Kaikkensa antanut epäonnistunut vanhempi?

Kasattiin tuossa toissailtana miehen kanssa lasten leikkikeittiötä ja laitettiin lapset hetkeksi katsomaan piirrettyjä, että saatiin sitä kasaan paremmin. Olisi ehkä selvinnyt yksinkin, mutta oli helpompi saada se kasaan, varsinkin kun oli vähän kiire. Kiire, koska oltiin luvattu lapselle, että kasataan se ennen nukkumaanmenoa ja osia olikin tosi paljon ja aikaa meni enemmän kuin olin suunnitellut. Siinä ne kundit istu sohvalla, piirretty oli päällä ja lapsi yritti tulla pari kertaa “auttamaan” kun ei malttamattomana pysynyt paikallaan odottaessaan tuota rakennelmaa valmiiksi ja me komennettiin takas sohvalle ruuvien ja porakoneen läheltä. “Katso nyt hetki sitä piirrettyä, kohta on valmista!” Ja sitten mieheni sanoi ääneen, mitä mäkin ajattelin:

“Jotenkin niin epäonnistunut olo, kun ne istuu tossa kattoo piirrettyjä.” 

Niin, niin oli. Ja sit pysähdyin hetkeks miettimään. Siinä me oltiin, kaksi vanhempaa, jotka pe töiden jälkeen maalas lastenhuoneen, pakkas kamat ja suuntas rentoutumaan koko perhe ihaniin järvimaisemiin. Perhe, joka valvoi lauantai-illan lapsen iloksi kalastaen auringonlaskussa ja antaen lapsen toteuttaa itseään kaikessa mahdollisessa viikonlopun ajan. Perhe, joka kotiin tultuaan alkoi heti kasaamaan leikkikeittiötä ennen kuin oli edes tavarat purettu. Leikkikeittiötä, jonka lapsi oli valinnut muutamasta ehdotetusta, joka oli maksanut ihan riittävästi ja jota oli tuunattu pieteetillä ja rakkaudella. Koska lapsi nyt sattuu rakastamaan keittiöleikkejä ja toivoi jääkaapillista keittiötä ja koska edellinen meni mummolaan leikittäväksi. Siinä me seistiin, koko viikonlopun lapsillemme antaneina, molemmilla ruuvarit ja porakoneet käsissä ihan hiki valuen kasaamassa leikkikeittiötä unelmien leikkihuoneeseen, ja silti me koettiin hurjaa epäonnistumista, koska meidän lapset katsoivat piirrettyjä metrin päässä meistä.

Ja joo, en nyt lähde sanomaan, että sisustuksen muuttaminen oli vain lasten vuoksi. Omaakin iloa siinä on, silmäniloa ja tekemisen iloa. Mutta kyllä siinä on silti lähdetty lasten ehdoilla liikkeelle. Autettu pienempää nukahtamaan itse sänkyyn, kun veli on samassa huoneessa. Saatu molemmille huomio nukkumaanmenohetkellä silloinkin kun toinen vanhemmista on työmatkalla, kun nukkuvat samassa huonessa. Reagoitu heti 3-vuotiaan harmiin siitä, ettei halua olla yksin nukkumaan mennessä. Yhdistettiin huoneet ja laitettiin sisustus uusiksi. Mahdollisimman avara tila, missä on helppo leikkiä ja missä saa helposti siivottua, eikä ole mitään hankaluuksia. Yhteinen leikkihuone, ettei tule riitoja leluista, kun ei aiota ostaa tuplana kaikkea omaa. Yhteinen unihuone, jossa on aina unikaveri mukana, veli siinä vieressä. Ei ehkä lapsillemme ole väliä onko seinä valkoinen vai petrolinsininen, mutta no, sininen oli lapsenkin toive.

Mut siinä me oltiin. Ihan rehellisesti yhtään kehumatta voin sanoa, että me ollaan hyviä vanhempia. Ei ehkä täydellisiä, mutta erinomaisen hyviä. Lapsemme saavat roppakaupalla rakkautta ja huomiota, omia ja yhteisiä hetkiä, virikkeitä ja rauhaa. Terveellistä ruokaa, paljon leikkiä, erilaisia aktiviteetteja, rakkautta ja rajoja. He saavat paljon materiaa, mutta myös paljon jää saamatta, ihan senkin takia, että kaikkea ei vaan voi aina saada. Me molemmat vietetään jumalattoman paljon aikaa lastemme kanssa, ei koska täytyy, vaan koska se on meistä ihanaa. Me mietitään ihan hurjasti lapsen varhaiskasvatusta, lapsen harrastuksia, lapsen kehitystä jnejne. Ruoka, herkut, tekemiset, aktiviteetit, kaikki. Me omistaudumme lapsillemme ja olemme onnellisia vanhempina. Ja silti me koemme jatkuvasti epäonnistumista.

Ja se on jotenkin jännä. Mut myös nykypäivän yksi surullisimpia vanhemmuuden ilmiöitä. Jo raskausaikana voit tehdä kaiken väärin ja äitiytesi voidaan tuhota täysin jo raskauden aikana. Pidit vanhempainvapaata tai et (miehenä tai naisena), teit niin tai näin, se on jollain tavalla väärin ja riittämätöntä. Joka asiaan on mielipide ja joka asian mielipide toitotetaan ihan todella vahvasti jokaisessa mediassa. Tulee herkästi olo, että vanhempina ei vaan voi onnistua täysin.

