Kämppiselämää

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, hymyileviä ihmisiä, ihmiset seisovat ja lähikuva

Me kolmekymppiset kasvoimme Frendien kanssa. Kämppiselämä oli tuttu lähes kaikista tunnetuista jenkkisarjoista ysäriltä asti ja kämppiksinä on viime vuosina viihdytty enemmän ja enemmän Suomessakin. Edelleenkään Suomessa kämppiselämä ei ole ehkä se kaikista yleisin asumismuoto nuorena, sillä täällä asuminen on usein hieman paremmin mahdollista kuin esimerkiksi Lontoossa tai Jenkeissä. Ulkomailla asuminen ja siihen saatavat tuet tai esim. nuoren työntekijän palkat ovat usein sellaisia, että yksin asuminen on pyhä mahdottomuus. Helsingissäkin alkaa hintataso olla sellainen, että kämppiselämä usein houkuttaa nuoria muuttamaan yhteen. Tänään Lontoo-vuosieni kämppikseni Annika oli käymässä perheensä kanssa ja jäin muistelemaan tuota meidän kämppisvuotta.

Kuvan mahdollinen sisältö: 4 henkilöä

Mä muutin 23-vuotiaana Australiaan ja päädyin ekaa kertaa ikinä elämään kämppiksen kanssa. Olin jo siihen mennessä asunut 5 vuotta “omillani”, yksin tai parisuhteessa, mutta ensimmäistä kertaa asuin kämppiksen kanssa. Kun muutin yhteen ensimmäisen kämppikseni kanssa, moni varoitteli, että ystävyyssuhde joutuu kovalle koetukselle kämppiselämässä ja sitten tapellaan ties mistä kaikesta. En allekirjoita kolmen kämppiksen kokemuksella lainkaan. Mun nuoruuden kämppisvuodet ovat kaikki tosi mukavia muistoja ja rakastin kämppiselämää. Seuralliselle ihmiselle kämppiselämä on ihan mielettömän kiva ratkaisu. Sen lisäksi, että asumiskuluja pääsee jakamaan, saa seuraa arkeen ja pääsee jakamaan paljon enemmän elämää kuin yksin asuvana.

Mä olin itse asiassa yllättynyt aikanaan kuinka hauskaa kämppiselämä oli. Oli kiva tulla kotiin, joka ei ollut tyhjä, vaan jossa pääs hengaamaan ja olemaan jonkun ihanan tyypin kanssa aina kun se molemmille sopi. Pääsi ruokailemaan yhdessä, oli juttuseuraa ja kaiken kaikkiaan koti tuntui enemmän kodilta. Mä oon aika seurallinen ihminen ja mulle sopii parhaiten sellainen arki, jossa pääsee jakamaan aikansa jonkun mielenkiintoisen ja kivan ihmisen kanssa. Seurustelu ja yhdessä asuminen ja sittemmin avioliitto onkin ollut musta aina tosi hauskaa, mutta kämppiselämä oli jotenkin erilaista. Vaikea selittää tarkalleen, mutta siinä missä mieheni kanssa yhdessä asumisessa mua ärsyttää ajoittain jokainen pieni asia, niin kämppisten kanssa oli erilaista. Ehkä koska oli selkeä jako siitä, mitä oli omat tilat ja yhteiset tilat ja  koska yleisesti ottaen ystävyyssuhteelta vaatii usein eri asioita kuin seurustelusuhteelta.

