkaista, koska “tulee liikaa siihen liittyvää sisältöä”. Olen jättänyt kirjoittamatta loppuun kymmeniä vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvää postausta, koska a) “liikaa perhesisältöä” ja b) käyn jatkuvaa arviota itseni kanssa siitä, paljonko haluan jakaa perhe-elämästäni.

Tässä istuessani edessäni on hylly, jossa on ihania merkkilaukkuja. Edelleen rakastan merkkilaukkuja, mutta niistä kirjoittaminen ei just nyt yleensä tunnu omalta. Ostin juuri tosi ihanan mekon ja mulla on ollut tosi kiva asu just päällä. En oo ehtinyt siitä pyytämään miestä ottamaan kuvia ja ylipäätään asukuvissa poseeraaminen on tuntunut hirveän vieraalta. Ihme lukko senkin suhteen. Koko aika sisältöä tuottaessa tiedän, että osalle se sisältö on pettymys. A haluaa asukuvia, B haluaa perhejuttuja, C haluaa ADHD-juttuja, D haluaa sisustusta. A ei todellakaan halua lukea perheestä ja ADHD:sta ja C:tä ei vois vähempää kiinnostaa sisustus. B ei todellakaan jaksa lukea merkkilaukuista. Siinä sitä ollaan. Tein niin tai näin, väärinpäin.

Olen aina pettymys, niin tai näin. Kirjoitan väärästä aiheesta, teen vääriä elämänvalintoja ja koko ajan joku on tyytymätön. Sitähän tämä on. Ei se sinänsä häiritse, koska mä oon aina ajatellut, että tämä on nimenomaan henkilöbrändi, minuun perustuva päiväkirjamainen sisältö, joka keskittyy sillä hetkellä aina siihen, mikä on mulle tärkeää ja päällimmäisenä mielessä. Jotenkin kuitenkin COVID kärjisti tässä mielessä omaa vaikuttajan uupumustani. Tuntuu, että ihmisillä on tällä hetkellä elämänsä hankalin vuosi menossa ja se näkyy yleisessä ilmapiirissä. Jotenkin tuntuu vieläkin raskaammalta kirjoittaa yhtään mistään, ettei sillä satuta ja ahdista muita tai pahenna jonkun pahaa mieltä ja samalla joudu itsekin hirveään myllyyn kun sanoo jotakin, josta joku ei välitä. Jos sanon haluavani lasteni olevan kotona 2-vuotiaaksi asti, joku alle 1-vuotiaana lapsensa hoitoon vienyt kokee mun pitävän häntä huonompana vanhempana ja nostavani itseni jalustalle samalla kun joku toinen on vahvasti sitä mieltä, että päivähoidolla ei ole mitään annettavaa alle 3-vuotiaalle ja olen huono äiti kun laitan lapseni päiväkotiin ennen sitä, vaikkei olisi pakko. Ja että olen itsekäs, kun mun 3,5-vuotias on päikyssä samalla kun mä oon “vaan kotona”. Ja kaiken tämän lisäksi kaikessa pitäisi miettiä millaisen esimerkin antaa muille ja miten käyttää vaikuttajan valtaansa.

Hannan linkkaama Marmain juttu on itse asiassa ihan älyttömän osuva, allekirjoitan sen täysin. ”Varjopuoli on erityisesti se, että jos nostaa arempia aiheita esiin, niistä ei tietyllä tavalla pääse koskaan eroon. Jos on kirjoittanut omista rankoista kokemuksista, haavat revitään aina uudelleen auki, kun uudet seuraajat löytävät sen sisällön pariin.”  Tämä ei päde vaikuttamisessa pelkästään arempiin aiheisiin vaan ihan kaikkeen. Jos muuttaa mieltään 10 vuoden takaisesta, se on väärin. Jos ei muuta mieltään, sekin on väärin. Jos kirjoittaa pinnallisista jutuista, on pinnallinen. Jos kirjoittaa mielipiteitään, on ne aina jonkun mielestä vääriä. Äitiydessä on kaikki väärin.