Nykypäivänä ei riitä, että lapsi on ravittu, puettu puhtaisiin vaatteisiin ja kasvatettu melko lailla hyväksi ihmiseksi, joka kohtelee muita hyvin. Mä mietin omaa lapsuuttani ja siskojeni lapsuutta ja mä en vaan usko, että mun vanhemmat eli siinä ristipaineessa, että piti miettiä, nukkuako perhepedissä vai ei ja kuunnellen niitä syitä molemmissa, joilla lapsi menee pilalle. Viikonloppuaamuisin saatettiin katsoa parikin tuntia piirrettyjä kun toinen vanhemmista oli töissä ja toinen nukkui, koska heräsi koko viikon 5. Siinä istuttiin sohvalla murolautanen sylissä ja katottiin piirrettyjä. Nyt jos 30 min ruutuajasta poiketaan, niin molemmat käy jotain henkistä itsesyyttelyä ainakin jollain tasolla. Korona-aikana koin ehkä suurinta epäonnistumista vanhempana ikinä, vaikka jos mä oikeesti mietin, niin voi nyt jumalauta, kyllä menee mun skideillä ihan helkkarin hyvin elämässä, vaikka joutuukin 3-vuotiaana ajoittain leikkimään itsekseen hiekkalaatikolla tai kattoo sadepäivänä tunnin piirrettyjä kun teen ruokaa koko perheelle.

Nykypäivän tiedostavuus vanhempana on mahtavaa, koska voidaan jättää väliin kasa virheitä, mitä tehtiin aikaisempina vuosikymmeninä. Mut niistä virheistä huolimatta meistä kasvoi sangen normaaleja ihmisiä. Niistä piirretyistä ja vääränlaisista kengistä ja vääristä nukkumistavoista ja ties mistä kaikesta huolimatta. Mielenkiintoista nähdä, miten tätä hetkeä arvioidaan jälkiviisaana 20 vuoden päästä. Olimmeko poikkeuksellisen hyviä vanhempia vai kasvatimmeko sukupolvellisen ihmisiä aivan päin helvettiä? Ja mitä tapahtuu syntyvyysluvulle, kun vanhemmuudessa on näin valtava paine? Kun ei vanhemmuutta voi mitata ja nykymaailmassa vähän kaikki on mitattavaa. En minä tiedä olenko mä hyvä äiti vai en. Millä mittarilla? Kehen verrattuna? Missä asioissa? Kyllä mun tekis mieli sanoa, että joo. Mut silti mun lapset söi tänään valmisruokaa lihatiskin tarjottavista ja meni nukkumaan tunnin myöhemmin kuin piti. Epäonnistuin. Kun enää tavoite ei ole ravittu, tarpeeksi nukkunut lapselle ominaisella tavalla itseään ilmaiseva ja käyttäytyvä lapsi, vaan väännetään ensiparkaisusta lähtien tutista, imetyksestä ja nukkumisesta, niin ei vaan voi onnistua. Ei voi. Kuka haluaa toteuttaa vuosikausia näin kuluttavaa ja aikaa vievää tehtävää tietäen aina epäonnistuvansa?

Jos antaa tolle tunteelle sijaa, niin joka ikinen päivä voisi kokea olevansa epäonnistunut äiti tai isä tai ylipäätään epäonnistunut vanhempi ja kasvattaja. Kun lapsi vetää uhmakohtauksen jossain, voi kokea epäonnistuneensa kasvatuksessa tai kommunikaatiossa tai todeta, että kuuluu ikään. Jos itellä menee hermo tilanteessa ja vaikkapa huutaa lapselle, voi kokea epäonnistuneensa tai sitten voi pyytää lapselta anteeksi ja selittää, että äiti on väsynyt ja siksi äiti huusi. Ja voi antaa itselleen synninpäästön todeten, että ei itsekään ole rautarouva.

Kaikista kamalinta on ehkä se, että se tärkein arvioija tässä tilanteessa, on niin pyyteettömän, viattoman täydellinen, ettei se osaa edes antaa huonoa palautetta. Oon aina miettinyt, miten surullista on vaikka kun koiranpentua kaltoin kohdellaan, mutta se silti rakastaa omistajaansa. Tilanne on vähän sama lasten kanssa. Toki lasten hyvinvointi on varmasti niin ja näin monessa tilanteessa, mutta lasten suhtautuminen vanhempiinsa on silti uskomattoman kaunis ja anteeksiantavakin. Kun mä oon ollut koko päivän ihan supermutsi ja kaikki on mennyt ihanasti ja halitellaan nukkumaan mennessä, lapsi katsoo silmät kirkkaana ja sanoo “olet rakas” ja näet ja tunnet hänestä joka solullasi, että olet hänelle koko maailma. Kun mä oon ollut koko päivän ihan paskapää, väsynyt ja kettuuntunut ja kaikki on mennyt päin persettä ja illalla oon kiukutellut lapselle syömättömiä vihanneksia ja “nyt nukkumaan ja sassiin!”-kiukuttelun jälkeen  halitellaan nukkumaan mennessä, lapsi katsoo silmät kirkkaana ja sanoo “olet rakas” ja näet ja tunnet hänestä joka solullasi, että olet hänelle koko maailma. Eihän tuo ole mitenkään oikea tuomari kertomaan olenko minä hyvä vai en. Hän rakastaa minua ja ihailee minua vaikka olisin ihan surkea. Ainakin omalla mittapuullani. Eihän tuo ole luotettava arvioimaan tilannetta. Ja kun koko ajan jatkuvasti ympäriltä saa syötettä, jonka mukaan voisi olla niiiiiin paljon parempikin siinä, tässä ja tuossa.