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.01.jpg

Mun kämppisvuosiin on mahtunut paljon erilaisia asioita. Muistoja vuosien varrelta on vaikka ja mistä. Jokaisen vuoden aikana on kuitenkin mielestäni ystävyys hioutunut korvaamattoman arvokkaaksi ja sellaiseksi, joka kantaa jollakin tasolla läpi elämän. Arjen symbioosiystävyys pääsee ihan eri levelille kun toista ei pääse karkuun kuin omaan huoneeseen, eikä kokonaan omaan kotiin, joten siinä oppii itsestään ja kehittyy ihmisenä ja ystävänäkin. Ja tietyllä tapaa löytää itsestään paljon uusia juttuja. Muistan edelleen kuinka Meri auttoi mua sheivaamaan sääreni polvileikkauksen jälkeen kun asuimme Ausseissa. Ja kuinka aina välillä odotin Annikaa töistä kotiin, että vois syödä illallista yhdessä. Kuinka Jennin kanssa majailtiin muuttojen välissä kaverin kotona toivoen, että meidän tavarat ei katoa varastosta ja tilattiin tuntemattomalla seudulla ruokaa ja katottiin Netflixiä vierekkäin. Sellaisia pieniä hetkiä, jotka on jostain syystä jääneet mieleen. Jokainen kämppissuhde on päättynyt oikeastaan olosuhteiden pakosta, eikä koska elämässä olisi ollut jotain vikaa. Merin kanssa lähdettiin reissaamaan Aussi-vuotemme päätteeksi ja mun päätyessä Lontooseen Meri päätyi seikkailemaan maailmalle ja sittemmin Ausseihin. Annikan kanssa meidän ihanan kotimme vuokraa nostettiin ihan törkeästi (se olikin Lontoo-mittarilla aikamoinen löytö se kämppä alunperin) ja Annika päätti myös hieman reissata ja miettiä, minne asettuu. Jennin kanssa yhteiselo päättyi siihen, että kaukosuhdetta kokeiltuamme halusimme muuttaa mieheni kanssa yhteen, eikä mua pitänyt Lontoossa enää mikään. Kaikki nämä ihanat naiset ovat edelleen mulle tärkeitä ihania ystäviä.

Mutta mikä auttaa hyvän kämppiskokemuksen saamiseen? Niin, siihen ei varmaan ole avainta. On varmaan ihmisiä, joiden kanssa yhdessä asuminen vaan toimii ja toisten kanssa se ei toimi. Mulla saatto vaan käydä tuuri kolme kertaa. Toisaalta koen, että myös tietyt asiat auttavat. Esimerkiksi mun kaikki kolme entistä kämppistä on selkeästi mua rauhallisempia. Erittäin mielenkiintoisia ja vahvoja luonteita, mutta vähemmän impulsiivisia ja tulisieluisia kuin minä. Olemme myös kaikki hieman erilaisia ja olen aina ajatellut, että meidän erilaisuudet täydensivät meitä, eikä ärsyttäneet toisissamme. Ystävissäni on nimittäin myös sellaisia, joiden kanssa en voisi kuvitellakaan asuvani yhdessä, vaikka rakastan heitä ystävinä. Me emme vaan sopisi kämppiksiksi. Meillä on tietyllä tapaa myös hyvin samanlaiset moraalit ja periaatteet ja monin paikoin samantyyppinen näkemys yhteiskunnasta ja ns. tärkeistä asioista. Se helpottaa yhteiseloa kun ei ole liian jyrkästi eriävät näkemykset asioista, jotka siinä elämänhetkessä ovat tärkeitä.

Screen Shot 2019-02-12 at 9.59.57.jpg

Ehkä yksi tärkeimpiä asioita on myös tietynlainen toisen ihmisen omaisuuden ja ennen kaikkea henkilökohtaisen tilan kunnioitus. On ihanaa jakaa yhteistä arkea, mutta toiselle on myös osattava antaa tilaa. Meillä oli kaikkien mun kämppisten kanssa hyvin sellainen “parisuhdemainen” kämppiselämä, missä oli yhteiset wc-paperit ja saippuat ja yhteisissä tiloissa yhteisiä asioita, joita kohdeltiin kunnioituksella. Oli yhteisiä huonekaluja, yhteisiä tavaroita. Jääkaapissa ei merkattu toistemme mehuja ja käytettiin toistemme kahveja ja syötiin toistemme hedelmiä. Me ei oikein edes koskaan kenenkään kanssa tehty mitään pelisääntöjä mistään, vaan oltiin vaan samalla kartalla. Ihmiset toimivat eri tavalla ja kommunikoivat eri tavoin ja välillä toisen ihmisen toiminta voi vaan hiertää vastakarvaan. Tätä kirjoittaessani tulvahti mieleeni eräs tapahtuma lähes kymmenen vuoden takaa kun meillä oli kavereita käymässä ja ennestään mulle tuntematon tyttö meni mun huoneeseen ja tuli sieltä mallaillen mun Chanelia peilin edessä. Luvatta. En ehkä ole nykypäivänä ihan yhtä tarkka, mutta silloin se ärsytti mua tosi paljon. Siihen aikaan niin kallis laukku ei ollut mikään itsestäänselvyys ja olin tosi tarkka laukusta. Mun mielestä oli myös jotenkin epäkunnioittavaa mennä toisen henkilökohtaiseen tilaan ilman lupaa ja koskea tavaroita ilman lupaa. Jälkeenpäin ajatellen musta tuntui aina hirveän vieraalta ajatus, että menisin kämppikseni huoneeseen hänen ollessa pois kotona. Meillä ei ollut ikinä lukolliset ovet, mutta eipä siellä kaverin huoneessa kyllä koskaan ollut asiaa käydä. Ja silloinkin kun kämppis oli kotona, tuli aina koputettua oveen ennen huoneeseen menoa. Sellaiset pienet jutut vaikuttaa mun mielestä tosi paljon siihen henkilökemiaan. Antamassani esimerkissä joku muu olisi kysynyt lupaa mennä ilman mua mun huoneeseen tai sitten joku muu olisi ollut vähemmän takakireä eikä ärsyyntynyt omien tavaroiden koskemisesta. Tiedättekö? En sano kumpi toimintatapa on oikein, vaan että on erilaisia ihmisiä ja niiden henkilökemioiden osuminen yksiin on erittäin tärkeää, jos kämppiselämästä haluaa saada positiivisen kokemuksen.

