Mielipidemaanantai – “Miksi pitäisi hävetä?”

Oon saanut paljon kommentteja ADHD-postaukseeni ja myös paljon yksityisviestejä. Paljon positiivisia viestejä ja on ollut ilo huomata, että postauksesta on herännyt monille kiinnostus selvittää hieman omaakin tilannetta tai sysäys saada asiaan selvyyttä, jos se on ollut pitkään listalla. ADHD:lle kun on ominaista viivytellä asioita, vaikka ne liittyisi omaan terveyteen. I sure know, mulla kesti vuosia korjata mun hampaan lohkeama, vaikka se oli helppo, nopea ja kivuton asia. Hammas oli lohjenneen näköinen iät ajat ja ajoittain jopa ärsytti itseäni, mut ei vaan saanut aikaiseksi. Hyvä siis, jos voin toimi inspiraationa ja omalta osaltani myös muuttaa monien käsitystä ADHD:sta.

Musta on ollut mielenkiintoista lukea noita kommentteja ja viestejä. Moni on kehunut mua rohkeaksi, että “häpeilemättä” kerron tätä asiaa. Kommentit ovat tarkoittaneet hyvää, en siis halua kritisoida näitä kommentteja mitenkään. Ne on kuitenkin herättäneet aikamoisen ajatusmyräkän mielessäni. Siis miksi mun pitäisi hävetä ADHD:ta? 

Rupesin oikein miettimään asiaa tarkemmin. Mulla on D-vitamiinin puutos, johon syön D-vitamiinia purkista. Todennäköisesti tämä D-vitamiinin puute aiheuttaa väsymystä ja heikentää vastustuskykyä. Sen mukana voi tulla mitä kummalisimpia oireita ja se voi altistaa monelle eri sairaudelle, häiriölle ja se on liitetty niin osteoporoosiin, diabetekseen kuin masennukseen. D-vitamiinia saa purkista kaupasta ja sen käyttöä meillä Suomessa suositellaan joka tuutista. Jos kertoisin, että mulla on puutteellisesti D-vitamiinia verikokeen mukaan, kukaan ei varmaan toteaisi, että “kiva kun et häpeä asiaa”. Miksi tämä asia on niin erilainen mielen erinäisissä sairauksissa, häiriöissä tai ihan vaan tällaisessa perinteisestä eroavassa ominaisuudessa tai poikkeavuudessa. Viralliselta luokitukseltaan ADHD on häiriö, tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö. Ihan siinä missä vitamiinin imeytymishäiriö tai mikä tahansa muukaan. Miksi migreenistä voidaan puhua ilman tarvetta hävetä, mutta tällaiseen liitetään häpeän oletus?

Jos vaikka ajatellaan, että ihmisillä on erilaisia veriryhmiä. Niihin voidaan ulottaa oletuksia paremmuudesta ja niissä on aika selkeä jakauma yleisiin ja harvinaisiin. O- on luovuttamisen näkökulmasta mahtava, sillä se kelpaa kaikille. Toisaalta se on surkea, koska se on harvinaisempia ja O-:lle ei käy kuin O-. Oma B+ -veriryhmäni on yleisempi, mutta siitä ei voi luovuttaa kuin kahdelle veriryhmälle. Toisaalta voin saada neljää eri verta. Miten arvioidaan, kumpi on parempaa? Vai onko ne vaan erilaisia? Entä veriryhmien erilaiset ominaisuudet? Joku toinen on herkempi jollekin, kuin toinen. Tutkimukset kai yhdistää veriryhmiin useitakin asioita. Miinusmerkkinen äiti ja plusmerkkinen lapsi voi olla hankala yhdistelmä jne. Ihmiset on erilaisia, veriryhmät on erilaisia. En mä kyllä kuitenkaan usko, että kellekään kommentoidaan mitään veriryhmään liittyvää, mikä liittyis häpeään. “Mä oon B+”. OK, selvä. Ehkä korkeintaan O-:lle joku sanoo, että “muistathan luovuttaa verta, sulla on yleisverta”. Erilaiset veriryhmät, erilaiset vahvuudet, erilaiset heikkoudet.

Entäs sitten vaikka se silmien väri? Vahvuudet ja heikkoudet niissäkin. Perustuu melaniinin määrään värikalvossa. On perinnöllistä. Vaaleasilmäisillä on esim. korkeampi riski saada melanooma, koska pigmenttiä on vähemmän suojaamassa auringonsäteiltä. Aurinkolasit on must. Muitakin piirteitä on erilaisissa silmien väreissä.

Erilaisissa asioissa nykypäivänä saadaan apua erilaisista apuvälineistä. D-vitamiinia saa purkista ja jokaisen raskaana olevan oletetaan sellaista syövän koko raskausajan. Aurinkolaseissa on UV-suoja, mikä on ihan kiva vaaleasilmäisille varsinkin. Osataan hoitaa äidin ja sikiön veriryhmien erilaisuutta.

Miksi nämä kaikki asiat eivät aiheuta häpeän tunnetta, mutta niin moni mielen häiriö, ominaisuus tai erityispiirre aiheuttaa? Tai vähintäänkin oletuksen. Joku sanoi mulle tässä, että “ethän sä voisi asialle mitään halutessas” niin kuin lohdutuksena. Seis. Miksi mä siis haluaisin voida tälle mitään? En mä halua tätä itsestäni poistaa. Tää on mun tiettyjen ongelmien lähde, mutta samalla mun suurin rikkaus. Mä oon Android Macien maailmassa. Tai sinisilmäinen punapää, jonka veriryhmä on AB-. Olen harvinaisempi, poikkeava, mutta en mä osaa ajatella, että tää olis jotenkin huonompi tai parempi. Puolensa ja puolensa. Enhän mä ees tiedä millainen mä olisin ilman, niin miten mä voisin tietää onko tästä enemmän hyötyä kuin haittaa?

Okei, mitä ADHD siis on? Tarkistetaan mun analogia. “ADHD on neurologinen, aivojen välittäjäaineiden toiminnan erilaisuudesta johtuva ominaisuus.  Aivojen välittäjäaineista dopamiinin lisäksi mm. noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat AD/HD -piirteisiin. AD/HD -henkilön aivoissa, joillakin osin,  aktivaatio on matalampaa kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.” Eli siis me voidaan esim. vauhdittaa tai käynnistää synnytystä oksitosiinilla ja nostaa D-vitamiinipitoisuutta purkista pillereitä nappaillen? Mut mikäs ero siinä sitten on siihen, että ADHD käyttää stimulanttia nostaakseen aivojensa välittäjäaineiden aktivaation tasoa? Miten tämä eroaa ja miksi tätä kukaan häpeäisi? En ymmärrä. Ehkä mun pitäis jollain tasolla hävetä sitä D-vitamiinin puutettakin, mut toisaalta mitäs asun Suomessa ja läträän aurinkorasvalla ja puen itseni peittävästi ruskettumisen sijaan. Häpeällistä suorastaan.

Mä en ylipäätään oikeen ymmärrä tätä häpeän tuntemisen tuskaa suomalaisissa. Asioista ei puhuta, koska ne on jotenkin noloja. Ja sit jengi kantaa sisällään sitä omaa tuskaa ja kokee olevansa jotenkin epänormaali, koska kaikki muut on täydellisiä ja kellään ei oo ongelmia tai haasteita. Koska niistä ei vaan puhuta. Kun asioista ei puhuta asioiden oikeilla nimillä ja avoimesti, tehdään oletuksia, jotka on virheellisiä, pelottavia ja jopa vaarallisia. Rehellisesti sanottuna, mä välillä kelasin, että mulla on joku aivokasvain viime aikoina, kun pätki niin pahasti. Kun asioista ei puhuta, tulee liian suppea kuva erilaisista tilanteista. Enkä nyt puhu vaan ADHD:sta, mutta siitä tää ajatus nyt lähti. Liian moni edelleen kuvittelee, että ADHD = tyhmä nuori poika. No ei ole. Korkeakoulutus tai menestyminen työelämässä tai mikään muukaan ei ole merkki siitä, että ei voi olla ADHD:ta. Se on erilaisuus. Niin kuin valokuvamuisti. Jollekin se voi olla lahja, toiselle hirveä tuska. Luin erään ADHD-tarinan. Lääkkeitä arjen tiettyihin asioihin, lääkkeet pois ja luovuus luovassa työssä kukoistaa. Olisiko meillä ollut Mozartia tai DaVinciä ilman ADHD:ta? Tai vasenkätisyys. Onko se häiriö vai etu esim. urheilussa?

Mietin tätä eilen. Missä menee mun raja? Mitä mä koen häpeälliseksi? Onko tupakoitsijan keuhkosyöpä mielestäni häpeätauti? Tai huumeriippuvaisuus? Sairaalloinen ylipaino tai anoreksia? “Itseaiheutettuja“(ko?). Mut ei nekään mun mielestä ole häpeällisiä millään lailla. Jokainen asia pitää laittaa ensin kontekstiin ja ymmärtää, että jokaiseen asiaan vaikuttaa miljoona muuta asiaa. Viime viikkojen aika on ollut mun elämäni opettavaisinta. Oon niiiin monta kertaa kuullut sanat “No yritä nyt vaan keskittyä”. Ihan samalla tapaa kun mä oon ehkä ite joskus miettinyt, että “miksei toi lopeta dokaamista tai syö jotain?”. Onneksi siitä on jo vähän aikaa ja ymmärrystä on kertynyt jo aiemmin. Mä en keksinyt yhtään mitään asiaa, minkä voisin terveyspuolella teilata samantien häpeälliseksi. Esimerkiksi sukupuolitauteja usein kauhistellaan ja hävetään.  Jos ajatellaan, että lähteiden mukaan n. 80 %:lla ihmisistä on tai on ollut sukupuolitauti, niin mun tuttavista pitäisi siis neljällä viidestä olla ollut sellainen. Tunnen paljon ihmisiä, tiedän kaksi tapausta. Asiasta ei vaan puhuta. “Mä meen hammaslääkärille” ja “mä meen sukupuolitautitestiin” kuulostaa jokaisen korvaan vähän erilaiselle työpaikan kahvipöytäkeskustelussa. Itsekin saattaisin hieman ihmetellä jälkimmäistä, vaikka yleisesti ottaen hyvin avoin ihminen olen. Johtuuko häpeä sitten mistä? Ei seksitautikaan välttämättä tule hutiloinnin takia. Kyllä me jokainen tiedetään, miten sukupuolitaudit yleensä tarttuu, mutta ei sukupuolitauti tarkoita välttämättä epäonnistumista yhtään missään tai tyhmyyttä tai välinpitämättömyyttä. Hakeutuisiko useampi useammin testeihin, jos asian yllä ei olisi häpeän stigmaa? Voin itse asiassa vaan kuvitella, mikä ois ollut vastaanotto, jos olisin kirjoittanut postauksen otsikolla “Minulla on klamydia” enkä “Minulla on ADHD“.