Ja sitten tulee se hetki. Se hetki kun haet monta päivää ihanasti käyttäytyneen lapsen päiväkodista mummi matkassa mukana ja lapsi muuttuu samantien erilaiseksi. Vähän esitystä ja kikkailua pyöräilyssä. 1000% enemmän uhmailua. Huutoitku käskystä käydä vessassa ennen kauppareissua. Ja sitten istut risti-istunnassa lattialla juttelemassa lapselle ja kysymässä haittaako häntä, että mummi viettää aikaa pikkuveikan kanssa ja siksi ei malttaisi vessaan. Ja lapsi kyyneleet silmissä myöntää, että joo. Ja taputat itsellesi mielessäsi hetken, ettet lähtenyt uhmaajan kanssa taisteluun vaan sanoitit ja onnistuit lukemaan lasta. Ja tästä huolimatta se sama meininki jatkuu heti kahden minuutin päästä ja kaikessa pitää lyödä päät yhteen. Ja sitten istutaan autossa ja mietitään montako yötä isi on työmatkalla ja tuleeko isiä ikävä. Ja takapenkiltä kuuluu 3-vuotiaan suusta: “Tulee ikävä isiä. Mutta ei se haittaa. Minä pidän äidistä huolen.”(Isi oli sanonut työmatkalle lähtiessä, että “pidä äidistä hyvä huoli ja ole kiltisti”.)

Voi kulta. Jotain on ehkä tehty oikeinkin. Ja sen on oltava riittämiin.

Joka ikinen päivä mä koen epäonnistumista jossakin osassa vanhemmuutta. Kun turhaudun huonosti syövään vauvaan tai kun ärsyynnyn uhmaavaan ärsyttävään 3-vuotiaaseen. Kun yöunille meno venähtää, ei ehditä jotain luvattua tai iltapalana on pastaa ja nakkeja. Kun tuntuu, etten ole antanut tarpeeksi. Mutta onneksi mä edelleen joka ikinen kerta osaan ravistella sen pois ja muistaa kaiken sen, mitä mä oon tehnyt oikein ja hyvin. Ja vaikka ne lapset katto varmaan 40 min piirrettyjä ennen kuin keittiö oli valmis, ei ne rikki menneet tai edes jääneet miinukselle.

24 thoughts on “Kaikkensa antanut epäonnistunut vanhempi?

  1. Mielenkiintoista pohdintaa ja sai pohtimaan itseäni äitinä.
    Pikkulapsiajasta on jo todella kauan, kun lapsi on jo aikuinen, mutta tässä koitan miettiä voinko samaistua näihin ajatuksiin. En tiä onko kyse maailman ja ajan muuttumisesta vai musta ja mun persoonasta, mutta en mä ikinä kai aatellut olleeni epäonnistunut. En todellakaan ollut täydellinen äiti millään mittapuulla, mut mielestäni olin hyvä. Ja oon edelleenkin sitä mieltä, vaikka lapsen elämän varrella on tullut mietittyä olisinko voinut tehdä joitain asioita erilailla. Oon tullut siihen tulokseen että hoidin kasvatuksen niin kuin olen siinä ajassa parhaaksi nähnyt, niillä tiedoilla ja taidoilla mitä silloin oli.
    Kun teiän vanhemmuutta seuraa niin musta te olette ihan upeita! Ja ihanaa että tiedostat itsekin että olette erinomaiset vanhemmat. Koska en yhtään haluaisi kaltaisesi ihmisen joutuvan miettimään olevansa jotenkin epäonnistunut – mun mielestä oot todella onnistunut ♥️

  2. Mä oon tästä tekstistä jotenkin tosi järkyttynyt.. tosi hyvää pohdintaa, mutta lähinnä järkytyin siitä kuinka isot vaatimukset asetatte itsellenne vanhempina. Siis oikestiko ajattelette, että esim lasten piirrettyjen katsominen yli puoli tuntia tekisi teistä jotenkin huonot vanhemmat.. tai lihatiskin valmisruoka? Itse ajattelen olevani hyvä vanhempi vaikka lapseni välillä katsovat videoita kaksikin tuntia päivässä.. tai ajattelen lähinnä, että hyvä vanhemmuus syntyy aivan erilaisista asioista kun nuo. Vähempikin riittää ja riittävän hyvä vanhemmuus riittää. Ja että vanhemmankin on tärkeää olla ihminen eikä mikään täydellisyyteen pyrkivä kaiken osaava supersankari. Ja korostan vielä että tekstistäsi käy ilmi että ajattelet itsekin näin.. mutta aivan järkyttävää ajatella kuinka raskaaksi elämä menisi kaikilla jos oikeasti antaisi kaikkien paineiden vaikuttaa noin suuresti ajatuksiin omasta vanhemmuudesta.