Tietyllä tapaa myös samantyyppinen elämäntilanne on mun mielestä ratkaisevaa. Ei meillä ollut koskaan riitoja siitä, että toinen on tullut bailaamasta keskellä yötä hirveellä metelillä toisen nukkuessa ennen tenttiä tai mitään vastaavaa. Koskaan ei olla itse asiassa oltu ihan samassa elämäntilanteessa. Australiassa mä seurustelin ja osan vuodesta kävin päivätöissä, Meri sinkkuili ja teki friikkuna töitä. Annika oli päivätöissä ja mä opiskelin, Jennin kanssa molemmat seurusteltiin ja tehtiin friikkuna töitä, eli sinänsä oltiin enemmän samassa tilanteessa, tosin Jenni kävi päivätöissäkin. Aikataulut oli välillä tosi erilaiset, mutta en muista, että oltais koskaan aiheutettu toisissamme närää. Yleensä käytiin juhlimassa yhdessä ja kunnioitettiin sitä kotia rauhallisena ja rentoja paikkana, missä ei tarvinnut koskaan olla varpaillaan. Meillä oli myös melko samanlainen taloudellinen tilanne, mikä ehkä omalta osaltaan vaikutti. Ei ehkä aina syöty samoja ruokia, mutta aika usein käytiin yhdessä kaupassa ja ei tarvinnut just laskea jokaista omenaa. Se ei musta oo tärkeintä kämppiselämässä, mutta toki sekin ehkä omalta osaltaan helpotti asiaa.

Tietynlainen suurpiirteisyys ja kyky kompromisseihin on kämppiselämässä kyllä ihan helkkarin tärkeetä. Ja ehkä sitä helpottaa se, että tietää asian olevan väliaikainen. En muista koskaan mananneeni kämppisteni pieniä tapoja yhdessä asuessamme, mutta miehessäni pienet asiat saattavat aiheuttaa mulle oikeesti harmaita hiuksia. Ja toisinpäin. Mua ärsyttää, kuinka mieheni jättää tosi usein vaatekaappinsa oven auki. Miestäni ärsyttää, että jätän pahvipakkauksen pahviroskiksen päälle, enkä sen sisälle. Tiedättekö tän tason juttuja? Kahvinpuruja kaapissa ja muki tiskialtaassa eikä tiskikoneessa -tyyppisiä arjen ärsytyksiä. Jotenkin miellän mieheni kohdalla, että olen “stuck for life” tämän tavan kanssa, koska haluan olla aina tämän tyypin kanssa. Kämppisten kanssa en muista koskaan kiinnittäneeni tällaisiin asioihin huomiota, koska varmasti aina tiesin, että mä en oo naimisissa tämän ihmisen kanssa.