Eli selkeästi minunkin mielessäni on jokin taulukko, jonka mukaan nämä asiat menevät. Vitamiineista puhutaan, kihomadoista ei. Huonosta näöstä puhutaan, tarkkaavaisuudesta ei. Miten stimulanttilääke eroaa piilolinsseistä? Toinen näkee huonosti, toinen tarkkailee ja keskittyy eri tavalla. Miksi me häpeämme skitsofreniaa ja huumeongelmaa, mutta emme huonoa näköä? Jos kerrottaisiin avoimemmin menestyvien uraihmisten päihderiippuvuuksista, ehkä kuvitelma pirinarkkarista Kalliossa ei olisi joidenkin ihmisten ainoa mielikuva, kun puhutaan huumeaddiktiosta? Miksi joku voi ottaa allergialääkkeen siitepölyallergiaan, mutta lääke mielenterveys-puolella tai neuro-puolella on jotenkin oletusarvoisesti huono asia? Mä keksin monta paskaa asiaa heinäallergiassa, mutta en yhtäkään hyvää. ADHD:ssa lista on paljon tasapuolisempi.

Jos me emme ala muuttamaan meidän semantiikkaa ja ajattelutapaa monessa asiassa, se vaikuttaa stereotypioin, stigmoin ja aivan turhin itsesyytöksin, masennuksin ja negatiivisin tuntein. Mä oon oikeen iloisesti ja ylpeästi ADHD. Nyt kun tiedän sen, mä oon oppinut itsestäni muutamassa viikossa enemmän kuin 30 vuodessa. Mä oon pyytänyt anteeksi asioita, mä oon sisäistänyt asioita. En kadu, että tää selvisi vasta nyt, mutta jos mun lapsella olisi tämä, toivoisin selvyyden aikaisessa vaiheessa. ADHD:ssa suurin apu on sen ymmärryksessä. ADHD vaikuttaa onnellisuuden tunteeseen, stressiin ja mielialoihin. Monipuolisesti kautta rantain elämään. Enhän mä söis äyriäisiä kala-allergikkona, niin nyt tiedän, miten toimia paremmin mun erityispiirteeni kanssa.

Jos ajatellaan, että ADHD:ta on arvioiden mukaan jopa n. 5%:lla ihmisistä, niin onko se lähelläkään totuutta? Vähän kuin korona. Oliko tosiaan koronatapausten määrä niin tasaista, vai testattiinko eri vaiheissa matalin ja korkein kynnyksin? Mitä jos joka kymmenennellä on oikeasti ADHD? Tai vielä useammalla? Mitä jos se ei olekaan niin poikkeuksellista? Mitä jos ihmisten tiedolla voitaisiin vähentää masentuneisuutta, ahdistusta, väkivaltaa ja itsemurhia? Tilanteita, joihin voi ajautua, kun ei ymmärrä, miksi oma mieli tai kroppa toimii vastoin kuin yleisesti odotetaan yhteiskunnassa?

Onko ADHD vaan nyt alkanut nousta tietoisuuteen? Kritisoijat ilmoittavat heti ensikättelyssä, että tää on tällainen muotijuttu, mitä naiset nyt hihhuloi. Mennään takaisin 100 vuotta. Olisin siirtynyt isäni komennosta mieheni komentoon. Mieheni olisi käynyt töissä ja minä olisin kotona pyykännyt ja hoitanut lapsia. Jossain ehkä peräjeerassa. Ilman telkkaria, somea ja nettiä. Siellä mä olisin lukenut samoja kirjoja, maalannut tauluja ja tehnyt ehkä puutarhatöitä. On muuten inasen vähemmän ärsykkeitä ja virikkeitä kuin 2020 Suomessa. Lievät ja lievähköt ADHD-tapaukset eivät olisi edes tuntuneet ehkä arjessa ja vakavat olisi todennäköisesti listattu hulluudeksi. Vähän niin kuin homous aikanaan. On yleisesti ottaen aika itsestään selittyvää, että naisten ADHD 100 vuotta sitten ja nyt ilmenee varmasti eri tavoin, kun nykypäivän nuori ADHD-äiti voi pyörittää samaan aikaan taloutta, lapsia, työtä ja opiskeluja. Ja ei, ADHD ei poistu viemällä somet ja netit pois, mutta se ehkä oirehtii eri tavalla? En mä osannu ajatella tätä asiaa parikymppisenä, ja ykskaks kolmekymppisenä se kävi sietämättömäksi ja pelottavaksi. En tiedä mihin se olisi voinut johtaa. Todennäköisesti johonkin vakavaan.

Ei huolta. Mun blogi ei muutu ADHD-tiedotuskanavaksi, mutta tulen tästä kirjoittamaan säännöllisin väliajoin. Imen tällä hetkellä asiassa tietoa, opiskelen ja opettelen, mietin mennyttä ja pohdin tulevaa. Juttelen vertaisryhmässä, pohdin asioita läheisteni kanssa. Opin. Ymmärrän. Ilahdun. En halua tässä vaiheessa vielä kirjoittaa mitään lääkkeistä, vaan palaan asiaan kun kokemusta on kokeilukuukauden verran. Haluan myös avata teille tiettyjä asioita ja toimintaa mitä olen tehnyt koko ikäni, jonka nyt ymmärrän ADHD:n aikaansaannokseksi, mutta jonka olen mieltänyt omaksi luonteeksi ja jopa epäonnistumiseksi.

Mä haluan omalta osaltani nimenomaan puhua asiasta, koska tavoitan ison yleisön. Nykyisiä ja tulevia äitejä (ja isejä), jotka ehkä osaavat seurata lapsiaan eri tavalla. Aikuisia, jotka ehkä nyt kokevat hirveää epäonnistumisen tunnetta, stressiä ja jopa ajoittaista ilottomuutta. Heitä, jotka ovat pelänneet kertoa tai hakea apua ja selkeyttä. Mä en näe mitään, en niin mitään hävettävää ADHD:ssa. En vaihtaisi tätä pois. En todellakaan. Mua ei kauhistuta se, että ajoittain tai vaikka päivittäin saatan joutua turvautumaan stimulanttiin. Puoli maailmaa juo kahvia, miten tää nyt ihan hirveesti eroaa? Mä en aio salailla tästä mitään tai piilotella tätä keltään. On surullista, että monet vanhemmat eivät ymmärrä tätä lapsissaan. Aikuisille ihmisille todetaan, että “tsemppaisit ja keskittyisit” ja ihmetellään ja paheksutaan. Ja kun lapsi saa diagnoosin, ei sitä uskota. Kerroin tästä taannoin ja sain epäilyjä heti osakseni. Miksi jengi uskoo kun lääkäri sanoo, että on tauti X, mutta ei usko kun psykiatri, psykiatrian erikoislääkäri sanoo ADHD? Ei, kaikki ne äidit ja isät, tädit ja sedät ja muut epäilijät. Se ei ole tahdonalaista, se ei ole laiskuutta, se ei ole huonoutta tai osaamattomuutta. Todennäköisesti moni ADHD pystyy joissakin asioissa sellaiseen, mihin muut eivät pysty. Ja toisissa asioissa eivät pysty siihen, mihin niin moni muu pystyy. Vähän niin kuin se O- voi antaa vertaan mulle, mutta mä en voi antaa hänelle.

Tulipa tilitys. No anyway. Oli avartava ajatusleikki itelleni. Huomasin itsekin ajattelevani tosi stigmoin monista häiriöistä ja sairauksista. Ja samalla en keksinyt yhtään syytä sille, miksi kihomadot olisi sen hävettävämpää kuin flunssa. Vaikka on kiva, että asiassa ja asioissa puhutaan positiivisesti, haastan kaikki ajattelemaan omaa semantiikkaa. Jos kehutaan vaikka addiktiosta tai häiriöstä kertovaa rohkeaksi tai todetaan “kiva, että et häpeä“, tulee heti sellainen mielleyhtymä, että asiassa olisi jotain hävettävää. Positiivisesta vastaanotosta huolimatta se lisää stigmaa asiassa. “No ethän sä vois sille mitään vaikka haluaisit” tyyppiset kommentit luo mielikuvan, että pitäisi haluta tehdä asialle jotain. Mä tiedän 100%, että jälkimmäisen yksi sanoja ei tarkoittanut mitään muuta kuin hyvää. Nimittäin sen sanoi mm. mieheni, jonka kanssa asiasta keskustelin. Puhuttiin asiasta yleisesti ja jossain välin hän totesi näin. Katsoin hölmistyneenä ja mietin, miksi en haluaisi olla ADHD?

It’s my superpower. Jos multa kysytään. Jälkeenpäin asioita ajatellen, se on mun heikkous ja mun voima. Iso voima. Mut jokainen iso voima on hyvä hallita, ymmärtää sitä ja osata käyttää sitä. Suunnata sitä. Ei se voima itsessään ole huono asia, sen voiman alle luhistuminen tietämättömänä ja itseään ymmärtämättä on. Samalla kun korostan tätä, ymmärrän, että ADHD on kirjo erilaisia tilanteita. Toisille se on rikkaus ja voimavara, kun sen tietää ja tuntee. Toisille se on oikeasti häiriö, hankaluus, elämänlaatua alentava asia. Joillekin se on molempia. Tässä asiassa tieto ei kuitenkaan lisää tuskaa, ellei me tehdä tiedosta tuskallista, hävettävää. Ja sama pätee monissa muissakin tilanteissa.

Join eilen kahvin 22.30. Nukahdin tunnin päästä helposti ja nukuin kuin tukki. Koska mä olen oppinut, mikä toimii mulla ja miten. Mä olen erilainen kuin tällä hetkellä oletettu enemmistö. Mä olen poikkeus pääsääntöön. Mut en mä kyllä haluais olla mitään muuta tai hävetä tätä.

41 thoughts on “Mielipidemaanantai – “Miksi pitäisi hävetä?”