Uupumus ei aina tarkoita leikkaussalista poistuvaa 12 tuntia leikkauksia tehnyttä kirurgia. Uupumus ei aina tarkoita päiväkotiopettajaa, jolla on iso ryhmä ja kova meteli työympäristössään. Uupumus ei aina tarkoita tulosvastuuta tai äärirajoilla fyysesti työn tekemistä. Uupumus ei aina tarkoita matalapalkka-aloilla pitkien päivien tekemistä kahdessakin eri työssä, että perheelle riittäisi rahat. Uupumus ei aina tarkoita koliikkikaksosten yksinhuoltaja-arkea. Oikeaa työtä on jokainen työ, josta maksetaan veroa tai jossa hoitaa toista ihmistä esim. kotiäitinä. Ja jokaisessa työssä, myös unelmatyössään, voi uupua. Henkisesti tai fyysisesti. Jopa kaikessa täydellisen onnistunut vaikuttaja voi uupua. Siihen paineeseen olla täydellinen ja esimerkillinen aina. Joku toinen voi uupua jatkuvaan ivaan ja nälvimiseen ja arvosteluun.

Omassa arjessani olen pystynyt aika hyvin työstämään ajatuksiani tämän suhteen ja miettiä, miten tilanteessa voisin toimia ja olen pitänyt mielen avoinna kaikelle lähtien siitä, että lopetan bloggaamisen. Tieto siitä, että valitsen jatkaa tätä on vapauttavaa. Tämä ei ole vankeusrangaistus ja voin pitää tästä lomaa. Voin kirjoittaa siitä, mikä tuntuu itselle oikealta ja toimia sen mukaan, mikä on omien periaatteiden ja moraalien mukaista. Mutta on se silti uuvuttavaa pyrkiä tuottamaan positiivista sisältöä, luovaa sisältöä, tiedostaen kaiken tämän, mitä tämä ihana ja kamala alamme on. Ja ennen kuin kukaan tulee muistuttamaan, kellä kaikilla on raskaampaa ja uuvuttavampaa, niin disclaimer. En ole väittänyt, että vaikuttajilla on uuvuttavinta tai edes päästään kärkikahinoihin. Jos olit kommentoimassa tähän liittyen, lue uudelleen tai jätä väliin, koska se ei ollut tämän postauksen pointti.

38 thoughts on “Vaikuttajan uupumus

  1. Tämä on isoin syy siihen, miksi en ole perustanut itse blogia, vaikka sanottavaa kyllä riittäisi. En halua sitä julkisuutta ja julkisuuden tuomia paineita. Iät ja ajat on puhuttu Marilyn Monroesta ja prinsessa Dianasta ja siitä, mitä julkisuus heille teki, mutta kyllä se oikeastaan kenelle tahansa omalla persoonallaan esillä olevalle on kammottava asia. Koko ajan tunnistetaan, koko ajan on luupin alla, kaikilla on mielipide, koskaan ei saa olla rauhassa, ainakaan ihmisten keskellä.

    Moni bloggaaja on lähtenyt hommaan niin nuorena, että ei välttämättä ole tullut ollenkaan ajatelleeksi tätä asiaa.

    Tietyllä tavalla olen itsekin sitä mieltä, että joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön, ja jos on siinä asemassa että tuhannet ihmiset kuuntelevat mitä sanoo, kannattaa sanat valita huolella ja erityisesti miettiä, minkälaisia arvoja haluaa välittää. Mutta ymmärrän tilanteen raskauden. Hieno esimerkki hyvästä tavasta käyttää tämä annettu vaikutusareena on muuten mun mielestä Michelle Obaman elämänkerta. Sitä lukiessa oli koko ajan mielessä, että hän on varmasti ihan joka hetki kirjoittaessaan miettinyt, että mitä hän haluaa maailman kaikille naisille erityisesti sanoa.

    1. Hauskaa, että toit tässä yhteydessä esiin juuri Michelle Obaman, sillä hän on myös puhunut paljon siitä, kuinka raskasta erityisesti vuodet Valkoisessa Talossa oli kun piti olla niin täydellinen. Hän koki, että ei saanut tehdä mitään tavallisen ihmisen mokia sillä erityisesti ensimmäisenä tummaihoisena presidenttiparina oli silmätikkuna suurennuslasin alla. Ja kyllähän hänkin on saanut osakseen aikamoista lokaa ihan suotta. Hän on kyllä upeasti käyttänyt, ja yhä käyttää, asemaansa vaikuttajana 🙂