Musta on itse asiassa kiva nähdä, miten Suomessakin kämppiselämä on mun mielestä vähän yleistynyt ja kyllä voisin vahvasti suositella kaikille asiaa harkitseville kämppiselämää. Muistot on erittäin positiiviset ja oon tosi onnellinen, että oon kokenut tällaisia mahdollisuuksia ystävieni kanssa. Ainoa vinkkini siihen elämään  on se, että muuttaa samaan osoitteeseen oikean ihmisen kanssa eikä yritä hallita ystävää tai työntää häntä sellaiseen muottiin, mitä itse pitää oikeana. Mä en ehkä osais asua tuntemattoman kämppiksen kanssa, vaikka siinä on mieletön potentiaali ystävystyä uuteen ihmiseen. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta, vaikka itse asiassa olen kokenut melkein senkin. Nimittäin Annikan kanssa me oltiin tavattu kaksi kertaa ennen kuin muutimme yhteen ja Jennin kanssa oltiin tunnettu vuosia, muttei oltu nähty myöskään vuosiin (vaikka asuttiin vierekkäisillä kaduilla tietämättä sitä). Ja kun Jennin kanssa muutimme yhteen, kolmannen kämppiksen kanssa homma meni heti alkuvaiheessa ihan puihin ja jouduimme etsimään siihen uutta kämppistä. Silloin yhden yhteisen illallisen jälkeen kolmanneksi muutti meille ennestään tuntematon tyttö, joka olikin aivan ihana! Eli toisaalta ainoa vinkkini on se, että muuttaa avoimin mielin ja muistaa, että tilanne on aina väliaikainen. Nimittäin toisen ihmisen voi tuntea vuosia ja koko homma voi mennä ihan päin honkia heti tai sitten tuntemattomasta ihmisestä voi tulla aivan ihana ystävä.

Onko teillä hyviä vai huonoja kämppiskokemuksia? Jakakaa omanne! 🙂

11 thoughts on “Kämppiselämää

  1. Sanoisin että myös kulttuuri vaikuttaa siihen, miten sujuvaa kämppiselämä on – tai ainakin siitä kommunikointi. Muutin opiskelut aloittaessani kämppikseksi tytön kanssa, joka oli kaverini lukiosta – ei varsinaisesti ystävä mutta oltiin kavereita ja tukeuduttu toisiimme vieraassa kaupungissa ennen yhteen muuttoa, joten ajatus tuntui hyvältä. Kävi ilmi että muuten kaveruudessa näkymättömät kulttuurierot ja näkemykset asumisesta olivatkin kotioloissa isoja. Kun lisäksi kumpikaan ei ajoissa kehdannut avata suutaan vaan halusi olla mukava ja kaiken toimivan, päädyttiin tilanteeseen jossa ystävyys loppui eivätkä puhevälit koskaan palautuneet.

  2. Kerran asunut kämppiksen kanssa ja se oli ihan katastrofi. Jouduimme mieheni kanssa olosuhteiden pakosta asumaan vuoden eri kaupungeissa ja päätin ottaa vuokrakaksioomme kämppiksen. Laitoin toriin ilmoituksen ja pian soittikin kaupunkiin opiskelemaan tulossa oleva nuori nainen. Meillä synkkasi puhelimessa tosi hyvin ja lyötiin muutto lukkoon. Todellisuus oli aivan toista. Saatoin tulla tyhjään kotiin jossa vesihana oli jäänyt täysillä valumaan tai minun töistä tullessani sekä ulko- ja väliovi olivat apposen auki ja kotona ollut kämppis ei vaan ollut huomannut jättäneensä niitä auki. Olin myös tehnyt selväksi että pyykit tulee pestä ajoissa, naapurin eläkeläinen tuli ovesta läpi jos pyykkikone pyöri vielä klo 22 kun talon hiljaisuus alkoi. Useamman kerran jouduin kämppiksen jäljiltä koneen sammuttamaan kesken pesun klo 22. Myös vuokrasopimuksen päättämisestä oli hänellä vaikeuksia ymmärtää mitä kuukauden irtisanomisaika tarkoittaa ja jouduin hänen kanssaan viimeisestä vuokranmaksusta vääntämään. Never again!

  3. Asuin 12 v sitten kämppiksinä ja täytyy sanoa, että nimenomaan juuri kompromisseilla ja sillä, ettei oma reviiri ole liian vahva, on todella suuri merkitys. Pitää myös sietää sitä, että kaikki ei aina mene kuten on suunnitellut ja kannattaa jutella ennen yhteen muuttoa, että minkälainen kuva kummallakin on yhteiselämästä. Mitään ei kannata jättää olettamusten varaan.

