ADHD – tunnesäätely

Haluan alkuun korostaa, että kaikki kirjoitukseni ja kokemukseni ADHD:sta on vain minun, ja koska kyseessä on todellinen kirjo, ei kannata näistä vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä omaan elämään. Monet näistä asioista ovat ihan ”normaalia arkea”, ja on hirveän vaikea selittää näitä kovinkaan selkeästi. Tää on niin monen asian summa ja jokainen meistä on aivan erilainen, oli ADHDta tai ei 🙂 

Tää on ehkä vaikein aihe kirjoittaa ADHD:hen liittyen. Tunnesäätely. Mitä se käytännössä on ja mikä osa siitä kaikesta on minua ja mikä on ollut ADHD:n vaikutusta? Rajanveto on ihan mahdoton vetää, mutta pientä ymmärrystä mulla alkaa olemaan itseäni kohtaan. En tiedä tuleeko tääkin muuttumaan ja saanko jotain oivalluksia asiaan enemmän lähikuukausina toimintaterapian kautta, mutta iso muutos on jo nyt tullut ja sitä kautta oon alkanut paljon huomaamaan eroa arjessa.

Mä oon aina ollut tulta ja tappuraa. Raivostun herkästi, raivoan vahvasti ja myös rauhoitun nopeasti ja elämä jatkuu. Tää on vaikeeta sellaisten ihmisten kanssa, jotka jäävät pidemmäksi aikaa pohtimaan ja käymään läpi tapahtunutta, ja jotka eivät pysty samanlaiseen siksakkiin. Omalla kokemuksella mun tunnesäätelyyn vaikuttaa vahvasti kolme ADHD-asiaa. Jatkuva väsymyksen/uupumuksen/ponnistelun tunne, epäonnistumisen fiilis ja impulsiivisuus. ADHDthan voivat pärjätä oikein hyvin ja erinomaisestikin elämässä, mutta se ponnistelu sen takana jää usein monilta näkemättä ja huomaamatta eikä ADHD itsekään välttämättä ymmärrä, kuinka raskasta on ihan perustavallinen arki kun samalla joku mielenkiinnon kohde menee tosta noin vaan. Impulsiivinen reaktio johonkin asiaan on usein vahva ja tooooodella nopea, ADHD:hen linkittyvä estottomuus vaikuttaa reaktioon ja soppa on usein valmis.

Otan tähän ihan konkreettisen esimerkin, jonka avulla yritän selittää tän asian.

Ennen ADHD-lääkitystä: Yritän miettiä jotakin, mitä oon unohtanut. Vauva kiipeää jalkaa pitkin metelöiden jotain, Dante puhuu jotain ja leikkii samalla äänekkäällä lelulla ja mä yritän saada sanottua miehelle jotain tärkeää vaikka en enää muista mitä se oli ja samaan aikaan keittiössä puuhaava mies kysyy seittemättä kertaa miten lasagne tehdäänkään, vaikka ollaan tehty se kymmenen kertaa yhdessä. Se ihan siellä jossain kaaoksen keskellä ollut ajatus oli ihan kynnenpään ulottuvilla puskettuani läpi “ajetaan teitä ajetaan autoa moottori hurisee” -laulun sanojen, Danten leikkihöpötyksen ja Mytyn murinan, muminan ja kiljahtelun lomassa. Yritän muistaa, ja samalla huomaan, että vauvan kynnet pitäisi leikata, kun ne raapivat säärtä (tunnen), terassin amppeli pitää kastella, heti kun muistan (osuu näköpiiriin) ja hoitaa takapihalla myös ruusut ja selvittää lasikatteen hinta ja onkohan muuten viltti jäänyt keskelle nurmikkoa ettei robottiruohonleikkuri aja päältä? Käyn takapihalla, viltti on omalla paikallaan, mihin mä jäin? “Glup glup, ahhh, dieseliä. Ajetaan teitä, ajetaan autoa, moottori hurisee.” Jumalauta, ne levyt ensin, sitten liha, sitten kastike. Mihin Mytty meni? Dante, älä levitä legoja ympäriinsä, ettei Mytty saa pieniä paloja! Pitää muuten siivota lasten huone ja nostaa sieltä kaikki käden ulottuvilla oleva pois. Ainiin, ja Dante tarvii isompia sukkia. Joojoo, ensin se kastike siihen, sitten ne sienet! “… Dee niin kuin diesel, Aaa niin kuin auto, glup glup..” Äitiii, miksi tämä on keltainen? Äitii mitä on diesel? Se on polttoainetta, mitä auto syö, meidänkin autossa on sellainen. Miksi?

Puske puske, läpi esteiden, mikä se oli? Päikkylenkkarit osuu silmään. AINIIN! Deen päikkyyn pitää ilmoittaa asia X eiliseen mennessä. “Mä luulin, että sä teet sen” sanoo mies ja sitten on riita pystyssä. “Miksi mä teen aina kaiken ja voisitko sä ottaa vastuuta edes jostain kun mun pitää tehdä kaikki —— rutinaa, jupinaa, ärsytystä, sähinää —– tää on kaikki sun vika, koska mä teen kaiken ja mä en voi kaikke muistaa ja mä oon ihan poikki tähän kaikkeen!” Äsken täysin iloinen ja hyväntuulinen vaimo ei enää olekaan hyväntuulinen.