  1. Eihittovie! Kiitos 😀 En ole ikinä edes aatellut, että mulla vois olla adhd (vaikka kaverin mies opiskeluaikoina mulle lempinimeks antoikin adhd), mutta tuli jotenkin ahaa-elämys, kun luin sen aiemman postauksen. Tein jonku nettitestinki, jossa sanottiin, että saattas olla. Oon vaan jotenkin innoissani, kun selittäisi monia asioita, joista oon miettiny, että miks hitossa oon tällanen… Miehelle kun tästä sanoin, niin kommentti oli siihen sävyyn “aijaa”, että tietysti mulla on 😆

    1. Haha, joo munkaan mies ei ollut jotenkin yhtään yllättynyt asian suhteen 😀 Ehkä ennemmin se oli sellainen ahaa-elämys hänellekin 😀
      Käy selvittelemässä asiaa 🙂

  2. Hyvin kirjoitettu. Pojallani aloitettiin alkuvuodesta adhd lääkitys, mutta kyseessä on enemmän add, kun ei ole sitä ylivilkkautta ja hyperaktiivisuutta, vain keskittymisessä ja tarkkaavaisuudessa ilmenee koulussa häiriöitä. Ilmeisesti tuo add-nimitys on kuitenkin poistumassa?
    Mulla ärsyttää tämä “muoti taudiksi”kutsuminen. Totta, adhd diagnooseja tehdään yhä enemmän ja enemmistö on nuoria poikia, mutta pitää muistaa, että lääketiede ja tutkimukset kehittyvät kokoajan, niin ehkäpä nämä on helpommin diagnosoitavissa. Ja some on yleistynyt, joten ihmiset tiedottavat ja tiedostavat enemmän ongelmistansa ja hakeutuvat näin helpommin hoitoon. Esim. Juuri kun luin sinun kokemuksia ja tuntemuksia adhd.sta, tunnistan paljon samaa itsessäni. Ja etkös sinä joskus aiemmin kirjoittanut ferritiinistä, joka sitten kans leimattiin muotitaudiksi? No minä en olisi tietänyt koko ferritiinistä, jos en olisi lukenut blogiasi. (En ole vielä saanut aikaiseksi käydä mittauttamassa niitä, vaikka kirjoitit siitä jo aikoja sitten..) Joten kiitos. Ja anteeksi kirjoitus virheet. Luen mielelläni jatkossa kokemuksiasi.

    1. Mä oon ymmärtänyt, että ADD on joo poistumassa, että se on nykyisin yksi ADD:n muodoista, “tarkkaamaton muoto” tjsp. Ja joo, näin kaksi “muotitauti”-kokemusta, ferritiinin ja kielijänteen kokeneena mä vihaan eniten juuri tätä “Muotitauti”-termiä 😀 Hei mee sä tutkituttaa ferritiini ja mä meen saamaan aikaiseksi sen kielijänne-leikkauksen? 😀

  3. Oho en tiedä poistinko vai lähetinkö kommentin kun se katosi mutta kokeilen vielä uudelleen.

    Tosi hyvä postaus ja oon itekin koittanut ravistella häpeä-ajatusta vastaan. Hyvä, että oot saanu diagnoosin ja pääset paremmin ymmärtämään itseäsi. Ymmärrän et puhut tässä postauksessa omasta kokemuksesta mut halusin vaan tuoda esille myös toisen kokemuksen ADHD:sta. Ite nimittäin vaihtaisin sen pois milloin vaan ja oon saanut kokea sen huonot puolet moninkertaisesti hyviin verrattuna. Mulle se ei ole vaan ominaisuus muiden joukossa, vaan kokonaisvaltaisesti elämää haittaava ongelma. Pilatut ihmissuhteet, tunteidensäätelyongelmat, talousvaikeudet, puhumattakaan liitännäisongelmista, jotka on hyvin yleisiä ADHD:illa. Vuosien terapiankin jälkeen itsetunto-ongelmat istuu syvässä mun päässä, se huonommuuden tunne mikä aiheutuu siitä kun en pysty enkä ymmärrä samalla lailla kun muut.

    Ite sain jotenkin rämmittyä korkeakoulututkinnon ja munkin äly on tutkittu aivan priimaksi ja keskivertoa paremmaksi, mut silti tää ominaisuus lyö mua ihan 100-0 usein. Lääke löytyy mut sivuvaikutuksia on siitäkin enemmän kun hyötyjä.

    Samoin mun veli, joka hädintuskin pääsee peruskoulun läpi ja on viettänyt osan ajastaan myös lastenkodissa, ei ehkä ainakaan vielä osaa nähdä tätä millään tavalla supervoimana, vaikka on käynyt kolmevuotiaasta asti toimintaterapiassa, että kykenisi jotenkin hahmottamaan maailmaa.

    Eli juu, ADHD on siinä mielessä hankala ominaisuus, että voi näyttäytyä niin monella tapaa. Ehkä siinä on siks niin isoja leimoja, onhan tutkimuksissa huomattu että tyyliin puolella vankilassa istuvilta tämä ominaisuus löytyy. Mutta niin löytyy myös monelta menestyjältä. En usko, et kyse on pelkästään yksilön omasta halusta ja viitseliäisyydestä vaan tällä häiriöllä vaan on monet kasvot ja se on jokaisella erilainen. Varmaan siks tulee myös paljon väheksyntää, jos joku sanoo sillä olevan ADHD ja toinen sanoo, et no eikä ole kun et oo yhtään kun mun serkku Markku, joka oli sellainen ja tuollainen.

    ADHD:lle ei myöskään ole mitään yksiselitteistä tutkimusta, joka näyttäisi on/ei, kuten vaikkapa verikoe jonkun imeytymishäitrön kohdalla. Siks musta tuntuu et mä välillä häpeän, koska “en pysty todistamaan” vaikka en mä nyt tiedä kelle tässä pitäis todistaa ja mitä. Nojoo, tuli vaan taas ajatuksia mieleen mutta nyt pitää rientää (myöhässä) töihin eikö enää kirjoitella 😀

    Hyvää jatkoa ja mielenkiinnolla jään lukemaan juttuja sun ahdh -kokemuksista!

    1. Kiitos kommentistasi. Niin kuin sanoin postauksessakin, tilanteita on toki erilaisia. Mietin vaan, että jos olisit saanut apua ja tukea koko elämäsi tässä asiassa ja olisit ymmärtänyt itseäsi ja tämän vaikutusta esim. ihmissuhteisiin ja muihin asioihin, olisiko näitä kaikkia tapahtunut? En siis toki tiedä missä iässä olet saanut diagnoosin. Ja tosi harmillista, jos mikään lääke ei auta ilman sivuvaikutuksia 🙁 Ja oot ihan oikeessa, tällä on tosi monia kasvoja, mutta tuntuu, että hiljaisimpia on tavallaan ne positiivisimmat tarinat tässä, varsinkin kun tämä on hyvin uusikin asia monella tapaa.

      Mä oon ymmärtänyt, että jatkuvasti tutkitaan yksiselitteistä tutkimusta, kuvantamisella, mutta se on vielä vaiheessa. Toivotaan siis valoisampaa tulevaisuuttaa, että mahdollisimman moni saa tukea ajoissa, eikä tarvitse olla yksin ja hämmentyneenä siitä, miksi toimii kuten toimii 🙂

      1. Kyllä, just näin. Mä uskon et suhtautuisin varmasti erilailla, jos olisin saanut just sitä tukea ja apua enkä vähättelyä et yritä nyt vaan eikä sulla mikään ole. Ja sit vaan rämpinyt eteenpäin tuntien itteni surkeaksi ja ulkopuoliseksi. Onneksi nykyään on iso motivaatio ottaa itse selvää, ymmärtää ja hyväksyä.

        Toivon siis myös, et tästä asiasta puhutaan, saa sen “leiman”pois ja pääsee hyödyntämään niitä hyviä ominaisuuksiaan ja saa apua hankaliin.

  4. Hyvä kirjoitus! Minikommenttina vain sellainen, että kala-allergia ei automaattisesti tarkoita äyriäisallergiaa, eikä toisinpäin 🙂 Ei ollut olennainen pointti kirjoituksessasi, mutta halusin silti tarkentaa!

    Ihanaa kesää Anna! 🙂

  5. ”Kiva että et häpeä”-kommentti ei yritä välittää ajatusta että asiaa pitäisi hävetä. Se vaan pitää sisällään ajatuksen että tosi moni häpeää. Niin kuin edellinen kirjoittaja kuvasi, ADHD voi olla elämään tosi vahvasti kielteisesti vaikuttava. Moni esimerkiksi häpeää sitä kuinka mielialat vaihtelevat, kuinka voi olla kykenemätön hoitamaan raha-asioita kunnolla tai ihan vaan ei pysty istumaan kaverin kanssa kahvilla näpräämättä puhelinta. Kuinka oopperassa on pakko heiluttaa koko ajan jalkoja, kuinka ei osaa esim. lääkärissä keskittyä lääkärin puheeseen vaan joutui soittelemaan perään miten pitikään toimia, ajaa ohi risteysten, unohtaa lapsen neuvolan jne. Se on kokonaisvaltaisesti elämään vaikuttavaa ja sen vertaaminen d-vitamiinipuutokseen joka on hoidettavissa on vähän ontuvaa. Mitään syytä häpeään ei ole. Mutta ymmärrän että moni sitä häpeää. Itsekin häpeän. En adhd:ta vaan itseäni ja omaa käytöstäni toisinaan.

    1. Niin, kyllä, ymmärrän tämän toki, että moni ajattelee tämän suhtautumisen olevan valtavirrasta poikkeava ja siksi positiivisella tapaa. En tosin näe, miten D-vitamiinipuutokseen vertaaminen on ontuvaa, koska se on hoidettavissa? Tai siis niin on ADHD:kin, eli miksi se on ontuvaa juuri hoidettavuuden takia? (Voi toki olla ontuvaa monestakin syystä, mutta miksi juuri tästä?) ADHD:n suhteen on monimuotoista hoitoa; valmennusta, terapiaa, lääkitystä. Lääkityksellä ei todennäköisesti unohda sitä lasta neuvolaan ja pystyy keskittymään lääkärin puheeseen, miten se eroaa siitä, että D-vitamiinia purkista ottamalla poistaa tiettyjä oireita, jotka liittyvät D-vitamiinipuutokseen?

      Kyllä minäkin häpeän varmasti aika ajoin omaa käytöstäni. ADHD:sta johtuvaa tai ihan muutakin. Mulle on ainakin päinvastoin jotenkin positiivista ymmärtää, että jotkut asiat liittyvät hyvin vahvasti ADHD:hen sen sijaan, että pohtisin “miksi mä teen näin kun itsekään en osaa selittää sitä?”.

      1. Adhd ei ikinä poistu, sitä ei voi hoitaa pois. Läheskään kaikille lääkitys ei sovi. Ajan kanssa monelle tulee häiritseviä sivuvaikutuksia tai on muita syitä miksei halua tai voi lääkitystä käyttää. Ei lääkityskään vie adhd:ta pois. Ei ne piirteet häviä. Niiden kanssa on vaan ehkä helpompi elää. D-vitamiini _parantaa_ d-vitamiinipuutoksen,siinä ero. Yksi asia mikä vaan täytyy hyväksyä on se että moni kokee adhd:n tosi raskaaksi esim. kumppanilla tai ystävällä. Ja sitä ei millään valistuksella ja tiedottamisella voi muuttaa. Ei ole kyse tiedonpuutteesta vaan yksinkertaisesti siitä että jotkut ominaispiirteet voi olla uuvuttavia. Siihenkin on oikeus.