  4. Briteissa nyt 10 vuotta asuneena oon elanyt suurimman osan ajasta kamppiselamaa. Eka tuntemattomien kanssa, sitten ekan vuoden kavereiden kanssa, sitten yhden hyvan kaverin kanssa ja kun han lahti, kamppaan tuli lopulta 5 eri kamppista vuosien varrella. Mulla on tosi positiivisia muistoja joistakin noista vuosista, vaikka tietenkin tuntemattomien kanssa asuessa niita etuja oli ehka vahemman. Oli se silti kivaa vaikka ei oltukaan “kavereita” kamppiksen kanssa, kun tama koputti ovelle ja tarjosi leipomuksia! Ja silloin kun oli 4 parhaan ystavan kanssa samassa kampassa, ja hengailtiin yhdessa katsoen Downton Abbeyta ja yliopiston jalkeen tiistai-iltana tehtiin yhdessa toita. Tama kamppisvuosi oli ehdottomasti ihana, semmoinen jota ei valttamassa elaisi uudestaan, mutta jotenkin ihana semmonen vuodenpituinen sleepover.

    Taytyy sanoa etta vaikka ollaan miehen kanssa vakituisissa julkisen sektorin toissa, niin ollaan ihan todella onnekkaita etta saadaan nyt 27-vuotiaina omistaa asunto tai edes asua kahdestaan (ja meilla on jopa vierashuone!!!) Samanikaisilla tyokavereilla on monilla oma kamppa ja luulen etta se etta ollaan tosiaan vakitoissa julkisella sektorilla vaikuttaa siihen. Suurin osa samanikaisista ystavistani, jotka on taas perus grad jobeissa/temppari-sopimuksissa/valitettavasti zero hour contracteill asuu flat shareissa, koska heilla ei ole minkaanlaista mahdollisuutta a) ostaa asuntoa viela moneen vuoteen b) edes vuokrata kahdestaan partnerin kanssa. Meidan oma tilanne on ainakin meidan kaupungissa viela ihan todella harvinaista, valitettavasti, koska vuokramarkkinoita dominoi Air BnB ja opiskelijaflatit ja vuokrat on tosiaan aivan naurettavia. Mulla on kamppiselamasta ollut suurimmaksi osaksi hyvia kokemuksia, mutta kuten sanoin, on oikeasti tosi onnekasta etta ne kamppikset voi valita ja etta ole itse ollut siina asemassa etta joko asun kavereiden kanssa tai alivuokraan huonetta kampasta ja saan valita kuka sinne tulee. Monessa kaupungissa asuntoja ei ole, eli jos on mahikset yhteen niin ei ihmisilla ole valttamatta varaa tehda valintaa kamppisten perusteella. Eli vaikka itse olenkin kokenus kamppiselaman tosi positiivisena kokemuksena, taalla on iso ongelma se etta lahes 30-vee ihmiset joutuu jakamaan kampan 4 muun kanssa, joista yksi on laittomasti haadetty box roomiin, vaikka he kylla mielellaan asuisi sen oman poika- tai tyttoystavan kanssa omassa asunnossa. Taytyy sanoa etta nyt tamanikaisena ja naimisiin pian menevana on ihanaa etta ollaan pari vuotta saatu olla ihan omassa kodissa, jota on saanut sisustaa ja laittaa, eika jossain 90-luvun sisustetussa kampssa 5 muun ihmisen kanssa. Taalla asuvana olen aina ihaillut Suomen moderneja yksioita, eli luulen etta milta tahansa puolelta asiaa katsoo, niin ruoho on aina vihreampaa 😀

  5. Oma mielipiteeni on, että riippuu kyllä täysin miten kemiat pelaa yhteen ja just tuosta että kompromisseja on sit pakko jaksaa tehdä.
    Jos oma tila, aikataulut ja tarpeet on ehdottoman tiukat ja joustamattomat, ei varmasti kämppiselämä onnistu.
    On ihan tosi tärkeetä miten erilaisiin asioihin suhtaudutaan.
    Itse en enää haluaisi palata kämppiselämään, vaikkakaan en syitä julkisesti halua ruotia sen enempää. Hyviäkin hetkiä oli, mut päällimmäisenä ajatus että tosi moni asia pitää olla kohdillaan että se kämppiselämä oikeesti onnistuu eikä välit katkee, ja siks minä en todellakaan suosittele sitä kaikille tosta noin vaan.
    Lopputulos voi olla mikä vaan: ystävyys lujittuu tai se katkee. Koetukselle se joutuu, aivan varmasti.