Todellisuus: Mä olen unohtanut tehdä jotain, mitä yleensä mä teen. Tunne: Epäonnistuminen ja syyllisyys. Ulospäin tuleva tunne: Raivo. Mä voin mennä sekunnissa yhdestä jutusta toiseen, mikä on täysin looginen, mutta mieheni ei ehdi mukaan millään. Hän on edelleen siinä päikkyilmoituksessa kun mä oon jo jossain ihan helvetin mutkikkaan tien päätepisteessä, jossa kaikki on hänen vika, koska mä olen aivan liian uupunut, vaikka mulla ei ole edes syytä olla uupunut, koska mun elämä ei ole niin uuvuttavaa, mutta miksi mulla on niin uupunut olo?

Tämä tilanne. No, se on hyvin tuttu mulle viime vuosilta.

Koska kaikki nuo ärsykkeet ja häiriötekijät ovat kaikki mulle “tärkeitä”, vailla omaa valintaani. Taaperon jokainen sana, se auton laulu, miehen kysymykset, ne kynnet, terassikukat ja kaikki. Mä näen, kuulen ja tunnen koko ajan jotain, mikä nousee siihen mun ajatusten joukkoon, eikä asetu mitenkään järkevään listaan prioriteeteista. En osaa sulkea pois. Olen aina vähän jossain muualla, kun kesken joka asian mä mietin jotain. Tuo esimerkki on sellainen, mitä on varmaan 50 erilaista päivässä. Samaan aikaan mulla on mielessä miljoona työasiaa, miljoona kotiasiaa ja kaikki muu. Vaikka päätän lähteä lasten kanssa leikkipuistoon, mä sinkoilen siellä hiekkalaatikon kulmalla. Paljon negatiivisia tunteita koko ajan mielessä. Miksi mä olen aina tehoton, miksi mulla on aina loputon määrä tekemistä, miksi on aina kiire, ehtiikö koskaan lepäämään, mä olen ihan surkea äiti/vaimo/työntekijä, kun en oo ehtinyt z/x/y. Impulsiivisuus nostaa to do -listalle loputtoman määrän tekemistä, priorisointiongelmat johtaa siihen, että 10 minuutin epäkiinnostavaa asiaan menee 3h ja kun joku on epämiellyttävää tai tylsää, en tee sitä heti, unohtuu ja tulee korkojen kera takaisin. Ja kaiken tän keskellä mä olen aivan loputtoman väsynyt mun päänsisäiseen sinkoiluun. Oon jo ihan siinä uupumuksen rajalla sen ihan normaalin arjen kanssa, kun kaikki ärsykkeet pyörii koko aika päällä. Ihan kun yrittäisi katsoa samanaikaisesti 4 leffaa ja kuunnella 3 radiokanavaa ja muistaa jokaisesta niistä kaikki. En oikeastaan ees oo elämän varrella hirveesti huomannut, että tätä on ollut mulle ihan normiarki. Oon ollut elämääni tyytyväinen ja onnellinen, enkä oo koskaan edes pysähtynyt ajattelemaan, että ehkä tää ei oo “normaalia”? Vasta ADHD:n hoidon myötä mä oon tajunnut, että ei, kaikilla ei ole näin.

Auta armias, jos olen yrittänyt keskittyä töihin ja mies on tullut sanomaan, että Dee tarvii uudet kumpparit. Jos mun keskittyminen on maljakko, yksi kysymys hajotti sen 100 palaksi ja mulla kesti iäisyys kerätä ja liimata ne kasaan. Tuntui lisätyöltä jo entisestään väsyneelle ja puskee valmistumista tietystä tehtävästä kauemmas ja se tuo pintaan suoraan sanottuna vitutuksen. Ja kun esimerkiksi mieheni edessä hyvinkin estottomana, impulsiivisena ihmisenä reagoin siihen nanosekunnissa, suuttumus ryöpsähti ulos miettimättä onko se suhteessa siihen mitä vaikka mies teki. Kummallista kyllä, tää ei oo koskaan ulottunut reaktiona lapsiin, vaan ainoastaan aikuisiin ja lapsiin mulla on ollut lehmän hermot. Onneksi.

Kyllä mä siis oikeasti tiedän, että vitut siitä amppelista, Deen joka sanaa ei tarvii kuunnella ja voi voi jos se Roope nyt saa ruoakseen meidän kämäsen pihaviltin. Mutta kun se ei mene mun mielessä niin. Vaikka en säntää heti tekemään kaikkea, ne asettuu mun mieleen sinkoilemaan ja mun to do -lista kasvaa älyttömän pitkäksi ja mua ahdistaa. Mua ahdistaa se, että mä en koskaan saa levätä, ainakaan siellä pääni sisällä. Luulen, että viimeinen korsi kamelinselkään oli lasten myötä vähentynyt aika. Kun lapsiin menee järkyttävän paljon aikaa, se mun päänsisäinen to do -lista kasvoi liian pitkäksi. Se alkoi tuntua mahdottomalta, mä aloin tuntemaan itseni voimattomaksi. Mä en ikinä saa tehtyä näitä kaikkia. Mä en saa ikinä sitä hetkeä, että istun alas ja vaan olen, enkä mieti. Eikä tää pätenyt edes pelkästään arkeen. Vaan saatoin tallentaa Instagramissa kivan kuvan kakusta inspiraatioksi ja sit tuli sellanen tosi overwhelming fiilis, joka oli jotenkin harmistunut ja surullinen. Millon mä muka koskaan ehdin kokeilla tehdä kaikkia näitä kivoja leipomuksia? Ja tauluja? Ja oppia sitä sun tätä ja tehdä sitä sun tätä? Koska impulsiivisen riemuidiootti perusluonteeni haluaisi tehdä kaiken ja kokeilla kaikkea. No melkein ainakin.