    1. Ei ihan niinkään, vaan kun jatkuvasti ja joka puolella kauhistellaan ja arvioidaan asioita. Siis tyyliin “meillä ei lapset kyllä saa katsoa lainkaan piirrettyjä, koska alle 1v on liian pieni jnejne” tai “meillä ruutuaika on vaan 15min, koska tämän ja tuon tiedon valossa tätä ja tuota” jne. Tiedätkö mitä tarkoitan? Siis kun joka asiasta ja joka puolelta tulee jatkuvaa syötettä siitä, missä kaikessa voisi olla parempi, niin ei ole ihme, jos välillä tulee sellainen ajatus, että tässäkin pitäisi tehdä paremmin 🙂
      Ja olen sun kanssa samaa mieltä, että se hyvä vanhemmuus on jotain ihan muuta kuin nämä yksittäiset “pikkujutut”, mutta kun missä tahansa (somessa, neuvolassa, blogeissa ja uutisissa jne.) käydään läpi asioita aina vähän sillai “täysimetys on parasta syystä X, se on lapselle ehdottomasti paras”, niin kyllä väkisin siinä korviketta käyttävä ajattelee todennäköisesti, että voisi mennä paremminkin? Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
      Ja kuten kirjoitin, mä pystyn aika hyvin sulkemaan nää pois, mutta on se aika jännää. Kuva, missä lapsi on W-asennossa, tulee sata viestiä, miten se on haitallista. Kuva, missä lapsella on rattaissa Vansit, 300 viestiä, millaiset kengät pitää olla. Kuva, missä 9kk syö raejuustoa neuvolan suosituksesta, niin pitäisi olla 10kk. Jnejnejne. Ja kun tätä tapahtuu blogin ja IG:n lisäksi kaikille ja kaikkialla, keskusteluissa, jotka ei välttämättä koske itseäänkään. Niin mun pointti oli lähinnä se, että nykypäivänä raskausaika ja vauva-aika on paineistettuja juuri siitä syystä, että näitä ohjeita tulee joka puolelta. Ja sen “lapselle paras” vastapuolena on tietenkin ymmärrys siitä, että se vastakkainen toiminta on lapselle vähemmän kuin paras ja toki kaikki haluaa lapselleen parasta? Välillä näissä jutuissa vaan unohtuu se järki, että kaikessa ei tosiaan tarvii olla paras, kunhan tekee oman parhaansa, on se sitten korvikkeella, Vanseissa tai syliin nukuttamalla tai telkkaria katsoen. Ymmärrätkö?

      1. Joo ymmärrän hyvin mitä tarkoitat ja varmasti joudut noita “ohjeita” lukemaan ja ottamaan vastaan juuri enemmän kuin muut😕 mä nään sut huippuäitinä ja jotenkin vain kuvittelin että osaat olla kaiken tuon ohjeistuksen “yläpuolella” mutta totta, kukapa pystyisi, varsinkin jos saa noin paljon ohjeita esim. kuvien perusteella🙄🙈 jotenkin just vain yleisestikin tää ilmiö järkyttää.. kauheat paineet vanhemmille, mistä juuri kirjoititkin😊

  3. Vanhemmuudessa tartteis ymmärtää jo heti alussa se, että pieleen tulee menemään 😄 Parhaansa voi yrittää, mutta sekin on vaatimuksena kohtuuton ja uuvuttava nk tekstistäsi huomaa. Riittävän hyvä riittää kuten joku aiemmin sanoi. Ja tämän sukupolven lapsilla, sinun ja minun mukaanlukien, tulee olemaan asioita joita he eivät lapsuudessaan aikuisena allekirjoita. Asioita, joista he ajattelevat että haluavat toimia täysin päinvastoin. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei nykyiset vanhemmat ole sen parempia ja fiksumpia kuin aiemmat polvet. Monessa asiassa on tultu eteenpäin ja ymmärrystä ja näkökulmaa lisää mutta monessa asiassa on menty taaksepäin.
    Vanhemmuus ei ole kilpailu, se on vaan elämää.

  4. Kannattaa myös välttää sitä hirvittävän suurta ”tiedon”virtaa mitä tulee kylläkin joka tuutista.
    Tekee oman parhaansa eikä kuvittelekkaan olevansa täydellinen vanhempi. Ei kuitenkaan
    ole sitä..
    Jokaisella meillä on kipupisteemme vanhempina.Se on ihan fakta.