  2. Mua kammoksuttaa itseäni ajatus julkisen blogin pitämisestä tai minkäänlaisesta jullisuudessa olosta, juurikin näistä syistä mitä tässä kirjoitit. Siis kammoksuttaa se, että pitäisin blogia tai olisin julkisuudessa itse. Aina puhutaan siitä, miten muut on kateellisia bloggaajille/julkkiksille, mutta voin ihan rehellisesti, kaikella kunnioituksella ja pelkällä ystävällisyydellä sanoa, että en todella kadehdi teitä. Oman itsensä ja perheen tuominen avoimesti julkisuuteen ja niihin kohdistuva jatkuva arvostelu, kritiikki ja asiattomuudet.. en varmasti kestäisi sitä yhdenkään kommentin verran. Täytyy olla todella vahva itsetunto ja hyvät voimavarat, ettei luhistu sen kaiken alle. Jokaisessa työssä toki varmasti kohdataan tarpeetonta arvostelua ja asiattomuuksiakin, mutta tosiaan harvoin sen kaupan työntekijän toimia revitellään ympäri nettiä.

  3. Moikka Anna! Tämä ei liity postauksen aiheeseen, mutta asia on minulle juuri ajankohtainen. Käytitkö raskausaikoina jotain appia, josta pystyi seuraamaan raskauden etenemistä? 🙂 kiitos antoisasta, monipuolisesta ja laadukkaasta blogista! Olen jo vuosia lukenut kaikki postauksesi, mutta en muista että olisit koskaan raskausappeista kirjoitellut.

  4. On kyllä pitkään ollut vähän matalapainetta tässä blogissa. Ehkä todella kannattaa harkita blogin lopettamista… Oot saanu kuitenkin uudet bisnekset hyrräämään ja blogi ei ole sun ainoa tulonlähde, joten et tipahda puille paljaille. Tsemppiä:)

    1. Joo, samaa mietin. Jos itsellä ei olis elanto kiinni työssä, jossa saa näin paljon paskaa ja joka uuvuttaa näin paljon, lopettaisin kyllä 🙂 Miksi kiusata itseään työllä, jota ei edes taloudellisesti tarvitse?

      1. Okei, eli jos lasta kiusattais koulussa, niin miksi kiusata itseään kouluun menemisellä? Tai jos harrastuksissa ois joku kiusankappale, niin miksi jatkaa omaa intohimoaa ja harrastustaan kun voi antaa öykkäreiden voittaa? Ok.
        Entä jos joku vaikka rakastaa tekemäänsä työtä, niin sanotko hänellekin, että lopettaisi sen? Jos vaikka joku ystävä olisi töissä vaikka fysioterapeuttina ja jatkuvasti miehet alkaisivat vaikka tekemään seksuaalista häirintää hänen työssään vihjauksina seksistä, toteaisitko hänellekin, että hei lopeta?

        1. Oot itse kertonut, että sometyö ei oo sulle taloudellisesti mitenkään välttämätöntä. Tasaisin väliajoin myös kerrot miten rankkaa se on, miten paljon saat paskaa ja kuinka paljon sua arvostellaan. Lukijalle väkisinkin tulee ajatus, että onko se sen arvoista.

          Ristiriitaa on siinäkin että toistuvasti olet kertonut, että kommentit eivät hetkauta sinua, eivät saa sinua hermostumaan, eivätkä jää ikinä vaivaamaan. Toisessa hetkessä tulee avautumisia siitä kuinka raskasta työsi on. Puheet ovat siis valtavassa ristiriidassa, ja on lukijana hämmentävää mikä niistä on totuus.

          1. Eikö lukijat sitten tarkoituksellakaan huomaa kun kerron miten ihanaa se on? Tai eikö jatkaminen tästä huolimatta kerro, että voiton puolelle silti jää? Jos pelaisit joukkuelajia, jota rakastat ja yhden kauden ei kulkis, lopettaisitko jos se edelleen olisi ihanaa? Missään en oo sanonu, että tää on vaan paskaa ja kamalaa, vaan että tämä on ajoittain tietyistä syistä rankkaa. Mutta osaan kyllä ihan ilman seuraajien lupaa lopettaa se päivä kun koen olevani enemmän miinuksella kuin plussalla tässä asiassa henkisesti. Aika monella on nyt mennyt pointti viuhuen ohi, mutta ehkä se on minun vika, ja en ole osannut asiaa selittää oikein ja joka lauseen perään vääntää, että on tämä silti ihanaa vaikka ikäviä lieveilmiöitä on. Vähän sama kun vanhempana joutuu joka lauseessa lisäämään “rakastan mun lapsia maailman eniten ja tiedän, että muilla on rankempaa” , jos valitan väsymystä. 12 vuoden aikana oma mielipidekin muuttuu. Yksi kausi mikään ei tunnu pahalta, toinen kausi kaikki. Edelleenkään kommentit ei vaikuta. En ala muuttamaan itseäni tai potemaan huonoa oloa itsestäni jonkun tuntemattoman avautumisen vuoksi. Ilmiö voi silti ärsyttää tai aiheuttaa tunteita kausittain. Enpä tiedä kuinka asiaa voisi enää selkeämmin selittää. Ja ei, tällaisten kommenttien takia ei oo worth it, mutta onneksi saan osakseni niiiiiin paljon ihanaa, että sen takia tää on tästäkin tässä postauksessa mainitusta huolimatta aina heittämällä worth it. Mutta myös ihanat ja kivat asiat voivat uuvuttaa. Käsittämätön mentaliteetti mulle tää.