Ja sitten tuli ADHD-lääke. Juttelin miehen kanssa, vastasin välikysymyksiin, ja jatkoin siitä mihin jäin. Silmään osui se kuiva amppeli ja lähti sieltä ihan yhtä nopeasti. Ne samat ärsykkeet tulee. Ne samat häiriötekijät on. Mutta ne ei väsytä, ne ei uuvuta, ne ei ahdista. Ne ei pääse pintaan.

Ennen ADHD-diagnoosia olin ajoittain oikeesti huolestunut itsestäni ja muistista ja ahdistuksesta. Menin ruokakauppaan, unohdin tehdä listan. Ei mielikuvaa siitä, mitä meillä on kotona ja mitä me syötäis. Ärsyttää, että joutuu miettimään on the go ja se ärsytys pilaa sen vähäisenkin keskittymisen. Sinkoilen pitkin kauppaa tunnin saamatta mitään keskittymiseen viittaavaakaan aikaiseksi, mietin, että pitäisi olla vauvan luona tai tekemässä töitä ja se nostaa ahdistusta ja huomaan maksavani kassalla 200 euroa ruokaostoksista, joissa ei ehkä oo ees järkeä ja ne on toivotaantoivotaan ja koko sen tunnin kauppareissun mua on ahdistanut ja ollut paniikinomainen kiire, vaikka ei edes ole kiire. Ja koko kotimatkan mä oon ollut myrtsinä, koska meni päi helvettiä sekin reissu ja mies varmaan ihmettelee kun jotain puuttuu ja miks mä oon näin sukka?! ADHD-lääkkeen kanssa menin kauppaan ilman kauppalistaa, kirjoitin nopeasti muistioon muutaman ruoan mitä voitais tehdä, vähän edelleen sinkoilin kaupassa hyllytä toiselle, kun jotain unohtui jonnekin, mutta mä olin rauhallinen. “No tässä nyt menee niin kauan kuin menee“ja viestiä miehelle kotiin, että mulla menee vähän kauemmin.

Mulla jokainen negatiivinen tunne johti nimenomaan hyvin usein suuttumukseen. Jos joku alkoi selittää jotain tylsää ja epäkiinnostavaa asiaa, mua alkoi ärsyttää se, että mulla menee siihen kallisarvoista aikaa ja suututti koko tilanne. Epäoikeudenmukaisuus, tyhmyys, mikä ikinä, herättää mussa aina tunteen. Se voi olla turhautuminen, se voi olla suru, se voi olla pettymys, se voi olla mikä tahansa. Usein se vaan on tullut usein nimenomaan ärsytyksenä ja suuttumuksena. Oon ollut kiree kun viulunkieli välillä tajuamatta sitä itsekään. Jopa tilanteesta nauttiminen on vaatinut aktiivista asioiden poissulkemista mielessä. Leffa ei riitä, urheilu ei riitä. Musta tuntuu, että oon ollut rentoutunut ihan tosi harvoin ja yksi niitä hetkiä on ollut pakohuoneessa. Siinä on tarpeeksi stimulusta mulle siihen, että mä en pysty pyörittää mielessäni muuta. Aikaa vastaan taisteleva mielenkiintoinen tehtävä toimii. Strateginen joukkupeli, missä tapahtuu koko ajan jotain (lentopallo) vie mielen ja kropan kiinni siihen, eikä tule muuta mieleen. Ja oon lähes euforisen onnellinen niissä hetkissä tai niiden jälkeen. Ripsihuollon kaltainen paikka vuorostaan on ollut ihan painajainen, kun oon jumissa mielessäni täysin. Samanaikaisesti mielen ja kropan aktivoiva tilanne on yleensä ollut ainoa, missä olen rentoutunut.

Huomasin aina ajoittain, että adrenaliinin noustessa, oon toiminut tosi hyvin. En oo sinkoillut ympäriinsä, vaan toiminut oikeasti aika järkevästi ja tehokkaasti. En koskaan osannut edes yhdistää sitä tähän tarpeeseen saada vahvaa stimulointia aivoilleni, jotta voisin toimia rauhassa. Mua ei kuohuta vuoristoradassa tai jossai huvipuistohärvelissä, vaan mä rentoudun niissä. Väitän, että voisin nukahtaa Topspiniin. Oon itse asiassa useammin ku kerran nuokahtanut hammaslääkärin tuoliin, vaikka pelkään hammaslääkäriä 😀 Tiedän tasan mitä tehdä ja missä järjestyksessä, kun on ns. joku tilanne päällä. Jos mun pitää soittaa joku turhauttava byrokraattinen puhelu, pelaan toisella puhelimella jotain nopeuspeliä sen ajan, koska tuntuu, että pystyn keskittymään paremmin. Oon tehnyt lopputyöni yliopistoon katsoen samalla tv-sarjaa. Soitan lähes aina autoa ajaessa jollekin, jos olen yksin autossa. Oon tarvinnut aina jotain ylimäärästä tilanteisiin, että mulla on rauha olla niissä.