  5. Tämän postauksen jälkeen tunsin itseni huonoksi vanhemmaksi, koska meillä syödään melkein 1x viikossa pastaa ja nakkikastiketta, koska se uppoo takuuvarmasti.🙈 Ehkä pitäisi tuntea myös huonoa omaatuntoa piirrettyjen ja tabletin katsomisesta. Kun kuopus on nyt 2v ja veljesten meno alkaa olla erityisesti sisätiloissa melkoista välillä, olen kiitollinen, että tv saa edes hetkeksi vähintään toisen aloilleen. Kun kuopuksestakin on nyt kasvanut juokseva ja vilkas papupata ja veljekset on alkaneet ottaa yhteen, on tosiaankin joutunut laskea vanhemmuuden standardeja sekä todeta olevansa välillä aika uupunut. Aika näyttää, minkä arvosanan sitä itselleen vanhemmuudesta antaa, mutta kieltämättä sitä arvioi itseään kokoajan näissä asioissa.

    1. Siis meillä syödään nakkeja se sallittu määrä varmaan joka viikko ja pastaa ties miten usein, kun se on lapsen lempiruoka 😀 Ja eilen meillä syötiin Cittarin valmistiskiä, tänään IKEAn lihapullia. Enkä kyllä yhtään oo huolissani lapsistani ja ruoastaan 😀 Eli äläpä missään nimessä tunne. Onko lapsesi hyvin ravittuja ja terveitä? Carry on, you’re doing amazing job!

  6. Meillä 1v ja 3v lapset ja esikoista odottaessa luin kaikkea mahdollista vauvojen ja taaperoiden hoidosta. Ja niitä ohjeitahan riittää. Tuntui siltä, että lapsi kasvaa ihan kieroon (jos selviää edes hengissä), jos ei tee kaikkea juuri oikein. Mutta tärkeintä on, että itse tietää olevansa hyvä vanhempi, vaikka kaikkea kirjojen mukaan teekään.
    Huudan lapsille, vaikka ei se mukavaa ole, mutta joskus menee hermot niin pahasti. Olen opettanut molemmat katsomaan pikku kakkosta ja youtube-videoita, että saan joskus olla rauhassa. Enkä todella jaksa koko ajan leikkiä lasten kanssa, vaan saavat oppia leikkimään itsekseenkin. Kuitenkin pidän itseäni hyvänä äitinä, sillä lapset tärkein asia maailmassa, mutta olen kuitenkin myös vain ihminen.

    Tärkeää on tuntea itsensä. Tiedän, että olen yksinoloa kaipaava ihminen ja jatkuva lasten käytettävissä oleminen on raskasta, joten apukeinoja (videot) tarvitaan, että pysyn järjissäni. Jos alkaisin suorittaa kaikkea ohjeiden mukaan, joutuisivat lapset käymään katsomassa äitiä mielisairaalassa.

  7. Mutta kyllähän se on itse pystyttävä suodattamaan mitä ohjeita noudattaa tai miten ottaa jotkut kommentit. Sehän on loputon suo, mitä blogeissa ja intagramissa kommentoidaan, neuvola tuskin puuttuu lapsen kenkiin tms. Ainahan ihmisillä on joku mielipide ja itsellähän se järki pitää olla, mitä toteuttaa omassa elämässään. Jos lähtee paineistumaan sen vuoksi , että kaikilla on joku näkemys, mitä tulisi tehdä toisin, itseltä puuttuu selkäranka ja arviokyky omasta toiminnastaan ja ohjailu on muiden pelkkien kommenttien varassa. Olisiko tilanne sama, jos joku lähikaupassa sanoisi jotain? Tuskin, moni ajattelisi, että ,itä minä tuntemattoman kommentista välitän. Mutta jostain syystä painoarvo on blogien ja instagramien kommenteilla ,joissa kommentoijatkin voivat olla periaatteessa tuntemattomia ihmisiä. Tai sillä lailla tuntemattomia ettei heillä ole mitään tekemistä varsinaisen arjen kanssa. Ja vaikka joku tuttu kommentoisi, niin silti pitää itse tietää, mitä ohjetta noudattaa. Tuskin ne vauvat hirveästi kärsivät, jos korviketta on annettava. Siitä vain tehdään niin isoa asia. Tai miksi siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä, jos imetys ei jostain syystä onnistu. Ei kaikkeen, mitä jossain kanavassa syötetään, voi lähteä täysillä mukaan. Jos jossain perheessä lapset eivät saa katsoa piirrettyjä ennen 5 vuotta niin se on heidän valinta, mutta joku muu voi valita toisin.

  8. Tämä oli tosi mielenkiintoinen kirjoitus ja varmasti moni pystyy samaistumaan.
    Itse en ole kokenut vanhemmuudesta paineita vaikka tietenkin olen usein törmännyt tuohon kuvaamaasi kauhisteluun. (Tosin olen kyllä joutunut pohtimaan että pitäisikö mun tuntea paineita kun kaikki muut tuntee 🙈).
    Oon aina ajatellut että toisten valintojen päivittely kertoo enemmän vastapuolesta kuin henkilöstä jota ollaan arvostelemassa. Siis muissakin asioissa kuin vain vanhemmuudessa (esim viime aikoina ihmisten käytöksen arvostelu korona uhan alla).