        1. Kyllä, on ominaispiirteitä, jotka on uuvuttavia. Itselle ja läheisille. I sure know, 31 vuotta hoitamatonta ADHD:ta ja satoja esimerkkejä. Mutta jos esimerkiksi D-vitamiinia ei syö purkista, ei sitä välttämättä saa ikinä tarpeeksi ja kärsii oireista. Ei ehkä samassa skaalassa. Mä en myöskään puhunut parantamisesta, vaan hoitamisesta. Eri asioita hoidetaan eri tavoin. ADHD:ta terapialla, valmennuksella, lääkkeillä jne. D-vitamiinia D-vitamiinilla, huonoa näköä silmälaseilla. Kaikkea ei voida kokonaan poistaa eli parantaa, joitain asioita voidaan hoitamalla helpottaa tai lieventää ja joitain ei. Mä en nyt verrannut näitä kahta asiaa kumpi on vakavampaa (ADHD on selkeästi vakavampaa ja hankalampaa kuin D-vitamiinin puute) vaan sitä, miksi joku asia on yleisesti ajatellen jotenkin häpeällistä ja toinen ei.

          1. Ymmärrän ettet verrannut kumpi on vakavampi; d-vitamiininpuutos vai adhd. Tässä vaan yritin selittää nimenomaan sitä häpeäaspektia. Että adhd:seen liittyvät oireet ovat aika vahvasti persoonaan linkittyviä ja kokonaisvaltaisesti koko elämään vaikuttavia. Myös se että ADHD:lla näyttää olevan yhteistä geneettistä taustaa mielialahäiriöiden, autismikirjon häiriöiden, käytöshäiriöiden ja skitsofrenian kanssa ei ole osaltaan poistamaan stigmaa. Siksi niitä varmaan moni häpeää. Et sinä mutta moni. Ja häpeä ei poistu sillä että nolataan häpeän tuntemisesta, se on oikeastaan jo melkoinen paradoksi.

            1. Olen pahoillani, jos joku on kokenut tekstini nolaamiseksi häpeän tuntemisesta, sitä en missään nimessä tarkoita!

              Sinä listaat tuossa geneettistä taustaa mielialahäiriöihin, autismikirjon häiriöihin, käytöshäiriöihin ja skitsofrenian kanssa. En ole vielä tarpeeksi perillä ja tutkinut, niin olisi kiva nähdä lähde skitsofrenian ja ADHD:n yhteydestä, en ole koskaan kuullutkaan. Sen tiedän, että aivan liian monille lätkäistään masennusdiagnooosi tai joku muu mieliala-diagnoosi, joka osoittautuukin myöhemmin huomaamatta jääneeksi ADHD:ksi. Sama pätee ymmärtääkseni käytöshäiriöihin ja autismikirjon lievimpiin muotoihin. Sun kommentista saa sellaisen kuvan, että usein ADHD on myös jotakin näistä. Mutta usein on niin, että tiettyjen ajatusten ja toiminnan vuoksi turvaudutaan johonkin toiseen diagnoosiin, koska joitakin markkereita puuttuu. Kuten vaikka jatkuva liikehdintä tai huono koulumenestys jne. Mulle olis lätkäisty masennus-diagnoosi ja uniapnea-diagnoosi elämässäni tilanteissa, joissa ymmärrän nyt, että ADHD:ni on oireillut. Kyseenalaistan auktoriteetteja, joten en purematta niellyt näitä asioita.

              Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat tavallaan. Jos ihminen on kosketuksissa vain negatiivisten esimerkkien kanssa, hän alkaa olettamaan, että kaikki ko. ryhmän edustajat ovat tietynlaisia. Tähän pohjaa pitkälti rasismikin. Esimerkiksi 30 vuotta sitten asenneilmapiiri Suomessa tummaihoisia kohtaan oli kamala. Kouluissa puhuttiin Afrikan nälänhädästä ja ainoa kosketus tummaihoisiin monilla oli runnelluista elämäntilanteista tulleet pakolaiset, joiden kulttuurinen kotiutuminen Suomeen ei ollut sujunut ongelmitta. Tästä muodostuneen stereotypian pohjalta monilla on edelleen erittäin väärä ja rastistinen mielikuva. Mitä jos nämä ihmiset olisivat jo koulussa saaneet paljon tietoa siitä, kuinka erilaisia maita ja tilanteita on Afrikassa? Entä jos nämä ihmiset olisivat lapsesta asti olleet tekemisissä monipuolisesti erinäköisten, väristen ja sosio-ekonomiselta statukseltaan eri lähtökohdista olevien ihmisten kanssa? Olisiko se stereotypia muodostunut hieman erilaiseksi?

              Sama ajatusmalli pätee homoihin ja tatuointeihin. Ei siitä ole niin kovin kauaa kun tatuoinnit yhdistettiin vankiloihin ja rikollisiin ja homous hulluuteen ja AIDSiin. Jos menestyvät ADHDt, jotka eivät koe ADHD:ta elämässää haitaksi vaan voimavaraksi, eivät kerro siitä, jos ihmiset eivät kerro menestystarinoita asiassa, niin vielä vuosikymmentenkin päästä ajatellaan, että kaikki ADHDt hyppii seinille. Paradoksaalisesti tässä on mielestäni ennemminkin se, että osittain juuri sen takia, että jatkuvasti puhutaan näistä ADHD:hen liitetyistä negatiivisista asioista, moni jää diagnosoimatta, koska virheellisten oletusten (“sehän on lukenut itsensä maisteriksi”) vuoksi ajatellaan, että he eivät istu diagnoosin oirekuvaan. Ja juuri se diagnosoimattomuus on usein se, mikä johtaa negatiiviseen. En ole nähnyt tätä tutkimusta vankien ADHD:sta, mutta löysin siitä pienen tiivistelmän. 25-40% vangeista on ADHD, joista suurin osa on diagnosoimattomia ja hoitamattomia.
              Joku ymmärtää tämän näin: “ADHD ja vankilaan johtava rikollisuus kulkee usein käsi kädessä, sillä jopa 40%:lla vangeista on ADHD.” Sinänsä kyllä totta. Mutta sen voi ymmärtää myös näin: “Hoitamattomana ja diagnosoimattomana ADHD voi johtaa usein tilanteisiin, joiden seurauksena henkilö, jolla on ADHD, päätyy vankilaan.” Tässä taas jokaisen oma valinta painottaako sanoja hoitamaton ja diagnosoimaton vai sanaa usein. Ja sitten kun tämän on lukenut, herääkö ihmisellä kysymys: “Jos ADHD jäisi harvemmin diagnosoimatta ja hoitamatta, olisiko monien näistä ihmisistä elämä päätynyt aivan erilaiseksi, eikä kaltereiden taakse?”.

              Sitten ajatellaan vaikka tällaista tarinaa, jonka sankarittarena on 9-vuotia Viivi-Vilhelmiina. Lääkäri epäilee, että Viivi-Vilhelmiinalla on ADHD. Viivi-Vilhelmiinan äiti tietää vain kaksi ADHD-tapausta, Jani-Petterin ja Kalle-Kasperin. Jani-Petteri ei pysty pysymään yhtään paikallaan, ja koulu on jäänyt kesken ja sitä on seurannut pitkä aalto pätkätöitä huonosti palkatuilla aloilla. Vapaa-ajallaankin rakentelee jotain pienoismalleja, eikä tee mitään hyödyllistä. Kalle-Kasperi ajoi perheen vararikkoon, dokasi kaikki rahat ja päätyi pieksemään naapurin henkihieveriin ja nyt on vankilassa. Joku epämääräinen kolarikin oli. Viivi-Vilhelmiinan äiti on kauhuissaan. Kuulemma se ADHD johtaa usein vankilaan. Viivi-Vilhelmiinan äiti ilmoittaa, ettei lapsella voi olla ADHD, kun hänhän pärjää hyvin koulussa eikä ole räjähdysherkkä luonne. Jaksaa tehdä palapeliäkin monta tuntia ja läksyt tekee innolla nopeasti ja oikein. Viivi-Vilhelmiina jää diagnosoimatta. Vaihtoehtoisesti Viivi-Vilhelmiinan äiti on murtunut. Hänen lapsensa polku tulee olemaan kamala. Vivii-Vilhelmiina kokee koko elämänsä olevansa pettymys ja epäonnistunut, eikä ole oikein rohkeutta ja uskallusta. Kun lähihoitajan opinnot tyssäävät ja innolla alkaneet kokkiopinnot muuttuvat tylsiksi ja parisuhdekin vaihtuu usein, tapahtumat vaan ruokkivat sitä oletusta, että hän on huono, hänessä on jotain pielessä. Ja sit mennään. Mihin suuntaan? No, se on sitten eri asia.
              Mutta mitä jos Viivi-Vilhelmiinan äiti tietäisi, että hänen hammaslääkärinsä on ADHD. Ja että hänen pomonsa töissä on ADHD ja hänen paras kaverinsa, joka on mahtava perheäiti, on ADHD? Miten Viivi-Vilhelmiinan äiti ottaisi vastaan tämän epäilyn ja millaisen hoidon ja asenneilmapiirin Viivi-Vilhelmiina todennäköisesti eläisi? Kumpi polku olisi helpompi kulkea ja päätyisikö Viivi-Vilhelmiina mielihäiriö-tilastoihin tai vankilatilastoihin? Niin, en tiedä. Todennäköisyydet on varmaan vähän eri.

              Onneksi maailma kulkee koko ajan eteenpäin. Joissain asioissa huonompaan, joissain parempaan. Homo ei enää ole AIDSia sairastava vaarallinen hullu. Ehkä ADHD:kin lakkaa pian olemasta monien mielessä se seinille hyppivä sekopää.

              Omalla esimerkilläni ja tällä postauksellakin haluan tsempata ihmisiä keräämään voimaa ja kääntää omaa ajattelua asiassa. Nimittäin tämän päivän nepsyt tasoittavat tietä tulevaisuuden nepsyille. Meidän lapsille, joilla on perinnöllinen todennäköisyys itsekin päätyä edustamaan samaa eroavaisuutta. Jos olisin lapsena kuullut, että mulla on ADHD, olisin säikähtänyt ja menettänyt aika paljon toivoa elämään. Olisin siinä “tiedossa” ajatellut, että musta ei ole mihinkään ja musta tulee tietynlainen. Mä tuun kertomaan aina lapsilleni tästä, ja jos heillä tulee olemaan asiaan liittyen haasteita, heillä tulee myös olemaan esimerkki siitä, että mikään ei ole esteenä heidän elämänpolullaan.