Dopamiini ja serotoniini voi selittää kaikki nämä asiat. Osa on varmasti ihan mun perusluonnettakin, rajanveto on mahdotonta tehdä, koska mulla on yli 30 vuoden muistot minusta ja ADHD on osa minua, eli ei niitä oikein voikaan erottaa. Tiedän vaan sen, millainen vaikutus on ollut ADHD-lääkityksellä. Mä olen rauhallinen. Pääni sisällä mä olen rauhallinen. Mä valitsen yhden asian, kuten perheen kanssa olemisen, ja mä pysyn siinä. Mielessä saattaa käväistä joku asia, mikä pitää tehdä, mutta se menee myös pois. Se ei jää nalkuttamaan ja muistuttamaan, että mä en ole riittävän nopea, hyvä ja tehokas. Se vaan menee pois. Jos se on todella tärkeä, teen sen ja jatkan sitä mitä tein. En ahdistu, en stressaannu.

Kun jotain tapahtuu, mikä aiheuttaa huonoa fiilistä, mä saan kiinni siitä tunteesta, pureskeltua sen auki ja mietittyä, mitä mä haluan saavuttaa. Voin toimia järkevästi ja rauhallisesti ja reagoida sen mukaan. Mä edelleen tunnen kaikki mahdolliset tunteet, jopa laajemmin. Oon ollut surullinen viimeisen kuukauden aikana useammin kuin yleensä. En sen takia, että olisi ollut paljon surullisia asioita, vaan koska saan kiinni siitä tunteesta. Surullisuudesta, ei vihasta. Kun joku tekee tyhmästi, mua surettaa, eikä raivostuta. Kun katson mun nukkuvaa vauvaa, mua surettaa, että kohta hän on jo iso. Mua ei ärsytä se, etten ole ehtinyt tarpeeksi sitä ja tätä ja ahdista se, että oon käyttänyt aikaa siihen ja tähän. Mä oon hänen kanssaan, iloitsen siitä hetkestä ja suren sitä, kuinka ohikiitävä se on, mutta sille paletille ei vaan mahdu nyt myös ahdistus ja raivo, jotka on peittäneet alle monet muut tunteet ennen. Ehdin pysähtyä ja sanoittaa miehelle asiat. Osaan myös nähdä omaa toimintaa aivan eri tavalla ja ymmärtää, missä kohti mä meen pieleen ja miten se vaikuttaa miehen toimintaan. Huomaan kun keskitys on karkaamassa, kun aihe on epäkiinnostava, mutta mietin sen olevan tärkeä sille toiselle ihmiselle ja keskityn kuuntelemaan.

Pyysin miestäni tarkkailemaan mun mielialoja tarkkaan lääkityksen aloittamisen jälkeen, koska lääke voi vaikuttaa monin tavoin ja on tärkeää, että myös läheiset seuraavat sitä. Näiden viikkojen jälkeen ollaan miehen kanssa molemmat huomattu, että mä olen paljon iloisempi, lempeämpi (erityisesti itselleni) ja rauhallisempi. Reagoin vähän hitaammin tunnepuolella, mikä on vain hyvä asia, sillä ennen tunteen ilmaisua ehdin itse sen tunteen tasalle, enkä lähde impulsiivisesti siihen mukaan. Mielialat elää vähemmän myös parempien unien, fiksumman ruokavalion ja vähemmän sokerin vuoksi.

Ja ykskaks huomaan istuneeni syömässä lounasta täysin keskittyen siihen. En ole miettinyt muuta kuin sitä hetkeä. Tää oli ensimmäisiä oivalluksia toisena lääkepäivänä. Istuin perheeni ja siskoni kanssa terassilla lounaalla, oli paljon tekemistä sinä päivänä vielä ja ennen lounasta keittiöön oli muodostunut kaaos. Mulla ois pyörinyt normaalisti nää asiat mielessä nonstop kun olisin ollut lounaalla. Mutta nousin lounaspöydästä kun kaikki oli syöneet ja totesin, että hetkinen.. Jotain puuttuu. Se kaaos! Mä kuuntelin, juttelin, nauroin, syötin lasta ja söin itse, mutta mä en ollut mielessäni missään sen pöydän ulkopuolella. Ja se oli mulle ensimmäinen kerta niin, tai ainakin sellainen, että muistaisin sen. Hain postilaatikosta postit, huomasin hääkutsun syyskuulle. Aikaa ilmoittautua oli vielä melkeen pari kuukautta. Mä ilmoittauduin heti, ilmoitin ruoka-ainerajoitukset ja varasin hotellin. Siltä istumalta, enkä viime tingassa. Enkä meinannut tunnistaa itseäni.