    Tulin pohdinnassa siihen tulokseen että ehkä paineeton vanhemmuus johtuu siitä että olen hyvin keskivertoihminen. En ollut koskaan loistava tai paras missään, mutta mulla on ollut aina vahva kokemus siitä että olen riittävän hyvä. Tai sitten mua lohduttaa se että mun ensimmäisenä maistama ruoka oli pizza, äiti vieroitti mut tissistä eskimo-jäätelöpuikoilla, sain katsoa tappajahain 6-vuotiaana ja silti musta kasvoi ihan normaali terve aikuinen joka ei syö ylettömästi herkkuja, nukkuu riittävästi, tykkää työstään ja harrastaa säännöllisesti liikuntaa. Eli mun vanhemmat tekivät ehkä ei-niin-suositeltavia valintoja, mutta selvisin niistä joten eiköhän mun lapsetkin selviä 😆

  9. Piirretyt on viatonta puhelimiin tai padeihin verrattuna. Kunhan lapsen motoriikka ja mielikuvitus pääsee fyysisessä tekemisessä kehittymään ja aikuinen ottaa aitoa, positiivista kontaktia lapseensa, kaikki on enemmän kuin hyvin.

    Surullisena katselen joskus vanhempia kaupoissa tai ulkona, jopa auton ratissa (?!) kun katse on kännykässä eikä lapsessa, tai häntä ohimennen kiukkuisesti käskytetään katseen edes nousematta iphonesta😔

    1. Mutta tostakaan ei kannata hei ottaa heti oletusta, sillä voi olla, että se lapsi on kiukutellut koko päivän ja koko päivän on menty ja tehty yhdessä ja sit tulee joku tärkeä meili tai huonoja uutisia tai mitä vaan ja sä osut just siihen 30 minuuttiin, jonka se aikuinen on ihan poikki JA kiinni puhelimessa, mutta se ei kerro tilanteesta mitään. Se sama vanhempi kuitenkin saattaa olla koko päivän lapsen kanssa ja antaa hälle kaikkensa ja sä ehdit todistamaan vain sen yhden hetken 🙂

      1. Juuri näin! Voi olla, että sinun on oikeasti ihan pakollista hoitaa joku asia puhelimella juuri silloin (vaikka varata lääkäriaika tai vastata työmeiliin) tmv. On helppo tätäkin arvostella sivusta.

  10. Apua, mulle tuli ihan uusi ahdistus tästä sun postauksesta, vaikka se ei varmaan ollut tarkoitus, mutta tämä sai mut tuntemaan itseni todella paskaksi vanhemmaksi. En silti koskaan ole kokenut olevani tässä erityisen hyvä. Joskus myös vaikka erityslapsen äitinä ajattelee, että on joutunut kovempaan paikkaan, minne olisi ollut valmiskaan. Myöskään voimavarat huonojen apujoukkojen kanssa ei vaan riitä. Mut tästä tuli enemmän sellainen olo, et wtf. Miten joku voi onnistuakin noin täydellisesti. En tiedä. Jos olen jotain oppinut, niin armoa. Mä olen ajatellut, et mä en tuomitse ketään enää. Joskus ennen lapsia saatoin niin tehdä, nykyään en. Lapset, lähtötilanteet, voimavarat, lapset, kaikki on niin erilaisia. Ja ne joiden elämänhallinnassa on puutteita, niin kunpa ne saisi apua. Hyvissä ajoin.

    1. Voi eii, apua, älä vaan ajattele noin! Se ei missään nimessä ollut tarkoitus, vaan ennemmin ehkä se, että vaikka välillä ehkä näyttää täällä päässä siltä, että vanhemmuus tuntuu helpolta, niin ihan samoissa asioissa täällä painitaan ajatusten tasolla. Tapahtumat on erilaisia, mut itseään kyseenalaistaa nonstop. Ei missään nimessä kannata verrata omiin sääntöihin ja siis meillä on menty tänäänkin kuule niin, että aamulla oli hirvee riita jostain ihan turhasta asiasta ton 3v kanssa, kun mikään ei miellyttänyt ja sit olikin taas kaikki hyvin ja sit oli taas kaikki pielessä 😀 Ja ääni nousee ja desibelit kohoaa kunnolla ja aina ei vaan ehdi joka paikkaan. Ei todellakaan kannata siis ahdistua, vaan ennemmin ehkä miettiä, onko ne omat syyllisyyden tunteet yhtä hölmöjä kuin tää mun viimeisin 🙂

      1. Noinhan se juuri on. Joku joskus sanoi, että jos ahdistaa ja miettii, että oletko tarpeeksi hyvä äiti, niin todennäköisesti on. Ja se on mun mielestä inhimillistä näyttää, että joskus äidillä menee myös hermo. Aina voi pyytä anteeksi. Aikamoista harjoittelua tämä vanhemmuus. Mun mielestä mun elämän ihanin, mutta ehdottomasti vaikein rooli on olla äiti!