                1. Erinomainen esimerkki!! 🙂 Oikeasti, kiitos tästä! Osoittiko tutkimus suoraa yhteyttä sille, että ADHD aiheuttaa skitsofreniaa vai tilastoiko se vain lukuja esiintyvyydelle?

                  Okei, skitsofrenian esiintyvyys Suomessa on n. 1%. Tarkoittaako tämä sinun laittamasi lause, että ADHD altistaa skitsofrenialle nelinkertaisesti todennäköisemmin, vai sitä, että todetuista skitsofrenia-tapauksista ADHD:n esiintyvyys on 4,3-4,5% (eli 4,3-4,5-kertainen diagnosoimattomaan väestöön nähden)?
                  Tää on tärkeä ero.
                  Asia X ei itsessään aiheuta asiaa Y.
                  Tilastoissa diagnosoidun ADHD:n esiintyvyys on kasvanut vuosikymmenten aikana erittäin monissa maissa. Onko ADHD:ta enemmän vai diagnosoidaanko se nykyään paremmin? Aiheuttaako nykyelämä enemmän ADHD-oireilua? No, mennään tähän skitsofrenian ja ADHD:n suhteeseen. Tällä hetkellä keskimääräisesti ADHD:ta on n. 5%:lla ihmisistä ja skitsofreniaa 1%:lla ihmisistä Suomessa.
                  Jos on 1000 ihmistä, 50:lla on ADHD ja 10 skitsofrenia. Nämä 50 ADHD:ta on diagnosoitu lapsena ja huomataan, että heistä X määrällä on skitsofrenia ja Y määrällä ei ole. (En jaksa mennä näin pitkälle matikassa). Tästä laskelmasta saadaan luku, että 4,3-4,5x todennäköisyys, että diagnosoidaan skitsofrenia.
                  Tähän seis. Entä minä? Mihin tässä yhtälössä minä menen? Tuohon 950? Mutta mullahan on ADHD! Kuinka moni tuosta 950:stä on kuin minä? Asiasta ei ole tietoa, on arvioita. Mitä jos meitä onkin vaikka 150? Joidenkin arvioiden mukaan erittäin hyvin mahdollista. Eri kirjoja on lukemattomia ja yleisesti esitetään paljon ajatuksia siitä, kuinka alidiagnosoitua tämä on. Miten tämä vaikuttaa tähän tilastoon? Jos nämä 150 olisi diagnosoitu, meillä olisikin 200 ADHD:ta ja 10 skitsofreenikkoa. Miten tämä vaikuttaisi suhdelukuun, kun katsottaisiin, kuinka monella näistä 10:sta on myös ADHD?

                  Tällaisia viitteitä on mun mielestä vaarallista tehdä, sillä vaikka lause sinänsä pitää paikkaansa, voi sen ymmärtää hyvin eri tavoin. (En ole toki varma ymmärränkö minä sen oikein, mutta mitä nyt ko. tutkimusta nopeasti vilkaisin, en löytänyt suhdetta ADHD:n ja skitsofrenian välillä, tai että olisi vaikka geeni, joka aiheuttaisi molempia tuolla todennäköisyydellä. Taannoin havaittiin, että raudanpuute altistaa Alzheimerin taudille. Näissä on selkeä suhde, sillä matala rauta tarkoittaa vähempää happea veressä, joka kulkeutuu aivoihin ja aiheuttaa näin ongelmia eri osissa aivoja. Tämäkään tutkimus ei siis suoranaisesti näyttänyt, että raudanpuute aiheuttaa Alzheimerin tautia, vaan riskitodennäköisyys kasvaa. Tutkimus on sikläi yksiselitteisempi, että sen mittauksen pohjalla on selkeitä arvoja, hemoglobiiniarvoja ja yhteys hapenpuutteella aivojen toimintaan. Tässä tutkimuksessa tutkittiin ensin 12000 ei muistisairasta, joista 6% oli anemia. Myöhemmin näistä 12 000 ihmisestä sairastui 1500 dementiaan. Dementiaan sairastuneilta otettiin kokeet ja poissuljettiin monien muiden asioiden vaikutus. Huomattiin, että matalaa hemoglobiinia esiintyi n. 30-40 % korkeammalla todennäköisyydellä kuin alkuvaiheessa. Tästä on vedetty yhteys riskiprosenttiin. Mutta testattiinko ne 11500 muuta? Mikä oli heidän joukossa olevien hemoglobiini-osuus? En tiedä testattiinko ja miten tämä olisi vaikuttanut tutkimustulokseen? Mitä jos niillä ei-muistisairailla on melkein samalla prosentilla matalaa hemoglobiinia vanhana? No anyway, tässä tapauksessa on löydetty kuitenkin todistettuja yhteyksiä hemoglobiinin ja aivojen toiminnan välillä. Miten tämä voidaan osoittaa ADHD&skitsofrenia -yhteydessä, kun molemmat on käsittääkseni sellaisia, joita ei voida osoittaa tietyllä tavoin? Ne eivät asu jossain tietyssä solussa tai geenissä, eivätkä tietääkseni ole kuvauksin tai mittauksin varmistettavissa. On vain erilaisten arvioiden varassa, kuinka monella on ADHD, sillä kyseinen eroavaisuus asettuu laajalle kirjolle, ja ihmiset kokevat samat asiat oireena tai omana normaalina luonteenpiirteenään.

                  Anteeksi jos menee monimutkaiseksi mun ajatusprosessi. On kiistämätön tilastollinen fakta, että skitsofreniaa sairaastavien joukossa on korkeammalla prosentilla ADHD-diagnoosin saaneita. Aasiniltana ja vertauksena tähän voisin ottaa vaikkapa homomiesten ja heteromiesten välisen tilaston. “Hollannissa homoliitot ovat olleet mahdollisia vuodesta 2001 alkaen, kuitenkin hollantilaiset homomiehet kärsivät kolme kertaa heteromiehiä todennäköisemmin mielialahäiriöistä ja heidän itsemurhariskinsä on 10 kertainen. Ruotsissa, missä rekisteröidyt parisuhteet tulivat mahdollisiksi 1995 ja homoliitot 2009, miesten kanssa naimisissa olevien miesten itsemurhaluvut ovat kolminkertaiset verrattuna miehiin, jotka ovat naimisissa naisen kanssa.”
                  Altistaako homous masennukselle, mielenhäiriölle tai itsemurhalle itsessään? Ei. Toisin kuin vaikka jokin perinnöllinen tekijä altistaa diabetekselle. Tässä alle linkkaamassani artikkelissa on mielenkiintoinen pohdinta asiaan ja siinä mainitaan “vähemmistöstressi”. Musta tuo on tosi mielenkiintoinen asia. Kun vaikka jotkut sanovat, että “noo, tietyt ihmiset näkevät rasismia / naisten sortoa / jne. siellä missä sitä ei ole” yms. toteamuksia. Onko kyseessä juurikin vähemmistöstressi? Ennen kuin luin tuon, ajattelin, että tällainen tilasto johtuu siitä, että niin moni ahdistuu, kun kokee joutuvansa olemaan kaapissa. Mutta se ei menekään niin. Sinänsä siis ei ihan liity, mutta tuli vaan mieleen esimerkkinä siitä, että tietyt riskit ja tilastot eivät sinänsä kerro vielä mitään, ellei voida osoittaa yhteyttä tietyn toiminnan/häiriön/erilaisuuden ja toisen asian välillä ja tämäntyyppisissä tilanteissa yhtälöön vaikuttaa myös se, kuinka tilasto muuttuu, jos diagnosoimattomat diagnosoidaan?

                  Artikkeli:
                  https://www.qx.fi/yhteiskunta/234278/homomiehet-ovat-masentuneempia-kuin-heteromiehet/

                  En tiedä, hurjan mielenkiintoista mun mielestä kaiken kaikkiaan.

              1. Olipas hyvin jäsennelty, Anna! Olisinpa osannut yhtä hyvin kertoa aikoinaan tyttäreni parhaan kaverin vanhemmille tyttäreni adhd:sta. Kyseisten ihmisten mielestä tyttärellä ei voinut olla adhd, koska hän ei riehunut luokassa, vaan oli hiljaa ja haaveili omiaan katsoen pihalle. Heidän tietonsa adhd:sta pohjautui juuri kertomiisi esimerkkeihin Jani-Petteristä ja Kalle-Kasperista. Siksi adhd:sta pitää puhua, kertoa erilaisia kokemuksia ja elämäntarinoita, että ihmiset tuntisivat adhd-kirjon. Kiitos siis Anna, että puhut.

              2. Tunsin myös ihan saman tunteen, tunsin itseni nolatuksi siitä että häpeän. Mietin pitkään sanonko mitään, mutta onneksi ”eiooainahelppoa” otti asian esille.

                1. Olen pahoillani, se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni! 🙂 Tarkoitus ei missään nimessä ollut aiheuttaa noloutta, sillä on ihan jokaisen oma asia miten tällaiseen suhtautuu ja kuinka avoin on, ja pyrin postauksellani nimenomaan tsemppaamaan ja ihan vaan saada pohtimaan tuontyyppisten lausahdusten tuomaa mielleyhtymää.

                  En oikein ymmärrä, miksi pitäisi hävetä sitä, että häpeilee vaikka omaa ADHD:ta tai miksi sitä ADHD:ta ylipäätään pitäisi hävetä, niin ehkä en sitten osaa muotoilla ajatuksiani niin, etteivät ne nolostuta muita, ja siitä olen pahoillani.

  6. Mielenkiintoinen postaus ja keskustelunavaus!

    Itse olin muistaakseni eräs näistä, joka kiitti rohkeudesta kertoa diagnoosista. Uskon, että monikaan häpeilemättömyydestä onnitellut ei välttämättä koe, että asiassa olisi jotakin hävettävää tai että juuri sinun yksilönä kuuluisi hävetä. Vaan juuri kuten itsekin kirjoitit, näistä asioista edelleen vuoden 2020 Suomessa vaietaan, etenkin julkisen tason keskustelussa. Omalla kohdallani olen sinut diagnoosini kanssa ja siitä tietävät suurin osa lähipiiristäni, mutta esimerkiksi omalla (vähälukuisella) alallani menestyminen käytännössä edellyttää, että pysyn tiukasti adhd-kaapissa. Syynä ovat juurikin edelleen tietty vallalla oleva stigmatisointi ja väärät käsitykset. ”Tyypillinen adhd-tapaus on nuori, yleensä aggressiivinen ja motorisesti levoton poika”, “Tyttöjen adhd on muotisairaus”, ”Adhd-tapaukset lääkitään katupirillä”, what have you. Haluaisin olla se ylpeästi avoin tyyppi, joka voisi ehkä ammatillisilla meriiteilläänkin olla kannustamassa muita ja poistamassa niitä vanhentuneita harhaluuloja, ettei adhd voi menestyä opinnoissa tai työelämässä, vaikka haasteita ehkä keskivertotallaajaa enemmän onkin. Mutta minun maailmassani ennakkoluulot painavat liikaa, ja esimerkiksi tieto omasta stimulaatiolääkityksestäni väärissä käsissä voisi sulkea ovia.