Jännittävintä tässä ADHD-lääkityksen alkutaipaleella on ollut nimenomaan tämä oivaltaminen kun tilanne on jo ohi. 30 vuoden kokemuksella tilanteen mentyä ohi huomaa, että hetkinen, mä tekisin yleensä niin ja näin. Tähän aikaan mahtuu vaikka mitä tilanteita, joissa olisin oikeesti suuttunut miehelle ihan kunnolla. Nyt mä tajuan jälkeenpäin, että tästä olis tullut sota, mutta siinä hetkessä mä näen tilanteen kokonaisvaltaisemmin. Mies tiputti mun puhelimen maahan ja siinä hajos lasi. Sen sijaan, että tulis se eka ärsytyksen tunne ulos, totesin rauhassa, että ois pitänyt muistuttaa, että tossa kassissa on se huono läppä (Cult Gaian pyöreä laukku on tässä ihan surkea), ja kanna varovasti. Kyllä mies sen tietää, on tiputtanut sieltä jotain muutakin joskus vuosien aikana. Mutta ei sellaista voi muistaa. Koska yleensä itse muistaa kaiken ja huomaa kaiken, yleensä myös yletän mieheen saman vaatimuksen. Mikä ei oo millään lailla perusteltua. Sen sijaan, että olisin suuttunut siitä puhelimesta ja täysin irrelevantin asian muistamattomuudesta, totesin, että mä ite unohdin muistuttaa ja ei se haittaa, sen saa korjattua, se on vaan puhelin. Meidän harvinainen treffi-ilta ei saanut tästä negatiivista makua, enkä tuntenut hukkuvani siihen ahdistukseen, että taas yksi asia lisää, mikä pitää hoitaa, kun pitää huollattaa puhelin. Ilmoitin miehelle, että hoitaa sen huollon varauksen ja jatkettiin iltaa eteenpäin. Normaalisti mä myös ahdistuisin jokaikinen kerta kun näkisin sen puhelimen näytön rikkinäisenä, mutta tossa se on ollut kohta kuukauden rikki, enkä oo saanut vielä veritulppaa asiasta. Ei oo siellä prioriteettilistan kärkipäässä ja unohtuu yhtä nopeesti kun lasken puhelimen käsistäni. Missä on muuten yks hauska nippelitieto. Mun puhelimen unlockaus-määrät romahti jonkun 60 % sen jälkeen kun aloitin ADHD:n. Jäi vaan pois kaikki sellaiset “ootan kahvia 40 sek, avaan puhelimen” -totutut tavat, ja puhelin aukeaa silloin kun tarviin sitä. Käyttöaika on vähentynyt myös, mutta radikaalein toi ero on nimenomaan unlockauksissa, koska kaikki sellainen turha näprääminen on jäänyt pois.

Pieni skeptikko minussa on miettinyt, että onko mulla edes ADHD, vai oonko vaan niin fiksu, että oon sen kaikille onnistunut myymään? Noille asiantuntijoille? Kun ei ole mitään aukotonta fysiologista testiä, joka näyttäisi asian, niin pieni epäilys aina tulee mieleen. Entä jos mä vaan kuvittelen ja koska mä kuvittelen, niin placebona mä toimin eri tavalla, koska haluan uskoa tähän? Tuo on aika lailla kadonnut täysin mun mielestä jo. Lääkitys ei tehoaisi samalla tavalla neurotyypilliseen. Ja voin käsi sydämellä sanoa, etten tee asioita niitä tiedostaen. En oo jättänyt sokeria tosi paljon vähemmälle tietoisesti, vaan mun ei vaan tee mieli, jolloin sen poisjättäminen on ollut helppoa. En laske mielessäni sataan, vaan reagoin tilanteeseen hitaammin ja monipuolisemmin, jolloin mulla itselläni on oikeampi ymmärrys tilanteesta. Mä itse ehdin mun vuoristoradan kyytiin ja ehdin reagoimaan siihen. Se reaktio tulee myös levollisemmasta, tasaisemmasta mielestä, joka ei ole ollut kuormittuneena koko päivän. Tuossa puhelimen hajoamisen hetkessä mä en itse asiassa usko, että lääke enää vaikutti, sillä oli jo ilta. Mutta kun päivä menee rauhassa, ei illalla ole päällä ylikuormitusta koko päivältä.

Mä oon edelleen ajoittain väsynyt. Mytty on tehnyt hampaita ja riekkunut öisin. On heräilty syömään ja riekkumaan ja rehaamaan ja parahdeltu ja mitä vielä. On ollut liian lyhyitä yöunia ja ollut paljon uusia kokemuksia ja pitkiä päiviä. 4-5 h automatkat lasten kanssa pysähdyksineen on 8-9 h kokonaisuuksia, joissa on koko ajan ollut ruokkijana, nukuttajana, viihdyttäjänä tai kuskina. On ihan OK olla väsynyt silloin. On ihan OK olla surullinen, jos joku kohtelee väärin. On ihan OK tuntea negatiivisia tunteita. Mutta mä en oo pintakiree koko aika ja uupunut vähän kaikkeen tajuamatta itsekään sitä paljonko päivään mahtuu ponnistelua. Oon energisempi, iloisempi ja rauhallisempi. Ja voi että mä nautin siitä!

Pahoittelut kuvakierrätyksestä, meillä on ollut niin haipakkaa töiden ja remppailun kanssa viikolla ja perheaikaa viettäessä viikonloppuna, etten ole ehtinyt kuvaamaan mitään muuta kuin meidän lapsia viime aikoina 😀 

23 thoughts on “ADHD – tunnesäätely

  1. Oho, tunnistin itseni vahvasti tuosta tekstistä. Jatkuva pään sisäinen kaaos ja To do-lista läpikäynti yhdistettynä lapsiperhe elämään uuvuttaa. Ihmettelen usein miksi niin pienet ärsykkeet raivostuttaa ja koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. En tavoittele mitää täydellistä perheidylli, mutta silti en saa hetken rauhaa kun on “niin paljon tekemistä”.