  11. Mua on auttanut kaikenlaisiin suosituksiin suhtautumisessa kaksi asiaa: eri vuosikymmenien vauvanhoitosuositusten ja tämänhetkisten eri (Länsi-Euroopan) maiden vauvanhoitosuositusten eroavaisuuksien vertailu. Ohjeet siitä, kuinka usein vastasyntynyttä syötetään, missä ja miten päin nukutetaan, mitä äiti saa, ei saa ja mitä hänen pitää syödä, milloin tutista viimeistään täytyy vieroittaa jne. on ihan näissä meidän naapurimaissamme, tai lapsuudestamme 1980-luvun Suomessa, ristiriitaiset tai jopa täydellisen päinvastaiset! Että suorita tässä nyt sitten äitiyttä oikein – jos menet valtionrajan yli, niin väärin teet kuitenkin:D Ja hyvätkin ohjeet, joita vaikka neuvolassa jaellaan, on tarkoitettu massoille eli ne on yleistyksiä. Esimerkiksi esikoiseni 2-v. hammaslääkärissä tiedusteltiin, joko tuttipullosta oli luovuttu. Ei oltu. No pitäisi. Kuvailin tilannettamme tarkemmin: lapsi juo aamumaidon tuttipullosta sillä aikaa kun teen omia aamutoimia, ja illalla saa halutessaan vettä tuttipullosta nukkumaan mennessä. Imemistä n. 2×10 min/päivä. Vaikutus hammasterveyteen tai purentaan? No eipä vaikuta, ei.

    Tuntuu välillä, että kun etenkin esikoisten kanssa ollaan niin uuden äärellä, stressissä ja menneisiin maailmanaikoihin verrattuna myös yksin, niin ihmiset tarvitsee jotain lastenhoidon ismejä joihin uskoa. Mitähän ne viime vuosilta olisi? Ainakin facebookin sormiruoka- ja kantoliinaryhmissä oli muutama vuosi sitten aika kiihkeää:D Suomessa myös sellainen täydellisen vauvantahtisuuden ideaali, jossa ei tuore äiti meinaa päästä hyvällä omallatunnolla edes korttelin ympäri kävelylle tai suihkuun, kun pitäis olla päivystämässä. Näitä varmaan sitten tulevina vuosina päivitellään. (Pidän kyllä vauvantahtisuutta erinomaisena lähtökohtana ja kantamisessa ja sormiruuassakin on ideaa, mutta en elämääni enkä vanhemmuuttani niiden ympärille rakenna. Mutta ei tarvii mennä kuin Saksaan, niin siellä ei mistään vauvantahtisuudesta saati perhepedeistä ole kuultukaan…)

    Mun mental self care -strategia esikoisen kanssa oli rikkoa jotain jostakin kuulemaani lastenkasvatusideaalia päivässä ihan huvikseen. Ei ollut vaikeatakaan;) Ei tarvitse kuin syödä sitä tai tätä ruokaa, jättää vauva isän ja korvikepullon kanssa kotiin lenkin tai kahvilatreffien ajaksi taikka korkata kaupan valmissose. “Pisteitä” ropisi:D Plus lopetin vauvakuukausiksi kaikenlaisten vauvajuttuja sisältävien medioiden ja somekanavien seuraamisen ja syvennyin luppohetkinäni ihan äitiyteen ja vauvaan liittymättömiin asioihin.

    Se täytyy vielä sanoa Anna, että en voi kuvitellakaan miten tietoiseksi kaikenlaisista suosituksista tulee, kun palautetta tulvii sadoittain lapsen asennosta, kengistä, whatnot. Väkisinkin omaa vanhemmuutta alkaa tarkkailla poikkeuksellisella intensiteetillä, kun ulkopuolisetkin tarkkailee (vaikka kuinka hyvää tarkoittaen). Huh! Ei auta kuin katkaista sellaiset ajatukset siihen ja sen sijaan kehua itseään mielessään kaikista tänään toteutuneista kasvatusideaaleista, hyvin handlatuista tilanteista ja hoidetuista kotihommista. Iloista loppukesää!

  12. Haitallista lapselle ei ole nakit tai piirretyt vaan itseltään kohtuuttomia vaativa vanhempi. Se on siis oikeasti tosi haitallista lapselle, koska sama vaatimus heijastuu lapsella itseen. On ihan sama kuinka paljon lapselle toistelee, että “riittää kun yrität parhaasi”, “ei haittaa jos ei onnistu”, “oot riittävän hyvä” jos aikuinen ei kohdista samoja ajatuksia itseensä. Malli itseään piiskaavasta itsekriitikosta siirtyy lapseen. Tällaisen vanhemman lapsen on tosi vaikea olla koskaan tyytyväinen siihen mitä saa aikaan vaan takaraivossa on aina ajatus “voisin olla parempi”. Sikäli on sääli että hyvät vanhemmat tuhlaa kapasiteettia murehtiessaan täysin toisarvoisia asioita eikä näe todellisia puutteitaan ja kehityskohteita.
    Mietityttää myös tässä yhteydessä lapsen yksityisyys. Että oikeastiko ne puolen tunnin piirretyt herättää enemmän syyllisyyttä kuin esim. kylpevän lapsen kuvaaminen someen?