    Yleistä diagnoosiin liittyvää häpeää ja negatiivista mielikuvaa toki selittävät mm. monet riippuvuudet ja yleiset elämänhallinnan ongelmat, liitännäis”sairastavuus”, mielenterveysongelmista masennus ja ahdistus kenties etunenässä, tilastollisesti todettavissa oleva heikompi sosioekonominen menestyminen elämässä sekä vaikkapa useat oppimisvaikeudet. Moni adhd ei kärsi mistään näistä, päinvastoin. Kumminkin eräiden tutkimusten mukaan jopa valtaosalta pitkäaikaista vankeusrangaistusta istuvista löytyy vähintään jonkinasteinen, hoitamaton keskittymis- ja/tai tarkkaavaisuushäiriö. Tällaisen julkaisun tärkeä anti onkin ettei adhd:lla ja vaikkapa sitten vankeustuomiolla ole syy-seuraussuhdetta, mutta kyseessä on tilastollinen kausaatio, kuka tietää missä määrin vääränlaisen tuen, osuvan diagnoosin ja lääkityksen puutteesta johtuen. Erilaiset adhd:n liittyvät vaikeudet ovat kiistämättä totisinta totta, mutta tietouden lisääntyminen ja yhä useamman nepsy-oireisen pääsy tutkimuksiin ja hoidon piiriin lisää mahdollisuuksia sille, etteivät vaikeuksista kärsivät yksilöt jää yksin mahdollisten ongelmiensa kanssa ja saavat niihin apua.

    Ongelmat voivat näkyä aiemmin lueteltuja “pienemmissäkin”asioissa (jos nyt niitä mittakaavaan ryhtyy asettelemaan) – yleisimpänä kenties heikko itsetunto ja minäkuvan häiriöt. Samasta syystä myös niiden ”vähäongelmisten tapausten” (äärimmäinen painoarvo nyt noilla lainausmerkeillä) on hyvä näkyä julkisessa keskustelussa, sillä kuten juuri sanoit, adhd voi olla myös valtava voimavara (kirjakin tämän mukaan on nimetty) ja elämään väriä tuova asia. Olenkin vilpittömän onnellinen kaikista tällaisista ulostuloista, joissa joku omalla naamallaan kertoo, että hei, minulla on tällainen erityispiirre, pärjään silti ja ehkäpä osittain juuri sen ansiosta. Ehkäpä väärinkäsitykset murtuvat hiljalleen ja jatkossa yhä suurempi osa ihmisistä kertoo diagnooseistaan leukaa turhaan rintaan painamatta.

    1. Harvinaisen kypsä näkökulma! ^^

      Erityisyys ei voi olla peruste itsekeskeisyydelle. Jos todella ei kärsi vakavista sairauksista, laaja-alaisesta traumatisoitumisesta tai oppimista ja kypsymistä rajoittavista ongelmista, sosiaalinen sopeutuminen ja yhteisöä palvelevan toiminnallisuuden löytäminen voi olla jopa tyydyttävämpi tavoite, kuin pelkkään itsetutkiskeluun uppoutuminen. Tahto ymmärtää aidosti eri näkökulmia avaa yleensä kanavat eri suuntiin- tulee ymmärretyksi kaikkien taipumustensa kanssa ja silti omana itsenään. Vaativa ja omiin tarpeisiin fokusoituva kommunikointi sen sijaan harvoin edistää elävää ja monipuolista vuorovaikutusta. Aivan eri asia on toki sorretut ja haavoittuneet ryhmät, joiden suojaksi tarvitaankin positiivista diskriminaatioita.

    2. Vaikka mä kuinka yritän miettiä asiaa, niin mä en keksi yhtään alaa tai ammattia, missä ei voisi uskaltaa tästä olla avoimesti esillä. Voi toki olla, että se konkreettisesti vaikuttaa jollakin alalla, mutta onko oikeasti näin vai ajatteletko niin? Pattitilanne, kuten esim. avoin homous vaikkapa fudiksessa. Miten tilanne voisi muuttua, jos kukaan ei ole muuttamassa sitä? Hankalimmat tapaukset ruokkivat väärää kuvitelmaa asiasta ja menestyvät, osaavat ja pitkälle pääsevät eivät sano asiasta mitään. Vääristää ja lisää ennakkoluuloja. Ymmärrän, jos asiaa ei halua ensimmäisenä kertoa vaikka työhaastattelussa (se kun ei sinänsä kellekään kuulu), ettei jää työpaikka saamatta vaikka ennakko-oletusten vuoksi, mutta jos on omalla alalla ollut jo muutaman vuoden ja menestynyt siinä, niin se ADHD ei voi pyyhkiä pois saavutettuja asioita. Jos joku ennakkoluuloinen saisi tietää asiasta, niin tukena olisi silloin näyttö saavutetuista asioista työssä ja oma jo esitetty osaaminen. Sellainenhan olisi omiaan näyttämään, että nämä ennakko-olettamat ovat vääriä.

      Iso osa näistä sunkin mainitsemista liitannäis”sairastavuuksista” johtuvat usein siitä, että asiaa ei hoideta tai ole hoidettu oikein. Ihminen ei edes tiedä asiasta itse ja tekee tiettyjä asioita hallitsemattomasti ja itsekin ymmärtämättä. Mitä enemmän millä tahansa tämäntyyppisellä poikkeavuudella tai häiriöllä on piilottelua ja vääristynyttä mielikuvaa, sitä enemmän tulee olemaan heitä, joilla on liitännäisongelmia, koska “ei tytöillä ole ADHDta”, “ei hyvillä arvosanoilla voi olla ADHD:ta” yms. tyyppiset ajatukset tulevat estämään hoidon ja ymmärtämisen saamisen monelle. Niin kuin itsekin sanot. En tunne tai tiedä tarpeeksi tilastoja, mutta voisin kuvitella, että esim. 30-40 vuotta sitten homoseksuaalisuus ja masennus/itsemurhatilastot olivat erilaisia kuin nyt. Tai homoseksuaalisuus ja päihdeongelmat. Ei saanut tietoa ja tukea tai hyväksyntää samalla tapaa kuin nyt. Asiaan, jota ei tarvitse mitenkään “hyväksyä”, mutta tarkoitan sitä, että moni on varmasti paininut erilaisten ajatusten kanssa, mille ei ole sijaa nyt, kun yhteiskunnallisesti asiaan suhtaudutaan ihan eri tavalla.

      Enkä siis tarkoita tätä kommenttiani mitenkään niin, että sun nyt kuuluisi muuttua ADHD-ambassadoriksi sun työpaikalla. Mietin vaan, että menisikö asia ihan niin kuin ajattelet? Ehkä heikkona analogiana tulee mieleen tilanne, missä joku pelkää läheisten reaktiota vaikka omaan homoseksuaalisuuteen, mutta lähipiiri suhtautuukin tukien ja iloiten. Kyllä mäkin punnitsin ennen blogissani asian kertomista tätä asiaa ja halusin luottaa mun yleisön älykkyyteen ja kyvykkyyteen käsitellä tää tieto ja ottaa se vastaan oikein. Ja hyvä, että luotin 🙂 En toki edelleenkään tiedä sun tilannetta ja mun oma ajattelu ei ehkä ole riittävää ymmärtämään, millä alalla tilanne voisi olla kuvailemasi kaltainen, enkä ylipäätään koe, että olisi kenenkään velvollisuus tuoda työelämässään esiin omia terveysasioitaan, jollei se tunnu hyvältä 🙂

      1. No mä itse ajattelen esim. että jos olisin menossa leikkaukseen tai viemässä lastani vaativaan leikkaukseen, en ehkä olisi levollinen jos tietäisin kirurgills tai anestesialääkärillä olevan tarkkaavaisuushäiriö ja käyttävän aivostimulantteja. Keksin valtavan määrän aloja joilla on helppo kuvitella että adhd ei tulisi katsotuksi supervoimana.

        1. Miksi et veisi? En ymmärrä. Kuinka paljon tiedät ADHD:sta? Ihan siis hyvällä kysyn, kun tästä tulee sellainen olo, ettei ole hirveän tuttu tai sitten me vaan ajatellaan tästäkin hyvin eri tavoin ja kun nimimerkki muuttui välissä, niin epäilen, ettet ole alkuperäinen kommentoija. Mä veisin mielelläni lapseni leikkaukseen ihmiselle, jolla on ADHD. Hyperfokus on yksi iso puoli ADHD:ssa ja kaikki ADHD ei ole ylivilkkaus-ADHD:ta. Hyvin moni ADHD pystyy keskittymään neurotyypillistä ihmistä paremmin tiettyihin asioihin. Joku pystyy kirjoittamaan virheettömästi koodia tuntitolkulla ja toinen pystyy suorittamaan erittäin vaativan leikkauksen. Neurotyypillinen saattaa miettiä kesken leikkauksen, että pitää hakea lapset päikystä tai mieleen voi tulla jotain muuta. ADHD pystyy keskittymään asiaan täysin häiriöittä ja uppoutua siihen täysin.
          Mikä on aivostimulantti?

          Jos tarkoitat stimulanttia, niin kummallinen ajatusmaailma, ettet menisi leikkaukseen, jossa lääkäri käyttää lääkärin määräämiä stimulantteja. Mitä sinä itse asiassa voit tietää lääkäristäsi? Hän on valmistunut koulusta ja erikoistunut tiettyyn asiaan? Mutta saatko sinä hänen aivojen kemiallisen koostumuksen nähtävillesi ennen leikkausta? Tai tiedätkö sinä, mitä hänen mielessään tai veressään virtaa? Mistä sä tiedät käyttääkö lääkärisi minkä verran kahvia? Kahvi on stimulantti. Tai vaikka kokaiinia? Maailmalla on valloillaan älytön ongelma, jossa menestyvät, kiireistä työtä tekevät ihmiset käyttävät piristeitä kuten kokaiinia. Sinä menet lääkärille tietämättä hänestä mitään ihan nytkin. Miksi tieto muuttaa sen jotenkin pelottavammaksi? Mietin myös, että tuntemani ADD (ADHD ilman hyperaktiivisuutta) on ehkä keskittyvin ihminen, jonka tiedän. Kun hän tekee itselleen mielenkiintoista asiaa, mikään häiriötekijä ei pääse hänen ajatuksiinsa. Mä itse asiassa veisin ennemmin lapseni ADHD-lääkärin leikkauspöydälle kuin neurotyypillisen.