  6. Asun Keski-Euroopassa, ja täällä on ihan normaalia, että aikuiset työssäkäyvätkin ihmiset asuvat kimppakämpissä. Olen yli kolmekymppinen ja jaan asuntoni kämppiksen kanssa, samoin poikaystäväni asuu kuuden hengen kommuunissa. Voisin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa muuttaisin minäkin tähän kommuuniin tai että yhdessä muuttaisimme johonkin muuhun kommuuniin.

    Mielestäni olisi hyvä, jos ajattelu kimppa-asumisen suhteen muuttuisi Suomessakin. Monelle sopii tietysti paremmin yksin tai puolison kanssa eläminen, mutta kimppakämpässä on paljon hyviä puolia. Kulujen jakaminen saattaa mahdollistaa asumisen alueella tai asunnossa, johon yksineläjällä ei olisi varaa. Näin korona-aikana on päässyt huomaamaan, kuinka suuri plussa asumisen yhteisöllisyys voi olla. Jos tulee tarve jutella, voi hakeutua yhteisille alueille muiden seuraan, mutta omaan rauhaankin pääsee halutessaan. Edellinen kämppikseni on nykyään yksi rakkaimmista ystävistäni, vaikka yhteen muuttaessamme emme toisiamme tunteneetkaan.

    Olen haaveillut siitä, että voisin joskus asua yhteisöllisesti talossa, jossa asuisi eri ikäisiä henkilöitä vauvasta vanhuksiin. Nuoremmat voisivat tarvittaessa auttaa vanhempia, jotka taas voisivat toimia varamummoina ja -pappoina lapsille. Toki tällainen asuminen vaatii kompromisseja ja ehkä tietyntyyppistä luonteenlaatua, mutta mielestäni se voisi monelle olla ihan varteenotettava vaihtoehto yksin (tai kaksin) asumisen sijaan.

  7. Mulla on myös kokemusta kämppiselämästä, ja siihen on myös yksi ystävyyssuhde päättynyt. Vaikka oltiin kolmen tytön kimppakämpässä sovittu yhteisistä pelisäännöistä, niin toinen kämppiksistä jätti ne jatkuvasti kunnioittamatta ja eleli usein meidän kahden kustannuksella. Hän myös käytti yhden tärkeän ystävän tunteita hyväkseen. Jossain kohden meillä tuli kunnon yhteenotto, jonka jälkeen hän pian muutti pois. Aivan loppuvaiheessa selvisi, että kämppiksellä olikin mielialalääkitys, josta hän ei ollut kertonut. Varmaan siinä osasyytä käyttäytymiseensä.

    Toisen kämppiksen hänen koiransa kanssa eleltiin yhteensä viisi vuotta, ja hänen kanssaan kaikki meni hyvin ja edelleen ollaan läheisiä. Toki hän on myös minulle sukua, että parempi pitääkin välit. 😀 Mutta kyllä kämppiselämässä on ollut hauskoja ja mukavia hetkiä, kun on päätetty yhdessä pitää brunsseja, lähteä ilakävelylle, leivottu ja kokkailtu, katseltu yhdessä sarjoja ja leffoja. On ollut joku, jolle iltaisin avautua, kun on ollut huono päivä tai kun on ihastunut ihanaan mieheen. Joku, joka tuo sinulle ruokaa, kun olet kipeänä. Hyvä kämppis on kyllä valtava rikkaus. <3

  8. “Annikan kanssa meidän ihanan kotimme vuokraa nostettiin ihan törkeästi (se olikin Lontoo-mittarilla aikamoinen löytö se kämppä alunperin)” Mutta miksi ei käynyt toinen asunto joltain halvemmalta sivualueelta? jos pois muutto ei ollut pakollinen ja mieli teki jäädä vielä Englantiin? tietynlaisista postauksista kuten tämä kuuluu lukijoille asti sellainen kaiho vanhaan elämääsi, voin olla väärässäkin. Kela ei muuten katso Suomessa mitenkään hyvällä kimppakämppiä, uutisissa on ollut tapauksia joissa on luokiteltu vieraat samassa asunnossa asuvat poika ja tyttö pariskunnaksi, vaikka eivät olleet. Tietyt tuet voivat vähentyä opiskelijoilta ja muilta jos asuu yhdessä jonkun kanssa.