    1. Hei!

      https://www.lily.fi/blogit/mungolife/viimeinen-kommenttini-business-finland-rahoitusasiaan/

      “Omalta osaltani on todettava, että olen kaiken sanottavani asiaan sanonut, enkä koe asiaa tarpeelliseksi tämän enempää kommentoida tässä välissä. Business Finlandin rahoittamat projektit tulee ilmoittaa BF:n rahoittamiksi, joten tilanteen edetessä varmasti jokainen asiasta kiinnostunut saa mahdollisuuden yhdistää tämän uuden liiketoiminnan tähän rahoitukseen. Suunnittelemani aikataulu uuden liiketoiminnan käynnistymiselle on loppuvuosi 2020 / alkuvuosi 2021.”

  2. Kiinnostavaa luettavaa! Minulla täysin samoilla oireilla psykiatrin diagnosoima vaativa persoonallisuus. Epäilen myös epävakautta mutta sitä olen hoitanut lukemalla kirjallisuutta ja vertaistuella enkä ole hakeutunut enää terapiaan.

    Ikä tekee onneksi tasaisuutta. Ja lapsilleni onneksi pystyn olemaan lempeä, miesparka on joutunut koville.

    1. Kuulostaa omaan korvaan myös vaativalta/epävakaalta persoonallisuushäiriöltä. Jos ADHD on ollut tabu ja diagnosoimatta jäänut todella moni, tämän hetken tabu tuntuu olevan persoonallisuushäiriöt. Niistä ei puhuta juurikaan. Epämieluista niissä lienee se että niitä ei juurikaan voi hoitaa.

      1. Käsittämätön kommentti kaikkinensa. Tabuja lisää se, että kaiken maailman kyökkipsykologit heittelee ilmoille diagnooseja esim. blogitekstien pohjalta, kun tilanteessanin hoitosuhteessa olevia alan ammattilaisia. Ensinnäkin, kummankaan näistä kuvailua en tunnista itsessäni lainkaan. Tai no horoskooppityyppisesti varmasti missä tahansa löytyy 10% itseen sopivaa, mutta vahvimmat ja selkeimmät merkit uupuu täysin, eikä kukaan ammattilainen ole näitä edes nostanut mahdollisena ilmaan. Siinä missä taas ADHD-kirjallisuus itsessään on ollut valtavasti avuksi, koska se on osunut ihan älyttömän maaliin.
        Unohdat myös yhden tärkeän osan. Mitrn veikkaat ADHD-lääkityksen vaikuttavan näissä diagnooseissa? Itse sanot, että näitä ei voi hoitaa, mutta mites kun mulla ADHD-lääkitys laitto kerralla yöunet kuntoon, rauhoitti mielen häiriötekijöiltä ja auttoi keskittymään todella pitkäjänteisesti?
        Mikään ei ole niin typerää ja törkeää, kuin heitellä diagnooseja ja epäillä samalla oikeita tilanteita, sehän sitä tabuilua pahentaa 🤦‍♀️

        1. Ei sinua kukaan diagnosoi! Sinullahan on jo diagnoosi. Ja lääkitys toimii joten se on varmasti oikea! Sinä vaan kuvailet itseäsi tavalla joka sopii aika täydellisesti myös epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Joten lukijoiden ei kannata lähteä itsellään automaattisesti epäilemään adhd:ta jos löytää itsensä kuvauksestasi. Itseasiassa hyvin moni asia voi saada ihmisen käyttäytymään ja toiminaan tavalla jota kuvailit. Myös traumatausta, liian kuormittava elämä jne.

          1. No itse asiassa mun kuvailu ei sovi millään lailla kumpaankaan sun ehdottamaan ja edelleen palaan siihen, että kaikenlainen kyökkipsykologia vaan lisää tabuja ja stereotypioita.
            Ja ei, mikään muu asia ei saa ihmistä käyttäytymään samalla tavalla, kun missään muussa tilanteessa ne häiriötekijät ympärillä ei mene samalla tavalla kasaksi mielessä.

    2. No siis naisoletettujahan alidiagnosoidaan neurokirjolle ja sen sijaan, että osattaisiin naisoletusta tunnistaa neurokirjon piirteet, yleensä ns. primääridg on jotain muuta; masennus, skitsofrenia, epävakaa jne. Mitä tulee sitten laajemmin neurokirjolaisuuteen, katsotaan “oireiden” jatkuvuutta ts. “oireiden” on pitänyt alkaa lapsuudessa muutoin kyseessä saattaa olla esim. kaksisuuntainen tmv. Lääkityksen osalta ymmärtääkseni AD(H)D-lääke “rauhoittaa” AD(H)Dn aivoja siinä missä muissa tapauksissa neurotyypilliselle aiheuttaa esim. mm. juurikin ylivirittyneisyyttä. Tämä kaikki em. siis briiffattu itselleni TYKSissä, toistan siellä kuulemaani viestiä.