            1. Kyllä teksti aika pitkä, polveileva ja sekava oli, joten on ymmärrettävää, että osalla lukijoista meni pointti vähän ohi. Siis jos pointtisi todellakin oli se, että bloggaaminen on ihanaa mutta välillä rankkaa 🙂

              Vastaat edelleen aika hyökkäävästi aivan asiallisiinkin kommentteihin ja kysymyksiin. Miksi? Etkö kirjoittanut ADHD-postauksessa, että lääkitys on vaikuttanut siten, ettet enää kuohu nollasta sataan sekunnissa?

              1. Koetko tämän kommenttisi asialliseksi? Vai allekirjoitatko tällä kommentillasi juuri kaiken mitä minä postaukseen kirjoitin?
                Mä en millään lailla kuohu täällä, enkä ole hyökkäävä ollut missään kommentissani. Jos sellainen tulkinta on syntynyt, niin olen pahoillani, suosittelen myös kokeilemaan lukemista ilman ennakko-olettamaa. Enempää en aio Sinulle vastata, sillä kommenttisi kannanotto mun ADHD:hen juuri tällä tavalla ei ole millään lailla asiallista.

            2. Ehkä niitä ihania viestejä, mitä saat niin paljon, kannattaisi noteerata. Blogissa se ei näyttäydy. Vastaat useimmiten vain niihin joita haluat oikaista tai näpäyttää. Monesti tulee kommentoijien puolesta tyhmä tunne kun vilpittömät kehut jää huomiotta. Olisiko tämä omiaan ruokkimaan negatiivista?

              1. Blogiin tulee poikkeuksellisen paljon negatiivista verrattuna IG. Anonyyminä huudellaan. Omalla tilillä ei tuu juuri ikinä mitään. Mä käyn päivittäin kymmeniä keskusteluja seuraajieni kanssa IG Directissä, minne kommentoidaan nykyään blogipostauksetkin ainakin 80%. Se ei näy teille ulospäin millään lailla. Pahoillani olen, jos vilpittömät kehut blogin kommenteissa ovat jääneet huomiotta, täytyy sen kanssa petrata 🙂

                1. Jännä kun lukijana ei huomaa juurikaan törkeitä viestejä täällä blogissa. Kommentteja ylipäätään on tosi vähän. Ja kun sulla kuitenkin mode käy ensin läpi viestit niin koetko nämä viestit mitkä mekin näemme törkeiksi? Tai lähinnä että törkeitä viestejä tulee _paljon_?

                  1. Modehan on aloittanut ihan vähän aikaa sitten, itse olen tässä aika monta vuotta tätä moderoinut 🙂 Viestit, jotka menevät läpi eivät ole törkeitä.
                    No, mikä on _paljon_? Montako sikiön kuolemantoivotusta on paljon? Tai toivomusta siitä, että lapseni vihaavat minua sitten isona, kun olen näin tyhjäpää? Tai vaikka kommentti siitä, miten läski olen verrattuna 10 vuoden takaiseen? Mikä on _paljon_ sinusta? Kun mun mielestä yksikin on _liian paljon_.