          Itse jos mietin, niin mä oisin voinut hyvin valmistua lääkäriksi, päätyä kirurgiksi ja olisin tehnyt vuosia töitä, eikä kukaan, mukaan lukien minä, olisi koskaan osannut aavistaa ADHD:ta kohdallani. Mulla olisi alla 500 leikkausta. Ja sitten selviäisi, että mulla onkin ADHD ja käyttäisin tarvittaessa, tietyissä tilanteissa lääkitystä, niin miten mä siis olisin huonompi asiassa, jossa oon ollut vuosikausia hyvä? Ei kukaan pääse vaikkapa vaativia leikkauksia tekeväksi kirurgiksi, jos ei siihen ole kykyä ja osaamista. ADHD voisi olla leikkauslääkärillä kuormittava asia, jos hän joutuisi koko aika keskittymään ja ponnistelemaan, mutta se uuvuttaisi häntä henkisesti ja tuskin näkyisi päällepäin kenellekään. ADHD voisi myös olla ihan supervoima leikkauslääkärille, joka pystyisi hyperfokusoitumaan tekemäänsä asiaan täysillä.

          Keksin ihmisessä satoja erilaisia luonteenpiirteitä ja muita asioita, jotka vaikuttavat eri tehtävissä eri tavoin, eivätkä tee kaikista hyviä kaikkeen. Joku ADHD olisi hyvä lääkäri, toinen olisi huono. Kirjo on edelleenkin ihan helkkarin laaja. Siksi mä kysyin alkuperäiseltä kommentoijalta alaa, kun en keksinyt sellaista, missä ADHD olisi oikeasti este. Esimerkiksi tietty ruumiinrakenne voi olla este olla hävittäjälentäjä tai käsien hallitsematon vapina on este olla kirurgi, mutta en kyllä ole kanssasi samaa mieltä tässä enkä ymmärrä tätä ajatusmallia.

          Mun mielestä tää on tosi mielenkiintoinen mielipide-ero ja kyselen ja perustelen ihan positiivisessa hengessä tätä asiaa, koska itse koen tän jotenkin niin eri tavalla. Mehän asetamme itsemme jatkuvasti eri tilanteisiin, joissa joku muu on vastuussa tai voi olla uhaksi hengellemme ja terveydellemme. Lääkärit, kuljettajat, lentäjät, jopa muut ihmiset ympärillä. Moni on tietämättään ADHD. Ihan mielenkiinnosta kysyn, minkä kaiken muun koet ongelmalliseksi? Vaihtaisitko lapsesi koululuokkaa, jos hänen opettajansa olisi avoimesti HIV-positiivinen? Entä vaatisitko toista sairaanhoitajaa, jos sairaanhoitaja olisi HIV-positiivinen? Entä jos lapsesi opettajalla olisi epilepsia? Saisiko Asperger opettaa lapsesi ajamaan autoa? Lentokapteenin työssä on joitakin selkeitä ja helposti selittyviä rajoituksia, mutta äkkiseltään en keksi muita asioita, missä tällaisia pitäisi miettiä. Ja itse asiassa en usko, että ADHD olisi este edes lentokapteeniksi, ADHD-lääkitys voisikin olla. Töissä, joissa vaaditaan erityisiä asioita, testataan ne asiat aikaisessa vaiheessa hakuja ja opiskeluja ja jos ADHD pärjäisi testeissä ja stimulaattoreissa, niin miksei hän voisi olla lentokapteeni? Aika moni ADHD elää koko elämänsä tietämättä itsekään ADHDsta, saati niin, että muut osaisivat arvata asiaa päälle päin mitenkään. Miten pitäisi toimia, jos keski-ikäisellä lentokapteenilla tai kirurgilla todetaan 25 v työuran kohdalla ADHD? Potkut? Kuulostaisi kummalliselta. Ja jos on ennakkotapaus, jossa 25v alalla ollut on menestynyt tehtävässään ja voi jatkaa työtään diagnosoitunakin, miten diagnoosi voisi estää ketään hakemasta samaan työhön?

          Ihmisillä on hieman kummallinen käsitys usein juuri erilaisista oireista ja häiriöistä, joissa on laaja kirjo. Autismin, CP-vamman tai vaikka ADHD:n kirjo on niin merkittävän laaja, että niitä ei saisi niputtaa yksioikoisesti samaan. Tässäkin tuntuu nimittäin olevan vallalla ajatus siitä, että se lapsen sydänkirurgi hyppii seinille siellä leikkaussalissa 😀

          1. Yksilön mielipide tai kokemus ei mitätöi ilmiötä. Jos siis tietyillä aloilla ADHD katsotaaan heikkoudeksi, se että joku yksittäinen ihminen ei niin ajattele, ei muuta asiaa.
            Ei myöskään kannata olettaa olevansa ainut asiaa ymmärtävä ja tunteva vaikka onkin juuri diagnoosin saanut. Moni lukijasi on mahdollisesti saanut omansa jo lapsuudessaan ja ehtinyt hyvin realistisen kuvan asiasta muodostaa.

            1. En oletakaan näin enkä ymmärrä sun hyökkäävää asennetta kyllä nyt lainkaan. Minähän kysyin, sillä toteamuksesta minulle tuli mielikuva, että tiedon määrä on vähäinen, mutta samassa lauseessa totesin, että kyseessä voi olla vahva näkemyserokin. En todellakaan kuvittele olevansa ainut, joka tietää tästä jotain tai ymmärtää tämän kokonaisvaltaisesti. En vielä edes koe ymmärtäväni tätä kokonaisvaltaisesti ja siksi yritän oppia ja ymmärtää lisää. En tiennyt, että oman näkemyksen perustelu ja lisäkysymysten asettaminen on kuvitelma siitä, että olen ainoa joka tietää asiasta jotain.

              Eikö yksilöiden mielipiteillä ja yksilöiden kautta nimenomaan muuteta ajatuksia? Eikö Obama ollut omalla tavallaan uraauurtava ihminen tilanteessa, jossa moni ajatteli, että tummaihoinen mies ei voi johtaa Yhdysvaltoja? Amerikassa on ollut 44 valkoista miespresidenttiä ja 1 tummaihoinen. Jos nyt vaaleissa presidenttiehdokas olisi tummaihoinen mies, herättäisikö se samanlaisia ajatuksia kuin 20 vuotta sitten?
              Jos tietyllä alalla koetaan vaikka ADHD heikkoudeksi, voi se hyvinkin pohjata virheellisiin oletuksiin ja stereotypioihin ja yksi ihminen voi muuttaa ison väkijoukon mielen kertomalla omasta ADHD:sta esimerkiksi tilanteessa, jossa hän on jo osa tuota joukkoa ja osoittanut pätevyytensä ja kyvykkyytensä epäilijöille. Ei kovin kauan sitten aika moni ajatteli, että mies ei voi olla varhaiskasvattaja tai kätilö tai että nainen ei voi olla lentokapteeni. No, nainen ei ehkä voi päätyä lentokapteeniksi muiden ajatellen hänet mieheksi, mutta ADHD voi kyllä olla ollut vaikka 20 vuotta kirurgi, että kukaan olisi arvannutkaan. Siksi varmaan naisilla on hirveä polku lentokapteeneiksi, kun on ns. näkyvä “haaste” alalle, jossa valitsee kummallinen ajatusmalli. Mitä jos ymmärtääkseni varsin korkeaa ihmisten arvostusta nauttiva Martti Ahtisaari (täysin tuulesta temmattu esimerkki) kertoisi ADHD:staan ja asiasta kirjoitettaisiin näkyvästi valtamedioissa? Voisiko se muuttaa ihmisten ajatuksia?
              Se, että minä yksilönä ajattelen, ettei tietyt asiat ole hävettäviä, ei poista sitä, että monien mielestä ne ovat. Niinhän minä totean postauksessakin. Eli sikäli olet oikeassa, yksilön mielipide ei mitätöi vallalla olevaa ilmiötä. Mutta yksilön teot voivat muuttaa isomman ihmismäärän ajatuksia ja sitä kautta pikkuhiljaa yksilöiden teoin mitätöi myös koko ilmiön. Jos yksi ihminen pyrkii julkisesti symboloimaan tiettyä asiaa, vaikka nyt ADHD:ta, se on huono polku. Hänet lasketaan poikkeukseksi pääsääntömassaan. Tässä esimerkissäni Ahtisaari olisi marginaalinen poikkeus niiden Amerikan vankien rinnalla. Mutta mitä jos jokaisen meidän tuttavapiiriin mahtuisi kolme aivan toisistaan erilaista ADHD-tarinaa. Hyviä ja huonoja? Ymmärrettäisiinkö asia silloin kirjoksi?

              Mä en nimittäin myöskään halua välittää postauksillani tai kommenteillani sellaista ajatusta, että ADHD on mahtava positiivinen asia kaikille. Ei. ADHD on laaja kirjo erilaisia tilanteita. Ja mitä monipuolisemmin erilaisia tarinoita on, sitä monipuolisemmin siitä syntyy mielikuvaa ihmisille.

        2. Oh no🤦‍♀️ adhd-henkilö, joka on kiinnostunut alastaan/asiastaan, on oikea superkeskittyjä! Sulla ei taida olla ihan faktat hallussa.

  7. Oletkohan miettinyt, miten tämän ADHD:n rummuttaminen vaikuttaa yhteistöihisi.
    En puhu mistään häpeämisistä, vaan siitä mikä yleinen käsitys tästä poikkeamasta edelleen on.
    Kannattaisiko tuiskimisen ja uhoamisen sijaan pistää hetkeksi suunsa kiinni ja miettiä miten edetä.
    Mieti asiaa ja vaikene hetkeksi, vaikka sinulla onkin jatkuva kova tarve julistaa omaa erinomaisuuttasi.
    Mieti. Rauhoitu. Yhteistyöt saattavat kärsiä kun haluat olla Suomen kuuluisin ADHD, jonka tekemisiin ei oikein voi luottaa.
    Tarkoitan tämän hyvällä.