      1. Ja siis lisäyksenä vielä, että toki voi olla molemmat – neurokirjolainen ja esim. epävakaa, eivät poissulje toisiaan, vaikka näin usein ajatellaan. Mutta siis fokus kuitenkin siinä, että tyttö- ja naisoletettuja alidiagnosoidaan neurokirjolle vähän ja harmillisen moni jää ilman asian-/tarkoituksenmukaista tukea “oireisiinsa”.

  3. Ihan kun olisin itse kirjottanut tän! 🤯 Pystyn niin samaistumaan kaikkeen tohon mitä pään sisällä koko ajan tapahtuu.

  4. Täällä 35-vuotias perheenäiti, joka sai diagnoosin heinäkuussa. Olet kuvaillut arkeni, ajatukseni, suhteeni ja kaikki täydellisesti. Kiitos!

  5. Kiitos tästä postauksesta ja konkreettisesta esimerkistä. Kuvasit juuri jotain mitä olen pitänyt täysin omana omituisuutenani, tähän voisikin siis olla aivokemiallinen selitys. Itsediagnoosia en ala tekemään, koska kertomasi mukaan ADHD testataan monessa vaiheessa, mutta nähtävästi voin ainakin yrittää etsiä tähän apua.

  6. Onko lääkehoito vaikuttanut kykyyn vaihtaa näkökulmaa ja aidosti eläytyä toisen ihmisen kokemukseen, vaihtaa “viitekehystä”, jolla katsoa maailmaa ja eri vuorovaikutustilanteita? Kysymys tuli mieleen tästä tunnesäätely- teemasta. Joskus käy niin, että tietty lahjakkuus muodostuu kompensaatiokeinoksi- esim. verbaalinen ihminen järkeilee ja on vakuuttava- mutta aito eläytyminen ja toisen kokemuksen hyväksyvä ymmärtäminen ei onnistu (maltti ei riitä ts. impulsiivisuus vie).

    Temperamentin, persoonan, kykyjen ja kompensaatiokeinojen, tunnesäätelyn, elämänhistorian, vastoinkäymisten ja varsinaisten nepsy- tai muiden oireiden rinnakkaisuus ja eroavaisuudet muodostavat kyllä todella mielenkiintoisen kokonaisuuden!

  7. Tunnistin itseni myös täysin tuosta kuvauksesta vaikka mulla ei ole adhd:ta. Luulen et kaikilla äideillä on enemmän tai vähemmän sinkoutuvat ajatukset ja hermot palaa “tyhjästä”.

  8. Minä tunnistan myös itseni ihan täysin tuosta, eikä minulla ole ADHD:ta. Onneksi tässä on vielä paljon elämää edessä ja aikaa edelleen opetella tunnesäötelyä. Paljon mielestäni olen siinä jo kehittynyt 🙂

  9. Hmm. Teksti jätti vahvasti miettimään. Olen täsmälleen samanlainen. Jatkuvia to do -listoja, jotka menee kuitenkin siihen, että pakolliset tekee ihan viimeisenä tai joku jää kuitenkin tekemättä. Nopeita raivostumisia miehelle. Epäkiinnostavat asiat ei saa ajatusta pysymään kiinnostuneena, vaan pakko alkaa tehdä jotain muuta, kuten nopeasti selata FB tai Instagram feediä läpi ja huomaa, että ajatellut jotain toista asiaa jo muutaman minuutin ja huomaa, että joku on kysynyt jotain ja pitäisi osata vastata. Jatkuva epäonnistumisen tunne, vaikka joku asia on mennyt hyvin, niin kuitenkin olisi pitänyt mennä vieläkin paremmin. Ajatusten sinkoilua. Tätäkin kirjoittaessa listaan tulee monta asiaa mieleen, mutta kun kirjoitan yhtä tekstiboksiin, niin toinen on jo unohtunut. Ja juuri tuo, että joku jossa vahva ärsyke, niin tuo eniten hyvän olon tunnetta. Kestitseminen toisinaan hankalaa, kun ei osaa keskittyä, vaan alkaa kiinnittämään huomiota, että on joku pieni juttu, mikä pitää hoitaa, vaikka vieraita ei varmasti haittaa asia yhtään.

    Todellakin jäi nyt mietityttämään asia.

  10. Moi Anna!

    Kiitos kun kerrot niin avoimesti aiheesta, todella mielenkiintoista luettavaa. Mielestäni kuulostaa kuvaamasi perusteella siltä, että yksi suuri haaste sulla on (ollut) ärsykeherkkyys. Ainakin ennen lääkityksen aloitusta olet ilmeisesti häiriintynyt jokaisesta uudesta ärsykkeestä, jolloin alkuperäinen toiminta keskeytyy/hajoaa. Tartu(i)t siis äkkipikaisesti ärsykkeestä toiseen, jolloin oikeen mistään ei tule valmista. Jos tämä on edelleen haaste, niin kannattaa kokeilla asioiden kirjoittamista ylös 🙂 Kun mieleen tulee toiminnan aikan toinen tehtävä asia, kirjoitat sen itsellesi ylös. Hoidat kirjoitetun asian myöhemmin ja jatkat meneillään olevan loppuun saakka. Näin saat vähennettyä stressiä siitä, että unohtaisit mieleen tulleen asian. Toki lapsien kanssa varmasti joutuu välillä keskeyttämään alkuperäisen tehtävän esim. turvallisuussyistä, mutta kiireettömämpiä asioita voisi listata ylös ja hoitaa myöhemmin.