                    1. Onko läski sanana parempi tai pahempi kuin paskapää? Kumpikaan ei ole millään tavalla fiksu, vaikka asiasisältö molemmissa olisikin oikea ko. asiayhteyksissä. Muotoilua olisi voinut käyttää. 😄

                    2. Epäasialliseksi oot tässäkin ketjussa sanonut kommentteja. Ehkä se on sit eri asia kuin törkeä. Mutta olisko mahdollista että tulkitset kommentit eri tavalla kun ne on kirjoitettu? Kun kerran modesikin ne päästää läpi.
                      Sikiön kuoleman toivominen ei ole asiallista, se on törkeää. Itse kuulen vastaavaa työssäni lähes päivittäin, joten ymmärrän sinua. Lasteni ja mieheni kuolemaa toivotaan, ulkonäköäni ruoditaan, saan tappouhkauksia jne. Ja ihan in real life kuulen nämä uhkaukset.

                2. Itse olen myös huomannut, että vastaat enimmäkseen negatiivisiin kommentteihin ja kivat kommentit jäävät vastauksetta. Siksi kenties kommentit vähentyneet?

        2. Hyvä pointti! Mutta noissa esimerkeissä kiusaaminen tapahtuu fyysisesti päin naamaa. Niihin on ehkä siksi helpompi puuttua. Milläs estät anonyymin nettitrollin kiusaamisen? Ne luo loputtomiin asti uusia trollitunnuksia esim instaan ja pääsee siten jatkamaan kiusaamistaan. Taistelet tuulimyllyä vastaan, jos elättelet toiveita, että somekiusaamisen saisi kuriin.

  5. Todellakaan ei tarvitse “vain kestää,” älä välitä”ja” itse olet alasi valinnut “kommentteja ymmärtää. Miksei tätä uutta alaa voisi yrittää muokata parempaan suuntaan? Kiusaamista ja jatkuvaa arvostelua ei tarvitse kenenkään kestää tai hyväksyä osaksi omaa työtä ja elämäänsä! Mikseivät nämä kommentoijat nää metsää puilta 🤦🏼‍♀️ Kiitos Anna kun näet vaivaa ja näillä kirjoituksilla edistät vaikuttajien työympäristöä. Tulevaisuudessa tämäkin pahanolonkehä on pelkkä muisto koska itse uskon ihmisiin ja siihen että tässäkin asiassa koittaa kovalla työllä parempi aika ja tulevat vaikuttajat eivät enää joudu kärsimään näistä ongelmista. Muutos lähtee siitä että joku avaa suunsa.

  6. Ehkä sun kannattais vaan lopettaa bloggaaminen tai laittaa se ainakin tauolle. Tekisit vaikka vaan Instagrammia, jos siltä tuntuu. Näin olis yks stressin aihe vähemmän. Tai sit laitat kaikki somet kiinni ja alat tehdä ihan muita hommia. Jotenkin rivien välistä tulee itselle tuttu tunne, joka on tullu mulle ainakun haluan lopettaa jossain työssä, mutta en uskalla irtisanoutua. Kyllähän sä voit koska vaan alottaa uudelleen, jos siltä sit tuntuu. Sulla on kuitenkin pitkäaikainen lukijakunta, minä mukaan lukien 😊 Ennen sitä ajatteli, että voi ei jos lempibloggari lopettaa, mutta nyt kun on itekkin kasvanut ja kokenut jonkinlaisia uupumisen tunteita työelämässä, niin tuntuu pahalta lukea tosta sun kipuilusta työtä kohtaan! Töiden takia ei kuulu kärsiä, se on vaan työtä!

    1. Mä en yhtään ymmärrä tätä asennetta. Miksi lopettaisin 12 vuotta kestäneen itselleni tärkeän marginaalisen paskapääjoukon takia, tai sen takia, että ajoittain on vaikeampia kausia, jos kuitenkin suurempi osa tässä on positiivista?

      1. Ainakin avaudut aika usein täällä tai Instagramissa, kuinka ikävää ja rankkaa bloggaaminen on, kun on ikäviä kommentteja… Mutta ei ne vaikuta sitten kuitenkaan onneksi.

        1. Kerrotko muuten milloin viimeksi olen avautunut asiasta? Ja kuinka monta positiivista asiaa on välissä. Mikä on se prosentti-suhde? Jos mä avaudun 100 postauksen joukossa 2 siitä, kuinka perseestä jotkut ihmiset osaakin olla, onko se siis “usein”?

      2. Suora lainaus tästä blogitekstistästi: “Tänään lounastin ystävän kanssa ja purin hänelle ajatuksia siitä, miksi olen ajoittain viime aikoina pohtinut blogin lopettamista, somen rajaamista ja keskittymistä ihan muihin ura-asioihin.”

        _pohtinut blogin lopettamista_.