    1. Kuten sanot, voit olla väärässä ja oletkin. Ensinnäkin, minä en muuttanut tuon vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Koska hinnannousun takia meidän oli anyway muutettava, päätti Annika käyttää tilanteen hyväkseen ja reissata ja pitää pienen välivuoden normaalista, joten hän ei sitoutunut mihinkään kotiin seuraavaksi vuodeksi. Lontoossa uuden kämpän etsiminen on oikeesti aika raskas prosessi ja takuuvuokrineen kaikkineen siihen ei halua lähteä parin kuukauden tähden, eikä se ole edes mahdollista, koska kodit on yleensä vuoden-kahden minimillä.

      Se sun kaihon kuulo on kyllä kuulovika tässä tapauksessa, sillä mulla ei ole mitäääään kaihoa entiseen elämääni. En palaisi Lontoo-vuosiin, Aussi-aikaan, tiettyihi ihmissuhteisiin tai tilanteisiin enää tässä vaiheessa. Mä rakastan mun nykyhetkeä. Omaa historiaa ja omia kokemuksia voi muistella hyvällä ja arvostaa, vaikkei niihin enää haluaisi palata. Se ei ole kaihoa, se on sitä, että on onnellinen niistä elämistään hetkistä ja elämänvaiheista, muistaa niitä rakkaudella ja vaalii niitä muistoja, vaikka nykyhetki kaikkineen on niiiin paljon arvokkaampaa.

  9. Asuin opiskeluajan solukämpässä ja siitä on vain hyvää sanottavaa. Asuminen oli edullista ja tuntemattomista kämppiksistä tuli tuttuja. Pariin pidän edelleen säännöllisesti yhteyttä, yli 10 vuotta myöhemmin. Vain yksi kämppis noilta ajoilta jäi vieraammaksi, mutta ei hänenkään kanssaan ollut erityisempiä ongelmia.

  10. Mä muutin 18-vuotiaana kotoa putkiremontin alta pois kaverin ja hänen koiransa luokse 23m2 yksiöön. Ihmettelemme vieläkin, miten ei saatu ainuttakaan riitaa aikaiseksi sen puolen vuoden aikana, joka asuttiin yhdessä. Keittokomero oli ehkä kahden neliön kokoinen ja joskus kun kumpikaan ei ollut jaksanut tiskata jälkiään, odotettiin, että toinen tulee kotiin ja tiskattiin kylpyammeessa. Pelkästään hyviä muistoja tästä ajasta! 21-vuotiaana asuin yksin ja olin lähdössä jouluna vaihtoon kevääksi. Samalla yksi parhaista ystävistäni oli saanut opiskelupaikan samalta paikkakunnalta, joten asuimme 50m2 kaksiossa nelisen kuukautta niin, että ystäväni nukkui olohuoneessa. Olohuone/keittiö/ruokailutila olivat kaikki samaa tilaa, joten ystävälläni ei varsinaisesti ollut omaa huonetta, jossa olla. Mutta silloinkaan ei tullut riitoja, ystäväni jäi asuntooni asumaan vaihtoni ajaksi ja kun palasin, muutettiin yhdessä kolmioon tien toiselle puolelle. Kolmiossa asuimme yhdessä vuoden ja taisimme vain kerran tai kaksi käydä tiukemman sävyisen keskustelun siivoamisesta (ystäväni oli tarkempi, mutta toisaalta hänellä oli koira, joka toi hiekkaa ym. sisälle). Olimme molemmat opiskelijoita, vaikkakin eri vaiheessa opintoja, ja ystävälleni oli varmasti helpotus kun oli joku, joka piti koiralle iltaisin seuraa, jos hän oli koulun jälkeen vielä iltavuorossa töissä. Kämppiselämä oli parasta aikaa silloin ja varmasti paljon hauskempaa kuin olisi yksin asuminen ollut!

Leave a Reply