    Mukavaa alkusyksyä sinulle!

    1. Kiitos, tätä oon tehnyt vuosia, mutta ei se auta. Ja kun kyse ei ole pelkästään siitä, että ne kaikki asiat tulee sellaiseksi, että ne pitäisi tehdä heti, vaan vaikka jos mä tiedänkin, että voin tehdä asian myöhemmin, se jää päällimmäiseksi pyörimään ja viemään kaistatilaa. Lisäksi tosiaan kaikki ärsykkeet on vahvoja ja vaikeita sulkea pois, telkkari ja lelun laulu ja kaikki, mitä en edes miellä tarvitsevan mun huomiota, mutta joita en silti pysty sulkemaan 🙂 Saat tuon kuulostamaan ehkä hölmön helpolta. Jos asia olisi niin yksinkertainen kuin että kirjoitanpa ylös ja teen myöhemmin, niin olis tosi kiva. Mutta kyse ei ole ihan sellaisesta tilanteesta 🙂

      1. Hei, taisit ymmärtää viestini hieman väärin. En siis tarkoittanut, että tuo listojen tekeminen ratkaisisi kaikki ongelmat. Monesti häiriö tuo monenlaisia haasteita ja niihin ei välttämättä löydy yhtä ratkaisua, vaan monista pienistä ratkaisuista kootaan kokonaisuus, jonka avulla homma toimii paremmin. En ainakaan huomannut tekstissäsi, että kertoisit muistilistoja tekeväsi. Päänsisäiset listat eivät aja samaa asiaa kuin kirjoitetut, siksi ehdotin kirjallisten listojen tekoa sinulle 🙂 Mutta hyvä juttu, jos keino on jo käytössä. Toivottavasti hyödyt toimintaterapiasta, kannattaa ainakin kokeilla kaikkia annettuja vinkkejä, vaikkei ne niin omalta heti tuntuisikaan 🙂

        1. Kyllä kyllä, siis totta kai juuri noilla pienillä tekemisillä on merkitystä arjessa, ja monet omat tavat toimia ovatkin olleet toimivia strategioita ADHD:n hallinnassa, vaikken niitä ole sellaisiksi mieltänyt, kun en ole tiennyt ADHD:sta. En ole postauksessa kertonut monesta muustakaan asiasta, sillä tämä postaus koski nimenomaan tunnesäätelyä, johon vaikuttaa erittäin moni asia ja koko asia on kokonaisuus. Ei siis auta se, että laittaa äänenvaimennuskuulokkeet, järjestää kodin tietyllä tavalla tai tekee muistilistaa tai luo sääntöjä, koska arki on arkea ja siinä on kaikilla erilaiset tavat toimia, mutta se yleinen kuormittavuus ja juuriki ärsykeherkkyys voi olla tosi raskas vaikka kuinka yrittäisi luoda erilaisia toimintatapoja, ja esim. osa mun luomista on olleet aika mua kuluttavia. Siksi osana tän hoitoa onkin terapia ja oman terapeutin kanssa asioiden läpikäyminen, suunnitteleminen ja uusien asioiden opettelu. Nää postaukset on aina pintaraapaisuja ja koskee vain tiettyä osaa tästä kokonaisuudesta, senkin takia ehkä harhaanjohtavia. En kirjoittele listoja tällä hetkellä ylös. Enkä sanele. Enkä käytä postit-lappuja tai kalenteria niiden kirjaamiseksi, mitä oon kaikkea tehnyt. Ongelma kun ei ole muistamisessa, vaan siinä, että kaikki asiat tuntuu yhtä vahvoilta “pitäisi nyt tehdä” -tyyppisiltä asioilta. En unohda, on ehkä se pahempi ongelma kuin se, että muistan tehdä myöhemmin. En siis ala tekemään asiaa heti, vaan se jää mieleen. Ja kun sinne tallentuu kaikki, niin sit tuntuu koko ajan siltä, että on jotain. Olis mahtavaa, jos ylöskirjoittaminen poistaisi sen mielestä, mut mulla se ei toimi, ja siks nyt tehdään erilaisia muita arjen ratkaisuja, joista on tai ei ole apua.

          Mutta hyvä esimerkki on ollut esim. jääkaapin järjestys, josta oon ollut aina lähes fanaattinen ja ADHD-lääkityksen aikana oon ollut sen suhteen hyvin välinpitämätön, koska se ei a) tuu mulle mieleen päivän mittaan tuhat kertaa ja b) kun musta ei tunnu niin kaoottiselta muuten, se jääkaapin järjestys ei tunnu yhdeltä tavalta hallita kaaosta 🙂

  11. Kiitos Anna 🙂 Aivan kuin olisit kirjoittanut omia ajatuksiani tästä jatkuvasta sinkoilusta pään sisällä. Jatkuvaa uupumusta on vaikea selittää ulkopuolisille, koska “siihen ei ole mitään syytä”. Ainakaan omasta mielestäni..koska kaiken oman toiminnan näkee normaalina. Aion ottaa seuraavalla kerralla lääkärin kanssa keskusteluun aiemman diagnoosin sijaan/lisäksi mahdollisen ADHD:n, sillä tunnistan itseni todella vahvasti kokemastasi.

    Ihanaa kun olet niin avoin tästä asiasta, kiitos! 🙂

Leave a Reply