        Etkö mielestäsi itse tuonut asiaa esille? Lienee turhaa siis häkeltyä passiivisaggressiivisesti, kun kommenttiboksiin sulle asiallisesti sitten kommentoidaan, että se on tietysti yks vaihtoehto 😅

      3. Nyt on pakko kommentoida. Bloggaajat eivät ole ainoa joukko, joka kohtaa työssään epäasiallisuuksia asiakkaiden, potilaiden, yhteistyökumppaneiden jne. taholta. Sitä ei pidä hyväksyä tai väheksyä, mutta kenenkään kutsuminen paskapääksi ei ole ammatillista. Ammattitaitoon kuuluu myös aina oman käytöksen pitäminen asiallisena.

    2. Komppaan tätä. Olen itsekkin lähteny työpaikalta huonon ilmapiirin takia. Itse en kokenut sitä luovuttamiseksi. Kaikkea ei voi omalla asenteellaan parantaa tai tarvitse sietää. Kun luopuu jostakin aina voi saada sillä ajalla jotakin uutta ja jännittävää!

      1. Niin, jos se huono ilmapiiri vaikutti omaan työviihtyvyyteen niin, että se meni miinukselle, ymmärrän täysin valinnan. Kuitenkin mulla on ihania seuraajia paaaaaaaljon enemmän kuin törkeitä ja mä saan tästä enemmän hyvää kuin huonoa, ihan heittämällä. Joten sikäli en näe järkeväksi lopettaa jotakin näin ihanaa ja rakasta. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että epäkohtia tässäkin on ja ne korostuu välillä enemmän ja välillä vähemmän 🙂

  7. En ole huomannut matalapainetta sinun blogissa. Päinvastoin. Täällä on usein mielenkiintoista luettavaa! Toisin on monissa muissa blogeissa. Aika moni bloggaaja on siirtynyt täysin instaan ja sinne “höpöttelyyn”, itse en jaksa niitä seurata.

  8. Minäkään en ole huomannut mitään matalapainetta blogissa. Aiheet ja postaustahti menee varmasti oman elämän mukaan ja blogin sisällön muuttuminen alkuvuosien aiheista on luonnollista. Olen seurannut tätä blogia alkuvaiheista lähtien ja seuraan edelleenkin,koska Annalla on yksi parhaimmista kirjoitustavoista,sekä taito käyttää sarkasmia (jota selkeästi kaikki eivät ymmärrä tai halua ymmärtää) ja hän uskaltaa ottaa kantaa asioihin.

    En ymmärrä noiden anonyymien tai nimimerkin takaa kommentoivien kirjoituksia..tahallisia provoja ja kukaan ei sanoisi noin kasvotusten toiselle. Nämä kommentit osoittavat hyvin sen,mitä Anna postauksessa kirjoitti, ja harmi,että osa selkeästi ei edes halua tajuta koko pointtia. Nettikiusaamiseen pitäisi puuttua tässä yhteiskunnassa vakavammin. Toki itselle on vaikeaa ymmärtää mikä saa ihmisen kirjoittamaan toiselle asioita,joita ei kehtaisi päin näköä sanoa. Kuinka paha olo ihmisellä pitää olla, että tekee toiselle tahallaan kiusaa?

  9. Mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa. Kävin itse samanlaista puntarointia edellisessä työssäni (täysin eri ala, ei liity vaikuttamiseen). Olin työssäni hyvä, työyhteisö oli loistava, mutta jotenki tuntu ettei vaan enää kulje. Otin riskin ja hyppäsin uuteen täysin erilaiseen työhön ja se kannatti. En olisi uskonut kuinka mielekkäältä uusi työ tuntuikaan ja kuinka kokonaisvaltaisesti se vaikutti koko arkeen.