    1. Siis miten sä tarkoitat tämän hyvällä?! 😀
      Vau, ihmiset kyllä yllättää vuosi toisensa jälkeen! Oliko sulla joku lähde sille, että haluaisin olla Suomen kuuluisin ADHD? Se, että haluan tuoda asiaa ilmi ja omalta osaltani kertoa asiasta ei tätä tarkoita, vaikka sä kuinka niin haluisit ajatella 😀

      Sun kommentti kertoo niin kovalla tapaa juuri sun tietämättömyydestäsi ja juuri tästä stigmasta, jota haluan purkaa. Sun kohdalla tuskin menee jakeluun, mutta ehkä joidenkin. ADHD, erityisesti hoidettu ADHD EI TARKOITA sitä, että jonkun tekemisiin ei voi luottaa 😂 Tässä on menty hyvä tovi elämää ADHDna, eikä oo kyllä ikinä tullut vastaan yhteistyöongelmia, jotka liittyvät luottamukseen, miksihän niitä tulisi kun ADHDta hoidetaan?

      Jos joku yritys ei halua lähteä yhteistyöhön ADHDn kanssa, olen tyytyväinen. Erittäin tyytyväinen. En haluaisi olla kumppanina sellaisia arvoja jakavan yrityksen kanssa tai tukea sellaisen yrityksen yritystoimintaa. Meidän arvot ei silloin tosiaan kohtaisi. Etkä sinä oikeasti ole huolissasi minun yhteistöistä. Tämä argumentointi on jatkunut jo vuosia, kun mua on haluttu laittaa tiettyyn muottiin. Te nettikiusaajat vaan ette oo vieläkään sisäistäneet, että teidän toimintanne ei ole kertaakaan vaikuttanut negatiivisesti mun kaupallisiin yhteistöihin, mutta se on johtanut useampaan yhteistyöhön. Pitäisi varmaan kiittää teitä, kun sabotointiyrityksenne ovat johtaneet usein hyvään. Mutta enpä taida.

      Jos joku potentiaalinen yrityskumppani antaa ADHDn vaikuttaa yhteistyöhön yhtään sen enempää kuin vaikka mun hiusvärin vaihtumisen, emme kyllä ole oikea brand match millään tasolla.

      Jos sua niin harmittaa se, että puhun ADHDsta, että haluat vaientaa mut, niin suosittelen jatkossa jättämään tämän blogin väliin. Koska vaikka yrittäisit vaientaa mua uhkaillen jollain omilla absurdeilla yhteistyö-hypoteeseilla, niin et onnistu. Päinvastoin. Tällaiset viestit todistavat tarpeen antaa ääntä asioille. Sinä et minua vaienna minun omilla kanavillani, mutta minä vaiennan sinut. Sillä mun medioissa ei ole sijaa tällaiselle ajattelulle.

      Ja ennen kuin tulet kommentoimaan, että “en minä näin ajattele, mutta muut!!”, niin ei kannata 😀 Kyllä tämä kommentti kertoo nimenomaan sun ajattelusta, ei muiden, eikä mulla ole mitään tarvetta keskustella sun kanssa asiasta enempää. Eikä mun tarvii rauhoittua, kun en oo millään lailla jännittynyt tai tuohtunut. Sun kommentti ei herätä mussa mitään muuta kuin sääliä.

  8. Tunnistan itseni todella hyvin tekstistäsi ja muista AD(H)D:n kuvauksista, ilman (H):ta. Olen pikemminkin alisuoriutuja, jumittaja, ja taipumukseltani masennukseen/apatiaan. Olenkin elämässäni käynyt psykiatreilla usein, ja löytyy masennus sekä ahdistuneisuushäiriödg:tä mutta mikään ei kummasta ole niihin koskaan oikein tepsinyt pitkäaikaisesti. Ei lääkkeet, ei pitkä terapia. Nyt kun saisin aikaiseksi olisi neurologiset-tutkimukset se mitä haluaisin tehdä. Ainut etten oikein tiedä mistä alottaisin, mihin ottaisin yhteyttä. Julkinen puoli tuntuu tässä asiassa pitkältä tieltä, ja olenkin alkanut tutkailla yksityisiä lääköreitä. Olisi mahtavaa saada vuosien sekoilulle, ihmeellisille autokolareille ja muille onnettomuuksille, elämänhallintaongelmille yms. jokin selitys ja apu. Katsotaan kuinka käy 🙂 Kiitos tekstistäsi!

  9. Joo tehdään näin 😉 unohtu eilen laittaa, kun tohkeissani kirjotin, että tuota sunkaan adhd;ta tuskin olisi osattu vielä 10-15 vuotta sitten diagnosoida ollenkaan ja poikani olisi vain leimattu tyhmäksi, mitä ei todellakaan ole. Lahjoja löytyy vaikka muille jakaa, jos vaan jaksaa kiinnostua ja keskittyä.

  10. Voisiko adhd olla selitys ainakin osittain sinun ylipitkille postauksille ja vuodatuksille kun tuntuu välillä että tiivistämisen taito voisi olla tarpeen. Asiat joista kirjoitat ovat toisinaan mielenkiintoisia ja osaat kirjoittaa ja sinulla todellakin on mielipiteitä mutta mielestäni välillä napakkuus olisi paikallaan.

    1. Siis sinä lähdet arvelemaan toisen ihmisen tapaa kirjoittaa päiväkirjamaista tekstiä (ei asiatekstiä tai tieteellistä tekstiä, vaan tyylilajillisestikin pohdiskelevaa ajatusvirtaa) tältä kannalta, koska sun mielestä “napakkuus olis paikallaan”? 😂
      Ei, ADHD ei liity mitenkään siihen, että kaikki ihmiset eivät ole kanssasi samaa mieltä tai tykkää samanlaisesta kuin sinä 🤦‍♀️

  11. Jäin lukemaan kommentteja, ja unohdin jo mitä alun perin olin aikeissa itse kommentoida, mutta nakataan nyt kommenttia kun siihen mielihalu heräsi tekstiä lukiessa. 😀

    Todella kiva että kirjoitat myös tällaisista aiheista! Olen itse ajoittain tuskaillut miten tärkeämpiin asioihin ei jaksa mitenkään keskittyä, mutta sitten jään tuntikausiksi näpräämään jotain teoreettista pikkujoulukutsua keskellä kesää. Aiempi postauksesi sai miettimään voisiko taustalla olla diagnosoimaton AD(H)D, ja ainakin nettitestien sekä kuvausten mukaan todella moni kohta osuisi kohdilleen! En ole vielä saanut aikaiseksi lähteä sen tarkemmin asiaa selvittelemään (heh), mutta jospa työterveyden tarkastuksessa saisin otettua asian puheeksi.

    Myös tuo kielijännejuttu oli todella mielenkiintoinen, koska minulla on sekin. Lapsena jänne oltiin jo lähellä katkaista puheterapeutin suosituksesta, mutta toimenpide jäi kun opin sitten kuitenkin sanomaan R:n tietyn “aikarajan” sisällä. En tiedä kuinka iso osa lapsuuden korvatulehduskierteistä, purentaongelmista ja aina jatkuneista yläkropan lihasongelmista menisi sen piikkiin, mutta ellen omaani saa aikaiseksi tutkituttaa/hoitaa, olen ainakin tietoinen asiasta jos/kun saan lapsia!

  12. Se että saa ADHD diagnoosin, ei muuta ihmistä. Vaan antaa selityksen miksi toimii kuten toimii, näin itse koen.Itse sain diagnoosin viime vuonna. Onhan se ollut ajatuksissa vuosia et olisiko minulla ADHD. mutta hieman vitsinä. Vaikka itse sairaudelle en missään nimessä naura.
    Olen kuullut niin paljon negatiivisuutta kun olen puhunut adhd.sta, “onko kaikki pakko diagnosoida” ja ikävin oli adhd lapsen äidin suusta, “muut lapset on normaaleja paitsi meidän lapsi”.
    Me ihmiset ollaan jokainen oma yksilö, oli adhd tai ei. kaikki yhtä arvokkaita, yhtä normaaleja.
    Kiitos Anna kun olet rohkeasti kertonut oman tarinasi ADHD:sta. Arvostan suuresti.

  13. Heissan Anna! Tässä pitkää sairauslomaa viettäessäni olen löytänyt taas sun blogisi pariin, koska tää on tuttu ja turvallinen. Siis siinä mielessä, että oon lukenut Mungolifea varmaan sen vuosikymmenen. Erityisesti mieleeni on jäänyt Australian-vuotesi ja mietinkin, onko postaukset siltä ajalta vielä luettavissa? Ymmärrän kyllä, jos olet halunnut ne piilottaa, onhan siitä melkein 10 v. Täytyy sitten aloittaa vuodesta 2013 ja verestää muistoja. Se on kumma, miten oman elämän tapahtumat ja tilanteet muistuu mieleen sun tekstiesi kautta.

    Kiitos myös viimeaikaisista kirjoituksistasi, ADHD-postaukset ovat olleet sulle tyypillisesti tosi kattavia ja kiinnostavia. Noita vuoden 2013 postauksia kun vilkaisin, niin yhden kuvan kuvatekstinä oli “tää mun keskittyminen on kyllä ihan unbelievable”:D Hyvin linkittyi nykyhetkeen.

    Aurinkoista kesää teidän perheelle, mä yritän saada tapaturmassa osumaa ottaneen solisluuni ja olkapääni kuntoon ja aloitan blogimaratonin!

  14. Kiitos näistä sun postauksista aiheesta! Ensimmäinen oli todella silmiä avaava siitä, että oma tietämykseni tästä on tosi suppea. Olenkin nyt postauksesi ansiosta tehnyt tärkeän oivalluksen, jossa olisi voinut mennä muutoin vielä vuosia. On ihan mahtavaa, että olet tuonut tämän esille. Ei siksi, että sitä pitäisi hävetä vaan juuri siksi, että joku joka ei ole osannut ajatella asiaa ennen, koska ei ole tiennyt tarpeeksi, voi nyt ymmärtää paljon enemmän.

  15. Olen jo joitakin vuosia epäillyt, että mulla on adhd, mutta en ole ehtinyt selvittää asiaa. Kun on miljoona rautaa tulessa koko ajan, ei vain ehdi.

    Mutta tuosta häpeästä. Mä en varsinaisesti häpeä asiaa, mutta pelkään tulevani väärinymmärretyksi. Esim. töissä olen puhunut asiasta yhden työkaverin kanssa, mutta pomoni kanssa en ole. En usko, että hän tietää asiasta ennalta juurikaan, ja meillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa käydä töissä niin pitkiä keskusteluja, mitä kaikkien potentiaalisten ennakkoluulojen ja väärinymmärryksien selvittäminen vaatisi. Tai vaikka olisikin, en tiedä jaksaisinko itse heittäytyä siihen selvitystyöhön. Jo ennalta tuntuu, että se söisi voimavaroja aivan liikaa. Joten helpompi olla vain puhumatta asiasta.

Leave a Reply