    1. Hauska kommentti. Ensin olin silleen “just näin, tosi hyvä pointti!”. Meillä ainakin kaikki saavat epäonnistua ja olla epätäydellisiä ja lapset näkee ja kuulee vanhempien epäonnistumiset ja myös vanhemmat pyytää anteeksi. Mut sit sun kommentti menee ihan metsään ja syyllistyy just siihen mitä arvostelen. Jos vanhempi kokee epäonnistumista, epävarmuutta ja syyllisyyttäkin, ei hän kasvata itsekriitikkoa ja pilaa lastaan. Mikä on sulle toisarvoista, ei ole sitä universaalisti, etkä sä päätä mikä on tärkeää ja mikä ei. “Todellisia puutteita” ja “kehityskohteita” ja “hyvät vanhemmat tuhlaa kapasiteettinsa” = just se paska ja paineistava viesti, mitä tarkoitan.
      Ja vielä kirsikkana kakkuun, loppukaneetti, siitä mitä vanhemmat taas tekee sun mielestä väärin, eli somen. Jep jep, just tällasta ajattelua tarkoitan. Omien vanhemmuuden kipukohtien pohtiminen on väärin, mut onneks muiden tekemisiä saa arvostella yllin kyllin, hyvä hyvä.

  13. Joo. Viimeisimpänä sain lähisukulaiselta kuulla olevani julma vanhempi, kun vein lapseni koronatestiin että pääsisi aloittamaan eskarin. Itse kuulemma vaan mukavuudenhaluisesti katson sadistisesti vierestä, kun lapsi kärsii, enkä itse (oireettomana) testauta itseäni, vaikka olemme liepustaneet ties missä kotimaanmatkailussa ja ruokakaupassa. Sama hlö keväällä viestitti, miten vähintään viikon loma kodin ulkopuolella on lapsen perusoikeus, ja kyllä se on tärkeää päästä mukaan kaikkiin eskarin touhuihin, ettei vaan jää ulkopuolelle. Huoh.

  14. Näin kahden pienen lapsen äitinä samaistun tähän kyllä lähes täysin. Niitä paineita tulee ihan jatkuvasti joka tuutista, aina on vähintään joku Sinkkonen tai supernanny lehdessä kertomassa kuinka olet tehnyt kaiken väärin. Tosi vähän on semmoisia kannustavia juttuja vanhemmille, aina kerrotaan vaan, mitkä kaikki asiat on tutkitusti haitallisia. Puhumattakaan sitten somen vauvapalstoista, siellä tämä homma menee ihan överiksi ja vanhempi saa haukut jo siitä, jos on erehtynyt antamaan lapselleen rypsiöljyä.

    Itse olen kuitenkin oppinut suodattamaan aika hyvin näitä kommentteja ja ottanut “riittävän hyvän vanhemmuuden” omaksi tavoitteeksi. Koskaan ei voi olla täydellinen ja miellyttää kaikkia ja tosiaan, täydellisyyden tavoittelukin on vahingollista lapsille. Mutta minä olenkin tavisäiti, minua kukaan ei tule henkilökohtaisesti arvostelemaan toisin kuin julkisuudessa asioistaan kirjoittavaa bloggaajaa. On varmasti vielä vaikeampi jaksaa kaikissa vanhemmuuden paineissa, kun joku katsoo aina tarpeelliseksi tulla kommentoimaan, kuinka teet tai ajattelet väärin. Kaikki tsempit siis sinne, olet takuulla ihan riittävän hyvä vanhempi, paras mahdollinen omille lapsillesi 💕

  15. Minulla loksahti leuka auki tätä lukiessani. Olen myös aivan järkyttynyt siitä, että joku voi miettiä olevansa epäonnistunut vanhempana, kun lapsi katsoo piirrettyjä huimat puoli tuntia. Tuollainen erittäin normaali arkinen asia melkein jokaisen lapsuudesta. Minä en ole ikinä edes tajunnut, että pitäisi tuntea huonommuutta jostain piirretyistä (sitä paitsi nehän on Suomessa usein tosi laadukkaita, ja esim. Pikku Kakkonen opettaa vaikka mitä!). Nyt minulle tuli paskamutsiolo, koska meidän 3v saa kyllä katsoa kohtuudella tv:tä ja tablettia. En minä sille 100% ajasta tarjoa enkä pysty tarjoamaan kehittäviä omakeksimiä leikkejä tms. Onneksi en ole bloggaaja, en vaan kykenisi siihen että jokainen kenkäpari, välipala, hattu ja leikkikalu arvioidaan ja arvostellaan. En seuraa äitien someryhmiäkään, koska olen saanut käsityksen että niissä vain vauhkotaan milloin mistäkin. Omat äitikaverit ovat onneksi ihan tavallisia ihmisiä, joiden kotona saa katsoa Pipsa Possua ja syödä kaupan pinaattilettuja. Tämä on jotain aivan järkyttävää, millaista painetta voi kokea lapsen kasvattamisesta.

    1. Mut siis täähän on just se juttu. Et en mä siitä normaalisti edes ajattelis, mutta tässä ehdollistetussa maailmassa jää miettimään välillä ihan kummallista asiaa kun joku on käynyt valmistamassa, että ei sais kattoa tai tehdä sitä tai tätä 😊 Ja et onneks ite pystyy aika hyvin suodattaa, mut mitä jos kaikki ei voi? Nytkään mikään postauksessa ei ollut suunnattu sulle, mutta silti sait paineita siitä. Julkinen keskustelu vanhemmuudesta on liian syyllistävää kaikin puolin.

Leave a Reply