  10. Jos olet vaikuttaja ja kirjoitat blogia noin kerran tai pari kuukaudessa sinun ei tarvitse nousta kello 6-7 blogia varten kirjoitusta tekemään, toisin kuin töissä käyvät. Sinulla on ns.joustava työaika, voit alkaa kirjoittaa mielesi mukaan vaikka kello 17 tai 13 aikaan, sinulle ei ole vaatimusta että nyt työpaikalle heti aamusta? Ilmeisesti ei ole pakollisia tapahtumia edes joihin tulisi osallistua? tai pakollisia aiheita joista on pakko kirjoittaa, muissa töissä täytyy tehdä myös asioita joita ei halua ja jotka uuvuttaa valtavasti. Harvassa työpaikassa saa valita koska jaksaa tai haluaa tulla työhön. Jos saa valita kirjoittaako päivän asusta vai lasten ruuasta, se on aika rentoa ihmisten mielestä. Niin että tässä on vain pari esimerkkiä miksi muut työt ovat uuvuttavia toisin kuin se että saa kirjoittaa blogia mihin tahansa aikaan. Mielipiteet ja kommentit voi toki olla rasittavia sitä en kiellä, mutta niitä varten voi laittaa eston ettei tule mitään kommentteja oletan sen olevan mahdollista. Faneja on kuitenkin aina enemmän tai näin päättelen, fanit voivat sitten jättää kehunsa vaikka instassa. En missään nimessä hyväksy hirveitä kommentteja, mutta niitä voi tulla ilman estoa. Äitiys varmasti voi myös vaikuttaa uupumiseen, mutta se on jokaisen oma valinta haluaako lapsia ja lukeeko kokemuksia siitä miten väsyttävää elämä äitinä voi mahdollisesti olla. En kuitenkaan tarkoita että saisi haukkua, mutta blogi työnä ei ole rasittava ellet saa jotain deadlineja että tee se ja se juttu nyt 2-5 kertaa päivässä niin ja niin pitkän tekstin kera, sitten voi ollakin rasittavaa ja uuvuttavaa. Toimittajille taitaakin olla tuollaiset säännöt ja työpaikka johon mennään tiettyyn aikaan eikä silloin kun itse jaksaa.

    1. Herätys. Ei mulla muuta sanottavaa, kuin että nyt herätys ja laajentamaan omaa aivan liian kapeaa maailmankuvaa.

  11. Voin uskoa, että inhottavien kommenttien vuoksi into hiipuu ja alkaa pohtimaan lopettamista – olethan jo vuosikymmenen tehnyt tätä blogia. Me seuraajat ymmärrämme kyllä, jos haluat jo päästä elämään normaalia elämää. Aika aikaansa kutakin. Voit keskittyä kunnolla muihin töihisi ja rauhassa ihanaan perheeseesi, kun päästät irti ja lopetat julkisen työn ❤️ Me ymmärrämme kyllä.

  12. Julkinen työ oli se mikä tahansa on varmasti todella rankkaa ja arvostelijoita ja jopa kiusaajia piisaa aina. Tsemppiä Anna! Vaatii vahvaa psyykettä ❤️ Oot upea nainen ja äiti, sussa on mieletön energia kuten Xeniassa! ja oot niin huikea suora! I Love it. ✨

  13. Heippa!

    Jos kokee uupumusta, suosittelen lämpimästi pienellä kynnyksellä hakeutumaan juttelemaan terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Kertakin voi tuoda jo hyvää helpotusta omaan oloon! Itselleni on ollut tästä iso apu ja mielestäni terapian pitäisi olla pakollista jossain elämän vaiheessa ihan kaikille ihmisille. Tässä postauksessa tulee esille tosi isoja, pohdittavia asioita ja kaksi niistä kirvoittaa multa kommentin: jos on yrittäjä, ei ole koskaan “vain kotona”. Työntekijä voi lähteä työpaikalta ja palata sinne seuraavan työvuoron alkaessa, mutta yrittäjällä ei tätä mahdollisuutta kerta kaikkiaan ole. Yrittäjä on yrittäjä, suunnilleen kunnes kuolema hänet duunista erottaa. Siksi on oikeus ja kohtuus, että myös yrittäjän lapsi saa suomalaisen järjestelmän tarjoamaa laadukasta varhaiskasvatusta. Toisekseen, meistä kukaan ei ole vastuussa kenenkään muun ihmisen tunteista. Jos joku on pettynyt johonkin asiaan toisen ihmisen tekemänä, se on hänen tunteensa, joka on syntynyt hänen sisällään hänen lähtökohdistaan. Me ei kukaan voida vaikuttaa toisen ihmisen tunteisiin eikä me voida sitä myöten ottaa niistä myöskään vastuuta. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan, siitä miten niitä käsittelee ja mihin se johtaa. Me muut ihmiset emme ole vastuussa siitä, miten jokin tunne saa jonkin toisen yksilön käyttäytymään.Meillä kaikilla on oikeus olla vastuussa vain omasta tunnemaailmastamme.

Leave a Reply